Eläkkeellä oleva hovioikeudenpresidentti Erkki Rintala
kirjoitti Ruotsin tuomioistuinakatemiasta ja sanoi, että Suomeen on saatava
samanlainen (DL 2/2012).
Ilahduin artikkelista huomattuani ensin kohdan ” Arposen
komitean mietintö kuuluu parhaimpiin, mitä tuomioistuimiemme kehittämiseksi on lähihistoriassa
aikaansaatu”. Muistan 1990-luvulta tapauksen, jossa tuomarin osallistuminen
ulkomailla sikäläisen viranomaisen järjestämään koulutukseen katsottiin lähes
virkavirheeksi. Myös monet tuomarit olivat sitä mieltä, että talouden ja
liiketalouden sekä niihin liittyvän laskennan viikon kurssi oli
pahimmanlaatuista hölynpölyä. Opettajissa oli kaksi nobelistia, mitä pidettiin
todisteena tilaisuuden viihteellisyydestä. Kyllä siellä Tucsonissa kieltämättä
pelattiin golfia, 10 tunnin luento- ja harjoituspäivän jälkeen.
Rintalan teksti on kovaa.
”Suomenkin on luovuttava oikeuslaitoksen hallinnon saksalaismallisesta
keskittämisestä oikeusministerille, joka käyttää monokraattisesti ylintä päätösvaltaa
kaikissa hallinnon merkittävissä asioissa (Saksa, Itävalta ja Suomi). Nykytila estää
sen, ettei tuomarikuntaa voida velvoittaa ottamaan kokonaisvastuuta
tuomioistuimien laadukkaasta ja tehokkaasta toiminnasta, vaikka kansainvälinen
kehitys, maamme sitoumukset ja puutteet oikeusvarmuudessa ovat jo pitkään
sellaista edellyttäneet.”
Tämän jutun otsikosta voi erehtyä. Monien mielestä tuomarit
voivat kouluttautua työssään. Nämä kokemukset viimeksi kuluneiden 150 vuoden
ajalta eivät oikein rohkaise.
Jotta tuomari voisi olla aidosti riippumaton, hänen on
oltava valistunut. Jos hän osaa vain sen, mitä on kavereilta kuullut, hänellä
joko ei ole omia ajatuksia tai jos on, niiden taso ei ehkä ole kehuttava.
Riippumattomuuden kääntöpuoli on esteettömyyden
varjeleminen, joka voi johtaa vakavaan mökkihöperyyteen.
Minulla ei ole aavistustakaan, mikä on tilanne nyt, mutta
olen kuullut useankin tuomarikollegan kehaisevan, ettei ole lukenut ainakaan
aikuisiässään ainuttakaan rikosromaania eikä katsonut alan sarjaohjelmia
televisiosta. Jotkut kiittävät itseään siitä, etteivät ylimalkaan lue
tietokirjoja eivätkä romaaneja, koska virka vaatii kaiken ajan ja voimat.
”Liika työ usein estää tuomaria seuraamasta aikaansa;
kehitys kulkee ohitse, ajatus väsähtää ja stereotypioituu; suurin osa
tapauksista menee rutiinilla, vaikeammat pannaan menemän jonkinlaisella
kohtuudentajulla; uudet lait pyrkivät jäämään vähälle tutustumiselle ja tieteen
saavutukset kokonaan vieraiksi.”
Tämä kuva ei ole minun. Sen on julkaissut
hovioikeudenpresidentti Paavo Alkio vuonna 1960 Lakimies-lehdessä (Tuomarin
riippumattomuudesta, s. 463 – 472).
Olen itse ollut heikko esittelijä ja korkeintaan välttävä
tuomari, lakimiehenä käsittääkseni keskinkertainen. Kun tällaista on suoraankin
sanottu, en ole väittänyt vastaan. Mitä sitä totuutta kiistämään. Mieleeni on
kuitenkin jäänyt kysymys, joka on edelleen ratkaisua vailla. Millainen on hyvä
tuomioistuinjuristi ja ylimalkaan oivallinen lakimies?
Kysymys ei ole kieroilua. Haluaisin tietä, kuka sen päättää.
Kenen käsitys voittaa? Joskus pelkään, että asiasta päätetään
virkaikäjärjestyksessä, kuten tuomioistuimissa monista muistakin asioista.
Perinne on luja ankkuri. Se on tukemme ja turvamme, vahva aivan. Mutta jos
pitäisi liikkua, esimerkiksi olojen muuttuessa, ymmärrykseni mukaan ankkuri
olisi nostettava. Muuten alus ei liiku.
Kun luen aivan uusi kirjoituksia ja kirjoja, ihastelen vähän
väliä ajatusten raikkautta ja kokemuksen tuoreutta. Samalla kun taistelua
oikeusministeriöstä erillisen tuomioistuinviraston luomiseksi on jatkettava
tuomarinkoulutus on kaikin mokomin toteutettava. Ja kuten hyvän koulutuksen yleensä,
sen on oltava elinaikaista. Ja suomalakiseen tapaan ilmaista (ja pakollista).