Ilmainen vihje oikeustieteellisen tiedekunnan dekaaneille
(Nuotio, Mähönen, Niemivuo).
Ruotsin esimerkki osoittaa sen. Huonosta lakimiehestä voi
sukeutua huono dekkarikirjailija. Kykyjä ei siis tarvita. Rahallinen tulos voi
olla oivallinen.
Tämäkin tuli mieleen Jens Lapiduksen Stockholm noir –sarjasta,
joka on jo suomennettukin (Like).
Syy ei ole tiedossa. Ruotsalaisilla on ja he tuottavat
erinomaisia rikosromaaneja, joita sitten käännetään monille kielille ja joista
tehdään onnistuneita elokuvia. Reseptiä ei löydy. Itse en vieläkään tiedä, mitä
muuta Stieg Larssonin kirjoissa on kuin vahva imu. Tai ehkä juuri se riittää.
Ehkä se on ruotsalaisen kansankotikulttuurin rippeitä, että
heillä rikoskirjallisuus on samoilla pöydillä muiden romaanien kanssa.
Esimerkiksi Englannissa ja USA:ssa on toisin, ja Ranska on aina poikkeus.
Ruotsalaisdekkarin isä ja äiti eli Sjöwall – Wahlöö olivat hyvin selkeästi
demareita ja sitäkin selkeämmin tavallisen ihmisen puolella.
Jens Lapidus on läkähtyä yläluokkaisuuteen. Se on vahva
viite siitä, ettei hän ole itse yläluokkainen ja sortuu siis
kaunokirjallisuuden sääntöön numero yksi: kirjoita asiasta, jonka tunnet.
Vaikka hänen Stureplanin seudun kuvauksensa olisi poimittu
aikakaus- ja iltapäivälehdistä, kuten luulen, ovathan ne mielenkiintoisia. En
osaa arvioida kuvan aitoutta, koska en muista olleeni siellä aamuyöstä, jolloin
kaunis nuoriso, ajoittain kuninkaallisten johdolla, kuulemma parveilee
paikalla.
Arvioni Lapiduksen lakimiehen taidoista perustuu kirjojen
runsaisiin oikeudellisiin ja vankeinhoidollisiin yksityiskohtiin, jotka on
esitetty väärin. Arvioni hänen kirjallisista taidoistaan perustuu lukemiseen.
Jännäri-dekkari on siitä mainio laji, että kirjoittajalle
sallitaan hurjiakin häränpyllyjä. Logiikka saa heittää ja todenmukaisuus
tallautua. Ajatelkaa vaikka kantaisiä, Conan Doylea ja Jules Verneä. Molemmat
kirjoittivat paljon muun ohella aivan uskomatonta soosia, mutta lukijat
rakastavat heitä kahta kauheammin. Ja tuotanto on ollut myynnissä yli sata
vuotta.
Muta hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä. Sillä hullutuspa
turha lie, muta järki tärkeä.
Se on sanottava tässä käsiteltävän kirjoittajan kiitokseksi,
että hän harhauttaa nokkelasti. Toinen puoli hänen henkilöhahmoistaan on Tukholman
lähiöistä, joista hän näyttää tietävän paljon. He ovat erilaisia
maahanmuuttajia. Näin ollen kirjat ovat näennäisesti ”ymmärtäviä”. Kirjoittaja
näyttää paneutuvan sopeutumattomien kohtaloon.
Nämä eivät kuitenkaan ole päähän potkittuja. Mielestäni kuva
erilaisista serbeistä, kurdeista, turkkilaisista, iranilaisista ja niin
edelleen, on selkeästi vihamielinen. Ensimmäisen ja toisen polven
maahanmuuttajat ovat kyllä rohkeita ja välillä uskollisia ystävilleen. Sitä
vahvemmin he ovat ylimielisiä, pilkallisia, oppimattomia, tyhmiä ja pohjattoman
väkivaltaisia.
Mukana on myös yhteiskunnan huippuja, jotka ovat
populistisen suuntauksen mukaan jokseenkin poikkeuksetta pahempia roistoja kuin
kaduilla kurvailevat huumekauppiaat ja erilaiset väkivaltamiehet. Tämä yhteiskunnan
huippu on kuvattu tiedollisesti ja taidollisesti vieläkin heikommin kuin
rupusakki.
Miksi ajatella, kun ajatuksen tapaiset voi ottaa vastaan
valmiiksi märehdittyinä. Jokin osa kirjallisuudesta toimii samalla neljän mahan
periaatteella kuin lehmä.
Kirjan henkilöt ovat kranttuja ruuastaan. Toisille pitää
olla välttämättä Mäkkärin tuplajuustopurilaista, toisille kevyt salaatti, joka
maksaa vain muutamia tuhansia kruunuja annos. Suu- ja sorkkakirjallisuutta.