Ei kärpäsellekään pahaa

Pohjoisen antologiaan etsin juuri nyt hyvää esimerkkikirjaa hyönteisistä. Korkean pohjoisen avainilmiö näet on räkkä, hyönteisten kesäinen paljous.

Tiistaina olen Kiilopäällä. Olen etukäteen hiukan vöyhääntynyt kaamoksen näkemisestä. Täytyy ehkä jäädä istuskelemaan paikalliseen matkustajakotiin, koska auringoton aika alkaa Ivalon lentokentällä 4.12. Tai sitten ottaa auto ja ajaa lenkki Utsjoen suuntaan. Siellä kaamos alkoi tasan eilen. Alkukesän yöttömään yöhön olen perehtynyt syvällisesti. Silloin yhtenäkin kesänä siellä Sodankylän Moskuvaarassa metsää istutettiin yöaikaan, koska yötä ei ollut.

Räkkä oli tullut tutuksi jo kauan ennen. Olen muistavinani tuon tunteen Nattastunturin ja Kopsusjärven seudun soilta: ei voi olla totta! Samoilta päiviltä on peräisin muistikuva, jota ei voi enää uudentaa, Posoaapa. Se on kuulkaa näky, taivaanrannan taakse ulottuva mustaruskea suo, jolla ei moni männyntarri nouse.

Houkutus elää edelleen, varsinainen tundra eli oman maamme tuntumassa Finnmarksvidda on oma sielunmaisemani. Ollaan ehkä vähän näköisiäkin. Ikuinen koleus ja tuuli, eikä mikään kasva puolta kyynärää korkeammaksi. Tuota tunturiylänköä kohtaa pohjoisen teillä Norjaan jatkaessa moniaalla.

Kalojen ja lintujen kannalta juuri tuo hyönteispaljous on perusehto. Olen nähnyt joskus läheltäkin, miltä se sellainen perho näyttää, jolla lohia ongitaan. Hauska sana, mutta ruotsiksi ja englanniksi se on ”kärpänen” tai muu höntiäinen. Verkko tietää, että Suomesta ensimmäinen ihminen oli käynyt opettelemassa sidontataitoa Englannista 1875. Kirjallisuudesta tiedämme, että ongenkoukku oli ainakin kolttasaamelaisille tavoittamattoman kallis kapine vielä klassikkokirjoittajiemme kulkiessa Kolttain mailla.

Nousulohi ei kai niin ihmeitä syö, mutta hyönteisten toukat ovat joessa ja järvissä ja krilli merissä perusravintoa. Vastaavasti kukkaiskasvit ovat täysin hyönteispölytyksen varassa ja linnut puolestaan pistelevät hyönteisiä.

Tähtiin tavoittamisen sijasta nyt on meneillään tunkeutuminen mikroskooppiseen maailmaan. Kielemme ja keskeiset asenteemme olemme muovanneet ”näkyvän maailman” mittakaavaan. Samaan aikaan kuin muukin BBC:n nimellä kulkeva luontodokumenttien vyöry tulivat kusiaiselokuvat. Parhaat niistä ovat aivan järkyttävän hienoja, mutta en ole vieläkään välittänyt selvittää tarkemmin, millaisia lääketieteen ja sotilaiden tarpeisiin kehitettyjä linssejä ja endoskooppeja oikein käytetään, kun muurahaispesien ja termiittikekojen sisältä säkkipimeästä saadaan hienoa, kummallisen syvyystarkkaa kuvaa.

Maanviljelysmaailman asenteet taitavat istua tiukassa. Näkisin mielelläni lisää dokumentteja huonekärpäsistä, erilaisista syöpäläisistä ja erilaisista hyttysistä. Kun täälläpäin ei taida edes olla navetoita ja tunkioita, muistikuvat alkavat olla vanhoja.

Hyvä kysymys: mihin noita kiusankappaleita tarvitaan? Mikä on niiden biotooppi? Entä elinympäristö (habitat)? Tehtävä ekologisessa järjestelmässä?

Uskottavaa, suoraa vastausta ei ole osunut silmiin. Arvaus on peräisin evoluutiobiologian piiristä, etenkin solun evoluutiosta, jota juuri nyt yritetään availla myös pienemmästä päästä eli molekyylien suunnasta. Hauska muuten tavata vanhoja tuttuja. Kolibakteeri on eri syistä tutkijoiden suosikki. Se näyttäisi olevan sellainen tehdas tai tehdasyhteisö, ettei ihminen ole saanut syntymään mitään vertailun kestävää.

Sekä kasveilla että eläimillä osuminen eräiden hyönteisten tielle voi laukaista allergian tai allergian tyyppisen reaktion, ja siinä on kysymys muun ohella immuunijärjestelmän vasta-aineista.

Koska proteiinien ja entsyymien maailmassa on samankaltaisia säännönmukaisuuksia kuin ihmisten ja porojen kesken ja koska virus on eräässä mielessä loinen siinä kuin kurmukärpänenkin, on syytä epäillä, että siellä on toinen, hyvin organisoitunut järjestelmä.

On kysytty, miksi Eurooppa on pärjännyt hyvin tällä tuulisella niemellä, mutta vastaukset ovat yleensä epätyydyttäviä. Osa mikrobeista kuolee talvella. Se on hyvä vastauksen osa. Miksi täällä asuttiin kivikaudella kylmyydessä syöpäläis- ja hyönteislaumojen keskellä, vaikka etelämpänä olisi ollut lämmin?

Ehdotan vastausta, täällä säilyi hengissä. Sanotaan varhaisten ihmisten liikkuneen ravinnon perässä. Kai he liikkuivat myös vahinkoja pakoon, ja yksi esimerkki olisi tautien leviäminen. Vastaus voi löytyä fossiilien immuunijärjestelmästä. Siinä tulisi mukana vastaus Lapista – miksi asutus menestyi mannerjään pohjoisimmalla reunalla. Se vastaus olisi tyyppiä räkkä. – Ajattelen, että tuo olisi yllättävä ajatus.

Pikkuautokauppaan

Kerran tunsin jalkapalloilukoiran, joka oli erinomainen maalivahti, kunhan pallo oli puhki. Se otti jättiläisloikan ja haukkasi pallon hampaisiinsa. Vastapuolella ei ollut paljon mahdollisuuksia.

Eräs toinen tuttu koira, jonka nimi oli Tico Louhimo, meni päästään pyörälle, kun niityllä potkittiin palloa. Se halusi kanssa!

C.G. Jung saa unohtua rauhassa. Ei hän ehkä ollut aivan väärässä pyydystäessään niin sanottuja arkkityyppejä, eli siis kuvioita, jotka vetoavat ihmisiin yleisesti ja yhtäläisesti, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Muuan sellainen mandala on Mikki Hiiren pää. Sama kuvio, joka siis ei ole symmetrinen, toistuu monien temppeleiden seinissä, matoissa, koristeissa.

Hiljan oli puhe, että kaduilla ja aitovierillä on nykyisin tuhman näköisiä autoja kilttien autojen lisäksi. Ei sen käsittämiseen tarvita pikkulasta. Jopa aikuinen voi sen ymmärtää. Meilläkin on tai oli yhteisessä puheessamme ”tyhmä talo”. Kävimme iltaisin kävelemässä, ja muuan matka oli tyhmän talon luokse. Nimitystä käytettiin siksi, että se oli oikea. Se oli rapattu rintamamiestalo mutta heitteillä ja tyhjillään ja kun sen silmissä eli ikkunoissa ei olut ollut ketään vuosiin, koditon katse vaikutti kerta kaikkiaan typerältä.

Kirjoitan tämän kauppalistaksi nyt lauantaina. Olen lähdössä pikkuautokauppaan. Muuan merkkihenkilö täyttää huomenna vuosia. Kaikeksi onneksi jäin taannoin – on siitä jo kuukausia – nojailemaan jonkun ihmisen kanssa, joka vahvisti, että eivät ne pikkuautot ole mihinkään kadonneet. Ainakin Corgeja myydään kuin häkää mutta Matchboxeista hän ei ollut varma.

Kävin myöhemmin vilkaisemasta kauppakeskuksen erikoisliikkeestä ja huomasin tiedon todeksi.

Omista syistäni olen yrittänyt palauttaa mieleeni selvästi yli 40 vuoden takaisia asioita. Siellä oli jokin Yhdistys Yhdeksän ja laajempikin henkilöautoilua vastustava liikehdintä. Kai liikehdinnästä kertoo jotain se, että Rätti-Sitikkaa, Tippa-Rellua ja sitten Ladaa, Wartburgia. Volgaa ja muita oikein ajattelevia kulkuneuvoja ei pidetty yksityisautoina, joten niitä ei ollut aihetta vastustaa.

Herra Putin ei tunnu saavan syntymään palloja eikä henkilöautoja vientiin asti, tuskin omiksikaan tarpeiksi. Jos edellä arvailtu pitää paikkansa eli että molempiin kohdistuu jokin perushimo, se on vakava paikka.

Ruotsin ja Suomen eroja miettiville käy esimerkiksi kaksi henkilöautoa, joista toinen kuoli jo, Saab siis, ja oma hävittäjäkone ja merivoimat. Ja maailman muuttumista pohtiva voisi verrata toisiinsa Ruotsia ja Norjaa. Norjalaisten mieleenkään ei tulisi mikään niin takapajuinen kuin polttomoottorilla toimivan maakulkuneuvon tuottaminen. He tuottavat polttoainetta niihin ja silliä purtavaksi.

Eliaksen isä tietää omasta kokemuksesta, että pikkuautot on pestävä illalla ja mielellään myös aamulla, ja ne on pantava nukkumaan niin että ne näkevät kauniita unia.

Ei ole aihetta pilkata omaa nilkkaa. Oli se autoilu aikoinaan hullun touhua monessakin mielessä ja kun nyt ajattelen eli siis kirjoitan tätä kirjoitusta, niin istu ja pala, ei tulisi mieleenikään ostaa vähänkään oikean näköistä leikkypyssyä pikkulapselle lahjaksi. Omassa lapsuudessani erilaiset nallipyssyt olivat miehen mitta ja niitä nalleja, erillisinä tai nauhana, myytiin muun muassa äitini toimesta hyvin varustetussa kirja- ja paperitavarain liikkeessämme. Jokin on muuttunut. Ja näitä tähtiensota-aseita en itse osaa pitää muuna kuin tehostettuina taikasauvoina.

Kun minullakin on syntymäpäivät luvassa, sellainen muovinen taikamiekka voisi olla käytännöllinen olemassa ja tyylikäskin. Jos vain muistaisin, kuka sellaista käytteli. Jed vai? Energiamiekka.

Mutta en pane tikkua ristiin. Ehkä niitä ei enää saa tai kukaties ne eivät ole muodissa. Erääseen aikaan syntymäpäivän sankarille hankittiin hopeapäinen kävelykeppi. Huonommille ihmisille vältti alpakka.

Tässä puhuu oikeastaan kateus. Muutaman kerran olen nähnyt Pariisissa vanhaintavarain liikkeen ikkunassa tosi hienon kävelykepin, jollaisen tunnen vain kirjallisuudesta, cane-épee! Puinen kävelykeppi, näennäisesti. Mutta mokoman sisään onkin piilotettu julma ja kiiltävä miekka. Sillä voi tilanteen niin vaatiessa puolustaa naisen kunniaa. Omasta ei ole niin väliä.

Palvelijat hevosten selässä

Kun tuo kirja ilmestyi, tiesin että otsikko on Raamatusta, Salomon saarnaajasta. ”On onnettomuus se, minkä olen nähnyt auringon alla, vallanpitäjästä lähtenyt erehdys: tyhmyys asetetaan arvon korkeuksiin, ja rikkaat saavat istua alhaalla. Minä olen nähnyt palvelijat hevosten selässä ja ruhtinaat kävelemässä kuin palvelijat maassa. Joka kuopan kaivaa, se siihen putoaa; joka muuria purkaa, sitä puree käärme.”

”Paavo Rintalan uusi romaani on sivistyneistöromaani. Se kertoo jo ikääntyneestä tekniikan tohtorista, insinööristä joka joutuu siirtymään eläkkeelle, koska hän ei voi hyväksyä suunnitelmaa, joka asettaa taloudellisen hyödyn ja poliittiset pyyteet ihmisen viihtyvyyden edelle. Hän on yli 30 vuotta palvellut samaa isäntää ja töistä jääminen pakottaa hänet tilittämään suhdettaan kaikkeen siihen mitä on ollut ja siihen mitä on. Hän elää muistoissaan, tuntee, suuri ja lihava mies, olevansa kaikkialla tiellä. Hän tuntee, että hän ei kuulu tähän aikaan: kaikki merkitsevä on tapahtunut jo vuosia, vuosikymmeniä aikaisemmin, kaikki kaunis on ollut.

Paavo Rintalan uusi romaani on kirkas ja asenteeton, vavahduttava kuvaus ihmisen vaikeudesta löytää ja säilyttää paikkansa yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa ruhtinaat käyvät jalan ja palvelijat ovat hevosen selässä. ”

Vuosi oli 1964.

Rintala oli silloin 34-vuotias. ”Sissiluutnantti” oli ilmestynyt edellisvuonna. Palvelijat heiluttelivat hirttosilmukoita hevosten selässä. Tuon romaanin kuviteltu päähenkilö oli esittänyt kysymyksen, joka oli epäisänmaallinen ja siis epäkristillinen. Miksi syntiä ei ole niittää vastapuolen ihmisiä kuin heinää mutta syntiä on rakastella naisen kanssa?

Olin lukenut ”Pojat”. Siinä äiti jätti junan perässä juoksemaan poikansa. Ilmeisesti Rintala ei tiennyt, että lapsen etu määrää. Toisaalta – eihän se juokseva poika ollut edes adoptoitu, vaan oma.

Kun ”Leningradin kohtalosinfonia” ilmestyi 1976, järkytyin. Vanhempia ihmisiä kirja ei kiinnostanut. He sanoivat, että vaikeaa oli meilläkin. Jotkut lisäsivät, että saivat mitä ansaitsivat – se oli kristillisten piirien kanta. Vasta Sirpa Kähkönen tuntuu kirjoillaan liittyvän tähän perinteeseen.

Jonkun pitäisi muistuttaa Paavo Rintalasta ja sanoa siinä yhteydessä, että väärä profeetta on ehkä tärkeämpi kuin oikeassa oleva profeetta. Jeremias on Raamatun hienoimpia kirjoja. Myöhempien tapahtumien tiedossa Rintalan profetiat eivät kaikin osin toteutuneet. Se ei vie niiltä arvoa. Kuka vaatisi, että oma äiti ja isoäiti olisivat opetuksissaan ja ennustuksissaan aina oikeassa? Eikö välittävän ihmisen ääni oli se tärkeä?

Edellä lainattu Raamatun kohta on syvästi epäselvä, kuten koko ”Saarnaaja” tai oikeastaan koko Vanha testamentti. Itse lukisin palvelijan ja rikkaan (ruhtinaan) hengessä köyhäksi ja hengessä rikkaaksi.

Kuten aina, sananvalinta on raskas. Tuo Rintalan tarkoittama aikakausi on muistissani tuore. Palvelijat hevosten selässä tarkoittaa sosialidemokraatteja ja muita kristillisiä.

Jopa paavi pitää kiinni rituaaleista, jotka tarkoittavat palvelemista. Sellainen on toisen ihmisen jalkojen peseminen. Muistamme, mistä tuo rituaali on omaksuttu.

Kun en halua nytkään sekaantua ajankohtaiskeskusteluun, haluan vain kiinnittää huomion tähän sanan kätkemään asenteeseen. Selvien numeroiden mukaan ensin meni perustuotanto eli maa- ja metsätalous. Siitä eli kaksi kolmesta suomalaisesta, kun olin lapsi, ja nyt kai 3 prosenttia. Sitten meni valmistava teollisuus, joka tosin taitaa tulla takaisin. Mutta palvelusektori, palveluelinkeinot, tarkoittaa kaikkia niitä toiminnan alueita, joiden harjoittajat eivät millään ilveellä halua palvella. Erikoisen vastenmielistä on yleisönpalvelu.

Kun televisiossa istuu maanosan suurimpien pankkien johtajia, öljy-yhtiöiden johtajia, erilaisia komissaareja ja näitä, odotan edelleen, että edes yksi edes yhden kerran käännähtäisi katsomaan kameran läpi meitä huonompia ihmisiä ja sanoisi: minä olen teidän palvelijanne.

Itse olin virkamies. ”Virka” tarkoitti suomenkielessä eräpolkua, jonka varteen paulat ja ansat oli asetettu. Kaltaiseni virkamies oli siis henkilö, joka kävi kokemassa pyydykset ja kantoi lysmähtelevin jaloin lihat ja nahat omiin piiloihinsa.

Tuomareina me yritimme olla vaiteliaita ja kääntää sivua siinä kohdassa, johon lakikirjassa on painettu väite, ettei tuomaria ole asetettu tehtäviinsä itseään varten, vaan yhteisen kansan hyödyksi.

Tuon takia tuomarin ei mielestäni sovi harrastaa ratsastusta, nousta siis hevosen selkään. Siellä istuvat palveltavat, joista osa on ruhtinaita ja osa niin huonojalkaisia, että hevoskyyti ja palvelija suitsissa ovat tarpeellisia, suorastaan välttämättömiä. Näin haluaisin siis ymmärtää palveluammatit, toimitus- ja pääjohtajan tehtävät mukaan luettuna.