Valot Moskovan

 

Ajatuskoe. Oppi-isä Einstein. Istun tuolilla ja kuvittelen selvästi totuudenvastaisia tai joka tapauksessa mielettömiä lähtökohtia. Mietin, mihin ne johtaisivat. Oppi-isän ensimmäiset vuoden 1905 suuret ajatuskokeiden tulokset yllättäen osoitettiin kokeellisesti oikeiksi, kuten että valo koostuukin hiukkasista, jotka voi ymmärtää myös aalloiksi kentässä. Lisäksi edelleen tuntematon painovoima vetää ajan mutkalle. Toisin sanoen sekä painoton valo että aika taipuvat painovoiman vaikutuksesta. Mieletöntä mutta totta. 

 

Kuvittelen että Euroopan mahtimiehet ovat Orban ja Erdögan. Unkarilainen sankari nousi julkisuuteen kuvan esittämällä aukiolla 1990-luvun alussa vaatiessaan Neuvostoliiton panssarivaunuja pois ja vuoden 1956 kansannousun sankareiden uutta hautaamista.

 

Kokeeni mukaan Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden viimeiset jarrut, nuo mainitut herrat, ovat oikeassa ja toimivat järkevästi. Miten tämä olisi mahdollista? Siten että he ovat päätelleet seuraavan Venäjän iskun kohdistuvan Suomen sähkön kantaverkkoon ja molempien maiden tietoverkkoon. Koska tuollainen isku tehoaa parhaiten talvella, se tulee pian.

 

Jos emme ole Naton jäseniä, muun muassa Unkari ja Turkki säästävät rahaa väittämällä, ettei kysymyksessä ole hyökkäys Naton jäsentä vastaan.

 

Suomessa ajatellaan yleensä, että kuvitellussa tilanteessa Venäjä ryhtyisi meitä vastaan samanlaiseen sotaan, jota se käy Ukrainassa. Huonoja ohjuksia ammuttaisiin etenkin siviilikohteisiin, etenkin Imatralle.

 

Venäjä käy sotaa häikäilemättömyydellään. Se on perinne. Kun kenraalit sanoivat, että Kurskissa ja sen rinnalla menee ainakin miljoona omaa miestä, Stalin keskeytti ja sanoi, että mitä siitä – naiset tekevät lisää. Kun lännessä mietittiin 1940-luvulla kovan panemista kovaa vastaan esimerkiksi Berliinissä, ajatus hylättiin, koska USA:n ja Englannin poliittinen järjestelmä ei olisi kestänyt niitä satoja tuhansia uusia omia kaatuneita. Kun Suomessakin mietittiin 1941 silloisen Leningradin kaupungin miljoonia asukkaita, nyt kun kaupunki olisi kohta valloitettu, ainakin Mannerheim tiesi, että ne siviilit pitäisi tappaa, koska venäläiset eivät itse heistä välitä, ja sitä taas Suomen poliittinen tahto ei kestäisi. 

 

Siis: ajatuskokeen mukaan Venäjä aikoo rikkoa infraa eli välttämättömiä verkkoja seuraavat kymmenen vuotta. Ja Nato ei korjaa kaapeleitamme.

 

Ongelma on eskalaatio eli sodan leviäminen Venäjän ja lännen väliseksi. Venäjä on jo ilmoittanut ja osoittanut käyvänsä länttä vastaan ”sotaa”. Huomatkaa lainausmerkit. Siis hybridisotaa.

 

Länsi on vaikean valinnan edessä. Ainoa tehoava vastatoimi olisi aloittaa panemalla Moskova pimeäksi. Suomalaiset voisivat aloittaa sammuttamalla valot Pietarista. Se ei tehoaisi paljon, koska kaupungissa on koettu sama kaksi kertaa ennenkin. Ensin kaadetaan puistoista puut ja tehdään nuotioita kerrostalojen huoneiden lattioille. Amerikkalaisten apua tarvittaisiin johtamisjärjestelmän lamauttamiseen. Hallintoa ei voi hoitaa eikä armeijaa ohjailla tukeutuen kiinteisiin, maahan kaivettuihin linjoihin.

 

Tietoliikenneverkkoa – oikeastaan hubia – ei muuten tarvitse räjäyttää. Riittää kun oikosuluttaa perinpohjaisesti.

 

Mutta ylle kirjoitettu on toisinajattelua. Kirjoiti vain, mihin eräät todellisuudenvastaiset lähtökohdat johtaisivat. Fysiikassa käytetään joskus nimitystä ”puuttuvat parametrit”.

Musa

 

Yritin monta kertaa selittää, miksi olen epämusikaalinen, mutta kukaan ei viitsinyt kuunnella. Elja lauloi voileipä kädessä Schumannin liedin ja olimme yksimielisiä siitä, että kun parhaatkin kuorot ovat meillä, yhtä lukuun ottamatta, amatöörejä, ei muutaman tunnin harjoittelulla kerran viikossa pääse lähellekään sitä tasoa, josta muualla Euroopassa on niin paljon esimerkkejä. Niissä laulajat ovat ammattilaisia.

 

Vanha vitsi: kauanko piirikunnallisen tason kilpaurheilija pysyisi maratonia eli yli 42 kilometriä juoksevan mestarin perässä. Hirveästi pinnistäen ehkä 400 metriä.

 

Elja on kanttori-urkuri eli ammattilainen. Kun esiintymisiä passioiden solistina on niin paljon, hän sanoi harjoittavansa seuraavaksi Bachin h-molli-messu ja päivitteli, että se on kuin onkin niin vaikea. Tähän minulla ei ollut vastaan väittämistä.

 

Olisin sanonut, että kun kävin koululaisena kymmenen vuotta soittotunnilla joka viikko enkä koskaan oppinut mitään, vika oli se, että soitin aina nuotteja, en koskaan pianoa, saati musiikkia. Olimme samaa mieltä siitä, että joidenkin sävelkorva on selittämätön ihme. Sitä on kakaroita, omissa läheisissäni monta, jotka oppivat laulamaan nuotilleen ennen kuin puhumaan. Tästä tekee mieli olla puhumatta, koska ei sitä kukaan oikein ymmärrä. Ei säveltarkkuus ole niin tärkeä asia kuin on luultu, eikä sitä fysikaalisesti ole oikein olemassa. Esimerkiksi pianon kuuluisa tasavireisyys, jonka viimeistelyssä Bachilla oli merkittävä rooli, tarkoittaa itse asiassa, että suurin osa sävelistä on vähän sinne päin.

 

Kirjoitan tässä siis lukemisesta. Olen laatinut eräänlaisen johdannon, joka on osoitettu huonolukuisille lukiolaisille. Heitä on liian paljon.

 

Lukemaan ei voi oikeastaan oppia. Jäin miettimään, onko Hemingwaykään ihan niin hyvä kuin väitetään. Hänen kielensä on yksinkertaista ja suoraa. Linturin vanhoja suomennoksia ei pitäisi lukea; ne ovat niin kaukana alkutekstistä. Mutta myöskään K. Nyytäjä, jonka hieno saavutus on se paksu Hemingwayn novellit sisältävä kirja, ei lopulta onnistu. Tekstiin pitäisi lisätä nuotit ja partituurimerkit hidastuksista, korostuksista, sidonnoista, häivytyksistä. Niitä on jopa keskellä sanaa.

 

Mutta ei sellainen onnistu. Lukiessa on yhtä tärkeää kuulla, mitä tekstissä ei ole. Siinä on se yhteys musiikkiin. Etenkin kontrapunktisessa musiikissa, vaikkapa sellosonaatissa, soi yhden kielen yhden äänen ympärillä kokonainen orkesteri. Kaksiäänistä inventiota tai kolmiäänistä fuugaa kuunnellessasi kuulet alimman äänen ennen kuin se on alkanutkaan ja vielä sen päätyttyä.

 

Tänä kesänä en ajanut yksin maalle. Turvallisuussyistä. Keskityn joskus liikaa. Niinpä nyt ei ollut tilaisuutta kuunnella esimerkiksi Beethovenin kaikkia 32 pianosonaatteja peräperää, kuten olen usein tehnyt. Yhtenä vuonna pysähdyin metsätien risteykseen odottamaan Schubertia kuunnellessani, että tulisi se hitaan osan tietty kohta, kun ne ovat niin saman näköisiä, se metsätie ja se hidas kohta.

 

Sibeliuksen 2. sinfoniaa en kuuntele kauhean mielelläni. Toisen osan puolivälin jälkeen on sellainen kohta, josta minulle tulee aina nälkä. 

 

Niin varmaan muillekin.

Lavrovin sananvapaus

 

Kaksi tai kolme entistä ystävääni, jotka kyllä tiesin heikkomielisiksi, ovat verkossa esillä jumputtamalla. ”Lavrov ei valehtele. Lavrov ei ole koskaan valehdellut.”

 

Mielenkiintoa herättää myös Paavo Väyrysen blogi. Vaikka hän on laajatietoinen mies, vaikka ei viisas, hän ei ehkä tiedä, kuinka monta poliitikkoa Norjassa ammuttiin tai hirtettiin vuosina 1945 ja 1946. Yhden nimi muodostui käsitteeksi, koska se on oikeinkirjoitukseltaan niin hauska, Quisling. Etunimi oli Vidkun.

 

Väyrynen on minua melkein kaksi vuotta nuorempi. Siis muistan, kun hän oli Miettusen II-hallituksen opetusministerinä, ja Eino Jutikkalasta oli viimeinkin tehty akateemikko. Eikka J. muuten oli vielä nuor-etevämpi kuin Väyrynen. Historiantutkimuksemme huippumies käveli joka paikkaan ja nousi riuskasti Rauhankadun portaat. Ministeri Väyrynen seisoi käsi ojossa odottamassa, bumaga akateemikon arvosta toisessa kädessä. Jutikkala kiskaisi kihisevän bri-nailon-takkinsa yltään ja lykkäsi sen miniterin sojottavaan käteen sanoen: ”Kiitoksia, vahtimestari.”

 

Minulla todella oli useita tilaisuuksia puhua Jutikkalan kanssa kahden hänen Merikadun hienossa asunnossaan. Pyytämättä hän mainitsi Jatkosodan alussa yhdessä kahden muun tutkijan kanssa kirjoittamansa selvityksen, miten Itä-Karjala ja kukaties Kuolakin kuuluvat Suomelle. Tuo kirjoitus, oli ja on tietoisen valheellinen, mutta Jutikkala ei pyydellyt sitä anteeksi. Hän sanoi:” Se oli virkatyö.”

 

Jäin miettimään, pitääkö professori kirjoittaa potaskaa, jos virka vaatii. Tässä tapauksessa tehtävän antoi Valtion tiedotuslaitos, joka vastasi armeijan ohjauksessa propagandasta.

 

Lakimiehenä tunnen tilanteen. Ilmoitan olevani itse valmis kirjoittamaan kaikenlaista paskaa sotatilan vallitessa, asianmukaisen käskyn saatuani. Kun ei ole sotatilaa, olen sitä mieltä, että ei saa valehdella vääristämällä faktoja. Puolustusasianaja saa vaieta asioista, joiden esiin tuominen haittaisi hänen päämiehensä asiaa. Hänen pitääkin tehdä niin.

 

Ovatko Lavrovin kiittäjät siis puolustusasianajajia vai käskynalaisia? Ensin mainitussa tilanteessa he saavat luultavasti rahapalkkioita Venäjältä. Viimeksi mainitussa tilanteessa on niin, että sotatilassa he olisivat vihollisen palveluksessa, joka on murhan ohella raskain rikoslain tuntema rikos.

 

Oma arvaukseni on, että Putinin kriisistä selvitään. Diktaattoriehdokkaita on varmasti paljon, ja Putinin pudottaja on joku hänen ”henkivartijoistaan”, jonka taas pudottaa joku toinen henkivartija. Katso lähemmin Suetonius, Plutarkhos tai esimerkiksi Shakespeare. Tyrannin työssä ei maksa vaivaa puhua työturvallisuudesta.

 

Silti varaudun siihen, että olemme ehkä vielä tämän vuoden puolella sotatilassa Venäjän kanssa. Taisteluita en odota tänne, koska maasto on venäläisille epäedullista. Meillä on jo tällä hetkellä metsissä riittävä määrä erittäin taitavia henkilöitä, jotka kykenevät käsipelillä tuhoamaan sotilaskeskuksia kaukaa (siis mukana kulkevilla ohjuksilla) ja joita ei löydä.

 

Aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat. Inter arma silent leges, väärin käännettynä. Sananvapauteen kuuluu myös vapaus olla sanaton.

Suunnaton taakka

 

 

Isäni opetti käytännön kurssilla yliopistolla ja mielellään missä tahansa iskulausetta ”puhelin on lakimiehen paras oikeuslähde”. Jotkut ihmettelivät, kun hän kirjoitti ”Lakitiedon Pikkujättiläisen” niin lyhyessä ajassa ja hyvin. Tuo iskulause ei nimittäin aivan riitä. Isälläni oli laaja tuttavapiiri. Kun hän oli saanut vaikean kohdan kirjoitetuksi, hän saattoi soittaa Aarne Nuorvalalle tai Olli Ikkalalle ja kysyä vaikeaa vero-oikeudellista asiaa. Testamentin muotoa koskevan jakson hän lähetti Ylöstalolle, kuten puhe oli, ja tämä kirjoitti sen kohdittain uusiksi. Kysymyksessä oli Helsingin yliopiston professori, joka oli väitellyt juuri näistä asioista, sikäli kuin ehti oman opettajansa T.M. Kivimäen paimentamiselta.

 

Isä nimittäin kuunteli tarkasti ja uskoi viisaampiaan. Tavaton älykkyys on taakka. Jörn Donner, jonka asianajaja olin monta vuotta, ei joskaan kuunnellut, mitä toinen sanoi, koska hänellä oli kiire puhua itsestään. ”Älä puhu, kun minä keskeytän”, oli hänen tunnuslauseensa. Paavo Haavikko, jonka asioita ajoin, saattoi soittaa ja kysyä esimerkiksi jostain tietoimituksen teknisestä puolesta ja korvaushinnan määräytymisestä ja suuttui, ellei juristi ollut samaa mieltä kuin hän oli valmiiksi, eli väärässä.

 

Siis tavaton älykkyys ja mieletön tietomäärä johtavat joissakin tapauksissa siihen, että asianomaiselta menee vain silmänräpäys ymmärtää asia väärin. Esittelijänä ollessani tapahtui silloin tällöin, että joku, esimerkiksi Nikkarinen, pamautti mielipiteen käsiteltävästä jutusta kuin tykin suusta, ja siltä osin kuin se sivusi itse juttua, se oli metsässä. Johon presidentti Olsson sanoi silmälasejaan kädessään pyöritellen, että kirjallisuudessa on kyllä esitetty toinenkin tulkinta. Johon esittelijänä jatkoin, että kestovelkasuhteissa käsillä on oikeastaan tunnettujen juristien jo myöhäiskeskiajalla muotoilema ”liikavaikeus” eli laesio enormis, joa voi johtaa esimerkiksi kanteessa vaadittuun tulokseen. Ja että Windscheid käsitteli pandektioikeudessaan etenkin Bartolus de Sassoferraton ajatusta myönteisesti, joten eiköhän hyväksytä mietintö. Olsson oli itse käsitellyt tuota asiaa erinomaisessa habilitaatiokirjassaan, jolla hänestä tuli professori ja rehtori.

 

Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten pontevasti eräskin kansanedustaja kauhisteli Uniperin ostoa, kun ei ollut edes force majeure -lauseketta. Tuo termi tarkoittaa voittamatonta estettä, ja siihen vetoaminen kauppaa ja kauppahintaa koskevassa asiassa osoittaa vetoajalta täydellisyyttä hipovaa asiantuntemattomuutta. Jos on tehnyt huonon eli epäedullisen kaupan, ei sitä auta itkeä oikeudessa. Ja kauppa tarkoittaa samaa kuin ostaminen. Sitä vastoin voi tietenkin – ja on aina voinut – vedota virheeseen. Siis jos ostamassasi autossa on vaihdelaatikossa sahajauhoa, kun pitäisi olla vaseliinia, saat kaupan puretuksi tai vahingonkorvausta. Mutta jos ostit kotterosi viisi tonnia liian kalliilla hinnalla, se on oma vikasi. Kuten vanha lakiteksti sanoo ”niin syyttäköön hän itseään, kun ei paremmin eteensä katsonut”.

 

Tämä palasi mieleen, kun kommenteissa moitittiin venäläisten turismin estämistä, jonka itse esitin rasismiksi, mutta turvallisuussyistä välttämättömäksi. Nyt kommentoijat eivät näytä huomaavan, että muutos tehdään lailla ja laki ei perustu siihen, että tulijat ovat venäläisiä, vaan turvallisuuteen. Toinen kommentti sanoo, ett turvallisuuteen Amerikan rasistitkin vetoavat. Kommentoija sekoittaa englannin kielen käsitteet ”safety” ja ”security”. Ensin mainittu esimerkiksi hyviä suojateitä ja turvallista autoilua. Jälkimmäinen tarkoittaan maanpuolustusta eli sotilaallisia asioita.

 

Suomessa ollaan nyt arvioimassa, että venäläiset ovat vaaraksi maanpuolustukselle. Kaikki eivät varmaankaan ole, mutta poliitikkojen perustelu, että joukossa on vakoilijoita ja pahimmassa tapauksessa tuhotöihin valmistuvia, on painava.

Gillette

 

Ennen oli muotia juoda Pöytäviinaa ja katkaista ranteensa Gillette-partakoneen terällä. Tietämissäni tapauksissa menetelmä oli sama kuin kahden tuhannen vuoden takaisessa Roomassa, sellaisena kuin olen oppinut sen amerikkalaisista elokuvista ja roomalaisesta kirjallisuudesta. Näppärin tapa on suorittaa nuo toimitukset kylvyssä – kylpyammeessa. Roomassa asia hoidettiin kylpylässä, jotka olivat sen yhteiskunnan keskeisiä kohtaamispaikkoja.

 

Nykyisin ei taida olla Pöytäviinaa eikä kai Vaakunaviinaakaan, jotka olivat siis lähes suoraan selluloosasta tislattuja. Muistan yhdenkin keskustelun H. Salaman kanssa – hän istui joskus kustannusliikkeessä työskennellessäni juttelemassa – ja hänen mainintansa ”taskulämmintä Pöytäviinaa”. Minulla tuohon sisältyy parinkin sukupolven keskeinen kokemus, eikä se ollut kaunis.

 

Partakoneenterä voisi löytyä anopin ompelulippaasta. Myös äitini käytti teriä saumojen ratkomiseen. Vaatteiden kääntäminen ja uudelleen ompelu oli jokapäiväistä säästäväisyyttä. Opin jo pienenä, ettei partakoneen terään pidä kajota, eikä partahöylään liioin. Taata raakasi leukansa saunassa samaan aikaan kun mummu pyöritty pitkän tukkansa yhdelle letille ja kieputti sen käsittämättömän taitavasti nutturaksi niskaan.

 

Pienen ihmisen ja arjen historia on taas päässyt unohtumaan. Oma päähänpinttymäni, Suomen 1940-luvun ja 1970-luvun kulttuurihistoria ovat viljelemättömiä. Ilahduttava poikkeus on Sarantola-Weiss, joka erinomaisen kulmasohvan historiansa jälkeen näkyy julkaisseen jotain laajempaa 1980-luvusta. Se kulmasohva (Skanno tai vastaava) oli superlonia pehmusteena käyttävän teollisuuden vastaus miljoonalle suomalaiselle perheelle. Miten televisiota katsotaan. Televisiota näet katsottiin yhdessä, ainakin uutiset.

 

Nyt olen lukenut, että nuoret ihmiset pitävät kummallisena minun kaltaisiani, jotka katsovat reaaliuutiset kello 20.30 ja joskus jopa kello 18.00.

 

Tosin tutkijat hakevat kohteita, joihin tukeutuen voisi tehdä päätelmiä. Se on virhe. Epätyypillisen ja tyypillisen väliin lankeaa varjo. 

 

Tämän syvähenkisen kirjoituksen tausta on kolikko. Kun euroja tuli jonkin laatikon pohjalta vastaan hakaneulaa etsiessäni, hätkähdin. En ole käyttänyt käteistä ehkä vuoteen. Tulin uskoon, kun R-kioskin täti sanoi, että heille korttimaksu on mukavampi kassan laskemisenkin kannalta. Aloin silloin itsekin maksaa jopa yhden iltapäivälehden kortilla. 

 

Halusin lukea professori-kollegan ajatuksen kuntapäättäjien rikosoikeudellisesta vastuusta, kun hoitoon pääsy sairaaloissa on nyt niin huonoa ja voi epäonnistua. Olen itse miettinyt sekä tässä että työtaistelun yhteydessä samaa asiaa, mutta en halua kirjoittaa joukkomurhasta. Joukkomurha on rangaistava teko. Sellaisesta syyttäminen on myös rangaistavaa. Myös kuolemantuottamus on rikos, vaikka siihen syyllistyisi jalojen ja korkeiden periaatteisen puolesta.

 

Kosmoksessa pöytätoverillani oli kolikkokukkaro. Itse olin selittänyt Bobby-vaatturilleni, miten hän voi hankkia huokean kortinlukulaitteen. On muuten halpaa, 450 euroa hautajaispuvusta, mittojen mukaan. Jopa kirjastossa ja torilla saa nykyisin maksaa kortilla. 

 

Iltapäivälehdistä opiskelen suomen kieltä ja kirjallisuutta. Tänään opin, että Ikea on ”mukauttanut” lihapullien hinnan summasta 6,49 summaan 6,99. Sievästi muotoiltu. Eikä enää tarvitse sanoa, että kortti kelpaa.

Venäläisten syrjintä

 

Viisumiasiaan ajetaan rasismia.

 

Kuka tahansa venäläinen tuvallisuusuhkana viisumin antamisen yhteydessä harkiten mahdollisena voi olla 1) tosiasia, 2) todennäköisyys, 3) uskomus, 4) ennakkoluulo. 

 

Palaan pian T. Snyderin kirjoihin ja hänen keräämiinsä tietoihin, joiden mukaan Putinille ja hänen piirilleen venäläisyys on hieno asia, kun taas eurooppalaisuus on pahan alku ja juuri, ja juutalaisuus Perkeleestä.

 

Snyderin kirja ei ole historiantutkimus, vaan asiakirjoihin ja tallenteisiin perustuva manifesti eli julistus. Mielestäni se on hyvin tärkeä. Se liittyy omaan turvallisuuteemme. Se liittyy vaikeaan kysymykseen, miten kohtelemme venäläisiä nyt ja lähitulevaisuudessa.

 

Minun on aina vähän vaikea pitää mielessäni, että esimerkiksi Ukrainassa tämän hetken toimijoista suuri osa ei ollut syntynyt tai ainakaan itse toimimassa, kun tämä kierre alkoi 20 vuotta sitten. Minulla on vielä suurempia vaikeuksia muistaa, että jos olen jotain tiennytkin, olen unohtanut jopa parin vuoden takaiset käänteet, kuten Trumpin valtaannousun.

 

Ihmisoikeuslainsäädäntö perustuu ajatukseen, ettei kenenkään oikeuksia saa panna riippumaan siitä, mihin epämääräiseen ryhmään hän kuuluu. Epämääräinen ryhmä on esimerkiksi kansallisuus. Ei-epämääräinen on esimerkiksi kansalaisuus. 

 

Putin pyrkii puheilla ja lainsäädännöllä poistamaan ”kansalaisuuden” ja tuomaan sen tilalle ”euraasialaisen sivilisaation”. Venäjä voi hoitaa nämä kansalaisuusasiat, eikä mitään tyhmiä äänestyksiä tarvita. Vaalit ovat rituaali niin kuin kirkossa käyminen. Tosiasioita ei tarvita. Tunne on tärkeämpi.

 

Maahanpääsyn estäminen pelkän kansalaisuuden perusteella on ihmisoikeuksien vastaista, ellei vallitse sotatila. Lisäksi on edellytettävä, että venäläiset vaarantavat turvallisuutemme tai suhteemme ulkovaltoihin. Jos näin on, asia on selvä ja viisumit voi kieltää. Tilanne on arvioitu Baltiassa noin. Onko tilanne Suomessa sama, sitä on uskallettava kysyä.

 

Se ei riitä, että on hävytöntä käydä täällä huvittelemassa maasta, joka syyllistyy Ukrainassa tekoihin, joita ei olisi pari vuotta sitten osannut ajatellakaan.

 

Esitän tämän kysymyksen, koska länsi toimii sääntömääräisesti eli lakien mukaan, kun taas Venäjä on sekä ilmoittanut että osoittanut välittävänsä laeista hyvin vähän. Jos eduskunta säätää Suomessa turistiviisumeille kiellon, asia on selvä.

 

Itse pitäisin kansallista lakia välttämättömänä ja äänestäisin kiellon puolesta. Se olisi rasistinen laki, mutta tässä tapauksessa turvallisuus painaa enemmän. Taustalla on tieto, että Venäjä ”puolustaa” omia kansalaisiaan myös ulkomailla kaikin keinoin eli myös vakoilemalla ja tuhotöillä. En halua tänne FSB:n ”turisteja”. En liioin usko Venäjän viattomuuteen, jota on julistettu Maidanekin aukion ajoista asti.

Hörökorva

 

On suuri ilo olla väärässä. Vielä isompi tunne tulee, kun on luullut olleensa oikeassa tai ainakin oikealla tiellä. Paitsi eräissä tilanteissa. Isäni lentuekaveri laahusti palaneilla jaloillaan korpien ja soiden läpi 60 kilometriä jouduttuaan tiedustelulennolla alas ammutuksi. Sitten hän aika pahassa hämärätilassa eksyi taas kerran ja huomasi seisovansa typertyneenä huoltotiellä. Kohta tuli oma armeija kuorma-auto. Hän oli rämpinyt kilometrin parin päässä maantiestä kymmeniä kilometrejä. Hän toipui ja kuntoutui ja eli tiettävästi hyvän elämän siviilitehtävissä.

 

Ylempien oikeuksien esittelijäjärjestelmämme, joka on kansainvälisesti poikkeuksellinen, tarjoaa välillä tuo erehtymisen ilon. Oikeusneuvos Leivonen, joka oli etevä ja hieno mies, tiputteli minulle liian vaikeassa jättiläisjutussa luonnoksia ratkaisun perusteluiksi kohdissa, joissa en millään keksinyt, miten tästäkin edettäisiin. Ongelmat liittyivät kansainväliseen yksityisoikeuteen ja merioikeuteen. Juttua istuttiin 30 päivää ilman yleisöä. Olin tietenkin tehnyt ja tein jatkuvasti muistiota ja siihen liittyvää mietintöä. Monet saamani laput aukaisivat selvän tien, kun itse olin rämpinyt itseni uuvuksiin metsässä. Opin myös temppuja. Erääseen hyvin visaiseen kohtaan kirjoitettiin ”koska hakijalla ei ole tämän seikan vahvistamisessa oikeussuojan tarvetta, korkein oikeus jättää tältä osin antamatta lausunnon asiasta…”

 

Englannissa opin tärkeitä asioita kollegoilta, jotka olivat ottaneet asiakseen osoittaa minulle luottamusta. Kerran istuin muutoksenhakuasteen istunnossa tuomariksi viitalla naamioituneena pitkän pöydän takana. Olin saanut tietää, että toisin kuin Suomessa aputuomarit olivat eräissä tilanteissa toimettomia toimihenkilöitä, vailla vastuuta ja oikeuksia. Näkökulma oikeudenkäyntiin on tuomarinpöydän takaa aivan toinen kuin yleisön puolelta.

 

Istuimme siellä ja myöhemmin eri kongresseissa usein näiden kavereiden kanssa. Lopulta uskalsin jopa kysyä, että ihanko totta tiettyjen aineiden professoriksi pääsee kahdessa huippuyliopistossa vain näiden seuralaisteni puollolla. He sanoivat, että näin on. Lontoossa ratkaistaan niin paljon niin isoja juttuja, ettei kenenkään edun mukaista ole päästää irti professoria, joka ei ymmärrä tai usko, että siviilioikeus on joukkuepeli. Se oli kai vain puoliksi vitsi, kun toinen Most Honorable sanoi, että päästäkseen professoriksi pitää kannattaa Arsenalia. Jos on Chelsean fäni, ei toivoa. Tottenhamin kannattamista voidaan katsoa läpi sormien, jos siihen on humanitaarisia syitä. Niinpä ymmärsin, missä merkittävät juristit vaihtavat kulumisia journalisteilta piilossa: he piiloutuvat katsomon yleisömereen.

 

Sanin toiselle lordille jotain ylimalkaista Charlesista, joka oli silloin prinssi ja haukkumanimeltään ”vanha hörökorva”. Ehkä sanoin, että hallitsijahuone on valtava ja halpa brändi ja etteivät prinsessat liioin hanki sivutuloja hammastahnamainoksista.

 

Sain kuulla, että Charles on todellisuudessa huomattavan fiksu mies ja uskollinen ystävä. Tietenkin ymmärsin, että laaja hyvätekeväisyystoiminta tuo jatkuvasti esiin teknisiä oikeudellisia ongelmia, ja arvasin, millä suunnalla niitä ratkotaan.

 

Monella hyvin näkyvällä henkilöllä on kolme tai neljä ”persoonallisuutta”. Tai oikeammin: ”persoonallisuus” on väärinkäsitys, jota psykologia ja psykiatria ovat tukeneet koko osaamisellaan. Luulen ettei ”todellista ihmistä” ole todellisuudessa olemassa. Ehkä ihminen on vähän kuin metsä, jolla on niin monet kasvot ja niin monta vuodenaikaa.  Toinen vertauskohta voisi olla niitty. joka on toiminnoiltaan ja lajeiltaan jotain aivan muuta kuin silmä näyttää ja tarkkailija luulee – melkein kaikki oleelliset toiminnat ovat näkymättömiä, kuten fotosynteesi ja typpikierto, tai mikroskooppisia, kuten sienten ja mikrobien maailma, joka pitää muutosta yllä.

Sietämätön painavuus

 

 

Kukaan kommentoija ei ole osoittanut sormella, että ajoittain esittämäni käsitykset Ukrainasta, Putinista ja Trumpista tukeutuvat tavanomaisten medioiden lisäksi kahteen kirjoittajaan. 

 

Taustoja ja 20 – 70 viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia tutkiessani kotijumalani on Tony Judt. Hän on kuollut, mutta ei se mitään. Niin on moni muukin. Hän on elinaikani vaikuttavimpia ja uskottavimpia kirjoittajia, oikeastaan historiantutkija, joka muutti dramaattisesti historian maisemaa.

 

Suomennettu on ”Huonosti käy maan”. Hyvin sanottu, muuten.

 

Toinen on Timothy Snyder, jonka kirjoja ei ole tiettävästi suomeksi. ”On Tyranny (2017)” on keskeinen. Ansaitun kulttimaineen sai ”The Road to Unfreedom: Russia, Europe, America(2018).” Tie vapaudettomuuteen, Venäjä, Eurooppa, Amerikka.

 

Koska hyviäkin kirjoittajia on paljon, hätkähdin Snyderiin vasta 2010. Kirja oli ”Bloodlands” ja kertoo Hitlerin ja Stalinin Euroopasta.

 

Tarinan siitä, miten merkittävästi Putin vaikutti Trumpin nousuun ja vaikuttaa edelleen USA:n politiikkaan, voi lukea ainakin kolmesta hyvästä nykyhistoriasta. Olen asiasta niin huolissani, että tarjouduin kahdelle suomalaiselle kustannusliikkeelle suomentamaan niteen tai yhteenvedon ilmaiseksi. Tarjoukseni on hylätty. Docendo ilmoitti ettei sitä kiinnosta Markku Kuisman ja minun pieni yhteinen kirja näistä asioista.

 

Asia ei tietenkään ole kiinni kahdesta vanhasta miehestä. Olettehan, lukijat, panneet merkille, miten sotilaat ja joukko eteviä ulkopolitiikan tutkijoita ovat vallanneet julkisuuden. Se on hienoa – mutta historiantutkimukselle ja kirjallisuudelle perinteisesti kuulunutta kokonaishahmoa ei tunnu sommittelevan kukaan. Kysymys on: mitä tapahtuu ja miksi.

 

Tämä kuulostaa valitukselta. Jos se on sitä, en valita omista puolestani. Valitan sitä, että Suomi on suomettuneempi kuin koskaan. Kun maailma muuttuu järkyttävällä tavalla ja hyvin luultavasti pysyvästi, suomalaiset ovat hiljaa tai toistelevat leikkeitä etenkin englanninkielisistä lähteistä.

 

Jos tästä jotenkin selvitään, annan kustantajille eli etenkin Otavalle, Teokselle, Sanomille ja Siltalalle valmiin repliikin. Kun tai jos lapset kysyvät: isä ja äiti, mitä te teitte kolmannen maailmansodan aikana, vastatkaa: emme me ehtineet julkaista tärkeitä kirjoja, koska meillä oli niin kiire Nuppulinnaan tapaamaan tätiämme. (Kenelläkään ei ole tätiä Nuppulinnassa.)

 

Kustantajien, joista jätin WSOY:n mainitsematta, haukkuminen on epäoikeudenmukaista. 

 

Itse asiassa 20 viimeksi kuluneen vuoden aikana kustantajat ovat koululaitoksen ja valtioneuvoston sekä eduskunnan tuella päästäneet suomalaistenkin lukutaidon rappeutumaan. Jos vaikkapa tuo Snyderin vapaudettomuutta koskeva kirja suomennettaisiin – ehkä se on tapahtumassakin – ja kaikille 15 vuotta täyttäneille suomalasille tungettaisiin se väkisin ja ilmaiseksi kainaloon, lukijoita kertyisi 500, parhaassa tapauksessa 1 500. Ihmiset tietävät, ettei Snyder soita kitaraa eikä aja kilpaa. Ja vaikka he keskittyisivät tekstiin, he eivät saisi selvää siitä. Lukutaidon rappio on ajattelun rappiota, ja aikuis-ADHD on niin paha pandemia, että meilläkin käytännössä kaikkia kiinnostaa enemmän naapurin kissa kuin kysymys, mitä ihmettä sana ”vapaus” mahtaa tarkoittaa.

 

Vaikka lukijani ovat poikkeuksellisen lukijoita, selitän jutun kuvan, koska sse liittyy kirjallisuuteen. ”Nuoren, riuskan urosluteen mieli paloi vapauteen…Surullinen tapaus. Sellaista on vapaus.” Tekstissä kerrotaan, että tuli käsi ja tappoi.

Kulmalan kaverit

 

Muistista pyyhkiytyy, että Trumpin panemisesta syytteeseen äänestettiin vain pari vuotta sitten. Hänen väitettiin jäädyttäneen sotilasavun Ukrainaan, kunnes presidentti Zelesny käynnistäisi tutkimukset Joe Bidenin pojan liiketoimista Ukrainassa.

 

Zelesny ei ottanut onkeensa. Sen verran kävi ilmi, ettei mitään tutkimista vaativia liiketoimia ollut tapahtunut. Toisaalta USA:ssa on laki, jonka mukaan vieraan valtion tiedustelutietojen pyytäminen omia poliittisia tarkoitusperiä varten on rikos.

 

Putin on itse myöntänyt usein julkaistun tiedon, että jo 2016 hän oli pyytänyt Venäjältä eli Putinilta ikäviä tietoja Hillary Clintonista. 

 

Mistä Trump ja Putin neuvottelivat kuvan (CNN) tilanteessa, johon ei päästetty ketään muita, ei ole tiedossa.

 

Mutta sotaan johtaneita Putinin toimia Trump ylisti nerokkaiksi ja oli sitä mieltä, että Ukrainan olisi pitänyt lopettaa puheet Krimistä ja ilmoittaa, ettei se aio yrittää Natoon liittymistä. Trumpin mukaan mitään sotaa ei olisi syttynyt, jos hän olisi ollut vallassa. Joka tapauksessa hän olisi hoitanut soveliaan neuvottelutuloksen.

 

Kun kuvaan lisää Trumpin usein ilmenneen nihkeyden Natoa ja Eurooppaa kohtaan, täysin asiantuntematon eurooppalainen voi jopa ihmetellä.

 

Historiassa on ollut tapauksia, joissa jopa diktaattori on sopinut etukäteen, ettei hänen tulevaan tekoonsa tai toimeensa puututa. Tämä ei koske yksin diktaattoreita. USA:n vääryyksiä ajatellen voisi sanoa että suuri osa maailmaa on ollut suhteessa Yhdysvaltoihin ”suomettunut” eli vaiennut tilanteissa, joissa vaikeneminen on häpeällistä.

 

Hyvin nuorelle lukijalle palautan mieleen, että Neuvostoliiton myötäilystä usein syystä epäilty Suomi oli pahassa raossa rauhaa rakastavan naapurinsa hyökättyä panssarivoimin Tshekkoslovakiaan 1968 palauttaakseen sen kommunismin kaidalle tielle. 

 

Kun nyt on nähty, miten huolellisesti ja pitkän ajan kuluessa Ukrainan ”poistaminen kartalta” oli suunniteltu, sitä voi tulla ajatelleeksi, että hävitettävän Ukrainan asiaa kukaties auttamaan halukkaat tahot, kuten USA ja EU, oli sopivalla tavalla hoidettava etukäteen.

 

Sanotaan että demokratiaan kuuluu läpinäkyvyys eli mahdollisuus saada tietoa. Käytännössä siihen kuuluu vanhastaan myös läpinäkymättömyys.

 

Sellainenkin ajatus voi juolahtaa mieleen, että vaikka ajattelemattomuudestaan tunnettu Trump oli edelleen epäselvällä tavalla samassa kuvassa Capitolin valtaajien kanssa, nytkin hänen yksityispalatsissaan Floridassa sinänsä selittämättömästi säilytetyt paperit, jotka poliisi vei, olisivat sisältäneet sellaista, minkä tuleminen julkisuuteen voisi häiritä edessä olevia vaaliponnisteluja.

 

Ehkä emme saa koskaan tietää, maalataanko tässä aiheettomasti piruja seinällä. Mutta kun on seiniä. Ja piruja.

Osta omakotitalo

 

 

Kohtuullista palkkaa ei ehkä ole olemassa. Ainakin osa niistä, jotka tienaavat mielettömiä, saavat mielestään rahaa vain kohtuuden mukaan. Ainakin osa niistä, jotka maksavat surkeaa nylkyripalkkaa työntekijöilleen, pitävät toimintaansa kohtuullisena. Monien mielestä sairaanhoitajien palkat eivät ole kohtuullisia. Niiden pitäisi olla parempia. Itse ajattelen noin ja vertaa ansiotasoa muihin ammatteihin ajatellen työn vaativuutta ja vastaavuutta. 

 

Lunastuksessa, jonka nimitys oli ennen pakkolunastus, käytettiin nimityksiä käypä hinta ja korkein käypä hinta. Taito löytää ne kehittyi vähä vähältä.  Moni tietää, ettei esimerkiksi tilan tai tontin verotusarvo ole ”käypä” eli lähelläkään sitä hintaa, minkä siitä joutuu maksamaan.

 

Oli ajatus kirjoittaa sairaanhoitajien työtaistelusta eli sekaantua asiaan, josta en tiedä tarpeeksi. Julkisuuteen tullut tieto turvaamistoimen määräämisestä tuomioistuimessa on kutkuttava. Ulosottokaaren ja oikeudenkäymiskaaren mukaan menevä turvaamistoimenpide eli turvari, yleiskielellä nopeasti annettava, heti noudatettava käsky tai kielto, on sangen monimutkainen asia. Niitä on käytetty, ja ennakkotapauksiakin on. Tiedossani ei ole nyt ratkaistun kaltaista tapausta: työtaisteluoikeus vastaan toinen ihmisoikeus eli henki ja terveys.

 

Lääkärit ovat olleet hiljaa ansioistaan. Itse muistan ajan, jolloin juuri valmistuneet nuoret lääkärit menivät vuodeksi tai kahdeksi ”kuntaan tienaamaan” eli kunnanlääkäreiksi jonnekin kauas. Se oli tilaisuus rikastua tai ainakin maksaa pois opiskeluvelat. Saatiin lääkäreitä ja lääkärit saivat oppia. Sairaanhoitajilla ei ollut mitään vastaavaa.

 

Sairaanhoitajana et ansaitse niin että pystyisit edes sitkeästi säästämällä hankkimaan huonon omakotitalon.

 

Otsikon esimerkki on menneisyydestä. Nuori lakimies joutuu yleensä työskentelemään erinäisiä vuosia oppiakseen jotain rahan arvoista. Minun ikäisissäni oli vielä miehiä (alalla oli ennen naisia hyvin vähän), jotka päästyään huonoille palkoille ylimääräisiksi esittelijöiksi urakoivat raastuvanoikeudessa notaareina eli panivat kokoon pöytäkirjoja. Silloin vallinneen ”urakkapalkan” eli virkasivutulojen aikana jotkut tuttavani uurastivat itselleen omakotitalon Herttoniemestä tai Leppävaarasta.

 

Tuomioistuinlaitoksessa palkat olivat erittäin huonoja. Korkeimman oikeuden jäsen ansaitsi vaivoin saman kuin lukion opettaja. Ajatus saattoi olla se, että kun virka on niin hieno, ei siitä tarvitse paljon maksaakaan. Tämä on muuttunut. Palkat ovat kunnollisia. Tiedän alle 40-vuotiaita ihmisiä, jotka tienaavat saman kuin yliopiston professori. Keskustelu tuomareiden sivutuloista on tauonnut. Ennen etenkin rahakkaat välimiehen tehtävät puhuttivat paljon ja aiheellisesti. Oli tapauksia, joissa tuomari tienasi vuoden palkan kuukaudessa, oman toimen ohella. Vastaavasti eräät oikeustieteen professorit suolsivat lausuntoja oikeusjuttuihin ja laskuttivat niistä hurjasti, vaikkeivat ne lausunnot oman kokemukseni mukaan olleet välttämättä ihmeemmin asiaan vaikuttavia. Poikkeuksia toki oli.

 

Minulla on ”omakotitalo”. Asuntolainan korko oli 17,5 prosenttia ja takaisinmaksuaika 7 vuotta. Siirryin liikejuristin tehtävistä kolmannespalkalle esittelijäksi, koska käsitin, ettei minusta ole liikejuristiksi eikä johtavaksi herraksi. Herätti kummastusta, että tein kirjavia töitä, vaikka lähisukulaiseni menestyivät asianajajina.

 

Mutta olen tässäkin asiassa huono esimerkki. Työurani ja siis CV tuo mieleen saippuoidun porsaan. Meteli on kauhea ja vauhti huima, mutta eteneminen ei.

Jääneitä perunoita

 

Otsikko tarkoittaa yli jääneitä keitettyjä perunoita, jotka kuoritaan ja paistetaan pannulla, mahdollisesti sipulin kanssa. Nimitys voi olla oman lapsuuden perheeni perua. Minusta ne ovat hyviä.

 

Sellaista kummaa kuin paistettu muna, esimerkiksi perunoiden kanssa, ei varhaisina vuosinani juuri esiintynyt. Kananmunat olivat arvoesineitä. Sitä vastoin perunoiden sekaan saatettiin silputa Suomi-makkaraa, jos oli. Herrasväessä syötiin kuulemma Erikois-Suomi-makkaraa, joka lienee ollut aika samanlaista kuin lukijoiden kenties muistama HK-sininen, jota voi olla vieläkin myynnissä.

 

Jostakin lähdeteoksesta ymmärsin, että broileri on Suomessa myöhäinen keksintö. Wikipedian hiukan sekavan oloinen artikkeli kertoo, että äärimmäisen lihaksikkaan kanarodun edustajat, joita ei pidä sekoittaa munijakanoihin, tulivat kauppoihin 1970.

 

Meilläkin täällä etelän laulumailla syötiin vielä joskus kanan isoäitiä. Siinä li keittämistä, eikä tulos tahtonut olla erikoinen. Se oli kuitenkin hyvä, ettei se maistunut miltään. 

 

Teollisesti marinoidut kanan suikaleet tulivat 1985. Täsmällisiä tietoja on varmaan helposti saatavissa. ”Punainen liha” on väistymässä. Ennen sellaista varottiin, koska haluttiin kunnolla riippunutta, tummanpunaista. Nyrkkisäännön mukaan parhaan pihvin sai hiukan pahentuneen näköisestä fileestä.

 

Jonkin kerran olen saanut kustantajaherrojen pöydässä lautaselleni viiriäistä. Sen kanssa on ihmeissään samalla tavalla kuin monet rapupöydässä: onko tässä jotain syötävää? Muistelmien mukaan ravut olivat pikkupoikien suosiossa. Tyhmät herrat nimittäin ostivat niitä ryypiskelyn lomassa syötäväksi ja jopa maksoivat niistä kiiltäviä kolikoita.

 

Kunnanlääkärit ja apteekkarit jahtasivat jäniksiä. Ajokoira ei ollut mikään harvinaisuus, ja erikoisen onnistuneen koiran muotokuvan saattoi nähdä omistajan seinällä. En jaksa muistaa, olenko syönyt jänistä. Mielikuvani on, ettei pupussa ole juuri mitään syömistä, toisin kuin kanalinnuissa; tädin miehellä oli tuttu ajatus, että aina sitä mieluummin on jossain muualla kuin kotona, joten seinällä naulassa riippumassa näki joskus teeren tai metson. 

 

Lapualla ihmeteltiin, että jotkut jaksoivat ahdistella mitättömiä peltopyitä. Mutta sanonnan mukaan myös pyy on ryyppäämisen syy.

 

Tunnen livenä useita henkilöitä, jotka metsästävät, koska osaavat ja pitävät puuhasta. Monipuolisen historiallisen mullistuksen, etenkin metsänkäytön tapojen vuoksi hirveä saa nykyisin jopa kaupasta, ja sangen monella on sitä pakastimessa. Koska osallistun ruuanlaittoon vain passimiehenä, tyydyn toistamaan tiedon, että marinointi on oleellista. Huolimattomasti valmistettuna hirvi ei mitenkään ihmeellisen hyvää.

 

Edelle kirjoitetusta kävi jo ilmi, että tänäänkin aiheena on kirjallisuus. Tarkemmin kirjoittaen en kuitenkaan raatsi mainita nimeä. Luin vain jotakin ja otin katsoakseni suositeltua kirjaa. vihje oli väärä tai ainakin minulle soveltumaton. Kokemus kiitetystä kirjasta toi mieleeni syömisen. Teksti oli kuin eilistä kaurapuuroa alumiinilusikalla suoraan kattilasta syötynä tai ainakin suuhun pantuna.

Mainos

 

”Lumikuningatar”, koko illan suomalainen satuelokuva vuodelta 1986, esitetään 10.9.2022 kello 14.00 elokuvateatteri Rexissä.  Se on osa Rakkautta ja anarkiaa -tapahtumaa. Erikoisuus on ”dress-along” eli katsojille annettu kehotus pukeutua elokuvan mukaisesti, siis satuasuihin. Lippuja on vielä. 

 

Elokuva masteroitiin hiljattain. Sekä kuva että ääni toimivat hienosti. Kun teos on teatterielokuvan kaudelta ja valkokankaalle tehty, kokemus on hyvin erilainen kuin television ruudulta katsoen.

 

Otsikko tarkoittaa, että olen asiassa täysin jäävi. Ohjaaja on puolisoni. Muistan filmin ensi-iltaviikolta elokuvateatteri Bristolissa ja muistan senkin, että kuvan suuruus tuntui joissakin kohdissa melkein häiritsevältä. Se puolestaan johtui siitä, että minulla on kaikin puolin liiallinen elokuvateatteritausta, koska perheelläni oli 200-paikkainen elokuvateatteri niin että istuin ylioppilaaksi tuloon asti vähintään kaksi iltaa viikossa elokuvissa. Toisin kuin joku voisi luulla, kyllä meillä näytettiin elokuvia laidasta laitaan. Muistan elävästi esimerkiksi italialaisen neorealismin (Rossellini, de Sica jne.) filmejä ja yleisen hämmennyksen, jonka vallassa katsoimme Alain Resnais’n elokuvan ”Hiroshima, rakkauteni”.

 

Bristolin kangas oli iso. Niin on Rexinkin. Äitini kertoi näyttäneensä elokuvan juuri Rexissä suorittaessaan elokuvakoneen käyttäjän tutkintoa 1942 eli alaikäisenä.

 

”Lumikuningatar” oli yllättävä kokemus, kun näimme tämän teknisesti parannetun version Orionissa pari vuotta sitten. Päällimmäinen tunne oli hitaus, jolla tarkoitan toiminta- ja fantasiaelokuvien hengästyttävän menon ja tehokeinojen latelun vastakohtaa. Elokuvan kerronta on huolellisesti miettimäni määreen mukaan musiikillista.

 

Olin itse kuulemassa ja luin lehdistä, että fantasiaelokuvaa pidettiin tuon ensi-illan aikaan mahdottomana tai joka tapauksessa turha ajatuksena, jollaisilla ei ole tulevaisuutta. Joku saattoi olla sen näköinen, että kun työryhmässä oli paljo naisia, mikä oli sinänsä aivan tavatonta, jotain tuollaista saattoi odottaakin. Vain ulkomuistiin turvautuen sanoisin, että Ritva Arvelo oli ohjannut yhden elokuvan, ja siinä kaikki, naisten puolelta. Lavateatterissa naiset olivat jo nopeasti nousemassa.

 

H.C. Andersenilla on monenlaisia satuja, eikä imelä moralismi ollut hänelle vierasta. Mutta suuri kirjailija hän oli ja erikoinen tapaus, koska hänen kirjoittaessaan sadut oivat joko raakaa opetusta lapsille tai kansanperinteestä ammennettua aineistoa, jossa oli koviakin kauhutehoja. Esimerkiksi Grimmin kaikkia kuuluisimpia satuja ei nykyhetken aikuinenkaan lue mielikseen.

 

Suomessa Topeliuksen tuleminen on vielä näkemättä. Vaikka hänellä oli kaikki aikansa satusetien rasitteet, hänellä oli myös raikkautta ja mielikuvituksen notkeutta. Olen omista syistäni lukenut nyt ”Välskärin kertomuksia” ja hämmästynyt. Pakollisen sössön sivuuttaen arvioin, että Topelius oli sensaatiomainen kertoja, jolta myös ”action” onnistui vaivattomasti. Erikoisempaa on, että Juhani Ahon aina kiitetty suomennos ei ole hyvä. Topeliuksen ruotsin sanasto ja tyyli edustaa tietysti kirjoittamisensa aikaa, mutta lisäksi hän luonnehtii jopa 1600-luvun ihmisiä todella etevästi. Karskin karoliinisoturin ja ylihienostuneen hovimiehen keskustelu kajahtaa uskottavalta, vaikka on täysin epäaitoa.

 

Ja mitä fantasian tarpeettomuuteen tulee, Tolkienit ja Potterit muuttivat tarinamaailman, ja uutta yrittää ovista ja ikkunoista.

Kinneri

 

Siihen aikaan, kun isä lampun osti…. Tuon Juhani Ahon kaikissa koulun lukukirjoissa julkaistun kertomuksen ihme on öljylamppu, jonka isä kiikuttaa kaupungista kotiin. Moni paheksuu turhaa uudenaikaisuutta.

 

Siihen aikaan, kun isä sähkölaskun maksoi…

 

Nyt kokonaan kuollut minua edeltänyt sukupolvi kulki huoneissa napsuttelemassa valoja pois päältä. Itse tyydyn toteamaan, että muistan, miten tiilitaloihin rakennettiin uima-altaita, ja sitten myöhemmin sähkösaunan joka kodin osana. Joku jälkeläinen on jaksanut kuunnella, miten kerrostalojen kellarissa oli sauna ja ihmisillä oli saunavuorot. Koska hupsu täti oli sekin osa elämää, olen katkaissut kymmeniä keskusteluja lankapuhelimessa sanomalla, että oisi muka kiva jatkaa, mutta kuin on saunavuoro.

 

Kasarit muistelevat tietokoneihmeitä. Jouluna 1984 Commodore 64 maksoi Suomessa 2 500 markkaa. Se on noin 1 000 euroa nykyrahaa.

 

”Mikro” lienee yhtä kuollut sana kuin ”puolikenkä”. Kun etsin nahkaisia puvun kenkiäni, sain kuulla, ettei sellaisia puolikenkiä enää tunneta sanana, vaikka tennarit eivät edelleenkään kuulu täysi-ikäisen miehen tummaan pukuun.  että Toin ”mikron” työpaikaltani kotiin maaliskuun toisella viikolla 1989, ja mukana oli nippu lerppuja eli noin 8 x 6 tuuman ohuita levykkeitä, joiden sijalle tulivat piankin ”korput”, kovakuoriset 3 ½ tuuman levykkeet (360 kilotavua). 

 

Onko teillä mikro? Otaksu että tuo sana tarkoittaa nykyisin uunia, mutta ennen se tarkoitti huonetiloissa toimivaa tietokonetta, ja ”MikroMikko” oli kuuluisa merkki.

 

Elisan miellyttävä myyjä yritti kaupita tänään 5 G -modemin, mutta uskoi ennen pitkää, kun vakuutin ettei 5 G kuulu meillä. Eli että varmaan hyvä laite, mutta ei toimi, ainakaan ilman lipputangon mittaista antennipylvästä.

 

Muistelin miten saimme modemin toimimaan puhelinpistokkeesta erään Upin kanssa vuonna 1990 – ja voi miten se vikisi, uikutti ja valitti. Siis modemi, ei Upi.

 

Verkkoyhteys on ollut huono jo yli 30 vuotta. Se on kodikasta. Muun muassa Otaniemessä minulla oli maan paras verkkoyhteys. Oli mihin verrata.

 

Olen niin vanha, että minulle Commodore oli joutava lelu, jollaisilla ei ollut tulevaisuutta. Myös pelikonsolit näyttivät kummallisilta. Tietokoneen tulostamaa haitariksi taipuvaa paperia toin kotiin, jotta lapset saisivat piirtää. Ei ollut myöskään pankkisiirtolomaketta (itsekopioivaa myrkkypaperia). Sitä vastoin olen tietoisesti tallettanut kalkkeeripaperia ja kourallisen kosmoskyniä. Ne olivat arvokkaita, koska sellaisia käytettiin postissa ja verotoimistossa. Pankissa oli Ballograf-kuulakärkikynä ketjulla kiinni telineessä.

 

Muistelin, miten mentiin puolikengät jalassa pankkiin maksamaan laskuja ja kassalle nostamaan käteistä. Oli veromerkkejä ja verokirjoja. Oli ruskeita paperisia palkkapusseja. Minäkin paheksuin, että asiakkaat tuovat pankkiin vain hiekkaa lattialle. Kyllähän kalossit piti osata pyyhkiä ulko-ovella kulmaraudasta nikkaroituun ralliin. Miestä joka olisi riisunut kengät kylään tullessaan, olisi pidetty tärähtäneenä.

 

Osta kivitalo

 

Lehdet ja televisio putosivat polvilleen. 

 

Viimeistään sähkölaskut ja ruuan hinnat panivat kysymään, mitä täällä oikein tapahtuu.

 

Erittäin suuri osa kansaa suhtautuu vaaleihin kuin lottoon. Demokratia on hauskaa viihdettä, mutta yleensä siinä häviää. Olin katsellut samaa ilmiötä kuin Unto Hämäläinen lehdessä. Todellisuudessa ihmiset eivät harrasta poliittista toimintaa. Puolueeseen kuuluminen on harvinaista. Sanna Marin on Instagram-julkkis. Jutta Urpilaisen nimeä piti monen muistella, kun hän pyörähti televisiossa. Kukaan ei kai kirjoittanut mihinkään, että hän näyttää aikovan seuraavaksi Sauli Niinistöksi. Siihen hommaan lototaan edustavan näköinen nainen.

 

En ole tässä halveksimassa äänestäjiä enkä liioin mediaa. Sen sijaan mietin, kuinka moni todella ymmärtää, mitä tarkoittaa vakuus ja paljonko on miljardi. Sen tiedän, moniko osaa sanoa, mikä on sähkölaskuun liittyvä ’futuuri’. Johdannaisilla käyty kauppa ei kuulu yleissivistykseen. 

 

”Tisponttokorko nousee, sanoi kauppias kun tavaransa tyyristi.” Tämä on vitsi yli sadan vuoden takaa ja välittää silloistakin epäilyä, että kauppiashan se pahuuttaan ja piruuttaan pistelee tavaroille liian kalliita hintoja. Vitsi on pysäköinyt muistiini, koska diskonttokorko oli usein lehdissä, kun liikepankkien keskuspankkirahoitus oli keskeinen kysymys. Tiedän historiasta, että esimerkiksi vuonna 1917 erinomaiset asiantuntijat pitivät rahan arvon alentumista tilapäisenä häiriönä, joka kyllä korjautuisi.

 

Olin siis sekä yksityiskohtien että yleislinjojen tasolla täydessä työssä 1990-luvun kriisit, kasinotaloudesta vuosituhannen vaihteeseen. Sen jälkeen lähinnä opetin, mitä ei pitäisi tehdä, eli olin professorina. Sillä pohjalla kirjoitan vieläkin. Olen ollut niin paljon tekemisissä päättäjien ja päätösten uhrien kanssa.

 

Tänään puhujat ja kirjoittajat kiertelevät. Tehtiin liian monta hyvää asiaa samaan aikaan. Eivät rahkeet riitä. Rakennettiin ydinvoimaa eli siis sähköä. Suunniteltiin ja päätettiin sote. Tuli Nato. Odottamatta tuli yleinen tartuntatauti. Vaikkei se osoittautunut suureksi tappajaksi, se uhkasi aivan oikeasti romauttaa sairaalalaitoksen.

 

Huomasittehan, että juuri pandemia loi tilaisuuden Trumpille ja Putinille ja myös Boris Johnsonille. Trump oli päivittäin näkyvissä, eikä se ollut niin tärkeää, mitä hän sanoi tai teki. Putin päätti jatkaa Krimin menestystään luottaen sekasorron kylvämisen politiikkaan, joka oli kirjaimellisesti oppi-isä Stalinin keino.

 

Kaasu katkaistiin nyt lännen määräämien pakotteiden vuoksi, Kremlistä kerrottiin. Viikko sitten sama lähde kertoi, etteivät lännen pakotteet vaikuta mitään.

 

Mitä kukaan ei osannut odottaa… Isoisäni halusi kivitalon, johon oli muutamassa pankki ja alkoholiliike ja ties mitä. Kirkonkylästämme oli tulossa kauppala. Sitten tuli yllättäen Talvisota, ja yksi päivän kysymys oli, milläs tämä vielä kostea betonikolossi lämmitetään, kun valtio oli vienyt halot ja miehet. Vuokralle tulijatkin vetäytyivät. Mutta inflaatio söi velkoja ja sotien jälkeen vuokra-asunoilla oli tavaton kysyntä. Naapurustossa miehellä oli pian todellinen tehdas, kun hän oli keksinyt ostaa kaikki käytetyt manttelit ja housut, repiä ne lumpuiksi ja valmistaa tekstiilejä.

 

Tällaisten tapahtumien nimitys on ”resilienssi”, psyykkinen palautumiskyky eli taito palautua järkytyksistä. Joillakin se on hyvä, joillakin ei.

Postipankista

 

Kun Beethoven kiipesi kohti taivasta nyrkit verillä, polvet puhki, kuulonsa menettäneenä ja entisten ihailijoittensa kummastelemana, vastaan loikki Mozart. Hän heitti nenäkkääseen tapaansa: ”Sinä vasta olet menossa, mutta minä olen jo tulossa. Postipankkiin, meinaan.”

 

En ole aivan varma, onko tarina totta. Versio siitä on Antti Vihisen kirjan (Minä ja Mozart) kannessa merkinnöin, että lauseen loihe kukaties lausumaan kapellimestari Joseph Krips, joka johti ja levytti keskeiset Beethovenit ja Mozartit sotien jälkeen.

 

Vihinen, joka lienee musiikkimaailmassa monimutkainen hahmo, kirjoittaa erittäin hyvin ja ilokseni harrastaa liioittelua ja lievästi mauttomia juoruja.

 

Sitä en ollut tiennyt, että ensin Englannissa ja sitten muuallakin Mozartia kovaäänisistä soitettuna on käytetty nuorisokarkottimena rautatieasemilla ja ostoskeskuksissa, eli siis paikoissa, joihin hyvin nuorten ei suoranaisesti toivottaisi parkkeeraavaan.

 

Maininta kiinnitti huomioni, koska olin kerran tarjonnut johonkin matrikkeliin, ehkä Kuka Kukin On -teokseen, erikoisharrastustani ”Asiaton oleskelu asemilla”.

 

Hyvä ettei sitä painettu, koska olihan se vale. Kun itse olin sen ikäinen, että harrastin tuota toimettomuutta, paikkakuntani rautatieasemalla oli kaksi metallikylttiä. Toinen oli tuo ja toisessa valistettiin, että käymälä oli laiturin pohjoispäässä. Maalla muutkin kuin nuoret kävivät katsomassa junaa. Olin nähnyt elokuvan ”Anna Karenina”, joten osasin katsoa tarkkaan, kun pikajuna pohjoisesta kello 18.03 suihkutti höyrypilven, kiljaisi ja kirskui. Se oli Ukko-Pekka. Dieselitä ei ollut vielä nähtykään, mutta lukioikäisenä näin Ruotsissa sähköveturin ja ihmettelin sitä niin kovin että muutin 50 vuotta sitten Kirkkonummelle sen kunniaksi, että tänne pääsi sähköjunalla. Oli se suurta.

 

Kun eräskin ranskalainen kirjoitti muistelmansa haudan tuolta puolen, itse voisin kirjoittaa Höperön miehen muistelmat.

 

Minusta se kysymys on Zhangzin perhosjutun vertainen. Voiko ihminen seurata höperöitymistään? Kiinalainen viisas näki unta perhosesta ja pohti herättyään, miten voi tietää, eikö hän kukaties olekin perhonen, joka näkee unessa muuttuneensa Zhangziksi.

 

Siihen kysymykseen löysin vastauksen, voiko ihminen käsittää olevansa itseään paljon fiksummassa seurassa. Elämäkerran mukaan ”yksi von Neuman” on aikayksikkö, joka on johdettu viime vuosisadan suurfyysikon nimestä. Parhailta fyysikoilta meni mittausten mukaan 3 – 4 sekuntia ymmärtää, että nyt on oikea hetki sulkea suunsa ja luikkia häntä koipien välissä näkymättömiin, siis jouduttuaan puheisiin von Neumanin kanssa. Paul Diraciin tuo mittaus ei tehonnut, koska hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä hänen Cambridgen luennoistaankaan saanut selvää. Hänellä oli myös hauska tapa pyyhkiä yhtälöt taululta pois saman tien kun oli kirjoittanut ne.

 

Tänään olin nukkuessani oppinut ulkoa puhelinnumeron. En koskaan osannut sitä, vaikka asun tuon numeron haltijan kanssa. Samoin olen oppinut oman autoni rekisterinumeron, ensi kertaa elämässäni. Saan ehkä täsmentää, että muistiin painamiskykyäni on usein kuvattu erinomaiseksi. Parempia on. Eräs läheinen henkilö luetteli Kaunialan vuoteeltaan viiden lapsensa ja seitsemän lapsenlapsensa hetut ja pankkitilin numerot ulkoa, ja eräs toinen oppi 80 kuorolaulun stemmat ja sanat muutamassa viikossa. 

Aivo

 

Kiven selittävä lause ”… pelkäsi näetsen aivoansa…” ihastuttaa. Yksikkömuoto esintyy myös sanonnassa ”ottaa aivoon”. Neurotiede puoltaa monikkoa. Eräissä tilanteissa ja tietyssä määrin aivolohkot pystyvät seurustelemaan keskenään, ja ajatus toimintojen ”paikoista” aivoissa on hylätty. Kuvantaminenkin näyttää vilskeen, jota aivot työstävät jatkuvasti ja käyttävät kohtuuttomasti energiaa.

 

Neurokirurgi Hernesniemi herättää minussa erittäin suurta ihailua. Olen ryntäämässä hankkimaan hänen elämäkertateoksensa. Televisiossa tämän maailman korkean tason asiantuntijan luonnehdinta upposi heti. Hän sanoi, että aivojen anatomian oppimiseen menee noin kaksi ihmiselämää. Aivojen toiminnan ymmärtäminen onkin sitten vaikeampaa. Ja puhuja on siis tehnyt pitkälti yli kymmenen tuhatta aivoleikkausta, keskittyen etenkin katkenneitten tai viallisten verisuonten korjaamiseen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, minkä tason asiantuntija Angus Fletcher on. Kuvan ”Wonderworks” on joko henkevä erehdys tai merkittävä uusi avaus. Kirjoittaja on sekä kirjallisuuden että neurotieteen professori ja opettanut Stanfordissa ja nyt Ohio State -yliopistossa. Hän toisin sanoen on opettanut sekä Shakespearea että uusimpaan biologiaan ja lääketieteeseen perustuvaa tietoa. 

 

Suhtaudun epäillen, mutta oikeasti osaamani asiat eli tietty antiikin kreikkalainen runous ja keskiajan kirjallisuus on esitetty oikein ja erittäin asiantuntevasti.

 

Aivan uutta ja innostaa on ajatus, että kirjallisuuden kukaties tärkeimmät vaikutukset lukijaan ovat biologisia ja monissa tapauksissa lukijalle erittäin terveellisiä ja hyödyllisiä.

 

Fletcher kuvaa vuosituhansien ajalta näytelmän, runon ja proosan ”keksintöjä” ja niiden välittömiä vaikutuksia keskushermostoon ja etenkin aivoihin. Hyvin tuttu esimerkki on ”jatkuu huomenna” (cliffhanger), jossa teksti aiheuttaa pienen dopamiiniruiskeen ja halun saada lisää (miten Rambolle käy?). Kirjoittajan mielestä Monteverdi kehitti oopperan – siis Orfeo – lataamalla sekä musiikin että tapahtumat toisiaan uhkaaviin riitasointuihin, jotka purkautuvat harmoniaksi edetäkseen uuteen jännitykseen.

 

Keksi ja uudista tulevaisuutesi menemällä isoäidin kerrontakeinoihin – Gabriel Garcia Marquez; surun suorittamisen monet keinot – Shakespeare, Hamlet; ruoki luovuuttasi – Nalle Puh; vapauta mielesi – Dante, Helvetti; itsensä hyväksyminen – Cao Xueqin eli miksi syyllisyys on parempi kuin häpeä ja miten hermosto voi tukea kiintymystä kahteen kohteeseen, esimerkiksi kahteen ihmiseen, jotka ovat ristiriidassa keskenään eli aivan erilaisia. Ja muina esimerkkeinä epäloogisesta empatiasta mainitaan muun massa elokuva ”Casablanca”.

 

Kirjoittaessaan Proustista ja Virginia Woolfista Fletcher huomauttaa aivokuoren mitattavasta rauhoittumisesta on lukijan omat pelot, toiveet, murheet ja ilot sekoittuvat tekstin virtaavaan tajuntaan – eli tajunnanvirtaan. Aivot reagoivat alistamalla sen, mikä näyttää olevan nyt sille, mikä tekstin kertoman mukaan oli ja meni, virtasi pois. Eikä lukijan tarvitsekaan hypätä pää edellä ikkunasta.

 

Huvittavin on antiikin teatterin ison näyttämön vuoropuheluun rinnastettu vaakasuorien silmänliikkeiden terapia, EMDR. Ne tiesivät sen jo! Sofokles ja Aishkylos! Ja Euripides toi siihen oman lisänsä sotkemalla sekaan huumorin.