Markku Kuisma II Mikä on totuus valtion yhtiöistä?

Viisi väärää väitettä valtio­omistuksesta

Laiskan jättiläisen viidestä väitteestä ensimmäinen kuuluu: valtio­omistus politisoituu aina.

Niin tekee. Eturivissä asialla ovat viimeiset sata vuotta olleet yksityisen elinkeinoelämän agitprop–yksiköt. Jos politisoituminen on ongelma, yhtiömaailmahan voisi pidättäytyä ja käskeä myös EVAn hiljaiseksi.

Se ei olisi suositeltavaa. Valtio­omistuksen yksi isoimmista vahvuuksista on siihen kohdistettu kova kyseenalaistava kritiikki. Se on ollut repiväksi tarkoitettunakin rakentavaa. Paras esimerkki tästä on edelleen vuoden 1931 laki valtion osakeyhtiöistä, joka vapautti yritykset komeaan lentoon.

Politisoitumista kannattaa toivottaa kaikille suuryhtiöille omistuspohjasta riippumatta. Se kuuluu moderniin markkinatalouteen. Sitä paitsi taloudelliset ja poliittiset kehityskulut kietoutuvat alati toisiinsa haluistamme piittaamatta. Jokainen yhtiö on kulttuurihistoriallinen ja poliittinen olento, on ollut kaikkialla maailmassa ja tulee aina olemaan.

Valtio­omistaja syrjäyttää yksityistä yritteliäisyyttä, kuuluu toinen teesi. ”Pahimmillaan” niin voi tapahtua, mutta itsemurha ei edelleenkään ole paras lääke turhaan kuolemanpelkoon. Toteutuneita raskaan sarjan esimerkkejä saa etsimällä etsiä, eikä löydä.

Kenet Outokumpu ja Rautaruukki syrjäyttivät? Kuka olisi perustanut Nesteen sijasta öljynjalostamon, rakentanut rautatiet ja niin edelleen? Pitäisikö kykenemättömiä ja köyhiä suosia niin, että kukaan ei tasapuolisuuden nimissä tee mitään? Maa olisi autio. Luonto sentään kiittäisi.

Taloushistoriamme esimerkit todistelevat aivan toisenlaisesta yhteydestä. Tyhjiin aukkoihin nousseet valtion yhtiöt ovat luoneet synty­ ja kasvumahdollisuuksia yksityisille, joita ei olisi olemassakaan ilman valtiollista teollisuutta. Iso osa kukoistavimmista yrityksistämme on joko alkujaan valtiollisia tai valtion yhtiöiden kyydissä kasvaneita.

8 Tony Judt: Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suom. Petri Stenman. Like, 2011 (Ill Fares the Land, 2010).

Huono omistaja? Ei, mutta rikkauksia himoaville sijoittajille tylsä.

Liiketoimintariskit eivät kuulu veronmaksajille. Siihen vastataan: valtion yhtiöiden toteutuneita riskejä ei ole juuri veronmaksajilla maksatettukaan, yksityisen liike­ elämän isoja harha­askelia valitettavasti sitäkin enemmän. Siispä liikepankit valtiolle?

Yhtiöitettyinä valtion firmat ovat hoitaneet rahoituksensa markkinoilta. Veronmaksajien ”periaatteessa rajaton takaus” on silti, myönnetään, tavallaan kilpailuetu – sama jonka valtio tarjoaa yksityispankeille.

Onko etu esimerkiksi elintärkeän energiahuollon kohdalla kohtuuttomampi kuin koko maailman kriiseihinsä sotkeneille pankeille, se on oma kysymyksensä. Ja missä on luvattu, että maailma ylipäätään on oikeudenmukainen. Toiset syntyvät lohduttoman sairaina, toiset kauniina ja rohkeina.

Toisaalta estääkö mikään yksityisyhtiötä pyrkimästä valtion leiriin, jos ”periaatteellinen rajaton takaus” kovasti kaihertaa kateutena. Menestyvä yritys saatettaisiin ottaa lahjoituksena tai sopuhintaan vastaan. Varma ei voi olla. Suomen valtion taloudellinen menestys rikkoo päivän pyhiä kirjoituksia siinä määrin vakavasti, että hallitus tuskin hyväksyisi lahjoitusta.

Kannattaisi kenties harkita uusia valtionyhtiöitä saman edun piiriin, vaikkapa Solidiumin omistettavaksi ja kehitettäväksi. Palomuurin takana politikoinnilta suojassa, mutta samalla vakaassa, perälautoja pahimmissa paikoissa tarjoavassa omistuksessa voisi olla yksi uuden yritteliäisyyden kasvualusta – ja vanhemman menestyvän  toiminnan  lypsypaikka?

Miksi muuten samat tahot, jotka sekakuorona kiljuvat veroista, kannattavat innokkaimmin valtion lypsävien lehmien lahtausta?

Luulisi, että taatusti aina politisoituva verotus olisi niin eilistä päivää valtion tulomuodostuksessa. Osingot ja joissakin tapauksissa arvonnoususta hyötyminen eivät kuitenkaan jostain syystä liberalisteille kelpaa verojen korvaajina. Asiat kuulemma on viisaampi hoitaa verotuksella – joka tosin pitää laihduttaa olemattomiin. Millainenhan valinnan yhteiskunta tämän tien päässä häämöttää.

Taustalla vaikuttaa sijoittajien luonnollinen kiinnostus päästä kiinni arvokkaaseen julkiseen omaisuuteen. Tässä kohdassa kannatta ottaa oppia Yhdyspankin pääjohtajan Rainer von Fieandtin päättelytavasta. Jos Ehrnrooth vastustaa, idean täytyy olla hyvä, johtava liikepankkimies perusteli myönteistä kantaansa Nesteen jalostamoprojektiin.9

Jos uusliberaalit kannattavat veroja osinkojen sijaan, on viisainta tehdä täsmälleen toisin – liberaali pankkiiri neuvoo esimerkillään.

Etenkin Carunan kaltaiset verkko­ ja energiamonopolit kannattaa pitää valtiolla, kunnilla tai aidosti kansankapitalistisilla yrityksillä. Perusinfrastruktuurin käyttömaksut ovat aina eräänlaista veronkantoa, jota ei koskaan kannata privatisoida.

9 Kuisma 1997, 160–161. Nesteen vastustaja Göran Ehrnrooth oli von Fieandtin lähin apulainen ja seuraaja Yhdyspankissa.

Kokemusta on. Meillä Ruotsissa tätä tehtiin 1600­luvulla yleisesti: valtio vuokrasi veronkannon yksityisille rahamiehille. Sijoittajat rikastuivat, valtio köyhtyi ja kauppiaat  kapinoivat.

Vuosisatoja sitten kelvottomiksi todettuja valtion perustoimintojen yksityistämisinnovaatioita ajetaan nyt meillä uudestaan rautateille, terveydenhuoltoon ja vaikka mihin. Suursijoittajat taputtavat taas. Tulokset on jo nähty, vain tietämättömät toistavat historiaa.

Mutta onhan pakko tehdä jotain, sillä valtio­omisteiset yhtiöt ovat jäykempiä.

Totta puhuaksemme kaikki suuryritykset ovat hierarkkisia byrokratioita ja toimivat sellaisilla lainalaisuuksillaan kaikissa omistuksellisissa olomuodoissa. Nokia havaittiin taannoin vikapääksi jähmeään hitauteen ja kai jäykkyyteenkin. Ja Nokia ei siis ole valtionyhtiö.

Valtionyhtiöillä on kuulemma myös taipumus pitää tarpeettoman suurta henkilöstöä, jolle se maksaa liian korkeita palkkoja. Aplodeja, jos näin todella olisi. Näitä yhtiöitä lisää ja paljon, jos uusiutumista ja innovaatioita toivotaan. Valitettavasti havaittavat erot taitavat olla pääosin toimialakohtaisia ja yrityskokoon liittyviä.

Ja siis totta kai valtio pääomistajana on omiaan pitämään pörssikurssia maltillisena, mutta mikä tässä oli ongelma? Yhtiöönsä uskovalle omistajalle oleellisia ovat tulovirta, tulevaisuus ja monet muut hyödyt.

Nopealiikkeiset sijoittajat kaipaavat rahastamisen paikkoja, se on selvä. Kaivatkoot. Sen takia ei kannata luopua tuloistaan ja omistuksistaan. Sijoittajien tehtävä ei ole maailman parantaminen tai Suomen kansantalouden edistäminen. Meidän on itse pidettävä huoli itsestämme.

Suomella ei ole muuta syytä uhrata tuottoisia kruununjalokiviään globaaleihin sijoituspeleihin kuin tukevasti maankamarasta irrottautuneet uskomukset ja väärin ymmärretty sijoittajamyönteisyys. Talonpojalle pitää olla ankara mutta reilu, herraluokan nyrkkisääntö muistutti ennen vanhaan. Viisas herra vaihtaa tänään talonpojan tilalle sijoittajan.

Asia on vakava. Sijoittajat rakentavat kaikkialla maailmassa poliittista painetta valtio­omistusta kohtaan omista intresseistään käsin. Teollisuuden, yritysten, yhteiskunnan ja kansantalouden parhaalla ei ole siinä muuta kuin välinearvoa. Poliitikoilla ja liike­elämällä olisi paljon vartijoina tässä kohdin syitä ryhdistäytyä.

Viides Hannu Leinosen EVAlle kirjaama syy valtion likvidoimiseksi on puhutteleva: Valtio­omistus alentaa koko talouden suorituskykyä, koska valtion yritykset ovat yksityisiä yrityksiä tehottomampia.

Halutaanko tällä sanoa, että Fortum on tehottomampi kuin jokin yksityinen verrokki? Mikä se mahtaisi olla? Kelpaako naapurimaan saman toimialan yritys Vattenfall? Se saattaa olla Fortumia kaikin puolin parempi ja tuottoisampi – ja Ruotsin valtion sataprosenttisesti omistama. Mainio malli meille siitä, miten olisi ollut viisasta toimia. Nyt se on tässäkin asiassa myöhäistä.

 Kenties lähinurkista löytyy Nestettä tehokkaampi ja innovatiivisempi öljynjalostaja? Outokumpu, Valmet, Metso, Stora Enso ja Sampo nyt kumminkin toimivat surkeasti valtio­omistajataakkansa takia. Valtion synnyttämä Kemira on kai kerrassaan kelvoton, saman lajityypin Outotec onneton ja Okmetic kelpaa vain kiinalaisille.

Väitteestä on hankala havaita sijoittajalähtöistä populismia syvempää realismia edes tarkemmilla mittareilla. Tehokkuuseroja ei ole, jos ottaa toimiala­ ja yrityskokokohtaiset tekijät asianmukaisesti huomioon.

Missään tapauksessa olemattomista eroista ei ole perusteluiksi valtio­omistuksen alasajolle. Maailman ja Suomen taloushistoria ja tulevaisuuden skenaariot puhuvat sen sijaan epäortodoksisten lähestymistapojen siunauksellisuudesta.

Kokemuksistakin on sitä paitsi lupa oppia, vaikkapa niin kuin brittihistorioitsija Tony Judt osuvasti toteaa:

”Olemme vapautuneet 1900­luvun puolivälin oletuksesta – joka ei ollut koskaan universaali – että valtio on todennäköisesti paras ratkaisu mihin tahansa määrättyyn ongelmaan. Nyt meidän on vapauduttava vastakkaisesta käsityksestä, siitä, että valtio on määritelmällisesti ja aina huonoin mahdollinen vaihtoehto.”10

Kirjoittaja

Markku Kuisma on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut muun muassa Outokummun (1985), Nesteen (1997) ja Kansallis­Osake­Pankin (2004) yrityshistoriat sekä Suomea maailmantalouden osana tarkastelevan pitkän aikavälin synteesin Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä (1993, 2006). Syksyllä 2016 ilmestyy Kuisman kirja Valtion yhtiöt. Nousu ja tuho Siltalan kustantamana.

10 Judt 2011 (2010).

Markku Kuisma I Mikä on totuus valtion yhtiöistä?

Markku Kuisman (professori, HY) kirjoitus joka ilmestyi juuri Kalevi Sorsa säätiön julkaisussa, luultavasti pienemmälle lukijakunnalle kuin tässä. Loppuosa huomenna. Olemme työskennelleet näiden kysymysten kimpussa nyt yhdessäkin. Kuisman ja julkaisijan lupa on.

Valtionyhtiöitä ja valtion yhtiöitä

Keskustelu valtion yritysomistuksen tulevaisuudesta käy kierroksilla. Siihen on päteviä syitä. Valtiolla on ratkaiseva rooli yhteiskuntien ja kansantalouksien menestykselle. Niin on ollut ja on aina oleva.

Väittely valtion omistamien yhtiöiden tehtävistä ja tulevaisuudesta politisoituu aina. Niin pitääkin. Se voi olla yhtiöille kiusallista ja jopa hetkellisesti haitallista. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Avoimessa yhteiskunnassa väittely kuuluu asiaan, ainakin yhtä lailla kuin vilkas käytäväpolitikointi ja valtataistelut kuuluvat isojen amerikkalaisten  pörssifirmojen  arkeen.

Perussyy on ilmeinen. Valtio ei ole yksi ihminen, ei edes kunnolla pieni sisäpiiri. Valtio ei ylipäätään ole yksilinjainen tai ­tuumainen monoliitti, vaan vaihtelevien tahtojen, etujen, instituutioiden ja riippuvuuksien ristiriitainen sulautuma. Kenelle yhtiö kuuluu, kun se kuuluu valtiolle, on aina tarpeellinen kysymys.

Tästä syystä valtionyhtiöt ovat keskenään hyvin erilaisia, aivan niin kuin perhe­ ja pörssiyhtiötkin. Omistus on tavattoman keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, mutta sen muodosta on harvoin vedettävissä yleispätevää syy­yhteyttä liikeyrityksen luovuuteen, tehokkuuteen, hyödyllisyyteen ynnä muuhun sellaiseen. Toimiala ja koko yhdistävät enemmän kuin omistustausta.

Siksi puhuisin mieluummin valtion yhtiöistä: karaktääriltään yksilöllisistä yrityksistä, joilla eri syistä sattuu olemaan sama pääomistaja. Tutumpi käsite valtionyhtiöt kantaa vahvoja mielikuvia, jotka ovat käyttökelpoisia agitaatiossa ja propagandassa, mutta harvemmin hyödyksi käytännöllisessä ongelmanratkaisussa. Sidoksista vapaassa tarkastelussa käsite saattaa olla suorastaan harhaanjohtava.

Kuka tahansa liike-­elämän ja valtion suhteisiin kvartaalivuosituhannen perspektiivillä paneutunut havaitsee tämän nykykeskustelua seuratessaan. Julkisen vallan korkeista asemista ja elinkeinoelämän norsunluutorneista lausutaan valtion, markkinoiden ja luovan uudistumisen suhteista sen kaliiberin kummallisuuksia, että Axel Oxenstierna tulee vähemmästäkin mieleen.1

Arvon ja innovaatioiden luojat

On kiinnostavaa huomata, että enimmät valtion ja yhtiömaailman suhteiden asiantuntijat ovat päätyneet samoihin päätelmiin. Uskoakseni valtaosa jakaa myös kummastuksen populismilta tuoksahtavaan valtion parjaukseen. Harjoitettu politiikka ansaitsee arvostelua, mutta se on toinen asia.

Tutkijoista esimerkiksi Mariana Mazzucaton teesit yrittäjähenkisestä valtiosta – tai valtiosta entreprenöörinä – on vaivaton allekirjoittaa Suomea koskevien havaintojen perusteella. Valtiolliset yhtiöt ovat olleet kasvun ja uudenaikaistumisen

1 “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”, Ruotsin valtakunnankansleri

Axel Oxenstierna (1583–1654) rohkaisi kykyjään epäillyttä poikaansa.

keskeisiä lähteitä: dynaamisia uusien toimialojen ja tärkeimpien teollisten innovaatioidemme  luojia.2

Viimeiset vuosikymmenet globaalia agendaa määritellyt uusvanha markkinaliberalismi sen sijaan luokittelee vain yksityiset yritykset innovatiivisiksi arvonluojiksi ja valtiot veroriistolla lihoviksi parasiiteiksi.

Julkisesta sektorista on sen vuoksi tehtävä mahdollisimman ”pieni”, kuuluu ideologinen uskontunnustus – uskontunnustus siksi, että se ei perustu realiteetteihin, vaan sosialismin tavoin kauniiseen fantasiaan.

Kumpikaan ideologia ei ole kyennyt toteuttamaan ihannemalliaan missään eikä koskaan. Keinot puutteiden poistamiseksikin ovat samaa lajia: enemmän sosialismia, vaativat yhdet, enemmän valtiota kutistavaa markkinaehtoisuutta, edellyttävät toiset.

Yksinvaltiaina molemmat laidat ovat saaneet aikaan enimmäkseen onnettomuutta. Reaalisosialismi ja reaalikapitalismi ovat jotakin aivan muuta kuin niiden innostuneet asianajajat kuvittelevat.

Vahva valtio, vahva talouselämä

Tuhansien vuosien sivilisaatiohistoria ei tunne ainuttakaan menestynyttä yhteiskuntaa, jossa valtio olisi pieni, heikko ja talouselämään puuttumaton.

Heikolla valtiolla synnytetään sortuvia talouksia ja romahtavia valtioita. Sellaisista on iloa vain Isisin tapaisille asemieslaumoille ja kaikenlaisille klaaneille, mafioille ja rosvoparoneille.

Yhdysvallat on suuren vaikutuksensa vuoksi erityisen kiinnostava tapaus sinänsä inhimillisestä identiteettivinoutumasta. Amerikkalaisilla on väkevä kollektiivinen usko menestyksensä yksilökeskeisistä syistä. Julkisella sektorilla on siinä paikkansa lähinnä taakkana: dynaamisen kasvun esteenä.

Uskon tällä puolen, oikeassa elämässä, kehitys kulkee päinvastaisessa järjestyksessä.

Tavallaan on rohkaisevaa, että näinkin väärässä voi olla, kun ei erehdy toimimaan uskonsa mukaisesti. Yhdysvaltain nousu maailmantalouden ja teknologian kärkimaaksi on tulosta ennen muuta valtion vahvasta roolista huippuinnovaatioiden synnyssä. Mukana mausteena on tuhti annos protektionismia – sitä muulta maailmalta kiellettyä kehitysapua.

2 Mariana Mazzucato: The Entrepreneurial State. Debunking Public vs. Private Sector Myths. Anthem Press, 2013.

Eurooppa harhapoluilla

Euroopan kannalta surullista on, että iso osa poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä uskoo, mitä amerikkalaiset sanovat, eivätkä katso, mitä nämä tekevät.

Yksi näkyvä seuraus on Euroopan taloushistorian pisin taantuma, toinen viimeisten aikojen privatisointiaalto, joka hukkaa entisestään uuden nousun instrumentteja. Harhainen politiikka uhkaa yhteiskunnallisen koheesion ohella rapauttaa dynaamisen  talouskehityksen.

Ideologioissa rajana on vain mielikuvitus. Ihmisillä ja kokonaisilla kansakunnilla on sitä paitsi uskomaton kyky huijata itseään. Sen vuoksi kannattaisi ajatuskokeena kääntää päälaelleen myös suositut markkinaliberaalit väitteet valtiosta.

Entä jos onkin niin, että nimenomaan valtiot ovat innovaatioiden, markkinoiden ja talouskasvun ratkaisevia luojia? Käsitykselle on enemmän asiaperusteita kuin itsestäänselvyydeksi  vakiintuneella  liberaalikapitalismin  liturgialla.

Vasta kun on tajunnut asian tämän puolen, kannattaa peruuttaa tasapainoiseen kokonaiskuvaan, jossa korostuu vahvan julkisen sektorin ja terveen yksityisen yritteliäisyyden dynaaminen vuorovaikutus kansantalouksien menestyksen salaisuutena.

Ylivahva, kahlitseva ja tyrannisoiva valtio on kaikenlaisen surkeuden varmin tae, mutta niin on myös finanssimarkkinoiden ja plutokraattien ylivalta.

Totuus valtionyhtiöistä

Miten tarina muutamasta suomalaisesta valtionyhtiöstä liittyy mitenkään maailmanlaajuisiin  näkymiin?

Ensinnäkin siten, että tuntemani valtion suurteollisuusyhtiöt eivät ole näyttäneet lainkaan laiskoilta jättiläisiltä, vaan dynaamisilta uusien alojen ja tärkeimpien teollisten innovaatioidemme synnyttäjiltä. Virkavaltaisten laitosten sijaan niistä on hehkunut luova yritteliäisyys, rohkea riskinotto ja vahva liikkeenjohto.

Minkä tieltä tämmöiset pitää likvidoida? Jonkin heikomman, joka ei rehellisessä kilpailussa pärjää? Vai ovatko yhteiset omistukset niin houkutteleva saalis sijoittajille, että rahaa kannattaa käyttää poliittisen maaperän muokkaukseen?

Mikä ylipäätään on totuus valtion yhtiöistä?

Jotkut väittävät, että 1970­luvun kuvaputkiyhtiö Valco kertoo asiasta kaiken oleellisen. Siinä tapauksessa Kreikka on totuus eurosta, Donald Trump totuus Yhdysvalloista ja Olkiluodon voimalarakennusskandaali yhdessä Talvivaaran kanssa totuus yksityisten yritysten parhaista saavutuksista.

Mazzucaton hengessä on viisasta kysyä, olisiko totuus valtionyhtiöstä sittenkin esimerkiksi Valcon aikalaisessa Televassa.

Televa oli posti- ja lennätinhallituksen alainen valtionyhtiö, joka ”kokosi nuoret, ennakkoluulottomat puhelinmiehet yhteen ja josta tuli digitaaliajan puhelinkeskuksen tuotekehityksen kehto”. Valtionyhtiö valmisti jalokiven, jonka Nokia poliittisilla suhteillaan kaappasi Suomen kautta aikain kansainvälisesti merkittävimmäksi  teknologiaprojektiksi.3

Vai olisiko totuus valtionyhtiöistä 1900­luvun Outokumpu: maailmanlaajuisesti mullistavan liekkisulatusteknologian kehittäjä ja Suomi­nimisen pienen kansakunnan hengenpelastaja toisen maailmansodan myrskyissä?

Outokumpu oli aikanaan maan kannattavimpia ja innovatiivisimpia yrityksiä – juuri niinä vuosikymmeninä, kun sen piti nykyliturgian mukaan olla tylsä, tehoton ja laiska.4

En väitä, että valtion yhtiöt ovat aina parhaita.

Enkä varsinkaan väitä valtiota parhaaksi omistajaksi. Se saattaa silti huonona omistajanakin olla elintärkeä ja tuloksekas. Valtion yhtiöitäkin on moneen lähtöön, eikä valtio todellakaan ole yleensä erityisen viisas tai edes luonteva yhtiöomistaja.

Olemme oppineet ymmärtämään ja arvostamaan yksityisen yritteliäisyyden luovuutta ja markkinatalouden elinvoimaa. Nyt meidän olisi hyödyllistä opetella ajattelemaan valtiosta aivan uudella, vanhat rajat ja ennakkoluulot ylittävällä tavalla.

Poikkeuksista sääntöjä

”Poliitikkojen valitsemat painopistealueet eivät aina ole elinkelpoisia, mistä oma taloushistoriamme esimerkiksi kuvaputkiyhtiö Valcoineen tarjoaa vahvat todisteet”, Hannu Leinosen Elinkeinoelämän Valtuuskunnalle EVAlle kirjoittama raportti Laiska jättiläinen perustelee privatisointilinjaansa.5

Linja voi olla hyvä, ainakin se on vanha. Menneen maailman liberaali Axel Solitander puhui samoin sävyin, hyvässä 1800­luvun hengessä, valtiollisen teollisuuden ”demobilisaatiota” 1930­luvulla ajaessaan. Perustelut vain eivät vakuuta.

Valco ilmentää esimerkkinä valtionyhtiöitä yhtä osuvasti kuin Nokian ja liikepankkien kalliit harharetket maailmalla todistavat yksityisyritysten kykyjä. Muutenkin ”oman taloushistoriamme” todistukset viittoilevat kovin toisennäköiseen kehityskuvaan kuin Leinosen raportti.

Raportin keskeinen väite on tärkeä ja ongelma todellinen: poliitikot ovat ilman muuta yhtä erehtyväisiä kuin liikkeenjohtajat ja kapitalistit, toisinaan erehtyväisempiäkin. Vastuu yhteisestä rahasta on vakava asia, mutta rajat häilyvät ja velvollisuudentunnon määrät ja kohteet vaihtelevat.

3 Martin Sandelin & Juha Partanen: Tarina suomalaisesta DC­200 puhelinkeskuksesta. Mediakasvo, 2015.

4 Ks. Markku Kuisma: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Outokumpu 1910–1985. Outokumpu Oy, 1985. 5 Hannu Leinonen: Laiska jättiläinen – viisi syytä, miksi valtion omistusten keventäminen hyödyttäisi Suomea. EVA Analyysi, 2016.

Kuka edes on valtio ja kuka yhteisen ja yleisen edun määrittelee? Toisaalta ei tätäkään ikuisuusongelmaa kannata liioitella. Sallimme poliitikkojen johtaa valtioitakin.

Sitä paitsi pitkän yrityshistoriamme esimerkit varta vasten todistavat, etteivät poliitikot ole juuri koskaan valinneet valtion yhtiöiden painopistealueita tai edes valtion yhtiöitä. Valitsijat ja perustajat ovat olleet asialleen omistautuneita yrittäjätyyppejä, jotka ovat puskeneet tai taiteilleet ison ideansa läpi ainoalla tavalla, jolla se on ollut mahdollista toteuttaa.

Outokummun perustaja Eero Mäkinen on tästä paras esimerkki, Nesteen perustajakolmikko Väinö Vartiainen, Albert Sundgren ja Uolevi Raade oikeastaan yhtä hyvä.6

Valco on siis se ainut poikkeus, jossa sinänsä hyvästä asiasta innostuneet poliitikot olivat aktiivisia valitsijoita. Olivatko he silti sen syyllisempiä kuin Talvivaaran uudesta jalostusteknologiasta innostunut yksityinen kaivosyrittäjä? Maailman terävimmät finanssiaivot Lontoon Cityssä järjestivät joka tapauksessa miljardirahoituksen yksityiselle Talvivaaralle. Suljetaanko City?

Tässä yhteydessä kuuluu heiluttaa veronmaksajat­korttia: valtion yhtiön toteutuneet riskit maksaa veronmaksaja, yksityiset kantavat itse tappionsa!

Näinhän ei ole. Viimeisen vastuun yrityskatastrofeista, yksityispankkikriiseistä ynnä muista kantavat aina valtiot ja kansantaloudet. Katsokaa mitä tapahtuu Talvivaarassa nyt. Kansa maksaa aina, vain muodot vaihtelevat. Toteamus ei ole populismia, vaan realiteetti. Toisin ei voi olla, vaikka miten haluaisimme.

Hädän hetkellä muita kuin valtio ei ole. Ylpeimmät markkinaliberalistitkin hakeutuvat silloin anomaan valtiolta perälautaa tai muita turvakeinoja. Niin teki muiden mukana myös Sampo 2008 alkaneen finanssikriisin pahimmassa turbulenssissa. Häpeily valtio­omistuksesta unohdettiin hetkeksi.

Ajanhenki tuntuu joka tapauksessa huutavan varsinkin valtionyhtiöiden ja osuuskuntien avaamista, sillä niin sijoittajat haluavat. Kaiken yhdenmukaistaminen on tätä päivää.7

Asian hiertävä ydin osuuskunnissa ja valtion yhtiöissä on sama: kumpiakaan ei voi vaivatta vallata suursijoittajien pelimerkeiksi. Taitavien ja reipasotteisten sijoittajien käsissä osuuskunnista ja valtion yhtiöistä olisi jalostettavissa uusien oligarkkien ruhtinaskuntia – kansalta aidattuja, luonnollisesti, mutta siksipä juuri hienoja.

Puheet kansantaloudellisista tehokkuuseduista ovat näissä yhteyksissä enimmäkseen kallista konsulttihumpuukia. Minkä osaoptimoinneilla voittaa, sen kokonaistaloudessa ja yhteiskunnan toimivuudessa monin kerroin häviää. Juuri siksi hallituksessa tarvittaisiin markkinalogiikan, maailmantalouden dynamiikan, kansantalouden ja yhteiskunnallisen koheesion tajua.

6 Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy. Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979. WSOY, 1997. 7 Markku Kuisma: ’Vaihtoehto oligarkkitaloudelle’. Teoksessa Kapinallinen kauppa. Helsingin Osuuskauppa Elanto 1905–2015. Siltala, 2015.

Laiska jättiläinen – viisi syytä miksi valtion omistuksen keventäminen hyödyttäisi Suomea ei näissä suhteissa ole täydellinen opas. Jos se heijastelee elinkeinoelämän huipun yleistä ymmärrystä kohtuullisen isoista kysymyksistä, taidamme olla hukassa. Huonosti käy maan, Tony Judt varoitteli vastaava näkymä edessään.8

Raportin tavoite voi olla hyvä, ja monet sen havainnot osoittavat oikeita ongelmakohtia. Silti ainoakaan annetuista viidestä syystä ei pidä edes kärjistyksenä paikkaansa.

Taloushistorian knoppologia sikseen, mutta jos maailmaa ja talouden dynamiikkaa hahmottaa perustavanlaatuisesti harhakuvina, kuinka uskottavina rohkenee pitää niin hataralta pohjalta laadittua tiekarttaa tulevaisuuteen.

Tavallisten ihmisten elämäkertoja

Tavalliset ihmiset eivät tee mainittavia tekoja, eivät koe mielenkiintoisia asioita eivätkä sano mitään mieleen jäävää.

Eri syistä luin läpi vähän alle tuhat elämäntarinaa kirjasarjasta, jossa esitellään maakunnan miehiä ja naisia. Esitellyt olivat merkittäviä ihmisiä. Asiaa ei selostettu esipuheessa, mutta toimituskunta oli ollut ja selvästi oli hankittu avustuksia etukäteen päätetyiltä tahoilta. Esimerkiksi osuuskaupan hoitajia oli paljon mutta kunnanlääkäreitä vähän.

Kokemuksen mukaan valikoimiin on vaikea päästä sellaisen, josta ei tiedetä sopivaa kirjoittajaa tai tekstin pohjaa valmiiksi.

Ongelma näkyy myös Internetissä. Wikipediaa pidettiin vielä muutama vuosi sitten halveksittavana lähteenä ja opiskelijoita neuvottiin olevan käyttämättä sitä. Ei pidetä enää. Kiitän lämpimästi kirjoittajia ja ylläpitäjiä. He ovat tietääkseni nimettömiä ja maineettomia. Mutta suomalaisista tulee merkittäviä päivityksiä – palkintoja taiteilijoille, kuolemantapaukset – hyvin nopeasti. Joku toimittaa esimerkiksi kirjailijoiden ja joidenkin tutkijoiden teosluetteloita. Erittäin käytännöllistä.

Vihje: tuossapa työtä aikailevalle eläkeläiselle, joka käyttää päivänsä lähinnä kiukuttelemalla läheisilleen ja suremalla asioita, joille ei mahda mitään. Toinen vihje, historian emeritusprofessoreille. Paikkakuntia koskeva Wikipedian artikkelit ovat ihan hyviä, mutta niissä on yksi paha puute. Kuhunkin entiseen kuntaan olisi liitettävä täsmällinen tieto käytettävissä olevista paikallishistorioista ja muista teoksista, joissa käsitellään paikkakuntaa merkittävästi.

Säämingin kunnan yhteydessä ei ole hauskaa listaa kuuluisista sääminkiläisistä (esim. Marja-Liisa Vartio, tulkinnanvaraisesti Joel Lehtonen). Tietoa ei ole siitä, että paikallishistoria on, ja sekin olisi syytä mainita, että Säämingin historia (Lappalainen, Ahtiainen) on poikkeuksellisen laaja ja erittäin korkeatasoinen. Rautalampi on hieno paikka, jolla on vanha historia. Mistään normaalista luettelosta ei käy ilmi, että ”Pallen” (Reino Palmroth, nimimerkki myös Reino Hirviseppä) hämmästyttävän hyvä muistelmateos ”Kuin vierivä virta” sisältää mainioita kuvauksia Rautalammin pappilasta, jossa kirjoittajan isä oli pappina. Poliittisen tasapainon vuoksi – taistolaisuudestaankin kuuluisa kirjailija Matti Rossi on julkaissut paljon muun ohella kotipitäjästään teoksen ”Rautalammin laulut”.

Wikipedian Lapua -sivulta puuttuvat akateemiset kuuluisuudet, vaikka Lapuan kuuluisasta koulusta tuli jo sotien välisenä aikana aivan käsittämätön määrä professoreita. Ruoveden henkilöiden yhteydessä jää maininnatta, että kunnanlääkärinä oli vuosikymmeniä vapaaherra Einar Palmén ja kartanoita piti erääseen aikaan kaksikin Aminoffia; Kautun kanava ja Murole ovat suomalaisen elokuvan ikonisia paikkoja, koska niissä maisemissa Kassila kuvasi ”Elokuun”.

En tiedä, ketä ovat tavalliset ihmiset. Kukaan muukaan ei tiedä. Tavallisuus tarkoittaa juuri sitä.

Ensin italialaiset ja ranskalaiset historiantutkijat ja ennen pitkää kaikki muutkin kiinnostuivat muutamia vuosikymmeniä sitten ”tavallisen ihmisen historiastas”, josta käytettiin erilaisia kuvailevia nimityksiä, kuten ”arjen historia” tai ”mikrohistoria”.

Siksikin, että lähtökohtana olivat keskiajan inkvisition pöytäkirjat, tavallisten ihmisten käsitykset ja luulot ovat saaneet suurta huomiota, ja kytkentä muiden tieteiden (kulttuuriantropologia) harjoittamaan uskomusjärjestelmien selvittelyyn tapahtui varhain.

Tässä ja nyt politiikan tutkimus hyötyisi, jos tutkija selvittelisi esimerkiksi turvallisuuspolitiikan (Nato ja Venäjä) ohella luuloja turvallisuuspolitiikasta.

Suomen itsenäisyyden ajan historian täysin tutkimaton mutta hyvin tärkeä osa olisi suomalaisten pelkojen historia. Asia on hyvin tärkeä.

Sanalla ”moraali” on sellainenkin kummallinen merkitys, että yhteisön moraalin sanotaan kestävän tai romahtavan. Britit kestivät vuoden 1940 suurpommitukset ja saksalaiset sen jälkeen omien kaupunkiensa tuhoamisen. Asiantuntijat olivat ennen sotaa pitäneet varmana, että ilmapommitus romahduttaa siviilien moraalin ja osta ratkeaa siihen. Juuri tämä ajatus sai Hitlerin ja Göringin katsomaan ihastuksissaan kerran toisensa jälkeen filmiltä, miten baskimaan Guernican naisia ja lapsia teurastettiin Espanjan sisällissodassa saksalaisten ”vapaaehtoisten” lentokoneista konekiväärillä, ja vannomaan, että näin tehdään myös Varsovassa, kuten tehtiinkin.

Viime päivinä on toisteltu Stubbin ylimielisyyttä ja seuraavaksi tuon leiman saa Lepomäki. Mielestäni ylimielisyys ei vaikuta sitä eikä tätä poliitikon kykyihin eikä taitoihin. Ranskassa jo de Gaulle oli eläessään maailman ylimielisin ihminen.

Kysymys on mielikuvista ja mielikuvat puolestaan perustuvat melkein aina puutteelliseen informaatioon eli ovat virheellisiä.

Tätä nykyä pitää ”jalkauttaa”. Liikkeenjohdon oppikirjat ottivat joskus käyttöön tämän ratsuväen termin. Ehkä se on hyvä termi, en tiedä. En käyttäisi sitä, vaan mieluummin jo vanhentunutta ”heikkoja signaaleja”. Sekä ministerin että K-kauppiaan on osattava painaa korvansa kiskoon kiinni, jotta saisi tiedon raskaista kuljetuksista ajoissa. Puhelinlangat eivät enää laula, vaikka iskelmä väittää muuta. Se laulu oli kuitenkin metallin lämpölaajentumista ja supistumisesta.

Jotta poliitikko tai muu kauppias tietäisi, miten kuunnellaan ja mitä, hänen pitäisi ymmärtää jotain tavallisten ihmisten elämäkerroista. Suomalainen kauppias ja kaupparatsu esimerkiksi tietää, ettei täällä pärjää olemalla mielin kielin. Kaikki makeilulta tuntuvat aiheuttaa hylkimisreaktion.

Olen harrastanut viime aikoina salakuuntelua junissa ja raitiovaunuissa. Kännykkä on siunattu keksintö. Se näyttää vaikuttavan kuin pentothal. Puhuja avaa koko sielunsa ja laulaa yksityiset ja firman salaisuudet niin että puoli junanvaunua kuulee. Riittää kun on torkkuvinaan.

Tuloksena on preparaatteja tavallisten ihmisten mielenmaisemasta ja nerokkaista tavoista, joilla tiedetty sekoittuu luultuun ja asiat tunteisiin.

Kyllä kansanäänestys

Kirjoitin 4.8.2014 että nyt kaikki liittymään Natoon. Tuon päivän jälkeen tilanne ei ole helpottunut eikä tuo kysymys ole varsinkaan kirkastunut. On vaikea ajatella ja mahdoton ajatella kirkkaasti sota-asioita yrittämättä ymmärtää Yhdysvaltojen poliittista järjestelmää.

Juristina ja jonkin verran perustuslakia harrastaneena – myös Yhdysvaltain – arvioin, että Ison Britannian ja Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä perustuu englannin kieleen.

Olin kovin ihastuksissani luettuani murteista Janne Saarikiven maininnan, että oikeaa englannin kieltä ei ole olemassa. Sitten luin murteella kirjoitettua Amerikan matkan muistelmaa vuodelta 1947, ja siinä oikein osoitettiin sormella, miten erikoisia ihmisiä amerikkalaiset ovat. He yrittävät ymmärtää huonoakin puhetta ja ilahtuvat kovasti, kun saavat selvää.

Italiassa on sellainen kaupallinen kulttuuri, että jos sanoo päivää italiaksi, ainakin juomarahaa toivova italialainen puhkeaa melkein itkuun kuultuaan ulkomaalaisen suusta niin ”täydellistä italiaa”. Ranskasta minulla on paljon sellaisia kokemuksia, että keskustellessani esimerkiksi poststrukturalismin kerrannaisilmiöistä uusimmassa filosofiassa ranskalainen juttukaveri puhkeaa nauruun ja osoittaa minua sormellaan, kun sorruin ääntämään jonkin sanan väärin. Ainakin muutamia vuosia sitten ranskalaiset pitivät idioottina jokaista, joka ei puhu virheetöntä ranskaa, ja antoivat siis sen näkyä. Plutarkhos käytti sanaa ”idiootti”, joka oikeastaan merkitsi yksikseen elelijää, ateenalaisesta joka ei käyttänyt äänioikeuttaan kansankokouksessa tai arvalla valittuna luottamushenkilönä.

Päädyin 90-luvulla seuraamaan sitäkin, miten lähipiiriini kuuluva henkilö opiskeli peruskoulussa (middle school) englantia äidinkielenä eli ensimmäisenä kielenä. Opettaja valitti, että se voittaa kaikki oikeinkirjoituskilpailut.

Yhdysvalloissa siis on kohdin uuvuttavan mutkikas oikeinkirjoitus eli siis myös väärinkirjoitus. Sitä vastoin heillä ei ole virastoa eikä laitosta, joka päättäisi, mikä on englannissa ”oikein”. Toki siellä vedotaan Websteriin tai OED:hen, mutta enemmänkin riistanhoitomielessä.

Yritin selvittää itselleni, miksi en enimmäkseen pidä kotimaisen proosan kiitetyistä palkintokirjoista. Melkein poikkeuksetta nuoret yrittävät kirjoittaa niin kuin luulevat kuuluvan kirjoittaa.

Siltä varalta että joku Finlandia-palkinnon tavoittelija lukisi tämän kirjoituksen, annan ilmaisenneuvon. Hyvä kirjoittaja ei koskaan kirjoita taideproosaa eikä anna aihetta epäillä, että hänellä olisi niin hulluja ajatuksia.

Sinä joka luet tätäkin tiedät, että teksti on sinun silmissäsi ja aivoissasi ja ihollasi.

Toivottavasti niin on, ainakin joskus. Haluan tarjota lukijoille piparkakkuja, en piparkakkumuotteja.

Jokainen joka päsmäröi kieltäsi yrittää kyykyttää sinua.

Tavallisissa vaaleissa Suomessa vaalien tulos on mielestäni ollut elinaikani joka kerta oikea. Niinpä en ole itse erikoisen kiinnostunut äänestämisestä.

Oletteko panneet merkille, että Eduskunnassa äänestys on julkista? Sekä heti että myöhemmin saa tietää, mitä eduskuntaryhmä tai kansanedustaja on äänestänyt.

Sitten varmaan tiedätte, että yleisissä vaaleissa äänestäminen on salaista. Se on sama idea kuin se Kreikan muinainen ostrakismos. Dramaattinen ero oli Kreikan järjestelyn kaksi vaihetta. Kansankokoukselta kysyttiin, haluttiinko tänä vuonna ajaa joku 10 vuodeksi maanpakoon. Jos näin oli, periaatteessa salainen äänestys järjestettiin kaksi kuukautta myöhemmin. Jos jonkin nimi oli raaputettu kuuteen tuhanteen ruukun sirpaleeseen, se oli menoa.

Menetelmä oli oikeudenkäynnin vastakohta. Äänestyksen kohdetta ei syytetty mistään. Hänestä vain haluttiin päästä eroon 10 vuodeksi. Mutta tilaisuus tähän oli vain kerran vuodessa ja aika pitkän harkinta-ajan jälkeen. No. Themistokles karkotettiin näin, mutta vasta Marathonin ja Salamiksen voittojen jälkeen. Hän oli populisti eli tavoitteli köyhänkansan suosiota hallitsevien sukujen kustannuksella ja ajoi ohjuskilpeä Spartaa vastaan.

Historiantutkimus olisi säästynyt suurelta vaivalta, jos Saksassa olisi kirjoitettu nimet muistiin, kun äänestäjien enemmistö äänesti Hitlerin valtaan.

Jokaisen on saatava tehdä itse oma itsemurhansa. Jos toinen hoitaa asian hänen puolestaan, kysymyksessä onkin murha.

Nykyisen valtiosääntömme laatijat eivät ymmärtäneet eroa, joten on tässä yrittänyt esitellä. Vaaleissa päätettäköön yleisistä asioista. Presidentit, etenkin Niinistö, ovat joutuneet ponnistelemaan hankkiessaan takaisin epäselväksi muuttuneen perustuslain uhalla vallan johtaa puolustuspolitiikkaa.

Myös meillä presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa äänestetään eri asioista ja eri tavoin.

Natoon ei voi liittyä ilman neuvoa antavaa kansanäänestystä. Perustelu on hyvin yksinkertainen. Sekä liittyminen että liittymättä jättäminen ovat elämän tai kuoleman kysymyksiä.

Vastaavasti kansanäänestystä ei pidä kuluttaa toisarvoisiin asioihin. Me äänioikeutetut emme ymmärrä asiaa riittävän hyvin. Mutta kysymys on meidän turvallisuudestamme. Niin. Kauttakulkusopimuksesta Saksan kanssa 1941 ei järjestetty neuvoa antavaa kansanäänestystä, mutta kieltolaista järjestettiin.

Kuvassa kirjoittaja ottamassa eilen julkaistua ja muita valokuvia. © Ani.

Kuva on myös vertauskuva. Siitä näkee, millaista on, kun ei ole kiinteää maata jalkojen alla. Sieltä näki, että kauas on pitkä matka.

Puun muotokuva

Tilttikameralla otettuja valokuvia Helsingin keskustan taloista kuuluu painetun uuteen kirjaan, jonka joku hyväkäs on lainannut kirjastosta ennen kuin ehdin hätiin.

Jos joku olisi salakuunnellut ajatteluani, hän tietäisi sangen hyvin tarkoitukseni, joka matka paikkaan, josta voi olla poissa.

Kesä tuli kuin kiinalainen matkailija, ihan ajattomalla ajalla. Sen palvelun se teki, että auringon koko julmuus tuli todeksi. Puhe ilmastosta osuu, harhaan. Wallace Stevens osui tässäkin kohdalleen. Suomennoskokoelman nimikin on ”Tämän ilmaston runot”.

Tietääkseni Stevens oli ensimmäinen, joka käsitteli ilmastonmuutosta tieteellisesti. Vuosi oli 1942. Lapsekas Suomen venäläinen runoilija oli julkaissut sata vuotta sitten kirjan maasta jota ei ole. Muuan kolmas ilmoitti olevansa kirjoittamalla matkalla kohti seutua, joka ei ole paikka.

Kun kesä kusi eli toisin sanoen kävi selväksi, että yli juhannuksen riittää päivittäin järjesteltäviä asioita, jotka koskevat maata, puita, vettä ja rahaa, en pidä hyvänä ajatusta paeta maalle,

Puhelinnumeron aion vaihtaa. Mitä se numerolla tekee? Olkoon ilman.

Mutta etsin makuupussini ja muutan katolle. Kun nykyisin on hyviä hiilikuidusta ja dacronista punottuja tuotteita, sellaisilla köysitikkailla voisi ehkä korvata paloportaat. Myrskyöiksi saisi olla telttakangas.

Tämä kirjoitus saa aiheensa ylle otetusta kuvasta, joka on eilispäivältä.

Jo Iktinos ja Kallikrates laskivat aberraatiot. Parthenonin arkkitehtuurin matematiikka voi olla edelleen ainutlaatuinen. Arkkitehtien aloitteesta rakennus on skannattu 3 D -tekniikalla. YoutTube

https://www.youtube.com/watch?v=QqGDikC62XA

sisältää kymmenminuuttisen mallinnuksen tulokset. Viimeistään tästä käsittää, että koulussa ennen opetetut pylvästyypit ovat rakenteellisesti perusteltuja. Suomessa on totuttu liikaakin siihen, että merkkirakennusten pylväät ovat koristeita, jotka peittävät oikeasti kantavia rakenteita.

Ateenan temppelistä ei tiettävästi ole löydetty suoria viivoja lainkaan. Heittoa on jopa kymmenen senttiä rakennuksen pitkällä seinällä ja muutamia senttejä pylväissä. Tulos on optinen harha, jonka johdosta viivat näyttävät täysin suorilta. Kauempaa katsoen esimerkiksi katon harja näyttää olevan keskeltä notkolla. Ja se on näköharha.

Ison talon valokuvaaminen on käytännössä mahdotonta, koska kameralla on yksi silmä mutta ihmisellä kaksi. Vaikka Photoshopilla voi pyöritellä perspektiiviä, järjellinen kuva kerrostalosta vaatii erikoisobjektiivin – niitä saa kalliilla – tai palkkikamera kalaisen laitteen, jossa sitä kameran pintaa, jolle objektiivin kokoama kuva heijastuu, voi kallistella. Ja edellä mainitsemani kirja lienee tehty tuolla tekniikalla. Meillä on poikani kanssa tallella Linhof Field, jota käyttäen tuo temppu onnistuu. En usko että sillä kameralla kuvataan enää koskaan. Negatiivin koko on 24 kertaa 36 senttiä.

Valokuvaajan dilemma on tämä: oikaistu kuva talo seinästä ei kuitenkaan ole oikea. Ihmissilmämme ovat tottuneet katsomaan kaikkea kirjaimellisesti silmän korkeudelta. Jos siis saadaan aikaan perspektiiviltään oikea kuva esimerkiksi kuvaamalla kadun yli toisesta talosta, näky on vieras. Kyllä myös arkkitehdit suunnittelevat teoksensa ihailtavaksi jalkakäytävältä.

Puun ongelma, jonka tämän jutun kuva ratkaisee, on juuri sama. Kuva esittää puita ja talon päätyä ja on täysin varmasti jotain sellaista, mitä kukaan ihminen ei ole koskaan ennen nähnyt. Lentokone ei voi lentää noin alhaalla. Nelikopteria ei ole toistaiseksi näkynyt.

Kuva on yksi viidestäkymmenestä, jotka otin puunkaatofirman ison auton nostokorista eilen. Olisi saanut olla parempi sää. Olisi ollut hupaisaa kuvata omakin talo, noston aikana, eri korkeuskulmista. Mutta taksamittari nakutti. Toiset olivat töissä ja hyvää työtä tekivätkin.

Kaksi rakkainta puuta meni. Nyt ne oivat poissa. Emme enää koskaan kohtaa. Vaahtera oli upea. Koivu oli huima.

Muutin mieleni kun kolmaskin asioita ymmärtävä henkilö sanoi, että putkikaivanto vie puolet juurista, ja sitä ei lehtipuu kestä. Mänty on vähän eri asia, mutta ei paljon.

Tulos viittasi vanhaan tosiasiaan eli että runoilijan saa hirttää ilman muuta. Sekä vaahtera että koivu olivat juuresta lahoja ja vaahtera lisäksi halki. Koivu olisi kestänyt pystyssä ehkä viisi vuotta, ehkä vähemmän.

Joku kommentoija on sanonut minuakin ”suvakiksi”. Ehkä siis kuulun suvaitsevaistoon, koska voisin itse suvaita tyvestä 80-senttisen koivun taloni katolla, mutta naapurit ja ystävät pitävät ajatusta huonona. Talo menisi rikki kuin kokoomuspuolue.

Ja tänään on kansainvälinen naapuripäivä.

Minulla on siis nyt teoreettisesti oikeita muotokuvia pihapiirini männyistä ja kuusista. Kovin ne näyttävät vierailta.

Luulen että Parthenon näyttää pulujen mielestä erilaiselta kuin turistien silmissä.

Aivan hitusen kadun, että en ole varakas enkä viitseliäs. Olisi ehkä pitänyt hommata Nikon ja erittäin hyvä pikkuzoom noihin valokuviin, koska tämä kuva antaa vain viitteen vihreän ongelmasta.

Oikeastaan haluaisin valokuvan puusta, joka kasvaa metsässä. Olen yrittänyt sellaista kuvaa neljäkymmentä vuotta, mutta en ole onnistunut toistaiseksi. Isäni yritti valokuvata tunturia ja onnistui kaksi kertaa.

Sopivaa kuvaushetkeä joutuu odottamaan 1 – 3 vuotta. Se aika pitäisi mielellään viettää luontokuvaajien käyttämän kaltaisessa piilossa, mutta puulta ei tarvitse naamioitua. Kuvassa näkyy kuitenkin muutama vieras vihreä. Hyvä alku.

Kysy

Muuten ehkä olisi jäänyt liikkeelle lähtemättä, mutta oli lahjakortti. Ravintola on Ask, Vironkadulla. Henkilökuntaa oli hiukan enemmän kuin asiakkaita, vaikka pieni sali oli arki-iltana täynnä. Menun mukainen ateria kesti yli 4 tuntia ja hinta oli kallis, 89 euroa henkilö.

Vaihtaessani suomenruotsiksi pari sanaa omistajan kanssa lähdön päälle, kehaisin häntä ennakkoluulottomuudesta.

Maan mahtavat ovat yksimielisiä yrittäjyyden ja innovaatioiden merkityksestä ja väittävät suosivansa sellaista. Mitä hallitus ynnä muut tarkoittavat tällä, se on jäänyt minulle epäselväksi, mutta luultavasti jotain hyvää. Tuo ravitsemisalan yritys on innovatiivinen.

Omistajalle myönsin kuuluvani itse peruna- ja makkarasukupolveen, korv och potatis. Sitä en sanonut, että niin ollen minussa istuu epäily, ettei ruualla saa leikkiä eikä voileipä kädessä juosta. Se kai opittiin silloin kun ruokaa oli kaikkiaan vähän ja kauppojen hyllyt näyttivät samalta kuin Neuvostoliitossa. Niin, hyllyssä oli neuvostosäilyke, Chatka. Nykyisin merirapuja saa kalatiskiltä.

Katsoin Ask-ravintolaa eat-fi -osoitteesta ja Facebookista. Ensin mainittu on jotenkin keskittynyt imuroimaan kielteisiä kokemuksia. Kai se tuntuu hienolta, että osaa haukkua hävyttömästi. Fb:ssä oli useita kirjoituksia, joissa sanottiin ulkomaan kielellä, ettei parempaa ruokaa ole koskaan saatu.

Niin olen asian käsittänyt, että Facebook ja Maikkarin msn ovat mainoskanavia. Fb:ssä tosin yritykset ja yrittäjät esiintyvät usein omalla nimellään.

Eilinen ateria poikkesi siis suuresti ABC-ketjun lehtipihvistä, joka kuuluu edelleen olevan Suomen suosituin ruoka-annos. Lehtipihvin idea on hyvin selvä. Huonompikin liha kelpaa, kun se on nuijittu lätyksi. Kotona olen oppinut, ettei erinomaisen pihvilihan lähellä saa edes huoata raskaasti, koska lihasnesteet ratkaisevat tuloksen, ja ne valahtavat helposti.

Tämä Ask liputtaa lähiruokia ja luomua.

Olen käsittänyt asian niin, että ruoka ei parane kuljettamalla sitä Chileen, Kiinaan ja takaisin.

Perustelen asiaa entsyymeillä ja bakteereilla ja jo lukuisilla tutkimuksilla. Erään mukaan Venäjän puolella Karjalaa on huimasti vähemmän allergiatauteja kuin Suomen puolella. Selitys olisi lähiruoka eli tuossa tapauksessa huonot kuljetusolot ja keittiöpuutarhat ja kahden kanan kanalat.

Valikoiva maku on ylpeilyn aihe taiteessa ja laajasti harrastustoiminnassa.

Valikoivaa makua ei pidetä oikein hyvänä laitoskeittiöissä eikä työpaikkaruokaloissa. Valikoivuuttahan se on ettei suostu syömään muuta kuin makaronilaatikkoa?

Syö mitä eteen kannetaan…?

Välimeren kulttuureissa asetelma on – ehkä oli – tuhat vuotta sama. Joukko vanhoja ja nuoria naisia teki ruokaa ja pesi astioita 12 tuntia päivässä. Lounas, johon aviomiehet kävelivät virastosta kiukuttelemaan, kesti vähintään kolme tuntia.

Todellisuudessa käytäntö oli jokseenkin sama esimerkiksi Päijänteen, Pielisen ja Saimaan kulttuuria, sikäli kuin ruokaa oli syötäväksi asti. Tunnen ja muistan oikein hyvin sen elämäntavan, jossa naiset eivät istuneet edes syömään ja kahvi tai kahvinkorvike juotiin sekin seisaallaan pataenkin luona, korvattomasta kupista. Tavasta tuli hyve. Oman ikäluokkani naisissa on paljon ihmisiä, jotka ovat oppineet, ettei naisihmisen sovi olla koskaan jouten. Jos mennään vaikka kesämökille eväiden kanssa, mummu vetää Suomi-verryttelyhousut jalkaansa ja lähtee raivaamaan metsää. Entinen risujen kerääminen ja kantaminen polttopuiksi ei enää onnistu kun ensin nestekaasu ja sitten sähkö on otettu käyttöön.

Toistelen tätä vai alleviivatakseni, että kaikki tämä on tapahtunut yhden sukupolven aikana. Kysymys ei ennen ollut naisten orjuuttamisesta. Monesta mökistä miehet hiihtivät pöllimetsään talvisinkin aamulla kello neljä, eikä kaksitoista tuntia ollut riittävä työpäivä, jos siis oli tarkoitus päästä ansioille.

Sota-ajan ja sen jälkeisten jälleenrakennusvuosien ihmiset ovat valokuvissa aivan eri näköisiä kuin nykyiset. Ravinto näkyi iholla, pituuskasvuna ja ryhtinä. Epookkielokuvia ei voi tehdä uskottavasti, koska näyttelijät ovat nykyihmisinä eri mallisia kuin toisina aikoina.

Mietin tässä, minkä viestin laitan lukijalle. Satanen nokkaa kohti ja valikoidut viinit tai mehut päälle ratkaisee tietysti asian monille. Niissä joiden lompakko ei ole silittämättä sileä on kuitenkin ihmisiä, joiden mielestä on vastenmielistä suoltaa suotta rahaa.

Meillä oli syynä hääpäivä, tasavuosia, ja yllytys. Siten sanoisin innostuneesti, että kannattaa kokeilla. ”Uuteen keittiöön”, joka taitaa olla menneisyyttä, olen saanut käsityksen enkä kaipaa lisää. Muuten: kokeileminen kannattaa.

Lukemattoman äärettömän pienet annokset – kuvan kupissa on lientä alle kahvikupillinen – pakkaavat naurattamaan. Toisaalta muistan etäisen Eerikinkadun, jossa kokeilin ensi kerran outoa ja kallista ruokaa: indonesialainen riisipöytä. Se oli huima kokemus. Sanoisin että se oli 60-lukua. Ihmeellinen ateria tuntui vastaavan kahden viikon kaukomatkaa.

Nuori ja puhdas ruoka on todella mielenkiintoinen asia suuressa kuviossa. Tiedämme kaikki käyttävämme suuren osan ajastamme pilataksemme omaa elämäämme ja muiden. Syöminen on selvästi yksi niistä asioista, ja toinen on liikkuminen. Omaa alaani on lähinnä lukeminen, mutta jokainen syö.

Neuvo: näihin erilaisiin ravintoloihin ei varmaan kannata mennä kuin läheisten ihmisten kanssa. En neuvoisi ketään tuonnekaan liiketuttavan kanssa. Parhaassa tapauksessa kysymyksessä on syventyminen, meditaatio. Niin eilenkin.

Aivan ylimääräinen ja yllättävä kruunu oli ilmainen. Valkea yö eli se sama, josta Pietari on kuuluisa. Helsingissä on sama valo, yleensä kesäkuun puolella. Leveysaste ja vesi…

Pitkäsiima

Kesti neljännesvuosisadan ennen kuin käsitin kielivirheeni. Ei Internet ole ”verkko”. Se on pitkäsiima.

Toivottavasti kukaan muu ei ole yhtä tyhmä. ”Net” on kalaverkko. ”Web” on hämähäkin verkko. Molempia käytetään englannin kielessä, ja monessa muussa.

Ajatus kalaverkosta antaa väärän mielikuvan. Kalaverkossa on silmät ja solmut ja se koostuu monista saman suuruisista yksiköistä. Sama koskee kanaverkkoa. Ja verkkosukkia.

Hämähäkin verkko on lähempänä matematiikan määritelmää.

Tämä johdanto on ajatukseen Internetillä ei tee mitään / Internet mullistaa maailman hyödyllisyydellään.

Poliitikot puhut digitaalisuudesta, koska se kuulostaa hienolta. Siinä on oikein herrasväen kirjaimia, kuten ree ja kee.

Aamulla tulostin tuttavalle Veronmaksajain keskusliiton lehdestä verkosta artikkelin lahjaverosta ja ennakkoperinnöstä. Turhan harvoin saa silmiinsä näin hyviä ja käsitettäviä yhteenvetoja monimutkaisista asioista. Ihmettelen ja ihailen.

Erikseen puhun tuonnempana mediasta, joka taitaa sopia minulle hyvin. Tässä vaiheessa vihjaan, kun itse kuulin asiasta viime viikolla, että muuan Dan Carlin on tuottanut kymmeniä jopa neljän tunnin puheohjelmia maailmanhistoriasta. Niillä on kotisivu dancarlin.com ja ihastukseni kohde on sarja ”Hardcore History”.

Jaksoja pääsee seuraamaan sivuilta. Niitä on runsaasti iTunesissa ilmaisina. Koko paketti maksaa muutamia kymppejä.

King of Kings I-II kertoo Persian ja Kreikan väleistä, myös persialaissodista.

Carlin ei ole historioitsija, vaan radiotoimittaja. Wikipedian mukaan hänen suosionsa ja Yhdysvalloissa suunnaton. Se johtuu varman siitä, että hän on tavattoman innostunut asiastaan, puheääni ja äänenkäyttö on loistava ja kerrontatapa niin mukaansa tempaava, ettei sitä voi olla kuuntelematta.

Olen kuunnellut muutaman jakson, joista tunnen asiat ja alkuperäislähteetkin varmasti paremmin kuin hän. Tarinoissa ja asioissa ei ole (asiaan vaikuttavia) virheitä.

Toisin kuin Suomessa on tapana, pelleily ja leukailu ei ole häiritsevää vaan huvittavaa. Carlin kertoo, miten liikkeenjohdon konsultti tuli suurkuningas Dareoiksen hovista myymään spartalaisille pääomasijoitusta Joonian meren pikkuvaltioiden tuhoamiseen, pyöritti power-pointeja, näytti kaavioita ja vuokaavioita kuin Juha Sipilä ja toisteli että Sparta nousuun.

Tuhottavien alueiden pääkaupunki oli Susa. Spartan kunings mainitsi, että jos konsultti lähtee heti ja juoksee todella kevään, hän saattaa selvitä hengissä. ”Meillä spartassa on sellainen tapa”, että päättömien puhujilta katkaistaan pää.”

Ja niin edelleen. Kuvaus ensimmäisen maailmansodan aiheuttaneesta serbien salaseurasta on mainio ja tosi. Niin on moni muukin.

Pohdiskelen täyttä vauhtia puheohjelmaa ”Suomi 100”. Aion aloittaa sen kertomalla, miten teosofiset ajatukset ja spiritismi tolstoilaisuuden täydentäminä saivat vaikutteita Pietarin anarkismista, jota nykyisin sanottaisiin terrorismiksi, ja Suomi ajautui epähuomiossa itsenäistymään. Ja mitä sitten tapahtui.

Keväällä 1918 saksalaisten sotavoimien kassa oli Boreniuksen asianajotoimistossa Aleksanterinkadun ja Mikonkadun kulmassa. Kuularuisku ampui Uspenskin katedraalin vierestä, ja punaisten viimeiset kiväärimiehet laukoivat aseitaan Korkeimman oikeuden ullakolta. Ja Turun kasarmi (nyk. Lasipalatsi) paloi lukuun ottamatta tallirakennusta, jossa oli viimeksi käydessäni linja-autoaseman tapainen tai matkahuolto.

Kuunnelkaapa. Arvioni on, että Carlinin englanti on niin rikasta ja nopeaa, ettei sitä ole suomalaisen aivan helppo seurata. Eivätkä pohjoismaat ole tietenkään mukana tarinassa, vaikka se pitkä onkin.

Olen siivonnut ajatuksiani myös siltä osin, että lopetin vuosia sitten Facebookin käyttämisen. Minusta tuntui, että siellä parveili vain erilaisia kiusankappaleita, siis samanlaisia kuin minä.

Nyt minulle kerrottiin, että kahdella harrastamallani paikkakunnalla, nimittäin Kauhavalla ja Jorvaksella on omat keskusteluryhmät teksteineen, kuvineen ja videoinaan.

Katselin niitä ja taas menin vaikeaksi.

Olen itse samalla tavalla korkean iän pehmentämä, että myös minua kiinnostavat sellaiset kysymykset kuin ”mitä tuon taloin paikalla oli ennen” ja miltä näytti salamointi Ontonnevallaviime viikolla.

Kun sattuu olemaan niin, että mainitsemistani paikkakunnista toisen paikallishistoria on keskeneräinen ja julkaistu osakin on enimmäkseen kovin huono, ja Kirkkonummi puolestaan on ainoa itsenäinen kunta Suomessa, josta ei ole lainkaan edes välttävään lähdetutkimukseen perustuvaa paikallishistoriaa, keskusteluryhmien tiedot ovat todella hienoja.

Historia kirjoitetaan niin, että ensin käydään läpi kaikki valtuuston ja lautakuntien pöytäkirjat parin sadan vuoden ajalta, maanjakoasiakirjat, kirkonkirjat ja erinäisiä muita lähteitä. Hyvässä tapauksessa siihen ei mene kuin viisi vuotta, joskus kuitenkin kymmenen. Sitten voidaan aloittaa selvityksen sommitteleminen-

Ajattelin toisin sanoen olla osallistumatta some-keskusteluihin mutta toimia sen sijaan verkkovarkaana.

Syynä on osittain epäsosiaalisuuteni mutta vahvemmin tämä blogi. Teen mieluummin kuten ennenkin eli kerään asioita ja välitän niitä lukijoilleni, itse tuskallisen tietoisena tarjonnan riittämättömyydestä ja yksipuolisesta.

Mutta jos perustaisin blogitehtaan, kaikki aika menisi keskinäiseen tappelemiseen. Niin se käy.

Rotuvaliot

Populismi on elitismiä.

Anteeksi sivistyssanat. Populismin sanotaan leviävän ennennäkemättömästi ympäri maailmaa. Populisteista pahimmaksi sanotaan Donald Trumpia.

Mahtaako tämä tarkoittaa muuta kuin haukuskelua?

Eliittiä eli parhaimmistoa on tutkittu hyvin paljon.

Yksi eliittiin nousemisen keino on taito todistella, että joku toinen epämiellyttävä henkilö tai ryhmä ei kuulukaan eliittiin, vaikka väittää kuuluvansa.

Entisessä Itävalta-Unkarissa 1919 raajojaan menettäneet upseerit kaupustelivat risaisissa univormuissa ja kiiltävissä kunniamerkeissä kuihtuneita kukkia kahviloissa, eikä kukaan ostanut. Kokonainen ammattikunta oli pudonnut huipulta ja sitten kokonaan kartalta. Tuossa tapauksessa oli kysymyksessä oikeastaan sääty, sotilassääty.

Asetelma osoittautui mielenkiintoiseksi. Niissä jotka eivät ostaneet eilisiä kukkia oli kaksi uutta eliittiä, taiteilijat ja luonnontieteilijät. Molemmissa oli runsaasti ihmisiä, jotka tunnetaan ansioistaan vieläkin.

Yksi eliittiin kuulumisen merkki on kiistäminen. Selvästi korkeimmalla huipulla oleva ihminen saattaa vastata eliittiin kuulumisesta puhuttaessa, että tuotapa en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Kuuluiko Mannerheim eliittiin? Jos joku olisi ollut kyllin yksinkertainen kysyäkseen häneltä, vastaus olisi ollut varmaan vaikeneminen. Eliitti ei valitse jäseniä demokraattisesti.

Populismi vetoaa ”kansaan”. Kyllä kansa tietää.

Tietääkseni kansa ei ole koskaan saanut aikaan mitään suurempaa muutosta, saati parannusta.

Tietääkseni mitään suurempaa muutosta tai parannusta ei ole koskaan saatu aikaan ilman kansan kannatusta.

Euroopan kuninkaanvallan nousu 1600-luvulla esimerkiksi täällä Ruotsissa oli kuninkaan liitto sotamiehiä ja veroja tuottavan rahvaan kanssa aateliston vahingoksi.

Salaisen poliisin ja teloituskomennuskunnat muodosti papisto. Uskonnollista kiihkoilua pidetään edelleen uskonnollisena ilmiönä. Todellisuudessa kysymyksessä on poliittinen peli. Poliittisessa pelissä kukin valitse kielensä ja niillä ilmaistavat aatteet pyrkimystensä mukaisesti.

Englanti oli vähän aikaa tasavalta. Valta oli jaettu tasan tarkkaan Oliver Cromwellille. Kuningaskin tuli teloitettua. Mutta perääntyminenkin oli nopea.

Englannin suurmiehistä mahtavin oli Napoleon. Ei todellakaan tiedä, miten siellä olisi suu pantu ilman tuota maailmansotaa, jonka Napoleon aloitti ja jonka toiset lopettivat hänen puolestaan- Suuret hyötyjät olivat Englanti, Hollanti ja – Ruotsi.

Ruotsissa eliitti vaihtui hyvin nopeasti mutta erittäin monimutkaisen ja epäjohdonmukaisen prosessi tuloksena. Entinen eliitti oli loppujen lopuksikin munannut itsensä ensimmäisen maailmansodan aikana. Siinä ei auttanut muu kuin panostasa kansakouluun ja yleiseen äänioikeuteen.

Jos joku haluaisi seurata, miten takki käännetään suunnilleen kerran viikossa, ruotsalaisten demarien historia olisi esimerkki. Siellä luokkataistelu katsoi mielestä ja muistista nopeasti, vaikka maassa oli todella sietämätön vanha yläluokka ja sen lisäksi mahdottoman hyvin menestyviä tehtailijoita ja liikemiehiä, joista osa oli suurisuuntaisi huijareita.

Suomen itsenäisyyden takuumies oli Stalin, jolla pitäisi pystyttää paljon patsaita. Tiettävästi hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut tukea maamme itsenäisyyttä ja omatoimisuutta, mutta lopputulos oli tuo.

Nyt populistien aikakaudella on epätavallisen tärkeää pitää mielessä, että meneillään voi todellakin olla sellainen teknologian ajama murros, josta puhutaan.

Tekniikka on ihmeellistä. Ateenan suurta temppeliä ei olisi voitu rakentaa ilman laivastoa. Kivi – marmori – saatiin suhteellisen läheltä, mutta laivasto toi mukanaan kolme siunausta. Persia ja Sparta pysyivät aisoissa merivoimien takia. Koska matruuseille maksettiin palkkaa, työllisyystilanne oli pitkään hyvä ja lisäksi kansankiihottajat ja muut kiusankappaleet voitiin lähettää meritse seuduille, joilta ei ollut paluuta. Kolmanneksi laivasto loi sen köysi- ja nostolaiteteollisuuden, jota monumentaalirakennuksiin tarvittiin.

Eilen mainostamastani Perikleestä Plutarkhos sanoo hyvin kauniisti. Hänellä siis oli enemmän valtaa kuin useimmilla tyranneilla, ja jatkuvasti kansa luuli hallitsevansa Periklestä, vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.

Tässä on myös populismin ja elitismin yksi ydinkohta.

Kun eliitti järjestää juhlasaattueita tai nykymaailmassa antautuu huvituksiin, joiden hinta huimaa, voi olla varma, että heidät on huiputettu syöteiksi.

Myös eliittitutkimusten ongelma on aina sama: osa on eliittiä nimenomaan siksi, että he onnistuvat pysyttelemään piilossa vahingollisilta katseilta ja sen sijaan että tappelisivat, he yllyttävät vastustajansa tappelemaan keskenään.

”Perikles Ateenassa ja Fabius Maximus Roomassa onnistuivat tekemään kumpikin kansalleen valtavia palveluja samasta syystä: heillä oli voimaa ja viisautta kuunnella hallituksen ja virkaveljiensä hullutuksia.”

Viisas hallitsija odottaa toisin sanoen hetkeä, jolloin on ylitetty äärimmäisen hulluuden raja, ja nykäisee silloin langoista haluamaansa suuntaan.

Plutarkhos lisää, että Perikles turvautui sotaan ja sanasotaan – merkittävnä sotapäällikkönä ja ehkä kaikkien aikojen etevimpänä poliittisena puhujana ja väittelijänä – vain tilanteessa, jossa vastapuolella ei ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia, ei edes erottaa, mistä ratkaiseva isku tuli.

Epäsosialismi

Kun silmä sattuu rahoitusta vaativaan kohteeseen, voi syntyä kina. Tavallista on kiistellä vääristellyin perustein. Asiasyitä esitetään silloinkin kun sellaisia ei ole.

Muistelen monen vuosikymmenen takaisia tapahtumia, kun edistyksellinen nuoriso vaati aika suoraan klassisen musiikin lopettamista. Ainakaan niihin ei saanut panna penniäkään työmiehen selkänahasta revittyjä verorahoja.

No. Suomessa on yhteensä yksi maailman luokan korkeakoulu, Taideyliopisto Sibelius-Akatemia.

Jääkiekko on tarpeetonta, silloinkin kun Suomi ei häviä mestaruusottelua. Jalkapallo on erittäin tarpeetonta ja lisäksi vahingollista.

Miksi verovaroin ostellaan jääkiekkoja, vaikka laitoksissa olevilla vanhuksilla ei ole käyttöä niille edes koristeina?

Miten noin mielettömät väitteet voi tehokkaasti taklata kaukalon seinää vasten ja kuinka ne voi ajaa punaista korttia näyttäen kentältä, mielellään saman tien niin pitkälle kuin pippuri kasvaa?

Selailin tämän blogin kirjoittamisen kannalta korvaamattomia lähdeaineistojani ja esitän vastauksen.

Kaikenkarvainen musiikki ja erilaisten atleettien hyödyttömät temput ovat välttämättömiä demokratian kannalta. Ne ovat hiukan tärkeämpiä kuin vesi ja ravinto.

Plutarkhoksen mukaan itse Perikles muotoili Olympian kisoista juhlavat laajentamalla osanottoon oikeutettujen piiriä. Varmuuden vuoksi hän rukkasi myös eri lajien sääntöjä. Lajeja olivat muun muassa lyyran soitto ja paini. Estääkseen epämiellyttävät yllätykset hän ryhtyi itse myös ylituomariksi.

Nykyisten olympialaisten ja niin ollen erilaisten maailmanmestaruuskilpailujen merkittävin kehittäjä oli Adolf Hitler. ”Tahdon voittoa” on näytetty aika paljon televisiossa, mutta Olympia-filmi on oikeastaan vielä parempi. Molemmat ohjasi Leni Riefenstahl ja budjetti kuuluu olleen todella suuri.

Tässäkin asiassa A. Hitler erehtyi. Hän ei ollut mikään Perikles. Edes hänen päänsä ei ollut moottoripyörän etulyhdyn muotoinen. En nyt rupea tarkastamaan, kirjoittaako Plutarkhos (AD 46 - 120) moottoripyörästä, mutta muistan hänen hyvin luonteenomaisesti kertoneen, että sankarin kallo oli niin kummallisen suippo, että hän huolellisena miehenä kuvautti itsensä aina kypärä päässä. Perikles (495 – 429) pani ystävänsä ja liittolaisena toteuttamaan radikaalin demokratian, jolla rahvaan (miespuolisen) vaikutusta yleisiin asioihin laajennettiin merkittävästi. Yksi niin sanotun demokratian väline – joka meiltä puuttuu – oli kenen tahansa johtohenkilön toimien lainmukaisuuden mittaaminen salaisella äänestyksellä (ostrakismos). Perikleen kaveri äänestettiin heti kymmenen vuoden maanpakoon ja kuinka ollakaan, herra itse hallitse demokratian merkeissä koko suuresti laajentunutta Ateenaa 30 vuoden ajan.

Spartalaisilla oli omituinen huumorintaju. Spartalainen päällikkö kuuluu kysyneen ateenalaiselta merkkimieheltä, voittaisiko tämä Perikleen painissa. Puhuteltu sanoi että ei. ”Hän saa puhumalla selätyksen jälkeen sekä katsojat että tuomarit uskomaan, ettei hänen selkänsä edes koskettanut maata.”

Hitler-henkinen selitys on että komeita kisoja järjestävät ja niihin osallistuvat ihmiset pysyvät poissa muusta pahanteosta.

Neuvostoliitossa virallinen oppi oli kauan, että tosi työläiset kilpailevat vain veljeyden hengessä keskenään. Stalin tuli toisiin tuumiin vasta vanhoilla päivillään ja määräsi neuvostokansalaiset olemaan muita etevämpiä myös kilpa-areenoilla, ja niinpä heitä osallistui 1952 Helsingin olympialaisiin ja varjeltiin vahingollisilta vaikutteilta Otaniemen majoitustiloissa.

Järjestyneen kilpaurheilun ja kilpataiteen tausta on hyvin selvä. Etenkin voimakkaiden luokkaerojen yhteiskunnissa – sellaisissa kuin nykyinen Suomi – on luotava uskottavia vaihtoehtoja uraputkelle. Lähi-Idässä, Kiinassa ja itse asiassa joka paikassa parsittu ylimyssuku oli se putki. Ellei sopiva henkilö ollut sattunut syntymään oikeaan sukuun, paperit voitiin väärentää. Roomalaisilla oli taipumusta oikeudellisiin järjestelyihin, joista osa oli tavattoman toimivia. Adoptio oli oikeudellinen keino. Ympäri maapallon tunnettujen ikuisten ystävyyssuhteiden tai veriveljeyden tai muun vaaliheimolaisuuden sijaan henkilö julistettiin toisen henkilön lailliseksi perilliseksi.

Voimainkoetukset kuuluvat ihmisten lisäksi hyvin monien muiden eläinten nuoruusvuosien pariutumismenoihin. Niiden muuttaminen järjestelmäksi toteutui Englannissa ja Yhdysvalloissa seksuaalisen paineen rusentamien, vieraalla paikkakunnalla oleskelevien opiskelijoiden maailmassa.

Valitettavasti en tiedä Kanadan jääkiekon opiskelijakytkennöistä, mutta kun Kanadassa on useita ylisuuria korkeakouluja, epäilen että yhteys on olemassa.

Ruumiillisen työn ja tehdastyön idea on tietenkin se, ettei työntekijällä ole voimia eikä halua työpäivän jälkeen urheilla, vaan mahdollinen vapaa-aika käytetään juopotteluun.

Englanti on kuin onkin monien ihmeellisten instituutioiden kotimaa. Ainakin jalkapallo ja rugby saivat suuren suosion rautatiekaupunkien työläisten keskuudessa, varsinkin kun kävi ilmi, että siinä oli tilaisuus potkia herraspoikia munille ilman ikäviä seurauksia. Kilpaurheilu on aivan eri asia kuin pienimuotoista kapinaa muistuttaneet kansanhuvit, joissa potkittiin palloakin. Urheilu edellyttää sekä kulkulaitoksia että tiedotusvälineitä.

Kaaviotani yleistaide + yleisurheilu = demokratia saa tukea Yhdysvalloista. Rotuerottelu oli (ja on) amerikkalaisen järjestelmän kulmakivenä samaa luokkaa kuin muukin syrjintä. Niin uskomattoman varhain kuin 1932 värillisiä miehiä otettiin joukkueeseen urheilijoina, ja he menestyivät hyvin. Berliinissä 1936 ilmenikin sitten ongelmia, kun eräät (Jesse Owens) menestyivät liiankin hyvin.

Kuvassa Suomen hopeajoukkueen maalivahti odottamassa aloitusta keskialueelta.

LVIST

Mutta ensin: onnittelemme Hannu Mäkelää kirjallisuuden akateemikon arvonimestä.

Otsikko on kirjainyhdistelmä, joka olisi sukunimeksi huono. Se on niin vaikea ääntää. Silti se on parin seuraavan kuukauden teema, josta yritän kirjoittaa mahdollisimman vähän, koska tämä ei ole päiväkirja.

Tai ehkä muutan mieltä. Lämpö-, vesi-, ilmastointi-, sähkö- ja teletekniikka linjasaneerauksena ei ehkä ole mielenkiinnoton asia, ja peruskorjauksen ja perusparannuksen korkeasti kriittinen raja voi kiinnostaa muitakin.

Tätä kirjoittaessani opin uuden sanan, antenninuohous. Ottaen huomioon jääkiekon ja sen, ettei teräväpiirtokuva tule läpi sisäantennilla, on onni, että tulin teettäneeksi tuon, vaikka se ei ollut halpaa. Pannuhuoneen katolla on maksamani antenni ja yli neljänkymmenen vuoden takainen antennikaapeli on saanut uuden elämän. Ja tietysti vahvistin oli vaihdettava. Ei se ollut halpaa. Mutta se kannatti.

Ehkä antenninuohous tarkoittaa lisäksi kanavakimppujen järjestämistä eli televisiovastaanottimen virittelyä. Sitä väitetään helpoksi, mutta ei se ole. Täytyy muistaa kysyä sukulaismieheltä, joka tulee tiistaina, onko mikään maksettavista korttikanavista tätä nykyä sellainen, että sitä tulee todella käyttäneeksi. History ja Discovery vaatisivat kai lautasantennin, mutta siitä ei oikein huvittaisi maksaa.

Todellisuudessa haluaisin Saksan ja Ranskan televisiouutiset ja pari ajankohtaisohjelmaa päälle, eikä Ruotsikaan olisi hullumpi. Mutta jos olen käsittänyt asian oikein, niitä ei näe tavallisella lautasella.

Itse asiassa opin toisenkin sanan. Ylen verkkouutisissa jollakin oli todella välähtänyt. Kun tänään kuulemma Nordean koneita huolletaan, otsikossa sanottiin, ettei pankin seinästä saa nyhtörahaa.

Ikävä kysymys: kenen etua palvelee se, että on Rakennustietosäätiö, joka huolehtii Rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset -sarjasta ja myy sopivasti paloiteltuja osia kirjoina hintaan 213 euroa kappale.

Sama säätiö pitää verkossa kaupan sopimuslomakkeita, jotka on suunniteltu aika huonosti ja niin ikään ylihinnoiteltu.

Mediassa väitetään, että puolet Suomen kouluista on viallisia, koska ne on rakennettu väärin. Miten yleisiä ovat asuinrakennusten virheet, jotka johtuvat joko rakentajasta tai puutteellisesta valvonnasta, sitä en osaa arvioida.

Luulisi, että aika monia kiinnostaisi, miten keittiön katto on maalattava tai pientalon katto kunnostettava.

Tarjolla on periaatteessakin epäuskottavia vihjesivuja ja ehkä blogeja, jossa käsketään maalaamaan koko keittiö valkoiseksi ja heittämään ikkunasta naapurin Datsunin katolle täysin käyttökelpoiset kalusteet.

Jos haluaa uskottavaa tietoa, pientalon tai jopa vain kesämökin rakentamisen kattavat Rakennustietosäätiön ”Ryllit” maksavat yli 1000 euroa. Lisäksi tarvitaan sitkeää opiskelua, koska myös rakennusalalla vanha tapa on estää laskun maksajaa sekaantumasta asioihin käyttämällä niin vaikeita ja kummallisia termejä, ettei niitä varmasti ymmärrä.

Asianomainen ministeriö saisi luvan selvittää, miksi sekä rakennusvalvonnan että riitatilanteissa tuomioistuinten normin tasoisesti noudattamasta tiedosta joutuu maksamaan noin hirveästi. Noita opuksia ei näytä juuri saavan kirjastoistakaan.

Onko tämä kartelli samaa perua kuin ennen oli lakikirja, Suomen laki I-II. Satuin joskus vahingossa näkemään, miten hyvä bisnes se oli Suomen Lakimiesliitolle. Nyt on päässyt käymään niin, että Finlex on verkossa kaikkien käytettävissä ja vastaus kysymykseen, mitä missä tahansa laissa todella lukee, on vaivattomasti saatavissa.

Jopa korkeimman oikeuden ennakkotapaukset ja pieni valikoima hovioikeuksien ratkaisuja on, uskokaa tai älkää, kaiken kansan töllisteltävissä.

Kerran oli Lohjalla kihlakunnantuomarina aatteen mies, laamanni joka läksytti vangittua syytettyä puheenvuoron pyytämisestä:” Kaiken sen jälkeen, mitä te olette tehnyt, kehtaattekin vaatia puheenvuoroa! Konstaapeli – viekää mies ulos!”

Kuulemani mukaan Lohjallakin on nykyisin toinen tapa. Luotettava lähde sanoi, että Helsingin käräjäoikeus on sekin luopunut edeltäjänsä, raastuvanoikeuden eräiden oikeusneuvosmiesten tavasta suhtautua avustajiin. Satuin itse näkemään sellaisenkin tapauksen, että tuomari repi mielenosoituksellisesti syytetyn puolustukseksi oikeudelle tarjotun kirjelmän. Syy tosin oli olevinaan se, että kirjelmä oli laadittu silkkipaperille, mikä nyt tietenkin on kauhistuttavaa.

Lukijoista muuten vain harva taitaa tietää, mitä oli silkkipaperi, mitä hiilipaperi eli kalkkeeri, ja mitä virallinen paperi numero kaksi.

Minulle on näistä näytteet laatikossa ja alimpana avaamaton pakka Linen Bankia ja muutama kosmos-kynä. Jos vielä joku jälkeläinen ilmaantuu oikeustieteelliseen, siinä voisi olla sopiva lahja.

Mutta olisi otettava yhteyttä kotelotehtaaseen. Lento-onnettomuuksien jälkeen etsitään mustia laatikoita. Musta laatikko on myös luonnontieteissä tunnettu käsite. Syöte ja tuloste riittävät monissa esityksissä. Miten jokin toimii, se sivuutetaan ja selvitetään erikseen, jos tarpeen.

Ihmisen aivot ovat musta laatikko. Tiedämme monissa asioissa, mitä sinne menee ja mitä sieltä tulee, mutta toimintatapa on todellisuudessa monin kohdin tuntematon ja saattaa jäädäkin sellaiseksi.

Ranskalaisissa sotilastuomioistuimissa todisteet saatettiin tuoda oikeuteen mustassa laatikossa, koska niissä saattoi olla seassa sotasalaisuuksia. Tuomarit olivat tarkkoja siitä, ettei todisteita näytetty epäillylle eikä tämän avustajalle.