Valvokaa

Järjestettyäni kirjojani, perinpohjaisesti eläkkeelle jäätyäni, tiedän varmasti, että tekniikan ja kaupan katsaukset ovat painavia kantaa roskiin mutta muuten jokseenkin jätettä. Jäin vähän tuijottelemaan, kun jopa Manuel Castells erilaisine kumppaneineen osoittautui siinä mielessä silppuritavaraksi, etten keksi ketään, jolle sitä suosittelisin.

Olen hankkinut pojille (tytöt ovat vielä esikouluikäisiä) erilaisiksi lahjoiksi kirjoja, koska he ovat selvästi tottuneet siihen, ettei isoisältä irtoa edes selviä seteleitä, paitsi joskus.

Tieteen ja taiteen ero on juuri tämä. Kuvassa on Paul Kleen ajatuksia Sinbad merenkulkijasta. Vaikka minulla saattoi olla juuri tuokin teos nuppineulalla postikorttina seinässä ennen kuin oli edes lapsia, kyllä sekä Klee että Sinbad kestävät viisisataa tai tuhat vuotta. 

Olin eilen pitämässä sen kovasti työllistäneen luentoni henkilötiedoista ja aloitin leuhkasti sanomalla, ettei tämä ongelma ilmesynyt maailmaan Amsterdamissa 1941, kun Gestapo onnistui liian hyvän synagogan henkilörekisterin avulla löytämään kymmeniä tuhansia juutalaisia kolmessa tunnissa ja toteamaan, että esimerkiksi Anna Frankin perhe oli kateissa.

Sanoin kuulijoille, että monissa maissa henkilötietojen rekisteröinti on ensimmäisiä opittuja asioita. Jouluevankeliumi alkaa lauseella, jossa kerrotaan, miten keisari Augustukselta kävi käsky, että koko maailma  oli verolle pantava. Ei muuta kuin Betlehemiin!

Censor oli Rooman korkein virkamies 600-luvulta eKr. alkaen, joten Raamattu on väärässä väittäessään, että tämä verollepano oli ensimmäinen. Ja verollepano on kovin erikoinen nimitys puoliuskonnolliselle toimitukselle, jossa merkittiin muistiin kaikki, siis myös naiset ja lapset, ja arvioitiin koko omaisuus, siis myös padat ja pannunjalat. Siis henkilörekisteri.

Toimitus tunnetaan erittäin hyvin. Jumaluusoppineilla on harmia siitä, että Kyreniuksen maaherra-aikana Syyriassa ei ollut väestönlaskentaa. Pari vuotta myöhemmin oli, jolloin muuten Rooman juuri alkaneen keisarikunnan väkiluvuksi saatiin 4,2 miljoonaa ihmistä.

Täysin selvä tarkoitus oli myös kirjata nuoret miehet, joista sai aina tarpeellisia sotilaita. Mutta Rooman aikanaan rappeuduttua jouduttiin odottamaan vuoteen 1794 ennen kuin yleinen, kaikkia ihmisiä (myös naisia ja lapsia) koskenut asevelvollisuus (levée en masse) havaittiin giljotiiniakin tehokkaammaksi keinoksi ja tietojen keruu välttämättömäksi. Armeijoiden koko kymmenkertaistui ja johtamisen teknologia muuttui, kun jopa korpraalien oli osattava lukea, käskyjä siis. Lasten asevelvollisuuteen muuten kuului repiä kangasta luntuiksi, jollaisia tarvittiin etenkin tykin mutta myös krouvin kiväärin laukaisemiseen.

Samassa paikassa, jossa olen itsekin luennoinut, puhuu pian Shoshana Zuboff, eläkkeellä oleva Harvardin Business Schoolin professori, jonka tulkinta on suunnilleen se, ettei Trump toista äänestäjää tarvitsekaan, kun sillä on jo Google.

Tulkinta on niin sanoakseni radikaali. Zuboin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, mutta Frankfurter Allgemeinessa hän selvittää näkemystään. Olemme siirtyneet lisäarvon riistämisestä valvonnan kapitalismiin, joka ei tyydy kähveltämiseen, vaan luo lisäksi ennusteita ja profiileja ohjaamaan sekä ostokäyttäytymistä että politiikkaa. Luullakseni välineenä on 5 G, joka on näinä aikoina meilläkin. Se on niin nopea puhelin- ja tablettiyhteys, että Foxin uutisia voi seurata ainan ja kaikkialla, eikä mitään YLEä edes tarvita..

Ryskyen kaatuu

Puun kaatumisen uhkaa ei tiedä mutta mittauksia ja arvioita voi tehdä. Silti, vaikka jättäisi laskuista maksajien ja urakkaa tarjoavien rahan sävyttämät arviot, joku voisi tehdä kenttätutkimuksen. Yllättävän paljon on ihmisiä, jotka olisivat kaatamassa puun ja toisia, jotka eivät sallisi hetkeäkään hakkaamista.

Joku väitti kerran tosissaan, että kirjailija Lauri Viidan kutsuminen kylään oli vaarallista. Jos tontilla sattui olemaan esimerkiksi uljas ja ylpeä ikihonka, Viita livahti liiteriin, etsi kirveen ja alkoi kaataa. Ennen kuin vikkeläkään isäntäväki ei välttämättä ehtinyt hätiin. Hän piti lakkapää petäjää henkilökohtaisena loukkauksena, jonka kanssa oli heti paikalla selvitettävä, kumpi on kumpi.

Meillä oli täällä se viemäriremontti, jonka yhteydessä kaikki paikat kaivettiin auki. Kuvan nosturiautoa soviteltiin eri paikkoihin. Lukijat toivottavasti tietävät, että tolppakengillä varustautuneisiin ”metsureihin” on syytä suhtautua jokseenkin varovasti. Järeämmän puun katkominen latvasta alkaen varmasti ja vakuuttavasti on oma ammattinsa. Kannattaa maksaa, ei riskeerata.

Samassa yhteydessä, kun ympärillä oli useitakin vuosikymmeniä seudun työmaalla toimineita ihmisiä, kuten maansiirto- ja putkiurakoitsijoita, asiaa käytiin kovastikin läpi ja tultiin siihenkin tulokseen, ettei tarjolla oleva kairaaminen ja siihen yhdistetty ultraäänikuvaus anna varmaa tulosta. Terveeksi todettu puu saattaa äkisti kaatua, kun riittävän kova myrskynpuuska puhaltaa juuri oikeasta suunnasta.

Tutkimme tästä ympäriltä jokseenkin monta puuta, ja melkein ikäiseni putkimies osoittautui tämänkin alan taituriksi; hänellä oli tietenkin syvälliset tiedot myös juurien tunkeutumisesta salaojiin, viemäreihin ja tarkastuskaivoihin. Näin itse kaikenlaista, mitä ei olisi äkisti uskonut todeksi. Ja toden totta, oli useita puita, jotka ulkopuolelta vaikuttivat täysin terveiltä ja vahvoilta, mutta tuomion saatuaan kaadettuina osoittautuivat sisältä ontoiksi ja lahoiksi.

Samassa yhteydessä hankin käsiini geologisen kartan, ja kaivutyön edistyessä pääsin myös näkemään, millaista maaperä tässä todella oli. Mineraalien eli saven ja humuspohjaisen mullan suhde osoittautui kiinnostavaksi, mutta sivumennen kävi myös ilmi, miksi tuossa edessäni pellolla perunakaan ei menesty. Ilmeisesti kosteus ei ole ydinasia, vaan happamuus eli alkalisuus.

Ja ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että peruskallio on kovin pinnassa. Itse asiassa keltaisen talon mäellä oleva talo, josta isoisäni sanoi ensi näkemältä, että se on ryssän mitoilla rakennettu, näyttää olevan kaksoiskappale Tshehovin Melihovosta. Katon jyrkkyys on jotain sellaista, mitä ei täälläpäin yleensä harrastettu. Ruotsin kyynärä muuten oli 59 cm ja Venäjän kyynärä 71 cm. Tulee noilla mitoilla taloista kyllä eri näköiset. Ja se talo, käyttökiellossa ja korjauskelvoton, on suoraan peruskalliolle rakennettu. Pinnassa näkyvät mannerjään raapaisutkin. Savossa rakennutimme huvilan kallion muotoja noudattaen. Graniitissa on luonteenomainen kvartsijuomu, jota käyttäen isäntä voisi arvioida heinäntekoaikaan päivän sään. Jos on vettä tulossa, kvartsi on jo aamulla kostea. Graniitin ja kvartsiitin lämmönjohtokyvyssä on eroa ja siksi niiden pintalämpötilan eron tuntee kesällä paljaalla sormella.

Erikoinen silmäteräni on sairas puu, johon ei ole koskettu. Siinä männyssä on lähellä latvaa liki metrinen pahka, todella kummallisen näköinen. Mutta koivuissa ei olet tuulentupia. Mistähän saisi sellaisen aiheuttaman kotelosienen (Taphrina betulina). Lapsena ollessani yhdessä pihakoivussa oli. Luulin että siellä asuu harakka. 

Kuuset

Seinissäni kiinni on metsä. Suurin kuusi, joka on kuvassa ja on toisten mielestä vaarallisen lähellä taloa, lienee ollut taimi Isonvihan aikaan, kaksisataa vuotta sitten.

Se on vähän verrattuna maantiehen. Alisen Viipurintien alla oleva kärrytie on ollut käytössä jo pakanuuden aikaan ja voi siten olla Suomen toiseksi vanhin. Lähempiä tietoja saisi viistokeilaamalla. Itse olen tyytynyt arvailemaan vanhimpien maanjakokarttojen avulla luottaen samalla siihen, että ratsumiehet ja rekeä vetävät hevoset menivät siitä, mistä pääsi helpoimmin.

En usko, että taloni vierestä löytyisi rantarosvojen rakennelmia, koska tämäkin pieni peruskallion kulma, jonka päällä istun tälläkin hetkellä, oli tuhat vuotta sitten merestä tuskin erottuva luoto, ihan samanlainen kuin ne, joita seutu on edelleen täynnä. Mutta puut! Tässä osallistumiseni kansalaishankkeeseen. Runo on Guillaume Apolllinairen, ja suomensin sen 30 tai 40 vuotta sitten. 

Kuusilla on suipot hatut

ja maata viistävät viitat

ne ovat tähdistäennustajia

ne tervehtivät kaatuneita veljiään

Rein-virran laivoja

Vanhojen kuusien johdolla

ne ovat perehtyneet seitsemään taiteeseen

ja ne ovat suuria runoilijoita

ne on määrätty ja ne tietävät sen

kiertotähtiä kirkkaammiksi

Loistamaan lempeästi tähtinä

lumen peitossa onnen

jouluaattona

nukkuvain kuusten juhlassa

niitten pitkät kaipaavat oksat

Kuuset ovat muusikkoja

ne laulavat menneistä jouluista

syysöissä tuulessa

tai ankaria noitia

jotka loihtivat ukkosen taivaalta

Talvi tekee kuusista

valkeita enkeleitä

niiden siivet heiluvat

kesä juhlallisia rabbiineja

tai vanhoja neitejä

Kuuset puoskarit kiertolaiset

tarjoavat rohtojaan

kun vuori synnyttää

ja joskus suuressa myrskyssä

kuusi voihkaisten kaatuu nukkumaan

McCarthy

Harjoittelen lannistaakseni vastenmielisyyden skifiä ja dystopioita kohtaan. Science fiction lienee kirjallisuutta tai elokuvaa, joissa ympäristö tai juoni sisältää todellisuuteen perustumattomia teknisiä ilmiöitä. Dystopia on utopian vastakohta eli kuvitelma maailmasta, joka on mennyt aivan synkäksi.

Perusteluni on satujen miettiminen. Viimeiset minuutit ennen nukahtamista ovat arvokkaimpia. ”Tuhannen ja yhden yön” magneettivuori on mainio. Miksei se ole jo käytössä? Merestä ulkoneva vuori on niin magneettinen, että se repii laivoista naulat ja köysistä pylpyrät merimailien matkalta.

Matkailuuni nykykirjallisuuteen antoi sysäyksen Emile Zola, siis hän joka kuoli runsaan tuotannon ja suuren menestyksen kokeneena 1900-luvun alussa. Välitön mielenkiinnon aihe oli romaani, jonka henkilönä on Zolan lapsuudenystävä Paul Cézanne, mielestäni näkemisen ongelmiin syvällisimmin perehtynyt ihminen ajallamme.

Zolan kautta ymmärsin, että kirjallisuuden suuntaus naturalismi ei ole lainkaan sitä mitä olen luullut. Olen häpeissäni. Tiedän ja olen opettanut, että kirjallisuus- ja taidehistoria on perinteisesti sellaisten henkilöitten opetettavana, joiden oma sielu on sahajauhoa. Naturalismi on vain tarkkaa kirjallisuutta. Kirjallisuuden ihme on sen kyky välittää kaikki vähällä, myös sielun huokaukset. Onko kuvauksen kohde todella olemassa, sitä ei kerrota, koska sillä ei ole väliä. Ja siksi Zolan kuvaukset katuun liiskaantuvista katontekijöistä ja taiteilijoiden ikuisuushaaveista ovat tärkeitä, vaikka hän tietenkin epäonnistui yrityksessään kuvata muinaista Pariisia (1860-lukua jne.) ”sellaisena kuin se on”.

Mutta olen siis anteeksipyynnön velkaa teille, lukijoilleni, ja samalla itselleni. Olen jättänyt täysin väliin niin paljon maineikkaitakin kirjoja ajatellen kuin kuka tahansa pöhkö, että miksi rasittaisin itseäni toisten ihmisten kaameilla kauhukuvitelmilla.

On nimittäin totta - kerrankin – mitä lukemattomat palkintolautakunnat ja kriitikot toistelevat, että amerikkalaisista kirjailijoista 1900-luvun suurin on Cormac McCarthy. Hän on samaa tasoa kuin William Faulkner parissa hyvässä kirjassaan, mutta hän osaa kirjoittaa runoutta proosana. Juuri tuosta syystä olen harmitellut, että en käyttänyt puolta elämääni venäjän opintoihin eli lukeakseni Dostojevskia ja Tshehovia alkukielellä. 

Kun aloittaa Tie-romaania (Road), maailmasta on tuhottu lähes kaikki ja harvat jäljellä olevat taapertavat tomussa ja tappavat ja syövät toisiaan. Mutta lukija lukee kirjaa! Kaikki ei ole lopussa, vielä, koska tässä on kirja, joka on kirjoitettu kielellä. McCarthyn lause tuo mieleen Wallace Stevensin runot, jotka ovat sukua Thoreaun ja parin muun amerikkalaisen metafyysikon teksteille. Ja englannin kieli soi yhteen aiheiden kauheuden kanssa. Naturalismin ympärillä kieppuu taika.

On myös kovin väärin, että kaikki mainintani Villin lännen maailmasta eli siis kuvitelmista ovat sivuuttaneet Raja-trilogian (Veren ääriin, Kaikki kauniit hevoset, Tasangon kaupungit) ja Blood Meridianin. Nimeään myöten minulle osoitettu näyttäisi olevan No Country for Old Men, ei vanhojen miesten maa.

Suuri osa romaaneista on julkaistu 2000-luvulla suomeksi. Ja kirjat ovat siis merkittävästi syvempiä ja laveampia kuin Margaret Atwood (The Handmaid’s Tale, 1985). – Lisäys: asiantunteva kontaktihenkilöni sanoi että nyt suomeksi tullut Svetlana Aleksijevtšin ”Neuvostoihmisen loppu” saattaa olla paras hänen koskaan lukemansa kirja.

Kuluttaja

Tiesin että Kuluttajain lehti oli kommunistien julkaisema, joten sitä ei saanut lukea. Tunsin monta kommunistia, ja mielestäni he olivat miellyttävää väkeä. Tuossa lehdessä minua vähän harmitti, että siinä olisi ollut sarjakuva Pekka Puupää. Kun sarjakuvasta sitten alettiin tehdä elokuvia, niistä sai pitää, koska ne eivät olleet kommunistisia ja niitä näytettiin meidän elokuvateatterissa.

Ystäväni bongasi ja onneksi valokuvasi Kaivopuistossa erään talon seinästä emaljikyltin ”Talonmies – Gårdskarl”. Tuosta nimikkeestä tulee heti mieleen talonmies Pikkarainen, jota esitti elokuvissa Armas Jokio. Justiina käytti nimitystä ”pihanmies”. Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa korttelin esimies oli salaisen poliisin ilmiantaja. Ranskan järjestelmä oli maailman kummallisin. Portinvartijalla oli oma mörskä sisällä ja hänelle piti huikata, mihin on menossa. Informaatioteknologian huippu oli conciergen johdossa ja hallinnassa oleva naru, josta kiskaisemalla sai ulko-oven auki. Niillä oli oikein sähkölukkoja, siis 60-luvun alussa.

Todellisuudessa luulen, että säästyin sarjakuvien takia pikkupoikana vain vaivoin väkivaltaisuuksilta, vaikka kaverit olivat varmaan kateellisia. Sen lisäksi että minulle tuli tilattuna Sarjakuvalehti ja sitten näytenumerosta 1951 alkaen Aku Ankka, sain tietenkin Äidin hoitamassa kirjakaupassa lukea kaikki sarjakuvalehdet. Niin minusta tuli, havaittiin 1970-luvulla, jonkin tasoinen sarjakuvien asiantuntija. Tietysti luin myös Pekka Lipposet ja ilman muuta El Coyoten (äännetään el koyote). Ja Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemiston. Sitä vastoin monille rakas Jerry Cotton nousi huimaan maineeseen vasta 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Mielestäni Mauri Kunnas (s. 1950) kertoi jo uransa alkuvaiheessa olevansa Nyrokissa toimivan Jerry Cottonin harras ihailija. (Lehti oli saksalainen, mutta suurmies Seppo Tuisku kirjoitti paljon itse.)

Kuluttajain lehdestä taisi tulla Me-lehti, joka oli joitakin vuosia erittäin korkeatasoinen ja julkaisi muun muassa etevästi laadittuja kirjallisuusarvosteluja (Eila Pennanen). Kolumneja kirjoittivat ainakin Matti Mäkelä, Sirpa Kähkönen, Tommy Taberman ja Kari Hotakainen.

Sana ”kuluttaja” alkoi muuttua oikeudelliseksi myös mielikuvissa. Oli kuluttajansuojalaki ja oli kuluttaja-asiamies. Punapääoman piirissäkin käsite ”kuluttaja” joutui ikään kuin piiloon samaan aikaan kun osuuskuntia muutettiin osakeyhtiöiksi.

Säästäväisyyttä on välillä kehotettu kavahtamaan, mutta markkinoinnissa edulliset tarjoukset kelpaavat. Tulee mieleen neuvostoliittolainen peltisanko, joka oli muuten hyvä paitsi että siitä putosi pohja, jos sillä yritti kantaa jotain.

Puolivirallinen Kuluttaja-lehti on mieluisaa luettavaa. Tuotevertailut vaikuttavat sangen päteviltä. Viimeksi hoksasin vastauksen vaikeaan kysymykseen. Nimeltä mainittu apuohjelma kerää koneelta kaikki salasanat yhteen paikkaan yhteisen salasanan alle. Tämä ei ole pieni asia, jos joutuu esimerkiksi vaihtamaan puhelinta ja muistelemaan, millaiset kumman tunnarit Ylen verkkosivuille onkaan tullut otetuksi.

Iltapäivälehdet eivät ole pekkaa pahempia. Kiirehdimme kauppaan kahvilaatujen makutestin jälkeen. Olen siirtynyt jo pysyväisluonteisesti alle 2 euroa maksavaan Rainbow-kahviin, jonka nimi on Kahvi. Kuuluisa Juhla-Mokka arvioitiin testissä kelvottomaksi. Ja Rainbow on siis S-ryhmän käyttämä nimitys tuotteille, joita ei edes kehdata mainostaa. 

Sama tuntuu toistuvan. Oliiviöljyissä kerran lähes satasen pullo maksava ihmeöljy hävisi koko vertailun, ja paraiksi arvioitiin Rainbow ja Pirkka…

Soini

Timo Soinille esitettävä välikysymys aborttiasiasta sopii oppikirjamateriaaliksi. Välikysymys on epäasiallista kalastelua. Soini on toiminut hänelle kuuluvan ilmaisunvapauden (sananvapaus) puitteissa.

Jos asiasta olisi vähintäkään epäselvyyttä, sanon jälleen kerran mahdollisimman selkeästi, että Soinin kanta abortteihin on mielestäni väärä, monia loukkaava ja sitä ei voi kannattaa. Lisäksi se on mielipiteeni mukaan lähes yhtä tuhoisa kuin katolisen kirkon kanta.

En muuten ole täysin vakuuttunut siitäkään, ettei tämä Soinin tapaus sisältäisi poliittista laskelmaa. Lakimiehen tulkintaani se ei vaikuta.

Tapaus on kirjoittamisen arvoinen, koska sananvapautta tarvitaan etenkin ”väärien mielipiteiden” turvaamiseen. Esimerkiksi minusta islam on uskontona alkeellinen ja senkin vuoksi epämiellyttävä, toisella tavalla kuin esimerkiksi buddhalaisuus, hindulaisuus tai jainilaisuus,  joita en liioin kannata. Niitä suojaa uskonnonvapaus. 

En näe ongelmaa siinä, että väkivaltaisuuksiin yllyttävä islamin edustaja tuomitaan rangaistukseen. Jokin osa vihapuheesta rankaisemisen pilkkaamisesta johtuu tässä käsitteiden sekoittamisesta.

Yhdysvalloissa (ja Venäjällä) litteralismi on suosiossa. Erinäisiä asioita tulkitaan kirjaimellisesti. Tuon menetelmän vastakohta on mm teleologinen tulkinta, jossa päämäärä eli esimerkiksi kiellon syy saa suuren merkityksen.

Telelogiakaan ei ole usein hyvä. Ylinopeudesta pysäytetty saattaa sanoa poliisille: tie oli tyhjä; kukaan ei ollut vaarassa. Tuo on vetoamista nopeusrajoituksen määräämisen tarkoitukseen. Siinä pitäisi ottaa huomioon kompetenssi. Sakotettavalla ei ole sen enempää kuin sakottajallakaan oikeutta ryhtyä määrittelemään lainkohdan tulkintaa vetoamalla sen tavoitteisiin. Tuomioistuin voi tehdä sitä, mutta periaatteessa asia kuuluu eduskunnalle.

Soinin tapauksessa oikeuskansleri sanoi ratkaisussaan aika suoraan pitävänsä Soinin menettelyä epäasiallisena. Niin minäkin pidän. Oikeuskansleri katsoi, ettei menettely anna aihetta muuhun. Olen samaa mieltä.

Takan on harkintaperuste, joka on ongelmallinen. Jokin asia ei ole jotain, esimerkiksi naisten halventamista, mutta se voi ”luoda mielikuvan” tai ”antaa sellaisen käsityksen”. Tavallisimmin tätä perustelua käytetään virkamiehen tai muun henkilön esteellisyyttä pohdittaessa. Henkilö ei ole esteellinen, mutta tarkemminkin miettien hän vaikuttaa esteelliseltä. Etenkin diplomatiassa piiloviestit ovat tavallisia.

Soinin jutulla on edeltäjä. Ulkoministeri Holsti törmäsi epäluottamukseen ja menetti tehtävänsä. Tilalle tuli Eljas Erkko, ja vuosi oli 1938. Holsti vastusti Hitleriä eikä varsinkaan viinaa juoneena peitellyt vastenmielisyyttään natsismia kohtaan. Hän ajoi aktiivista keskusteluyhteyttä Neuvostoliittoon. Se oli todellinen syy.

Virkamiehen asema on vaikea. Mitä tehdä, jos uskonnon ja maailmankatsomuksen opettaja tapaa oppituntien ulkopuolella ylistää oppilailleen omaa ateismiaan? Vastaus: en oikein tiedä.

Karhu hunajapurkilla

Isoja ovat isoisten rahat. Tietosuoja-askareissani tuli vastaan sellainenkin tieto, että markkinoilla olevien henkilötietojen tuntemattomalla tavalla pääomitettu arvo on tällä hetkellä (eurooppalainen) triljoona euroa.

Siinä esimerkiksi muutaman sadan miljardin suuruusluokassa käpristelevä Suomi ei paina yhtään mitään.

Sitä jäin katsomaan pitkään, kun Europarlamentti äänesti urheilutilaisuuksille tekijänoikeussuojan. Asia on kesken ja tavoitteena on direktiivi, joka muu muassa Suomen tulisi sitten erikseen säätää lakina voimaan (subsidiriateetti).

Urheilutilaisuus rinnastettaisiin siis esittävään taiteeseen ja suojattaisiin niin sanottuna lähioikeutena. 

Kauankohan urheiluseuroilta ja sitten yksittäisiltä urheilijoilta kestää tulla käsi ojossa osingolle? Pitäisikö ehdottaa, että Puolustusvoimien lippujuhlan paraatin katsomisesta olisi maksettava Teostolle? Ja sitten jumalanpalvelukseen osallistumisesta.

Logiikka on selvä. Esittävä ja luova taide kehittyivät eri tavoin ja eri aikoina. Tällä hetkellä esimerkiksi näyttelijällä on sananvalta elokuva- tai teatteriesitykseen, mutta vain omasta osuudestaan. En ole kuullut, että näyttelijä olisi tullut vaatimaan muutoksia elokuvaan siltä osin kuin hänen naamansa ei näy.

Sen voisi kyllä tehdä. Tuotantovaiheessa voisi käydä ilmi, että syntymässä on teos, joka loukkaa esiintyjän moraalisia oikeuksia esimerkiksi siveellisyyteen tai poliittiseen suuntautumiseen nähden.

Moraalisissa oikeuksissa on se poikkeuksellinen piirre, ettei niistä voi luopua tehokkaasti. 

Sitä ihmettelen, että EU:n päätäntävallan käyttäjät ovat näin pehmeää porukkaa. Urheilun puolella sellaiset organisaatiot kuin FIFA ja Olympiakomitea eivät liene varsinaisesti köyhiä ja tuen tarpeessa. 

Jos lainmuutos menee läpi, järjestäjät luultavasti keräävät urheilutilaisuuksissa katsojilta kamerat ja siis myös kännykät pois. Mutta miten on lehtiselostusten laita? Onkohan sekin lainrikkomus, että lehdessä tai verkkolehdessä kerrotaan, miten miehekkäästi toiset potkivat Messiä munille keskellä kauneinta Pariisia?

Tekijänoikeusbisneksellä on jatkuvasti käytettävissään kesyjä tekijöitä, jotka tarvittaessa kiirehtivät puolustamaan rahan keräämistä ja aloittavat aina sanomalla, että pitää heidänkin elää.

Olen ollut niin kauan mukana, että olin kuuntelemassa, millainen täystuho luvattiin Betamaxista ja VHR-nauhoittamisesta ja kuinka ahkerasti vuokravideoita varustettiin häiriöraidoilla, ja sitten nauhoille ja muille tallennusalustoille pantiin erikoismaksu.

Mutta turha surra. Ensimmäinen suuri ottelu, joka tallennettiin, oli Pariisin piiritys 1871 eli Preussi vastaan Ranska. Valokuvia otettiin ilmapalloista, ja valokuvaaminen sai arvostetun aseman tekijänoikeuslaissa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa se rinnastettiin eräissä tapauksissa taiteeseen vasta muutamia vuosikymmeniä sitten.

Ratas rupattaa

Pitä paikkansa, että Watergatesta kirjoittivat Woodward, joka on nyt Trump-kirjallaan taas otsikoissa, ja Bernstein. Woodwardin työtä Watergaten paljastamiseksi on pidetty esimerkillisenä, varmaan syystä. En osaa arvioida, koska en tunne faktoja. Hänen ja Armstrongin myöhempi kirja Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta Burrgerin virkakaudella oli käänteentekevä. Noita faktoja osaan arvioida ja olin peräti huvittunut myös siitä, että järjestelmien erilaisuudesta huolimatta samaa on niin paljon verrattuna esimerkiksi Suomen korkeimpaan oikeuteen. 

Neuvottelusalaisuus eli ylioikeuksissa erilaisten muistiinpanojen salainen lain mukaan ikuisesti, käytännössä ainakin puoleksi vuosisadaksi, tukee tuomareiden itsetuntoa. Luullakseni vain tuomioistuimen virkamiehellä on mahdollisuus kaivaa esiin paperit, joissa jotkut tuomarit leimaavat silloin uuden, ajattelutavan muuttaneen ja klassikon aseman saaneen kirjoituksen (ajattelen tässä Simo Zittingiä) hölynpölyksi ja kirjoittavat ”e.a.a.” eli ei anna aihetta.

Siellä oli pitkään presidentti ja jäseniä, jotka löysivät vähän väliä milloin minkin asian ”oikeudellisen olemuksen” eivätkä kätkeneet ivaansa, kun ”nuoriso” huomautteli, että on mietittävä, tutkitaanko esimerkiksi omistajan oikeusasemaaostajan, myyjän tai velkojan suunnasta.

Muistan sellaisenkin tapauksen, jossa jutun kantaja, joka moitti testamenttia, oli vailla puhevaltaa, koska hän ei ollut perillinen, siis ei perijäpolvessa. Vuosisatoja laki on ollut sama. Jos perilliset ovat sitä mieltä, että tehdään vainajan määräyksen mukaisesti, vaikkei se ole oikein tasapuolinen, paha siihen on kenenkään pikkuserkun tulla sekaan kanteineen. (Ennen 60-lukua mm. pikkuserkku saattoi periä. Ei enää.)

Kommenteissa huomautetaan, että USA:n lain mukaan sananvapaus on ylin vapaus eikä esimerkiksi vihapuhe ole rangaistavaa. Näin nyt ei ole. Jo 1800-luvun puolella oli kehitetty oppi, että jos lehdessä kirjoitettiin, että kaikki lynkkaamaan sheriffiä huomenna kello 12, ei siinä sananvapaus auttanut eikä auta. Vai haluaako joku kirjoittaa Amerikan lehtiin ”ostetaan Lee Harvey Oswaldin kiikarikivääri; vaitiolo taataan”?

Kommentoija on toisaalta oikeassa. Oliver Wendell Holmes, edelleen kuuluisimpia tuomareita USA:ssa, tiivisti kerran, että sananvapautta tarvitaan epämiellyttävien mielipiteiden esittämisen suojaksi. Suositut mielipiteet eivät ole viranomaistuen tarpeessa.

Sydäntäni lämmitti muuan kommentti, joka tämän blogijärjestelmän vuoksi meni vanhankirjoituksen perään eikä sieltä kyllä äkkiä osu silmään. Kommentoija oli hyötynyt jostain Maapallon eläinkuvaston, jonka 1950 ilmestynyt painos on monille meistä rakas. Itse asiassa sen löytää helpostikin verkkoantikvariaatista (antikvaari.fi).

Värikuvia siinä ei mielestäni ollut lainkaan, mutta mustavalkokuvia ihmeellisistä otuksista sitäkin enemmän. Tämä on puhdasta nostalgiaa. Mieleeni tulee myös maailman ihmeitä esitellyt isokokoinen kirja, jossa oli värikuvia. Joku veljistäni oli lukenut kuvatekstin vähän huonosti, ja niinpä muista edelleen kuvan ”epyktin piralikatkus”. Se taitaa olla kohokki eikä kaktus, mutta viis siitä. Kaktukset olivat muotia vielä 50-luvulla.

Otsikon tunnistaja on aika haka. ”… sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa…” Äänessä olivat ehkä Metro-tytöt, jotka eivät ajelleet maanalaisella…

Vaarallinen ammatti

Sain juuri vihjeen ja aloitin. David A, Kaplan on julkaissut kuvan kirjan, jonka nimi suomennettuna on ”Vaarallisin virasto: korkeimman oikeuden hyökkäys perustuslain kimppuun”. Kysymyksessä on Yhdysvaltojen korkein oikeus, ja Kaplan, joka ei ole juristi vaan lehtimies, on tavalla tai toisella saanut haltuunsa paljon sellaista aineistoa, että Nixonin kaatanut vuosikymmenien takainen Woodwardin ja Armstrongin ”Brethren” (Veljet) jää nyt toiseksi.

Etenkin USA:ssa korkeimman oikeuden tuomarit ovat hyvin vaiteliaita. Moni on polttanut tai poltattanut muistiinpanonsa virasta luopuessaan. Yleensä tuon tuomioistuimen toiminnasta tiedetään vähän, ja se mikä tiedetään, on väärin.

Esimerkiksi jako konservatiivisiin ja liberaaleihin tuomareihin ei toimi. Aika usein kiihkeä yleisen aseenkannon vastustaja saattaa äänestää, että rynnäkkökivääri kaikille. Jos yleisessä hallinnossa ollaan tietävinään, miten jokin asia ratkaistaisiin korkeimmassa oikeudessa, tietoon ei ole mitään syytä luottaa.

Sain vihjeen henkilöltä, jonka kanssa minulla on sekin yhteinen harrastus, että luemme käytännössä kaiken, mitä USA:n liittovaltion tuomareista kirjoitetaan, ja kun itse seuraan ja raportoin esimerkiksi Ranskan tilanteista (Conseil d’Etat), jutun juurta riittää.

Oma tulkintani on, että rotuerottelutapaus ja ehkä laajemminkin Earl Warrenin johtama kokoonpano nosti korkeimman oikeuden käsittämättömän – liian – korkealle. Warren, joka oli taustaltaan oikeastaan poliitikko ja joidenkin mielestä aikanaan toimineesta yhdeksästä tuomarista ammattiaidoltaan heikoin, antoi ankaran perinnön. Nyt ollaan sillä kannalla, että kysymys abortista on korkeimman oikeuden kädessä ja ratkeaisi tuomareiden yhteiskunnallisten mieltymysten mukaisesti.

Tunnen USA:n perustuslakiasiakirjat ja tiedän, että tuomioistuimen presidenttinä John Marshall kehitti ennennäkemättömän järjestelmän. Lukijan tulee muistaa, että perustuslain tulkinta on jotain merkittävää maassa, jossa esimerkiksi kullakin osavaltiolla on oma rikoslakinsa ja esimerkiksi poikkeavia käytäntöjä suhteessa kuolemanrangaistukseen ja sen täytäntöönpanoon. Edelleenkin tuomioistuin joutuu miettimään myös osavaltioiden välirajan ylittävää kaupankäyntiä, ja on alueita, joissa paikallinen poliisilaitos ja tuomioistuinlaitos on lyhyesti sanottuna huono.

Parhaiten tunnen ehkä Kalifornian järjestelmän ja menettelyn usein hyvin vaikeissa asioissa, joissa riidan aiheena voi olla IT-alan tai lääkealan patentti. Tuntien tuomareita, asianajajia ja professoreita arvioin parhaan kykyni mukaan, että koneisto on näissä asioissa maailman paras.

Myös Washingtonin kaupungissa toimiva korkein oikeus, jossa olen siis itsekin käynyt ja keskustellut myös tuomareiden kanssa, on ammatillisesti sitä tasoa, että jo suullisen kuulemisen seuraamisesta tulee haikea mieli. Henkilöt todella osaavat, ja heidän esittelijänsä, yleensä vuodeksi nimitetyt law clerkit, ovat ainakin sata vuotta olleet sitä joukkoa, josta nousevat tulevat merkittävät lakimiehet.

Euroopassa voi sanoa, että kunniallisen ihmisen pitäisi pysyä kaukana laista ja lakimiehistä. Yhdysvalloissa se ei ole niin. Ja yhteisten asioiden hoitamisesta – melkein kaikilla merkittäviin tehtäviin nousseilla on taustalla lakimieskoulutus. Kn olen ollut kuuntelemassa ja kohdin myös antamassa sitä koulutusta, uskallan sanoa, että taso on tässäkin korkea. Ja nyt Kaplanin kirja näyttää vastaavan erinäisiin avoimiin kysymyksiin. Jännittävää, suoraan sanoen. 

Salasanat

Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä; et sieltä sanoa saane, et sanoa puoltakana.

Väinämöinen halusi hakkeroida salasanan maassa makaavan Vipusen suusta. Tästä ja muusta katso lähemmin, katso Kalevala 17, runo.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään tärkeästä asiasta eli sananvapaudesta ja julkisuudesta juuri sen verran sekavasti, että pidän täsmennystä aiheellisena.

Kuvittelemani normilukija järkeilee että lehden jutun mukaan julkisessa sanassakin on joskus pakko rikkoa lakia ja tätä piirrettä esiintyy laajemminkin.

Asiantuntijat ja ammattilaiset olivat sanoneet painavan sanansa, tavanomaisin tuloksin.

Peruskurssitason tosiasia on, että lain ja sen mukaan toimivan tuomioistuimen tehtävänä on usein valita ratkaisuvaihtoehdoista se oikea ja hylätä väärä. Oikeuden tieltä väistyy vääryys.

Hyvin tavallinen tilanne on se, että oikeutta vastassa on oikeus. Kaikkien pitää tuntea hätävarjelun käsite ja fiksummat selvittävät myös, mikä on pakkotila. Nähdessäni liekkienloimottavan sisällä lyön ikkunaruudun rikki ja vahingonteon lisäksi loukkaan kotirauhaa menemällä sammuttamaan tulta todettuani, ettei ihmisiä ole hengenvaarassa. Esimerkki on tahallisen alkeellinen.

EU:n peruskirjassa ja ihmisoikeussopimuksessa ja nyt GPDR:ssä (Art. 85 1) on nimenomaan pantu vastakkain henkilötietojen suoja toisaalta ja sananvapaus ja tiedon hankkimisen vapaus toisaalta (freedom of expression and information).

Aamupäivällä lukemani Hutchinsin essee käsitteli niitä runsaita valheita ja epätotuuksia, joita on ehkä vieläkin esiintyy presidenttinä aika heikon ja huonon terveytensä ja vielä huonomman lääkityksensä vuoksi epäkelvon presidentti John F. Kennedyn ympärillä. Esimerkiksi jatkuva steroidien, antibioottien, mielialaa tasaavien lääkkeiden ja amfetamiinin popsiminen ei edistä tasapainoista harkintaa kireissä tilanteissa, varsinkaan jos joutuu juoksemaan jatkuvasti vessassa aina ärtyvän suolen takia. Ja varsinkin ellei henkinen tasapaino ole ollut alkujaankaan häävi, mutta rahaa on riittänyt.

Ihmisillä on oikeus saada tieto onneaan ja menestystään koskevista asioista. Joskus henkilötietojen suoja tai tekijänoikeus saa väistyä.

Kysymyksessä ei ole ”lain rikkominen”, vaan ilmiö, jonka nimitys tiedekunnassa on ”punninta”. Jos tuota, eri suuntaan vaikuttavien voimien vaikutusta ei olisi tai sitä ei otettaisi huomioon, oikeudellinen ratkaisutoiminta muistuttaisi enemmän tikanheittoa kuin järjen käyttöä. Eikä tikanheitto edes ole olympialaji.

Tuon punninnan voi joutua suorittamaan kuka tahansa. Journalistin taitoihin se kuuluu. Tuomari harjoittaa sitä virkansa puolesta, mutta on alakynnessä. Hänen on perustettava punnintansa toisten hankkimaan aineistoon eikä hänen ole hyvä olla erikoisen tarkoin selvillä maailman tavoista ja haluista.

Ääni meissä

Tiedän että jälkeläiseni seuraavat näitä kirjoituksiani aika ahkerasti. Voi olla että Eerolla on järjestelyongelmia, koska hän on intissä ja kuulemme erittäin vaativassa koulutuksessa. Mutta muun muassa Olli ja Tuomas!

Tiedän että on sekä asianomaisia itseään että muita lukijoita kohtaan loukkaavaa menetellä näin. On asioita, jotka pitäisi kirjoittaa täytekynällä Tumba-paperille ja lähettää lakkasinetillä suljetussa kirjekuoressa.

Carlo Rovellin kvanttigravitaatiota koskeva kirja (”Reality is Not What it Seems…”) herätti ansaittua huomiota. Uusi, jutun kuvassa näkyvä ”The Order of Time” sisältää muun ohella sen ajatuksen, että aikaa ei ehkä sittenkään ole olemassa. Joka tapauksessa sellainen käsite kuin ”nykyhetki” menettää kvanttien puolella käyttökelpoisuutensa ja merkityksensä.

Nyt on tarjolla jotain uutta. Tuntemattomalla tavalla tämän kirjan äänikirjaversio eli suoraan tietokoneella tai ilmaisella apuohjelmalla tabletilla tai puhelimella kuunneltava Audible on sensaatio. Lukija on Benedict Cumberbatch (”Sherlock Holmes”).

Tähän mennessä paras kuulemani äänikirja on ollut Stephen Frayn Tshehovin eräiden novellien äänite.

Mutta Cumberbatch tuo vielä oman lisänsä kirjoittajan, Ravellin viehätykseen, Maailman luokan fyysikko joka on vastustamattoman ihastunut ja innostunut hiukkasfysiikkaansa ja osaa välittää asiansa lisäksi tuon tunteen tavalla, jonka kuulemani mukaan jotkut opettajat ja professorit ovat osanneet. Väitetään, että Rolf Nevanlinnan luennot suhteellisuusteoriasta olivat sellaisia, että niitä kuulemaan tungeksineet lääketieteen ja oikeustieteen opiskelijatkin putoilivat penkeiltään ja tiesivät kuunnellessaan, että tämä ei unohdu.

Cumberbatch lisää ääneen lukemiseensa oman ihailunsa ja välittää samalla tunteen, että hän koko ajan lukiessaan miettii sanomaansa ja tempautuu tunteisiin mukaan.

Takana on tietysti Englannin maailmankuulu näyttelijäkoulutus, jossa Shakespeare kai kuuluu alkeisiin ja samanaikaisesti luonteva ja virheettömästi ja siten hyvin helposti ymmärrettävästi esitetty teksti on kuin musiikkia.

Meillä ei valitettavasti ole Suomessa ketään, josta voisi puhua tämän asian yhteydessä. Oman teoriani mukaan Turkka suorastaan opetti, ettei sillä ole muka väliä, saako näyttelijän puheesta selvää, ja samaan aikaan oli toisia guruja, joiden käsityksen mukaan näyttämöllä puheen poliittinen sisältö oli tärkeä asia, esitys ei.

Jos haluatte kuulla, mitä tarkoitan, kokeilkaa, Amazonissa on nappi, jota klikkaamalla saa kohtuullisen näytteen. Tai jos teitä kiinnostaa asia yleisemmin, verkosta löytyy aika helposti alan klassikko, Richard Burtonin, joka esittää John Donnen runoja. Ja Ian McKellen.

Mutta ehkä ette tienneet,  että kohtuullisen vaikeaakin asiaa, kuten fysiikan perusteita, voi käsittää kuuntelemalla.

Luentoon verrattuna näissä on se ero, että kaiken tai osia voi ottaa uudestaan. Ja se on oppimisen perustaito, sisukas toisto. Ja oppimisen taito on suunnilleen sama asia kuin elämisen taito, iso ilo.

Nyt on hetki

Oikeudellista ajattelua on muutettava. Mahdollisesti se on muuttumassa omia aikojaan. Kynnys on silti korkea. 

Adam Tooze on ollut aika pitkään taloushistorioitsija numero yksi koko maailmassa. Hän on brittiprofessori ja jollain ihmeen tavalla pystyy kerran toisensa jälkeen nostamaan esiin tutkittua, olemassa oleviin lähteisiin perustuvaa tietoa, ja esittämään johtopäätöksensä.

Suuren maineensa hän saavutti mullistamalla käsitykset natsi-Saksan taloudesta ja jatkoi Cambridgen kaikki odotukset ylittäneessä World History-sarjassa toisen maailmansodan taloudesta, yhteiskunnista ja kulttuureista.

Juuri kun kiivaimmat ehtivät ajatella: aina sotaa, markkinoille iskee tutkimus vuoden 2008 talouskriisistä eli globalisaation tuhoista. Hän selvittää kysymystä, miksi tämä Lehmanin pankin kaatumisesta alkanut talouskriisi kesti ainakin kymmenen vuotta ja millä tavoin muun muassa Trump ja Putin (ja Kiina) ovat tuon kriisin tuotteita.

Kysymyksessä ei ole kiistakirjoitus, jollaisista ei ole puutetta, eikä ohjelmajulistus, joita  myös ilmestyy viisi viikossa.

Näyttää siltä, että voisin tukea jatkossa väitteeni etenkin Toozen havaintohin.

Siis: omistusoikeus on kohtalokkaan yksipuolinen käsite.

Omistuksen on luultavasti aina katsottu tarkoittavan oikeuksia eli toimintavapauksia. Omistusta on täsmennetty suhteessa toisiin, kuten esimerkiksi velkojiin tai saantosuojassa tahoihin, jotka vetoavat esimerkiksi panttioikeuteen.

Omistus tarkoittaa myös velvollisuuksia. Ja tässä tulee kuvaan ympäristö suurine ongelmineen sekä taloudellinen järjestelmä suurine ongelmineen. 

Tooze selittää yksityiskohtaisesti, miten pankit ja sijoittajat aiheuttivat yhden taloushistorian kovimmista kriiseistä kehittelemällä sellaisia omistusoikeuden kohteita, joille ei sitten ollutkaan katetta käytännössä. Ja sen jälkeen virheiden teosta alkoivat vastata keskuspankit.

Toozen kirjan jälkeen tulee mieleen, että ne poliittiset tahot, joiden mielestä suurongelmia ovat nyt kansallisuudet, saa laittaa nurkkaan häpeämään.

Nyt on tunnustettava epämiellyttäviä tosiasioita. Itse ryhdyin kannattamaan ydinvoimaa, koska kaikkine kauheine ominaisuuksineen se on nopein keino vaikuttaa ympäristön kuormaan. Mitä ydinjätteelle tehdään, sitä en tiedä. 

Ajatus omistusvelvollisuuksista ei ole uusi. Sellaisia liittyy vanhastaan aika paljonkin esimerkiksi kiinteistön omistamiseen ja asumiseen eli rakennuksen kunnossapitoon.

Kun siis seuraan esimerkiksi EU:n käymää keskustelua tekijänoikeudesta, kysyn tässä ääneen: entä tekijänvelvollisuus? Kuka sitä miettii? Kuka sitä tutkisi? Alkeisesimerkki: tekijäksi itseään väittävän velvollisuus on väistyä sananvapauden ja laajemmin tiedon hankkimisen vapauden tieltä.

Ole negatiivinen

Tarkoitan reesus-negatiivisuutta (Rh-). Olen muistaakseni itse O-. Vereni kelpaa kaikille. Joskus, välillä, tuntuukin siltä.

Eilen kommentin kirjoittaneista yksi näyttää kuuluvan veriryhmään + - 0, koska hän tuntuu olevan kuollut. Hän kirjoitti Mauno Koivistosta ja 25 vuoden takaisesta asiasta, ja tietenkin perättömästi. Asia eli korkotason sääntelyn keskeiset kysymykset hoidettiin lainsäädännöllä 24 vuotta sitten, ja sen  jälkeen on käyty läpi kaksi erittäin suurta huonoihin saataviin liittynyttä maailmanlaajuista kriisiä, ja lisää näyttää olevan tulossa.

Tuo ihmistyyppi on ikuinen. Pintapuolisesti asialliselta kuulostavien perustelujen alla on henkilökohtaisia syitä, kuten loukattu turhamaisuus tai luuloteltu vääryys.

Minua kovin huvitti kirjassa (Apunen – Wolff, Pettureita ja patriootteja. SKS 2009 esitetty maininta Paasikiven erosta Suomen Moskovan lähettilään virasta kesäkuussa 1941. ”Sodan jälkiselvittelyissä Paasikivi saattoi vedota siihen, että hän jo helmikuussa 1941 varoitti katastrofiin johtavasta politiikasta. Tosiasiassa riita syntyi siitä, että hänet pidettiin syrjässä tuon katastrofin valmistelusta.” 

Eilen puhuttu Tanner muuten oli huono huomaamaan toisten henkilökohtaisia motiiveja niin että hän sotien jälkeen esimerkiksi vakavissaan luotti Väinö Leskiseen ja jopa Aarre Simoseen. Ja puolue hajosi. Ensimmäinen iso tapaus oli osuuskauppaliikkeen hajoaminen 1900-luvun alussa. Hän ei huomannut, että Pellervolaisten (SOK) silmissä hän, Tanner, oli nousemassa liian korkealle. Tanner oli kuvitellut, että osuustoiminta merkitsee yhteisvastuuta, eikä ollut onneksi näkemässä punapääoman sortumista 1970-luvulta alkaen.

Olen toistellut tässä blogissa, joskus jopa nimiä mainiten, miten minulla on ollut iloja kunnia tuntea aivan epätavallisen eteviä ihmisiä. Jotkut olen tuntenut hyvin, muutamat liiankin hyvin.

Jos toisin sanoen älykkyysosamäärä olisi olemassa ja etevyyttä voisi mitata, kyllä se vain niin on, että muutamilla harvoilla huippii reippaasti yli puolentoista sadan.

Vain muutaman kerran, ja silloinkin ulkomailla, olen tutustunut niin älykkäisiin ihmisiin, että he ovat oivaltaneet ja siten käsittäneet ryhtyä korjausliikkeisiin, että juuri tuon älykkyyden takia kukaan ei ymmärrä sanaakaan heidän puheistaan, yhtä vähän kuin heidän kirjoituksistaan.

Ainakin kerran, konkurssin koputtaessa, olen kuullut tuollaisen ihmisen suusta lauseen:” En minä voi olla väärässä tässä asiassa, koska olen niin etevä.” Se oli sen verran reippaasti sanottu, että osasin ryhtyä entistä varovaisemmaksi asianomaiseen nähden.

Kysymyksessä ei siis ollut Paasikivi eikä Tanner eikä Ryti, jotka olivat kaikki sensaatiomaisen lahjakkaita ja tekivät urallaan myös pahoja virheitä.

Mutta asian matemaattinen rakenne on alakoulutasoa. Elleivät kaikki tarvittavat parametrit ole käsillä eli arkikielellä elleivät kaikki tosiasiat ole tiedossa, on todistettavissa, että todistettavaa ratkaisua ei ole. (Muunnelma Gödelin lauseesta). Siis vaikka olisi kuinka fiksu, siitä ei ole aina hyötyä. Was  man nicht rechnen kann, darüber muss man schweigen. Luonnollisten lukujen aritmetiikkaa ei voi todistaa kauttaaltaan oikeaksi. 

Tannerin syöpä

Lasse Lehtisen kirja ”Väinö Tanner, itsenäisen Suomen mies” Otava 2017 9789511307303 ei nähdäkseni saanut erikoisempaa huomiota. Syy on minulle epäselvä.

Minulle suoraan sanoen käy harvoin kotimaisen, historiaa koskevan kirjan ääressä, että tulisin täysin yllätetyksi. 

Lehtinen kertoo kirjassaan ja painaa Tannerin kirjeet – keskeinen jäi lähettämättä ja on siis Tannerin perheen arkistosta, jota Lehtinen on päässyt käyttämään.

Kirjeessä Tanner kertoo 1936, että hänellä on juuri todettu peräsuolen syöpä, joka on tappava. Heti sen jälkeen kerrotaan, että Suomessa Tannerin ystävä myöhempi pääjohtaja Oskari Reinikainen otti tarvittavat yhteydet, ja Tannerin leikkasi Tukholmassa Karoliinisessa instituutissa ainoa kirurgi, jolta suolen poistaminen ja avanteen tekeminen vatsan puolelle onnistui. Etenkin Tannerin vaimo Linda toteutti mahdottoman. Tieto asiasta ei levinnyt lainkaan. Se oli leviämässä lääkärien kautta – kuten yleensä käy – mutta rouva onnistui katkaisemaan senkin.

Olen kysellyt muutamilta ammattilaisilta. Kukaan ei ole tiennyt Tannerin syövästä. Erikoista kyllä, kukaan ei tiedä siitä vieläkään, koska Lehtisen kirjaa ei ole luettu. Vielä erikoisempaa: media ei ole pitänyt asiaa edes mainitsemisen arvoisena.

On maailman mittakaavan sensaatio, että tällainen avannepotilas onnistuu jatkamaan vaikeissa työtehtävissä, siis Pohjoismaiden suurimman osuusliikkeen johtajana, kansanedustajana, viisi vuotta yhtenä sotakabinetin kolmesta päättävästä jäsenestä, siis yhdessä Mannerheimin ja Rytin kanssa,  rauhantekijänä, ”sotasyyllisenä” vankilassa kaksi ja puoli vuotta, jo siellä ja se jälkeen Neuvostoliiton ja Kekkosen järkkymättömänä vastustajana ja taas johtajana, kansanedustajana ja puolueensa johdossa melkein kuolemaansa asti, yli 80-vuotiaaksi.

Vankilassa hän kertoi lääkärille vaitioloon vannottaen asiasta ja saunassa lienee käyttänyt huolellisesti pyyheliinaa. Elannon vaatturi oli saanut erikoistehtävän kohta leikkauksen jälkeen.  

Lehtien sanoo, ettei Tanner ollut syövän jälkeen enää sama mies. Mielestäni tulkinta on oikea. Politiikassakin käytännön eli pragmaattiset näkökohdat joustavasti huomioon ottaneesta miehestä tuli nopeasti yhä suoraviivaisempi, kompromisseja vierastava ja etenkin Kekkoselle ja Paasikivelle ikuisesti katkera. Paasikivi tiesi yksityiskohtaisesti, miten monin tavoin Tanner rakensi rauhaa 1940 ja 1944. Kekkosesta Tannereilla oli hyvin kielteinen käsitys jo 30-luvulta.

Esittäisin omana arvionani, että Tanner muuttui, kuten suurmiehet hyvin usein muuttuvat, kannattajilleen taakaksi. Kommunistien torjuminen 1940-luvulla oli vielä yksi isänmaallinen suurtyö. Stalinin ja sitten Hrustshevin toimista Suomen uittamiseksi yhä selvemmin itäblokkiin ei ole tätä nykyä epäilyä, vaikka eräät tutkijat ovat keskittyneet itsepäisesti Kekkosen suhteellisen harvoihin suoraan Suomen etuja edistäneisiin toimiin. Tanner sitä vastoin oli ajamassa puoluettaan voimattomuuden tilaan ja hajalle ensin toimimalla Väinö Leskisen taustavoimana. Seurauksena oli lähinnä Kalevi Sorsa, josta ei voi kirjoittaa kirjaa ”itsenäisen Suomen mies”.

Mielestäni kirja on hiukan löysä ja toistoinen, mutta ei sitä ole minulle kirjoitettukaan. Lehtisen ajatus näyttää olevan oikea. Väinö Tanner alkaa olla unohtunut nimi – vaikka hänen suuri elämäntyönsä Elanto elää vielä firmana HOK-Elanto, joka sitten onkin Suomen suurin. Melkein koko muu punapääoma on mennyt. Neuvostoliitto ja kommunismi ovat menneet. Väinö Tanner eli 1881 – 1966. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900 ja muuten tapasi ennen lokakuun vallankumousta sekä Leninin että Stalinin ja oli entinen ministeri (senaattori) hävittyään puolueensa vallankumouksellisille ja vetäydyttyään täysin syrjään puoluetoiminnasta, jota hän ryhtyi rakentamaan tyhjästä 1919 päätyäkseen pääministeriksi 1926. 

Lehtisen sankari, jonka kirjoittaja leimaa Koiviston omin sanoin tannerilaiseksi, oli Mauno Koivisto. Olen samaa mieltä ja tiedän, että parikin blogini kommentoijaa kertoo taas kerran Koiviston aiheuttaneen 1990-luvun pankkikriisin. Itse kerron taas kerran, että Koivisto luotsasi maata Neuvostoliiton ja reaalisosialismin kaatuessa. Koko kansantaloutemme oli sekasorrossa, ja Euroopan kartta muuttui ennennäkemättömästi ja Suomen liukui kohti EU:ta.

Toisin sanoen Koivisto onnistui siinä missä Tanner ei. Se taisi olla juuri Lehtinen, joka oli juonimassa Ahtisaaren presidentiksi.

Menneisyyden kirjoista kannattaa kaivaa verkosta esiin vuorineuvoston ja professoreiden laaja lista ”ei sosialistia presidentiksi” 

https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002899670.html

Pääargumentti oli Paasikiven ja Kekkosen luoma ulkopoliittinen linja, ”arvokkain perintö jonka uusi presidentti saa”.

Vaikka Tanner-kirja ulottuu vain juuri ja juuri Koivistoon. Lisäisin kuitenkin omana puumerkkinäni, että tällä hetkellä meillä istuu presidenttinä sanan syvällisessä mielessä tannerilainen henkilö, ja SDP kipuilee vanhakantaisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, juuri kuten Tanner vuosikymmeniä.

Onnen Pekka

Onnen Pekka, Tarkka, Pekka, Otava ISBN: 9789511288114 575 s. 2018

Nyt Pekka Tarkasta voi tulla mieleen kokenut, vanha koira. Ei se hauku eikä liehittele, mutta kun se hiukan kiskoittelee, koko kaupungin piskit pelkää. 

Toisin kuin rivien välistä viittaamani Leinon ”Kuvernöörin koira”, ei kanna kahletta.

Nyt ilmestynyt muistelma ”Onnen Pekka” on harvinaisen täyteläistä proosaa. On hyvin harvinaista, että muistelma täyttää korkean kaunokirjalliset kriteerit eli tapahtuu se, että kirjoittajan kyky ja henkinen runsaus nostaa esiin koko aikakauden. Esimerkkejä tällaisesta ovat Väinö Tannerin muistelmien ensimmäinen ja toinen osa, joissa kaupunki kasvaa silmissä, maailma muuttuu ja kirjoittaja itse kannattelee peiliä. Tämä on muuten se, mikä Kekkoselta jäi tekemättä.

Mukana ollut tietää, ettei Aatos Erkko ohjaillut sanomalehteään. Hän joko keskittyi firmaan tai aikakauslehtiin tai sitten oli vain välinpitämätön. Tarkan aikana merkittävin toimija oli Simopekka Nortamo.

Harvempi mukana ollut tietää, ettei muuttuvalla kulttuurilla eli modernismilla ollut pää-äänenkannattajaa. Heikki A. Reenpää hoiteli minkä muisti eli ei välttämättä niin paljon. Tuomas Anhava oli johtava nimi ja esimerkiksi Kai Laitinen tärkeä, mutta Helsingin Sanomat oli kojeiden maailman termein platformi eli alusta. Yhteen aikaan oli Repo-radio. Koskaan ei ollut Erkko-lehteä. Reenpään Otava on ollut näkösällä 100 vuotta. Jänttien ja Särkilahtien WSOY on kadonut.  Uusi Suomi katosi. Suuri osa sanomalehdistä ja kaikki kulttuurilehdet ovat painuneet näkymättömiin. Otava tulee Tarkan yhteydessä heti mieleen siksikin, että hänen kirjoittamansa Otavan historian osa on painavinta antia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Harvinaisella tavalla Tarkka ei erityisemmin esittele omaa julkista rooliaan vuodesta 1966 (tai 1962). Kuten lukijat ehkä tietävät, olin Hesarin vakinainen avustaja 80- ja 90-luvulla ja niin jatkuvasti tekemisissä kulttuuriosaston ja sitten kirjallisuustoimituksen vetäjänä olleen Tarkan kanssa, että tämä kirjoitus on objektiivisuutta vailla ja siten arvoton. Itse asiassa olen maksettu todistaja. Sain 1990-luvulla kassillisen rahaa itsensä Erkon kädestä ja matkustin kiireesti Amerikkaan tuhlaamaan ne rahat.

HS oli käsittämättömän suuri ja rikas vielä 1990-luvulla. Ovitehtailijat ja postilaatikon rakentajat vaurastuivat, koska painettu lehti ei mahtunut mihinkään. Eikä kenelläkään ole niin paljon kumisaappaita, ettei niitä olisi kuivannut sunnuntainumeron sivuilla.

Reettä Meriläinen oli päätoimittajana hänkin tulessa, mutta Tarkka joutui useimmiten tulitukseen, kun maan kaksi puhutuinta kriitikkoa panivat parastaan, nimittäin Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Omansa laista oli elämä musiikista kirjoittaneen Erik Tawaststjernan säteilyssä.

Miksi Peter von Baghista ei tullut elokuvan puolelle samanlaista paavia kuin nämä? Elokuvassa painavan sanan miehiä ja naisia on ollut aina vähän. Matti Salo oli niin viisas ettei suostunut päivänkriitikoksi vaan pysytteli esseen puolella. Vastaus on kovin helppo: Petteri ei ollut työn raskaan raataja. Lehtityö on oleellisesti raadantaa ja journalisti on kameran takana, ei edessä. En ole vielä tutustunut merkittävään taiteilijaan, joka ei myöntäisi, että kunnon jälkeä tehdään hiellä eikä sydänverellä, ja että tärkeä resurssi on pitkämielinen puoliso.

Tarkan muistelmateos on yhtä matalakirkollinen kuin kirjoittajansa. Korkeakirkollisuus korostaa oppia, sakramentteja ja virkoja. Matalakirkollisuus (Tarkan isä ja isoisä) on aika harmaata ja arkista tavallista työtä, tavallisena tavallisten parissa. Tässä siirryttiin kielikuviin, koska tietääkseni Tarkka ei harrasta kirkollisuutta, vaikka ylpeileekin mielellään, että eräs hänen esi-isistään putosi humalassa saarnastuolista.

Tuo matalakirkollisuus näkyy hänen suhtautumisessaan esimerkiksi akateemisiin arvomenoihin ja filosofisiin muoteihin. Vaikka elämäkerrallisuus oli kolmasti kirottu kirjallisuuden tutkimuksessa, Tarkan pysyvää antia ovat erinomaiset, vahvan elämäkerrallisesti tuetut kirjat Joel Lehtosesta, Pentti Saarikoskesta ja esimerkiksi Salamaan ja Rintalaan liittyneistä tapauksista. 

Linnasta hän myöntää olleensa väärässä, mutta Päätalosta ei; tosin hän nyt vanhana tunnustaa käsittävänsä, että Karonen ja minä olemme tuosta asiasta toista mieltä.

Suomen kulttuurihistoriaa sotien jälkeisenä aikana ei ole oikeastaan kirjoitettu, ja aineistokin on hajan. Tarkan kirjassa olisi nyt runkoa, sillä hänen näkökulmansa ei millään muotoa jää kirjallisuuteen. Myös maantieto on arvattava: kotipaikat Pispala, Helsingin Kallio, keskikaupunki.

(Kuinkahan moni tietää, että Kallion merkillisen ja pitkäaikaisen kulttuurikertymän takana olivat Väinö Tanner ja Elannon rahoitus.)

Kirjallisuuden kirjoitamme itsellemme. Suomi on pysynyt tässä suhteessa poikkeuksellisen nurkkakuntaisena. Valitettavasti Sillanpää, Lehtonen, Haanpää, Waltari, Linna ja Haavikko ovat tätä nykyä tuskin asiantuntijoillekaan tuttuja edes Pohjoismaissa. Selkeästi kansainvälisellä tasolla kulttuurimme on eräin kohdin luonnontieteissä ja teknologiassa.

Koulutuksen vahvuus ja kansansivistys, valttimme, saattavat olla murenemassa. Vastalääke olisi juuri edellä kielikuvana esitelty matalakirkollisuus. 

Ihastelen, että Tarkka on malttanut olla pahemmin pistelemättä aikalaisiaan. Tämän tyyppisessä muistelmateoksessa ylimääräistä mielihyvää on silti tarjolla lukijalle, joka huomaa, mistä ei kerrota, ja sen, mikä sivuutetaan hyvin vähällä.

Muistelmateos kytkeytyy silti odottamattomasti kirjoittajan tutkimuksiin. 

Molemmissa ansaittua huomiota saa Suomessa endeeminen henkinen käkriäisyys. Politiikan puolella sitä sanotaan tällä hetkellä populismiksi.

Joel Lehtonen oli mainio kirjailija. Harmitellen arvioin häntä samoin kuin Aleksis Kiveä: ulkomaalaiselle pohjaltaan madoton ymmärtää.

Mutta Lehtosen trilogia, Putkinotko, Kerran kesällä ja Kuolleet omenapuut, kertoo sen totuuden, joka on meille aidosti vastenmielinen. Haaveilemme kaikenlaista (omenapuita Säämingissä), mutta käytännössä taitomme sopivat parhaiten viinankeittoon kivenkolossa, ja heti tilaisuuden salliessa rupeamme tappamaan toisiamme. ”Kuolleissa omenapuissa” Putkinotkon herra Aapeli Muttinen on kansalaissodassa, luultavasti Varkaudessa, kukaties Huruslahden rannassa, menettää tolkkunsa ja alkaa ampua vangittuja. Näin hänen tulee omien sanojensa mukaan ampuneeksi veljensä tai syntymättömän poikansa. Hänet toimitetaan ensimmäisellä junalla hullujenhuoneeseen, eikä hänestä enää kuulla. Muhosia, joihin Lehtonen itsekin on luettava, sen sijaan riittää seudulla. Yksi ”Käkriäisen” pojista oli vallan mahdoton konepistoolimies Äyräpäässä 1944. Ja Lehtosen kasvinveli oli K.M. Wallenius, josta Joel sanoutui lapualaisaikana irti.

Muttinen oli meidän oma Don Quijotemme, ja hänen henkensä kummittelee yhä. Tarkan muistelmien kuvaamana aikana meillä korotti päätään hyvin don quijotemainen kulttuuritaistolaisuus, jonka historia jäi lyhyeksi. Viisaus piti noudettaman kuvitelmista ja Moskovasta. Ei noudettu. 

Tätä Tarkka ei korosta, mutta noteeraisin ilmiön tärkeänä. Meillä oli hyvää yleisvasemmistoa tai kulttuuriradikalismia (Jerker Erikson, Donner, Tarkka itse, ehkäpä Kihlman, Kalle Holmberg jne.) ”Oikein ajatteleville” merkkihenkilöille olisi kuitenkin tarvittu jalusta eli Helsingin Sanomat. Sellaista ei järjestynyt, ei myöskään Jouko Turkalle. Räyhähenkisyys ei viihtynyt Ludviginkadulla.

Mistä lienee johtunut? Luulen siis tietäväni. Mutta tässä se on paperilla hoksaavan luettavana. Tarkka ei sellaiseen vihjaa, mutta oli hän vuosikymmeniä oman aikansa koskenniemi eli siis tulenjohtaja. Ajalle leimaa antaneista edellä mainitut Reenpää ja Anhava olivat tuliasemapuolen miehiä.

Monot ja sarkatakki. Ne ovat pitkän tien kulkijan varusteita. Ja avoin mieli, tässä muistelmassa kuvitelmia ravistelevat, arvostavat ja ymmärtävät kuvat ikätovereista (Linkolat, Klinge ja monet muut). Halusi kirjoittaja tai ei, tällaisesta teoksesta tulee vuosien kuluessa käänteiskaanon. Siitä havaitaan, että joku aikakauden ylivoimainen, johtava nimi, kuten minulle Paavo Haavikko, jää muutaman maininnan varaan.

Jos joku haluaisi kommentoida Tarkan tai jonkun muun virheellisiä arvioita, vastaan etukäteen. Kriitikon tehtävä ei ole tuottaa virheettömiä eli oikeaan osuvia arvioita, vaan perusteltuja arvioita. Tarkka näyttää olevan kohtuullisen vapaa oikeassa olemisen vimmasta.