Maailman ympäri

 

 

Nykyisten kaltaisten striimattavien eli tietokoneellakin (YLE Areena) katsottavien sarjojen on sanottu tuhoavan elokuvan. Vakavalla naamalla on sanottu.

 

”Maailman ympäri 80 päivässä”, joka on nyt Areenassa, on mahtavan hyvä teos. Katsoin sen kaikki 8 osaa ja nautin joka hetkestä. W. Abbey – Eat your heart. Suomeksi ”lällän lällän lieru”.

 

Kertomuksen kirjoittaminen kokonaan uusiksi, ohjaus, kuvaus ja etenkin näyttelijätyö ovat erinomaisia, puhumattakaan leikkauksesta.

 

Kuvassa olevassa talossa, jonka seinässä lukee Atelier Apollo, oli Suomen ensimmäinen elokuvateatteri, nimeltään ”Maailman ympäri”. Osoite oli Mikonkatu 13 eli nykyisen Kaisaniemenkadun kulmassa. Tuossa vaiheessa nimikylteissä luki ”Murtokatu – Genombrotten – Genombrottskaja ulitsa”.

 

Tontista on muutakin merkittävää kerrottavaa. Siinä sijaitsi useita vuosia Boreniuksen asianajotoimisto, ja näyttäisipä pankkikin olevan yhä paikallaan. Se on hyvä pankki. Antoivat minulle lainaa kun anoin. Se oli aikaa, jolloin pankkiin vielä pääsi sisään. Me herrat ja herroiksi himoitsevat kiipesimme toiseen kerrokseen, jossa istui toisia herroja. Asuntolainani korko muuten oli 17 ½ prosenttia, vuonna 1972. Oli siinä maksamista, mutta oli inflaatiokin melkoinen öljykriisien vuosikymmenellä.

 

Jos joudun vielä anomaan lainaa, täytyy laittaa Snickers-housut. Niissä on taskut polvisuojuksille, koska ne on oikeastaan suunniteltu betoniraudoittajille, putkimiehille ja vastaaville. Minulle kanonisen korkean ikäni takia polvistelu puunatulla lattialla on hiukan hankalaa, vaikka käsien kohottelu rukoiluasentoon sujuu yhtä hyvin kuin krokotiilin kyyneleiden vuodattaminen.

 

Ihminen ei hevin anna anteeksi hyväntekijöilleen. Voi olla että en virkatuomarina pahemmin nyyhkyttänyt, kun tuomitsin pankinjohtajia erilaisista petkutuksista rangaistukseen ja vahingonkorvaukseen.

 

Mutta kannattaa ottaa onkeensa tuo sarja ”Maailman ympäri”.

 

Kieltämättä muitakin esimerkkejä on,  mutta tässä on nyt juoneltaan ja samoilla päähenkilöille etenevä kertomus, jossa on julmetusti avustajia ei joukkokohtauksia, maisemia ja elokuvakerrontaa aika paljon muuttavaa dronen käyttöä. Itse kasvoin maailmaan, jossa elokuvakameran liikuttamiseen tarvittiin aina työläät kiskot, kunnes zoomaavat linssit yleistyivät ja esimerkiksi Peckinpah teki sellaisten käytöstä tavaramerkkinsä samalla tavalla kuin Sergio Leone oli tuonut tarinaan hurjat telet eli pelottavat lähikuvat esimerkiksi Clintin kasvoista.

 

Tärkeintä on dramaturgia. Pitkät ajat sävellettiin ja esitettiin lauluja. Sellainen yhtä kyytiä laulettavaksi luotu laulusarja kuin Schubertin ”Winterreise” yhdisti lauletut tekstit verkoksi hienolla sävellajien käytöllä eli lauluja yhdistävällä läheisyydellä tai vihamielisyydellä.

 

Ian Bostridgen kirja ”Schubertin talvinen matka Winterreise” tarjoaa yllätyksiä. Minä en tiennyt, että rautakansleri Bismarck oli usein kehunut sarjaan kuuluvaa Lehmusta (”Lindenbaum”) tosi isänmaalliseksi kaikkien saksalaisten peruslauluksi, jota se kyllä onkin. Varsinkin karsittuna laulukirjaversiona, jota nuoret hitleriititkin helkyttelivät iltanuotiolla kitaralla säestäen.

Hampaista

 

Silmälääkärissä ja hammaskirurgilla ajattelin että silmä silmästä ja niin edelleen. Koulussa väitettiin Hammurabin lain sisältävän määräyksen, että jos rakennus romahtaa ja tappaa kadulla kulkijan pojan, tapettakoon rakennusmestarin poika. Ajatus on hienolta nimeltään ”lex talionis”.

 

Kuunnellessani kollegojen puhetta Putinin tai edes joidenkin hänen alaistensa rankaisemisesta sotarikoksista olen vahvasti samaa mieltä kuin he. Huomasin itse aikoinani luennoidessani, että opiskelijat yleensä tyytyivät kaksoisselitykseen. Rankaiseminen siis perustuu siihen, että lakia on rikottu, ja ”laki” tarkoittaa myös rangaistusta rikoksesta, ja toiseksi jottei lakia enää rikottaisi.

 

Yleensä en esittänyt arkista selitystä. Tulokset olisivat tuskin hyviä, jos johdonmukaisesti palkittaisiin esimerkiksi lasta, joka salaa tai väkisin syö sisarukselle tarkoitetut herkkupalat. Tiedän, että toista on väitetty tästäkin, mutta vastaväitteet eivät vakuuta.

 

Siksi sotarikoksia on tutkittava, vaikkei tuloksista ole oikeastaan toivoa. Näin on, vaikka olen yksi niistä dosenteista, joiden mielestä poliittinen kiihkoilu perustuslaista, jota ei oikeastaan ollut, johti sokaisemaan suomalaiset lakimiehet vuoden 1918 ”oikeudenkäynneissä”. Olisivat tappaneet kerralla häpäisemättä oikeudenmukaisuudenajatusta. Kuitenkaan en ole vaatimassa, että Korkeimman oikeuden ykkössalin seiniltä olisi poistettava sotarikollisten muotokuvat. En pidä näköiskuvista virastoissa.

 

Vahvistuin kannassani, kun Etelä-Afrikan totuuskomissiot tuottivat tulosta. Joissakin tapauksissa totuuden esiin kaivaminen ja ilmoittaminen ilman oikeudenkäyntiä on hyvä ajatus. Kun Venäjän nykyinen apartheid päättyy, kirjailijat ja syyttäjät voisivat liittoutua keräämään ihmisten kertomaa. Eräs kirjahyllyni ylpeyksistä on suunnattoman syvällisen sodanvastainen Paavo Rintala ”Sotilaiden äänet”. Se on hienoa kirjallisuutta, koska se onnistuu kertomaan sinulle sinusta itsestäsi sellaista, mitä et oikeastaan halunnut kuulla etkä tietää.

 

Minulle Paavo Rintala tuntuu olevan vuosi vuodelta suurempi kirjailija samalla kun ns. modernismin sielullinen kuivuus alkaa tuntua yhä kiusallisemmalta. Alkuperäisen kustantaja sijasta tanskalainen suuryhtiö Saga Egmont on toimittanut Rintalan tuotannon e-kirjoiksi ja ä-kirjoiksi. Suosittelen Leningradin kohtalonsinfoniaa, ihmisten ääniä julmureiden maailmassa. Elisa kirjan hinta 9,20.

 

Sekä ihmisten että diktaattoreiden merkittävä kyky on hienotunteisuus itseään kohtaan. (Sanaa ”armo” on alettu käyttää väärin – se on kuin painovoima, kahden tai useamman kappaleen välinen voima.)

 

Siksi ehdotin ennen, että tuomari, joka määrää kuolemanrangaistuksen, olisi velvollinen toimimaan myös pyövelinä, ja että kenraali, joka laatii taistelusuunnitelmia, velvoitettaisiin käymään tuoreeltaan myös taistelukentällä. Kalle Päätalo kuvaa ruumiiden ja niiden osien keräilemistä suolta Suomussalmella kevätkesällä 1940. Se on vaikuttava kuvaus. Oliko se romaanimuotoisessa Koillismaa-sarjassa? Joka tapauksessa yli 10 Iijoki-sarjan kirjaa on jo saatavissa e-kirja-muodossa. Siis lisää asioita, jotka vain luulitte tietävänne.

 

 

 

Sotahullut

 

Valtiota ja ihmistä ei voi verrata toisiinsa. Myönnän, että kissaa voi verrata kaappikelloon, mutta tuskin tulos rikastaa ymmärrystämme tai elvyttää tunne-elämäämme.

 

Lähimmäisenrakkauden aate on hyvä, vaikka posket voivat loppua kesken Jeesuksen esimerkkiä noudattaen. Olisi käännettävä toinen poski lyötäväksi saatuaan iskun jo toiseen poskeen. Mielestäni pakoon juokseminen olisi hyvä ajatus tuossa tilanteessa. 

 

Ehkä arvaatte lukumäärän, jos ryhdyn luettelemaan ruumiinavauksessa vainajasta laskettujen haavojen ja ruhjeiden lukumäärää. Minulla on siis kokemusta ruumiista, ruumiinavauksista ja etenkin oikeudenkäynneistä. En uskonut korviani, kun kuulin, että vanha ystäväni olisikin hengissä. Tapasin käydä tapaamassa häntä pakkolaitoksessa. Hänet oli tuomittu muun ohella kolmesta murhasta. Hän oli päättänyt kostaa kaikille, jos pääsee joskus vapaaksi. Häntä oli alettu tahallaan hermostuttaa jo kansakoulun alaluokilla. Satuin kuulemaan asiasta muitakin versioita, ja ne poikkesivat kyllä tästä.

 

Valtioille ja erilaisille ruhtinaskunnille sota on yleensä ollut elinkeino. Siinä on yleensä ollut sama vika kuin orjatyön teettämisessä. Tehottomuus. Nykyistä panos – tuotos -ajattelutapaa noudattaen tulos on ollut yleensä heikko.

 

Roomalaisten ja partialaisten (persialaisten) sota kesti tuhat vuotta ja päättyi ratkaisemattomaan. Satavuotisen sodan osapuolet olivat Ranska ja Englanti ja tulos vahvasti miinuksella.

 

Jeremy Denkin musiikkia ja pianonsoittoa ynnä muuta käsittelevä kirja (”Every Good Boy Does Fine”) voi hyvinkin olla taidetta sivuavista kirjoista paras koskaan lukemani (vaikka se on vielä hiukan kesken, kun pelkään sen loppuvan ihan kesken). Ravelin pianokonsertosta vasemmalle kädelle D-duuri kirjoittaja sanoo, että se osoittautuu heti hurjaksi vastalauseeksi kaikelle sille, mikä äsken yritettiin tuhota. Äsken oli ensimmäinen maailmansota ja kätensä sodassa menettänyt pianisti oli Paul Wittgenstein, Ludwigin vanhempi veli. Kirja on täynnä omakohtaisia ja omaperäisiä ajatuksia ehkä hiukan vähälle valolle jääneistä sävellyksistä eli aarrekartta.

 

Tuota sotaa sanotaan yleensä turhaksi ja myrkylliseksi, koska se aiheutti myös Venäjän ja Saksan diktatuurit ja itse asiassa myös Kiinan. Eli toisen maailmansodan. Tuleeko nyt kolmas, sitä pitää kysyä Lavrovilta, jolla tuntuu olevan asiasta tieto.

 

Otsikko liittyy siihen, että kun minun mielestäni Nato yrittää tosissaan estää sellaisen sodan, Naton lähentyjiä eräät sanovat sotahulluiksi.

 

Ajatus ei soi, vaikka käyttäisi pedaalia. Sotahulluja olen muuten tuntenut. Yksi – en kerro nimiä – oli aikeissa hyökätä Neuvostoliittoon aseenaan tuppipuukko, joka oli pahasti ruosteessa. Hän oppi tyytymään osaansa läänin -mielisairaalassa. Eräs toinen oli sodan uhri. Hän kerskui ja korskuin Talvi- ja Jatkosoan muistoilla. Minulle kuiskattiin, ettei hän ollut osallistunut kumpaankaan, koska ilkeät sotilaat olivat arvioineet, ettei hänestä olisi ollut edes hämmentämään hernekeittoa. Eräs kolmas sai valkoista vaahtoa suupieleensä muistellessaan sotaa esimerkiksi jonkun hautajaisissa. Sotamuistoja hänelle oli kertynyt käpykaartissa, mitä hän ei korostanut.

 

Eli ymmärrän tuon sanan ”sotahullu” toisin kuin jotkut muut. Mielestäni sodassa tulee hulluksi ja se on vielä yksi syy visusti välttää ja varoa sotaa.

Voita

 

Naapurukset tiesivät, että tästä ei enää selvitä hengissä. Toisella oli pikakivääri ja toisella kasapanos. Kasapanosmies jätti jäähyväiset:” Sitten mennään ja haista sinä kuule paska.” Toinen vastasi:” Äitisi leikkasi sinulle tosi paksu pullansiivun ja sinä panit siihenkin vielä päälle voita.”

 

Pikakivääri on kai mutkalla jonkun politrukin seinällä, ja henkiin virkoamistaan sen käyttäjä ei käsittänyt vielä seuraavankaan sodan aikana lajitellessaan tuntolevyjä katuneiden evakuointikeskuksessa. Ruumiin palasilla olisi ollut lyhyt matka Lappeen kirkon vierestä hotelliin. Siinä on nyt lähellä sekä Cumulus että Patria. 

 

Eräässä sankarihaudassa kuuluu olevan henkselin solki, ja sekin kieroksi vääntynyt. Tunsin erään, joka oli ollut purkamassa kuormia, joista jäätyneitä taivuteltiin monttuun sopiviksi armeijan käyttöön otetussa saunassa. Erikoinen työ 19-vuotiaalle naiselle. 

 

Hän lisäsi, että Taipaleelta ja Vuosalmelta tulli enimmäkseen tuttuja, sikäli kuin hän ehti erottaa. Ja talvi oli 1940.

 

Mielessäni kääntyilevät Klimovin kauhistuttava (hienoudessaan ja kaameudessaan) elokuva Venäjästä sodassa ”Tule ja katso”, Rostotskin ”Ja ilta oli rauhaisa”, jonka nimi ei tietenkään vastaa tapahtumia,  ja Grossmanin monimutkaisesti sensuroitu, lyhennetty ja lisäilty ”Elämä ja kohtalo”, josta näkyisi ilmestyneen parempi painos englanniksi viime vuonna. 

 

Kurskin panssaritaistelua kuvaavan elokuvan nimeä en muista. Mielestäni näin sen Capitolissa Mannerheimintiellä, ja siinä oli joissakin kohtauksissa kummenen tuhatta avustajaa ja sata palavaa tankkia.

 

Venäläisen taiteen suuri teema näyttäisi olleen taistelu taistelun vuoksi, eikä isänmaa merkinnyt heille välttämättä mitään sanoina ilmaistavaa, ei edes romaanissa ”Sota ja rauha”, jossa kirjoittaja oli nero, entinen, taisteluihin osallistunut upseeri ja romaanissa kuvattujen tapahtumien tulkki, kun hellä oli kotona tuohon Napoleonin sotaan liittyvää tietoa ja papereita kaikki laatikot täynnä aineistoa. Romaanissa on yli 00 henkilöhahmoa, ja mahdollisesti keisarin Venäjää ja kukaties tätä nykyistäkään ei voi ymmärtää ilman tätä avainteosta. Tolstoin suuruus näkyy ehkä hienoimmin hänen novelleissaan, joissa hän panee henkilöhahmonsa kerran toisensa jälkeen tapahtuneiden tosiasioiden eteen ja ikään kuin enteilee Wittgensteinin lausetta: maailma on tosiasioiden kokonaisuus, ei esineiden (asioiden).

 

Siitä on reippaasti yli puoli vuosisataa, kun luin nämä kirjat ensimmäisen kerran. En jaksa olla lumoutumatta, vaikka molemmat ovat ”roskaa”, kuten meillä päin oli tapana kuvailla kirjallisuutta.

 

Tämä oli lievä johdanto mainintaan ajankohtaisesta lukemisesta. Nyt hankin (laiskuuttani e-kirjoina) englanniksi, vaikka käytettävissä olisi Vappu Orlovin henkilön tietäen varmasti erinomaisia suomennoksia, myöhempien aikojen suurkirjallisuutta.

 

Pääsi se verran alkuun, että uskallan sanoa: Mihail Shishkin (s. 1961, mm. ”Sinun kirjeesi”, ”Neidonhius” ja ”Kaunokirjoituksia” menee tähän samaan sarjaan. Hän on tajunnut, että Tolstoin, Tshehovin ja Gorkin keskelle jää kolmioon kohta, jonka trigonometria on tuntematon eli juuri hänelle sopiva. Mutta mistä nämä venäläiset oppivat kirjoittamaan noin, liikkuen avaruudesta toiseen avaruuteen? (Sanaleikkini on tarkoitettu viittamaan n-ulotteisiin vektoriavaruuksiin).

 

 

Tuomiojalle omaishoitaja

 

 

Eki Tuomioja on lehden mukaan sanonut amerikkalaiselle radiotoimittajalle, että Suomessa on sotapsykoosi, jota media lietsoo.

 

Koska tunnen hänet, tiedän mitä hän tarkoittaa. Hän yrittää sanoa, että Suomessa ollaan aiheettomasti ja asiattomasti liittymässä Natoon, vaikka mikään sota ei uhkaa maata.

 

Kuten tavallista, hän on oikeassa. Hän on kuin omainen, joka isänsä tai äidin tuhkauksen jälkeen muistotilaisuudessa esittää algebrallisen todistuksen, koska se on kiistattoman tosi, ja kävelee sen jälkeen vyötään aukoen kuselle, kun rakkoakin kirvelee.

 

Mieleeni tulee Risto Rytin Eduskunnassa Talvisodan päätyttyä puheessaan mainitsema tosiasia eli että karjalaisilla evakoilla ei ole oikeudellisesti mitään oikeutta korvaukseen menetyksistään. Näinhän asia oli ja on. Moni tai kaikki ovat myöhemmin olleet sitä mieltä, että Rytin lausuma oli esitetty harvinaisen väärällä hetkellä ja epätavallisen huonosti muotoiltuna.

 

Sama koskee algebraa, olkoon sitten tavallista tai viivallista, ja sama koskee ruumiillista huojentautumista siihen tarkoitukseen varatussa pikku huoneessa.

 

Tuo sana sotapsykoosi on totta esimerkiksi minuun sovellettuna, vaikka tiedän, että ’psykoosi’ tarkoittaa vakavaa harhaisuutta eli aistimusta ja miellettä ilman ulkoista ärsykettä.

 

Oman harhani mukaan sota eli verenvuodatus pommein ja teräasein nimenomaan uhkaa Suomea, eikä sen uhkan toteutumista tarvitse odottaa kauan. Eurooppalaiset suursodat ovat melkein aina levinneet myös Suomeen. Heikohkolla historian tiedoilla varustettu henkilö voi tehdä väärän johtopäätöksen siitä, että ensimmäisen maailmansodan taistelut, Saksan ja Ranskan sota 1870-1871 ja Saksan sodat Tanskaa vastaan 1840-luvulla eivät levinneet. Sen sijaan esimerkiksi ”Suomen sota” 1808-1809 oli osa Napoleonin sotia ja Iso viha liittyi Espanjan perimyssotiin.

 

En jaksa uskoa, että Tuomioja kiinnittäisi huomiota sellaiseen runolliseen seikkaan, että Kiovan, Harkovan ja Mariupolin välissä on kaupunki nimeltään Pultava. Siellä suomalaisille ja ruotsalaisille sotilaille tapahtui mielenkiintoisia asioita vuonna 1709. Peter Englund kirjoitti tapahtumista erinomaisen kirjan, joka saavutti yllättäen suurta suosiota ja hyvän menekin.

 

Koska tunnen Tuomiojan 1970-luvun alusta, tiedän, ettei hänellä ole nenää. Viittaan eiliseen kirjoitukseeni. Hän on Gogolin henkilö. Ja Gogol oli, kuten Tuomiojakin, epätavallisen älykäs ja lahjakas ihminen.

 

Tosin nyt epäilen, että hän haluaa jäädä historian lehdille puheena olevalla oikealla lausunnollaan. Itse järkeilen, ettei tästä tule kuin 30-vuotinen sota, ministerien kielellä jäätynyt konflikti. Moni jäätyy. Viittaan Tolstoin novelliin ”Isäntä ja renki”, jossa kuollaan kylmään, arolla, luultavasti Ukrainassa.

 

Rukoilkaamme!

 

Kiittäkäämme Herraa, että meillä on mies, jolle ovat vieraita ja vastenmielisiä koti, uskonto ja isänmaa ja joka nimittää paniikkia psykoosiksi. Naton orsilla tavataan!

Nenä

 

Gogolin novelli ”Nenä” on hullu. Lukija huomaa nopeasti, että siinä esiintyvät henkilöt ovat lievästi sanottuna omituisia hekin, ja kertoja on mieltä vailla. Vaikka tuo tarinatyyppi on Venäjällä tuttu – syrjähtelevä, oudosti polveileva kertomus, jonka esittäjä sekoittaa sitkeästi keskeiset asiat toisarvoisiin, suoritus on huima. Ja oikea Gogol suistui hänkin järjiltään, kuten tiedetään.

 

Oma ajatukseni ottaa tuo tarina taas esiin liittyy ehkä Gogolin ukrainalaisuuteen ja ajatukseen, että Venäjällä on taas nenä valtioneuvoksena. Onko hatussa sulkaa, sitä en tiedä.

 

Gogolin novelleista läheisin on ”Päällysviitta”, joka kertoo oman tarinani. Pikkuvirkamies järkyttyy uuden takkinsa menettämisestä siinä äärin, että on tekemäisillään kirjoitusvirheen kopioidessaan asiakirjaa. On minutkin höyhennetty vastaavasta. Lupasin parantaa tapani, mutta senkin lupaukseni rikoin. Olin lupaava juristi.

 

Sitä en ollut tiennyt ennen kuin luin oivallisesta esseekirjasta, että Gogolin kääntäminen ei onnistu keneltäkään. Esimerkiksi tuo virkamies, Akaki Akakijevtsh, on minusta saanut kreikkalaiselta luostarilta soinnahtavan nimen, mutta venäläiset kuulemme pyrskähtelevät, koska heidän korvissaan nimi on kuin ”Kakka Kakkinen”. Suomessa ”kakka” on tunnetusti kai pappiloista yleiskielen siirtynyt lainasana. Tuo hyödyllinen erite on latinaksi ”caca”, ja suomen kielen vanhan, samaa tarkoittavan sanan tuntevat kaikki.

 

Tarinahan alkaa siitä, että krapulainen parturi löytää aamulla limpustaan nenän ja vaimonsa räksyttäessä ryntää kätkemään sitä johonkin. Muualla Pietarissa muuan kollegiasessori puolestaan huomaa herätessään, ettei hänellä ole kasvoissaan nenää, mutta kun hän lähtee tekemään asiasta ilmoitusta poliisille, kai löytötavaratoimistoon, vastaan tulee tuo samainen nenä, hänen nenänsä, joka ajelee valjakolla siviiliunivormustaan päätellen valtioneuvoksen arvoon kohonneena.

 

Näitä tapahtumia ei novellissa lupauksista huolimatta selvitetä. Tutkijat ovat esittäneet hauraita ajatuksia kykenemättä esittämään mitään vakuuttavaa.

 

Minua miellyttää ajatus, että nerokas kirjailija käsitti, miten todellisuus on samaa kuin kirjallisuus ja kirjallisuus yhtä kuin todellisuus, toisin sanoen sopimukseen perustuva käsitys sitä, mitä todella tapahtuu ja mitä näkemämme ja kuulemamme todella merkitsevät.

 

Tuo sopimuksen varainen todellisuus hirttää kiinni silloin tällöin. Mielestäni suuret realistit eli Dostojevski, Tolstoi, Tshehov ja Franz Kafka, ymmärsivät tämän syvällisesti, ja meillä samoin Aleksis Kivi. Modernistit sekoittivat asiaa esittämällä ja kuvaamalla maailman mielettömyyttä meille, jotka tiedämme sen jo. Jos kirjallisuuden tehtävä iolsi kuvata ”todellisuutta”, kirjassa olisi vain yksi sivu, ja sekin olisi tyhjä. Itse asiassa sellaisia kirjoja on ilmestynyt ja minullakin on yksi. Käytän sitä paperipainona ja selaan joskus. Valkoiset sivut vailla sivunumeroita ja kaikkea muuta kaksimielisyyttä hivelevät silmää.

 

Heinrich Böllin Tohtori Murke kyllästyi siinä määrin työhönsä radiossa, että leikkasi ja liimasi ääninauhoista tyhjiä kohtia eli pätkiä, joissa ei ollut edes kohinaa, ja kuunteli sitten kotona iltansa rauhassa näitä koottuja taukoja. Novelli on samassa kirjassa kuin ihastuttava tarina saksalaisuudesta. Täti saa päähänsä, että joulu on joka viikko. Jossain vaiheessa perhe hikoilee heinäkuussa juhlapuvuissa ruskettuneen kuusen alla toisen maailmansodan pommien paukahdellessa ympärillä. – Tarinaa hiukan pilaa turhan ilmeinen poliittinen osoite eli käsitys kansan kyvystä ottaa vaari ajan merkeistä.

Propagandaa

 

 

Oi aikoja. Jussi Halla-aho, Elina Valtonen ja Erkki Tuomioja matkustavat yhdessä ja sovussa Ruotsiin hoputtamaan ruotsalaisia, että äkkiä nyt Natoon.

 

Ehkä he haluavat säästää leimamerkeissä, kun päästäisiin yksillä papereila?

 

Jos joku ei tiedä, ennen eli nuoruudessani korkealle viranomaiselle jätetyt asiakirjat piti varustaa 0,7 markan ja sitten myöhemmin 1,00 markan leimamerkillä. Sellaisia oli jokaisen kunnon miehen lompakossa. Ja lapsuudessani työnantaja maksoi työntekijöiden ennakonpidätyksen ostamalla postista veromerkkejä, jotka liimattiin asianomaisen verokirjaan.

 

Omakin tärkeä työkaluni oli Mitätön-leima, koska merkit oli leimattava mitättömiksi. Yritteliäät kansalaiset olivat näet huomanneet hyödylliseksi leima- ja veromerkkien pesemisen niin että ne voisi käyttää kahteen tai kolmeen kertaan. Ja me sen kuin panimme heitä linnaan arkistoasiakirjan väärentämisestä.

 

Venäläiset olivat tässäkin asiassa meitä etevämpiä. Tsaarin aikaan jopa kauppakirjat oli laadittava paperille, johon oli valmiiksi painettu kuvio ja tieto leimaverosta. Olisikohan Speransky tai joku muu huomannut, että lain määräämät maksut tahtoivat livahtaa virkamiesten syviin taskuihin?

 

Propaganda on äärimmäisen vaikea taito. Sana ei tarkoita valehtelemista eikä edes liioittelemista. Se tarkoittaa henkilön tai aatteen esittämistä edullisessa valossa.

 

Jonain päivänä saamme toivottavasti tietää, mikä porukka mestari Zelenskyllä on apunaan. En ehkä ole koskaan ennen nähnyt tuollaista taitoa.

 

Viime vuosisadalla meillä oli Suomessa brändin rakentamisen maailmanmestari, Mannerheim.

 

Kuka olisi voinut kuvitella, että kaikin puolin leuhka ja ihmisenä vaikea ryssän kenraali, joka ei osannut edes suomea, kohoaisi niin valtavaan asemaan. Vitsi tietää, että jouluna 1939 jopa pinttyneimmät Tampereen punikit röhisivät, että oli se onni, että toi päälahtari on vielä remmissä, kun polseviikkeja pöllyää kuin meren mutaa.

 

Millä kaikilla keinoilla tämä päälahtari junaili siedettävän rauhan 1944, on asia, joka on historiantutkijoillekin hiukan hämärä. Paasikivi toki väitti, että hän se oli, ja Kekkonen että eipä kuin hän. Eikä marsalkka jäänyt kiinni edes asekätkennästä, joka oli juuri sellainen toimi, joita Moskovassa ymmärrettiin.

 

Vahinko että se ymmärrys on kadonnut. Muutaman tuhannen suomalaisen karhaaminen Saimaan saarilta olisi ollut merkittävästi vaikeampaa ja pitkällisempää kuin terästehtaan tunneleiden siivoaminen.

 

Koska Stalin oli itse arvostettu pankkirosvo, hän tiesi ja kertoi varmasti nuoremmille asiasta, jota alettiin myöhemmin sanoa suomettumiseksi:  vaikka ne olisivat ihmisiksi ja tyhjentäisivät laseja tasaisen tappavaan tahtiin, aina niillä kuitenkin on puukko saapasvarressa.

 

Niin että se on nyt Nato. 

 

Salakähmä

 

Kuva ei ole Voiton päivän paraatista. Mutta etsiessäni taustaa tämän päivän ongelmille juuri sieltä, mistä niitä voi löytää, pysähdyin moneen kertaan Tshehovin hyvin tuttuun novelliin ”Rattailla”. 

 

Se ei ole näitä pitkiä, vaan kirjallinen ihme – täsmällisen suppea ja ”pieni” ja siis helppo lukea vaikka seisaallaan. Elämänsä ja itsensä kauan sitten tympeän syrjäseudun ikävään hukannut opettajatar palaa kamalia keväisiä teitä kotiin, jossa ei odota mikään muu kuin sama vanha, loputtomasti ja lopullisesti.

 

Siinä kaikki, melkein. Juodaan teetä surkeassa hollituvassa ja kuunnellaan humalaisen musikan mölinää, keväisen joen kahluupaikalla kastuvat myös matkan tarkoituksena olleet jauhot ja sokerit. Juna kuitenkin ajaa ohi.

 

Tähän Tshehov on onnistunut rakentamaan kaksi syvän venäläisyyden asiaa, jotka ovat molemmat meidän läntisen herrasväen mielessä irrationaalisia eli järkeen perustumattomia.

 

Ohi vilahtavassa junassa opettajatar luulee näkevänsä kauan sitten kuolleen äitinsä ja muistaa ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen, millaista elämä olisi voinut olla. Elämän määrättömyys oli jo kuluttanut hänen mielestään muistotkin. Silloin kerran tosiaan asuttiin ihmisten ilmoilla ja joku välitti hänestä ja hän itse välitti monista.

 

Vodkan syövyttämät musikat tietävät levähdyspaikassa, että nuo tuollaiset aivan turhat opettajat vasta ansaitsevatkin – tuhat ruplaa vuodessa ainakin. Ja pitävät rahansa piilossa ja petkuttavat ja kiusaavat kansaa. Kyllä se tiedetään.

 

Opettajatar ansaitsee 25 ruplaa vuodessa ja saa kostean huoneen ja likaisen keittiön sekä polttopuut, joista joutuu aina riitelemään kyläneuvoston vanhimman kanssa.

 

Kuviteltu äidin kuva on ilmestys tai ihme. Se on jotain yhtä merkittävää ja elähdyttävää kuin höyhen, jonka tuulenpuuska nostaa kyntämättä unohtuneelta pellolta tanssittaakseen sitä tuulissa.

 

Ja talonpoikien mielen syöveri on tieto salaliitoista, joita sikiää aina ja kaikkialla.

 

Salaliittohan se siinäkin on selityksenä, että nuo tuollaiset oikein ajelevat rattailla, vaikka joutaisivat kävelemäänkin, kengät kädessä, kun sellaisetkin omistaa.

 

Kertomus on niin hieno, että ei voi epäillä. Kyllä tämän on itse kokenut. Ja kolme nimeltä mainittua henkilöä ovat nyt tuttavia, myös se aivan vetämätön mutta ystävällinen tilanhoitaja, jolle tuntuu olevan se ja sama, viekö tie johonkin vai ei ja kaatuvatko kärryt vai eivätkö kaadu.

 

Minulle tulee mieleen jokin Internetiä paljon syvempi ja vahvempi – huhu ja sitä kannatteleva pinttynyt epäluulo. 

 

Tuttu juoppo harmitteli kasvinvuosinani jokirannassa ryypätessään tietoa, ettei se naapuripitäjän pappi tai tämän kylän lukkari, kumpi nyt lienee ollut, kuulemma kuollutkaan, vaan parani taudistaan. ”Kyllä se tiedettiin! Ei niihin voi luottaa, niihin tuollaisiin, jotka luulevat jotain olevansa."

Pään yli ylipäätään

 

 

Lehteen oli kirjoitettu Pentti Saarikosken runokokoelmasta ”Mitä tapahtuu todella”. Kirjoittajat eivät olleet huomanneet, että kirjan nimi on härnäävä. Mitä tapahtuu todella, sitä ei voi tietää. Kuitenkin siitä voi kirjoittaa. Lukija saa kohtuuttoman hienon palkinnon: unia ja muistoja, joihin voi palata. 

 

Omat unet ovat haurasta ainesta. Niiden muistiin painamista on opeteltava, Sen moni laiminlyö. Minulla on joukko alle 10-uotiaana näkemiäni unen jaksoja, jotka lienevät vaikuttaneet voimakkaammin kuin juuri ikään valveilla nähty tai kohdattu.

 

Saarikoski menetti asemaansa, koska hän valitettavasti oli hutilus. Hän päästi nimellään julkisuuteen koko joukon tekstejä, jotka olisi kaikin mokomin saanut kirjoitta pariin kertaan uudelleen ennen kuin ne laskettiin kirjapainoon hyytymään. Tässä kohdin ajattelen muutamia vieraista kaupungeista kirjoitettuja proosajuttuja, joista ei tule humalaan vaan krapulaan. Teksti on niin sameaa. Mutta sitten hän vielä viimeisillä teoksillaan kiipesi.

 

Pentti oli hurja lahjakkuus. Ajatelkaapa kuinka monta asiaa on saatu keveästi mahtumaan säkeeseen ja kirjan nimeen ”Katselen Stalinin pään yli ulos”.

 

Rintakuvan kokoinen patsas, ikkunalaudalla. Hän katsoo sen yli, ylenkatsoo. Ja mihin: ulos!

 

Emme olleet ystävyksiä, mutta tapasimme monesti ja kovin erilaisissa asioissa. Kerran olimme Antti Hyryn kanssa ostamassa heille taloa Keravalta. Antti ei pitänyt talosta. Yhden toisen kerran puhuimme pitkään Odysseiasta. Kysyin, aikooko hän joskus opetella kreikkaa. Kirja oli jo ilmestynyt. Olin kirjoittanut siitä Parnassoon hyvin kiittävän arvostelun. Ei hän loukkaantunut. Hän ymmärsi oitis, että laveampi ja siis hurjaa kielitaitoa vaativa kreikkalaisen runouden tuntemus olisi aukonut vielä uusia väyliä Homerokseen. Tämän suomennoksen, joka on kirjallisuutemme parhaita, oli tutkinut ainakin kreikan kielen professori Zilliacus. Norssissa opetetulla kreikalla ei paljon mitään tee, eikä Saarikoski ollut jaksanut rakentaa taitoja, Miksi olisikaan, kun tuollaisen klassikon joka sanasta ja sanankäänteestä on kokonainen kirjallisuus, muun muassa englanniksi.

 

Itse luin suomennoksen ja alkutekstin ja vertasin 11:een eri kielille tehtyyn käännökseen. Sanoin sen arvostelussa ja hänelle itselleen, että tuo huikea tieto, miten teksti menee ja miten se tulee, on kaikki kaikessa. Suurin osa ”Odysseian” käännöksistä on kuivunutta puuroa, ja Mannisen suomennos ryskyttää kuin soutuvene Kangaslammen avoimissa aallokoissa. Sitä lukiessa tulee takapuoli kipeäksi.

 

Oma suosikkini Saarikosken kirjoista on ”Maailmasta”. Suomennoksissa on paljon hienoa. Ehkä saan lukijoiden vihat päälleni. mutta Joycen ”Odysseus” on minulle yhdentekevä. Se voi johtua siitä, että myös alkuteksti on silmissäni niin sekasortoinen verrattuna esimerkiksi saman kirjoittajan ”Taitelijan omakuvaan nuoruuden vuosilta” ja miksei myös ”Dublinilaisiin”.

 

Voi niitä poikia. Mikko Variskin on kuollut. Tuulaliina sanoi, että Heinävedellä sängylle vierekkäin sammuneet herrat olivat vähän kuin Lenin ja Stalin mausoleumissaan.

 

Osaan kuvitella, Hyvin sanottu.

 

Kevät ja takatalvi

 

Areenassa oleva12-osainen ”Raid” vuodelta 2000 näyttää minun silmissäni edelleen suomalaisen televisiosarjan huipputuotteelta, ja niin siitä näkyy äänestetynkin vielä hiljan.

 

Kerronta on ehkä hitusen hidasta. Minusta niin on hyvä. Ohjaaja Taio Piirainen, jonka juorun mukaan joku kateellinen työnsi sivuraiteelle, oli suurenmoinen, ja näyttelijöistä monet tekivät unohtumattoman roolin. Oiva Lohtanderin tosi erilainen komisario Jansson ei unohdu.

 

Sen sijaan minulta oli unohtunut, miten kiinteästi Harri Nykäsen tarina kiertyy ”rötösherroihin” ja ajatuksiin omien Nokia-henkisten kapitalistien kierouteen, jota tukee poliittinen vehkeily.

 

Lukijoista kukaties jotkut eivät tiedä ”rötösherroista”. Se oli Veikko Vennamon keksimä termi, joka upposi kansaan kerrasta. Suomalaiset eivät ottaneet uskoakseen, että pahat taloudelliset vaikeudet 1990-luvun alussa liittyivät ennen kaikkea idänkaupan katkeamiseen, kun Neuvostoliitto kaatui, ja sen ohella taitamattomaan taloudenpitoon, jota nimitettiin kasinotaloudeksi.

 

Se oli synkkää aikaa, etenkin siksi, että niin monet täysin syyttömät ja pelkästään hyväntahtoiset ihmiset menettivät omaisuutensa muun muassa takausten myötä.

 

En luennoin tässä pidempään enkä esitä asiantuntijaa, koska tunnen asian. Olin tuomarina käsittelemässä näitä raha-asioita, tuomitsemassa kiinni jääneitä keplottelijoita ja toteamassa lainsäädännön tehottomuuden. Erikoisesti mieleeni jäi juttu, jonka keskiössä olivat kuoriyhtiöt ja minuuttiraha eli miten meillä kommunistinen puolue menetti sekin varallisuutensa. Ja perässä meni suuri osa punapääomaa, kuten rakennusliikkeitä ja vakuutusyhtiöitä. Ja monta pankkia.

 

Noiden kaukaisten tapausten rinnalle haluan nostaa tämän päivän. Silloin raha-asioissa juuri kukaan ei oikeastaan tiennyt, kenen syy. Nyt saamme, tänäänkin, lukea miten johtavat poliitikot muistelevat Putinin kummallista muuttumista. Venäjästä piti kehittyä suhteellisen demokraattinen maa, jonka kanssa tulisi toimeen. Nyt jo melkein kaikki suomalaiset ja suuri osa ruotsalaisista ei luota muiskuhun, vaan puukkoon ja kuularuiskuhun. Nykykielellä: vaikka eläisimme miten sievästi, se ei ehkä riitä.

 

Hyvin hoidettu sisäpolitiikka ei riitä. Olemme joka tapauksessa sidoksissa lukuisiin muihin valtioihin. Luultavasti saimme korkean teknologian etelästä ja kielen kaakosta. Tai sitten ei. Joka tapauksessa jo keskiajalla olimme hyvin riippuvaisia monen muun maan, kauppaliiton ja ritarikunnan asioista. Jos kuppi katui Bysantissa, se tuntui Suomessa asti (vaikkei siis mitään ”Suomea” silloin ollut).

 

Otsikkoni on viisto viittaus suomalaiseen perinteeseen. Tuo romaani on Juhani Ahon huonoja kirjoja. Hänellä on niitä koko lailla monta, eräiden loistokkaiden pikku lastujen rinnalla. Mutta viimeistään Aho vakiinnutti Aleksis Kivi -tyyppisen ajatuksen, että meillä on vain kylä ja kaupunki, Jukola ja Impivaara.

 

Oikeastaan en ihmettele. Snellman ja esimerkiksi Aug. Ahlqvist olivat matkailleet ja saaneet laajasti oppia Venäjällä ja Saksassa. Topelius plagioi parissa viikossa Helsingin lehtiin omissa nimissään Ranskan kirjallisuuden m merkittäviä uudistuksia. Ja alkava teollisuutemme loi nopeasti hyviä suhteita Englantiin. Paasikivi ja muut ajattelemattomat sanovat, että maantieteelle ei kukaan mahda mitään. Noinko on? Entä jos itänaapurimme olisi Novgorodin kauppavalio ja Arkangeli tasavalta keskittyisi öljyn pyydystämiseen pohjoisessa?

Itä

 

 

Suomalaisten mieleen on junttautunut ”Aasia – Itä”.

 

Joka suhteessa suurenmoisessa elokuvassa ”Andrei Rublev” Tarkovski esitti julmurit tataareina. Rublevin kaltaisilla munkeilla oli 1400-luvulla ihmeteltävänään myös pelottavassa määrin suomalaisten näköisiä pakanoita, jotka juoksentelivat lepikossa harjoittamassa kummallisia tapojaan. Ja Rublev oli koko eurooppalaisen taiteen suurimpia nimiä. Eikä Tarkovski olisi saanut elokuvaansa helposti sensuurista läpi nytkään, koska silmin nähden kysymys oli uskollisuudesta omille näyille verrattuna sortoon ja väkivaltaan.

 

Mutta tuo loukkaavaksi tarkoitettu ”Aasia”, joka esiintyi usein jo tsaarin ajan kirjoituksissa, ei ole alkuunkaan ongelmaton.

 

Paavo Hohti, joka on kreikkalaisen kirjallisuuden dosentti ja teki pitkän päivätyön Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä, on julkaissut järkälemäisen kirjan Bysantin historiasta, joka alkoi noin vuonna 300 ja käytännössä loppui 1463 Konstantinopolin valloitukseen.

 

Bysanttia on pidetty jopa ylisivistyneenä kreikkalais-roomalaisen antiikin jatkajana, koska kristinuskokin, johon virallisesti käännyttin varhain, oli eri puolilla suurtavaltakuntaa, Persian rajoilta Gibraltarille, oli vähän sitä ja tätä.

 

Myös Itä-Roomaksi sanotun tuhatvuotisen valtakunnan asioista tiedetään Suomessa vähän. Aineistoa olisi, mutta mielenkiintoa ei ole. Poikkeus on Waltarin ”Johannes Angelos”, josta käy ilmi kirjoittajansa tyrmistyttävä taito löytää lähteille. Tietääkseni Mika ei osannut kreikkaa eikä ainakaan sitä usein aika koukeroista kieltä, joka poikkeaa jyrkästi Uuden testamentin ”kalastajien kielestä”, joka on enimmäkseen konkreettista ja meikäläiselle amatöörille suorastaan helppoa lukea. Haavikon Bysantti-kuvat puolestaan perustuvat jokseenkin johdonmukaiseen tietämättömyyteen. Muistan miten yritin kitistä vastaan hänen muotoilulleen ”valtiosta jossa ei ollut inflaatiota eikä runoutta”, että hauskasti sanottu, mutta kumpikaan luonnehdinta ei ole alkuunkaan tosi.

 

Bysantin varhainen jälkeläinen oli Kiova. Venäjää ajatellen Moskova on sangen myöhäisten aikojen keksintö ja Novgorod puolestaan oli suuntautunut Itämerelle. Pietarin rakentaminen aloitettiin vasta 1700-luvun alussa ”suomalaisten maille” eli soisille saarille joilla asua kituutti esi-isiämme, tietääkseni muun muassa minun sukuani, joka on ”vanhasta Suomesta” eli toidsen termin mukaan Karjalasta.

 

Bysantti-kirja tarjoaa hätkähdyttäviä rinnakkaisuuksia. Esimerkiksi heikkokin keisari tarvitsi ainakin yhden voiton tai valloituksen. 

 

Laajennusta kaipaisi läntisessä Euroopassa johdonmukaisesti unohdettu tosiasia. Edelleen kaiken juridiikan pohjana oleva roomalainen oikeus oli nimenomaan itä-roomalaista eli bysanttilaista oikeutta. Rooma ympäristöineen barbarisoitui barbaarien hyökkäyksissä samaan aikaan kun Bysantin lakikoulut Konstantinopolissa, Aleksandriassa ja Beirutissa pitivät yllä ja kehittivät korkeaa perinnettä, joka oli vanhojen roomalaisten juristien kirjoittaman ”tulkintaa” eli väärentämistä. Sama ilmiö kuin rakennuksissa. Kirkko eli basilika oli alun perin keisarikunnassa tavallisen ”kunnantalon” eli hallintorakennuksen nimitys. Ja niissä työskenteli eteviä asiantuntijoita ja usein vielä etevämpiä eunukkeja.

 

Viittaus

 

Sofi Oksasen kaksi kirjoitusta Apu-lehdessä ovat merkittäviä. Ne aukeavat verkossa osoitteissa

 

https://www.apu.fi/artikkelit/sofi-oksanen-putinin-myotailijat-vastuussa-ukrainasta-essee

 

https://www.apu.fi/artikkelit/kirjailija-sofi-oksanen-velvollisuus-pakottaa-ottamaan-kantaa

 

Kirjailijan ammatti ei ole olla jotain tiettyä mieltä. Kirjailijan ammatti on löytää se tunteen, taidon ja tiedon tasapaino, joka saa ilmaistun menemään perille.

 

Voin vakuuttaa, että tuo tuollainen on hyvin vaikeaa ja aika harvinaista. Sitä ei tarvitse vakuutella kenellekään, että vakiintunein keinoin, eli esseillä, romaaneilla, runoilla, näytelmillä ja aforismeilla, työskentelevät hyvin monet sellaisetkin, jotka eivät oikeasti osaa.

 

On toisia, jotka löytävät kykynsä hitaasti ja ehkä yllättäen. On monia, jotka kadottavat sen.

 

Suuresti kunnioittamani arvostelija ja lukija, jo kuollut, sanoi kerran aika nimekkäästä kirjoittajasta: ”Hänen kauttaan kirjoittaa jokin henkiolento. Olen tuntenut hänet koulutytöstä. Niin kaikin puolin tyhmä ja pintapuolinen ihminen ei millään voisi itse saada aikaan tuollaista.”

 

Sanoja oli järkevä ja maan tasalla pysyttelevä, kymmenien kirjoittajien kanssa työskennellyt ammattilainen. Siksi tuo toteamus jäi niin vahvasti mieleeni. Vaikka esimerkiksi juutalaisuuden golem ja sen vastineet eri uskontokunnissa, kuten Raamatun ”riivaaja” ovat hyvinkin tunnettuja, tällä kertaa ei todellisuudessa puhuttu henkiolennoista.

 

Musiikissa, etenkin hiukan keveämmällä puolella, on koko joukko yhden kappaleen keksijöitä, jotka ovat jääneet muistiin vain jostain täysosumastaan. Tieteessä näitä riivaajan kuiskauksia on niin paljon, että on suorastaan tapana sanoa, että varsinkin matematiikan ja fysiikan huimimmat oivallukset saadaan hyvin nuorina, ja niiden jälkeen elämä kaikenkarvaisine Nobeleineen tai Fields-mitaleineen on ihan arkista. Ajatus on huikea yleistys, mutta ei ehkä aivan vailla totuuden siementä.

 

Kirjallisuudessa on tälläkin hetkellä myynnissä kokoomateoksia, joiden aiheena on ”kirja joka muutti elämäni”. Sellaisia on. Ja itse suhtaudun arvostavasti ”nimen palvojiin”, joihin Venäjällä lukeutui myös muutamia huimia tiedemiehiä, kuten Pavel Florinsky. Toistamalla joka päivä satoja kertoja lyhyttä hesykastista rukousta voi tavoittaa totuuden, ajatellaan.

 

Neurotieteen viittaavat hiukan tähän suuntaan. Jos ”totuus” on jokin syvästi tunnettu, ihmisillä ja kulttuureilla on tunnetusti stoa tai tuhansia keinoja irtautua tämänpäiväisesti eli langeta loveen – alkujaan kuulemma ”langeta louheen”.

 

Mutta siis Sofin kirjoitukset ovat kirkkaasti ilmaistuja. Ja myös asia on mitä painavin.

 

 

Etanointi

 

Kun kaipaan jotain todella vaativaa luettavaa, rauta- ja rakennustarvikkeiden luettelot ovat suurenmoisia. Silmiä avaavia verkkopaikkojakin on, kuten esimerkiksi Varusteleka.

 

Otsikko ja kuva (c) Wikipedia ovat nosta lähteistä. Opin lisää suomea. 

 

Sain lukea neljä kertaa tuotteen nimen ”etanadynamiitti” ennen kuin käsitin, että siinä tosiaan lukee, että etana. Selvittely tuotti tuloksen, että kysymyksessä on niin sanottu murtolaasti, jota käytetään räjäyttämisen sijasta. Sitä sekoitetaan veteen, huolellisesti valmistajan ohjeen mukaisesti, ja seos kaadetaan kallioon, kiveen tai vastaavaan, mutta ei naapurin kivijalkaan, porattuun reikään. Muutaman tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua kivi on rikki. Ja tehoaa myös teräsbetoniin. Kalkkiin ja vastaaviin aineisiin perustuva laati kehittää aivan hirmuisen paineen paisuessaan, luokkaa 7 miljoonaa kilogrammaa neliömetriä kohden.

 

En siis ollut ennen kuullut sanaa enkä tuntenut ainettakaan. Isoisäni puuhasi kunnian miehenä dynamiitilla. En tiedä tarkoin, oliko hänellä laturin paperit, mutta tärkeämpää oli se, että nimismies oli hänen hyvä ystävänsä. Kerran meni kivipuolen päästä ainakin kymmenen ikkunan lasiruudut, mutta hätäkös siinä, kun oli omistaja asialla.

 

Rakennustyömaalla kerrottiin kaverista, joka haukkasi dynamiittipötkystä palan ja nieli. Auttoi kuulemma päänsärkyyn. Ajatus saattoi olla sotavuosien perua. Silloin taisi olla tarvittaessa käytössä myös ”pioneerionki” eli järveen pudotettu käsikranaatti. Pyydys tosin taisi olla kielletty, mutta sain minä kerran varttuneessa iässä olleen herran tunnustamaan, että oli hänkin kaatanut hirviä, konekiväärillä, lentokoneesta. Terveisiksi lentueen muonamikolle.

 

Monissa meistä taitaa elää paholaisen henki. Kun paloauto ajaa pillit huutaen kohteelleen, ainakin pikkupojat ryntäävät silmät kiiluen katsomaan.

 

Omina varhaisina päivinäni muistiin syöpyi pysyvästi se ääni ja se näky, kun paikkakunnan tiilitehtaan huomattavan korkea tiilistä muurattu savupiippu kaadettiin räjäyttämällä. Siinä oli toki ammattilainen asialla, mutta siitä huolimatta näky oli huikea.

 

Voin hyvin ymmärtää paikalla olijan hymistelyä. Kun nimittäin Syväriltä lähdettiin kotimaata kohti, jossain siellä voimalaitoksen lähellä oli tullut mieleen, että kun ei räjähdysaineita ja kranaatteja saada kulkemaan määräänsä enempää, niin pannaan palamaan. Ja aineita kärrättiin monisatametriseen jokeen oikein urakalla.

 

Kertoa, silloinen pioneeriluutnantti, myöhempi yliopiston professori oli ollut mukana raapaisemassa. Hänen kuvauksensa mukaan koko joki kuivui hetkeksi.

 

Jostain olen kuullut, että kun sotilaallisista syistä räjäytyksiin varaudutaan rakenteissa, Enson Rouhialassa olisivat tänäkin päivänä paikallaan myös räjähteet.

 

Mene ja tiedä. Sitä puhutaan niin kaikenlaista.

 

 

Kirjavintti

 

Siunattu hakukone. Kommentoija muisteli Yrjönkadulla ollutta kauppaa, josta sai erilaisia taskukirjoja. Muistin kaupan nimen, Kirjavintti, ja omistajat Gisbert ja Raija Jänicken. Ilokseni havaitsin, että Gisbert elää ja mainitaan. Hän on kääntänyt saksaksi todella merkittävän määrän kirjallisuutta. Viimeisenä teosten luettelossa mainitaan ”Seitsemän veljestä”.

 

Verkko löysi myös ikätoverini, hyvin pitkään toimittajana eri maissa työskennelleen Tapani Laustin miellyttävän muistelon kasvinvuosiensa Helsingistä; teksti näyttää olevan vuodelta 2005. Kirjavintti mainitaan. Vinosti vastapäätä ollutta Osk. Hiltusen antikvariaattia ei.

 

Itse muistan nykyisin aivan yllättäviä paikkoja ja ihmisiä. Juuri eilen torkahdettuani muistin pikku ravintolan Athanasios kreikkalainen, jonka ovelta omistaja huuteli usein perääni suomeksi:” Musta…pipuri…pihvi…” Aiheesta huuteli. Hyvää eikä kallista. Samassa kauppakäytävässä olevassa Gambrinissa ei tullut käydyksi kovin usein, koska paikka oli jotenkin persoonaton. Otavassa 60-luvulla töissä olleelle juhlava paikka oli Uudenmaankadun Bigin Grilli. Tiesin että omistaja oli ollut kuuluisa näyttelijä Birgit Kronström, jonka esittämä ”Katupoikien laulu” on jäänyt yleiseen tietoisuuteen. Asuin siis Kalliossa, ja Otavassa opettelin olemaan itseäni paremmassa seurassa, ja mielestäni  opinkin.

 

Tuo Kirjavintti oli suuri erikoisuus. Oudon kauan se sinnitteli myymällä enimmäkseen vieraskielistä, enimmäkseen erittäin korkeatasoista kirjallisuutta opiskelijaa ilahduttavin hinnoin. Minkäänlaisia todisteita ei ole, mutta arvaisin että ainakin vuokriin saatiin joskus apua, koska niillä kulmilla toki liikkui myös aidosti sivistyneitä rahamiehiä.

 

Helsingissä oli keitaita. Kaksi suurta kirjakauppaa pitivät näyttävää valikoimaa. Musiikissa Fuga Fredrikinkadulla piti myynnissä todella eksoottista klassista musiikkia. Digelius myi jazzia. Kuvittelen että hyvässä tallessa oleva LP-levyni ”Jazz at Massey Hall” olisi alun perin sieltä – siis Parker, Gillespie, Monk, Mingus ja rumpali. Musiikki-Fazer ja aikanaan Westerlund Espalla myivät ja tilasivat. Vaikka konserttitaloa ei ollut, istuin itsekin ihmeissäni kuuntelemassa, miten nuori Jorma Panula johti minulle täysin tuntematonta Mahleria Yliopiston juhlasalissa. Korvani oli virittynyt kuorojen kuuntelemisella lauluihin. Nyt ällistelen eri tavoin haltuuni saamiani 60-luvun äänitteitä, joilla oopperataiteilijat panevat parastaan. Matti Lehtinen osasi kaiken, ja Usko Viitanen oli kovan kansainvälisen luokan Rigoletto ja Figaro.

 

Neljä tai viisi elokuvateatteria ja ainakin kolme elokuvakerhoa huolehti siitä, että vaikeitakin elokuvia näki.

 

Vanhat ajat eivät olleet hyviä. Edellä muisteltu miellytti harvoja. Mietin vain, että 60-luvun lopulla tapahtui aika suuri muutos, joka on unohtunut 70-luvun liikavasemmistolaistumisen varjoon. Luultavasti aloimme silloin saavuttaa Ruotsin etumatkaa ja sitä muutosta edistivät merkittävästi suomenruotsalaiset. Heitä oli silmiinpistävän paljon 50-luvun valopäissä.

 

No. Menneisyyttä. Mutta Gisbert Jänicken esimerkki oli hieno. Lievästi epäilen, että monikin yllättävienalojen edustaja sai tärkeitä sysäyksiä siitä suunnasta. Itse hätkähtelin ei-ranskalaista strukturalismia eli esimerkiksi Lotmanin ja Todorovin ja Proppin ja Roman Jacobsonin kirjoja, jotka enteilivät semiotiikkaa. Ne oli jo käännetty ruotsiksi ja niitä siis sai Yrjö­nkadulta. Ja siellä oli ihmeellisiä saksalaisia taskukirjoja, DTV, yhdentoista merkittävän kustannusliikkeen yhteinen taskukirjasarja.

Foucault ja hulluus

 

 

”Hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä, sillä viisauspa turha lie, mut hulluus tärkeä.” (Mustapää.)

 

Mietin vastausta aiheelliseen kysymykseen: miten niin kuuluisa Michel Foucault oli väärässä. Niin kuin missä?

 

Hän kirjoitti lapsuuden, hulluuden, vankilan ja kasarmin historian ja sitten seksualiteetista. Sanoista ja asioista hän laati hyvin käsitteellisen ja hyvin vaikeatajuisen kirjan. Hänen vaikutuksensa oli jokseenkin suuri, kunnes hän kuoli 1984. Nyt sekä tuotanto että teesit tuntuvat jokseenkin vanhentuneilta, myös filosofiana.

 

Päällimmäisenä on mielessäni Foucaultin todistelema ja perustelema ajatus, että tieto on vallankäytön väline ja että totuus on sosiaalinen rakennelma. Viimeksi mainitusta näyttää johtuvan, ettei totuutta ole olemassa. Korkeatkin ihmistieteet, kuten historia ja filosofia ovat poliittisen vallan naamioita.

 

Saapihan sitä noinkin ajatella, ja miehen kiistakumppaneista eräät, varsinkin Althusser, kirjoittivat Marxista löytämänsä perusteella vielä ihmeellisempiä.

 

Etenkin hänen teoksestaan ”Tarkkailla ja rangaista” tunnen joka sanan, lauseista puhumattakaan. Taustan olen joskus kertonut tässä blogissa. Suomennos, joka tilattiin ja saatiin, oli ihan kelpo työtä, mutta tarkoitukseen huonosti sopiva niin että lopulta koko teksti taisi kulkea minun kirjoituskoneeni kautta; olin silloin Otavassa töissä.

 

Ajatus vankilasta maan poliittisten vallanpitäjien harjoittaman sorron välineenä ja herkeämättömästä tarkkailusta oli sähköistävä. Ongelma oli ilmeinen. Havainnot on haettu tukemaan oivallusta.

 

Sanoisin että Solzhenitsynin ”Vankileirien saariston” sisältöön perehtyminen johtaa ajatukset aivan toisaalle. Vuosisadan suuret diktaattorit, joiden jälkeläinen on vauhdissa Ukrainassa, vähät välittivät tarkkailusta ja sorrosta. Siperia ja erilaiset vankileirit toimivat tehokkaammin ja ammus tehoaa nopeammin kuin sana.

 

Ranskalaisten intellektuellien tuotannossa on usein se ongelma, että heille maailma on Pariisi ja mahdollisesti Lontoo ja nykyisin lisäksi San Francisco. Mutta kun maailmaa on muuallakin.

 

Se oli sellaista aikaa. S. Freudin oivallukset olivat hienoja ja tavallaan tottakin – Wienissä. Etenkin nuorehkoille, kielellisesti erittäin eteville naisille. Mutta yritys luoda kaiken kattavaa mielen historiaa niiden varaan oli yhtä epämääräinen ja oikullinen kuin Foucaultin seksuaalisuuden historia.

 

Haluaisin ymmärtää tai ainakin aavistaa erään tärkeän asian. Onko nyt erikoisen karkeana vaikuttava valehtelemisen kulttuuri ja siihen liittyvä arkisen selvien tosiasioiden härski kiistäminen tavalla tai toisella sukua ajattelun huippuammattilaisten työlle. He, Nietzschestä Foucaultiin ja eteenpäin, tekivät parhaansa purkaakseen ”todellisuutta” ja etenkin erilaisia itsestäänselvyyksiä. Mieleeni on jäänyt, miten Foucault ihasteli Iranissa Ajatollah Khomeinia ja näki paljon uutta ja lupaavaa länsimaisten erehdysten siivoamisessa. Monet eivät nähneet edes Irakin ja Iranin pitkässä sodassa 80-luvulla mitään erityisen syvällistä.

Kummallinen kertomus

 

 

Ei pidä luulla tätä kirjoitusta arvosteluksi eikä edes kirjaesittelyksi. Tunnen Anna-Liisa Haavikon, joka on tehnyt erittäin suuren työn laatimalla Kaari Utrion elämäkerran. Se ilmestyi juuri ja sain sen ja luin. Mutta tutustuin pintapuolisesti myös Kaariin vähän yli 50 vuotta sitten.

 

Sen olin vain aavistanut, että on mahdollista tehdä suomalaisen kirjallisuuden ja sen tärkeän osan eli viihteen esittely tavalla, joka ylittää kirkkaasti kaiken asiasta ennen luetun. Siis: miten kirjoja luetaan, miten niitä sitä ennen kirjoitetaan, miten niille sitten käy. 

 

Taika on Utrion erikoislaatuinen järjestelmällisyys. Hänellä näyttää olevan kaikki tallessa ja järjestettynä. Kun hän aloitti, viihderomaania ei julkisuudessa pidetty edes halveksimisen arvoisena. Kun hän oli julkaissut 37 historiallista romaania ja lopetti vuonna 2017, myönnettiin yleisesti, että hän oli pitänyt lukemista yleisesti ja keskisuurta kustannusliikettä eli Tammea pystyssä ja saanut siitä sangen laajasti tunnustusta.

 

Kun itse olen nähnyt sellaisia myyntiilukuja ja tilinpäätöksiä, jotka eivät ole millään muotoa julkisia, tiedän hyvin, että Tammi oli tappiollinen yritys oikeastaan koko toiminta-aikansa. Ilman Utriota se tuskin olisi pystynyt jatkamaan, vaikka tietysti oli punapääoman eli KK:n rahoittama, osa ns. edistysmielistä osuuskauppaliikettä.

 

Utrion romaanit eivät ole minun silmissäni kirjallisesti verrattoman ansiokkaita, vaan rehellistä työtä ja monille tärkeitä. Historiaa ne varmaan ovat avanneet enemmän kuin koulun hisorianopetus.

 

Utrion toinen ura on ollut yleistajuinen tietokirjallisuus, etenkin naisten ja lasten historia. Siinäkin työ on jämptiä ja menestys on ollut suuri, etenkin kirjan ”Eevan tyttäret”. En yhtään sure, että etenkin Ranskassa ja Italiassa jo 1930-luvun lopulla alkanut tutkimuskirjallisuus ei varsinaisesti näy; eivät sitä Suomessa tunteneet taannoin historian professoritkaan. Tarkoitan suuria nimiä sellaisia kuin Braudel, hänen opettajansa Febvre, ja vielä aikaisemmin Pirenne ja tavallaan saksalainen Lamprecht. Lapsuuden historiasta ehti nousta hiukan puolivillainen psykologisoivat kirjallisuus (kuten Bettelheim). Teoreettisen tutkimuksen uranuurtaja oli ehkä Foucault, joka tosin oli väärässä joka asiassa, kuten nyt tiedämme. Tavallisen, matalan ihmisen mielen kartoittaja oli ensimmäisenä Le Roy Ladurie (Montaillou) , joka keksi käyttää inkvisition pöytäkirjoja selvittääkseen, mitä vähäisten kyläläisten mielessä todella liikkui.

 

Utrio näyttää kirjoittaneen vuonna 2004 aika jyrkästi V. Putinia vastaan ja Naton puolesta. Niinpä hänellä on tilaisuus juuri nyt nähdä, miten mentaliteetit törmäävät toisiinsa Euroopassa ja Aasiassa.

 

Utrio tukeutui Jane Austenin ja muutaman muun merkittävän brittikirjailijan romaaniperinteeseen. Mahdollisesti hän oli kasvanut kahden merkittävän, juuri nyt harvoin luetun pohjoismaisen naisen perinteeseen, nimittäin nobelistien Sigrid Undsetin ja Selma Lagerlöfin. Suomalaisesta historiallisen romaanin perinteestä hän erkaantui selvästi. Toisin kuin Waltari, jonka romaanien sankarit olivat yleensä hiukan naamioituja kuvia kirjoittajasta itsestään ja hänen ongelmistaan, Utrio loi henkilöt ja luotti tapahtumiin, usein anekdootteihin.

 

Kuka ties tämä aika arkaainen piirre teki hänestä niin suositun. Tutkimus keskittyi paikkoihin ja aineellisiin oloihin, Utrion romaanit henkilöihin ja heille tapahtuneeseen. Edelleen kiihdyttävimmät historiantutkimukset koskevat esimerkiksi merta (Braudel, Abulafia), kun taas merkittävät henkilöt ovat väistyneet – vaikka esimerkiksi Pietari Suuri näyttää olleen sekä Stalinin että Putinin esikuva.