Sukupensas

(Kuva: Valsta, Ihmislajin synty (2012)

Stephen Jay Gould siis huomautti, ettei ihmisenkään sukupuusta voi enää puhua. Kysymyksessä on pensas. Sanoisin että pikemminkin pöheikkö.

Toiseksi: ihmisen historiaa miettiessä voi olla hyvä muistaa eräät viime aikojen vastoinkäymiset, etenkin jääkausi väliin sattuneine lämpökausineen.  Homma alkoi noin 450 miljoonaa vuotta sitten ja muutaman kerran veti tiukalla. Asteikolla mahtumaton erittäin kylmä kausi, joka päättyi noin 10 000 vuotta sitten oli mahdollisesti hävittää koko nykyisen ihmislajin. Reipasta ulkoilmaelämää oli tarjolla, mutta talviurheilijat vähissä.

Käänteinen ajatus ei ole kaukana. Ihminen edeltäjineen ja pikkuserkkuineen voitaisiin nähdä jääkausien eli ilmastonvaihteluiden tuloksena. Siinä joutui porukka pullistelemaan aivokoppaansa, kun piti keksiä tuli, siis tulen käyttäminen.

Keittämisestä saattaa olla merkkejä 1,9 miljoonan vuoden takaa, mutta varsinaisesti kontrollissa homma alkoi olla ehkä miljoona vuota sitten. Järjestelmällinen tulen käyttö on ehkä vain 50 000 – 100 000 vuotta sitten muotiin tullut ilmiö.

Yhteys ei ole itsestään selvä. Tuo sama tulen käyttöön ottaminen tapahtui samaan aikaan kuin kiviset työkalut alkoivat todella kehittyä, huippuna ehkä tehokkaasta pukeutumisesta kertova neula. Pronssikausi onkin sitten melkein sama asia kuin historia.

Katsaus menneisyyteen kohentaa muutamaa ajatusta. Kehitysoppi, joka ei siis ole teoria siinä mielessä, että ainakaan tähän mennessä esitetyt hypoteesit kykenisivät sitä heiluttamaan, ymmärrettiin perin juuri väärin.

Viime vuosisata oli ehkä koko ihmislajin historian verisin. Se ajatus, että syy oli teknologian, on peräti pintapuolinen. Toisen maailmansodan uusi ilmiö eli siviilien joukkomurhaaminen, ei oikeastaan edellyttänyt sen kummempaa teknologiaa. Ainakin Neuvostoliitto onnistui surmaaman satoja tuhansia ampumalla. Tehokkuuden kannalta sama tulos olisi saavutettu kivikirveellä.

Yksi kantavista aatteista oli oudosti ymmärretty ”darwinismi”, josta oli muotoiltu vahvemman oikeus ja siitä vahvemman oikeus tappaa toiset.

Tällä ajattelutavalla ei ole paljon tekemistä kehitysopin kanssa. Sieltä voisi ehkä yleistää kilpailun käsitteen, jos vain muistaa, että paviaanit eivät käy sotia simpansseja vastaan. Ne sopeutuvat erilaisiin ympäristöihin.

Sodankäynnin ihannointi ja ympäristönmuutoksen unohtaminen olivat 1800-luvunkin aatteita, jotka luistivat kerrassaan käsistä.

Biologien havainto ei ollut vahvimman henkiin jääminen, vaan sopeutuvimman (fittest) henkiin jääminen. Sopeutuminen saattoi merkitä esimerkiksi kylmän kestävyyttä tai mainiota ruuansulatusta. Ihmissuvun tutkijat ovat myös arvelleet, että nouseminen kahdelle jalalle saattoi liittyä energiatalouteen. Juokseva kädellinen (ihminen verrattuna erilaisiin apinoihin) kuluttaa vain kolmanneksen siitä energiasta minkä kömpelömpi tarvitsee.

Pysty asento takasi tietenkin hiukan paremman näkyvyyden, mutta ehkä ennen kaikkea paremman lämpötalouden kuumassa ilmanalassa. Musta iho vaikutti samaan suuntaan.

Tämä on mielenkiintoista. Television dokumenteista on peräisin tieto, joka oli helppo varmistaa muista lähteistä. Ihmisen juokseminen on uskomaton taito. Tänäkin päivänä eräät ryhmät juoksevat kiinni kaksi kertaa nopeamman gasellin. Siihen menee kaksi tai kolme vuorokautta. Ja ennenkin olen tässä yhteydessä esittänyt väitteen, että ihminen etenee nopeammin ja pidemmälle kuin hevonen (ratsastaja). Hevonen joutuu lepäämään ja juomaan vähän joka vaiheessa. Tulee mieleen kirjallisuudessa mainittu puolalainen aatelismies, joka Siperiaan vietynä karkasi ensi töikseen, mutta jäi kotona heti kiinni ja marssitettiin taas kahleissa Obin taakse – ja karkasi jälleen. – Itse asiassa Siperiasta on kävellyt omin nokkinsa kotiin monikin.

Hän ei varmasti ollut filosofi eikä biologi.

Biologinen salahanke

Ensin ajattelin vain, että britit tekevät sen kerran toisensa jälkeen, vaikka heidän maansa ja kulttuurinsa pitäisi kaiken järjen mukaan olla sökö. Nyt ei olisi kysymys popmusiikista eikä muodista, vaan BBC:n luontodokumenteista.

Lukemani mukaan kaikkien aikojen kallein televisiosarja on kaikkien aikojen rahamylly. Luonto-ohjelmat kelpaavat kaikkialle. Ellen erehdy, ”Planet Earth” pyörii kaikkialla.

Vasta hiljan huomasin kaksi asiaa. Tässä voi olla meneillään mitoiltaan valtava valistushanke. Neljääkymmentä vuotta vanhempien ihmisten koulussa hankkimat tiedot eläimistä ja elämästä ovat kauttaaltaan vanhentuneet.

Testatkaa itseänne – oliko ”Lucy” kuuluisine jalanjälkineen ihmislajin kantaäiti?

Ei ollut, eikä sitä ole koskaan oikeastaan väitettykään. Kädellisten kehitys tai sama asia toisinpäin sanottuna ihmisen polveutuminen on sangen mutkikas historia.

Palaan erikseen Juha Valsteen kirjaan ”Ihmislajin synty” (SKS, 2012). Se tuntuu kaikin puolin oivalliselta ja on helppo ja hauska keino yleissivistää itseään.

Saivatko meikäläiset ja Neanderthalin ihminen keskenään jälkeläisiä. Joitakin vuosia sitten vastaus oli ehkä, harvinaisissa tapauksissa. Nykyisin vastaus on että kyllä saivat.

Luonto-ohjelmat keskittyvät tietysti eläinten käyttäytymiseen ja erikoisiin ilmiöihin. Kuka ei olisi hurmaantunut joitakin vuosia sitten keisaripingviineistä?

Näyttävien kuvien takana näyttää olevan myös jotain muuta.

Etenkin amerikkalaiset ovat kiivaasti sillä kannalla, ettei eläinten saati elämän kehitystä voi mitenkään ymmärtää ilman viisasta jumalaa, joka tyhjentää ja täyttää ekolokeroita kulloisenkin tarpeen mukaan. Myös Suomessa ajatuksella on vankat kannattajansa.

En yritä saada tässä aikaan keskustelua kehitysopista sinänsä. En ole alkuunkaan oikea henkilö osallistumaan tuon aiheen käsittelyyn. Ei ole asiantuntemusta. Olen vakuuttunut lukemastani. Minulle, joka olen ankara uskovainen, Raamatun pitäminen totena lähenee jumalanpilkkaa, joka siis ei onneksi ole rangaistava teko.

Se on tärkeää, että esimerkiksi Valsteen (ja lukuisien muiden hyvien kirjojen) tuella myös maallikko voi oivaltaa syviä asioita. BBC:n dokumentit esimerkiksi vihjaavat jatkuvasti, että joudumme ehkä määrittelemään älykkyyden ja oppimisen uudestaan. Eläimillä näyttää olevan noita ennen vain ihmiselle ominaisina pidettyjä kykyjä, ja aivan uusia näkökulmia avautuu jatkuvasti.

Noissa dokumenteissa ei juurikaan oteta esiin kehitysoppia eli evoluutioita. Julkaistujen mielipidetiedustelujen mukaan se voisikin olla haitallista niiden menestykselle. Lähes johdonmukaisen kielteisesti tuohon oppiin suhtautuu mm. koko islamilainen maailma, ja siis puoli USA:ta. Kokemus viittaa jo vahvasti siihen, että perustelut eivät tuohon joukkoon tehoa.

Yrittäisin sommitella asiasta ajatuksen. Tällaisen: tieteen, nyt tarkoitetuin tavoin etenkin biotieteiden suuri vihollinen ei ole uskonto eikä muu taikausko. Vihollinen on propaganda, jonka koneisto on media, internet ja sosiaalinen media mukaan luettuna.

Media ei halua päästä tavastaan liioitella, vähätellä ja muunnella asioita tai kiirehtiä ennenaikaisiin johtopäätöksiin. Vastapainoksi katsokaa esimerkiksi Science,  http://www.sciencemag.org/content/326/5949/60.1.full.pdf - Light on the Origin of Man.

Myönnytys: tiedemiehet- ja naiset ovat enimmäkseen vastustuskyvyttömiä median houkutuksilla ja siten kovin usein ensimmäisinä ruokkimassa mediaa väitetyillä uutisilla korostaen samalla omaa osuuttaan.

Kellomäki

ttä paikoilla on henki, siitä ei tarvitse olla kahta mieltä. Luultavasti suomen kielen sanat ”pyhä” ja ”hiisi” tarkoittivat molemmat erikoista paikkaa, kuten kalmistoa, jossa vainajat omistivat maan.

Hakuteosten mukaan hieman hunningolla on Komarovo, entinen Kellomäki, Terijoelle.

”Hunninko” puolestaan saattoi Unto Salon mukaan tarkoittaa esihistoriallista löytöä, joka osoittautuu eräänlaiseksi kaatopaikaksi.

Tuo Venäjän Komarovo kehittyi jo keisariaikaan ja erittäin selkeästi Neuvostoliiton vaiheessa taiteilijoiden suosimaksi, ajoittain ehkä heille suositelluksi majapaikaksi. Sinne on Pietarista lyhyt matka ja suora junayhteys.

Kellomäessä on Anna Ahmatovan hauta. Pietari-kirjan mukaan kirjan kirjoittaja, Volkov, kävi siellä tapaamassa Ahmatova, ja seudusta kirjoitti usein Josef Brodsky, hän joka sai sen Nobelin, jota odotettiin perustellusti 1966 vanhan (77-vuotiaana) kuolleelle Ahmatovalle.

Hakuteoksen mukaan siellä majailivat ei aikoina Fabergé ja lopulta Helsinkiin Suomeen päätynyt Vyrubova, näyttelijä Innokenti Smoktunovski, tanssija Galina Ulanova, Shostakovitsh ja todellakin Brodsky ja Ahmatova.

Lukemieni selostusten perusteella Ahmatovan runojen lukemiseen ei ainakaan minulla ole mitään keinoa. Saksannoksista käsitän, että hänen tapansa käsitellä kieltä oli ehkä ainutlaatuinen. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu myös hyvin tiukan loppusoinnun ja runomitan sisällä. Jotta siitä irtoaisi venäjäksi tuo ainutlaatuisuus, lukijan olisi luultavasti hallittava venäjän runous erittäin hyvin.

Venäläisillähän näyttää olevan niin omituinen suhde kieleensä ja historiaansa, että he saattavat suhtautua runouteenkin kuin italialaiset jalkapalloon tai ranskalaiset pyöräilykilpailuihin. Runot elävät itsestään selvästi aivan tavallisten ihmisten suussa. Niitä opitaan ja osataan.

Suomessa tuon kunnian ovat saaneet vain laulut. Jos sanoo ikäiselleen vastaantulijalle syyskuussa, että metsän on tullut jo syys, tämä saattaa hyvin vastata, että lohduton yön hämäryys.

Yksi Stalinin monista virheistä oli kysymys, kuinka monta divisioonaa paavilla on. Hän tarkoitti, ettei kirkon kannanotoilla ole merkitystä. Ja kuitenkin Neuvostoliiton kaatoivat juuri kirkon divisioonat, Puolassa 1980-luvulta alkaen.

Ahmatova voitti vainoajansa Stalinin. Kuoleman kärsijä voitti elämän halveksijan.

Sen tällaisesta voi kuitenkin oppia, että henkisesti ahdistettu, ruumiillisesti kiusattu, vaiennettu ja häväisty kirjailija voi ylistää omaa, piinattua kieltään ja nostaa sen entistä korkeammalle.

Outo, pitkä tai ehkä sittenkin lyhyt yhteys 1837 kuolleesta Pushkinista. Samaan tapaan kieleensä tukeutuvia maita ei ehkä ole niin monta – Persia mahdollisesi (ennen vuota 1000), Islanti-Norja, Kiina (T’ang –kaudella eli niin ikään ennen vuotta 1000), Japani ja – mahdollisesti – Suomi.

Ei Länsi-Eurooppaa? – Ei.

Sanan valta ja aseiden valta näyttävät kumoavan toisensa. Kun maa alkaa menestyä ja rikastua, sen kieli alkaa kärsiä. Niin kävi Joonian saarilla noin 500 eKr., samoin Provencessa 1200-luvulla, kun trubaduurit olivat toteuttaneet ehkä kaikkien aikojen taidokkaimmat kielen tuotteet – ja Suomessa, jossa viidestä parhaasta runosta noin neljä on edelleen kansanrunoja.

Toivon saavani korviini tiedon, onko venäjänkielinen kirjallisuus jatkunut. Tiedän että siellä kirjoitetaan paljon hyvää, mutta nyt oli puhe jostain muusta, ainutlaatuisuudesta, jolle ei ollut vaihtoehtoja.

Älä puhu – keskustele

Näin eteisaulassa miehen, joka luki ja kirjoitti sähköpostejaan puhelimella. Kun sairaanhoitaja tuli, hän pisti puhelimen taskuunsa ja meni katsomaan kuolevaa sukulaistaan.

En tiedä, mitä suljetun oven takana tapahtui. Ehkä hän jatkoi tekstiviestien lukemista. On kai se hauskempaa kuin asiointi kuolevan kanssa.

Olen ottanut tavakseni laskeskella, kuinka monet hiekkalaatikolla tai leikkipaikassa lastaan paimentavat vanhemmat puhuvat puhelimeen. Miehet melkein kaikki.

Kurahousuväki opettaisi mielellään aikuisia ihmisenä olemisen vaikeassa taidossa. He ovat eteviä näyttelemään ja pistämättömiä teeskentelemään. He ovat muka uppoutuneet pikkuautoihin tai pehmoleluihin mutta ovat itse asiassa hyvin tarkkana siitä, onko aikuinen mukana.

Kun olin lapsi, ei ollut turvavöitä. Istuin alle kymmenvuotiaana kymmenet, sadat tunnit etuistuimella, joskus kuorma-autossa, joskus henkilöautossa. Muuan kylän autoilija oli sikiävää lajia. Hänellä oli hyvin usein etupenkillä 4 – 6 poikaansa.

Autojen suunnittelijat ovat varmaan nähneet paljon vaivaa tavoittaakseen tuloksensa. Takapenkiltä ei kuulu. Normaalisti edes etupenkillä ei kuule; omituisen vinot tuulilasit ovat muotia.

Lapsi köytetään takapenkille, heitetään karkkipussi perään ja sanotaan että suukku kiinni ette hampi näy.

Arvioisin olleeni suunnattoman paljon paremmassa asemassa. Väitetysti hengenvaarassa olin myös istuessani ensin matkustajana ja sitten joskus jopa soutumiehenä, kun isoisä koki verkkoja tai laski pitkääsiimaa.

Kalassa oltaessa ei saa puhua. Kalat kuulevat. Mutta ei ole mitään varsinaista syytä pölöttää lapsille. Toisaalta kummitätini keskusteli lasten kanssa. Jos aikaa oli tapettavaksi asti, esimerkiksi iltapäivällä sateella, hän kertoi keksimiään tai itse versioimiaan satuja. Kaksikinkymmentä lasta istui kuuntelemassa.

Ihminen, joka puhuu matkapuhelimessa, on poissa. Hän on kuplan sisällä. Hän on Aarnion pallotuolissa, paitsi että hän ei edes näe sieltä. Tuen väitettäni kulkuneuvoissa ja julkisilla paikoilla jatkuvasti korviin tarttuvilla puhelinjutuilla, jotka mielestäni – olen ehkä ahdasmielinen – tuovat lajiltaan ja laadultaan mieleen omien peräpukamien esittelemisen satunnaisille paikallaolijoille.

Tuen väitettäni huomiolla, että junamatkalla Turkuun tai Lappeenrantaan kuulen itse sitä haluamatta nuorten liikemiesten puhelinkeskusteluista liikesalaisuuksia, joita Kauppalehti arvelisi julkaista. Kuvittelemani teollisuusvakoilija, tai sotilasvakoilija, hukkaisi aikaansa kuuntelemalla kohteitaan teknisillä laitteilla. Puhelinkeskustelujen kuunteleminen muutaman metrin päästä riittäisi.

Lukeva ihminen ei ole poissa. Kiukutteleva läksyjen lukija ei käy esimerkistä. Hän yrittää tehdä jotain, mitä ei haluaisi tehdä. Lapsi piirtää tai taistelee legojen parissa. Isä tai äiti istuu lähellä ja lukee surullisessa tapauksessa Suomen Kuvalehteä, toivottavasti kuitenkin jotain hienoa, kuten Aku Ankan taskukirjaa.

Vanhemmat lapseni eivät valitettavasti muista niitä aurinkoisia päiviä, jolloin olin Mustikkamaan uimarannalla vahtivinani, etteivät he huku. Todellisuudessa tein hyvin suurta virhettä. Olin jo useita vuosia sitten valmistuneena juristina pääsemässä kiinni siviilioikeuden yleisiin oppeihin. Kirjan kunnosta päätellen Ussingin ”Aftaler” matkasi uimarannalle ja takaisin. – Olisi kannattanut käydä tenttimässä saman tien eikä vasta useaa vuotta myöhemmin. Nuorena pystyy vielä perehtymään oman alansa perusteisiin.

Kuitenkin kaikkein parhaita ovat hetket, jolloin lapset ja heidän aikuisensa ovat vain. Tämä oli suuren suomalaisen ajattelijan, alokas Aaltosen pysyvä haave (”Rykentin murheenkryyni”) – kun sais olla vaan. – Mutta ei siis yksin, vaan yhdessä.

Kipakkaa kyytiä muotoilijoille ja yleisölle

Pian joku keksii vaatia tekijänoikeutta joulukuuseen. Sen valintaan, jalkaan sovittamiseen ja koristamiseen liittyy merkittävä luova panos. Muka.

Teollisessa muotoilussa viime päivinä esillä olleet huonekalut ovat suunnittelijalle tavattoman vaativia. Onnistuneet tuotteet osoittavat poikkeuksellista taiteellista kykyä ja teknistä osaamista.

Alan ihmiset valittavat, että heidän tuotteitaan kopioidaan. Se pitäisi tietysti estää, mutta se ei ole ongelman ydin.

Yksityiset ihmiset pitäisi jättää rauhaan. Kauppiaat saisivat mielellään tapella keskenään oikeuksista ja lisenssimaksuista. Esimerkiksi Artekia tai Eero Aarniota jäljittelevät huonekalut saattavat aiheuttaa saman ongelman kuin musiikin luvaton lataaminen, mutta nyt täysin viattomatkin voivat joutua ikäviin tilanteisiin.

Laki on mikä on. Synkkää silti, että yleisö voi saada toisten sotkuista vastuun niskoilleen. Verkkokaupasta ulkomailta hankittu tai maahan tuotu huonekalu tai muu muotoilun tuote nimittäin todella voi olla tekijänoikeuden loukkaus, josta seuraa periaatteessa rangaistus ja velvollisuus maksaa korvausta ja hyvitystä. Ja oikeudenkäyntikulut.

Se menee näin. Luvallisia teoksen kappaleita saa myydä vapaasti. Tätä sanotaan konsumtioperiaatteeksi. Levittämisoikeus on rauennut. Kirpputorilla, huutokaupassa, vaikka missä saa myydä Artekin huonekaluja. Tämä koskee itsestään selvästi käytettyä tavaraa ja toimintaa Suomessa.

Tekijänoikeuslaissa on kuitenkin sääntö, joka kieltää tuomasta maahan tietynlaista tavaraa, nimittäin sellaista, jonka ostaja tietää valmistetun ulkomailla lainvastaisesti. Tuo lainvastaisuus tarkoittaa olosuhteissa, jotka Suomessa olisivat johtaneet rangaistukseen. (TekijäL 56 § 1 mom. 3.)

Taustalla on kansainvälinen sopimus (TRIPS), jonka johdosta lakia muutettiin.

Siis sama uudelleen. Jos verkkokaupasta ulkomailta hankittu tuote on Suomessa suojatun tuotteen tekijänoikeuslain vastainen jäljitelmä, myös ostaja, suomalainen yksityishenkilö, syyllistyy lain rikkomiseen.

Tämä on mutkikas ja aika uusi tilanne. Vanha periaate oli selvä. Tavallisen kansalaisen ei tarvinnut ruveta salapoliisiksi. Suomessa voi ostaa tavallisesta kaupasta tavallista tavaraa poliisia pelkäämättä.

Nyt säännöksen soveltamisen tekee vaikeaksi ostajan tietoisuus. Laki mainitsee vielä olosuhteet, joiden johdosta ostajalla olisi ollut perusteltua aihetta epäillä tavaran alkuperää.

Mielestäni tällainen ei sovi tavallisen ihmisen kahleeksi.

Tavaramerkkioikeudessa tämä kysymys on erittäin epäselvä, mutta patenttioikeudessa selvä. Patenttisuoja koskee vain elinkeinoelämää. Jos autostani löytyy jonkun patenttia koskevia osia, se ei liikuta minua, auton omistajaa. Maahantuoja saa tapella patenteista. Loppukäyttäjälle asia ei kuulu.

Teollisessa muotoilussa on valitettavasti vielä erikoisongelma. Design-tuotteet eivät yleensä ole tekijänoikeuden suojaamia. Poikkeuksia on. On turvallista lähteä siitä ajatuksesta, että hyvin kuuluisien suunnittelijoiden tuotteet ovat myös suojattuja, vaikkei asia todellisuudessa aivan näin olekaan. Alvar Aalto. Eero Aarnio ja niin edelleen, unohtamatta Gropiusta, Mies van der Rohea ja lukuisia muita.

Alan kirjallisuudesta ja oikeustapauksista löytyy erilaisia lamppuja, huonekaluja ja jopa uunin suuluukkuja, joita ei pidetty teoksina.

Suunnittelijoilla on monta syytä harmitella tätä. Heitä loukkaa, että aivan sivulliset kopioivat heidän tuotteitaan. He haluaisivat rahaa. He haluaisivat arvostusta. Eritäin ymmärrettävää.

Pietistit

Lukijoiden yllyttämänä kävin sitten läpi Parnasson 70-luvun pitkää väittelyä Ilaskivi – Pentti Linkola – Erno Paasilinna ja eräät muut.

Sanon kantani lähipäivinä. Nyt olen epävarma. Mahdollisesti 70-luvun alun Parnassot on suomalaisen (ns. älymystön) sielunmaisema ja muutoksen muisto. Mahdollisesti sitä ei moni mielellään muistele.

Luonnonsuojelua koskevasta keskustelusta tulee mieleen, että siihen sopisi Wahlroos mukaan. Kaikki puheenvuoron käyttäneet ovat näet pietistejä eli yhden totuuden miehiä. Paasilinnan sanoo Linkolaa fasistiksi, mutta se on liian ystävällisesti sanottu. Linkolan mukaan luonnonsuojelun koko ajatus mahtuu muutamaan sanaan: tuotannon ja kulutuksen alentaminen. Tämä tarkoittaa nälkiintyneitten nälkäkuolemaa.

Paasilinna pitää teollisuutta pelkästään pahana ja on varma, että investoinneilla tavoitellaan vain voittoja, arvattavasti kohtuuttomia ja turmiollisia. Ilaskivi tietenkin kiistää tämän. Ilaskiven myöhempi hengenheimolainen Wahlroos puolestaan tuntuu olevan sitä mieltä, että markkinamekanismit järjestävät kaiken, taloudesta asuinpaikan valintaan ja kai kulttuuriinkin. Se jonka markkinavoimat lyövät maahan, hän maassa on.

Nämä ovat yhden totuuden miehiä. Linkola perustaa ajattelunsa vastakohtapariin luonto – ihminen. Ihminen ei kuulu luontoon. Luonto on hyvä ja ihminen paha. Siksi ihmiset olisi hävitettävä tai heidän hyvinvointinsa ei ainakaan merkitse mitään.

Myös muissa asioissa Linkola laskettelee puolitotuuksia. Keskioluen vapauttaminen auttoi luontoa, koska se poisti niin paljon työpaikkoja. Hauskasti sanottu. Työpaikoista ja työttömistä on tarkat tilastot. Keskioluen kohdalla ei ole muutoksia. Ruotsiin muuttaminen oli alkanut vuotta ennen (1968) ja jatkui edelleen.

Keskustelu on hyvin opettavainen. Sen loppuvaiheessa alkoi öljykriisi. Linkolakin vaikeni vähäksi aikaa. Öljy tuotanto laski väliaikaisesti, mutta hiilen ja ydinvoiman käyttö nousi.

Keskustelu luonnonsuojelusta tyrehtyi vuosiksi. Linkolakin sai tahtonsa läpi, kun valoja vähennettiin ja huoneiden lämpötilaa pudotettiin ja samalla määrättiin kireitä rajoja autoilulle.

Paasilinnaa ajatellen mieleen tulee kysymys, mahtoiko öljyn hinnoilla, jotka Neuvostoliitto piti samoina kuin arabimaat, olla vaikutus Suomen stalinismiin ja muuhun vasemmistolaisuuteen ja Neuvostoliiton äkilliseen mielenkiintoon yhteisiin sotaharjoituksiin ja muihin toimiin maan puolueettomuuden menoksi.

Maailmanhistorian suuri vaikuttaja on sattuma. Saman vuoden Parnassossa Jaakko Hintikka huomauttaa kirjaa arvioidessaan, etteivät sattuma ja välttämättömyys ole välttämättä täysin selviä vastakohtia. Israelin Jom Kippur sota ei välttämättä ollut sattuma. Kun öljyn hinta-ase oli kerran keksitty, sitä on kauan käytetty.

Vaikutelma on, että nyt paljon keskusteltu ja ministeriön selvittelemä ”vihapuhe” on ollut kautta aikojen hyvin suosittua, esimerkiksi 1970-luvulla ehkä enemmän kuin nyt. Oletan, että blogit ja chatit merkitsevät vähemmän kuin tuon aikakauden Parnasso – tai Helsingin Sanomat.

Pietistien 1700-luvulla keksimä tapa kärjistää lähes ratkaisemattomia ongelmia ehdottomiksi vaatimuksiksi elää ja voi hyvin. Saman vuosisadan oivallus väittää, että suuret ja pahat asiat ovat jonkun nimeltä tunnetun henkilön, esimerkiksi Ludvig XIV:n tekosia, jatkui ja vahvistui.

Keskustelu tarvitsee vihollisia. Ellei niitä löydy, lukija ei välttämättä huomaa, miten hurskas kirjoittaja haluaa osoittaa olevansa.

Vedin Wahlroosin tähänkin rinnastaakseni hänet Pekka Kuuseen ja tämän kirjaan ”Tämä ihmisen maailma” (1982). Molemmat viisaat herrat halusivat ohjata kulttuurievoluutioita. Päästäkseen kehäpäätelmiin he määrittelivät ensin käsitteensä ajatuksiensa mukaisiksi. Se on tunnettu keino.

Myötälukijat

Kukaties vastailen välillä liian kiukkuisesti kommentoijille. He osaavat kuitenkin lukea. Televisiossa kerrottiin eilen poikien lukemisesta, joka on huonoa. Siitä ei kerrottu, että poikien netistä lukeminen lienee vielä huonompaa. Ainakin joskus minua harmittaa, että kommentoija ei ole jaksanut lukea lauseita loppuun, puhumattakaan näistä kahdesta liuskasta.

Tässä on nimittäin edessä juhlallinen hetki. Bloggerin sisällä on tehty suuria muutoksia. Nyt kirjoittaja saa itse suoraan näkyviinsä erilaista tilastotietoa. Eilen blogikirjoituksia oli julkaistu yhteensä 2 363 kappaletta ja kommentteja 49 234.

Jälkimmäinen luku on vaikuttava. Ohjelman rekisteröimiä käyntejä sivuillani on päivässä 4 000 – 8 000.

Jostain syystä tämä tuottaa suurempaa mielihyvää kuin jonkun kommentoijan muistama Helsingin Sanomien kolumnini, joka ilmestyi noin 10 vuotta (tarkka tieto on olemassa, mutta en kaiva sitä esiin) joka maanantai. Lukijamääristä ei ollut koskaan puhetta. Tietääkseni kaikki järkevät ihmiset hyppäsivät silloin kuten nykyisinkin kulttuuriosaston yli.

Kolumnin ja blogin ero on suuri. Pakina on sekin aivan eri asia.

Blogeja saa ja voi kirjoittaa millaisia vain. Tyyppi ”kirjailijan päiväkirjasta” on aivan hyvä. Kirjailija voisi kirjoittaa kaksi riviä tai kaksi sivua tai enemmänkin. Tyyppi muistikirja olisi myös toimiva. Kuuluisissa esimerkkitapauksissa merkinnät vain ovat yleensä aineistoa tulevaisuudessa käytettäväksi. Tshehov taisi kirjoittaa jossain välissä ”balettitanssijat haisevat samalta kuin hevoset”. Tuo havainto olisi istunut hyvin pitkään novelliin. En tiedä, käyttikö hän sitä; muistaakseni ei.

Goncourtin veljesten päiväkirja vaatii lukemistottumusta. He pohtivat ja päivittelevät lehtiarvosteluja, jotka koskivat kauan sitten unohtuneiden kirjoittajien mielipiteitä teoksista, joita kukaan ei muista. Mutta joukossa on vahvoja kuvia, tunnelmaa. Ihmisiä ja luonnollisesti kirpeitä arvosteluja kollegoista, esimerkiksi Maupassantista.

Tässä puheena ollut Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” on esimerkki päiväkirjamuodon vaaroista. Jos päiväkirja on aito, se vajoaa vähän väliä yhdentekeväksi. Jos sitä on paranneltu, se ei oikeastaan ole päiväkirja eli autenttinen todiste, vaikka kirjoittaja sellaista väittäisikin.

Olen kuullut pahaenteisistä päiväkirjoista ja nähnytkin muutamia. Martti Anhava oli eilen kirjastossa vieraanani. Puhuimme suomentamisesta ja etenkin vanhasta venäläisestä kirjallisuudesta.

Illalla kotona mieleeni tuli ajatus. Jos joku henkilö, esimerkiksi Tuomas Anhava, olisi kirjoittanut kerran tai kaksi kertaa vuodessa omaelämäkertansa, tulos olisi ollut kiinnostavin mahdollinen. Se olisi ollut paljon kiinnostavampi kuin Parnasson vuosikerrat kuin – melkein mikä tahansa, mihin verrata.

Siinä olisi blogille muoto. En usko, että kukaan toteuttaa sitä koskaan. Yksi, korkeintaan kaksi kirjoitusta vuodessa. Pituus 200 – 300 liuskaa. Kertomukset lapsuusvuosien pipolakkien kohtaloista voisi jättää huoleti pois. Sitä vastoin kunkin vuoden ystävien ja vihamiesten perusteltu lista olisi yhtä kiinnostava kuin pätevän kirjoittajan katsaus uutuuksiin ja uutistapahtumiin.

Päiväkirjan vika on ajankohtaisuus. Ei minulla ainakaan ole kunnollisia, esiteltäväksi kelpaavia mielipiteitä tärkeistä asioista. Ajaudun vain julistamaan tai väittämään. Mutta jos aineistoa säilyttäisi järkevästi, noin vuoden kuluttua tapahtuneesta osaisi kenties jotain oivaltaakin.

Artikkeleiden ja esseiden vika on sama kuin kolumnien. Niissä täytyy olla aihe. Melkein aine annetusta otsikosta johdonmukaisesti kirjoitetut tekstit ovat ikäviä ja vanhentuvat ennen aikojaan.

Ilman aikojaan kirjoitettu saattaa olla eläväistä. Tekstin pyörteisiin saattaa pysähtyä asioita, joista kirjoittaja itsekään ei ollut oikeasti selvillä.

Menneisyyden blogistit

Kommentoija heitti mielenkiintoisen ajatuksen. Millaisia blogisteja Haavikko Ja Erno Paasilinna olisivat olleet?

Yhtyäkseni ajatusleikkiin: eivät kummoisiakaan.

Molemmilla oli se ominaisuus, joka tekee blgistista suuren. He olivat kovia poikia rähisemään. Jyrki Virolainen on esimerkki todella merkittävästä blogin kirjoittajasta. Hänellä riittää sinnikkyyttä nälviä jotakuta, vaikka hän kirjoittaisi hovioikeuden äänestysmenettelystä.

Paasilinna pommitti havaitsemiaan ja otaksumiaan epäkohtia eikä tuntenut sen suurempaa halua ottaa nimettyjä ihmisiä tikun nokkaan. Tässä hän poikkesi kriitikoista. Seppo Heikinheimo, Pekka Tarkka ja myös Tuomas Anhava suorittivat joukon mieleen jääneitä ruumiinavauksia eläville potilaille.

Haavikko jahtasi mielellään korkeassa asemassa olevia henkilöitä, kuten oikeuskansleria (samoin kuin Virolainen). Molemmilla. Haavikolla ja Paasilinnalla, oli sama ongelma. He eivät juurikaan tehneet journalistin jalkatyötä, eikä heillä ollut aina vainua aavistaa, milloin asiatiedot olisivat olleet tarpeen.

Mikkelin panttivankidraaman röykytys tuntui oudolta. Muistelen että Haavikko väitti poliisin ”murhanneen” panttivangit ja ehkä myös vankikarkurin. Siinähän kävi niin, että auto räjähti. Minulla ei olisi kanttia eikä kokemusta opastaa poliisia tuollaisessa äärimäisen vaikeassa tilanteessa, jossa pommimies voi tappaa panttivankinsa, vaikkei häntä kohti ammuttaisikaan.

Toisaalta olen itse sitä mieltä, että maan laki on oikein kirjoitettu. Poliisi saa ampua toisen henkeä uhkaavan ihmisen, jos mitään muuta keinoa pelastaa viaton ei ole käytettävissä. Tavallisesti piirityksessä tehoaa uuvuttaminen.

Hyvän blogistin pitäisi olla samanlainen ihminen kuin Erno – varma siitä että ymmärtää asiat paremmin kuin kukaan muu. Tai ellei ole varma, olisi ainakin osattava teeskennellä.

Minusta ei koskaan tule merkittävää blogistia, koska en ole niin hyvä kirjoittaja ja lisäksi olen joutunut viettämään niin paljon aikaa itseäni fiksummassa seurassa, että olen hyvin selvillä tietojeni ja mielipiteitteni hataruudesta. Ei siihen tarvita aina ulkopuolisiakaan. Olen riittävän monta kertaa ponnistellut kovasti ja pitkään ratkaistakseni vaikean kysymyksen ja löytänyt ratkaisun, jonka olen sitten itse huomannut vääräksi. Silloin tekee mieli ryhtyä tekemään jotain kykyjensä mukaista, esimerkiksi tiskaamaan astioita.

Painavin peruste olla haikailematta menneisyyden kirjoittajia verkkomaailmaan on tekstin lyhyys. Paasilinna kirjoitti monta ikimuistoista juttua pariin sivuun. Käsitykseni mukaan verkko ei kirjoituksen alustana siedä kahta liuskaa pidempää tekstiä.

On keskitettävä, ja se puolestaan edellyttää löysyyden (lavertelun) vaikutelman luomista. Lukija luulee, että tämähän on helppoa, ja tulee nielaisseeksi myrkkypillerin. Dostojevski ja Tshehov olivat mestareita kirjoittamaan ohipuhumista. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei tarkoita, mitä sanoo.

Viisaat kirjoittavat rahasta, kuten luullakseni Haavikko ja Paasilinna. Tyhmät kirjoittavat ilmaiseksi ja haluavat lisäksi kuulla lukijoiden kannanottoja. Kuulun itse tuohon onnettomien ryhmään. Minusta on mukavaa, että kirjoitukseni luetaan. Muulla ei ole niin merkitystä, ei silläkään, onko lukija samaa mieltä.

Kirjoittelin aika lailla arvostettuihin julkaisuihin (Parnasso, Kanava). Havaitsin pian, että tunnollisimmat ihmiset lukivat otsikon, varsinkin jos se oli lehden kannessa, mutta en muistaakseni ole koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut koko kirjoitukseni. Ne henkilöt, jotka suuttuvat ja kirjoittavat vastakirjoituksen, eivät tapaa lukea vihansa nostattanutta tekstiä, ainakaan kunnolla. Kunnolla lukemisella tarkoitan valmiutta ymmärtää, mitä kirjoittaja sanoo. Kovin moni lukee kuin sensori – lukee että ”vittu”, kun kirjoituksessa itse asiassa on ”raavittu”. Jos ensimmäinen tavu on edellisellä rivillä, kirjoittajan kohtalo on sinetöity.

Tieteen heittiöitä

Voisi luulla, että Aarno Karimon ”Kumpujen yöstä I-III”, jossa taivasteleva teksti yhtyy kömpelöön kuvitukseen, olisi edesvastuuttoman maallikon päähänpisto.

Todellisuudessa se oli sotien välisen ajan suosituin historiateos tässä maassa ja tänäkin päivänä monien kotien tuttu. Tekijä oli käynyt piirustuskoulun. Hänet ylennettiin majuriksi 1940. Toisen pysyvän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan hän jätti suunnittelemalla talvisodan muistomitalin.

Ajatus on kieltämättä järkyttävä, mutta tämä kirja ei ollut vain suojeluskuntalaisen kaltaisilleen laatima lukemisto. Sen takana oli vakaa akateeminen arvovalta, etenkin professori Jalmari Jaakkolan ”Suomen varhaishistoria” (1935).

Tutkija, runoilija ja myöhempi akateemikko Martti Haavio (P. Mustapää) kirjoitti 1935 eduskunnalle:” Suomalaiset… keräävät joukkonsa ja purjehtivat haaksilla vaaralliselle, vieraille rannoille saalista tavoittelemaan. He viettävät juominkejaan ja juhliaan, he suorittavat kaksintaistelunsa, he laulavat ja loitsivat. Heidän huoleton sotilasmielensä kuvastelee runojen monista kohtauksista; heidän kaipuunsa sotaretkille on vilpitön ja usein kaikkivoittava.”

Eduskunta myönsi 2 miljoonaa markkaa.

Toki oli Kalevalan 100-vuotisjuhlavuosi, ja Haavio aloitti Kalevalan purkamisen vasta sotien jälkeen.  Tiukasti ”suomalaisten” muinaisrunojen takaa alkoi löytyä yhä enemmän kansainvälistä, laajasti tunnettua aineistoa. Lauri Hongon ja etenkin Juha Pentikäisen urakka oli niveltää määrällisesti valtava ja laadullisesti hieno kansanperinteemme kansainväliseen aineistoon ja kytkeä kansalliseksi väitetty ajattelu uskomusten ja uskomusjärjestelmien tutkimukseen.

Kummastelin nuorempana miehenä myös professori Ella Kivikosken (1901 – 1990) ”Suomen esihistorian” ylimalkaisuutta ja köyhyyttä.  Sotaa edeltäneitä käsityskantoja oli täsmennelty vain hiukan. Tälläkin hetkellä ainoa valistuneelle ei-spesialistille sopiva yleisesitys alalta on Matti Huurteen ”9000 vuotta Suomen esihistoriaa (9. P. 2005), eikä sekään ole sisällöltään ongelmaton.

Arkeologia on muualla Euroopassa, oikeastaan kaikkialla maailmassa, mennyt pahemman kerran uusiksi. Jo fysikaaliset ja kemialliset ajoitusmenetelmät ja tietenkin DNA-tutkimukset ovat kaataneet komeita ajatusrakennelmia. Meillä uusoikeistolaiset ja löyhäpäiset nuoret toistelevat Jalmari Jaakkolan kaikuja, eikö sellaista kirjaa oikein ole, jolla heitä voisi lyödä päähän.

Suomen kansalla ei ole suurta menneisyyttä. Suomen kansalla ei ylimalkaan ole menneisyyttä. ”Kansa” on 1800-luvun keksintö. Lukija huomannee, ettei tässä käydä keskustelua esineellisistä eikä kielellisistä merkeistä, jotka voivat hyvinkin yhdistää nykyisen Suomen esimerkiksi myöhäispaleoliittiseen Swidryn kulttuuriin.

Kaikki me olemme jostain kotoisin, aika varmasti Afrikasta. Puhe on ”kansallisten tieteiden” vääristymistä. Haemme tasapainoa paremmin tuntemallemme ja monien muistamalle 1970-luvulle, jolloin tieteenkin sanotaan taipuneen aika kummallisiin tulkintoihin poliittisen sopusuhdan nimissä.

Sotien välinen aika oli paljossa samanlainen. Kun ruotsalaiset saivat vihiä, että heitä pidetään rodullisilta ominaisuuksiltaan etevinä ja kallonmuodoiltaan kauniina, heille tuli kova kiire jalostaa rotuaan edelleen ja poistaa suomalaiset ja saamelaiset kirjoistaan. Suomalaiset puolestaan rakensivat itselleen muinaisia mahtikausia, ja tiedeyhteisö oli enimmäkseen valmis pitämään kansanperinteen väinämöisiä ja ilmarisia kerran eläneinä ihmisinä, mahdollisesti muinaisten merivaltojen kuninkaina. Kullervosta puhuttiin ehkä vähemmän. Tarinakaan ei tunnu olevan oikein samaa kappaletta muiden juttujen kanssa.

Kansakunnan päämäärät, joiden mukaan muokataan sekä menneisyys että tulevaisuus, ovat henkisyys, suuruus ja arvokkuus.

Sanoi Vladimir Putin, muutamia päiviä sitten.

Tieteellisiä ryökäleitä

Minulla ei ole vihamiehiä. Toisaalta jos onnistun joku päivä nikeltämään itseltäni hengen, on kyllä viljalti väkeä, jonka keskuudessa on yksimielinen  käsitys - sai se, sai lopultakin aikaan jotain asiallista.

Eino Leino kuuluu puolustautuneen, kun hänen arveltiin olevan Suomen rumin mies, että kyllä Väinö Salminen on rumempi (kuvassa).

Salmisesta tuli kansanrunouden tutkimuksen professori. Sitä ennen hän oli rettelöinyt jokaisen vastaantulijan kanssa. Lausunnon antajat olivat kuitenkin kaikeksi onneksi kuolleet, joten virka tuli. Martti Haavio sai odotella vuoroaan.

Edeltäjä, Kaarle Krohn, oli niin isänmaallinen mies, että päästi itkun luennoidessaan aina kun piti sanoa ”Suomi”. Kalevala oli hänelle pettämätön todiste kansamme muinaisesta suuruudesta, joka tuntui tulevan takaisin aivan ensi tilassa. Muinaisrunot olivat vaellelleet siellä täällä, mutta syntyneet ne olivat Länsi-Suomessa. Salminen oli sillä kannalla, että runot, sadut, loitsut ja taiat ovat kasvaneet ”pystysuoraan”, yhdessä paikassa.

Oikeastaan kukaan ei uskaltanut olla eri mieltä. Eduskunta oli suorastaan yksimielinen Suomen heimon suuruudesta ja myönsi avokätisesti rahaa. Professuureja syntyi ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran herrat myönsivät toisilleen määrältään erittäin merkittäviä tiedepalkintoja.

”Kansallisissa aiheissa” henki oli selvä. Jos tutkimustulokset eivät olleet riittävän isänmaallisia, oli vaihdettava metodia tai tutkijoita. E. N. Setälä osoitti esimerkillään, että myös itsenäisessä Suomessa lahjakas mies nousee ministeriksi, kuten Snellman ja Yrjö-Koskinen aikoinaan. Setälä oli tunnettu suuruudenhulluista hankkeistaan ja menettelytapojensa täydellistä hipovasta häikäilemättömyydestä.

Yliopistopiireistä näyttää olevan vaikea kirjoittaa historiaa. Kai Häggmanin ”Sanojen talossa” on poikkeus. Kansallisten tieteiden esittelyn yhteydessä mainitaan myös vihamiehyys koulukuntien sisällä. Tavallisesti tyydytään kertomaan, että vasemmistolaiset tutkijat olivat oikeistolaisten hampaissa ja päinvastoin. Sen on tuskin uutinen.

Joistakin kehittyy ja nuorina maistereina tarmonpesiä, jotka kiertävät parjaamassa virkaveljiään. Tyypillisesti sitä jatkuu 40 vuotta, ellei sitten joku kuole kesken.

Turvallisuussyistä en puhu juristiprofessoreista. Tiesin kuitenkin jo ennen ensimmäisen opiskeluvuoden joulua, ketä kuului halveksia ja kenelle.

Oikeinkirjoitussäännöstä päästiin tuskin yksimielisyyteen, jos ongelmaa olivat ratkaisemassa Saarimaa, Kettunen ja Hakulinen ja kukaties vielä Airila. Kirjallisuuden suuri makutuomari ei ennen sotia ollut V.A. Koskenniemi, joka oli vain Turun yliopiston professori. Päättävä taho oli Helsingin Yliopiston Viljo Tarkiainen – sama mies, joka kaikeksi onneksi sai vuosisadan alussa päähänsä kirjoittaa väitöskirjan itse asiassa jo unohdetusta A. Kivestä ja muotoilla hänestä ruotsinkielisen Runebergin uhmaajaksi kipeästi kaivatun suomenkielisen neron.

Hanke onnistui ja ennen pitkää koululaiset joutuivat paukuttamaan kamalan Kalevalan lisäksi käsittämätöntä Seitsemää veljestä. Kustantajalle tosin koitui harmia, kun 1920-luvulla havaittiin, ettei tuon Kiven kanssa ollut tehty minkäänlaista kustannussopimusta ja kaiken lisäksi hänen veljiensä jälkeläiset elivät nälässä. Siitähän tuli Suomen ensimmäinen huomattava tekijänoikeusriita, jonka tekijän oikeudenomistajat voittivat; kustantaja väitti raastuvanoikeudessa, että sillä oli maan tapaan perustuva yksinoikeus Kiven teosten julkaisemiseen.

Tämä pieni blogikirjoitus on tarkoitettu muistutukseksi siitä, että maassa kiistatta toimivien ja vaikuttavien hyväveli-verkostojen lisäksi pahaveli-verkostot ovat erittäin vaikutusvaltaisia ja tehokkaita.

Jos joltakulta puuttuu ”sopivaisuus”, kuten korkein oikeus tapasi ilmaista asian virkanimityksistä päättäessään, tuomio on elinkautinen. Jos jollakulla taas havaitaan olevan tuota sopivaisuutta, sitä ei kumoa edes kuolema. – Erään merkittävän virkamiehen kerrotaan kuolleen istualleen virantoimituksessa, eivätkä läsnäolijat huomanneet mitään erikoista. Vahtimestari vasta havaitsi tämän perhetapahtuman kulkiessaan sammuttelemassa valoja.

Sananen tahallisuudesta

Lukijat muistavat, etten kirjoita keskeneräisistä oikeudenkäynneistä. Kun olen viime päivinä joutunut selittämään riita-asioissa tietoisuuden merkitystä ja vertaamaan sitä rikosoikeudelliseen tahallisuuteen, kirjoitan siitä ja myönnän heti, että mielessäni on Ilkka Kanervan alioikeudessa saama rangaistus.

Asiasta kuuluu äänestetyn. Kolmesta virkatuomarista yksi arvioi vähemmistöön jääneessä lausumassaan, ettei Kanerva ollut toiminut tahallisesti. Äänin 2 – 1 hänet siis tuomittiin törkeästä lahjuksen ottamisesta.

Jokin osa ihmisistä pitää selvänä, että herrat suojelevat toisiaan. Siksi tuomiot tippuvat talousrikoksissa ylemmissä oikeuksissa.  Tulkoot he uskossaan autuaiksi.

Mutta tahallisuuden todistaminen on todella hyvin vaikeaa monissa talousjutuissa. Se ei ole vaikea ymmärtää, että varojen hävittäminen konkurssin uhatessa on tahallinen teko.

Lahjonnan yhteydessä tulee mieleen suhteellisen uusi korkeimman oikeuden ratkaisu, jossa otettiin kantaa syrjintärikokseen ja tahallisuuteen. Se oli tämä naispappijuttu. Tuomioistuin perusteli, että tahallisuus edellyttää syrjintärikoksessa tietoisuutta syrjintäperusteen olemassaolosta ja merkityksen antamista sille henkilön kohtelussa. Sillä seikalla, että henkilö pitää itse käytöksensä syitä hyväksyttävinä, ei ole merkitystä (KKO 2010:74).

Siis pappi kieltäytyi tulemasta alttarille naispapin kanssa eli käyttäytyi syrjivästi. Pappi oli syvästi vakuuttunut siitä, että tämä on Raamatun selvän sanan mukaan oikein. Ja hänet tuomittiin, mikä on mielestäni oikein ja käy oikeustapauksena esimerkistä.

Kun täytin tasavuosina 2004, järjestettiin vastaanotto työpaikallani. Kahvit ja pullat kustansin itse mutta mieleeni ei juolahtanut tarjota vuokraa tai muuta korvausta laitoksen tilojen käytöstä. Se oli maan tapa, että kun onnittelijoista suuri osa oli työtovereita eli siis hyväveli-verkostoani, merkkipäiviä juhlittiin työpaikalla. Luullakseni niin tehdään edelleen.

Ei pidä lyödä leimaa sanontaan ”maan tapa”. Maa on täynnä tapoja.

En ole lukenut eri mieltä olleen tuomarin perusteluja, mutta tiettävästi kysymys oli jostain tällaisesta. Ne kaksi muuta tuomaria ovat ehkä arvioineet, että syntymäpäivät menivät yli äyräittensä. Sellaisessa tilanteessa henkilö oli varmasti selvillä niin sanotun tavanomaisen vieraanvaraisuuden rajojen ylittämisestä. Hänen ei tarvinnut ajatella: tämä on lahjontaa.

Tuomioistuin ei yritä mahdotonta eli tunkeutua miehen mieleen. Ennen käytettiin sellaistakin sanontaan kuin ”yleinen elämänkokemus”. Jos joku toimittaa minulle kalliin kapineen, minun on yleisen elämänkokemuksen mukaan osattava ajatella, että asianomainen hyväntahtoiseksi heittäytynyt tahtoo jotain, vastapalvelusta muodossa tai toisessa.

Otan vastaan lahjuksia. Olen useinkin antanut tuttavalle tämän kovasti haluamia neuvoja Kosmoksessa ja pistellyt poskeeni maankuulun wieninleikkeen perunamuusilla. Neuvon saaja on kiitellyt ja maksanut laskun. Mielestäni se on maan tapa. Neuvot ovat voineet koskea esimerkiksi koulun valintaa tai sitä, mistä voisi hankkia sukulaismiehelle lahjaksi korupuukon ja millaisen.

Tuomioistuin tukeutuu käytännössä keskivertoihmisen ajattelumalliin. Voi olla, että tämä tekijä oli niin epätavallisen hölmö, ettei todellakaan epäillyt mitään. Mutta miten olisi toiminut tavallinen, asioistaan huolehtiva kansalainen. Tuolla mielikuvitushenkilöllä oli hieno nimityskin, bonus paterfamilias eli huolehtivat perheenisä.

Henkirikoksissa ajatus kulkee siten, ettei silmitön suuttuminen eikä varsinkaan humala poista tahallisuutta. Ellei tekijä, kuka tahansa toinen olisi käsittänyt, että fileerausveitsen tuikkaaminen kylkiluiden väliin enteilee hengenmenoa. Teko on siis tahallinen, vaikka tekijä vakuuttelee, ettei hän todellakaan tarkoittanut mitään tällaista. Silmissä vain sumeni.

Kumma blogi

Imatralainen tai lappeenrantalainen Kari Lempiäinen saattaa olla Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston miehiä. Ammatti on erikoistutkija ja ala tietotekniikka.

Hän oli pyhäaamuna radiossa ”Näistä levyistä en luovu” –ohjelmassa. Ohimennen vilahtaneen tiedon perusteella kaivoin esiin hänen bloginsa

www.tarkkaamo.blogspot.com

Valokuvia löytyy Googlella.

Kun ihminen sanoo, kuten minä nyt, että onpa jumalattoman hyviä konsertti- ja musiikkiarvosteluja, hän tarkoittaa, kuten minä nyt, että maku ja mielenkiinnon kohteet ovat juuri samat.

Radiossa soi klassisen seassa John Coltrane (Giant Steps) ja Pink Floyd. Blogista käy ilmi suorastaan järkyttävä konserttien harrastus. Mies näyttää käyvän monta kertaa viikossa kuuntelemassa ja kirjoittaa joka kerta jotain fiksua ja erinomaisen asiantuntevaa. Hän ei pelästy Helsingin Musiikkitalon uutta ja vähemmän tunnettua musiikkia eikä edes itseään Wagneria.

Viime syyskuussa hän istui Wagnerin Ring-tetralogian, joka veljeltäni ja minulta jäi tällä kertaa meinaamiseksi.

Itse innostun blogin oopperataltiointien (Kuva ja ääni eli Blu Ray) esittelemisestä. Suurin osa on uusia esityksiä, joista en välttämättä ole kuullutkaan. Lukijalle on suuriarvoista, että blogisti suodattaa kummallisuudet pois. Oopperassa harrastetaan modernisointeja ja sovituksia, jotka eivät ole välttämättömästi eduksi teokselle.

Radio-ohjelmassa menin lopullisesti veteläksi viimeisestä numerosta, joka oli katkelma Tannhäuserista, ja nimenomaan Wilhelm Furtwänglerin johtamana hyvin vanhana esityksenä (jonka restauroitu versio on ainakin hiljan ollut CD:nä myynnissä).

Menee jo noituuden puolelle. Useimpia Wagner-levytysiä en oikein kestä. Ringiäkin kuuntelen Barenboimin johtamana vain paremman puutteessa. Kun on kuunnellut Gergieviä, ei enää ole helppo tyytyä levyllä vähempään. En jaksa kuunnella. Furtwängler on aivan toista. Musiikillisesti se on ihme. Rinnakkaisnimi on tietenkin Klemperer. Herroille järjestyi tilaa, koska Klemperer joutui pakenemaan Saksasta juutalaisena, kun taas Furtwängler johti Berliinissä Beethovenia pommien putoillessa konserttitalon katolle.

Tämä Lempiäinen, jonka naamassa ehkä on jotain tuttua tai sitten ei, lienee hyvässä asemassa, koska hän matkustelee, ja kun hän on matkalla, hän menee oopperaan. Niinpä Oslon uusi oopperatalo saa asiantuntevan esittelyn, ja kirjoittaja vertaa sitä Kööpenhaminan oopperaan.

Mikä on tämä mies? Musiikkikritiikkinä hänen kirjoittamansa ei häpeä kenenkään suomalaisen rinnalla – paitsi ehkä Isopuron Jukan, jonka täysammattilaisuus ja huikeaksi kehittynyt korvan tarkkuus ja taito löytää yksityiskohdat on tietysti omaa luokkaansa.

Verkossa näkemäni valokuvat – blogisti toinen suuri rakkaus - ovat lyhyesti sanottuna hyviä ja sopivat jotenkin hänen musiikkimakuunsa. Muodot, etenkin graafiset muodot, näyttävät kiinnostavan, varsinkin kun muodoista syntyy liikettä, ja esimerkkejä löytyy lähiympäristöstä, vaikkapa kerrostalon parvekkeista ja niiden varjoista.

Olen mieltynyt kuviin. Turhan harva valokuvaharrastaja uskoo, että kuvan ei tarvitse olla erikoinen eikä kummallinen tehotakseen. Huonokin kelpaa, kuten S. Niinistön virallinen muotokuva taas kerran osoitti. Minulle henkilökohtaisesti muoto ja sen sisältämä potentiaali eli jännite eli mahdollisuus liikkeeseen merkitsevät eniten. Ja musiikissa sama. Se toimii kuin sydän, sähköisku ja supistus ja sitten lyhyt lepo.

Jäljelle jää kysymys, onko tämän tasoista tavaraa enemmänkin kätkettynä verkon uumeniin? Vihjeitä otetaan kiitollisuuden tuntein vastaan.

On huudettava

Todella luulin, että selviydyn kirjoittamatta Breivikistä. Rinnastamalla hänen julistuksensa erääseen suomalaiseen henkilöön pääsin käsiksi itse asiaan. On pelottavaa, kun joku on niin oikeassa.

Breivik saattaa olla psykoottinen eli siis syyntakeeton. Käsillä on rikosoikeuden ikuinen ja inhottava kehäpäätelmä. Tarkemmin ajatellen murhamies on harvoin täydessä ymmärryksessä. Täysijärkinen ihminen ei tapa toisia.

Norjan tapauksen tekee toistelemisen arvoiseksi ideologia, johon Breivik näyttää itse uskovan.

Verkossa on kommentoijia, jotka eivät ole selvittäneet itselleen, mitä amerikkalainen ”Hitler-kortti” –termi tarkoittaa. Se on verkkokeskustelujen tilastollinen piirre, jonka takana on luultavasti amerikkalaisten huono historiantuntemus. Itse aion kirjoittaa hitlerismistä jatkuvasti, koska kysymys on viime vuosisadan suurimmista arvoituksista, joka ei kai koskaan ratkea. Tämä maailmansodassa kaasunaamarin käytön vuoksi viiksensä lyhentänyt henkilö julisti oppia, joka tuntui jo alkuvaiheessa sekapäiseltä ja sairaalta. Hän sai aatteellisiksi kannattajikseen miljoonia tavallisia, järkeviä ihmisiä, ja vielä suuremman joukon sellaisia kannattajia, jotka eivät viitsineet kiinnittää julistuksiin erikoista huomiota, koska pääasia oli liike.

Näihin kannattajiin kuuluivat mm. Euroopan kaksi suurta kirkkoa. Kolmas oli talutettu Stalinin leiriin jo aikaisemmin.

Tällä kohdin olen epätarkka. Selostan yksityiskohtaisesti erikseen katolisen ja luterilaisen kirkon mutkikkaita suhteita Hitlerin Saksaan toisen kerran. Mutta vastaan ei pahemmin pantu.

Tärkeää olisi, että jo peruskoulussa opetettaisiin, miten Hitler oli mielestään oikeassa ja sen vuoksi hänellä oli mielestään lupa tehdä mitä itse tahtoi.

Olen viime päivinäkin esittänyt epäilyni, että Lenin ja Stalin eivät ehkä olleet lainkaan aatteen miehiä. Heitä kiinnosti valta, erityisesti väkivalta. Hitlerin tila oli toinen. Olen vakuuttunut, että hän uskoi julistukseensa.

Ja tästä tullaan fundamentalismiin, joka on mielestäni kirjaimellisen totuuden julistamista. Fundamentalisti ei koskaan sano: voin olla väärässä. Hän ei voi olla väärässä.

Itse olisin useimmissa asioissa lähinnä marxilainen. Tarkoitan Groucho Marxia. ”Nämä ovat periaatteeni, ja ellette hyväksy niitä, voin vaihtaa ne.”

Turvaudun vitsiin korostaakseni, että 20 vuoden kuluttua omat mielipiteeni ovat unohtuneet ja tilalla on toisia, parempia. Toivon sitä. Niin muuten ovat ennustukseni mukaan myös Wahlroosin mielipiteet.

Se ei ole mielipide eikä aate, että ihmisoikeudet ovat äärimmäisen tärkeitä meille kaikille. Ne sitovat perustuslain tasoisesti. Eli perusoikeuksista huomautteleminen ei ole Kemppisen mielipide. Muutoin laki ei ole juhlallinen asia. Jos laki on huono, säädetään uusi ja parempi.

”Vankileirien saariston” suuri opetus on oikeudettomuuden vaikutus ihmisen mieleen ja elämään. Tuloksena on suuri turtumus. Itse olen näkevinäni, että sen vaikutukset tuntuvat Venäjällä tänäkin päivänä. Ja välillisesti Suomessa. Mutta tämä on mielipide.

Mielialojen medikalisoiminen on ongelma. Ihmisellä kuuluukin olla joskus paha olo, ja viihtymättömyyden kehittäminen erilaisiksi sairaustiloiksi on tunnettu sata vuotta. Itse ole juridisoituneen Suomen kasvatti. Käsitys laista ja lakimiehistä oli paisunut suhteettomasti.

Elämmekö nyt taloudellisen ajattelun liikakasvun aikaa? Ongelmat ovat oikeita, ja pahoja. Mutta onko tämän hetken mielenvire projisoida yhteisöllisiä, kulttuurisia ja poliittisia kysymyksiä rahaan ja rahoitukseen? Jos näin on, Nokia oli Suomen uskonto, ja se meni samaa tietä kuin useat pankit, osittain samojen henkilöiden saattelemana. Olisiko aika luopua tekotieteellisuudestä?