Perustuslakituomioistuin

Media ja poliitikot eivät näytä oikein tietävän, mikä on perustuslakituomioistuin. 

Sellaista vaaditaan. Sellaisen puuttuminen Suomesta olisi muka epäkohta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on väitteen mukaan paha paikka, koska siellä istuu poliitikkoja.

Ensin: perustuslakituomioistuimia on monenlaisia. Monissa oikeusvaltioissa sellaista ei ole lainkaan. 

Toiseksi: perustuslakituomioistuin ei yleensä missään ratkaise riita- eikä rikosasioita. Ajatus ”viedä juttu perustuslakituomioistuimeen” on sekä asiantuntematon että typerä.

Tuollainen elin valvoo yleensä perustuslain noudattamista. Tyypillisesti se selvittää lain tai lakiin sisältyvän säännöksen perustuslainmukaisuuden.

Suomessa tuo tehtävä on kaikilla tuomioistuimilla. Suomessa myös käräjäoikeus tai hallinto-oikeus eli alimmat instanssit joutuvat ratkaisemaan väitteen perustuslainvastaisuudesta. 

Ihmisten oikeusturvan ja oikeusvarmuuden kannalta järjestelmämme on huomattavasti parempi kuin esimerkiksi Englannin ja Ranskan, mielestäni myös Saksan ja USA:n.

Esimerkiksi Saksassa perustuslakituomioistuin voi määrätä, että tuon lain (Grundgesetz) kanssa ristiriidassa olevaa lakia ei saa enää soveltaa.

Suomessa kaikki lainsäädäntö on eduskunnan eli siis vaaleilla valittujen kansanedustajien tehtävä. Perustuslainmukaisuutta tutkii perustuslakivaliokunta. Omien aika laajojen kokemusteni mukaan se tekee hyvää työtä. Olen ollut useita kertoja väittämässä esimerkiksi tekijänoikeuslakiin esitettyä muutosta perustuslainvastaiseksi. Keskustelu on ollut asiantuntevaa ja asiallista.

Esimerkki tuomioistuimesta voisi koskea todistelua. Perustuslaista johdetaan sääntö, jonka mukaan ketään ei voi pakottaa todistamaan oikeudessa itseään vastaan ja oikeustieteessä käsitellään laajemmin niin sanottuja itsekriminointikieltoa. Korkein oikeus on meillä tutkinut, onko mahdollista käyttää henkilön yhdessä oikeudenkäynnissä sanomaa toisessa, erillisessä oikeusjutussa häntä vastaan. Se ei ole aina helppo kysymys, kuten ei ole liioin sananvapauteen liittyvä lähdesuoja, joka rajoittaa poliisin ja syyttäjän mahdollisuuksia, kun kirjoittajalla on oikeus salata tietolähteensä henkilöllisyys.

Perustuslakituomioistuimen hankkiminen Suomeen olisi kansalaisille haitaksi.

Suomessa voisi kyllä tehostaa korkeimman oikeuden, oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen toimintaa. Korkein oikeus on ollut 

ikävän haluton käyttämään sillä vuodesta 1919 ollutta oikeutta tarttua omasta aloitteestaan ja erillään oikeusjutuista ongelmalliseen lakiin. Kun laintarkastuskunta suotta lopetettiin, sulkeutui kiertotiekin. Pitäisikö se perustaa uudelleen. Pari jäsentä KKO:sta ja pari korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja kunnon esittelijät?

Narri kartanon valtiaana

Tällä kertaa tarkoitan otsikolla Boris Johnsonia. Tietysti se sopii aina myös Trumpiin.

Olen nyt kohta lukenut Siukosen – Neittaanmäen ”Mitä tulisi tietää tekoälystä”. Kirja on rakenteeltaan tyyppiä Jokisen eväät. Asiat ovat sekä sikin sokin että huiskin haiskin. Mukana on niin paljon tietoa esimerkiksi juuri mietinnön jättäneistä suomalaisista komiteoista ja jäsenten nimistä päätellen erittäin merkittävistä työryhmistä (pj. Ala-Pietilä jne.) että teos n somalaiselle aivan välttämätön ja joka rivi on luettava.

Jopa Henry Tirri mainitaan. Vanha ystäväni lienee tätä nykyä tekoälytutkimuksen huipulla Kaliforniassa. Häneltä syntymäpäivälahjaksi saamani Henrik Hornan ”Kuolema kulkee Äänislinnassa” on kunniapaikalla. Henry veti HIITiä Mäntylän kanssa, kun puhuttiin vain Bahyes-verkoista. Nyt puhutaan itse syväoppivista neuroverkoista.

John Brockman on koonnut hengästyttävän  niteen Possible Minds: 

Twenty-Five Ways of Looking at AI. Se ilmestyi eilen.

Tunsin piston rinnassani, kun luin sen  ja siis alan kaikkein suurimpien gurujen lyhyet esseet. Kieltämättä myös me vanhat, jotka oikeasti luimme ne kirjat 1960-luvulla, olemme tyystin unohtaneet, että Norbert Wiener oli kaamean oikeassa arvioidessaan silloin, mitä edessä on. Hänen avainsanansa ”kybernetiikka” ei istahtanut kieleen, koska joku kilpailija ei pitänyt hänestä (henkilönä). Wiener saattoikin olla vähän hermoille käyvä.

Brockman itse näyttäisi olevan liemessä Epsteinin asian yhteydessä. Mutta hänen liikemiehen kyvyistään (hä ei ole tiedemies, vaan kirjallisuusagentti) saa kuvan, kun hän kertoo joutuneensa pitämään esitelmän seminaarissa paikatakseen sairastunutta Richrd Feynmania. Hän väittää puhuneensa  fyysikoille ja lingvisteille otsikolla ”Einstein, Gertrud Stein, Wittgenstein and Frankenstein”.

Wiener ja hänen aikalaisensa ja kilpailijansa Marshall MacLuhan kirjoittivat verkoista ja tietoisuudesta. Kaksi asiaa meni pieleen. Kumpikaan – ei kukaan – arvannut transistorien ja integroitujen mikropiirien aloittamaa räjähdystä eli tietokoneen muuttumista kalliista harvinaisuudesta joka miehen laitteeksi. Eikä kumpikaan arvannut, miten todella kummalliset ja suorituskykyiset aivot ovat. Me nyt lukevat ja kirjoittavat emme ehkä arvaa, että kukaties eläimillä ja puilla on paremmat aivot kuin meillä. Ne vain toimivat vähän eri tavalla…

Tekoäly osaa jo yllättää. Koska koneoppiminen todella saattaa olla ihmisen kannalta suurin muutos sitten Mustan surman ja sen aiheuttaman kirjapainotaidon, Trump ja Boris J. sekä heidän serkkunsa V. Putin perustavat toimintansa yllätyksiin eli arvaamattomuuteen. Tyhminä poikina he eivät tiedä, että yllätyksellisyys tulee liian kalliiksi. Sen todistaa sotahistoria. Miten aina yllättävälle Napleonillekin (ja Hitlerille) lopulta kävi? Amerikkalainen, eisenhowerilainen perinne eli ryömitään sitkeästi liejussa, johtaa paremmin tuloksiin. Jopa taitamattomuudellaan aina yllättänyt Stalin jätti Stalingradissa sodan onneksi ammattilaisten hoidettavaksi Tsuikov, Zhukov, taustalla Rokossovski, Vasilijev, Konev…

Mutta se joka ei lue Brockmanin uutta kirjaa heti paikalla, saa syyttää vain itseään. Siinä on niin hyvin pointteja puolesta ja vastaan ja hyvin vatkattua totta ja arvailua. Kirjoittajina ovat mm. Pinker, Dennet, Wolfram, Lloyd, Pearl, Russell, Dyson...

Tekoäly on juuri nyt siinä vaiheessa, että jos esimerkiksi kotitalousrobotti saadaan aikaan, sen pitäisi oppia, ettei perheen kissaa tai koiraa pidä valmistaa perheelle ateriaksi, vaikka ravintoarvo olisikin suuri ja panos-tuotos-suhde taloudellisesti edullinen.

Lipas

Eilinen Mannerin runo oli lippaastani. Ennen ajattelin, että runokokoelman puuttuminen verkosta on sääli. Nykyisin ajattelen, että se on jokaisen oma asia.

Jotkut keräävät taidelasia. Olen kuullut. Ennen aikaan eräät keräilivät harvinaisia kirjoja. Taisi niitä olla minullakin, mutta vain pari sataa. Olisiko nyt muuta kuin Hellaakosken ”Jääpeili” ja Leinon ”Helkavirsien” ensimmäinen osa, koska ne ovat esineinä niin kauniita ja sisällöltään niin kovin hyviä. Ja Gunnar Björlingin  varhaisia kokoelmia ja jotain.

Yleensä olen kirjoittanut tekstit ensin kynällä mustiin vahakantisiin vihkoihin ja sitten koneella.

Kullanarvoinen vihje – etenkään runoja ei sitten kannata skannata. Omat julkaistut runoni olen skannannut ja sitten kun niitä tarvittiin uudelleen painettaviksi, kävi ilmi, että tekstintunnistuksen virheiden korjaaminen oli paljon ikävämpää ja hitaampaa kuin uudelleen kirjoittaminen. Serkkuni, faktori, sanoi että kyllä kustannusliikkeissäkin mieluummin kirjoitetaan uudelleen kuin luotetaan OCR-ohjelmiin, myös proosassa.

Mannerin Ruth Ellis sisältää sen yksinkertaisen oivalluksen, että rikoslaki oli (ja on) barbaarinen. Enää ei murhaa ja murhaa rinnasteta edes lakitekstissä. Aika kauan lapsenmurha, nykyisin lapsensurma, josta on kysymys, jos äiti surmaa vauvan synnytyksen yhteydessä tai kohta sen jälkeen, rangaistaan lievemmin, ja peruste on synnytyksen aiheuttama täysin poikkeuksellinen henkinen ja ruumiillinen tila. Niinpä Ruth Ellis -tyyppinen henkirikos, jota monissa maissa sanotaan intohimorikokseksi, on kyllä eri asia kuin ihmisen surmaaminen kiduttamalla jonkin edun saamiseksi.

Ensimmäinen koneella kirjoitettu rengaskirja runoja ja tekstinpätkiä on vuodelta 1961.

Kerran yritin selittää ystävälliselle korkeimman oikeuden jäsenelle, miten hienosti Fröding esittää ajatuksen runosikermässä kuningas Erikin lauluista, siis sen saman, josta Ture Rangströmin säveltämä ”Klunkom, Welam Welamson” on tutuin, ja kieleltään vaikein, koska Fröding luuli kirjoittavansa 1500-luvun kieltä (så klunkom och sjungom, åt Hecklon vi kommom). Tuo sijamuto lienee monikon optatiivi…

Fröding kirjoitti ”Mät mej ej med mått…” Laulu Kaarinalle vankilasta. Kaaria oli Karin Månsson eli Kaarina Maununtytär.

Älä tuomitse minua kohtuuden mukaan.

Mät mig ej med mått, men vät mig med tårar, en dåre är jag vorden, en dåre ibland dårar.

Skön var min krona och härligt var mitt rike, jag haver varit konung och kejsarens like. Olen rikkonut kruununi ja särkenyt maani ja häväissyt ne, jotka olivat uskollisimmat kaikista. Kohtuus ei auta – sillä kohtuudella olen ansainnut rangaistukseksi ikuisen tuskan. Anteeksi. Lisiä oikeusfilosofiaan: kohtuus vaatii, että hänet tuomitaan rangaistukseen. (Näin meillä tehtiin eräissä kuuluisissa oikeudenkäynneissä sotien jälkeen.) Lakimiehenkin tulee tietää, että on helppoa valita oikean ja väärän eli hyvän ja pahan välillä. On vaikea valita kahden pahan välillä.

Hän halusi kuolla

Eeva-Liisa Manner: ”Tämä matka”. 1956.

Ehkä tämä  on liian pitkä lain sallimaksi sitaatiksi.

Siinä tapauksessa tekijänoikeuden haltijan on nostettava kanne tekijänoikeusrikoksesta.

Teksti ei sisälly Mannerin valikoimiin, kuten "Runot 1956-1977",

vaan on jäljennetty tähän kirjoittamalla alkuteoksesta.

Osaan myös sen ulkoa, kiitos Hellevi Salmisen.

Oikeusjuttu

I (Ruth Ellisin teloituksen jälkeen 13.7.1955)

Epätäydellisiä ovat ihmiset ja heidän tekonsa pahat, 

olen kyllästynyt ajattelemaan niitä. 

Mutta en saa rauhaa, palaan rikospaikoille,

Joissa syylliset tuomitsevat syylisiä,

Joissa syylliset tuomitsevat syyttömiä

ja kaikki tuomitsevat kaikkia, päättymättömästi.

Palaan teidän kaikkien, meidän kaikkien erehdysten paikoille,

Yhteisrikoksen, yhteiskärsimyksen kiertokulkuun.

Kierryn vankiloiden, sairaaloiden, keskitysleirien ristikkoihin,

Ryömin kaasukammioihin ja lyijykäytäviin,

Huoneisiin joissa murhataan ja huoneisiin joissa ruhjotaan,

Huoneisiin joissa pidetään pirullisella ajatuksella pahoin;

Istuimiin joihin johdetaan sähköä ja toisiin, tuomioistuimiin,

Joissa rikos kytketään rikokseen uudella rikoksella

Ja joissa syntyy murhan idea:

Erehtymätön murha, kammottavin kaikista;

Saleihin, joissa lakiin nojaten langetetaan vääriä tuomioita,

Saleihin, joissa ruomari kyynärpäillään lakiin nojaten

                                                                 Lähettää ihmisen kuolemaan

-helvettiin, kuten hän itse hämmästyttävän usein uskoo -

Siten kostaen pettymyksensä, kaunansa, henkilökohtaisen 

Helvettinsä

ansaan joutuneelle tuntemattomalle uhrille,

ja päästää raakuuden valloilleen,

sovinnaisen näytelmän, niin kuluneen kaavan mukaan

ettei maailma sitä miksikään huomaa,

ei tahdo.

                      Sillä muuten maailma kaataisi julmat lakinsa.

Mutta kaikki ovat mieltyneet tähän kaavaan,

ja tottumuksen mukavuuteen: ei tarvitse ajatella,

ei käyttää mielikuvitusta: aivojen myötätuntoa.

Tottumus ei tarvitse aivoja, aivojen harrastusta,

Vain vähän penkovaa puhetta uhrin ruumiin kohtalosta

ja sitten selkeästi sommiteltu päätös:

HIRTETÄÄN KAULASTA KUNNES KUOLETTE

HIRTETÄÄN KAULASTA KUNNES KUOLETTA

Istunto on lopussa. Salaisia aplodeja

Niiden sielussa, jotka kaipaavat sensaatioita,

ja kehittyneemmät tyytyvät tähän.

Olkoon menneeksi, hirtetään. Olkoon menneeksi, hirtetään.

Raakaa? Kuinka sen ottaa. Pitää ottaa asiallisesti.

Ja tuomari poistuu syömään konservatiivisen aamiaisen:

Paahtopihviä ja kirsikkaa (Se virkistää, henkisesti,

Siinä on jotain japanilaista – Japani kirsikassa, geisha – ah!

Syön geishan naisen kirsikan. Miten sukkelaa. Fiuu - )

Ja viheltää jotakin, sieppaa sävelen lennosta

SWEETHEART SWEETHEART SWEETHEART (Tango on

                                                                 aina muodissa,

melankolinen tanssi, sopii hyvin tänä harmaana aamuna,

Liikkeeksi muutettua erotiikkaa, hyväilyä hyytelöä

Ambivalentti tanssi, kiehtoo, karttaa, työntää pois

                                                                 Vetää luo – 

hitaan parin tanssi, oikeastaan olen aina pitänyt siitä) 

AND SO I MAKE LOVE TO YOU, LOVE TO YOU,

                                                                 LOVE TO YOU

Hieman nytkyttävää uudenaikaista hellyyttä ja ikävää.

Marionetin lämmin sydän sykkii

ja on puolittain rakastunut kuten aina.

(Pitää olla sitä sellaista. Lempeä! Lennokkuutta!

Muuten on kaikki niin pirun tylsää ja ikävää.

Ei tapahdu mitään milloinkaan. Ei tapahdu mitään milloinkaan.)

                      JA LUUKKU AUKEAA

 = = = (osat II - VII, neljä sivua)

Hullut kirjailijat

Ehkä paras taiteen tuottamista koskeva kirja, puhuakseni omasta elinajastani ja itsekin kokemistani asioista ja ihmisistä, on Tammessa noin 1945 – 1985 toimineen Jarl Hellemanin muistelman ensimmäinen nide, ”Lukemisen alkeet”.

Esimerkin vuoksi kirjan nimi on aivan päätön. Se ei vastaa mitenkään sen sisältöä. ”Miten minusta tuli kirjankustantaja” on toisen puolikkaan kuvaus. ”Mitä kaikkea kirjankustantajan elämään saattoi kuulua” olisi hyvä nimi jälkimmäiselle.

Hyvin suppeissa ammattipiireissä Hellemania pidettiin kai yksimielisesti parhaana. Ammattitaitoa ja toimintaa ajatellen hän oli eri karttalehdellä kuin esimerkiksi kaikki Reenpäät, kaikki Jäntit, Haavikko tai nyt Siltalat.

Tämän kummallisuuden hän selittää uskottavasti. Syy oli sattuma. Hän ei pitänyt itseään näkijänä, ei verrattomana kirjallisuuden tuntijana eikä liikenerona. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi oli KK:n eli osuuskaupparyhmittymän ”elantolainen” pikku yritys. Olen itse nähnyt ja tutkinut Tammen useiden eri vuosikymmenien taseet. Se oli aina tappiollinen, joskus suhteellisen pahastikin. Tammen Keltainen kirjasto, jonka Helleman loi kopioimalla norjalaisten idean ja olemalla sen jälkeen uskomattoman itsepäinen, on ilman mitään varauksia suomalaisen kirjankustannustoiminnan hienoin saavutus, eikä sitä ole pystytty vieläkään pilaamaan, vaikka yritetty on. – Jalle on kuollut, 90-vuotiaana vuonna 2010.

Muistelman loppupuolella on ainutlaatuisen hieno kertomus Eeva-Liisa Mannerin vaikeista vaiheista; kirjailija painui Espanjassa asuessaan pahasti psykoottiseksi, ja tietenkin kustantaja – Helleman – joutui kesken oman vanhan isänsä hautajaiskiireiden hakemaan tekijänsä talteen. Tapahtumien kuvauksen alla rivien välissä on suuri myötätunto ja syvä ymmärrys eli avain Mannerin tuotantoon, joka oli kohdin ja ajoittain parasta meillä kirjoitettua, syyttä hiukan Haavikon ja Saarikosken varjossa.

”Tämä matka” oli muuten minullekin henkilökohtaisesti ensimmäinen näyttö siitä, mitä kirjallisuus voi olla, ja erikoisen vaikuttava ”Ruth Ellisin teloitus” oli Jallen (Hellemanin) mukaan se jakso, joka toi WSOY:llä aloittaneen Mannerin Tammeen WSOY ei pitänyt tuota runoelmaan sopivana. Isä-Jäntti luuli ymmärtävänsä kirjallisuutta, poika Yrjö ei. Minulle Yrjö A. ainakin sanoi olevansa kiinnostunut pikemmin valokuvauksesta.

Emme tule näkemään useampia hyviä kustantajien muistelmia tai elämäkertoja. Olen itse lukenut ne kaikki ja tiedän, että esimeriksi Heikki A. Reenpään kaksi (Pojanpoika ja Pikku-Heikki) ovat suurenmoisia, mutta eivät ne hyviä ole. Arviooni vaikuttaa jonkin verran, että tiedän turhan paljon siitä, mistä kirjoittaja ei edes mainitse. – Samahan muuten vaihdettavat vaihtaen toteutui nyt Aatos Erkon kohdalla. Tosi hienoja kirjoja, mutta miten asiat todellisuudessa menivät…

Pyydän lukijaa käsittämään, että tämä on vakava ja kiertämätön ongelma. Ei kukaan järkevä ihminen kirjoita todella ikäviä asioita esimerkiksi läheisistään tai sukulaisistaan, ja kun elämässä on todella ikäviä asioita, paljosta on vaiettava. Niin teen itsekin. Mutta aika iloinen olen siitä, että Panu Rajala, joka ei epäile istua toisen housuilla tuleen, on kertonut kauniisti ja ilmaisevasti, miten Sakari Pälsi tuli parantaneeksi Kammion mielisairaalaan luulon mukaan pysyvästi sijoitetun ystävän F. E. Sillanpään. Taata-hahmon muuten kehitti ja keksi aivan tyhjästä Heikki A. Reenpää. Sillanpää oli noin 60-vuotias, kun hänestä tuli koko kansan kunniavanhus etenkin radiojutuillaan, joita kirjoittivat hänelle kustantajan edustajat. Ja vanhuksista: olen siis todella tavannut Sillanpään ja Pälsin useita kertoja yhdessä Otavassa ja kuunnellut heidän puheitaan. Ja käytävissä vaikeroi Matti Hälli hädissään siitä, että saksalaiset polttavat juuri nyt Hailuotua. Vuosi oli 1964.

Jokaista lajiinsa

Hulluudesta eli siis mielen ongelmista kotikunnassani aprikoitiin, että jokaista fiiraa lajiinsa. Murresana tarkoittaa samaa kuin kuivakiskoisen lääketieteen ”huippaa”. Hilja-mummo valitti joskus, että ”minnuu niin päästä huippajaa”. Ja suuta kuivajaa.

Kuulemani kansanviisaus vihjaisi, että ivan täysijärkinen ei ole edes Lapuan kirkkoherra. Eikä varsinkaan hän…

Kun kurkistin aamulla kuistille, kaiteella istui gorilla. Se nyökkäsi, rapsutti rintaansa ja katsoi, oliko sormen kynsi kunnossa. 

Hallusinaatioissa eli siis mahdollisesti psykoottisissa harhoissa ei ole mitään erikoista. Monet näkevät unia. Minulla sattuu olemaan epäluonnollinen muisti, joten muistan unennäköjäni nyt yli 60 vuoden takaa. Osaan toistaa unen repliikkejä ja jos harjoittelisin piirtämistä, voisin tehdä aivan uskottavan kuvan lyijykynällä ja väriliiduilla. Eräässä unessa enoni Akun (oikeastaan Eino, mutta ei sitä nimeä käytetty kuin ajokortissa) polvi muuttui vihreäksi ja paisui. Juna oli tulossa ja puomien kello kalkatti. Takamaan Ville meni vaihdekoppiin.

Usein näin unta Aku Ankan veljenpojista. Vuosi 1952 mullisti elämäni, koska tuo lehti tuli oikein meille kotiin ja takasivulla vihreällä pohjalla oli minun nimeni ja osoite, Kauhava Kp 2. Se Kp oli kantopiiri. Ei siellä mitään katuja ollut eikä teillä nimiä. Turha muuten lukijan mainita vanhojen Akujen arvosta antikvariaatissa. Mikko söi ne. Lisäksi ne Barksit, joihin hurmaannuin, ovat käytännössä kaikki myynnissä sidottuina kirjoina, jotka ovat huomattavasti miellyttävämpiä lukea. Minulla on jatkuvasti jokin niistä klassisen kreikan sanakirjan ja loistavan hyvän uusimman Ruotsin historian välissä.

Pystyn aika hyvin valokuvaamaan menneisyyttä, myös ajalta ennen syntymääni ja vanhempieni syntymää. Videointi ei onnistu. Harhakuvat, joita nostelen mieleeni, ovat siis liikkumattomia mutta värillisiä. 

Sellainen mielenvikaisuus, josta olen kärsinyt, on todellisuuden ja luulotellun lomittumista. Tiedän – ja lääkärit tietävät – että ’todellisuus’ ja ’tietoisuus’ eivät ole sanoja, joilla olisi jokin hyödyllinen merkitys kuten vaikkapa sanoilla ’hengittää’ tai ’varvas’.

Edward O. Wilson on suunnilleen sitä mieltä, että myös tietoisuus on kemikaalien lorinaa. Kuolema ei ole lorun loppu, koska kemikaalit ovat luonnon kierrätystä, ja lukija ymmärtää, että kemikaalilla tarkoitan myös ainetta, koska kaikella on atomirakenne ja ne neljä tai ehkä viisi voimaa, joilla homma pyörii. Ja teoreettinen fysiikka osoitti, että aine ja energia ovat sama asia. Paitsi että sitä tiedä ei tiedä, mitä painovoima on.

Hullun ihmisen kannalta aistittu todellisuus on sopimus, joka rakoilee. Naapurin kissan, muurahaisen tai bakteerin mielestä tuo todellisuus, jossa luulen liikkuvani, on aivan toinen. Keskushermoston toimintaa ei oikeastaan tunneta. Selvästi hermosto syöttää esimerkiksi näkyjä olemattomista.

Ja tauti nimeltään ahdistus on pelon pelkoa. Sillä ei ole kohdetta. Se tulee joka suunnasta. Suuren kirjailijan Akutagawan itsemurhakirjeessä luki ”epämääräinen peko”. Ja tuon tilan kuvaili ja nimesi Kierkegaard 200 vuotta sitten ja sanoi sitä myös kuolemansairaudeksi. Se on totta. Siihen voi kuolla.

Sangen kuuluisa kuvaus tuosta kemiallisesta oikosulusta on ”Inho” (La nausée). Kirjoitti Sartre. Quel con, ce mec!

Klooripromatsiini

Satun inhoamaan sitä kirjallisuuden lajia, jossa tehdään selkoa omista vastoinkäymisistä, ja yleensä, ainakin jos tähtäimessä on kansallinen kirjallisuuspalkinto, osoitetaan syypääksi elämän vaikeuksiin äiti tai isä tai sitten puoliso tai joku puiolisoista.

Siksi sanon vain mainitsemalla, että tunnen erittäin hyvin angstin, depression ja monien psykoosien vaikutukset. Useimmat tuttavat, joilla oli alan ongelmia, tekivät itsemurhan tai joivat itsensä määrätietoisesti hengiltä. Kokemuksia on, vaikka periaatteen tunnen: ei pidä yrittää ”auttaa”, kun ei ole koulutusta eikä siis järjestelmällisiä tietoja. Sitä vastoin pelkkä käyminen ja läsnäolo on hyvä lääke, koska monissa tapauksissa ja monille yksinäisyys on hermomyrkky.

Oletteko muuten huomanneet, että hyvin suosittu väkivaltaviihde eli osa elokuvien ja kirjojen maailmaa toistaa aivan uskomattoman hienosti sitä harhaisuutta, jota hoidetaan psyyken lääkkeillä? Esimerkiksi suuri ihanteeni James Ellroy kirjoittaa tekstiä, joka on kuin suoraan tee-se-itse-bipolaarisen potilaan käsikirjasta. 

On hienotunteista olla huomauttelematta asiasta, mutta Päätalon komea sarja on paljon muun ohella kaunokirjallisuutemme paras kuvaus mielen vaikeasta järkkymisestä. Ensimmäinen uhri on isä Herkko ja seuraava on Kalle itse.

Jopa Päätalon yhteydessä aina mainittu yksityiskohtaisuus ja suoraniitisyys on hyvinkin keskeinen piirre eräissä lääketieteen tuntemissa johdatelmissa. Ja Koillismaa-sarjan lähes hallitseva mustasukkaisuus on kuvattu asetelmana, joka menee kirkkaasti yli kaikkien luonnehäiriöiksi luonnehdittujen.

Sanon varmuuden vuoksi, että minun silmissäni Päätalo on Linnan ja Waltarin rinnalla valtavan hieno taiteilija. Ja lisään vielä, että Sillanpäällä oli sekä hienoja kuvauksia että laaja oma kokemus psyyken hauraudesta. 

Tällainen johtaa helposti latteuteen ”kaikki taiteilijat ovat hulluja”. Olen joskus vastannut tuohon, että eivät ole. Kyllä yleisö on vielä hullumpaa.

Katsokaapa Ylen uutisia ja arvioikaa, mikä osa maailman polttavista ongelmista olisi hoidettavissa modernilla lääkityksellä. Siellä näyttää olevan politiikan ja liike-elämän huipulla kovin paljon väkeä, josta tulee mieleen esimerkiksi Wikipedian metamfetamiinista mainitsema: 

”Tämä johtaa myös keskittymiskyvyn ja valppauden parantumiseen, ruokahalun vähentymiseen ja väsymyksen tunteen poistumiseen. Nämä vaikutukset yhdessä muodostavat metamfetamiinin aiheuttaman euforisen, hyvän olon ja älykkyyden tunteen. Vaikutukset ovat tavallista amfetamiinia huomattavasti voimakkaampia, samoin vaikutuksen loppuessa vieroitusoireet saattavat olla hyvinkin paljon pahemmat kuin tavallisella amfetamiinilla. Metamfetamiinin jatkuvan käytön on raportoitu aiheuttavan aluksi ”petollisen kuherruskuukauden”, jolloin käyttäjä ei huomaa lainkaan aineen huonoja puolia. Tämäkin ns. ”kuherruskuukausi” on henkilökohtaista ja aineen huonot puolet saattavat ilmetä jo ensimmäisellä käyttökerralla hyvinkin vahvoina.”

Huonoja puolia ovat kognitiivisten toimintojen vauriot, nauttimiskyvyn katoaminen ja kuolema.

Aineiden päihdekäytöstä minulla ei valitettavasti ole lainkaan kokemuksia. Sitä vastoin psyyken vaikutuksesta läppäviasta alkujaan aiheutuneeseen sydänvikaan on, runsaasti.

Ahistus

Ahdistus on lääketieteen käyttämä termi, jonka yksi tunnettu suomennos on ”vitutus”.

Niille lukijoille, jotka aikovat lopettaa tähän nulikkamaisuuteen, sanon että lukekaa nyt pari lausetta lisää.

Kun ”yleinen vitutus” eli siis harmistuneisuus, kireys, ärtyisyys tai äreys alkaa väistyä, se voi olla huolestuttava merkki. Tien päissä voi olla päivän termein ”kliininen depressio” eli niin paha masentuneisuus, että eläminen uhkaa romahtaa ja asiantuntijan apu on tarpeen.

Keljutus näyttäisi olevan ainakin nisäkkäiden maailmassa ja luultavasti linnuilla ja kaloilla keskeinen ja ylläpitävä osa elämää. Katson, miten kottarainen selvästi kiukuttelee nurmesta esiin kiskoma onkiliero lipsahtaa nokasta, tai kun oravalta lipsahtaa käpälistä käpy. ”Pienen punaisen oravan” tunteista on olemassa koko joukko sutkauksia, jotka jätän tässä toistamatta.

Kasvatuksen ja kasvamisen keskeinen tarkoitus on opettaa ihmistä kestämään mielipahaa. Asian voisi sanoa niinkin jyrkästi, että jatkuvan epäonnistumisesta aiheutuvan harmin keskeinen on tärkeimpiä asioita ihmiselle.

Esimerkiksi monien tuntema ”10 000 toistoa” tarkoittaa kymmentä tuhatta epäonnistumista. On tapana sanoa, että urheilussa mäenlaskun ponnistus on äärimmäisen vaikea suoritus ja edellyttää psykofyysistä kouliintuneisuutta. Näkemieni käyrien ja numerotietojen perusteella pidä asiaa selvänä. Jo pelkkä ponnistus yläviistoon kovasta vauhdista on suoritus, johon ei kykene kylmiltään.

Siedettävän äänen saaminen viulusta tai sellosta vaatii tyypillisesti nuo 10 000 toistoa eli jos opettelija on päättäväinen ja jaksaa sata kertaa päivässä, ei siihen mene kuin kolmannes vuotta, kerran päivässä. Siihen asti on aina mahdollista, että joku soittaa ovikelloa ja kysyy, että kuka teillä kiusaa kissaa. Senkin jälkeen se valitettavasti on aivan mahdollista.

Kuvan veistäminen tai hyvän, näköisen kuvan maalaaminen on niin vaikeaa, että oppimiseen menee noin kymmenen vuotta. Sen jälkeen on ehkä saavutettu keskinkertaisuus. Sama koskee kirveellä tehtyä lohenpyrstösalvosta.

Pyrkimys positiivisuuteen on suuri virhe. Elämäntapatohtoroinnissa ja puoskaroinnissa sellaista korostetaan. ”Petä sinäkin itseäsi!”.

En kannata sellaista. Ei elämää ole lujuuslaskettueikä koeponnistettu miellyttäväksi. Pikemmin on päinvastoin.

Siihen voi mennä viikkoja, mutta miettikääpä tuokioita, jolloin on tuntunut todella hyvältä. Se on vaikeaa. Yleensä todella hyvän asian tunnusmerkki on sama kuin suuren historiallisen käänteen: ei tunnu miltään; ei edes huomaa. Kirjailija tai tutkija, joka kuulee historian siipien havinaa, saisi käydä Haagassa tutkituttamassa kuulonsa. Ei se ole historia, vaan tinnityksen kaltainen hermovika.

Kirjani (valtitut runot – ”Maailmanloppu on jokapäiväinen asia”) päätyi käteeni, kun etsin jotain muuta. Mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja näkyy painattaneen muun ohella hiukan omituisella kielellä esitettyjä kuvia maailmasta, joka on. Runous on totta, totuus ei.

Kuvan omena-eläin on ovenpielestäni, tänään, aamulla, varhain.

Terveisiä hyvin paljon

Tehtäväni ei ole antaa vihjeitä Jerkerille eikä Kuisman oppilaille, eivätkä he ole sellaisten tarpeessakaan.

Mutta jos olisin linjavastuussa enkä eläkeläisenä huru-ukko, haluaisin tutkia oikeuden – kulttuurihistorian alueelta sellaisia asioita, joita en ymmärtäisi tutkiakaan.

Huomasin, etteivät jo tutut termit tekoäly ja koneoppiminen ole oikein auenneet kaikille. Kirjallisuudessa (Harari – Hawking – muut) viitataan usein shakkiin.

Tekoälyä käyttävä Googlen AlphaZero voitti kaikki nerokkaimmatkin shakin tietokoneohjelmat harjoiteltuaan neljä tuntia ja lähtökohtanaan vain lauta ja säännöt. Tekoäly tarkoittaa tässä tilanteessa, että AlphaZero pelasi itseään vastaan jotain sata tai tuhat peliä sekunnissa ja muutti keinojaan lopputulosten mukaan, etenkin niiden keskiarvon.

Ja kun kysymyksessä on tietokone, se pelasi nuo neljä tuntia taukoamatta ja olisi varmaan tarvittaessa pelannut neljäkymmentä tuntia. Se ei myöskään vaatinut kahvia eikä valittanut valaistuksesta. Ja sama ohjelma muuten voitti Go-pelissä, jota pidetään shakkia paljon vaikeampaa, ja vaikeassa japanilaisessa lautapelissä.

Juuri Hawking korostaa viimeisessä kirjassaan, että AI (tekoäly) voi olla ihmiskunnan historian suurin käänne tai vaihtoehtoisesti ihmiskunnan historian suurin erehdys. 

Olisin kunnioittavasti samaa mieltä.

Kun kone muuttaa toimintaansa laskettuaan voittoon johtavat vaihtoehdot – shakissa hyvinkin miljardi eri mahdollisuutta alkupelissä, ei tarvitse olla paha profeetta arvatakseen, mikä ala on seuraavaksi omaksumassa tämän ajatuksen, automaattiset aseet. Aseita jotka etsivät ja tunnistavat kohteensa on ollut vuosikymmeniä. Ruumiinlämpö on vanha esimerkki. Mutta jos ase luokittelee kohteensa ja laskee vaihtoehdot taistelun tai sotatoimenvoittamiseen, se voi esimerkiksi jättää taistelijat ja aseet rauhaan ja tuhota vaikkapa vastustajan juomaveden eli tähdätä kenttäpulloihin.

Verkossa (Finna.fi) on nyt Oikeustilasto 1800-luvun lopulta. Se on se sama, jota kopioin kuukausia käsin väitöskirjaa valmistellessani saamatta ketään kiinnostumaan esimerkiksi velkomusjuttujen, ulosottojen ja pakkohuutokauppojen määristä eri käräjäkunnissa. Yhdistettynä lainhuutojen ja kiinnitysten lukumäärään ja kiinnelainojen markkamäärään siinä olisi todellista tietoa taloudellisista ja siis sosiaalisista oloista.

Olin väärässä. Nämä tiedot yhdistettynä Viralliseen tilastoon, joka minulla on verkosta imuroituna, ja väestörekisteriin, on juuri sellainen aineisto, jonka kimppuun voisi päästää tekoälyn.

Tutkija voisi saada sätkyn tekoälyn aluksi umpimähkään eli heuristisesti ja sitten tulosten mukaan painotettuna osoittamiin riippuvuuksiin ja etenkin riippuvuuksien ryhmään. – Tämä on kevyt kirjoitus. Kevyt esimerkki: valtiorikosoikeuksien 1918 tuomittujen tilasto kertoo, että punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike. Teloitettujen keski-ikä oli pari kuukautta yli 19 vuotta. – Kertooko se jotain? En tiedä. Henkirikoksista tuomittujen  keski-ikä ennen ja jälkeen punakapinan on jotain aivan toista. Miesten. Lapsentapot on asia erikseen. 

Turhat ihmiset

Yuval Noah Harari esittää nyt yhteenvedon. Erittäin suuri osa ihmisistä on muuttumassa yhdentekeviksi.

Se – englanniksi ”irrelevance” – on paljon työttömyyttä, köyhyyttä ja sortoa pahempi kohtalo.

Syy on rikkaus, siis informaatioteknologian ja bioteknologian kohtaaminen ja päätyminen harvojen käsiin. 

Kirja on ”21 oppituntia maailman tilasta”, ja ne kaksi aikaisempaa olivat ”Sapiens: ihmisen lyhyt historia” ja ”Homo Deus”.

Myyntimenestys oli erittäin suuri ja erittäin ansaittu. Kritiikki oli hyvä. Kirjat ovat kaikki kolme saatavilla myös suomeksi. 

En ole tässä blogissa yllyttänyt lukemaan Hararia, yhtä vähän kuin Stephen Hawkingia, koska he ovat ykkösnimiä itsestään selvästi. Harari on ”vain” historian professori (Jerusalemin yliopisto). Akateeminen perinne takaa (toistaiseksi) että asiat ovat jokseenkin oikein ja mielipiteet ja faktat pidetty erillään.

Toistan nyt kuitenkin saman kuin moni muu: molemmilla on taivaan lahja kirjoittaa ”kiinnostuneelle yleisölle”, joka on vailla aiheen erikoistietoja. He ovat siis kansainvälisesti samaa erittäin kunnioitettavaa joukkoa kuin meillä etenkin tähtitieteen alueelta kirjoittaneet Enkvist ja Valtaoja.

Pyydän anteeksi sananvalintaani, mutta väittäisin muun muassa nyt mainittujen kirjoittavan ”keskikoulutasolle”. Pirteä lukiolainen tai muu toisen asteen oppilaitoksen kävijä ei joudu vaikeuksiin. Tietysti kansakoulupohja riittää – tunnen ilokseni paljon kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat hankkineet mainion yleissivistyksen kokonaan vailla muodollista koulutusta.

Korostan tätä, jotta lukija huomaisi tehdä eron. Itse kirjoitan usein vaikeita, ja se on oma, tietoinen valintani.

Hararin kolmas kirja keskittyy kätketysti länsimaisen liberalismin eli humanismin nyt tapahtumassa olevaan romahdukseen. Hän näyttää kirjoittavan tekoälystä (AI) ja biotekniikasta, mutta toteaa nimeltä mainiten, että sellaiset henkilöt kuin Trump, Putin ja esimerkiksi Boris Johnson pelaavat uutta manipuloitujen tunteiden politiikkaa. Olemme siirtyneet mm. Googlen ja Facebookin turvin täsmäpopulismiin.

Liberalismi eli ”länsimainen sivistys” perustui valheeseen, että äänestäjät osaavat ja kyllä kansa tietää. Näin ei ole tietenkään koskaan ollut. Esimerkiksi minusta kysymyksessä on viaton valhe, samanlainen kuin ”yhteiskuntasopimus” tai ”työn arvokkuus”. Mielestäni esimerkiksi lastenhoitoa, kotona ja tarhoissa, on töistä arvokkaimpia. Esimerkkejä turhasta ja turhauttavasta työstä tietää jokainen.

Jokainen on kokenut esimerkin algoritmien vallasta. Pankit ja laskujen maksaminen. Konttoreita ja laskujaan maksavien tavoitettavissa olevia virkailijoita ei enää käytännössä ole.

Harari ei usko, että uudet keinot tulisivat suuren joukon käyttöön. Hän uskoo, että kansa eli äänestäjät voidaan houkutella ja panna tahtomaan mitä milloinkin.

Kriittinen on bio-puoli. Esimerkiksi parantava lääke diabetekseen on jo olemassa. Kun se tulee markkinoille kohta, arvatkaa huviksenne, onko se halpaa tai tehdäänkö sitä tarpeeksi.

Ja manipulaation maailmassa Boris Johnson karauttelee jo kurkkuaan väittääkseen, että Brexitin tuomat onnettomuudet oat itse asiassa EU:n syytä.

Ja miksi Ranskassa rettelöidään? Olisiko yksi selitys kulkutautina leviävä turhuuden tunto?

Keramiikka

Erottajalta Uudenmaankadulla heti oikealla on pieni parin huoneen galleria Piirto. En ehkä olisi edes päätynyt tähän yllytyskirjoitukseen, ellei nyt esillä olevista töistä osaa olisi tehnyt sukulaiseni (Outi). Suhtaudun lasiesineisiin tietämättömästi ja keramiikkaan välinpitämättömästi. Ja se on pelkkää omaa tyhmyyttä.

Samalla tavalla kuin sitä voi poiketa kippaamassa kupin kahvia tai teetä kaupungilla, vielä vähemmällä vaivalla voi saada tervetulleet sävärit katsomalla jotain heti oloon vaikuttavaa.

Museoihin täytyy laittautua, ja Ateneumiin on pitkät portaat. Galleriaan voi astua kadulta eikä tarvitse sanoa edes päivää. Jos siellä joku katsoo kysyvästi, voi jupista, että katson vähän.  

Sitten voi katsoa vähän ja mennä matkoihinsa. 

Se on helppoa. Pariisissa minulla oli tapana varoitella toisiakin menemästä Louvreen. Siellä rikkoo jalkansa ja tulee hiukan hulluksi. Ei normaali psyyke kestä sellaista määrää maailman parasta taidetta. Käskin ihmisiä Orsayn museoon, sinne vanhalle rautatieasemalle. Monet pitävät aidosti impressionisteista, ja tuo kokoelma on sen verran pieni, että sen kestää.

Tai kyllä ainakin Degas menee katsojan uniin. 

Mutta oma suosikkini oli silloinkin kun asuin kuukauden siinä keskustan tuntumassa vaatimattomassa hotellissa tekemässä konsepteja tekijänoikeutta työsuhteessa selvittäväksi väitöskirjaksi, oli taideteollisuusmuseo, ”Beaux-Arts”, joka on samaa palatsialuetta kuin Louvre. Posliini, hopea ja keramiikka eivät revi huomiota itseensä, vaan rauhoittavat kävijää, joka kukaties harjoittaa juuri syvähenkistä elämää. 

Ei pidä antaa museoille valtaa. Useimmat ihmiset, myös tämän lukijat, ovat oppineet jo kauan sitten kilpailemaan museon / gallerian halkijuoksussa, joka on jalo laji. Tosin ennätykset taitavat olla amerikkalaisten nimissä, edelleen.

Muuten: hiljaisen hetken viettoon sopii sijaintinsa vuoksi Lontoossa National Gallery. Ainakin ennen sinne oli sisäänpääsy ilmainen. Jos oikeasti harrastaa taiteen katsomista, neuvoja ei tarvitse. Lontoossa Tate Gallery. 

Sen väitöskirjan kanssa kävi niin, että aika huolellisen analyysin jälkeen käsitin, ettei tuostakaan aiheesta kannata tehdä varmaan useita vuosia vaativaa tutkimusta, koska oikeaa juridiikkaa siinä on niin vähän. 

Ilkeä saksalainen oikeustieteilijä sanoi 1840-luvulla:”Pari lainsäätäjän sanaa – ja kirjastoista tulee jätepaperia.”

Tuo ilkiö jätti sanomatta, että kumottu laki on joskus paljon kiinnostavampi kuin voimassa oleva, mutta sellaiseen perehtyminen vaatii jokseenkin hurjat taustatyöt ja historian menetelmien osaamista.

Siksi viittaa ja viekoittelen, että kumottu kermaiikka on vaihtoehto. Jokainen pitäköön omat mielleyhtymänsä. Minua viehättää kiven jälkeen ihmiskunnan vanhin materiaali, johon arkeologian todistuksen mukaan ilmestyy myös koristelu ällistyttävän varhain. Siis – tietty ikiaikaisuus, ja käsillä tehdyn tuntu. 

Jakotaulu

Eräs Jungner sanoi televisiossa, että ohutkin kirja riittää. Esimerkillään hän tuli osoittaneeksi ominaispainonsa. Gladwellin kirjassa ei ole yhtä nopeasti omaksuttavaa asiaa, kuten hän sanoi, vaan yksitoista. Eräässä toisessa hänen kirjassaan niitä on kaksitoista.

Ajatukset eivät tosin ole Gladwellin omia, mutta hän on hyvä kirjoittaja. Taustalla ovat useimmiten tilastomatematiikan tunnetusti vaikeat hajontaongelmat eli epätyypillisyyden tyypillisyys.

Nasim Taleb on toinen suosittu kirjoittaja, joka pohtii tilastollisia yllätyksiä (Musta joutsen).

Kirja jonka väärinkäsittämiseen Jungnerilta meni vain tuokio oli luullakseni ”Outliers”. Esimerkkinä tässä on kaksi kirjoittajaa, Gladwell ja Taleb, joiden viesti on sama: asia ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää.

Esimerkki turhan pitkästä kirjasta oli siis huonosti valittu.

Opettaessani siviilioikeuden perusteita ja etenkin immateriaalioikeutta toistelin sanaa ”differentiaali” ja välillä mainitsin sanan ”derivaatta”. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt. Panin sen kirjani nimeksi mutta taivuin tunnustamaan, ettei kukaan käsitä, mitä tarkoitan ”differentiaalioikeudella”, joten tyydyin viittaamaan kirjan nimessä digitaalisiin ilmiöihin.

Taas kerran selitän, että muuttumaton eli paikallaan pysyvä kohde, esimerkiksi puutarhatonttu naapurin pihassa, on ihan mielenkiintoinen. ”Osakeyhtiö” tai ”suojattu teos” ei ole puutarhatonttu. Noiden sanojen merkitys riippuu siitä, kuka katselee. Myyjän ja konkurssivelkojan näkökulmat poikkeavat toisistaan. Teos on eri asia tekijälle kuin kustantajalle.

Tyhmempi perinne näkee tapahtumasarjan tilanteessa, jossa kiinteistön omistaja kuolee. Parempi ajatus on nähdä funktio, siis joukko riippuvuuksia, joita voisi kuvata käyrillä. Lakimiehen tehtävä olisi käsittää muutos (oikeusasemassa), sen suunta ja nopeus.

Useimmat tietokirjat ja käytännössä kaikki romaanit ovat kuvauksia muutoksista. Joskus nimikekin on ”muodonmuutoksia”. Päähenkilö kompastelee mutta tulee vähä vähältä järkiinsä. Hänessä tapahtuu muutos. Seitsemän veljestä muuttaa metsään mutta eri vaiheiden jälkeen palaa sieltä kylään ja tarttuu kirjaan, aapiskirjaan.

Kirjoittaja, sellainen Aleksis Kivi, on tietenkin ilkkunut jukolalaisia, jotka eivät halua jäädä ruunan kummeiksi eli kelvottomiksi solmimaan avioliiton. Siihen tarvittiin kinkereillä koeteltu lukutaito. Todellisuudessa Kivi osoitti lukemisen oppimisen eli siis muutoksen keinoksi. Metsälurjuksista tulee kelpo miehiä, kuten kirjailija kuvaa alleviivaten.

Mielestäni Kiven romaani ei ole liian pitkä. Toki tarvitaan hiukan ajattelemista, joka ei taida kuulua M. Jungnerin harrastuksiin, jotta käsittäisi, mikä romanissa on tarinoiden ja runojen merkitys kokonaisuudelle. Ne on osattava derivoida. Itse romaani on osoitus siitä, miten kirja elämistään elää vuosikymmenestä toiseen kuvailun ja kuvittelun aina muuttuvana, joka kerta erilaisena liittona.

Ehkä joku toimittaisi siitä lyhennelmän henkisesti vähäväkisille…

Epatto asialla

Pienenä Mikael Jungner meni metsän ja kiipesi kivelle julistaakseen sanaa. Kävi niin, että hän kompastui kengännauhaansa, putosi ja löi päänsä.

Virvoiteltuna poikasen huomattiin muuttuneen sosiaalidemokraatiksi. Niinpä hän lähti kodistaan etsimään onneaan ja ilmoitti eräänä päivänä, nimittäin tänään, että lukeminen joutaakin mennä muodista ja kirjat ovat lisäksi liian pitkiä. Liiasta leveydestä hän ei maininnut.

Kyllä toistaitoisuus työlästyttää muitakin. Joku toinen voisi huolestua, ellei kelpaa kunnolla puolueen leipiin eikä edes radion johtoon. Mutta älä välitä, Mikael! Ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäivät oven väliin.

Eräässä kirjassa (!) (Miettinen, Kieltosutkaukset, 1971), on näitä lohduttavia lauseita ’Villen’ kohdalla toista sataa. ”Älä välitä. Ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdeksan lapsen isä eikä ollut koskaan saanut.”

Jungnerilta jää huomaamatta lukemisen erikoisuus, josta neurologia on ollut syystäkin kiinnostunut.

Opittua lukutaitoa ei juurikaan voi menettää. Aivovamma voi sellaista aiheuttaa. Jos Jungner lakkaisi käyttämästä housuja, kuten tuo sananparren Ville, ja alkaisi siis kulkea munasillaan, hän voisi tuntea olonsa yleväksi, mutta muuta eivät ehkä tuntisi.

Eräs Veikko – Ruusun Eemin huonetta ja sukua - kääri kansakoulun virsikirjasta sätkiä, koska sellaisista lehdistä tulee niin henkevät savut. Opettaja mokoma pani ostamaan omalla rahalla kauppalasta uuden värssykirjan tärvellyn tilalle, ja se uusi olikin kovin jumalaton.

Ettei lukutaitoa voi unohtaa, viittaa hermoston muokkautumiseen. Samaa mieltä on oltu vuosituhansia. Lukutaito ei tarkoita kirjainmerkkejä, joita esimerkiksi kiinassa ei ole, mutta se tarkoittaa myös kuvasarjoja, esimerkiksi kalliopiirroksia ja luolamaalauksia, koska niillä on jokin, muillekin kuin tekijöille käsitettävä merkitys.

Kysymys ei ole siis ”käyttöliittymästä” eikä sisällöstä, vaan kyvystä ymmärtää säilöttyä puhetta tai esimerkiksi viittomia.

Vain metsässä vihollista voi varoittaa ja ystävää neuvoa reitistä sopiville apajille lyömällä puun kylkeen pilkkoja. Tuollaisen reitin nimitys muuten saattoi olla ”virkatie”, koska reitti pyydykseltä toiselle oli ”virka” (L. Posti, 1932. Länsimäki, Kielikello, 1992). Toisenlaisissa maisemissa tarvitaan erilaisia merkkejä. Ja sanat ovat merkkejä: suonsilmä; koski.

Olen istunut lounaalla Jungnerin kanssa, ja vieläpä Kosmoksessa. Hän vaikutti täysijärkiseltä. Siksi oletan hänen nyt liehittelevän typeryksiä tuodakseen esiin itseään ja edistääkseen jotain toistaiseksi pimeän peittämää asiaansa.

Suomen kansan itsepintainen painetun sanan ja koetellun järjen vastustus on tuskin lisääntynyt, mutta kuuluvuutta se on saanut, etenkin politiikassa. Kun Narrien laiva, Stultifera navis lähtee Kauppatorin laiturista etsimään Eduskuntaa, tiedämme valmiiksi, että Mikael Jungner seisoo jonossa vertaisena vertaistensa joukossa, sormi nenässä.

Jungnerin meritaito on kuvattu Platonin ”Valtiossa”, kirjassa 6.