Teknokirjallisuus

Löysin aineiston, joka ehkä vastaa kysymykseen, miten tietotekniikka on vaikuttanut ajatteluun ja siis kirjoittamiseen.

Kysymys on hyvin tärkeä. Nyt on muisteltu 20 vuoden takaista laivaonnettomuutta. En ehkä olisi suoraan muistanut, että tuskallinen pelastuslauttojen ja uivien uhrien etsiminen oli käsityötä. Pimeässä ja myrskyssä se oli siis sattumanvaraista. Digitaalisia paikantamislaitteita ei ollut. Tuohon aikaan myös langaton puhelin oli suuri harvinaisuus.

Hyvin aiheellisesti on muisteltu toistakin suuronnettomuutta, niin sanottua pankkikriisiä, SKOP kaatui 1991 ja 1994 Kansallis-Osake-Pankki järjesti vakavaraisuutensa tukemiseksi osakeannin mutta katosi kartalta 1995. Valtiovarainministerinä oli tänään muistiinpanojaan julkaissut Iiro Viinanen.

Mikä oli äkillisesti kehittyneiden tietoliikenneyhteyksien vaikutus pankkikriisiimme, se on vielä aika avoin kysymys. Mikä on sen vaikutus tämän hetken kriiseihin, se on vielä avoimempi kysymys.

Näihin suuriin ongelmiin vastaamiseen minulla ei ole edellytyksiä. Mutta kun minulla on päivittäisenä työnäni tämä digitaalisen arkistoni järjestäminen, joudun tekemäni selvän ja valitettavasti rahaa tuottamattoman sopimuksen takia järjestelemään muun muassa julkaistuja kirjoituksiani, joita on aivan liian paljon. Näyttää todella siltä, että niitä painettiin pelkästään Helsingin Sanomiin jopa yli sata vuodessa.

Ja tässä on tuo aineisto tietotekniikan vaikutuksista, omia kirjoituksia ja aivan oman nenän alla. Julkaistujen kolumnienkin saaminen ilmestymisjärjestykseen on käsityötä. Kaikeksi onneksi olin nimennyt vuodesta 1990 tiedostot aina logiikalla ”hs020190”.

Vielä 1989 tekstit on toimitettu lehteen paperilla. Olen skannannut ne kaikki. Sitten sain käyttööni laitteen, jonka nimitys oli ”mopo”. Se oli puhelinverkkoon yhdistettävä mikro. Niitä oli oikeastaan vain tärkeämmillä toimittajilla, mutta luultavasti Pekka Tarkka ja Reetta Meriläinen junailivat minullekin sellaisen. Mutta sen muistan tarkasti, että siirryttyäni Kaliforniaan 1996 lähetin kirjoitukseni sähköpostin liitteinä. Vielä tarkemmin muistan, miten suuri vaiva oli saada yhteys toimimaan. Tietokone oli IBM:n läppäri.

Löysin 1994 kirjoittamani kolumnin, jossa selvittelin lukijalle tietoverkon eli Internetin käyttöä. Kehotin lukijoita hankkimaan yhteyden, vaikka arvioin, ettei tästä Internetistä kovin paljon iloa olisi. Olin itse käyttänyt BBS-yhteyksiä, mutta selain – Mosaic – muutti paljon.

Noissa kirjoituksissa kiivailen CD-romin puolesta ja kehun miten eräskin hyvin kallis levy sisältää kaiken keskeisen roomalaisen kirjallisuuden. Sain sen levyn Jorma Kaimiolta jotenkin ylimääräisenä bonuksena. Kirjoituksissa mainitsemani levyjen hinnat, esimerkiksi Microsoftin Encarta ja Bookshelf, tuntuvat järkyttävän kalliilta, nykyrahassa 200 – 400 euroa levy. Mainitsen Encyclopaedia Britannican hienon CE-version, joka herätti suuria lupauksia.

Eräässä jutussa esitän ennustuksen, että jonain päivänä Kansalliskirjasto toimittaa markkinoilla levyt kansallisista tietokannoista. Myönnän, etten oikein muista tuota, vaikka ainakin tämän blogin takia käyn käytännössä joka päivä katsomassa linneanetistä jotain Fennican tietoa, esimerkiksi Koskenniemen esseekokoelman tarkkaa nimeä, vuodelta 1931. Tarkoitan siis osoitetta https://fennica.linneanet.fi/vwebv/searchBasic?sk=fi_FI

Jokapäiväisessä perhe-elämässä Google on käytetyin. ”Oliko toi miten vanha? Entäs Loiri?” Wikipedia on jatkuvasti auki ja käytössä. Tuskin muistan, miten vielä muutama vuosi sitten varoiteltiin, ettei sitä pitäisi käyttää, kun se on muka niin huono. Pidin pari päivää sitten luennon, jossa yksi aihe oli amerikkalainen työsuhdeteos (Work for hire). Mielestäni olisi rikollista mennä pitämään yliopistotason luentoa tarkistamatta aiheesta Wikipediaan kirjoitettua. (Englanninkielisessä tekijänoikeutta ja patenttioikeutta käsittelevät tekstit ovat yleensä hyviä.)

Tähän aamuun asti olin luullut, että tietokone ja tietoverkot vaikuttavat kirjoittaessani käsittelytapaani. Kun nyt yhdistän tässä edellä hahmotellun muihin näiden päivien puuhiini, käsillä on ajatus, joka jossain määrin järkyttää minua itseäni. Miten se lukijaan vaikuttaa, sitä en tiedä.

Tämä tekniikka, lyhyesti ICT, vaikuttaa dramaattisesti aiheenvalintaan ja siis kirjoitusten sisältöön, vähemmän muotoon. Olisin kuvitellut, että eräät asiat ovat nyt niin helppoja, esimerkiksi nulikkamainen päähänpistoni laittaa tämän kirjoituksen kuvaksi Antrean muinaisverkon löytöpaikka (prof. Virolaisen suvun kotikonnulta). Kaksikymmentä vuotta sitten tuollaista kuvaa olisi etsinyt koko toimitus, eikä luovutetun Karjalan karttoja ollut käytännössä missään – niitähän ei saanut olla maassa Moskovan rauhansopimuksen tulkinnan johdosta, ja siksi ne olivat kirjastoissa aika hyvässä piilossa.

Siten tuokin kuva on uudemman suomalaisen sananvapauden symboli. […]

Kaikki valta poliiseille

Vaivihkaa sekä tavallinen että valtiollinen poliisi ovat saamassa merkittävästi lisää oikeuksia urkkia kansalaisia ja kansalaisuudettomia.

Kehityssuunta on oikea. Lainopillinen koulutus ja kokemus panee harmittelemaan oikeuksien epämääräisyyttä ja valvonnan vaisuutta. Syy on kuitenkin auttamaton, käsitteellinen mahdottomuus.

Eräät aseellisiin ääriliikkeisiin kohdistetut keinot menettäisivät merkityksensä, jos ne täsmennettäisiin perinteisin tavoin. Valvonnan tehokkuus vaatii, etteivät kohteet tiedä varmasti, missä puskassa poliisi kyykkii.

Poliisin oikeus selvittää lentomatkoille lähtevien henkilöllisyys ei esimerkiksi ole oikeastaan uutta. Nykyisin on sääntö, että poliisin vaatimuksesta ihmisen on selvitettävä henkilöllisyytensä esimerkiksi liikenneratsiassa. Matkustaminen lakkaa lopullisesti olemasta yksityinen asia. Auton kuljettaminen ei ole sitä ollutkaan.

Sääntöjä muutettaessa yksi ongelma on sama kuin jatkokoulutuksessa. Siellä istuu aina etupenkissä muutama henkilö, jotka eivät todellisuudessa tuota koulutusta enää tarvitsisi, ja poissa ovat ne, joiden tiedoissa ja taidoissa on puutteita. Tämän sanon kokemuksestani. Hakeutuminen liukkaan kelin ajokoulutukseen todistaa vastuullisesta asenteesta. Liikenteessä levottomat kuskit arvioivat olevansa kuljettajina poikkeuksellisen päteviä.

Ei tekisi mieli kirjoittaa tällaisia. Perusoikeudet ovat vuodelta 1999, osittain 1995. Muutos oli silloin niin suuri, ettei sitä oikein käsitetty. Vanhan hallitusmuodon antamista takeista huolimatta uudet ihmisoikeudet olivat aluksi niin autereisia, että mielenkiinto kohdistui heijastumiin. Sellaisia olivat juuri henkilötiedot, joiden suojaamista sekä kiitettiin että kummasteltiin. Laki oli alkaa päälle hyvin epäselvä ja viranomaiskäytäntö antoi aihetta myös kiukkuun ja pään pudisteluun. Eräällä ratkaisulla annettiin poikkeuslupa merkitä valtiokalenteriin virkamiesten syntymäajat, mutta heille myönnettyjä virallisia kunniamerkkejä ei saanut mainita.

Kiersin itse tuohon aikaan selittämässä asiaa. Useimmat kuulijat olivat kummissaan mutta ymmärsivät. Käytin esimerkkinä julmasti Amsterdamin juutalaisväestöä. Saksalaisilta meni sodan aikana vain pari vuorokautta koota ja kuljettaa tuhoamisleireille, koska maassa oli erinomainen väestörekisteri ja kattava osoitetiedosto. Juutalaisuus ei silloin kuten ei nykyisinkään ollut helposti havaittava seikka, koska saksalaisten käsitys perustui hyvinkin etäiseen ”verenperintöön” eikä kieleen, uskontoon tai vastaavaan. Ja henkilötietojen suojaamisen yksi tarkoitus on estää myös viranomaisia kohdistamasta vainoa jollain uudella ja oudolla tavalla valikoituun ryhmään. Ja siksi poliisit tai sairaalat eivät saa listata ihmisiä esimerkiksi sukupuolisten mielitekojen perusteella.

Toinen esimerkki oli kaupallinen. Ei ole luvallista koota täsmämainontaan luottokorttien avulla tietoja esimerkiksi bensiinin ostojen määrästä ja ostopaikoista. En edelleenkään saa kirjeitä Jorvaksen Shelliltä enkä lupauksia alennuksista tai tarmokkaasta tuulilasin pesemisestä.

Firmoilla ei ole yksilöintitietojen suojaa. EU valmistelee sitä vastoin direktiiviä liikesalaisuuksista, ja sikäli kuin olen saanut asiasta selvää, salaisuuden suoja aiotaan piirtää aivan liian laajaksi.

Vanhoissa kirjoituksissani näyttää esiintyvän aika usein sana ”kansantribuuni”. Olen kai muulloinkin ilmaissut sen mielipiteen, ettei laillisuusvalvojiksi ole aihetta etsiä mitään ihmeellisiä arkkienkeleitä. Tavallinen perusjonkka on hyvä ratkaisu.

Alan horjua. Olisiko ”kansantribuuni” sittenkin hyvä ajatus. Valtioneuvoston oikeuskansleri ja Eduskunnan oikeusasiamies ovat eräin kohdin päällekkäisiä virkoja. Niiden haltijat ovat käytännössä luoneet toimivan työnjaon. Mutta jospa oikeusasiamiehen virastoa avattaisiin siihen suuntaan, että valvonta olisi entistä enemmän ”proaktiivista” siis oma-aloitteista, ei pelkästään reagoivaa?

Huumepoliisi Aarnio on tullut tehneeksi suuren palvelun poliisitoimelle. Jo tähän mennessä uskomattomien vaiheiden myötä yleisö on ymmärtänyt, että ainakin eräissä tilanteissa poliisimiestä todella valvotaan surkoilematta.

Tuomioistuinten nykyinen kytkentä erilaisiin hallinnollisiin toimiin on tietenkin tärkeä asia, mutta se ei ole riittävä. Ei tuomiouistuin voi paljon muuta kuin esimerkiksi hyväksyä vangitsemisvaatimuksen tai hylätä sen.

Entä jos oikeusasiamies voisi toden totta iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuin verotarkastaja, kuin Yksinäinen Ratsastaja.

Ja pyssyssä olisi hopealuoti ja perässä hölköttäisi aina uskollinen Tonto?

Isänmaalle

”Isänmaallisuus on roiston viimeinen veruke”, sanoi tohtori Samuel Johnson. Ei ettei tämä tulisi nykyisin joskus mieleen. Isänmaallisuus näyttää olevan käypä perustelu etenkin katteettomalle omahyväisyydelle ja tolkuttomalle itsekkyydelle.

Nyrjähtänyt kansallistunne on selvästi eräiden väkivaltaisten fasismien lähtökohta. Siltä vaikutelmalta ei välty, etteikö juuri sitä edistettäisi tällä hetkellä Venäjällä. Vaikutelma on aika ilkeä, kun tuota tunnetta nostatetaan Neuvostoliiton ja Stalinin muistoilla.

En arvele, että Suomi olisi ainutlaatuisen hieno maa. Silti olen aika pehmeä kohde hyvin monille kansalliseen galleriaan kuuluville propagandavälineille. Joku kommentoija – viikon tyhmin – mainitsi jotain lapinhulluudesta. Minua vaivaa sellainenkin hulluus, että olen tavattoman kiintynyt Suomen maisemiin. Tätä nykyä olen innostunein Keski-Suomen suurista järvistä. Housunlahkeet lepattavat, kun niitä katselen. Ei tarvita erikoisuuksia. Istun rannassa pää kallellaan katsomassa valoa vedellä ja koetan olla kuolaamatta.

Lajitoverit uskottelevat, että vain lakeudella voi tuntea korkeita tunteita. Laitani on toinen. Silti lakeus vaikuttaa syvästi, vaikka kaipailenkin nyt kadonneita satoja harmaita latoja.

Koskenniemi kirjoitti lakeudesta jo nuorena poikana. Laaja lakeus kuin jättiläinen / uinuu jälkeen päivän arkitöiden. / Yksin tuuliviiri yksinäinen / valvoo iäisesti ikävöiden…

Hitusen yllättävää, ettei oikeistopopulismi ole keksinyt nostaa Koskenniemeä ikonikseen. Hänhän kirjoitti psykoosin rajoilla hoippuvaa isänmaa-runoutta (Siniristilippumme! / Sulle käsin vannomme sydämin… ja Nuijamiesten marssi).

Edesmennyt akateemikko voisi olla erikoisen ajankohtainen siksi, että hän oli kiivas pakkoruotsin vastustaja. Se ei ole aivan odotettua kaksikielisen kodin pojalta. Olematta aitosuomalainen ja sitoutumatta Akateemiseen Karjala-Seuraan tai edes laajemmin heimoaatteeseen Koskenniemi edusti etenkin yliopistolla sellaista kantaa, että suomalainen kulttuuri olisi rakennettava pelkästään suomen kielellä. Hän hankki itselleen suuren joukon vihamiehiä väittämällä suoraan, että suomenruotsalaisemme laiminlyövät isänmaalliset velvollisuutensa suuntautumalla röyhkeästi Ruotsiin ja ruotsalaiseen kulttuuriin.

Jopa turkulaiset ruotsinkieliset sanomalehdet nimittivät häntä mieheksi, joka vihaa kaikkea ruotsalaista.

Se oli huono luonnehdinta henkilöstä, joka ihaili loputtomasta Runebergin ohella Frödingiä, Karlfeldtiä – itse asiassa sangen monia ruotsalaisia. Mutta henkilökohtaiset suhteet Ruotsinmaalle jäivät hänellä vähiin, ja Uppsalassakin hän taisi käydä ensi kerran vasta sotien jälkeen.

Luulen etten ole ainoa, jolle Turun yliopiston suomenkielisyys on aina ollut pikku kummallisuus. Tiedän aika tarkkaankin, että tuota yksityisin varoin perustettua yliopistoa ajettiin juuri suomenkielisyydellä, ja olen kohtalaisen hyvin selvillä Helsingin yliopiston kaksikielisyydestä ja sen seurauksista. Tiedän hyvin, että muiden muassa U. Kekkonen vastusti kaikkea ruotsinkielisyyttä yliopistolla ja lisäksi katukylteissä, joita hän kuuluu käyneen opiskelija-aikoineen tervaamassa.

Mutta aitosuomalaisuus kaatui talvisodassa tai viimeistään jatkosodassa. Mielestäni oli suomalaisilta anteeksi antamatonta voimien tuhlausta riidellä keskenään, kun olisi pitänyt keskittyä takomaan auroja miekoiksi.

Todellisuudessa olen tyytyväinen, etteivät populistit ole huomanneet Koskenniemeä. Sanon nyt kerrankin vakavissani, että ennen kaikkea arvosteluillaan ja esseillään, mutta kieltämättä myös omilla runoillaan tämä minulle henkilökohtaisesti ihmistyypiltään vieraaksi jäävä herra kehitti suomalaisten kirjallisia ja kielellisiä valmiuksia toimia Suomessa ehkä enemmän kuin kukaan toinen. Kaikkein suurimpien kirjailijoiden – Homeros, Shakespeare, Goethe, Rabelais, Tolstoi, Dostojevski, jopa Camus (Sivullinen) – vetäminen suomalaisten suomenkielisten omaksi omaisuudeksi oli suurmiehen elämäntyö.

Tätä nykyä epäillään, että englannin ylivalta yliopistoissa ei ole pelkästään onnellinen asia. En pysty vapautumaan epäilystä, ettei pelkoon olisi hiukan aihettakin. Juuri kirjallisuudesta, etenkin runoudesta, tiedän ettei hyvä englannin taito ole tarpeeksi hyvä. Äidinkielellä on kuitenkin oma omituinen merkityksensä. 

Ehkä Koskenniemen tuotanto on eräänlainen kielten ja kulttuurien matkustajakoti. Mutta kyllä majamiehiä tarvitaan. Ja kuinka moni muuten nykyisin kertoo ja kirjoittaa käsitettävästi siitä, mitä merkittävämpää muukalaisten keskuudessa tapahtuu?

Iva ja ihme

Laittelin painokuntoon referee-kierroksella ollutta patenttijuttua, jonka perimmäinen kysymys on, milloin jokin sana tarkoittaa sellaistakin, mitä se ei tarkoita. Termi on ”ekvivalenssitulkinta” ja vanha luentoesimerkki on laitteen patenttivaatimuksissa mainittu ”naula”, jonka paikalla kilpailijan laitteessa on niitti tai ruuvi. Sama vai ei? Jos papereissa lukee, että nyt keksitty, nerokas rotanloukku voidaan kiinnittää aitan lattiaan naulalla, ei se todellakaan oikein loukkuun liity, jos toinen neuvoo kiinnittämään sen ruuvilla – tai liimalla.

Muistaakseni käytin tuomioistuimissa patenttivaatimuksista puhuttaessa joskus esimerkkinä sanaa ”räsymatto” ja pyysin miettimään, onko raanu sama asia kuin matto ja miten poppana poikkeaa näistä. Paperissamme puhe kyllä on lääkeaineiden valmistusmenetelmistä ja analogisista menetelmistä. Sama peruskysymys oppineeseen kieleen kiedottuna: mitä sanoilla on lupa tarkoittaa.

Televisiosta on eniten iloa, kun se unohtuu päälle. Olin todennut ajankohtaisohjelmasta, että Heikura ja kumppanit oli palkittu ”Aristoteleen kantapäästä”, josta onnittelen.

Sitten jatkettiin juuri samasta asiasta ohjelmassa, jonka aiheena oli Aspergerin oireyhtymä. Tuo autismin sukuisiin vaivoihin kuuluva ilmiö vilahtelee joskus keskusteluissani. Monet tutustuivat asiaan hienosta elokuvasta ’”Sademies”.

Ihmisellä ei ole älyssä vikaa, mutta ymmärrys toimii oudosti. Tuo älypuoli saattaa olla ylikorostunut eli tavattoman hyvä. Eilisen ohjelman haastatelluista yksi oireyhtymästä diagnoosin saanut luki ja kirjoitti lähes kymmentä kieltä ja sanoi joutuneensa koulussa kiusatuksi, kun ei yhtään tiennyt, kuka tai mikä se on se sellainen Madonna. Hän sanoi viihtyvänsä vaikka kuukauden saksan kielen yliopistotason kieliopin ääressä.

Mieleeni tulivat tietokonepelit ja vanha ajatukseni, missä määrin jotkut havaitsemiseen ja puheeseen liittyvät oireistot esiintyvät jokaisen ihmisen kasvussa ja kehityksessä. Esittävyyden oivaltaminen ainakin on osa pienen lapsen kielellistä kehitystä. Abstraktisuuden oivaltaminen on toinen tuttu kynnys.

Hämmästyttävän monella tietämälläni kirjailijalla on ilmiselviä kielellisiä ongelmia. Lukihäiriö eli dysleksia näyttää joskus kääntyvän vastakohdakseen. Itse tunnistan runojen kirjoittamisvireen kovasta taipumuksesta väärin lukemiseen. Lauri Viita puhisi aikoinaan Meriluodosta ja tämän kilpakosijasta: ”Mitä on Kai Laitinen ilman Ailaa – Kitinen.” Erikoinen tapa hahmottaa kieltä – K-Ai- - - la-Itinen”.

Aspergerissa ihminen saattaa oppia ohjelmointipuolen tietotekniikkainsinööriksi noin vain, mutta kuormittuu läkähtymiseen asti, yrittäessään käsittää, mitä äiti tarkoittaa sanoessaan että puhtaat sukat ovat ”makuuhuoneessa lipaston vasemman ylälaatikon perällä”. Tuon ymmärtääkseen pitäisi pystyä liukumaan moneen perättäiseen asiaan, ja se ei onnistu. Siksi tukihoitoon voi kuulua kärsivällinen oppimäärä aiheesta, miten voileipä tehdään.

Tunnen siis ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä voileipää. Eräs sellainen osasi kyllä tehdä avosydänleikkauksia.

Ohjelmassa esiintynyt äiti kertoi fiksusta lapsestaan, joka yhteisellä Saksan matkalla mielenkiintoisessa museossa jäi eteishalliin ihmettelemään Cocis-automaattia. Se oli jännempi kuin museon esineet, joita olikin liikaa.

Yksi oli lukiolaisena pisteyttänyt tytöt ja laskelmien jälkeen mennyt ilmoittamaan yhdelle, että tämä on sitten hänen tyttöystävänsä. Vastaus ”älä unta nää” jäi häneltä käsittämättä. ”Miten tämä liittyy nukkumiseen?” Ironia kuuluu olevan monelle ylivoimainen käsittää, varsinkin kun oireistossa omien ilmeiden hallinta ja toisen ilmeiden tulkinta on hyvin vaikeaa.

Ymmärrän yllätyksen, kun sievä, hymyilevä aikuinen nainen kysyy metrossa tuntemattomalta mieheltä: kuinka vanha olet. Kun mies vastaa että kolmekymmentä, kysyjä sanoo: en usko sinua. Äiti on sanonut, että vieraita miehiä ei saa uskoa. Ja hymyilee valloittavasti.

Vaikeaa kuuluu olevan vieraantua oireyhtymäiselle tyypillisestä liiasta rehellisyydestä. Pitää kirjoittaa muistiin ja opetella etukäteen, mitä ei saa sanoa. Muistan nuoren miehen – hän oli kyllä vammainen – jonka romanssi meni kiville, kun hän sanoi mielitietylleen kesken suutelemisen:” Täytyy käydä kakalla.”

Yksi kertoi mainiosta Ruotsissa olevasta opistosta. Opettaja ymmärsi olla hyvillään, kun he kuulijat rönöttivät luentosalissa pää pöydällä, kasvot käsivarren mutkassa. Tuosta oireyhtymästä kärsivän on vaikea ja epämiellyttävä katsoa ja kuunnella samanaikaisesti. Kasvojen kätkeminen osoitti opettajalle, että toiset todella kuuntelivat.