Vanha Kirjoitus

Ajattelin jotain kummallisempaa vuoden vaihteen ja elämänmuutoksen johdosta. Vanhojen sanomalehtikirjoitusten kertaamisessa ei ole sinänsä mitään mieltä. Erinäisistä syistä poimin talteen Helsingin Sanomien arkistosta joitakin sellaisia tekstejä, joita minulla ei ole sähköisessä muodossa.

Tämä, jonka nyt taritsen teille uuden vuoden aaton ja päivän johdosta, huvitti minua itseäni, kun luin sen. Teksti on julkaistu 1991.

Isänmaa psykoanalyysissä

Martti Siirala hahmottaa Suomen pysähtyneisyyden aikaa lapsenomaiseksi tukeutumiseksi ja samastumiseksi sortajaan Suomentaudin kantaja Paasikivi toisaalta kielsi todellisuuden, kuten sodan ja rauhassa tehdyn vääryyden, toisaalta luuli pystyvänsä määräämään siitä kuin pankinjohtaja rahasta

Martti Siirala & Sirpa Kulonen: Syvissä raiteissa. Kansallisen itsetunnon matka. WSOY 1991. 129 mk.

"Elämättä jäänyt itsenäisyysmurros ilmenee myös lähes uskomattomana tapojemme ja muotokulttuurimme köyhyytenä. Vihaamme näet - enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti - kaikkien muotojen noudattamista ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Mielekkäitä rituaaleja meillä on tuskin nimeksi, ja nekin, mitä on, ovat enimmäkseen kuolleita ja tuskallisen lähellä naurettavuutta", kirjoittavat Martti Siirala ja Sirpa Kulonen pohtiessaan suomalaisen itsetunnon ja itseymmärryksen puutetta ja Suomea vaivaava sairautta.

Pamfletti

Kirjan nimi Syvissä raiteissa luonnehtii sekä kirjaa että lääkäri Martti Siiralaa. Hän on merkillinen sekoitus nerokasta oivaltamis- ja uudelleenhahmottamiskykyä ja itsepäistä omien pinttymien puolustamista.
Näissä pinttymissä on suuri erikoisuus. Siirala näyttää olevan niissä enimmältään oikeassa.
Siitä ei ole kuin pari vuotta, kun hänelle todisteltiin miesvoimin, että hän on väärässä jankuttaessaan Suomesta, Karjalasta ja Neuvostoliitosta, ja että sopisi jo vaihtaa levyä - mutta hän ei ollutkaan väärässä. Siiralan ajatus sodan vääryydestä kansakunnan sairastuttajana oli pari vuotta sitten niin epämuodikas, ettei sitä olisi saanut edes lausua ääneen, saatika painaa. Että Neuvostoliitto olisi tehnyt Suomelle vääryyttä järjestellessään läntisiä rajojaan!
Hänen psykoanalyysinsa on freudilaisen ortodoksian kannalta harhaoppista ja hänen sairaus-, terveys- ja hoitokäsityksensä ovat kiistaisia. Hänen filosofiansa on hyvin omintakeista, mutta yhteydet Jungiin ja Jaspersiin ja myös Kierkegaardiin ovat selvät. Varsinaisia innoittajia ovat vähän tunnetut saksalaiset Kütemeyer ja von Weitzsäcker. Viimeksi mainittu voi olla nousemassa Saksassa kuuluisuudeksi siitä päätellen, että Suhrkamp julkaisee hänen koottuja tekstejään.
Siirala ei ole lahkolaisjohtaja, vaikka hän on profeetta. Hän on ollut kyllin luja pysytelläkseen erillään pyhyydestä ja papillisuudesta. Hän on ollut niin epäajanmukainen, ettei kansansuosion vaaraa ole ollut. Hänestä ei saa kulttihahmoa tekemälläkään, ja se on hyvä.
On vaikea sanoa, onko psykoanalyytikkojen, kuten esimerkiksi Alice Millerin yleistajuisista teoksista lukijalle enemmän vahinkoa kuin apua. Elämäntaidon oppaat puolestaan ovat psykologian ylösrakentavaa hartauskirjallisuutta ja siten paikallaan, vaikka sillä alueella julkaistaan paljon muodikasta pötyä.
Tämä Siiralan ja Kulosen teos on pamfletti eli keskustelukirja, jossa arvioidaan psykoanalyysin kannalta isänmaamme koko historiaa, hintatasoamme, kieltä ja ympäristön ongelmia. Kysymys on siis koko kirkkovuoden postillasta.
Siiralan ajatusmaailmaan hyvää tekevä kirja mahtuu vain raamatullisesti ymmärrettynä satuttavana sanana. On kirjoituksia, jotka satuttavat lukijaa eli tekevät kipeää. Hoito ja paraneminen taas ovat taakan ja ahdingon jakamista ja sijaisuudesta luopumista. Sellainen ei käy paperin välityksellä.

Suomentauti

Teos ei siis pyri parantamaan ketään, ei maailmaakaan. Se sisältää ajatuksia ja väitteitä kansakuntaa koskevista asioista ja hyökkäyksiä tavaksi tullutta liturgiaa vastaan. Tältäkin osin tulee useasti mieleen äskettäin kuollut teologi Aarne Siirala, joka hänkin oli suuri toisinajattelija. Veljekset julkaisivat 1960-luvulla aivan liian vähälle huomiolle jääneen kirjan Sairauden sanottavaa.
Sairaus ei ole vain yksilön ongelma. Myös yhteisö sairastaa. Perheen hoitaminen on jo tavanomaista. Siirala nimeää yhteiskunnan sairaudeksi sen, mikä näkyy terveeksi arvellun ihmisen vääristyneenä ja absurdina käyttäytymisenä.
Yhteisöään potevat Auschwitzin komendantti - tasapainoinen, terve ja rakastettava henkilö - ja suomalainen poliitikko, lehtimies tai intellektuelli, joka kieltäytyy näkemästä, kuulemasta ja ajattelemasta eräitä seikkoja sen vuoksi, että ne ovat niin sanottuja realiteetteja eli siis absurdeja päähänpinttymiä.
Tällainen suomentaudin kantaja oli esimerkiksi Paasikivi, joka toisaalta kielsi todellisuuden, kuten sodassa ja rauhassa tehdyn vääryyden, ja toisaalta luuli omistavansa todellisuuden eli pystyvänsä määräämään siitä kuin pankinjohtaja rahasta.
Suomi oli hävinnyt sodan, menettänyt Karjalan ja niin ollen Suomesta oli tullut Neuvostoliiton ystävä.
Johtopäätös on kieltämättä outo, ja Siiralan ja Kulosen sairauskäsitys lienee ensimmäinen, joka yhdistää Paasikiven ajatukset ja toimet Hjeltin suomettarelaisesta senaatista 1907 valtiokonttorin johtajuuteen 1910-luvulla, senaattoriuteen 1918 ja sitä seuranneeseen kuningasseikkailuun, pulavuosien pankkielämään ja myöhempiin valtiollisiin kysymyksiin.
On helpottavaa, että joku hahmottaa Suomen pysähtyneisyyden aikakauden kerrankin toisin kuin Kekkosen ehdoin.

Viisastenkivi

Samalla tavalla kuin saksalainen runoilija Enzensberger osui kirjassaan arvaamaan Euroopan käsittämättömän muuttumisen, Siirala ryhtyi rettelöimään Paasikiven linjaa ja Neuvostoliittoa vastaan silloin kun sitä ei tehnyt juuri kukaan muu.
Siiralan mielestä suomalaiset ovat sairaita. Meidät on sairastutettu vanhalla valtataistelulla.
Osaksemme ei tullut miekkalähetyksen uhreiksi joutuneiden saksalaisten yksimaailmaisuus. Kohtalomme ei ollut brittien ensisijainen toisten valtaanottamisen oikeus. Meidän tieksemme tuli lapsenomainen tukeutuminen ja samaistuminen sortajaan. Ensin olimme symbioosissa Ruotsiin ja tuon suhteen katkettua jouduimme sairaalloisen itsetuntomme sokaisemina sovittamaan yhteen oikeudenmukaisuutta ja itsenäisyyttä. Siitä tuli sota, kansalaissota. Tuota tuhoa puolestaan seurasivat mykkyys ja lohkoutuminen.
Kirjoittajat ovat lankeamaisillaan ymmärtämisen ansaan. Siirtämällä yksilön nimikkeet kansakunnalle, rinnastamalla ihmisen ja kansan itsenäistymisen ja nimeämällä aikuisuuden vastuullisuudeksi ja taakkojen kantamisen taidoksi he ovat lähellä tulkintaa, joka selittää kaiken.
Tulkinta joka selittää kaiken, ei selitä mitään. Siinä on sama vika kuin yltiövanhoillisessa raamatullisuudessa, luunkovassa leninismissä ja arjenharmaassa positivismissa. Kaikki nämä opit määrittelevät itsensä ristiriidattomiksi. Mikä ei mahdu niiden lokeroihin, sitä ei ole olemassa.
Kansalaissota naamioitiin vapaussodaksi leimaamalla punaiset eli ainakin kolmannes kansakunnasta rikollisiksi tai harhaanjohdetuiksi. Toisen maailmansodan jälkeen kieltäydyimme tunnustamasta saavutuksiamme eli itsenäisyyttämme ja suremasta menetyksiämme - kuolleita ihmisiä ja kuollutta maakuntaa.
Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen hävinneiden oikeudet kiellettiin täysin. Punaisia armahdettiin, mutta heidän asiaansa ei tajuttu. Aikuinen pystyy ymmärtämään sellaistakin, mihin ei itse yhdy.
Vuosien 1939-1944 tapahtumien jälkeen sama toistui. Suomalaiset määräsivät itselleen puhdistautumisseremoniat. Molemmilla kerroilla teimme sen itse. Se on sairautta, ja se sairaus jatkuu yhä irvokkaana suhtautumisena elinkeinoihin, elinympäristöön ja kieleen, jota olemme.
Siiralan kapina on puhdasta, puoluepolitiikasta irrallaan olevaa kansalaistoimintaa. Hän pistelee puhki puolueisiin katsomatta kaikkien poliitikkojen päättömyyksiä ja on poliittiseen suuntautuneisuuteen katsomatta kaikkien sanomalehtien pääkirjoittajien kimpussa.

Alaviitteet

Vielä kaksi kolme vuotta sitten Siirala ei useimmiten saanut kirjoituksiaan läpi edes yleisönosastoissa. Nyt hän on julkaissut Kulosen kanssa näyttävän kirjan. Kannattiko?
Ehdottomasti kannatti. Jälleen Siirala herättää vastaväitteitä ja jälleen hänen saksalaistieteellisyytensä - Sveitsissä hankittu huolellinen tieteellinen koulutus - haittaa. Se näkyy kirjassa muun muassa runsaina alaviittauksina. Poleemikolle riittäisi, että hän itse tuntisi lähteensä ja pystyisi yksilöimään ne vaadittaessa. Lehtikirjoituksiin ja oppikirjoihin viittaaminen ei ole tavallista eikä tarpeellista.
Alaviittaukset, joita on melkein joka sivulla, ovat häiritseviä myös siksi, että kirjoittajat ovat muutoin jaksaneet ihailtavasti jättää jatkamatta erinäisiä polemiikkeja.
Arvattavasti juuri Sirpa Kulonen on tehnyt suurtyön tulkitsemalla Siiralan kieltä. Monet Siiralan aikaisemmat artikkelit avautuvat näennäisestä yleistajuisuudestaan huolimatta vain sille, joka on perehtynyt hänen käsitteisiinsä ja hänen ajattelunsa rakenteeseen. Nyt ollaan kielellisesti niin normaalissa rekisterissä, että kirjaa voi huoleti suositella ajatusten rassiksi kaikille, joilla on kykyä kestää ikäviä totuuksia.

Ikiliikkuja

Psykoanalyytikkona ja kristittynä Siirala uskoo oikeuteen ja totuuteen. Nämä kaksi aatetta ovat olleet erittäin huonossa huudossa ja niiden harrastajia on pidetty ikiliikkujankeksijöinä. Oikeutta vaativille ja totuudenpuhujille on sanottu, että miksei ja kyllähän, mutta voisitteko pitää kuitenkin suunne kiinni, koska ajatuksenne ovat epärealistisia ja lisäksi loukkaavia. Ne eivät ole myöskään poliittisesti tarkoituksenmukaisia eivätkä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta suotavia.
Kirjoittajat vaativat, että Neuvostoliiton on luovutettava Karjala takaisin Suomelle. Vääryys on oikaistava, jotta Suomi ja Neuvostoliitto pääsisivät aitoon ystävyyteen ja voisivat käydä käsiksi uhkaaviin katastrofeihin, joita tapahtuu ihmismielessä ja elinympäristössä.
Vaatimus on järkevä ja sen kuulee yhä useammin. Tässä kohdin olen silti eri kannalla kuin kirjoittajat. Pelkään nationalismia, joka parhaillaan riehuu Balkanilla, ja keskittyisin mieluummin rajojen sijainnin asemesta niiden korkeuteen. Ihmisten, ajatusten ja pääoman olisi voitava liikkua esteettömästi myös itärajan yli.
Oikeus ja totuus ovat länsimaiselle ihmiselle se ikiliikkuja, jonka viisaat ja hullut ovat yrittäneet keksiä. Ne ovat kaksi koordinaattia, jotka kulkevat lohduttomasti eri suuntiin. Maailmanparantajat väittävät löytäneensä sen regressiosuoran, joka toteuttaa parhaimmalla mahdollisella tavalla molemmat. Hyvinvointivaltioiden viimeaikaiset vaiheet osoittavat, ettei sellaista suoraa ole.
Kirjoittajat eivät esitä maailmanparannusohjelmaa. Juuri se tekee heidän kirjansa kiinnostavaksi ja yllyttää osallistumaan heidän keskusteluunsa. Arvot on myönnettävä mutta sokaistumatta.

Profeetta

Siiralalla on profetoimisen lahja. Profetoiminen tarkoittaa sekä tulevaisten näkemistä että sanankuulijoitten loukkaamista. Jesaja ja Jeremia syytivät kuulijoittensa niskaan herjauksia. Profeetan oma kohtalo voi olla ikävä, mutta hän asettaa totuutensa oman onnensa yläpuolelle.
Sellainen on harvinaista ja kunnioitettavaa maailmassa, joka on omaksunut liike-elämästä ja kansainvälisestä kaupasta jäännöksettömän oppurtunismin opit.
On erinomainen asia, että meillä on tässä kirjassa ja sen kirjoittajissa vakava muistutus.
Samalla tavoin kuin suuryhtiönkin tase on vino, jos siitä puuttuu ympäristölle aiheutettu kuormitus, opportunisti erehtyy sekä Brysselin palatseissa että suomalaisessa byrokratiassa unohtaessaan, että jonain päivänä terveys voi pettää ja sairaus voi ottaa omansa.

Lakimiesblogi

”Lakimiesuutiset” pyysi viikkoa ennen joulua haastattelua kokemuksista blogista. Kysymys on osoitettu muutamalle yli-ikäiselle professorille.

Olin joitakin vuosia lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja. Oli sellainen puhe, että jos tuota tehtävää hoidettuaan tarvitsee noin kuukauden palkan virkavapauteen tieteellistä työskentelyä varten, se järjestyy. Kun tarve tuli, lupaus peruttiin. Jätin tehtäväni ylpeänä. Harvempi voi kehua joutuneensa itsensä lakimiesliiton petkuttamaksi.

Tämä on nykyisen toimituksen pyytämä esimerkki blogin kirjoittamisesta. En ole aivan varma, julkaistaisiinko tämä muistelukseni lehdessä tai sen verkkoversiossa. Nyt päätän julkaisemisistani itse. Sellainen on blogi.

Muistelukseni on ilkeä, mutta ei häijy. Kun ajattelen kollegojani verkkoavaruudessa, mieleeni tulee joskus, etteivät he tunne murresanojen taustoja.

Pohjanmaalla ”häjy” ei ollut mairitteleva nimitys. Sitä käytettiin myös tarkoittamaan isottelevaa alaikäistä. ”Meirän poika on vielä niin häjyynen.”

Häijyys vaistotaan, kun kysymyksessä ei ole selvä luonnevika tai mielen sairaus, henkisen keskenkasvuisuuden merkiksi. Häijy ihminen on kuin urheilija. Hän ei tule toimeen ilman jatkuvia suosionosoituksia. Sillä ei ole väliä, ovatko ne aitoja ja ansaittuja vai tilattuja ja maksettuja.

Mutta urheiluhan on hyvää ja häijyys pahaa? Ei se ole aivan niin selvää. Urheilija muistuttaa joskus poliitikkoa, joka muistuttaa sotasankaria, joka muistuttaa joskus himomurhaajaa. Suomen kansan aikakirjoissa Paavo Nurmi oli ehkä esimerkki. Hän ei omienkaan niukkojen puheittensa mukaan nauttinut yhtä paljon voittamisesta kuin siitä, että toiset hävisivät.

Urho Kekkonen saattoi olla työpaikkakiusaajan perikuva. En tarkoita pelkästään myllykirjeitä. Olen elänyt sitäkin aikaa ja muistan kaikenlaista.

Häijyläisen harjoittama kiusaaminen on tottumus, joka tuottaa palkintoja. Sekin riittää, että onnistuu pahoittamaan toisen mielen. Mutta kun asianomaisen – esimerkiksi puolison tai lapsen – heikot kohdat on kartoitettu, järjestelmällinen syyllistäminen ja siihen liittyvä uuvuttaminen tuottaa melkein aina tulosta.

Koska häijy ihminen - blogin kirjoittaja, kolumnisti, kirjailija – on biologisessa mielessä parasiitti eli syöpäläinen, joka elää toisten verestä ja kudoksesta, tuo tuomintatapa ei lopu koskaan. Siinä se muistuttaa alkoholismia ja fyysistä väkivaltaisuutta. Kun lyö kerran, lyö aina, tiedetään turvakodeissa.

Kirjoittajia ajatellen häijyläisen usein poikkeava älykkyys ja siihen tukeutuva luonteen kierous ovat vahvoja aseita. Ennen kuin tuntee saaneensa pitävän otteen kiusaaja on ihmisistä viehättävin, huomaavainen, hurmaava.

Tätä luullaan miellyttämisen tarpeeksi. Miellyttämisen tarve on ilmeinen koulutetuilla eläimillä ja pienillä lapsilla. Toisten ihmisten miellyttäminen on yhteisöllisyyden edellytys. Omassa kulttuurissamme miellyttäminen onnistuu siltä, joka osaa olla tavallinen ja havaittavassa määrin toisten tunteet ja tarpeet huomioon ottava. Kaliforniassa on ostettava rihkamaa lahjaksi ja Ranskassa on vietävä kukkia, kun taas Italiassa miellyttäminen tarkoittaa kenkien kiiltoa. Ruotsissa itsetietoisuus kätketään tasa-arvon teeskentelyyn. Saksassa ja Venäjällä ainakin ennen ihmisen kelpoisuus mitattiin siitä, miten nopea hän oli heittäytymään selälleen ja vikisemään armoa ja alistumista.

Syyllistäminen on tätä nykyä niin palkitseva kiusaamisen muoto, että useat ammattiryhmät ovat omistautuneet siihen. Lääkärikunnasta osa pitää tarkoin huolta siitä, että mikä tahansa vika, vaiva tai vamma johdetaan huonoista elämäntavoista (alkoholi, tupakka, lihavuus…) Papeilla on kiusaus tinkiä evankeliumien tähdentämästä lohduttamisesta, jos tarjoutuu tilaisuus taluttaa langennut veli tai sisar korvasta kaidalle polulle.

Lakimieskunnan perinteinen moraalinen värisokeus eli eettisten ongelmien paketoiminen laki- tai oikeuspostivismin rasvaisenruskeaan käärepaperiin on luonnollisesti nakertanut ammattikunnan maineen nykyiselleen.

Tämän hetken prosessioikeutta ajatellen sangen ihmeelliset kihlakunnantuomarit, jotka tuomion luettuaan haukkuivat ja läksyttivät etenkin nuoria rikoksentekijöitä (ja joskus heidän asianajajiaan), saattoivat tietää, mitä tekivät.

”Lakimiesuutiset” voisi järjestää kyselyn: muistatteko tapauksia, joissa rikoksesta tuomittu olisi ottanut opikseen ja parantanut tapansa? Minä muistan muutamia kymmeniä. Muistan jopa juristeja, jotka lopettivat ryyppäämisen ja alkoivat hoitaa tehtäviään asiallisesti.

Tuomioistuinten ja lakien kiukkuinen kommentointi on loistava, uusi asia. Perinteiset kommentit jäivät niin jähmeän kohteliaiksi. Syy on selvä. Kommentoijaksi tarvitaan spesialisti, joka todella osaa prosessioikeuden tai tuntee läpikotaisin tuomioistuintyöskentelyn.

Itse en kommentoi ratkaisuja, jotka ovat lainvoimaa vailla. En kirjoita juristeille, vaan yritän edistää tapaa seurata prejudikaatteja ja tarvittaessa avata termejä ja kielellisiä solmuja.

Iso asia

Vaivoin ennen joulua (ratkaisu 16.12.) lähtivät EU:n ja yritysten yhteisellä rahalla käyntiin ensimmäiset suurhankkeet. Niitä on kolme, Euroopan innovaatio- ja teknologiainstituutin kestävän kehityksen energia, ilmastonmuutoksen vaikutusten pehmentäminen ja tulevaisuuden tiedon ja viestinnän yhteisö (future innovation and communication scoiety).

Kolmannessa ovat mukana Aalto-yliopisto, VTT ja Nokia. HIITin rooli ei ollut eikä ole mitenkään vähäinen. Hankkeen ykkösketjussa pelasi professori Martti Mäntylä, jonka Urheiluruutu-henkinen selostus (”miltäs nyt tuntuu”) löytyy osoitteesta

http://inhiit.blogspot.com/2009/12/eit-ict-labs-suomeen-kuinkas-se-kavi.htm
Avoimen tieteellisen kilpailun voittaminen tällaisessa pelissä, jossa pelimerkin suuruus on luokkaa 100 miljoonaa euroa vuodessa, ei ole tutkimuksen puolella verrattavissa Eurovision laulukilpailun voittamiseen. Se on niin paljon kovempi kisa.

"Today is a great day for innovation in Europe. With the selection of the first three Knowledge and Innovation Communities, the European Institute of Innovation and Technology marks the starting point of a new approach to innovation and knowledge sharing. The KICs will be our test-beds for an entirely new type of collaborations across the innovation web, bringing together our most excellent resources from higher education, research, business and entrepreneurship. Through the KICs we want to generate real impact in terms of new business creation, entrepreneurship and societal benefit…”

http://eit.europa.eu/press/news-archive/single-view/article/the-european-institute-of-innovation-and-technology-eit-launches-first-three-knowledge-and-innovat.html

Tähän mennessä on tapahtunut… Loppukilpailussa voittanut paperi panostaa erittäin vahvasti ihmisiin, joiden elämää ja toimintaa tekniikan pitää auttaa, ei enää tekniikkaan, jonka ympärillä pyörii tarpeettomia ja pahan hajuisia ihmisiä.

HIITin sisäinen nimitys tutkimussuunnalle on ”social networking”.

Luonnollisesti iskemme kiinni köyhyyteen ja osattomuuteen. Ei teknologia sitä ratkaise, mutta ei se ole liioin vailla merkitystä.

Kymmenen vuotta kehittelemämme oikeudellis-kulttuurihistoriallinen jyvänen on yhtenä mausteena keitossa. Missä innovaatio, siellä kysymys ”kenen” – patentit, tekijänoikeus.

Itse lisään, kaiken aikaisemmin asiassa lausumani uudistaen, ajatuksen. Sanon sitä suorastaan ajatukseksi.

Ympäristön käsittäminen vain elolliseksi ympäristöksi on mielivaltaista, suoraan 1800-luvun puolivälistä nykypäivään siirtynyttä ajattelua, joka on vierasta todellisuudelle ja käyttökelvotonta ja tuo mieleen huonommat fyysikot.

Biotieteet ovat jo luopuneet yrityksestä vedellä rajoja ”eläinten” ja joidenkin muiden välille. Samat tieteet ovat selvittäneet, että periytyminen on sekä eräiden emästen eli siis aineiden että näiden järjestykseen koodatun informaation (rakennussuunnitelman) siirtymistä.

Elävä ympäristö sikaloista ilmakehän tapahtumiin on tärkeä, mutta myös ihmisellä on hyvä olla talo, jossa hän asuu ajatuksiensa ja tunteittensa kanssa. Tyypillisesti hän ei asu yksin. Perhe, joukko tai ryhmä on mukana.

Elämää pitävät yllä uskomusjärjestelmät, nekin joita sanotaan tieteiksi, ja myös ne, joita mainitaan taiteiksi, ja ne joita sanotaan epätieteellisiksi.

Ihminen pitää yhteyttä puhumalla ja kirjoittamalla, ja siihen käytetään välineitä. Muuan väline on kynä. Toinen on rihvelitaulu. Kolmas on tietoverkko. Kun ihminen heittäytyi hurjaksi joskus 30 000 vuotta sitten, luolien seiniin alkoi ilmaantua uskomusjärjestelmiin ja havaintojen maailmaan liittyviä kuvia. Kuvien tuottaminen on tärkeää – ja äänten tuottaminen.

Maataloudessa ei ole ollut sataan vuoteen mitään spontaania. Elintarviketuotanto on luutunut samalla tavalla kuin suuri osa ns. savupiipputeollisuudesta, ja osoittanut myös olevansa samalla tavalla myrkyllinen suhteessa ympäristöön, esimerkiksi vesiin ja ilmaan.

Se mikä on syntynyt mielijohteesta tai vähällä suunnittelulla, on enimmäkseen pahentanut tilannetta. Esimerkki voisi olla lentoliikenne.

Sähköinen ympäristö eli maailmamme digitaalinen osa on yhteydessä siihen ympäristöön, joka rakentuu soluista eli kasvaa, kuolee ja kävelee, lentää ilmassa tai matelee maassa. Emme ole keksimässä ikiliikkujaa emmekä lisää ruutia. Sen sijaan olemme miettineet, mikä on oikeasti tärkeämpää kuin jokin muu.

Ei historiaa – salaisuutta

Kun on aina ollut joukon nuorin, ja nyt onkin vanhin, mielen täyttää huumaava vallan tunne. Samalla tavalla kuin lapset ovat parhaita lasten kasvattajia, murrosikä näyttää kääntyvän lopuilleen vanhuuseläkkeelle siirtyessä.

Lapsi – suuressa porukassa kasvava, kuten itse olin – kokee hyödyllisen kiipeämisen porukan surkeimmasta enemmän tai vähemmän itsenäisiin nuoruusvuosiin siirtyväksi, joka jättää lapsuuden hurjastelut taakseen niistä osansa ottaneena.

Vanhuuseläkkeellä, ja kansaneläkkeellä, ei ole enää täysi mies. Koska mieli ei vanhene samaa vauhtia kuin ulkokuori, kokee järkytyksiä, kun ehtii esimerkiksi viehättyä jonkun likkalapsen silmälle tarjoamaan iloon, ja yllättäen tämä avaa minulle oven ja niiaa. Odotan vain, milloin nämä alkavat saman tien työntää päättäväisellä käden liikkeellä rintataskuun ruumisarkkuliikkeen erikoistarjouksia.

Olen nyt sivunnut vanhempiani monessa kirjoituksessa, etenkin isääni. Sanoisin ettei kysymyksessä ole teini-ikäisen kohta kapinaksi kääntyvä ihailu. On vain hauska kirjoittaa sellaista, mitä asianomainen ei pääse oikaisemaan, ainakaan julkisesti.

Siivosin tietokoneesta erilaisia yhteystietoja suu messingillä. Kaikki olivat joko kuolleet tai siirtyneet tietymättömiin tehtäviin. No. Eivät aivan kaikki, mutta hämmästyttävän monet.

Tietenkin olen huomannut, miten hanakasti vanhainkodeissa aloitetaan lehden luku kuolinilmoituksista ja lukijan ilme kertoo ilosta: tänäänkään minä en ole kuollut, vaikka olen jo näin vanha.

On vähän selkä kipeä. Joulun kantamukset ja liukkaat pihat. Jotain noidannuolen tapaista, onneksi ei pahempaa. Siitäpä arvaat ikäsi, kun nostat neljä nyssykkää kerralla auton takakontista ja otat samalla tanssiaskeleita jäällä, jottet kaatuisi kasseinesi.

Niinpä on osoittautunut hyväksi makailla buranan vaikutuksen alaisena ja katsella televisiosta jotain, mitä ei muuten katsoisi.

Keskinkertainen dokumentti amerikkalaisesta Yalen yliopiston venäläisestä kuorosta, joka lauloi melkein hyvin, tuotti onnenkantamoisen.

Isäni oli, kuten tunnettua, paitsi himoretkeilijä, kovettu kuoromies. Joskus hän kehaisi olleensa porukan paras laulaja jo Aunuksen rintamamieskuorossa, vaikka samassa rivissä olivat Kim Borg, Matti Lehtinen ja Antti Koskinen. Pojat rupesivat kuulemma harjoittelemaan tosissaan vasta myöhemmin.

Paras ja paras. Ei hänen äänensä ollut aivan solistinen, mutta korvaa oli. Hänen äitinsä, siivooja, oppi aina kaiken heti ja pysyi vuorenvarmasti sävelessä ja sävellajissa. Tuo ominaisuus näyttää kulkevan suvussa, minun ylitseni hypäten.

Yalen kuoron veteraani kehui johtajaa, jolla oli ollut kyky rakentaa korkeatasoinen ryhmä nuorukaisista, jotka eivät olleet mainittavasti musiikkiin suuntautuneita. Kun he, slavistiikan opiskelijat, olivat aikansa harjoitelleet ortodoksista kirkkolaulua, unohtumattomin tunne tuli esityksistä, joissa kuuli säveliä, joita ”ei ollut”.

Kai yliäänisarja tekee tuollaisia temppuja. Omien kykyjen ylittäminen joukossa on joka tapauksessa hieno tunne. Ääni tuntuu tulevan ulkopuolelta, tuntemattomasta ulottuvuudesta – musiikki soittaa ihmistä. Tuntemani kamarimuusikot mutisevat jotain samanlaista. Soitto alkaa sujua vasta kun unohtaa soittavansa.

Pohjanmaalla Jussi-kuoro ylsi Ensti Pohjolan johdolla ajoittain erinomaisiin suorituksiin, jolla tarkoitan, että se lauloi silloin hetkittäin paremmin kuin YL, PK tai AS – Madetojaa, Mozartia, jopa Bartokia. Isäntämiehet, kauppiaat, konttoripäälliköt, kunnanlääkärit resusivat harva se sunnuntai Seinäjoelle harjoituksiin – eivätkä jääneet edes ryyppäämään!

Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.

”The Chindits” oli taisteluyhtymä, jonka merkityksestä on edelleen kiistaa; kuitenkin se toimi Burmassa katkoen japanilaisten huoltoyhteyksiä vihollisinaan näiden lisäksi malaria, punatauti ja tuhannen mailin huoltoyhteys maailman vaikeimpiin kuuluvassa maastossa; aseistuksena oli usein kukri tai machete, ja kansallisuuksia oli paljon, gurkha-sotilaita, muita intialaisia, brittejä, australialaisia… Eikä siis mitään Kwai-joen siltaa.

Oikeassa seurassa vaivalla tavoitetun paikan teho kasvaa aivan odottamattomalle tasolle. Tältä osin pyydän kunnioittavasti oikaista aikaisempaa mielipidettäni. Erämaavaellus voi olla parisuhdeterapian muodoista verrattomimpia. Vanha ystävä kertoikin viettävänsä vieläkin, 70 ikävuoden korvilla tärkeäksi arvatut päivät ja ratkovansa aviolliset ongelmat Vongoivalla. Vaeltaminen tai hiihtäminen sinne ei onnistu kuin kokeneilta, eikä Kiilopää aja missään tapauksessa samaa asiaa.

Onnellinen se, joka löytää sydämestään erämaan.

Nähtävyyksien bongaaminen

Isäni halusi aina maastossa ja kulkuneuvoissa käydä katsomassa, mitähän tuonkin seuraavan tönkyrän takana olisi. Vaelluksilla sellainen saattoi käydä vähän voimille, kun olisi halunnut itse istahtaa. Tuo tapa ja siis yksi samoilun selitys voisi olla luonteenpiirre, uteliaisuus.

Hänen äitinsä oli vähän samanlainen. Hän oli aina hypistelemässä esineitä, tavaroita, toisten vaatteita, ja joskus hänellä oli kirjoitettuna lapulle muistiin kysymällä selvitettäviä asioita – mitä tarkoittaa ”kassavaranto”. Hän ei ollut pahemmin kouluja käynyt.

Hänen äidillään puolestaan oli todella verraton piirre, kyky ihastua. Yhden kerran hän, yli 80-vuotiaana, kysyi kauniisti, saisiko hän ihan omaksi näkemänsä, käytöstä jääneet virkatut vauvan tossut, kun ne ovat niin somat. Opin häneltä paljon muutakin; hän oli siitä erikoinen Karjalan mummo, että osasi lukea mutta ei kirjoittaa. Hän oli tullut 17-vuotiaana miniäksi taloon, jossa oli anoppi ja liuta kälyjä. Kun omiakin lapsia alkoi tulla, ei siinä olisi paljon kirjoiteltukaan.

Retkeilyn ja matkailun alalla olen kovasti vierastanut bongaamista eli Inturist-menetelmää, joka näyttää olevan etenkin japanilaisten suosiossa. Pahimmallaan joku toinen on päättänyt etukäteen, mitkä ovat nähtävyyksiä ja missä siis käydään. Jokaisen nähtävyyden luona otetaan sata valokuvaa. Tehdään ikään kuin henkinen muistiinpano: nyt tämä (esimerkiksi Pariisin Louvre) on nähty 20 minuutissa, eikä asiaan tarvitse enää koskaan palata.

Näitä tolkuttomuuden tilassa törmäileviä joukkoja näkee arvattavissa kohteissa. Kesäisin Savonlinnassa reitti kauppatorilta Olavinlinnaan on varma nakki.

Snobismissa voi mennä liiallisuuksiin. Ajoimme muutama vuosi sitten työpaikalta Ruoholahdesta veneellä Suomenlinnaan, veronmaksajien kustannuksella, kuten vakaa käsitykseni on.

Olin hiukan hämmentynyt ja häpeissäni. On aikamoiset maisemat – mutta kun kaikki on niin lähellä, ettei tule koskaan kunnolla katsoneeksi.

Lapin retkeilyssä oli yhteen aikaan muotia ”huiputus”. Eräät pitivät kirjaa ”valloittamistaan” tuntureista. Siinä sitä riittää hupia, koska monin kohdin (Pallas, Sokosti), voi vapaasti pohtia lopun ikänsä, mikä on eri tunturi ja mikä sama.

Mutta ei kukaan ole vapaa tästä romanttisesta eksotiikasta. Itse hätkähdän lukiessani sotia ennen kirjoitettua, mainontoja nousemisesta Korvatunturille tai vastaavaa. Anteripäällä tähyilin pikkupoikana Jonlakea Petsamon puolella, enkä vieläkään tiedä, millainen tuo samaa Saariselkää oleva alue on. En ole koskaan sattunut tapaamaan siellä kulkeneita.

Äidinisäni, joka oli seudulla ratatöissä, sivuutti muistelmissaan kartan ja Google Earthin mukaan jokseenkin hurjan Imandra-järven seudun Kuolan niemimaalla kovin lähellä. Nykyisin se on kai sellaisessa kunnossa kaivosten jäljiltä, ettei seudun näkemisestä tule ainakaan hyvä mieli.

Tunturisusien huiputus voi olla omaksuttu vuorikiipeilijöiltä. Eigerin pohjoisseinä ja vastaavat esiintyvät aikamme sadoilla televisiokanavilla. Itse muistan Edmund Hillaryn ja Sherpa Tenzingin Norgayn saavutuksen vuodelta 1953. Minulla ei ole asiantuntemusta vertailla tuota tekoa Kirkkonummen kunnanjohtajan pojan saavutuksiin Himalajalla.

Siksi tyydyn mainitsemaan oman vaatimattoman, myttyyn menneen bongausyritykseni. Varhaisesta Topeliuksen lukemisesta mieleen asuinsijan ottanut Rastigaissa, jonka komea kuva löytyy kiltisti Googlesta, kiehtoi pysyvästi. Sinne pahan voimat veivät Sampo Lappalaisen.

Tenon takana Norjan puolella olevat viimeiset tunturit – viimeiset ennen vuoria – ovat ilmastollisesti hankalia. Ne ovat kovin usein pilvessä tai huippu vetää pilveen kesken kiipeämisen.

Mutta pääsenpä sanomaan: tunturimaa on pahan voimien voittamista. Vuorilla asuu noitia, keihäsmiehiä (Sveitsi) ja pohjalaisia. Siksi myös tunturiin tutustuminen sen omilla ehdoilla on otollinen teko.

Lumikuru

Oikeastaan tahdoin sanoa, että vanheneminen ja nyt siis eläke, oikeastaan eläke vain professorin virasta, alkaa nopeasti kiihdyttää muistia, ja muisti on eläin.

Onko se peto vain hyödyllinen eläin, se riippuu sinusta itsestäsi.

On vähän merkittäviä kirjoja, jotka olisi kirjoitettu tässä iässä tai vanhempana – malliksi kuitenkin. Syy on selvä. Kirjoittaminen on tulevaisuuden luomista, muistaminen menneisyyden rakentamista.

Teimme isäni vetämän vaelluksen Saariselälle 1955. Muistikuva heittää korkeintaan vuodella mutta en siis mielestäni ollut kahtatoista. Osa pojista oli saman ikäisiä, osa kolme tai neljä vuotta vanhempia.

Tuiskukurussa tuli itku. Apu oli sama, joka auttaa melkein aina – ruoka, kahvi. Luirojärvelle tultiin kuin lentäen. Vaellus oli retkeksi kevyt vaikka pitkä. Hiukan ihmettelen nyt. Olin toipunut aika hiljan pahasta sydäntulehduksesta, joka muuten uusi armeijassa. Mutta 50-luvun puolivälissä erämaassa oli hiljaista.

Muotiin vaikuttivat luultavasti isäni kirjat, joista ensimmäinen ilmestyi 1958. Sitä myytiin kymmeniä tuhansia. Koska maa oli ollut köyhä ja itsevaltaisesti hallittu, luonnonsuojelumiehet suhtautuivat hiukan karsaasti retkeilyyn. Erämaat oli varattavat ihmisille, jotka olivat niiden arvoisia. Pentti Linkolan veli Martti oli varhainen tämän aatteen kannattaja.

Eräretkeily haarautui jollain tavalla perheiden automatkailusta, joka tukeutui Sopu-telttoihin ja camping-alueisiin. Ennen pitkää alettiin puhua leirintäalueista. Jäämeren tien kiertäminen oli kova juttu. Tuli se kierretyksi 50-luvun puolella, jolloin saksalaisten jäljet olivat vielä näkyvissä – Norja on ollut kohteliaasti aika hiljaa sodan loppuvaiheen tapahtumista. Itse muistan vain paljon uusia, suomalaistyyppisiä taloja.

Valokuvat dokumentoivat tunnelmia ja palauttavat mieleen tunteita jopa puolen vuosisadan takaa. Onneksi ihmiset ovat yleensä huonoja näyttelijöitä. Valokuvassa – katseessa, asennoissa, saattaa olla kahden ihmisen tai ryhmän pitkä historia.

Löysin säästämieni kuvien joukosta 1950-luvulla otettuja dioja. Tämän päivän kuva saattaa olla isäni Lumikuru-kirjassa, tai sitten se on rinnakkaisversio. Luultavasti se on minun ottamani tuolla matkalla, ja Ukselmakurun kulmasta päätellen kuvaa ei ole otettu Lumikurusta, vaan hiukan ylempää, Muorravaarakan varresta.

En tiedä, miksi Isä ei ostanut Hasselbladia tai edes Rolleiflexia. Luulen että se oli leuhkuutta. Jo 50-luvulla alkoi näkyä hyviä kameroita ihmisillä, jotka eivät osanneet käyttää niitä.

Meillä oli Altix, valmistusmaa DDR, valmistuspaikka Dresden, hyvää tekoa ja objektiivi Car Zeiss - Jena Tessar f 2,5 – huima. Itse asiassa Isän Super Ikontassa oli vielä parempi lasi, 30-luvun 3,5-valovoimainen Tessar. Mutta se oli 6 x 6 paljekamera.

Kaliforniassa asuessa minulle selvisi eräretkeilyyn ja myös partiotoimintaan sisältynyt lievä naivismi ja havaittava romantisointi. Luonnonsuojelu kai todella on lähtöisin San Franciscon seudulta, jossa eräät aktivisti saivat aikaan luonnonpuistot ja Sierran eli vuoriston suojelemisen 1800-luvun puolella. Onhan niissä eroa. Voi kuvitella, mitä Yellowstonessa varhain käyneet ajattelivat – eikö se ole geologisesti ainutlaatuinen paikka maapallolla? Ainakin se on maailman vanhin luonnonsuojelualue (1872). Yellowstone on etäämpänä, lähinnä Montanassa, mutta myös luontovalokuvauksen mekaksi muodostunut Yosemite on Kaliforniassa.

Kukin joukko päättää ikään kuin säätämällä lain, mitä on rangaistuksen uhalla pidettävä kauniina. Tämä kauneuskäsitys muuttuu nopeastikin kulttuurin ja yhteiskunnan muuttuessa.

Saariselkää – tai Pallasta – eivät varhaiset matkailijat ja kirjoittaneet juuri noteeranneet. Koli ja Punkaharju sekä Imatrankoski ovat rautatien mukanaan tuomia pakollisia kauniita kohtia.

Lapista tuli kaunis, kun sinne alkoi päästä linja-autolla tai omalla. Isäni kirja 1958 ja Citroen ovat siis samaa asiaa. Majoitustiloja ei tarvittu, koska eräretkellä tavoiteltiin eräänlaista karuutta, joka saattoi hyvinkin olla peräisin lapsenmielisistä kirjoista (Jack London…)

Kaunispää on hyvä esimerkki – ei se ole kaunis tunturi. Siitä nyt vain menee Petsamon tie, ja näköalahan sieltä on hieno – Saariselälle.

En tiedä, mikä nyt on kaunista, mutta jäin miettimään HS:n jouluna ilmestyneen numeron valokuvaa. Kuva oli aika huono ja esitti mielestäni aika yhdentekevää maisemaa jostain täältä meitä päin, Suomenlahden saaristosta.

En voi muuta kuin kirjoittaa etsiessäni suomalaista sielunmaisemaa 2010.

Jostain syystä syntymä- ja kasvinseutuni lakeudet eivät puhuttele minua, enkä liioin tunne mainittavaa mielenkiintoa Lappiin. Taidan aloitta tutustumalla Lappiin T.l. Se on tosin nyt Raumaa.

Oikeata joulua

Väärät nimet

Eilinen ”duck tape” on tietysti ilmastointiteipin ”duct tape” lempinimi, mutta se näkyy lisäksi olevan erään valmistajan tuolle tuotteelle rekisteröimä tavaramerkki. Vitsi ei ole kummoinenkaan, koska molemmat ääntyvät samalla tavalla.

Väärien nimien käyttäminen eli nimien väänteleminen on syvästi mystinen ja kiinnostava asia.

Partiolaisilla ainakin oli pakollinen ”partionimi”. En tunne perinteen taustaa. Epäilisin salaseuroja ja rikollisliigoja. Molemmilla on järkevä syy suosia nimiä, joita satunnainen kuulija ei tunnista. Kunnianarvoisissa rikollispiireissä tapa on vanha ja syvä. ”Onko Heikkiä näkynyt” tarkoittaa ”tiedätkö mistä saisin heroiinia”. Hepo, heppa jne. ovat yleisiä. Puukko on keglu, pistooli on mutka – loputtomiin.

Suomalaiset hävittäjälentäjät kärsivät sodan aikana jonkinlaisesta vimmasta käyttää nimilyhenteitä. Everstiluutnantti Jorma Karhunen halusi välttämättä olla ”Joppe” myös lukemattomien kirjojen kirjoittajia. Lentäjäveljeksistä Saarinen en millään muista, kumpi oli Jotte ja kumpi Jokke – toinen oli häätäjä, toinen bombari.

Aavistelen, että jääkiekkoilusankareilla on samanlaista perinnettä. Kätevä puhuttelunimi on tietenkin hyvä ajatus, jos kiekkoilijan nimi on Sinuhe Vallinehimo tai jotain vastaavaa.

Rakastamissani sata vuotta vanhoissa A. Engströmin pilapiirroksissa on sellainenkin, jossa opettaja sanoo pikku oppilaalle, että no niin, Johan Wilhelm Alexander Qvickenströmer zu Holzhauer – onko sinulla sellaista nimeä, jota voisi noin mukavasti käyttää? – ”Putte.”

Jo Simo Hämäläisen suurenmoinen ja uraauurtava ”Suomalainen sotilasslangi” (1963) sisältää läkähdyttävän määrän enimmäkseen hilpeän törkeitä peitenimityksiä tyyppiä ”hännästä olalle” (hevosmies) ja ”naiminen” (rusinasoppa). En ilkeä ladella tässä sotaa edeltäneen rakuunarykmentin erikoislaatuisen asepuvun rivologisia nimityksiä, joista yleisesti tunnettu lienee vain ”luurankotakki”.

Arvattavasti psykolingvistit ovat tehneet tutkimuksia ihmisten puhuttelunimistä. Jotain syviä kerroksia ne koskettavat. En ole itse ollut koskaan ”Jukkis” ja suhtaudun tällaiseen puhutteluun avoimen vihamielisesti. Veljeni eivät ole Pekkis eivätkä Seppis. Hengenheimolaiseni on Charlie Brown eli Jaska Jokunen, joka ei rakasta puhuttelua”Jasu”.

Ai niin – uskomatonta kyllä, James Ellroyn juuri englanniksi ilmestynyt romaani on tarjolla suomeksikin (Like) ”Levoton veri”.

Jotkut suhtautuvat lempinimiinsä kuin Suomen Punaisen Ruusun Suurristiin – Pertti Paloheimo, jonka taannoin tapasin ilahduttavan hyväkuntoisena, on Pepsi, kuten televisiossa nykyisin sanotaan ”vain ja ainoastaan” Pespi.

Edesmenevän TKK:n piirissä tunnetaan erittäin hyvin muuan Reijo, jonka etu- ja sukunimen korvaa jokseenkin poikkeuksitta ”Shosta”. Viimeaikaistenkin keskustelujemme perusteella Shostakovitsh on hiukan mystinen, koska kollegani – hetkinen, entinen kollegani – suhtautuu raivoisan ihailevasti Brahmsiin, etenkin Celibidachen johtamana.

Normaalisti hellittelynimen käyttäminen on itsetehostusta, osoitus lähemmästä tuttavuudesta. Sanoin Pertulle, että Veltsusta tuli vararehtori. Perttu sanoi Ahaa. Kuvittelen tietäväni, että ”Urkki” ja ”Manu” eivät olleet lähipiirin käytössä, kun taas ”Mara” oli. Paasikivi lienee ollut joillekin tosiystävilleen Kusti, mutta Allille eli rouvalle aina Juho. Siitä asiasta minulla ei ole mitään tietoa, mutta olisin vähintään yllättynyt, jos Ryti olisi ollut ”Ripa”. Kalliolla taas oli kaksoismurrenimi – Kyösti oli maalle ennen Köysti tai Köpi, eräissä pitäjissä Köösti.

Joulusta tulee mieleen ”Tarva”. Tosi vihamiehilleen Niilo Tarvajärvi oli Torvi-Tarva. Nimimerkit eivät suinkaan jääneet Markus-Setään (Markus Rautio). Viimeinen mieleen tuleva oli Stig Framåt (Ilkka Uotila), aivan mainio henkilö.

Sitäkään en tiedä, miksi ranskalaiset näyttelijät ja Etelä-Amerikasta tulevat jalkapalloilijat käyttävät nimimerkkiä (Arletty, Fernandel – Pele, Caca…)

Mutta esineistä – milloin Kenkäpuhelin muuttui Kännykäksi? Miksi ei Kämmekäksi? Miksi joskus käy hyvin. USB-flash-muisti on vakiintuneesti ”muistitikku”, tai ”läppäriltä” (laptop) melkein puuttuu yksiselitteinen virallisempi nimitys, ”näppis” (keyboard) on selvä, jo kadonneet ”korppu” ja ”lerppu” (floppy) olivat oivallisia.

Kommentoijien mainitsema ”lastiikka” on rakkaassa muistissa. Luulen että ”muovi” oli kielitoimiston muodostelema termi, joka onnistui. Minulla oli kerran takki, joka oli ”kerniä”. Siitä valmistettiin myös pöytäliinoja, mutta sana on lähes kadonnut, vaikka aine ei (muovipäällysteinen kangas). Ennen lastiikkaa oli kuttaperka (getah percha – malesiaa, puu jonka maitoa käytettiin tämän lateksin valmistamiseen). ”Latex” oli kasvin neste vuoteen 1937, jolloin kunnianarvoisa sana otettiin USA:ssa muovin nimeksi – meillähän se on muoviin liittyvä maali.

Nuket (tavaramerkki Telex!) olivat kuttaperkaa. Itse sana elää muistoissa Speden parodiahahmossa Konsta Kuttaperka – professori, jonka kaltaisia olen tuntenut livenä paljon. Heillä on tapana lukea luennoidessaan papereista ääneen myös välimerkit.

Arjen ihmeitä

Ne perusesimerkit low-tech –tuotteista, joiden kehittäminen otti todella koville, ovat siis glemmari ja hakaneula, joista olen kirjoittanut. Samaan sarjaan kuuluu vetoketju, jota kehiteltiin neljäkymmentä vuotta, kunnes ruotsalaissyntyinen Gideon Sundbäck sai keksinnön olennaisesti valmiiksi 1910-luvulla.

Se teoria on virheellinen, että jodlaus olisi keksitty, kun baijerilais-tirolilaisten nahkahousujen vetskaria käytettiin virheellisesti. Todellisuudessa vetoketju korvasi liitingin napit vasta toisen maailmansodan aikana, asteittain.

Olen saanut nuhteita täysin sopimattomasta kielenkäytöstä mainittuani, ettei varsinkaan isovanhempien, jotka rupeavat lapsenvahdeiksi, pidä millään muotoa unohtaa perustarvikkeita, nippusiteitä ja jeesusteippiä.

Myös nämä low-tech –tuotteet kuuluvat kunniasijalle.

Hakaneula tunnetaan tietävästi antiikista (fibula), mutta se keksittiin uudelleen USA:ssa 1800-luvulla. En tiedä, mikä on nyt edessä, kun hotellivierailut nähtävästi vähenevät dramaattisesta. Olisiko kenties turvauduttava Sittarin valikoimiin? – Ne pienet ompelutarvikepakkaukset, joita hotellihuoneissa on, ovat korvaamattomia. Niitä kannattaa arastaa ja säilyttää kotona mielellään taidokkaasti koristellussa metallisessa karamellipurkissa. Langanpujottimen lisäksi pakkauksessa on yleensä pieniä hakaneuloja, jollainen tulisi tietenkin sijoittaa lompakkoon ibuprofeenivalmisteen viereen.

Ei tästä ole pitkä aika, kun korjasin tietokoneeni hakaneulalla. Huvittavaa kyllä, SD-kortti lupsahtaa CF-kortin reikään sen henkisesti, että pois ei tule. Tupakoimattomat henkilöt, joilla ei siis ole piipun stopparia, joutuvat turvautumaan neulaan tai kuulakärkikynään resetoidessaan esimerkiksi modemin. Ellei virran katkaiseminen ja koneiden uudelleen käynnistäminen tuo kadonnutta verkkoyhteyttä, siinä sinisessä vehkeessä, joihin ethernet-kaapelit kiinnitetään, on kummallinen kolo. Painamalla koloa piikillä ja pitämällä piikki paikallaan voittaa laitteen takaisin elämälle.

Jeesusteippi (duct tape) on ehkä saanut jouluisen nimensä siitä, että se auttaa aina. Oikeastaan se on ilmastointiin eli LVI-laitteisiin tarkoitettua vahvaa mutta kumma kyllä käsin repäistävää hopean väristä liimanauhaa, joka laboratoriokokeiden mukaan soveltuu melkein kaikkeen muuhun paitsi ilmastointiin (peltiputkien ja vastaavien tiivistämiseen).

Sitä on käytetty kuulemma mm. syylän poistamiseen (vaihdetaan joka päivä) ja laastarina (sideharso alle, jos on). Väitteen mukaan sillä pysäyttää valtimoverenvuodon, ja tietysti minkä tahansa kepin kanssa siitä tulee lasta.

En neuvo kokeilemaan. Tällaisia nyt vain kerrotaan, sodasta ja työmailta. Kumisaappaan tai vastaavan tilapäinen paikkaaminen teipillä on kai jokaiselle selvä – amerikkalainen ”ankkateippi” –nimitys johtuu veden hylkimisestä, ja aine onkin kai kehitetty ammuslaatikkojen sulkemiseen.

Oma keksintöni oli ylpeyden aihe. Se oli sellaista aikaa, kun isäni lopetti auton ajamisen, ja Xanthia päätyi eri vaiheiden jälkeen minulle. Korjasin kätevästi takaluukun peltiin ruostuneen reiän harmaalla teipillä – ja olin pysäköintitalojen kingi, koska löysin aina autoni ensimmäisenä.

En osaa sanoa, onko askarteluveitsi matalaa vai korkeaa teknologiaa. Taipuisin jälkimmäiseen.

Siinä vasta joululahjavihje myöhäisille: kynän kokoisella katkaisuteräveitsellä availee paketteja vuosikausia. Olen kieltämättä erilaisten puukkojen ja toinen toistaan huikeampien linkkareiden ylpeä omistaja, mutta ymmärrän olla käyttämättä niitä pahvilaatikkojen viiltelyyn – on asiallista vedellä laatikko litteäksi ennen keräysastiaan panemista, ja niissä on joskus nitomanastoja, jotka eivät tee hyvää hienon veitsen terälle.

Rikosuutisissa usein esiintyvä mattoveitsi on turhan hieno tavalliselle perheenisälle: Stanley tai ei, katkaisuterä riittää melkein aina.

Mustikkahillopurkin avaamiseen tarvitaan juuri oikeanlainen ruokaveitsi – useat niistä kestävät vääntämistä, kaikki eivät. Sama, siis taatusti tylsä veitsi säästää kynsiä. Erilaisten tölkkien ja sardiinipurkkien aukaisurengas vaatii joskus työkalua.

Erittäin hienostunut laite on se pieni pellinpala, joka avaa melkein aina säilyketölkin tehokkaammin ja varmemmin kuin mutkikkaammat härvelit, puhumattakaan sähkökäyttöisistä laitteista, jotka lienevät mieltä vailla.

Periksi antamaton halu kehittyä ihmisenä antaa sekin joskus tuloksen. Kahvipaketin avaamiseen ei tarvitse saksia eikä veistä – jos opettelee repäisytekniikan eli siis tavan kiskoa folio auki. Ilmoitan nyt osaavani sen. Opetteluun ei mennyt kuin pari vuotta ja sangen lukuisia keittiön maton puisteluja kahvinpuruista.

Hienoin keksintö viimeiseksi: tiskipöydän kaapissamme on kolme jäteastiaa. Joku sanoi aivan viileästi, että siinä yhdessä on hyvä säilyttää – jätepusseja. Olin sokaistunut tästä oivalluksesta. Paikka ylimääräisille muovipusseille = paikka josta löytää roskikseen uuden pussin. (Tieteellinen kiista paperikassi / muovikassi jatkuu edelleen.) Minä muistan, miten muovikassi tuli Suomeen: Alkon ja Tax-Freen kautta, mainosmiehenä ulkoministeri Leskinen siinä kuuluisassa uutiskuvassa, tikkana Kekkosen takana, viinakassi kädessä Porilaisten marssin soidessa.

Hautauhrin tuojat

Otsikon kirjoitusmuoto ei liene enää käytössä, mutta olen itse oppinut liittämään sen Aiskhyloksen Oresteiaan.

Agamemnon oli heittänyt veivit ja perikunta kokoontui rettelöimään keskenään haudalle. Ruumiitakin tulee aivan kiitettävästi, ja myös raivottaret esiintyvät.

Luotan siihen, että oikeusministeriö on ottanut tämän korvaamattoman lähdeteoksen eli näytelmäsarjan huomioon. Siinä tiettävästi ensimmäistä kertaa esitetään tuomioistuinlaitoksen uudistamista, itse asiassa rikosprosessin kohentamista syyllisyyden tasapuoliseksi selvittämiseksi.

Kirsti Simonsuuren pätevä suomennos löytyy kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.

Olen kai sanonut ennenkin, että jokseenkin kaikki olennainen on esitetty kreikkalaisissa draamoissa. Olen ollut joskus suuresti mieltynyt Sofokleeseen, jonka Kuningas Paksujalka (Oidipus) on melkoinen hahmo.

Sääli vain, että herrojen kielenparsi on minulle nykyiselläni ylivoimaista. Se nimittäin poikkeaa paljon jonkin verran nuoremmasta Aristoteleen ja Platonin kielestä. ”Normaali” vanha kreikka on Uuden testamentin kieli, koinee, joka on kevytversio näistä aikaisemmista.

Ystäväni kertoi hiihtäneensä Hietaniemen suunnalla ja menneensä tarkoitukseen varattu reppu mukanaan Paavon haudalle, jossa hän oli valuttanut punaviiniä pullosta asianmukaiseen viinilasiin ja siitä haudalle. ”Hyvää joulua, isä.”

Taidatko enää kauniimmin tehdä?

Libatio eli hautauhri on todellakin päässyt taantumaan luterilaisessa maailmassa, toisin kuin esimerkiksi idässä. Perinteenä se on paljon tätä uskontoamme vanhempi.

En viitsinyt vaihtaa puheenaihetta, mutta olin kuin olinkin kerran, kauan sitten, Heinävedellä jossain tilaisuudessa, jossa vaellettiin hiljattain kuolleen Pentti Saarikosken haudalle. Se on siis Uudessa Valamossa.

Tuossa yhteydessä mieleen tuli äkisti ja odottamatta Horatiuksen säe

non omnis moriar, multaque pars mei
vitbit Libitinam…

Näin on myös käynyt. «En kuole kokonaan – suuri osa minusta jatkaa elämää… »

Kysymys ei ole ylösnousemuksen toivosta – Q. Horatius Flaccus eli ja kuoli hiukan ennen ajanlaskumme alkua, eli kristinuskoa ja siihen liittynyttä intensiivistä ylösnousemususkoa ei ollut vielä olemassa.

Sama Horatius oli muutenkin kova leuhkimaan maineen kuolemattomuudella. Se oli juuri hän, joka meni murjaisemaan « Exegi monumentum…» eli « rakensin itselleni vaskea vahvemman muistomerkin», tarkoittaen kirjallista tuotantoaan.

Tiedetään ihmisiä, jotka lukevat Saarikoskea ja pitävät lukemastaan.

Yritys kirjoittaa jotain kuolematonta on perinteisesti täyttänyt niin ikään Hietaniemen suunnalla, meren rannassa olevaa palvelulaitosta. Ehkä vika on yrittämisessä.

Silti, on mieluisaa seurustella kuolleitten kanssa, lukea heidän puhettaan. Suomentaminen ei ole ongelma, koska hyvän runouden kieli on aina vieras kieli.

Wallace Stevens:

V
Meren lehdet joutuvat suunniltaan.
Oli kerran puu joka oli isä.
Me kävimme sen alle laulut laulamaan.

VI
On kylmää olla ikuisesti nuori,
saapua murheelliseen rantaan virtaamaan
vihreänä ylitse auringon kirkastamain kivien,
jotka ovat vanhuksille heidän aikalaisiaan.

Tekijänoikeus: myytinmurtaja

Kommentoija kysyi, miksi ei sitten kirjallisuutta ja musiikkia ja muuta jaettaisi ilmaiseksi kaikille halukkaille tekijänoikeudesta välittämättä. Kysymys oli tietysti provokaatio ja sellaisenakin hupsu.

Se antaa silti aiheen vastaukseen, joka on tärkeä.

”Tekijällä on oikeus korvaukseen.” ”Työmies on palkkansa ansainnut.” Mikä olisi selvempää? – Mikä tahansa.

Näitä latteuksia ei ole tapana esittää siinä muodossa, että tekijällä olisi oikeus OIKEUDENMUKAISEEN korvaukseen.

Kysymys korvausperusteesta on selvä: on maksettava. Kysymys korvauksen määrästä on neuvottelukysymys eli poliittinen ja taloudellinen.

Tekijänoikeuden pahimpia myyttejä on tämä ajatus yksilöllisestä korvauksesta.

Tuon myytin ylläpitäminen on hyödyllistä informaatioteollisuudelle, etenkin medialle. Tekijänoikeus kytketään köyhään mutta kunnialliseen luovan työn tekijään. Palkka- ja palkkioneuvotteluissa näiden köyhien ja kunniallisten kanssa onkin toinen ääni kellossa.

Kommentoijakin tulee suosittaneeksi marxismi-leninismiä: työn tuloksista työn arvon mukainen korvaus, täysin siihen katsomatta, haluaako kukaan maksaa sellaista hintaa eli ottamatta huomioon kysyntää ja tarjontaa. Lisäarvo talteen.

Juristit määrittelevät ammatillisen ja ”tieteellisen” alueensa siten, että korvaustaso ei kuulu heille. Kun se ei kuulu muillekaan, sitä ei kukaan tiedä.

Meillä ei ole luotettavaa tietoa kirjallisuuden, musiikin eikä monen muunkaan luovan alan tekijöiden ansioista. Meillä ei ole tietoa välittäjien (esim. kustantajien) katteista eikä toisten välittäjien (esim. kirjakaupat) ostohinnoista. Meillä ei ole luotettavia tietoja kirjanimikkeiden tai sävellysten myynnistä. Teostolla on jotain tietoa sävellyksistä, mutta sepä ei niitä kerro.

Lukijan tulee ymmärtää, että ”jo 10 000” on mainoslause, joka ei ole välttämättä tosi edes valmistetuista kappaleista. Kultaa tai platinaa myynyt äänite on varmaan mennyt hyvin, mutta miten hyvin, sitä ei kerrota. En esimerkiksi usko, että levymyynnissä varmasti näkyvät tavaratalot ottaisivat äänitteitä säännönmukaisesti myyntiin ilman palautusoikeutta.

Ettehän tekään luule, että R-kioskilla hyllyssä oleva levy tai kirja on ”myyty”? Se on useimmiten vasta myytävänä. Iso ero.

Tiedän menneisyyden todellisia myyntilukuja ja katteita, mutta ne ovat luultavasti nyt historiaa. Väitän eli esitän arvionani eli todistamattomana väitteenä, että Suomessa saa merkittävän osan toimeentulostaan tekijänoikeuspalkkiona vähemmän kuin 100 ihmistä.

Arviooni eivät sisälly ne luovan työn tekijät, jotka saavat kuukausipalkkaa (orkesterimuusikot, lehden toimittajat – oikeastaan myös opettajat, professorit).

Kun puhutaan taiteilijoiden toimeentulosta, puhe on oikeastaan informaatioteollisuuden kannattavuudesta. Siinä ei ole kehumista. Suomenkielinen kauno- ja tietokirjallisuus on rahallisesti pieni sektori, jossa tekijänpalkkiot eivät ole ongelma. Lehdistöllä ja televisiolla on suuria huolia. Elokuvalla on huolia kansainvälisesti. Musiikki on iso bisnes, jossa tuottajien ongelma on saada yleisö maksamaan enemmän vähemmästä.

Todellinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ongelma on oikeus informaatioon. Sillä kysymyksellä ei ole koskaan ollut yhtymäkohtia tekijänoikeuteen. Poliittisen järjestelmämme ytimessä oleva oikeus tiedon saamiseen ja mielipiteen ilmaisemiseen (sananvapaus) ei näytä toimivan.

Joulusaarnaa? Ehkä. Joulusatua? Ei missään tapauksessa.

Kommentoijan heitto vapaista biteistä ja muu marxilais-leninistinen ajattelu edellyttää vastaukseksi viittauksen tietoverkkoihin.

En ole selvänäkijä. Esitäin vain laskuesimerkin, koska satun olemaan blogin kirjoittaja ja lisäksi ammattikirjoittaja. Blogit ovat ilmaisia. Kirjoitan näitä noin 350 tekstiä vuodessa. Kun kirjoitan lehtiin juttuja, jotka eivät poikkea näistä (joistakin paremmista) laadultaan eivätkä laajudeltaan, niistä maksetaan ainakin 200 euroa per juttu. Lehtijuttuja tulee kirjoiteltua jatkuvasti. Siis 70 000 euroa vuodessa. Enemmän kuin professorin palkka.

Esimerkki on mielikuvitusta, koska ei kukaan ostaisi tuollaista määrää tekstejä eikä jaksaisi lukea.

Esitän esimerkin sanoakseni, että meillä on ilmaista kirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Jos kirjoittaisin 35 tekstiä ja keplottelisin ne kirjamarkkinoille, arvioisin myynniksi noin 350 kpl ja ansiotuloksi itselleni alle 2 000 euroa brutto. Ja häpeä kaupan päällisiksi.

Jussi Vares ja satiaiset

Ihminen voi olla onneton, vaikka hänellä ei olisikaan sukulaisia Turussa. Aina voi olla muita murheita.

Joku sanoi viisaasti, että dekkarit ovat aikuisten satuja. Ei se kyllä ollut niin viisasta. Mitä muuta romaanit sitten ovat? Ainakaan ne eivät ole kuvauksia todellisuudesta, koska todellisuus ei ole lassottavissa sanoilla. Kirjallisuus selittää, tutkii ja kommentoi todellisuutta yhtä vähän kuin musiikki.

Kun kuuntelin aikoinani Bartokin viulusonaatteja ja kvartettoja, mieleni tuli avantouinti. Epäilemättä se on terveellistä, mutta ei minun merkkiäni. Mielipiteeni on osoittautunut kesittyneeksi. Itä-Eurooppa-kiihkossani olen kuulostellut Bartokia, Shotastovitshin kamarimusiikkia ja Prokofjevia.

Jos tähdennetään selvyyden vuoksi, että Itä-Euroopan suuri kaupunki oli myös Wien, joukkoon on luettava tietysti Alban Berg ja Anton Webern.

Sääli että Webernin tuotanto on niin suppea. Tuskin se amerikkalainen sotamies häntä kuitenkaan sen vuoksi ampui vuonna 1945. Asiahan oli niin, että Webern oli huomaavainen tupakoitsija ja oli poikennut asunnostaan tupakalle kadulle ettei hermostuttaisi muita perheenjäseniä savuttelulla. Kuulusteluissa kävi ilmi, että Salzburgissa kuitenkin oli ulkonaliikkumiskielto, joten amerikkalainen ampua posautti, ja henki pois.

Tässäkin on todiste tupakoinnin vaaroista.

Bartok kuoli USA:ssa samoina päivinä köyhänä ja jokseenkin tuntemattomana. Prokofjev sinnitteli vielä, mutta loppu tuli samana päivänä kuin Stalinille. Arkkua ei tahdottu saada talosta, kun kaikki paikat olivat täynnä Isä Aurinkoisen surijoita.

Sitä jäin miettimään, että kun turkulais-kuvitteellinen Jussi Vares saa tämän vuoden kirjassa ”Valkovenäläinen” satiaisia, hän karkottaa ne kovin suoraviivaisesti tarkoitukseen kehitetyllä apteekkivoiteella. Armeija-aikanani pojat puhuivat, että nimenomaan jaloviina olisi tuohon tarkoitukseen sopiva aine, ja puheena oleva turkulainen yksityisetsivä on tarinoiden mukaan juuri tuon aineen suuri ystävä.

Toisaalta tietoni ovat valitettavasti kovin paperisia sekä ongelmasta että sen hoidosta.

Olen saanut puheista sellaisen vaikutelman, ettei kukaan pidä Mäestä eikä arvosta hänen kirjojaan. Silti niitä myydään paljon, eikä elokuvakaan ollut huono. Mäki ei häviä Nykäselle muussa kuin tarinoiden sankarissa – Raid oli loistava keksintö ja elokuvissa ikimuistettava. Varesta tuntuu raskauttavan ainakin se, että hän on edelleen parodia Mauri Sariolasta ja Pekka Lipposesta – eräänlainen välimuoto. Sariolan sankarit olivat muistaakseni langenneita oikkareita, kuten kirjailija itsekin. Mäellä on tietääkseni maisterin paperit kauppakorkeakoulusta. En ole kyllä niitä nähnyt enkä tarkastanut.

Mielikuvat hallitsevat. Olen lukenut kaksi Ilkka Remeksen kirjaa ja Mäen kirjat luultavasti kaikki. Remes on mielestäni kerrassaan kehno: nuppineulat näkyvät eli kokonaisuus on laskelmoiden rakenneltu. Mäki sen sijaan heilahtelee puskahuumorin ja ns. tarinaniskemisen välillä, ja kun hän ei keksi mitään parempaa, hän kirjoittaa sitten sekaan jaksoja, joista huomaa heti, että nyt kirjoittajalta ovat henkiset toiminnat lamaantuneet, mutta ei se ole niin vakavaa, koska ennen pitkää saadaan taas punaisen langan päästä kiinni.

Matti Rönkä muuten tulee aiheuttamaan arvostelijoille ongelmia, koska hänen dekkarinsa ovat oikeasti hyviä ja sankari maailmoineen kiinnostava.

Reijo Mäen kilpailija on Jari Tervo, joka on kirjoittanut parhaat kirjansa erilaisista hamppareista ja heidän törmäilyistään, etupäässä kapakoissa. Kun hän yrittää Juha Seppälän ja siis Erno Paasilinnan tontille tekemään satiiria, niin se on vakavissaan tehtyä (Myyrä jne.) eli kerronnan liike lakkaa.

Jonkun pitäisi kertoa hänelle, että suurimmat satiirikot (Gogol, Bulgakov) olivat puoleksi tosissaan. Ei kukaan voi tehokkaasti pilkata, ellei samalla rakasta.

Matka tähän asti puheena olleista kevyen vitsikkäistä kirjoista korkeaan kirjallisuuteen on tietenkin pitkä. Transformaatiosääntö on kuitenkin lyhyt: pilkan arvoisten eli tyhmien, vähäpätöisten ja ikävien ihmisten kuvaaminen lämpimästi ja rakastaen on joskus juuri se seikka, joka tekee kirjasta kestävän ja kirjailijasta kuolemattoman. Ajattelen tässä sellaisia tekijöitä kuin Tshehov ja A. Kivi.

Yhdistän näin etäisiä asioita, Vareksen satiaiset, otsa rypyssä kuunneltavan musiikin ja eräitä suuria klassikkoja toistaakseni jälleen pahan epäilyni. Miksi niin monet tämän ajan merkittävistä kirjailijoista käyttävät poliisiromaanin kaavaa (Mankell), satua (Harry Potter) tai asiakirjatyyliä?

Tämä kirjoitus on alku johdantoa James Ellroyn uusimpaan kirjaan ”Blood’s a Rover”, samaa sarjaa kuin ”Amerikan tabloidi” ja ”Verirahat”. Arvelin jo hänen kajahtaneen lopullisesti. Olin väärässä.

Siinä on kirjailija, jota purtuaan satiainenkin kuolee. Myrkytykseen.

Kööpenhaminan konferenssi

Se ei ollut oikeastaan konferenssi, mutta porukassa pyörivät Niels Bohr, Heisenberg, Pauli, Schrödinger ja olisikohan siellä ollut Dirac. Einsteinilla oli muita kiireitä.

Voi olla ettei se ollut varsinaisesti konferenssi, mutta Kööpenhaminan tulkinnasta puhutaan edelleen.

Sekin voi olla totta, ettei mitään yhtä merkittävää ollut tapahtunut tieteessä ainakaan sen jälkeen kun Newton sai jonkinlaiseen kondikseen painovoimaa koskevat kirjoituksensa 1687. Silloin tuloksena oli klassinen mekaniikka.

Kööpenhaminan porukka oli ankarassa yhteistyössä vuonna 1932, joka olikin sitten poliittisesti viimeinen mahdollinen yhteistyön vuosi; johtavien fyysikkojen joukossa oli huomattava määrä juutalaisia ja toisaalta hyvin keskeisiä saksalaisia, jotka joko pysyttelivät jonkinlaisissa väleissä seuraavana vuonna alkaneen natsihallinnon kanssa tai sitten eivät.

Tarina voi tuntua vaikealta uskoa, mutta saksalaiset kehittelivät ”arjalaisen fysiikan”, jonka oli määrä osoittaa juutalaisten (Einstein) luonteenomaisen eläimelliset, suorastaan sikamaiset typeryydet tarpeettomiksi ja vahingollisiksi.

Tämä arjalainen fysiikka ei edistänyt Saksan politiikkaa eikä sodankäyntiä.

Kööpenhaminan joukkiosta Heisenberg – silloin Bohrin assistentti – kehitteli oivalluksiaan eteenpäin, mutta se väite lienee perätön, että saksalaiset olisivat olleet missään vaiheessa erikoisen lähellä uraaniytimen halkaisemista saati ketjureaktion hallitsemista.

Bohr lennätettiin puoliväkisin Englantiin.

Samana vuonna oli todettu neutroni. Suurtulos tunnetaan nimellä QED, lyhyesti kvanttimekaniikka.

En kirjoita siitä enempää. Aihe on vaativa. Lisäksi Enqvist ja Valtaoja ja eräät muut ovat kirjoittaneet asiasta erittäin hyvin, ja myös vieraskielisiä esityksiä julkaistiin silloin kun tietokirjat olivat vielä muistissa. Valistunut lukija tietää, että Schrödingerin kissa samanaikaisesti sekä kuoli että ei kuollut myrkylliseen kaasuun. Herkkätunteisen lukijan on hyvä tietää, että katti kuuluu ajatuskokeeseen ja liittyy etäisesti saman puheenaiheeseen kuin aaltofunktion romahtaminen.

Kööpenhaminassa on jälleen kokous, mutta siitä en ole saanut käsitystä, onko siellä tällä kertaa koolla lahjakkaita henkilöitä. Luulisin että vastaus on kielteinen. Se ei ole erikoisen tärkeä eikä kiinnostava kysymys, onko paha ja tuhoisa ilmastonmuutos tulossa. Tästä asiasta mielipiteet ovat jakautuneet.

Media esittää joskus kansalaisten mielipiteenä esimerkiksi presidentin valtaoikeuksista ”tietoja”, jotka on pahimmillaan koottu iltapäivälehtien suosimalla tavalla: lehtiin omasta aloitteestaan yhteyttä ottaneilta. Välillä kuten eilen kysymyksessä on kunniallinen mielipidetutkimus.

Presidentti Tarja Halonen pudotti eilen iltauutisissa uskomattoman repliikin – hän yhdisti televisiouutisten mielipidetutkimuksen, jonka mukaan presidentin valtaoikeuksiin ei kansalaisten mielestä pidä kajota - demokratiaan.

Demokratia on tarkoittaa vapailla vaaleilla valittujen edustajien tekemiä ratkaisuja, ja lisäksi on mahdollista järjestää neuvoa antava kansanäänestys yksittäisestä kysymyksestä perustuslain 53 §:n mukaan lailla (571/87) määrätyin tavoin. Tuota menettelyä on käytetty kahdesti, kieltolakia kaadettaessa ja Euroopan Unioniin liityttäessä; vaalin tulos ei ole sitova.

Toivottavasti Halonen tarkoitti kaikkea hyvää. Lipsahdus oli kyllä kaamea. Presidentin valtaoikeuksista päättää eduskunta, eikä Halosen pitäisi ottaa lainkaan kantaa asiaan – mennä neuvomaan eduskuntaa televisiouutisissa.

Mielipidetutkimusta ja valtiollista järjestelmää ei totisesti saa sekoittaa. Voi olla, että kysely antaa oikeamman kuvan käsityksistä kuin vaali, mutta ei meillä muuteta lakia kansan tahdon vaan eduskunnan päätöksen mukaan.

Kaksi Kööpenhaminan kokousta käyvät esimerkeistä. Edellisessä mullistettiin tiede; asiasta oltiin erimielisiä ja faktat määräsivät. Jälkimmäiseen, maailman johtajien tapaamiseen, ei ole ratkaisusääntöjä, ja sen näkee.

Pahimmatkin tyrannit ovat aina väittäneet hallitsevansa ”kansan tahdosta”.

Voi olla, että olen itse samaa mieltä kuin Halonen noista valtaoikeuksista. Mutta kun istuva presidentti tukeutuu perustuslain tulkinnassa mediassa mediaan, ilmassa on vallankaappauksen tuntua. Juuri tätä on mediapopulismi. Lähetä tekstiviesti televisioon: 1:o ilmasto pelastetaan, 2:o presidentti pelastetaan, 3:o ei osaa sanoa. Mojovista mielipiteistä maksetaan palkkio.

Ehkäpä Hjallis Harkimo valitsisi televisio-ohjelmassaan paremman presidentin kuin äänestäjät. Ja kansanedustajat kaupan päällisiksi.

Miten tulen eteväksi IX

Suositeltava keino edetä omassa projektissaan on opetella sanoja, joita moni muu, juuri missään seurassa, ei ymmärrä. Olennaista on kuitenkin selvittää niiden merkitys etukäteen, sillä onni on orpolapsi.

Suosittelen sanaa ”serendipity”. Sana on peräisin, kuten luonnollisesti tiedättekin, Swamadipistä. Siellä oli vanhan tarinan mukaan kolme prinssiä, jotka purjehtivat seitsemää merta ja tekivät uskomattomia löytöjä, sitä oikeastaan tarkoittamatta. He nyt vain löysivät ja keksivät.

Horace Walpole tuli 1700-luvulla maininneeksi tarinasta tuttavalleen, ja sanasta tuli termi, jolla on huomattavan paljon käyttöä oikeus- ja yhteiskuntatieteissä.

Wikipediaan on listattu keksintöjä ja löytöjä, jotka on tehty keksijän tai löytäjän tahtomatta ja tarkoittamatta. Varmaan kuuluisin niistä on penisilliini. Samaa sarjaa on LSD ja monet muovit.

Penisilliinistä kerrotaan yhtä ja toista, mutta johtava kertomus on kai Alexander Flemingin laiskuus. Hän jätti astian – luultavimmin kysymyksessä oli tavallinen Petri-vati – pesemättä ja desinfioimatta stafylokokkiviljelyn jälkeen ja poistui vihellellen lomalle. Loman jälkeen astiassa oli rumaa hometta tai sientä tai jotain. Fleming työnsi sen pois silmistä kylmään ja kirjoitettuaan viljelmän oudosta käytöksestä unohti koko asian vuodeksi.

Todellisuudessa hän oli kyllä huomannut, että tuolla aineella, joka oli oikeastaan penicillum eli sivellintä muistuttavat –sukuun kuuluva sieni, oli ikävä vaikutus stafylokokkeihin. Sienen viljeleminen oli kuitenkin vaivalloista, joten julkaisu, jonka Fleming laati asiasta, ei herättänyt huomiota, ja vaikuttaja-aineen eristäminen oli vielä hankalampaa. Saa sitä ihmisellä olla tärkeämpääkin tekemistä.

Toisen maailmansodan aikana, 1941-1942, Yhdysvalloissa heitettiin iso remmi päälle, ja tuote, jota alettiin aikanaan nimittää antibiootiksi, oli valmis markkinoille 1945.

On sanottu, että aivan samalla tavoin kuin Salvarsan (tehokas lääke syfilikseen, Ehrlich 1908) muutti eurooppalaisen kulttuurin kerralla, läntisten teollisuusmaiden uskomaton menestys 1950-1990 liittyisi antibiootteihin. Kukapa tietää, ehkä tuleva historiantutkimus yhdistää länsimaiden nähtävästi viimeinkin käynnissä olevan rappion ehkäisypillereiden käyttöön tuloon 1960-luvun lopulla.

Itse pidän sangen mahdollisena, että 1968 alkanut ja 1991 päättynyt kulttuurinmuutos selittyy yhdistelmällä antibiootit + ehkäisy. Toisaalta myös viinan juonti on surullisessa määrin taantunut.

Tieteessä ja taiteessa on kiistattomasti aina ollut ns. neroja, joilla on ns. visio ja vielä voimaa sen toteuttamiseen. Toisaalta tieteessä ja taiteessa on aina ollut säälittäviä idiootteja, jotka ovat todistettavasti olleet niin tyhmiä, etteivät he ole mitenkään voineet saada syntymään mitään merkittävää. Ja siltä ovat saaneet.

Olen muistaakseni ihmetellyt ja paheksunut tätä ilmiötä ennenkin. Ainakin olen puhunut siitä monien kanssa. Muuan keskustelukumppanini, paljon lukenut ja monessa luotettu ihminen, oli jyrkästi samaa mieltä ja lisäsi tunteneensa pikku lapsesta alkaen parikin kiitettyä kirjailijaa. Hän lupasi vannoa minkä tahansa maallisen tai taivaallisen tuomioistuimen edessä, että niin läpitse tyhmä, sielulliselta rakenteeltaan kaikin puolin eriytymätön ja kaikkinaisen kanssakäymisen tasolla kiusallinen ihminen ei kerta kaikkiaan voi saada aikaan sellaista tekstiä, jota asianomaisen nimissä ilmestyy.

Hän oli ollut monesti vielä vierestä katsomassa, että kyllä se mokoma itse kirjoittaa.

Tulimme siihen tulokseen, että tässäkin asiassa tieteellinen selitys löytyy juutalaisesta kabbalasta, itseltään Mainonidekseltä synt. 1135.

Kun lähtökohdaksi otetaan se pätevä ajatus, että mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan päinvastoin jotain muuta, silloin muun muassa kirjoitus, jopa pyhä kirja, on vertaus jostain toisesta, ja on tavoiteltava symbolien ja merkkien takana olevaa todellisuutta.

Näissä toimissa tulkitsijaa ja kirjoittajaa auttavat tuntuvasti pienet paholaiset (dybbuk). Niitä tunkeutuu joka tapauksessa suun ja nenän kautta, ties mistä ruumiin aukoista, mellastamaan ihmisen sisään.

Käsi joka kuljettaa kynää, ei ole omasi. Kysymyksessä on läpikirjoittaminen. Jokin kirjoittaa sinun lävitsesi. Luultavasti tuo jokin on pirulainen, mutta eräissä harvinaisemmissa tapauksissa Pyhä henki.

Tulos on joka tapauksessa kirjoittajan kannalta hallitsemattomissa, ja tuloksena on joko käsittämätöntä höpönlöpöä tai unohtumatonta taidetta tai tiedettä.

Näiden kahden erottaminen toisistaan voi ottaa välillä lujille. Joka tapauksessa tämä teoriani on mielestäni omiaan selvittämään eräitä kiusallisia ilmiöitä.

Tähänastisen loppu

Rehtoristo ojensi kukkia. Yrityksistä huolimatta en saanut oikein selvää, miten aineeni jatkuu Lappeenrannassa. Vastaus on kai mitenkuten. Vuosi sitten meitä oli yritysjuridiikassa neljä professoria, nyt jää yksi. Rahatilanne ei kuulemma pane rallattelemaan.

Hiitissä jatkan pätkätyöläisenä entisellä nimikkeellä ”Principal Scientist”. Se kuulostaa minusta sanomattoman juhlalliselta, etenkin kun en ole tiedemies. Tiedemiehiä olen kyllä nähnyt, tunnustellut heidän pukunsa kangasta ja katsonut, miten he kirjoittavat salaperäisiä merkkejä kuitukärkikynällä paksuun sidottuun kirjaan.

Sellaiset kirjat pitäisi säilyttää öisin kassakaapissa, etteivät ne joutuisi rosmojen käsiin. Hiitissä ei kuitenkaan taida olla kassakaappia.

Turussa luennoin kulttuurihistoriaa talvella. Se on puolta lähempänä, ja erikoisen näppärää on luennointi Kupittaan kulmilla. Jos sattuu tulemaan hulluksi kesken luennon, siellä on tai ainakin pitäisi olla alan laitos lähettyvillä. Rautatieasema ainakin on.

Tämän jälkeen en mene Lappeenrantaan virassa olevana professorina. Voin kertoa sellaisia terveisiä, että vaikka olin tuntevinani jonkinlaista haikeutta, alan ymmärtää entistä paremmin vallankumouksia. Aivan selvästi muutokset per 1.1. ovat suuria, ja kun pelkästään työsuhteiden, vakuutusten ja vastaavien setvimiseen näyttää kuluvan kumminkin puoli vuotta, kyllä sieltä mielellään on poissa.

Kerroin rehtorille ja vararehtorille käsityksiäni heidän tehtävistään. Se oli kai Groucho Marxin sitaatti:” My father had a chair of applied electronics. In Sing-Sing.”

Junassa oli mies, jolla oli kello, joka oli kultaa. Olin luullut, että Rolexit ovat siirtyneet itämarkkinoille, mutta ei, tässä näytti olevan yksi syy metsäteollisuuden ongelmiin.

Teki mieli kysyä kellomieheltä, mistä hän oli hyötynyt paidan, joka istui noin hyvin, vaikka hänelläkin oli mahaa. Vastasin kysymykseeni, että eiköhän tuo liene teetetty. Oscar Jacobssonin narinkasta saa vain kohtuullisesti normaalia kalliimpia paitoja mittojen mukaan, jos näet mitat ovat persoonalliset.

Luin uutta Kanavaa, jossa kirjoitetaan syömisen etiikasta. Toisella sivulla Seikko Eskola esitti huomion, jonka päätin välittää teille, lukijoilleni.

Sillä välin juna piti hiljaisen hetken Luumäen paikkeilla, kukaties kunnioittaakseen Kansalaissodan uhreja, joita kertyi näillä main paljon kiitos Kotkan punaisen kaartin lentävän osaston ja sitten tarmokkaiden kenttäoikeuksien. Voi olla että ajatuksena oli muistuttaa matkustajien mieleen radanrakennuksessa tauteihin ja nälkään kuolleet, joita oli yhtä paljon kuin ratapölkkyjä Kouvolasta Taavettiin.

Eskola mainitsee, että lihava länsimainen ihminen on pysyvä maalitaulu. Yhä uudet erillisryhmät eli vähemmistöt saavat erikoiskohtelun. Sitä vastoin tavallinen keskiluokka on kysymättäkin selvästi syyllinen kaikkeen ympäristön vaarantamisesta kansantalouden pohjavesien vaarantamiseen.

En ole toistaiseksi saanut selvää ajatuksesta. Kieltämättä kuninkailla oli narrit ja niin sanottu käänteiskulttuuri oli karnevaalien muodossa tuttu jo Babyloniassa – mutta miksi juuri nouseva keskiluokka, jota kauan nimitettiin porvaristoksi, ryhtyi maksamaan siitä että heitä pilkataan?

Jos keksin järkevän selityksen, kerron sen tässä blogissa. Kirjallisuuden ja taiteen romantiikka, joka jatkui samana liikkeenä modernismiin asti loppuakseen äkisti 1975 tai 1992, loi pysyvät mallit. Oli boheemi taiteilija, joka pilkkasi ja halveksi porvariston latteutta ja pyysi rahaa. Oli lehtimiehiä, jotka säihkyttivät sanan säilää kuin mikäkin Scaramouche, raapien porvaristo takapuolen nahkaa, ja pyysivät rahaa. Oli vallankumouksellisia, jotka istuivat British Museumissa tai Genevessä laatimassa traktaatteja käytännön suunnitelmia porvariston syöksemiseksi vallasta puhtaan ja turmeltumattoman proletariaatin oikeutettujen vaatimusten vuoksi, ja saivat rahaa ja suosionosoituksia.

Amerikkalainen kirjallisuus ja myös elokuva on täynnä kuvauksia Babbiteista, menestyvän luokan rikollisesta sieluttomuudesta. Ranskan kirjallisuus on täynnä kuvauksia amerikkalaisten sieluttomuudesta, ja Englannin kirjallisuudessa sielukkuus ei ole toistaiseksi tullut muotiinkaan.

Nähdäkseni Kanavan kirjoittaja oli oikeassa huomauttaessaan, että Väinö Linnasta Juha Siltalaan vuoden 1918 punaisista on annettu hiukan runebergiläinen kuva.

Aikalaiskuvaajat – Eino Leino, Juhani Aho – eivät ehkä ole aivan väärässä kuvatessaan punakapinaa huligaanien toimeenpanemana vallankaappauksena, johon sitten ajautui mukaan vähän vastuullisempaakin väkeä.

On aika kaivaa hyllystä Diktoniuksen ”Röd Emil”, runo, kenties täyteläisin kuvaus vuoden 1918 punaisesta pyssymiehestä.

Katsoin junassa istuvaa keskiluokkaa ja tunsi nukahtelevani omieni keskellä.

Rahvaan kosiskelu

Pääsemme joutavampiin asioihin tämän jälkeen, tulevina päivinä. Kirjoitin tästä jo kommentin kommenttiin.

Joku oli ajatellut sikojen, syömisten, aasien, vegaanien yhteydessä juuri samaa asiaa, joka minullakin oli mielessäni.

Mediapopulismi on tietysti oman aikamme vitsaus. Umberto Eco on kirjoittanut siitä esseekokoelman – Bush, Blair, Berlusconi. Ilmiön voisi kiteyttää Pirandellon näytelmän nimeen: niin on, jos siltä näyttää.

Populismi tarkoittaa enemmän tai vähemmän vilpitöntä pienen ihmisen nostamista sankariksi. Joskus käytetään sanaa ”kansa”. Kyllä kansa tietää. Joskus tässä maassa käytetään sanaa ”suomalainen”, josta saakin aikaan loputtomasti riitoja.

Avainsana on sisäisyys – vaikea sana. Filosofian kielenkäytössä englantia kirjoitettaessa ”inwardness” on se asia, subjektiivisuus, omaksi itsekseen tuleminen, tuleminen tietoiseksi tietämättömyydestään, mielettömyydestä, sen asian käsittäminen, että uskonto on absurdia, sen asian käsittäminen, ettei ulkoinen, objektiivinen totuus ole tässä mielenkiintoista.

Eettinen sisäisyys on rehellistä. Se voi aivan hyvin liittyä esimerkiksi ruokavalioon tai sen rajoituksiin.

Olennaista, kuten Kierkegaard osoitti ja myöhempi eksistenssifilosofia ajatteli, on todistelun tuloksettomuus. Ihminen jolla on tarve todistella oikeaksi esimerkiksi pelkoa tai surua tai sääliä tai myötätuntoa, ei ole aivan selvillä tekemisistään.

Rakkaus eri muodoissaan on kai esimerkki asiasta, jota on yritetty kuvailla hartaasti ja myös määritellä, mutta aina ilman tulosta. Edes Freudin ”libido” ei enää vakuuta.

Olen taas alkanut suomentaa Wallace Stevensiä, jonka maine on hiljaisen vaiheen jälkeen Yhdysvalloissa nousemassa. Tiedän ettei juuri kukaan tunne häneltä muuta kuin ne kolme tai viisi antologiarunoa. Toisaalta tiedän, että hän oli amerikkalalisena runoilijana muutaman piirun parempi kuin T.S. Eliot (amerikkalaissyntyinen) ja Ezra Pound.

”Runoilija on ihminen, jolla on ollut aikaa ajatella.”

Tämä on oma repliikkini. Kuka tietää, ehkä en saata olla julkaisematta. Runoissa on se huono puoli, ettei niitä kukaan lue, mutta se hyvä puoli, että niissä on niin valtavasti työtä.

Se on hiukan samanlaista kuin huippu-urheilu eli se vaatii kaiken. Se on vaikeampaa kuin muut ekstreemilajit, koska kirjoittajan on keksittävä laji ja lisäksi itsensä, oikeastaan kerta kerralta uudelleen.

Tärkeimpiä ovat sisäiset paikat.




Pelko, tule ulos


Tämäkin tuli ajatuksiin
Pariisin rauhansopimuksen jälkeen, kun
joen alla virtasi oksia.
Heikko virta, mutta
vahva savi halusi kaatua veteen
kuin humalainen renki.

Kysyin kuinka monta tiiltä on yksi kirkko, sillä
myös isoisä oli ollut mies
kykenevä paikkaamaan piikkilangalla
vetoisan mielen, jossa tuulee.
Muurattu torni on vain pysty seinä,
joka kallistuu.

Kirjaimet epätasaiset kuin maan tie, kun
opin lukemaan
sen oven kirjoituksen, jossa luki:
pelko on alku.

Aasi

” 3:21 Kuka tietää ihmisen hengestä, kohoaako se ylös, ja eläimen hengestä, vajoaako se alas maahan?” (Raamattu, Saarnaaja). – Keskeinen lainaus Bressonin aasi-elokuvassa “Au hazard, Balthasar”.

Kommentit sanovat ihmisoikeuksia valistuksen aikakauden oivalluksiksi ja jatkavat siten eläinten oikeudettomuudesta.

Näin ei ole. Ihmisoikeudet perustuvat luonnonoikeuksiin, jotka olivat tuttuja mm. stoalaisille 2 500 vuotta sitten. Luonnonoikeusajattelu, jonka vastakohta on lainsäädäntöön perustuva (postiivinen) oikeus, hallitsi keskiaikaa ja jatkui. Ihmisoikeudet ovat tuota samaa kehitystä.

Eläinten oikeudet hämmästyttää minua terminä samalla tavalla kuin ”ympäristön oikeudet”. Puhuisin nimittäin velvollisuuksista. Jos joku ajaa ihmisten velvollisuuksia eläimiä kohtaan, asia on selvä. Tosin asia ei ole uusi.

”Raamatullinen” on huitaisu eläinten yhteydessä. ”…Silloin Herra antoi aasille kyvyn puhua. Se sanoi Bileamille: "Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun lyöt minua nyt jo kolmannen kerran?" Bileam sanoi aasille: "Sinä vikuroit! Jos minulla nyt olisi miekka, tappaisin sinut heti paikalla!" Aasi sanoi Bileamille: "Minähän olen sinun aasisi, jolla olet ratsastanut iät ja ajat. Olenko minä koskaan ennen vikuroinut?" Bileam vastasi: "Et ole." Silloin Herra avasi Bileamin silmät, niin että hän näki Herran enkelin seisomassa tiellä paljastettu miekka kädessään. Bileam polvistui ja lankesi kasvoilleen maahan.”

Myös Jeesuksella tuntui olleen erityinen suhde eläimiin. Pyhä Franciscus saarnasi linnuille ja kirjoitti niistä sisarina ja veljinä. Monien kirkollisten sääntökuntien ruokavalio muistutti keskiajalla erittäin paljon tämän hetken kasvissyöntiä. Teurastajan ammattia pidettiin pahana samalla tavalla kuin pyövelin. Ja ruokavalioista on Vanhassa testamentissa samanlaisia yksityiskohtaisia ohjeita kuin koraanissa.

Valistusfilosofian edeltäjät, etenkin Descartes, kehittivät ajatuksen eläimestä koneena, ja sitten keksittiin, että myös ihminen on kone. Vertaus oli alkujaan aika osuva – kone oli tuohon aikaan lähinnä laite ravinnon tai polttoaineen muuttamiseksi energiaksi, kuten uuni tai höyrykone. Tänään ”sian näkeminen koneena” sisältää paheksumista. Koneet ovat ilmeisesti muuttuneet moraalittomiksi, vaikka esimerkiksi ilmasto on nimenomaan kone.

Hyvin tuntemani Aulis Aarnio teki luullakseni virheen kirjoittamalla ”Tieteessä tapahtuu” –lehteen liian ystävällisesti. Hän on yleensä vainonnut laajassa tuotannossaan ”olemusajattelua”.

Eläinten oikeuksilla kai tarkoitetaan usein oikeutta hyvään kohteluun. Sana ”oikeus” tarkoittaa paljon muutakin. Voiko kissan hyväksi tehdä testamentin? Voiko koira omistaa kopin?

Aarnio jätti myös sikseen vastaväitteen lapsista ja vanhuksista. Näiden oikeudet hoidetaan edustusta koskevilla säännöillä. Nimitys oli ennen holhous, nykyisin edunvalvonta. Ainoastaan hiukan hullut voivat antaa valtakirjan.

Kysymys on kriittinen armokuoleman ongelmissa: kenellä on oikeus antaa lupa hoitotoimista luopumiseen ja milloin. Mikä merkitys on sairaan hoitotestamentilla? Olen kirjoittanut niitä: hoitoa älköön aktiivisesti jatkettako, kun toivoa ei lääketieteellisesti ajatellen enää ole.

Amerikkalaisille ja briteille oikeudellinen ongelma on hiukan erilainen, koska heillä on common law –perinne. Euroopan mantereella viranomaisen ratkaisun on perustuttava lakiin. Common law perustuu ennakkotapauksiin eli oikeudelliseen perinteeseen.

Olen vuosikymmeniä varoitellut ensin naisoikeuden harjoittajia ja sitten erinäisten vähemmistöryhmien ja nyt siis eläinten oikeuksien puoltajia omaksumasta amerikkalaisten juristien oppeja kevyesti.

Nuoret juristit eivät tahdo uskoa. Professorin kirja tai paperi ei yleensä paina tuomioistuimissa, ja oppineisiin kirjoituksiin viitataan harvoin. Anglosaksi kysyy, millaisia periaatteita oikeuskäytännöstä voidaan johtaa. Manner-eurooppalainen selvittää ns. lainsäätäjän tahtoa, etenkin sellaisissa yksittäistapauksissa, joissa lakitekstin tulkinta on epäselvä.

Eläinten kohtelun parantaminen onnistuu kiristämällä eläinsuojelulakia ja siihen liittyviä sääntöjä. Metsästyslakia on muutettu jatkuvasti; hirvimiehiä ei ole nyt paheksuttu. Mutta lain muuttaminen edellyttäisi poliittista toimintaa, ja sitä nuoret vieroksuvat.

Nykyisenkin lain mukaan muuten kärpästen hätisteleminen on rangaistava teko. Eläinsuojelulaki koskee kaikkia eläimiä. Sitä en osaa sanoa, onko alkueläinten surmaaminen kiellettyä – amebat aiheuttavat sairauksia.

Annan nuorille neuvon: menkää politiikkaan. Pelkään että kaltaiseni – eläkkeelle olevat, jotka haluavat käskeä sopimisen sijasta, ovat kohta enemmistönä kaikissa puolueissa ja järjestöissä ja asioissa. Jos he ovat pirteitä kasvissyöjiä, heistä ei päästä pitkään aikaan eroon.

Moraalista kirjoittaminen on jo nyt kaltaisteni äijien hallussa – Timo Airaksinen, Timo Vihavainen… Pitkä rivi. Liian pitkä.

Vegaanit

Televisiokeskustelun jälkeen mietin vielä, minkä takia sikaloita moittivat nuoret naiset olivat minusta kuin ateisteja osallistumassa keskusteluun kirkollisen toimituksen oikeasta muodosta. Ajattelu ei suju ongelmitta, koska olen itse aggressiivinen, kuten viimeksi raskaana olevalle naiselle, joka vastusti rokottamista sikainfluenssaan.

Luultavasti olen vain vihainen, kun joku on eri mieltä kanssani.

Silti epäilen, että taannoinen hyvä lehtikirjoitus häpeän katoamisesta meni maalista metrillä ohi. Miellyin Norbert Eliasin Weberiä paremmin muotoilemaan ajatukseen, jonka mukaan sivistys on kykyä lykätä herätteen (himon) ja tyydytyksen väliaikaa. Hän, Elias, kirjoitti sivilisaatiosta. Hän oli saksalainen, asui englannissa ja luin häntä ranskaksi. Sivilisaatio tarkoitti siis muuta kuin ”kulttuuri”.

Entä jos vaivanamme on ympäristönarsismi?

Narsistista on tullut hyvä haukkumasana, samanlainen kuin aikaisemmin psykopaatti ja sitä ennen hysteerikko. Kansainvälisen luokituksen mukaan tälle käyttäytymishäiriölle on tyypillistä katteettoman suurellinen itsetunto ja vakaumus oikeudesta ihailuun, erioikeuksiin ja toisten nöyrryttämiseen. Erikoisen tyypillistä on oikeassa oleminen (entitlement).

Huomaan kummakseni, että turkulainen asianajaja Markku Salo on julkaissut tai juuri julkaisemassa (WSOY) kirjan ”Varo narsistia! Asianajajan kokemuksia luonnehäiriöisistä”. En ole nähnyt kirjaa mutta suhtaudun aihepiiriin lämpimästi.

Helsingin hovioikeuspiirissä arvioitiin, että 5-10 prosenttia oikeusjuttujen asianosaisista on seinähulluja. Viimeksi mainitulla sanalla tarkoitettiin luullakseni juuri samaa kuin narsistilla nyt. Ilmiö ei ole tiukasti sidoksissa sivilisaatioon, koska hulluja kanteita ja syytteitä oli ehkä nykyistä enemmän 50 ja 100 vuotta sitten.

Tätä ei sovi mainita kiisteltäessä tuomioistuinten työtaakasta tai asianajajan toimenkuvasta – osa asioista ja siis asiakkaista ei ole terveessä eikä täydessä ymmärryksessä. Luullakseni jokainen talonmies tunsi tämän vaivan: muutamien asukkaiden kohtaloksi sattui jatkuvasti erilaisia vikoja, vääryyksiä ja väärinkäytöksiä, kun taas enemmistö piti ympäristöään siedettävänä.

Olen toistellut anteeksipyytävästi, ettei omakehu ole ympäristömyrkky, vaikka se haisee. Tietynlainen kehuskelu on viipurilaista torikäyttäytymistä. Myyjä kehuu itsensä lisäksi myös kaloja (klapeja, hunajaa, perunoita).

Oikeudessa hullun merkki on suhdaton vetoaminen ”periaatteeseen” ja ”oikeudenmukaisuuteen”. Lapsi on heitteillä ja huostaanoton partaalla, koska vanhemmat riitelevät loputtomasti tapaamisoikeudesta. Rahaa poltetaan kymmenin tuhansin remonttiriitaan, jossa väitetyt viat olivat luokkaa ”yksi liuskakivi on halki” ja ”saunan valaisin on sentin vinossa”. Tie- ja rajariitoja (piirirajankäynti) käytiin kymmenen sentin poikkeamista.

En ole vielä kuullut muita kuin kvasifilosofisia perusteluja ravintoketjua koskevissa asioissa. ”Eläimiä ei saa syödä, koska se loukkaa eläinten oikeuksia.” Tämä ei ole perustelu, vaan postulaatti eli itsestään selvänä pidetty perustelun lähtökohta. Eläinten tappamisen kielto ei ole itsestään selvä. Eläimet eivät noudata sitä. Ihminen ei olisi lajina välttynyt sukupuutolta syömättä lihaa ja kalaa – kasviksilla eläminen alkoi n. 10 000 vuotta sitten ja viljely ilman orjatyövoimaa 100 – 500 vuotta sitten. Nopea siirtyminen onnelliseen ravintoon merkitsisi vakavaa nälänhätää.

”Eläimiä ei saa tappaa, koska niillä on tietoisuus ja ne kärsivät.” Minusta tuntuu, että nämä perustelut sopivat paremmin eläinsuojeluun. Tämä onkin laissa: kärsimystä aiheuttamatta. Kiellon kohteena ovat ihmiset.

”Eläimiä ei saa tappaa, koska eläimillä on oikeus elämään.” Jos sanotaan eläimillä olevan oikeuksia, ei sanota mitään. Oikeus inhimilliseen (!) kohteluun kohdistuu ihmisiin eli asettaa ihmisille velvollisuuksia. En keksi, miten eläimille voitaisiin asettaa velvollisuuksia, miten niitä voitaisiin rangaista, miten niiden kärsimyksiä voisi korvata.

Jäljelle jää rettelöintihalu ja narsismi. Nämä kaksi voivat olla sukua toisilleen. Onneksi joka sukupolvessa on ihmisiä, jotka tuosta vain ratkaisevat vuosituhantiset ongelmat. Valitettavasti nuo ratkaisut ovat joskus sellaisia kuin Hitlerin, Leninin ja Maon ”uusi ihminen” – sellainen kuin Pol Pot.

Toisiin ihmisiin, kuten sikafarmareihin kohdistetut vaatimukset pelottavat minua. Saksan ensimmäinen todella tehokas eläinsuojelulaki annettiin (ja metsästys kiellettiin) 24.11.1933, ja sitä tukivat voimaperäisesti kasvissyöjät Hitler, Himmler ja Göbbels sekä Hess. Tuskalliset eläinkokeet loppuivat. Siirryttiin tuskallisiin ihmiskokeisiin.

Päivän lehdessä ympäristö- ja eläinetiikan dosentti kirjoittaa fiksusti sikojen tietoisuudesta, mutta tekstiin tuntuu lorahtaneen mukaan Intian alueen ajattelua – ihmisarvo ei ole mitään, eläimen arvo suunnaton.

Minusta sikafarmareille ja turkistarhaajille ei saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Vegaaneja, jotka näyttävät olevan kumman usein ihmisalkion optimoinnin kannalta otollisessa iässä olevia naisia, pidän sentimentaalisina ja lohdutan sanomalla, että itse olen siirtymässä ravintoketjun yläpäästä alapäähän, bakteerien, ruumismatojen ja kuoriaisten syötäväksi, parasiittina parasiittien joukkoon.