Väärin sytytetty

Väite: kirja voi olla hyvin suurelle joukolle hyvin iso asia. Tunnetuin esimerkki on ”Tuntematon sotilas”, joka antoi sanat tapahtuneelle. Päinvastoin kuin sotaisat muistelijat ja heidän mukailijansa uskottelevat, sota oli ja on lähes sietämätön kokemus monille. Ihminen tarvitsee selviytyäkseen rauhan arjesta strategian eli kootut selitykset. Tyypillisin on ”me olimme sittenkin oikealla asialla”. Yhtä tyypillinen on ”me olimme sittenkin väärällä asialla”. Väinö Linna ei käyttänyt kumpaakaan eikä liioin sielullista ajopuuteoriaa ”me jouduimme väkevään virtaan”.

Samalla tavalla tärkeitä olivat Sillanpää ja Joel Lehtonen, ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”. Edellinen antoi hahmon punakapinalle, jälkimmäinen kapinoitsijoille. Vuosikymmenten merkittävin kirjailija oli Päätalo, jonka kirjoista sadat tuhannet osasivat lukea syväviestin: myös minun elämälläni on merkitys. Päätalon tuotanto on täynnä ihmisiä, jotka hyväksytään, vaikkei tekisi mieli, hyväksytään vaikkeivat he heittäydy tunnustamaan todeksi mitään määrättyä uskonkappaletta, kuten kodin, uskonnon tai isänmaan uskoteltua pyhyyttä.

Tämä maallisuuden malli tulee ehkä suoraan Pentti Haanpäältä. Paksulti näkyviin tuotuja tunteita sanotaan turhaan ”ekspressionismiksi”. Kysymys on silti tunteista. Niiden kuvaamisen keinot ovat toisarvoisia. Kun tulipalo raivoaa, ei ole aika miettiä, miten se on syttynyt ja levinnyt. Tärkeä on se tuli.

”Kentän ja kasarmin” ilmestymisen jälkeen meni melkein 15 vuotta ennen kuin ajan kirjailijoista painokkain, siis Haanpää, pääsi takaisin normaaleille kirjamarkkinoille. Talvisodan romaani ”Korpisotaa” oli ”Kentän ja kasarmin” rinnakkaisteos. Sitä ei oltu huomaavinaan. Vieläkään ei haluta tunnustaa, että se on hävityn sodan, äärimmäisen ahdistavien olojen ja vieraiden vaatteiden kuvaus. Sitä haluaisi sanoa kaikkien aikojen hienoimpiin kuuluvaksi sotaromaaniksi, mutta se ei ole sotaromaani. Siinä vain elämä paljastaa oikean karvansa, muun muassa pakkasmetsässä harhailevalle, nääntyneelle sotamiehelle.

Kirjassaan Anssi Sinnemäki ei sivua sitä Haanpään ongelmaa, joka minua puolestani vaivaa. Miksi Haanpäätä ei lueta?

Tunsin hyvin tohtori Eino Kauppisen (myöh. Kauppi), jolta sain 1965 Otavassa toimittaakseni Haanpään juttuvalikoiman ja erittäin paljon hänen muistelmiaan ja muistamiaan. ”Jutut” ilmestyi 1966 Kauppisen toimittamana. Merkintä on oikea, koska hänellä oli viimeinen sana. Ihmeekseni sain nimeltä mainittuna kiitoksen niteen takatekstissä. Sitäkin hienompaa oli, että sain omakseni Koottujen teosten sarjan, jonka heti luin.

Kauppinenkin oli jatkosodan aikana TK-tehtävissä Martti Haavion alaisena, Yrjö Jylhän ja muiden kanssa. Häneltä kuulin ensimmäistä kertaa, miten Haanpään vastakirjan julkaissut Mika Waltari suoriutui sotatöistä (huonosti) ja millainen mies Haanpään ykkösteilaaja Olavi Paavolainen oli hänen mielestään. Työnantajamme Otava palautti Paavolaisen maineeseen julkaisemalla Valitut teokset I-IV.

Paavolaisen ”Tulenkantajissa” julkaisema Haanpää-kirjoitus ei ole ”melko kriittinen”, kuten Wikipediassa sanotaan, vaan yksi kirjallisuudenhistoriamme pahimpia teilauksia. Mielenkiintoista kyllä sen perustelut eivät ole kirjallisia tai taiteellisia. Hän julistaa avoimesti, että jätkäkulttuurin ihannoinnista on päästävä eroon sotilaskurilla, sillä sivistyskansalle käskyn noudattaminen on pakollista ja täsmällisyys välttämätöntä. Paavolainen myös mainitsee, miten ihailtavasti yleensä askeltavat armeijasta palanneet nuoret miehet.

Sinnemäki osoittaa, etteivät Haanpäätä teilanneet oikeistopiirit. Jopa Koskenniemen kielteinen juttu oli perusteltu arvostelu, ei erikoisen hyökkäävä, kun taas kulttuuriliberaali Viljanen menetti malttinsa.

Paavolainen kävi sitten ”Nykyaikaa etsimässä” Pariisissa. Haanpää löysi nykyajan Kiviniemen kasarmilta Sakkolasta ja antoi siitä kuvan. Nämä entiset toverukset suuntautuivat toisin. Salliakseni minäkin itselleni kielikuvan Haanpää seurasi kanoja, Paavolainen kotkotuksia. Haanpää oli uskollinen itselleen, Paavolainen vuoroon Natsi-Saksalle ja Neuvostoliitolle, oikeistolle ja vasemmistolle ja mkonesti usealle naiselle yhtä aikaa.

Historia oli oudon julma. Paavolainen joutui oikeisto- ja armeijapiirien uhriksi teoksellaan ”Synkkä yksinpuhelu”. Edellä muistelemani Eino Kauppinen selvitti minulle lukuisin esimerkein, että tuo kirja on valheellinen eli neuvostomielistelevä. Takkihan kääntyi monilta sodan päätyttyä, ja useimpien takeissa oli tuulettamista. Paavolainen kuitenkin esitti poliittiset mietteensä jo sota-aikana syntyneiksi eli esittäytyi myös tietäjäksi ja näkijäksi. Tätä eivät samoissa porukoissa olleet pitäneet totena.

Sinnemäki on löytänyt sensaation. Lääkäri Hannu Haahti väitteli tohtoriksi 1928 laskemalla moitteettomin tilastollisin menetelmin asevelvollisten kuolleisuuden verrattuna siviilissä oleviin ikätovereihin. Kuolleisuus osoittautui hälyttävän suureksi, vaikka kutsunnoissa jo hylättiin 40 prosenttia ikäluokasta. Yleistäen: nuoressa Suomessa väkivalta, simputus, kuolemantapaukset ja itsemurhat olivat armeijassa samanlaisia kuin Venäjällä (ainakin) 1990-luvulla. Asia selvitettiin ja siitä vaiettiin.  Vanhasta väitöskirjasta ei edelleenkään mainita lääketieteen eikä armeijan historiateoksissa.

Kauppinen oli toimittanut Haanpään kootut teokset. Niiden julkaiseminen oli Otavalta hieno teko. Matti Salminen on tehnyt hänestä tuoreessa Haanpää-kirjassaan petomaisen hahmon, mitä hän ei ollut. Hän oli tuiki tavallinen kirjallisuuden professori (Tampereella) ja normaaliin tapaan karsas kilpailijoilleen ja sellaisiksi epäilemilleen. Kun tein kirjaa puukoista sain taivutella häntä tosissani suostumaan oman puukkokokoelmansa valokuvaamiseen. Se oli hieno kokoelma. Hän oli saanut kimmokkeen ystävältään Pälsiltä.

 Mutta kun uusi Haanpään Koottujen teosten sarja julkaistiin kovan kärttämisen jälkeen 1976, se ei kelvannut kenellekään, ei edes antikvariaattiin. Luulen että Haanpää on edelleen Sillanpään ja ehkä Lehtosen ohella vähiten luettu suurista kirjailijoistamme, ja suurilla tarkoitan tässä yhteydessä koulu- ja yliopisto-opetuksen pyhittämiä.

Jos joutuisin nyt toimittamaan valkoiman Haanpäätä, tekisin toisin kuin kauppinen, Huovinen, Paasilinna ja muut. Mielestäni Haanpään perusteema on Suuri Petos, arvoasemaan kiivenneiden harjoittama karkea huijaus maalla ja kaupungeissa, Taivalvaaran näyttelijä, uskonnolliset hirmut ja nappiherrat. Hän on meidän Gogolimme, joka muuten taisi sanoa, ettei pidä moittia peiliä, jos naama on vino.

Painovapaus

Te sanoitte, ettei maalle saisi ottaa mukaan virtajohtoja eikä USB-kaapeleita. Ne ovat vaaraksi pesivälle luonnolle. Ajatus mahtaa olla oikea. Itse en ole niitä miehiä, jotka jättävät toisesta jalasta kengän kotiin, jottei käveleminen olisi liian vaivatonta.

Tuo taipumus ei ole minulle vieras. Olen itsekin kerännyt kiviä reppuuni, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.  Nyt en ole varma, missä rinkkani on. Olenko antanut sen Ilmari-enolle vai olisiko joku hyväntahtoinen henkilö sitä lainannut ja pitänyt hyvänään?

Ennen käytin kauluspaitaa, solmiota ja pikkutakkia. Niin kuului. Kun Stockmannille tuli uusi erä klubitakkeja, viikon kuluttua puolet hovioikeuden herroista käveli sellaisissa. Edelleen tuomarit ja asianajajat saavat mielestäni pukeutua kummallisesti. Kun on toisen asialla, ei pidä olla persoonallinen.

Kirjoittavat luonteet suosivat joskus muistikirjoja. Vaikka ne olisivat mitä Moleskineja, tarvittaisiin muistikirja, johon on ajantasaisesti merkitty, missä muut muistikirjat ovat. Pikkutakkiaikakaudella muistilaput kulkivat kauppalistoista runonsäkeisiin ja diaarinumeroihin vasemmassa sivutaskussa. Ehkä sen parempaa organisointia ei ole.  Nyt tilanne on sellainen, että ellen kirjoita blogia eli tähän tulevia kirjoituksia, jäytää tunne, että olen unohtanut jotain.

Niinpä Haanpäätä ja Sinnemäen jo mainitsemaani kirjaa en unohda. Se sisältää hurjaa materiaalia, jonka esittelen vielä. Muistiinpano: asevelvollisten luonnottoman suuri kuolleisuus 20-luvun Suomessa.

Mutta tämän unohtaisin – painovapaus ja uuden perustuslain yhteydessä kumottu painovapauslaki ymmärretään melkein aina väärin, myös Sinnemäki.

Suomessa ei näet ollut perusoikeuksia eikä ihmisoikeuksia ennen 1990-lukua. Tämä ei tarkoita, että kanaslaiset olisivat olleet tältä osin lain suojaa vailla. Tämä tarkoittaa, että järjestelmä oli toinen. Painovapaus oli ”taattu”, ja esimerkiksi kansalaiset olivat lain edessä yhdenvertaisia. Oli kuitenkin erittäin huono ajatus yrittää nostaa kanne tai syyte sillä perusteella, että portieri tai konttoripäällikkö rikkoi yhdenvertaisuusperiaatetta. Liioitellen ja hiukan vääristellen voi sanoa, että painovapauskin oli kirjapainon vapautta, ei kirjoittajan. Laissa oli myös määräyksiä kirjapaino- ja kirjakauppaliikkeen harjoittamisesta.

Kekkonen, suomettuminen ja rähmällään olo eivät olleet, ne eivät olleet sotien jälkeisen ajan poikkeusilmiöitä. Se olivat samaa sääntörakennetta ja samaa kulttuuria kuin nyt viitattu vuoden 1928 novellikokoelma ”Kenttä ja kasarmi” kirjasotineen.

Lukija voi minun osaltani vapaasti hakea perusteita kulttuurievoluutioista tai luokkataistelusta. Sekä kirjallisuudentutkimuksesta että Suomen historiasta kroonisesti puuttuvat kytkentä lainsäädännön ja lainkäytön vuorovaikutuksesta kulttuuriin, talouteen ja mielenmaisemiin aiheuttaa näköharhat.

En siis tiedä, miten toimii oikeus kulttuuri-ilmiönä. Mikä on syy ja mikä seuraus, se jää epäselväksi. Kansalaissodan jälkeen 1919 säädetty perustuslaki lisineen oli saksalaisten, Weimarin tasavallassa viljeltyjen sääntörakenteiden kuva. K.J. Ståhlberg oli saksalaisaatteiden mies, mitäpä muutakaan.  Toisin kuin natsit väittivät, heidän kaatamansa tasavalta ei ollut holtittomuuden valtakunta, mutta ei se kyllä vasiten edistänyt kansalaisvapauksia eikä julkista keskustelua.

Saksa, Venäjä ja tietysti Italia ja Espanja olivat valtio-valtioita. Puhuttiin ”lujasta hallituvallasta”. Suomessa nyt virassa olevat valtiosäännön tuntijat erehtyvät usein luulemaan, että perusoikeudet ja ihmisoikeudet olisivat jotain muuta kuin englantilas-amerikkalainen sanoitus.

Noin vuoteen 1995 Suomen tasavallan piiloviesti kansalaisilleen ja maassa majaileville oli: turpa kiinni. Aika hyvin tätä viestiä kuunneltiin. Kirjasodat, myös Linnan, Rintalan ja Salaman ympärillä käydyt, eivät olleet häiriöitä vaan säännönmukaisuuksia. Kun Haanpään taiteellisen suurenmoisuuden ja kroonisesti heikon myynnin selvä lähtökohta on syvä ja mietitty vapauden korostus, on ihan selvä, että hänen turpansa tukittiin entisessä Suomessa.

Painovapauden tekevät vaikeaselkoiseksi vuoden 1930 lainmuutokset ja sen jälkeen muuttuneet tulkinnat. Itse asiassa olin asianajajana, kun julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta (rikoslaki 16 : 24) käytiin viimeisen kerran oikeutta. Syytteessä oli, kukapa muukaan kuin Hannu Taanila, joka oli väittänyt poliisin pieksevän päihtyneitä.

Tuossa yhteydessä kuokin ylös painovapauden ja lainmuutokset, joita tunnetusti käytettiin kannattajiaan vastaan – kiihotuslainsäädäntöä ja esimerkiksi ”puserolakia” sovellettiin myös äärioikeistoon.

Voitimme jutun. Oikeuskanslerilla ei ollut syyteoikeutta korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan. K.J. Ståhlbergin lausunnossa 1929, jonka löysin eduskunta-asiakirjoista, käy suoraan ilmi, että painovapaus kytkeytyi poliittiseen toimintaan ja siksi syyteoikeuskin oli täysin poikkeuksellisesti uskottu poliittisesti vastuulliselle taholle, oikeusministerille.

Nykyisin ajatellaan nähdäkseni oikein, että sananvapaus (eri termi) antaa kenelle tahansa suojaa myös viranomaisen aiheettomalta sekaantumiselta ihmisen yksityisyyden piirin asioihin. Se o siis aivan eri asia. Ja tämä yksityisyys, ja tämä yksityisyys ja vapaus on jatkuvasti uhattuna. Vanhoissa painovapausasioissa sivulliset ja viattomat virastot ja osakeyhtiöt menestyvät nykyisin nimenomaan sananvapautta kaventamalla. Uuden ajan airut on muuan Putin Venäjältä. Haanpään tuotannollaan henkilöimä vapaa ihminen voi huonosti ja kehityksen suunta on paha.

Metsäaisti

Mutta eräänä syksynä Kajanto myöhästyi syyskuun ensimmäisenä päivänä lukukauden alusta. Kun hän oli viimein tullut, selitys alkoi kierrellä luokissa. Hän oli eksynyt lähdettyään kuten aina polkupyörää taluttaen ja kantamuksineen kämpältään Vaskolta maantien varteen. Tien varteen hän oli viimein tullut Sodankylän vai oliko se Kittilän tai kukaties Muonion seudulla. Toista viikkoa siihen oli mennyt, mutta polkupyöräkin pelastui.

Noilla reiteillä oli Pomokaira, yksi maan suurimmista asumattomista alueista ja kuuluisa eksyttävyydestään – kiinnekohtia on vähän. Ja oli pelottava Posoaapa, joka on nyt tekoaltaan saaliina. Samaisen Kajannon muinainen oppilas, suotohtori Rauno Ruuhijärvi lienee ylittänyt jalan sen lounaiskolkan pahimmat rimmetkin, joista alajärveläislähtöinen Keltikengas kertoo (”Seitsemän tuntia erämaassa”). Sompion ja Vuotson asukkaat pitivät tuota aapaa mahdottomana ylittää.

Keltikangas tunnustaa kokeilleensa silloin ennen sotia erinäisten oppaittensa todellista maastomuistia. Hänen kuvauksensa on uskottava ja mielenkiintoinen. Huhti-Heikki asui entisen Petsamon kaakonpuoleisella rajalla ja Keltikangas siis löysi sen vuosituhantisen, kulon käymättömän tunturilaaksonsa pujahtamalla Neuvostoliiton puolelle.

Kävin Kauklahdessa hakemassa Mielen tarmokkaasti postittaman pölynimurin suulakkeen. Siellä on tätä nykyä meitä lähin R-kioski. Eksyin matkalla kolme kertaa, vaikka käytin navigaattoria. Kioski oli naamioitu tavalla, joka kertoo suurenmoisista erätaidoista. Se ei oikeastaan näy tielle eikä osoite vihjaa, että se on entiseen asemarakennukseen tukeutuva siipi.

Myyjätär vaati valtakirjaa, koska tilaaja oli vaimoni. Vetäisin valtakirjan persetaskustani. Perehdyttyään siihen myyjätär sanoi, että hetu-numerot puuttuvat. Kiitin tiedosta ja lisäsin. Lopulta sain paketin ja nurkissa mahdollisesti vaaninut rosvo jäi nuolemaan näppejään. Saattoi olla luvassa rosvon vaimolta mitä kuuluu ja kuka käski.

Sitä ennen olin hakenut toisen kirjapaketin, joka sekin oli uskottu postin kuljetettavaksi, mutta tässä tapauksessa meidän posti on Masalan kirjastossa. Se sopii minulle mainiosti. Huonelämpö oli reippaasti neljännelläkymmenennellä ja jonossa oli edelläni 19 henkeä, myös raskaita vaimoja ja imeväisiä. Henkilökunta toimi reippaasti ja nurkumatta.

Ennen meillä oli posti, jonka oven päällä luki ”Posti – Post” ja Benkun äiti istui tiskin takana kosmoskynä valmiina. Kauhavalla postipoika oli kääpiösarjan mestari vapaapainissa (Kauhavan Vesa), joten lähetykset olivat erinomaisessa turvassa.

Kajanto, ruotsin opettajamme vailla valmiin maisterin papereita 1930 – 1968, oli ollut kesät ennen sotia raakkumiehenä Lutolla, sotavuodet Luton miehenä vääpelin sotilasarvolla, ja siitä ainakin 70-vuotiaaksi Lemmenjoella kullankaivajana. Hänellä oli viehättävä tapa kertoa Lapin muisteluksiaan kevään viimeisellä tunnilla, todellisuudessa useammankin, jos oppilas osasi huiputtaa hänet sopivasti, kuten kerran tein tahtomalla muka tietää, mikä on ”suurimus” ruotsiksi. Kultahipuilla näetsen on omat nimityksensä.

Keltinkangas vahvistaa jopa Huhti-Heikin olleen sitä mieltä, että kenelle tahansa voi käydä kuten Kajannolle silloin. Pohjoisessa pilvi putoaa ja sää kääntyy joskus kymmenessä minuutissa, eikä edes kolttasaamelainen tolvaa, kun on ihan mahdoton murku.

Kajanto asui meidän talossa, kun olin lapsi. Hänen äitinsä antoi karamellin, kun huomasi, että osasin lukea heille tulleen sanomalehden nimen, Hufvudstadsbladet. Pitäisi muistaa etsiä hänen isänsä, joka mainitaan matrikkelissa pormestarina. Pormestareista on 20-luvulta kirja. Sukunimen takana saattaisi olla Kononoff, tai sitten ei. Ja sukututkimukseen ei ole tarkoitukseni ryhtyä.

Nuorempi polvi kuulemma kulkee pohjoisissa erämaissa pelkän GPS:n turvin. Kai se on turvallista? Perusteknologiaa ajatellen kuvittelisin, että Gepsi hukkaa välillä yhteydet. Se vaatii tiettävästi vapaata taivasta ja kuvittelisin, että noilla pienillä tehoilla myös sää ja kosteus vaikuttaisivat.

Olen utelias. Olisiko autoon tuotava navigaattorin ja älypuhelimen lisäksi luodinkestävä marssikompassi ja vanhanaikainen muovikuorinen Suunto, joita on eri laatikoissa edustava valikoima? Olen nähnyt Lapissa nestekompassin pyörivän magneettisen häiriön vuoksi ja kuullut, että kuuluisat viimeiset sanat juuri ennen eksymistä ovat ”magneettinen häiriö – kompassi näyttää väärin”. Ilmavoimissa hyvä tapa edellytti kompassin juomista pakkolaskun jälkeen; nesteenä oli siis sprii.

Kävin takaniityillä. En eksynyt. Maastomuisti näyttää istuvan yhtä lujassa kuin metsäaisti eli miettimätön tieto, miltä puolelta puita mennään ja miten reitti valikoidaan.

Jumal antakoon

Kohta lähdetään Vesi-Suomeen. Jos puhelinverkko pitää pintansa, kuten viime käynnillä kävi, tämä kirjoitusyhteys ei kärsi. Muistilistani ei viittaa luontoelämän ihannointiin. Puolet kassiin tulevasta tavarasta on erilaisia piuhoja, toinen puoli sukkia.

Heinäkuun hiukan väkinäisiin kiertojuttuihin lehdissä ja televisiossa kuuluu pösilö kysymys, miksi suomalaiset eivät muka sano päivää niin kuin ihmisen kuuluisi.

Muuan uskottava henkilö kummasteli eräitä vuosia sitten Saksasta pienenlaisesta kaupungista palattuaan, miten ahkerasti siellä sanotaan päivää. ”Grüss Gott” on vakio. Se on kirjaimellisesti sama kuin lestadiolaisten ”Jumalan terve”. Otsikon vastaus tervehdykseen taisi kuitenkin mennä muodista sata vuotta sitten. Tervehtijä mainitsi toivovansa, että toisen päivä osoittautuisi hyväksi, ja kohde puolestaan viittasi suurempien voimien avun tarpeeseen. Eräänlainen yhteinen rukoushetki siis.

Olen kuullut naisihmisellekin vastattavan ”hei sun heiluvilles”. Luuloni mukaan heiluvat viittaa kiveksiin. Olisiko ”kippis” sanan ”kippo” helsinkiläinen muoto? Kirpputorista on tullut kirppis ja niin edelleen. Kun sanotaan, että tuppi heiluu, ei tarkoiteta tuppea.

Merkitysten kätkeytyminen ei ole joutava ilmiö. Se on taiteen keskeisiä ominaisuuksia. Merkki esimerkiksi ovessa ei ole taidetta. ”Vedä.” Jonkin tekstin merkitysten paljastuminen voi kestää vuosikymmeniä. Huomasin vasta sijoittaa Eino Leinon helkavirren ”Kouta” erääseen Lapin tekstien valikoimaan. Etevän profesori Anna-Leena Siikalan lukeminen (shamanismi) palautti mieleen, että juuri tuonhan Leino kirjoitti yli sata vuotta sitten ja osasi vielä rinnastaa noidan ja tietäjän. Tiedon (”sanojen”) hankkiminen huipentaa noidaksi nousemiseen, mutta silloin lakkaa myös olemasta ihminen.

Kulttuuriantropologi arvioi suomalaisen tervehtimisen romahtaneen suuren maaltamuuton takia 1960-luvulla. Tuossa voi olla perää. Muistan nähneeni ja kuulleeni, miten joku asiallinen ihminen on yrittänyt pikajunaan noustuaan käydä sanomassa päivää kaikille saman vaunun matkustajille.

Se oli kuulkaa syvällinen muutos, kun Valtion Rautatiet poisti katsekontaktin ja siten osan inhimillisyydestä asentamalla istuimet enimmäkseen samaan suuntaan. Malli oli lentokoneista ja muutos oli tietoinen, koska matkustajat tarvitsevat sen saman, reisiluun määrittämän pituuden, istuivat he peräkkäin tai nokakkain.

Oma reaktioni, jos huomaan jonkun käyvän junanvaunun matkustajia läpi, on ”riidan haastaja” tai ”kaupittelee jotain”. Joskus ihmistä on puhuteltava. On vaikka kysyttävä tietä. Keneltä kysytään? Ei koskaan kauniilta, nuorilta naisilta. He pelästyvät, ja siihen on syytä. Ei eläkemummoilta, koska vastaus saattaa sisältää yhteenvedon vastaajan pitkästä mutta surullisesta elämästä. Ei johtajan näköisiltä miehiltä, koska he huitaisevat kädellään: ei ole aikaa jaaritella. Ei johtajan näköisiltä naisilta, koska he rupeavat heti haastamaan riitaa.

Viime vuosina harkitusti omaksumani harhailevan dementikon roolini puree. Olen sen näköinen että osaan ehkä englantia. Turistit kysyvät tietä. Viimeksi kysyttiin Vanhan kirkon puistossa, missä on Vanhan kirkon puisto.

Lehdissä mainittu tuntemattomien puhutteleminen on kaupunkimaissa periaatteessa kiellettyä. Joitakin kuukausia sitten luin esimerkin. Jopa Ruotsin laivoilla ruotsalaiset kuulemma tervehtivät hissiin tullessaan, mutta suomalaiset eivät. Tästä minulla ei ole viime aikojen havaintoja. Sen sijaan pysäköintihalleissa, etenkin Erottajan, teen joskus kokeita. Tuloksista ei ole mihinkään, koska olen vaarattoman näköinen ja selvä. Ikämiehiä ei oteta täydestä.

Anssi Sinnemäki lähetti uuden Haanpää-kirjansa ”Sota Kentästä ja kasarmista”. Aloitin; se tuntuu aivan mahdottoman hyvältä. Tuosta kirjasta kimmahtaen – entä jos tervehtiminen oli ennen vallitsevien suhteiden tunnistamista ja tunnustamista. Tuttavalle kuuluu heilauttaa kättä: olen olemassa; tunnustan että sinäkin olet.

Missä ei tervehditä? Lakituvassa ja armeijassa. Sinnemäen tulkinta Haanpään 20-luvun armeijasta alistamislaitoksena ja rajun väkivallan mallintamisena tuntuu täsmälleen oikealta. Majoitustilaan harppaavalle esimiehelle ei sanota päivää, vaan tehdään ilmoitus. Tervehtimisessä aloite on vallankäyttäjän. Tosi iso herra teikaroi rivistön edessä kunnes karjaisee ”hyvää päivää, jääkärit”, ja vastaus tulee rituaalina, yhtä kurkkua mölistynä. Viesti on: minä käsken, aivan niin kuin minua huvittaa, ja te tottelette.

Eräs mies – ennen sotia – sanoi vaimolleen ”terve” tupaan astuessaan. Paino oli jälkimmäisellä tavulla ja huutomerkin kuuli. Hän oli lähtenyt aihetta ilmoittamatta ja itsestään myöhemminkään mitään ilmoittamatta, Kanadaan, 17 vuotta sitten. Ter-ve!