Lapidus

Ilmainen vihje oikeustieteellisen tiedekunnan dekaaneille (Nuotio, Mähönen, Niemivuo).

Ruotsin esimerkki osoittaa sen. Huonosta lakimiehestä voi sukeutua huono dekkarikirjailija. Kykyjä ei siis tarvita. Rahallinen tulos voi olla oivallinen.

Tämäkin tuli mieleen Jens Lapiduksen Stockholm noir –sarjasta, joka on jo suomennettukin (Like).

Syy ei ole tiedossa. Ruotsalaisilla on ja he tuottavat erinomaisia rikosromaaneja, joita sitten käännetään monille kielille ja joista tehdään onnistuneita elokuvia. Reseptiä ei löydy. Itse en vieläkään tiedä, mitä muuta Stieg Larssonin kirjoissa on kuin vahva imu. Tai ehkä juuri se riittää.

Ehkä se on ruotsalaisen kansankotikulttuurin rippeitä, että heillä rikoskirjallisuus on samoilla pöydillä muiden romaanien kanssa. Esimerkiksi Englannissa ja USA:ssa on toisin, ja Ranska on aina poikkeus. Ruotsalaisdekkarin isä ja äiti eli Sjöwall – Wahlöö olivat hyvin selkeästi demareita ja sitäkin selkeämmin tavallisen ihmisen puolella.

Jens Lapidus on läkähtyä yläluokkaisuuteen. Se on vahva viite siitä, ettei hän ole itse yläluokkainen ja sortuu siis kaunokirjallisuuden sääntöön numero yksi: kirjoita asiasta, jonka tunnet.

Vaikka hänen Stureplanin seudun kuvauksensa olisi poimittu aikakaus- ja iltapäivälehdistä, kuten luulen, ovathan ne mielenkiintoisia. En osaa arvioida kuvan aitoutta, koska en muista olleeni siellä aamuyöstä, jolloin kaunis nuoriso, ajoittain kuninkaallisten johdolla, kuulemma parveilee paikalla.

Arvioni Lapiduksen lakimiehen taidoista perustuu kirjojen runsaisiin oikeudellisiin ja vankeinhoidollisiin yksityiskohtiin, jotka on esitetty väärin. Arvioni hänen kirjallisista taidoistaan perustuu lukemiseen.

Jännäri-dekkari on siitä mainio laji, että kirjoittajalle sallitaan hurjiakin häränpyllyjä. Logiikka saa heittää ja todenmukaisuus tallautua. Ajatelkaa vaikka kantaisiä, Conan Doylea ja Jules Verneä. Molemmat kirjoittivat paljon muun ohella aivan uskomatonta soosia, mutta lukijat rakastavat heitä kahta kauheammin. Ja tuotanto on ollut myynnissä yli sata vuotta.

Muta hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä. Sillä hullutuspa turha lie, muta järki tärkeä.

Se on sanottava tässä käsiteltävän kirjoittajan kiitokseksi, että hän harhauttaa nokkelasti. Toinen puoli hänen henkilöhahmoistaan on Tukholman lähiöistä, joista hän näyttää tietävän paljon. He ovat erilaisia maahanmuuttajia. Näin ollen kirjat ovat näennäisesti ”ymmärtäviä”. Kirjoittaja näyttää paneutuvan sopeutumattomien kohtaloon.

Nämä eivät kuitenkaan ole päähän potkittuja. Mielestäni kuva erilaisista serbeistä, kurdeista, turkkilaisista, iranilaisista ja niin edelleen, on selkeästi vihamielinen. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajat ovat kyllä rohkeita ja välillä uskollisia ystävilleen. Sitä vahvemmin he ovat ylimielisiä, pilkallisia, oppimattomia, tyhmiä ja pohjattoman väkivaltaisia.

Mukana on myös yhteiskunnan huippuja, jotka ovat populistisen suuntauksen mukaan jokseenkin poikkeuksetta pahempia roistoja kuin kaduilla kurvailevat huumekauppiaat ja erilaiset väkivaltamiehet. Tämä yhteiskunnan huippu on kuvattu tiedollisesti ja taidollisesti vieläkin heikommin kuin rupusakki.

Miksi ajatella, kun ajatuksen tapaiset voi ottaa vastaan valmiiksi märehdittyinä. Jokin osa kirjallisuudesta toimii samalla neljän mahan periaatteella kuin lehmä.

Kirjan henkilöt ovat kranttuja ruuastaan. Toisille pitää olla välttämättä Mäkkärin tuplajuustopurilaista, toisille kevyt salaatti, joka maksaa vain muutamia tuhansia kruunuja annos. Suu- ja sorkkakirjallisuutta.

Uurnilla

Olisiko tässä asiayhteys?

Blogissa esiintyy selkeästi epämiellyttäviä kommentoijia, kuitenkin hyvin vähän. Olen nyt kuukauden puuhannut uurnilla ja kirjoittanut jatkuvasti mielessäni päällimmäisenä olevasta asiasta, nimittäin isäni kuolemasta, joka ei päättynyt uurnanlaskuun, vaan edessä on vielä muistokonsertti.

Muinoin oli sellaistakin ajattelutapaa, ettei tällaisista menetyksistä vitsailtu eikä ilkeilty. Eilen joku teki poikkeuksen, kun siirtääkseni ajatukseni välillä johonkin muuhun kirjoitin tietokoneen käyttöjärjestelmästä, joka on vähäinen asia ja vertautuu mielessäni kaikkineen pasianssin pelaamiseen. Enhän ole tuon alan tuntija. Kommentoija antoi ymmärtää, ettei minun pitäisi muita aiheita käsitelläkään.

Ennen heitettiin puhekumppanille muutama tulitikku toivotuksin että leiki noilla kun ei sinusta muuhun ole.

Olin ajatellut, että nämä verkon huutelijat, joista ”verkkopoliisi” esitti hyviä ajatuksia Tastulan ohjelmassa joitakin päiviä sitten, ovat aikamme henkisiä polvihousupoikia niin kuin ne, jotka lällättelivät ja irvistelivät lepikosta maantietä ohi kulkeville aikuisille ja pyyhkäisivät sitten pakoon. Kysymyksessä olisi siis yksinkertasinen kehityshäiriö, joka voitaisiin hoitaa sopivalla lääkityksellä.

Lapsuudessani monet ikätoverit olivat oppineet sukulaisiltaan, että polkupyöräilevä pappi on kauhea näky, joka tietää viestiä lähisukulaisen kaatumisesta, ja se on sen papin syy.

Uusimpien tutkimusten mukaan 62 prosenttia suomalaisista ei nykyisin usko polkupyörien olemassaoloon.

Sunnuntaisen uuraan laskun jälkeen jäin miettimään. Äänestysprosentti 58,2 herätti tunteita ja kirvoitti selitysyrityksiä. Selitykset eivät pahemmin vakuuttaneet. Verkkoäänestys ei ole tällä hetkellä suosittu ajatus, koska luultavasti moni arvelee luultavasti oikein, että entistä useampi äänestäisi vastoin omaakin ajatusmaailmaa juovuspäissään ja itsensä sopivasti kiukkuun lietsoneena.

Saisimme siis vaalikarjaan trolleja, vai olisiko sanottava tälle kielikuvalle uskollisena trulleja.

Jos nyt joku trolli haluaa kysyä, miksi ihminen ei saisi äänestää vittuilumielessä eli noudattaen tätä nyt näin nimettyä kansalaisvapautta, vastaan että saa kyllä mutta vähän käy sääliksi. Tuo vittuilu kun on vaikea taito. Usein sitä yrittäneelle tärähtää turpaan.  Olen tuntenut montakin ihmistä, jotka ovat ”sanoneet pari valittua sanaa” työnantajalleen, tuttavalleen tai puolisolleen. Sanonta tarkoittaa lähes aina paria erittäin huonosti valittua sanaa. Vaikutus on hyvin usein hyvin kielteinen.

Kysymys: onko valtiollisissa tai kunnallisissa vaaleissa äänestävä omistaja vai asiakas?

Mielestäni sekä äänestäjien että ehdokkaiden kannattaisi esittää tämä kysymys itselleen. Ajatelkaa nyt – osakeyhtiön osakkeen omistajaa pidetään virheellisesti ”omistajana”, joka käyttää ylintä valtaa yhtiössä. Tuo valta on käytännössä sitä näennäisempää, mitä suurempi yhtiö on (siis pienosakkaiden kannalta).

Osakeyhtiön yhtiökokouksen paikallaolijoita kohdellaan yleisönä eli asiakkaina eli kuluttajina. Heihin kohdistetaan markkinointitoimia, jotka eivät ole välttämättä erikoisen totuudellisia, eikä heidän kukin kohdaltaan esittämillä mielipiteillä ole väliä.

Äänestäjät ja äänestämättä jättäneet ovat asiakkaita. Näin ajatellen äänestämättä jättäminen tulee edelleen lisääntymään ja poliitikkojen tehtävä vastaavasti kaupallistumaan. Jätän äänestämättä = jätän käymättä S-marketissa, koska K-marketissa on parempi tarjous. S tai K – mitä väliä?

Windows ja Mac ja Ake ja Make ja Pera ja minä

Tietokone ja käyttöjärjestelmä ovat kuin Nordenskiöldinkatu.

Harma sanoi kerran olevansa kotoisin siitä Manskun kulmatalosta. Vertaus käyttöjärjestelmään tulee mieleen kahdesta syystä. Pakko sitä on jossain asua. Nimi (rakenne) voisi olla merkittävästi yksinkertaisempi niin että poliisikin osaisi sen kirjoittaa. (Viittaus vanhaan poliisien itse kertomaan vitsiin, jossa onnettomuus kirjattiin tuosta syystä Urheilukadulla tapahtuneeksi.)

Minulla on Applen läppäri ja pädi ja fone. Päivystävä naishenkilö sai oman iPadin ja lakkasi käytännössä käyttämästä tietokonetta. Juju: erillinen näppis (langaton). – Itse on ehkä rupeaisi kirjoittamaan kymmeniä sivuja, mutta tällainen pari sivua onnistuu ihmettelemättä. Mielestäni (muistakaa että olen vanha mies) pankkiasioissa ja maksuissa muutenkin on aivan toinen tunne, kun on rautaa sormien alla. Näennäisnäppäimistö on kiva mutta sitä ei voi tunnustella. Ellette tietäisi, nolla on yhdeksikön vieressä, oikealla.

Yhden vuorokauden näpräämisen jälkeen haluan nostaa esiin kaksi ominaisuutta. Applen koneessa jatkuva höpötys käy hiukan voimilleni. Kone päivittää jatkuvasti, kopioi ja siirtää ja kysyy joka kerta lupaa ja vaatii tunnarit. Toiseksi en ole koskaan oppinut pitämään lukua kansioista ja tiedostoista. Olen jo kauan sitten tunnustanut käyttäväni muinais-Windowsista kopioitua Total Commander –apuohjelmaa. Sen sai toimimaan Windows 8:n kanssa valehtelemalla ohjelmalle, että käyttöjärjestelmä on Windows XP. Toisaalta järjestelmän oma Explorer on parantunut dramaattisesti. Sitä suorastaan voi käyttää.

Kun luette näitä tietotekniikkaa sivuavia kirjoituksiani, huomaatte ja varmaan muistatte, että asiantuntemukseni on heiveröinen. Toisaalta minulla on viran perua joitakin kymmeniä väitöskirjoja ja muita opinnäytteitä, jotka olen arkistoinut moneen paikkaan, tuhat kirjaa ja lähes kymmenen tuhatta musiikkikappaleita. Valokuvien määrää en ole edes laskenut.

Joka tapauksessa oma motiivini vaihtaa salamannopeasti käyttöjärjestelmä on uusi skanneri tai kaksi, jotka hankin tänään tai huomenna. Löysin nimittäin sunnuntaina isäni tallettamat 1940-luvun mustavalkoisten negat ja seuraavien vuosikymmenien diat kotoa ja kyliltä. Vanhemmasta päästä negatiivikoko on 6 x 6 cm. Ainakin tällä hetkellä olen sitä mieltä, että teknisesti ja oikeastaan taiteellisestikin hyvätasoinen n. 25 000 kuvan kokoelma erään perheen elämästä, sodasta ja Lapista lähes 70 vuoden ajalta ei ole aivan jokapäiväinen asia. Jos kuvat retuuttaisi johonkin kokoelmaan, sinne ne jäisivät. Aion löytää niille järkevää käyttöä, muun muassa tässä blogissa.

Vot kak. Uusi Windows on nopea ja ihastun siihen, että nyt on viimeinkin automaattinen varmistusjärjestelmä, File History. Sijoitin sen teran ulkoiselle levylle ja vainoamisharhaisesti kopioin vielä sellaiselle ulkoiselle levylle, jonka vien duuniin. – CD-levyjen polttamisen olen käytännössä jo lopettanut.

Task Manager, joka tottelee edelleen käskyä Ctrl – Alt – Del, on parantunut suuresti. Siitä näkee suoraan, mikä harraa. Yleensä Photoshop.

Ihastelen edelleen näppäimistön oikoteitä. Konetta avattaessa siihen ilmestyy jokin tyhmä ruutu. Eteenpäin päästään painamalla välilyönti (spacebar). Kaappauskuva, kuten eilinen järjestelmän perussivusta, syntyy näin: Windows-näppäin + PrtSc (Print Screen). Suoraan sanoen en ole koskaan oikein tiennyt, että tuokin näppäin toimii.

Avausruutu, jota kai kutsutaan nimellä Metro, aukeaa Windows-näppäimellä ja tavallinen tuttu desktop Windows + D. Metroon voi vetää tiiliä. Järkytyimme lievästi lähikaupat-laatikosta. Minulla se näyttää kahdeksan markettia ja vastaavaa ja lisäksi eri klikkauksella niiden tarjoukset.

Yritän tehdä kunniaa ikätovereilleni. Jos Juhla-Mokka on tarjouksessa, silloin on lähdettävä liikkeelle.

Mielenkiintoinen tilanne. Erinäiset tässä luettelemani asiat Microsoft on ainakin eräässä mielessä pöllinyt Appleltä. Uusi käyttöjärjestelmä taas on sopeutettu sekä perinteiseen näppäimistö- ja hiirikäyttöön että kosketusnäyttöihin. Mielenkiintoista.  Kauanko kestää ennen kuin Mikkisofta tuotesijoittelee kamojaan television ajankohtaisohjelmiin yhtä tehokkaasti kuin Apple?

Windows 8

Kaiki vihaavat Windows-kasia. Tämän käsityksen saa nopeasti erilaisista keskustelupalstoista. Järki-ihminen tietenkin tutkii YouTubesta ja esimerkiksi Life Hackerista, mitä kuuluu ja kuka käski.

Olen jo kauan sitten siirtynyt ”For Dummies” –kirjojen käyttäjäksi. Kokemukseni mukaan ne ovat oikein hyviä. Niin ikään olen siirtynyt sangen laajasti Kindle-kirjoihin (Kindle for PC). Siis Amazonin e-kirjoja ilman heidän vehjettään, koska nuo kirjat toimivat nöyrästi iPhonessa ja iPadissä. Tai siis suhteellisen nöyrästi.

Lievää lohtua saa osatovereista: en ole ainoa idiootti näillä markkinoilla. – Hitaalla laajakaistallani lataaminen kesti yli kolme tuntia, ja pari kertaa piti osallistua tietokilpailuun.

Avainluvun ottaminen talteen on välttämätöntä. Kun asennusohjelma kysyy sitä, sormi voi käväistä suussa. Ainakin minulle Notepad ja vastaavat pikkuohjelmat toimivat latauksen aikana, joten sinne sen sai talteen ja sieltä sen sai kopioiduksi. En kaipaa niitä aikoja, jolloin lukua oli syötettävä käsin vähän väliä.

Nähtävästi on pakko perustaa Microsoft-tili; salasanan kanssa voisi olla tarkkana. Suositan jotain mahdollisimman varmasti muistettavaa. Sen voi muuttaa myöhemmin.

Ensimmäinen tunti uuden käyttöjärjestelmän ylpeänä omistajana menee ihmetellessä, mistä tämän pirun saa sammutetuksi, että voisi nukkua loppuyön, kuten kristillisen ihmisen kuuluu.

Muutkin ovat painiskelleet saman ongelman parissa.

Tässä kultaakin kalliimpi neuvo.

Alt-F4. Toinen vaihtoehto: Windows-näppäin + I. Se tuo esiin valikon, jonka nimi on älykkäästi ”Start”. Muta siellä on kuva ja teksti ”Power”. Sitä kun rohkeasti klikkaa, vaihtoehdot ovat sammuttaminen, uneen vaivuttaminen ja uudelleen käynnistys. Muitakin on, mutta tällä pääsee alkuun:

http://www.redmondpie.com/this-extensive-list-of-windows-8-keyboard-shortcuts-will-help-you-adapt-to-the-new-interface/

Toinen vaihtoehto on pelkkä Google – keyboard shortcuts. Tässä muuten voi olla yksi kunnon ihmisten heikko kohta. Mielessäni on kymmenkunta esimerkkiä Wordista alkaen, miten ihmiset tekevät aamusta iltaan jonkin asian noin kymmenelle näppäilyllä ja klikkauksella vaarantaen samalla silmiensä kirkkauden – vaikka asialle olisi yhden näppäyksen keino. (Kuka ei olisi taistellut Wordin kaameiden sisennys-systeemien kanssa? – Kursori oikein menevään tekstikohtaan ja Ctrl-Shift + Q eli formaattisivellin, yksi ohjelman aidoista pelastusrenkaista, joka ”maalaa” kursorin kohdalla käytetyn muotoilun ja kirjaimen toiseen kohtaan.)

Toinen kullan arvoinen neuvo. Missä piilee arvokkain ohjelmasi, kuten Pretty Good Solitaire? Paine Windows-näppäintä ja ala kirjoittaa

Tarvitseeko ihminen Windows kasia? Ei tietenkään. Onko syytä odottaa tai jättää hankkimatta (verkkohinta > 30 euroa). Ei tietenkään.

Ihmeellinen piirre – oheislaitteet toimivat kilman muutoksia (tulostin, kamera jne.)

Oma ihastuksen aihe: Start-valikosta voi ruveta suoraan kirjoittamaan, esimerkiksi ”Heikki Kaukoranta”. Hyvin nopeasti kone näyttää, että nimi esiintyy 164 tiedostossa ja tarjoaa kuvakkeet niiden avaamiseen. Täytyykin siirtää ”Sodissa kuolleet –tiedostot” ja ”Kuka kukin oli” ulkoisille levyille. Minulle on iso asia, että haku antaa linkit omiin tuhansiin blogikirjoituksiini. ”Raatteen tie" – 49 eri esiintymää. Wow! Jyrki Virolainen - 127. Hm. Aku Ankka 128.

Velvollisuudentuntoa vastaan

Toisaalta uskonpuhdistus ja etenkin pietismi (suomessa herännäisyys) ja siihen liittyen saksalaisten kehittämä virkavalta kohottivat yli sadaksi vuodeksi velvollisuudentunnon korkeaksi hyveeksi. Joillekin se on hyveistä korkein. Toisaalta tätä väitettyä hyvettä on ajettu monen sukupolven lasten päähän kepillä ja kurikalla.

Jos ’velvollisuus’ on sanana poimittu ja opeteltu suoraan kirjoista, ollaan jo lähellä fundamentalismia.

”Fundamentalismi” on tämän blogin kielessä paha sana. Se tarkoittaa uskonnollista, poliittista, kulttuurista tai maailmankatsomuksellista luuloa, että maailma on tiilistä rakennettu.

Kyllä minä tiilikiven tunnen. On joskus pudonnut varpaillekin. Mutta aistittu, koettu ja ajateltu maailma ei koostu keskenään samansuuruisista, pinnaltaan kovista tai karheista kivistä, joiden varaan voi vaikka rakentaa ylpeän tornin.

Tuota väkeä, fundamentalisteja, on kaikissa kerroksissa ja useassa palkkausluokassa. Jotkut heistä sanovat itseään rationalisteiksi, jotkut realisteiksi, jotkut erilaisiksi uskovaisiksi, jotkut uskonnottomiksi.

Kaikkia yhdistää luulo, että he kyllä pääsevät tiilitaloon sisälle avaimella, joka juuri nyt tosin sattuu olemaan hukassa, tai sitten samalla tavalla kuin Iso Paha Susi, eli puhaltamalla ja puhkumalla. (Tuota puhaltamista ja puhkumista mediat sitten välittävät kaikelle kansa, olipa sille tilausta tai ei.)

Jossain vaiheessa oli myynnissä suosittu Muumipeikko-juliste, jossa dekkaria lukeva, riippumatossa palmuviiniä maisteleva Muumipappa sanoo puhekuplassa: velvollisuudentunto on pelkkää estyneisyyttä.

Se on syvällinen totuus. Vastaavasti velvollisuuksien pakoilu tuottaa aitoa mielihyvää.  Se on hiukan vaikeampi asia. Se edellyttää opettelua.

Tavallisessa laiskuudessa ei ole paljon kehumista. Velvollisuuksien (siivoaminen, tiskaaminen) väistäminen päivästä toiseen kolahtaa aikanaan omaan nilkkaan, murskaa parisuhteen tai aiheuttaa veritekoja, ennemmin tai myöhemmin.

Mikäpä sopisi tähän paremmin jatkoksi kuin siivoamisvihje. Epäilemättä toden tiedon mukaan huumausaineitta myydään katukaupassa pakastepussissa. Samanlakiseen pussiin keräävät kiltit poliisikonstaapelit todisteita, kuten karvoja, nukkaa ja nöyhtää rikospaikalta. Niitä käyttävät myös kunnon geologit saatuaan atuloihinsa mielenkiintoisen kivensirun tai kaksi.

Olen suorastaan ostanut maitokaupasta ja piilottanut asiattomilta juuri niitä pakastepusseja, joissa on teknisesti etevä muovinen ”vetoketju”. En tiedä, miksi tuota innovaatiota kutsuisi, mutta pussi siis sulkeutuu painamalla sormilla.

Tietokoneille ja tietoliikennevälineille sielunsa myynyt henkilö päätyy vähän väliä tarvitsemaan jotain värkkiä tai vekotinta. Särkyvä tavara, kuten USB-muistitikut pysyy tallessa kaikista rautakaupoista ja marketeista eurolla saatavassa hillopurkissa, siinä mallissa, jossa on kumitiiviste ja vanhan ajan limonaatipullon tyyppinen rautalangasta valmistettu suljin. Siellä ne pelastuvat pölyltäkin.

Kaikkien laitteiden, kuten nyt viimeksi rouvalle hankitun iPadin, oikeastaan siis iPad 3:n mukana tulee erilaisia johtoja. Ystävällinen ja aivan ilmainen neuvo: ylimääräiset johdot pakasenpussiin ja sekaan siististi kirjoitettu kortti, jossa kerrotaan, onko johdin mini- vai mikro-USB tai sitten jotain vallan muuta.

Pakastinpussit kootaan muovikaukaloon, jollaisia myydään niiden hillopurkkien vieressä. Kaukalo sijoitetaan siihen kaappiin, johon kertyy kamaa.

Seuraavaksi käyn kynien ja etenkin lyijyjen kimppuun. Yliopistoelämän mieluisimpia puolia on tilaisuus kavaltaa työpaikalta lyijykyniä, postilappuja ja pieniä muistivihkoja. Sellaisia käyttäen tuntee itsensä suorastaan oppineeksi.

 = = =

Asenskin muuten Windows 8:n verkosta. Kesti mutta onnistui.