Sukupolvet

 

Amerikkalainen historiantutkija kirjoitti, että hyökkäys Ukrainaan on Neuvostoliiton kulinkamppailua. Stalin eli vielä, kun Putin syntyi.

 

Ajantaju on vaikea pala psykologialle ja aika ja sen suunta toistaiseksi arvoitus fysiikalle. Historialle se on suuri ongelma.

 

Thukydides on ainutlaatuisen arvostettu kaksi ja puoli tuhatta sitten kirjoitetulla teoksellaan, joka koskee peloponnesolaissotia. Hän osallistui noihin sotiin itse ja ehti nähdä niiden tuloksen ennen kuolemaansa.

 

Vaikka kysymyksessä ei ole historia vaan taide, Linnan sotaromaanista näkee, missä kohdin hän joutui koulutustehtäviin, ilmeisesti muuten pätevyytensä vuoksi. Teoksen lopusta puuttuu se iholla tuntuva totuudellisuus, joka on alkuosassa niin vahva.

 

Suuren ryhmän, kuten valtion, pienikin muutos kestää 2 kertaa 30 vuotta. Minä olen suorastaan opiskellut isoisieni maailmankuvaa ja mielenlaatua, ja isäni oli voimakas muuntaja. Isoisät osallistuivat sotaan vuonna 1918. Isäni ja samoin minä olimme mukana huimassa muutoksessa, joka alkoi 1948.

 

Hitler toteutti aika pitkälle edellisen sukupolven Bismarckin ohjelmaa. Putinin takana on Witten ja Speranskin yritykset tarttua maan rakenteellisiin ongelmiin, mutta yhtä paljon tai enemmän yritys tarttua mustan sotnjan ääritaantumuksellisiin ajatuksiin. 

 

Ajatus oli sama kuin Leninin ja Stalinin. Venäjä on ”pyhä”. Muu maailma on turmeltunut ja siis Venäjän johdatuksen tarpeessa. Putinilla on sama tauti kuin edeltäjillään. Suurista mahdollisuuksista huolimatta mitään ei saada valmiiksi. Ehkä hän on ottanut oppia Englannista ja USA:sta. Huonojenkin presidenttien ja pääministerien johdolla voi päästä eteenpäin.

 

Nyt sunnuntaina Putin puhuu avoimesti ydinaseista. Hän on ikään kuin unohtanut, että niitä on muillakin. Tavallinen venäläinen tietää, että ydinaseen käyttäminen olisi joukkoitsemurha. Tavallinen venäläinen tietää, että länsi ei aloita. Vaa’assa on siis hyvin monille surullisen yhdentekevä Ukraina ja olemuksestaan päätellen muutenkin kuolemaa tekevä Putin, jolla ei ole takanaan joukkojen hulluutta.

 

Hitleriä eivät hänen vihollisensa yrittänet surmata. Englannissa ajateltiin aivan oikein, että vallassa hän tekee enemmän vahinkoa ja jouduttaa sodan loppua enemmän kuin joku täysijärkinen. 

 

Ehkä Putin mainitsee alkavalla viikolla biologiset aseet, joita maassa lienee runsaasti.

 

Lähettäisin Putinille nipun keskinkertaisia television poliisisarjoja. Niistä välittyy käytännön totuus. Kiristäjä ei voita. Tshingis-kaanin politiikka on lyhyt laulu. Oma arvaukseni on, että Kremlissä on jo käynnissä kova taistelu Putinin seuraajasta. Tässä tapauksessa se ei ole kovin suuri pelko, että tulisi joku vielä ammattitaidottomampi. Putin menetti mahdollisuutensa kahdessa vuorokaudessa, koska Ukrainan ja vaaditun ”etupiirin” jyrääminen ei enää auta.

Levyjen seikkailut

 

Olen kolmen vaiheilla. Mitä tehdä CD-levyille? Ja DVD-levyille? Ensin mainitut olen kaikki kauan sitten kopioinut ja suuri osa niistä löytyy verkon striimauspalveluista. Elokuvissa on itse asiassa aika paljon sellaisia, joita ei löydä aivan noin vain. Päällimmäisenä on se väridokumentti toisen maailmansodan tapahtumista ja seuraavana Chaplinin ”Kultakuume”, joka sekin on monessa mielessä kokonaisen vuosisadan kuva.

 

Myönnän että VHS-nauhat, joita ei olekaan enää kuin muutama, joutavat roskiin ja soitin sorttiasemalle.

 

Arvaisin että juuri nyt ei tule moitteita eskapismista eli henkisestä pakoilusta.

 

Toisilla on tapa lukea jotain uskonnollista joka päivä ja toiset taas keskittyvät ruumiinsa kautta ”elämänhallintaan”. Itse luen jatkuvasti jotain sellaista, joka leikkaa todellisuutta kuin veitsi.

 

Käsillä on Joseph Conradin ”Pimeyden sydän”, joka on siis Gutenbergissa. Siitä on myös hyvä suomennos.

 

Juuri nyt olisi oikea hetki painaa tuo suomennos. Tosin edes erillistutkimuksissa ei osata sanoa suoraan, että kysymyksessä on harvinaisen taitavasti toteutettu kuvaus vaelluksesta äärimmäiseen, mätänevään pimeyteen, kerrottuna sellaisella tavalla, jonka lukija kestää. Conradin toinen minä Marlow siinä muka kertoilee Thamesin suistossa vuoroveden kääntymistä odoteltaessa, miten vähällä ”sivistyksen” edustajasta tulee mielipuoli peto.

 

Tuo teksti näyttää, että hyvä kirjoitus on silmälle ja mielelle vielä vaikuttavampi kuin hyvä kuva. Ympäristöstä ja henkilöistä tulee väkisin mieleen elokuva ”Afrikan kuningatar”, joka on aivan tavattoman hieno. Mutta teksti sisältää tukahduttavan sumun, vihamieliset katseet, mätänevän virtahevon lihan löyhkän, hien tunnun iholla ja selittämättömän kammon, jota viidakko huokuu.

 

Tietokoneen ”muisti” on aika röyhkeä termi. Ei paperikaan ole muisti.

 

Mutta flash pelasti viikkoni. Tietokoneeni (iMac) on toiminut viisi vuotta enimmäkseen hyvin. Helsingissä Machuolto Oy avasi ja puhdisti koneen, joka oli alkanut jatkuvasti sammua ja pyörittää jatkuvasti tuuletinta. Applen alkujaankin hämäräperäinen ajatus yhdistää vanhanaikainen ja liikkuvia osia sisältämätön eli SSD-muisti lienee jo hylätty, kska sellaista ei ole uusissa maceisssa. Nyt tässä on teratavun SSD ja jo tämän lyhyen käytön jälkeen ero tuntuu suurelta.

 

Tiedän: väin pösilöt käyttävät Applen ylihintaisia tuotteita. Olen nyt kuitenkin hyvin tottunut mainioon näyttöön ja kaikki ohjelmani ovat mac-versioita. Myönnän todeksi että olisi aika jättää hulluttelu ja hankkia kunnollinen Windows-kone. Mutta järki on peto, kuten venäläiset valtiomiehet nyt näyttävät havainnollisesti. Siis Apple ja sähkökatkoja ja esimerkiksi lomaa varten todella halpa Chrome Book, jollainen on kokeilujeni mukaan yllättävän näppärä.

 

Tässä mainostaman i huoltofirma muuten teki työnsä kahdessa päivässä ja lisäksi halvalla. Olin tiennyt olevani tietokoneriippuvainen, mutta vailla rakkaita valokuviani ja iltapäiväpasianssia (Pretty Good Solitaire) olin kai hiukan onneton. Nyt voi kuunnella televisiotakin, kun voi samala näpertää koneella.

 

 

Eino Leino v. 1919 Kuin syyttäjät...

 Eino Leino

Vapauden vilja

Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää,
tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
teräs tuoll’ yhä lyö, tykit tääll’ yhä jyrää,
yhä vaanivi julmuus julki ja salaa,
yön peitossa käy viha, karsaus kyrää,
kyyn kähyjä keittää ja myrkkyä valaa:
se kuuluvi heille! Mut meidän on tapaa
vain muistaa: Nyt Suomen kansa on vapaa!

Oman ortemme alla nyt leipäämme syömme
kuin ei tuhatvuotehen tääll’ ole syöty,
se puhkesi kukkahan, laulumme, työmme,
se oikeni oikeus maahan jo lyöty,

se valkeni, orjuuden, kurjuuden yömme,

se ilmeni, ihmishaaveiden hyöty:
näki maa vähä, pohjoinen vapauden unta,
kun maanpiirin pimensi keisarikunta.

Sen vaipui jo valta, se sortui jo soraan,
tuo maailmanpuu, tuo kansojen kauhu,
sen tuhkasta nousevan uuden jo oraan
me näämme, mut uhkaa kuin ukkosen pauhu;
nuo valtiot uudet jos joutuvat toraan,
ne jällehen kasken sen kattavi sauhu,
ja jällehen Moskova pettää, ja jälleen
me orjia ollaan kuin ennenkin tälleen.

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan,
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Siks ain yhä yksi on suurin ja tärkein:
Isänmaa, isänmaa olet vapaa nyt kerran!
On onnesi vallassa lastesi järkein,
siks rukoile heille nyt viisautta Herran:
kevätmyrskynä nousi he, kahleensa särkein,
syysmyrskyjä sietää he voinee sen verran,
ilon että sen itsellensä he suovat
ja vapauden korjatun kotiinsa tuovat.

Maamies, joka sänkeä keltaista astuu,
jo mielessä ehkä ens-syksyiset sadot,
hän vaieten miettii, mi hällä on vastuu,
jos tyhjät on talviset riihet ja ladot,
mut katso, nyt äkkiä silmänsä kastuu,
on kuin poven murtuisi muurit ja padot,
ja hiljaa hän kätensä yhtehen liittää:
hän Luojaansa vapauden viljasta kiittää.

Mut poian, mi tarttuvi kirjaan ja lukuun,
hajamielisen huomaatko otsalla leiman?
On kuin hän ei mahtuisi pulpettipukuun,
mut jos hänen ryhtinsä oivallat reiman,
ole varma: hän kuuluvi urhojen sukuun,
hän unhotti kirjat ja keikailun, keiman,
kun soi sota syntymämaasta – kentiesi
hän on Vilppulan, Raudun tai Ahvolan miesi!

Ja tuomari, tuomiopöytänsä takaa
mi kamppailun kakskymmenvuotisen kesti,
lain vartia harmaa, min hartaus vakaa
väkivallan ja vääryyden voimia esti,
kun oikeutta nyt hän kansalle jakaa,
hänen kenties muistuvi mielehen Kresty
ja sankarikumppanit Perman ja Vjatkan –
hänen silmänsä seestyy, hän muistaa sen matkan.

Vait! Kuulkaa, hän haastaa: ”Min tietäjät tiesi,
mitä suurmiehet arpoivat aikojen yössä,
miten kaikunsa korkeimman sai kotiliesi,
miten haaveemme hartaimmat täyttyivät työssä,
kun Pohjolan poika ja Karjalan miesi
nous harteilla haulikot, kirvehet vyössä,
sen näimme: siks voimmekin olla nyt hiljaa
ja hiljaa nyt siunata vapauden viljaa.”

Eino Leino

Ihmisvelka

 

 

Ihmisen auttamista pitää tosiaan varoa eräissä tilanteissa. Martti Siirala -vainaja ja pari hänen kollegaansa opettivat minulle kauan sitten, että kun käsillä on vakavalta tuntuvat mielen häiriö, ei pidä yrittää auttaa. Neuvo oli kohdistettu minulle, ja perustelu esitettiin myös. Kun ei kuitenkaan osaa. Auttaminen on vaikeaa. Jos toinen ihminen kärsii esimerkiksi kliinisestä depressiosta, auttajana toimivalla henkilöllä on tyypillisesti noin kymmenen vuoden kokemus lääketieteen ja psykologia perusopintojen jälkeen.

 

Olen yrittänyt uskoa tuon. Tätä nykyä esimerkiksi ihmisen omituisen käyttäytymisen takaa löytyy jatkuvasti lisää elimellisiä syitä. Koetan muistaa erään henkilön, joka kaatui polkupyörällä ja hieman kolautti päätään. Pian hän alkoi toimia oudosti ja rupesi ennen pitkää ryyppäämäänkin, mikä oli hänelle uutta. Sain kuulla hänen kuoltuaan varsin nuorena, että vähäpätöisenä pidetty isku pääkalloon olikin aiheuttanut myös aivoverenvuodon, ja lisäksi hänellä oli todettu niin sanottu hyvänlaatuinen aivokasvain. Tämä oli siis ruumiinavauksessa saatua tietoa.

 

Joku huomautti, että ansaitsematon rakkaus on sietämättömimpiä asioita. Huomautus on erikoinen. Ensimmäiseksi tulee mieleen melodraama. Mies kiusaa vaimoaan kaikin tavoin, ja tämä vastaa kiintymyksellä ja hyvyydellä. Olisiko tuo aforismi niin rankka yleistys?

 

Tiedän kyllä kaverin, jolla oma äiti sanoi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että tämä oli nyt viimeinen kerta. Enää hän ei tule luuttuamaan, ei pesemään pyykkejä eikä laittamaan ruokaa. Kun seuraavan kerran juot itsesi tuohon kuntoon, saa tulla vaikka ruumisauto. Minä en tule. Ja poika raitistui siitä paikasta ja on edelleen yhteiskunnan hyödyllinen kansalainen ja mukavakin, vaikka vähän hiljainen. Tuo äiti on kuollut kauan sitten. Mutta tämä taitaa olla taas päihdetyön alkeita. Myötätunto ja kärsivällisyys voivat pitää onettomuutta yllä.

 

Otsikko tarkoitta toistelemaani iskulausetta, että vastustan ihmisoikeuksia. En ole viitsinyt sitä näin blogissa täsmentää, mutta mielestäni tuo ”oikeus” on kovin keinotekoinen lisäys ja selvästi aikoinaan keksitty sotatilanteen paineessa. Suomessa termi on juurtunut hitaasti.

 

Historiallisestikaan järjestelmät eivät ala oikeuksista. Alku on velvollisuus eli velvoittautuminen. Vaihtokauppa toimii niin. Joukkio tuo rannalle koreita näkinkenkiä ja yöllä toinen joukko käy vaihtamassa ne oivallisiin kivikirveisiin. Näin voi jatkua.

 

Roomalaisten isänvalta eli patriarkaatti ei tarkoittanut miesten valtaa. Naimisissa oleva nainen saattoi viis veisata aviomiehen rahallisille ajatuksille, koska hän oli avioliitosta huolimatta sidottu oman isänsä valtaan. Samoin olivat nuoret miehet.

 

Roomassa ja Kiinassa isän valta on yhteisön rakenteen keskus. Nykyisessä maailmassamme aviollinen liitto ja yhteiset lapset on usein se ydin. Fukuyama, joka on kyllä erikoistunut erikoisiin mielipiteisiin, piti näin syntyvää luottamusta perustana ja kysyi, kumpaa kuuntelet, puolisoasi vai isääsi, jos he ovat eri mieltä.

 

Kysymys on vajaa. Moni pelkää yli kaiken lapsiaan ja näiden ehkä vain kuviteltua närkästymistä. Ja riidankylväjä on todellinen ihmistyyppi, aivan kuten Asterixissa kerrotaan. (Zizanie eli luste eli suunnilleen hukkakaura näyttäisi periytyvän sanana sumerista asti.)

Hyvä ihminen

 

 

Eräässä keskustelussa pyörivät iänikuiset sanonnat. Tuo oli suorittanut merkittäviä tutkintoja. Tämä oli kohonnut huomattavaan asemaan. Kolmannella oli rahaa vaikka kuinka ja niin kiiltävä auto, ettei kärsinyt kohti katsoa.

 

Sitten eri yhteydessä huomasin näyttäväni pientä jäkälän kirjomaa kiveä ja mieleeni liikahti ajatus, pidänkö minä ikkunalaudallani eräänlaista ikonostaasia.

 

Ajattelin selityksen. Sain tuon pienen kiven eräältä lakimieheltä. Hän oli hyvä ihminen, tai siis hän teki paljon hyvää ja auttoi monia. Yleensä lakimies ja joskus lääkäri ei saa sellaista koskaan anteeksi. Jos on tavannut ihmisen tilanteessa, jossa tämä on todella elämän mukiloima, ja auttaa hänet jaloilleen ja matkaan, autettu ei muistele sitä mielellään, vaan haluaa pitää kiinni rakentamastaan omasta kuvasta. Omaan kuvaan ei oikein sovi

 

Luin muistelmakirjan, johon kyllä palaan pian. Siinä esiintyy jo kuollut ikätoverini, juristi joka toimi aikoinaan pankin palkkamurhaajana, kunnes sai itse jotain lapaluiden väliin, ja aiheesta.

 

Sievässä kielenkäytössä puhutaan selvittäjistä ja vähemmän sievässä likvidoijasta. Kun pankin asiakkaana oleva yhtiö on tehnyt selvän rahoistaan, jossain tapauksessa itse liikepankin pääjohtaja käskee erikoimiehen eteensä ja lähettää tämän täysin valtuuksiin panemaan yhtiön omistaja koipussiin, ilman naftaliinia.

 

 

Joskus tämä on sekä viisasta että armeliasta. Yhtiön lain määräämät maksut ovat pystyssä ja rahat omistajien taskussa. Seuraavan puheenvuoron käyttäisi poliisi ja sitten syyttäjä, koska tilanne johtaa rikoslain mukaan aika ankaraan rangaistukseen. Pankki rahoittaa pahimmat laskut ja omistajat siirretään syrjään. Joskus tämä ei ole armeliasta. Yhtiö menestyy, mutta sillä ei ole rahaa saattaa uutta tuotetta markkinoille eikä taitoa myydä sitä. Rahamiehet astuvat kuvaan, ehkä aluksi rahoittajina.

 

On myös villejä juristeja, jotka osaavat pelata yhtiöillä ja etenkin yhtiöryhmillä. Heidän puolensa kääntyvät joskus tahot, joilla on rahaa ja tarve hankkia vielä jotain kallista.

 

Asianajaja ei välttämättä ole tekemisissä noiden asioiden kanssa, eikä liioin rikosjuttujen. Tyypillisesti esimerkiksi kuolleen ihmisen perinnön jakaminen voi olla huomattavan mutkikasta, ja perilliset ovat samanlaisia kuin ihmiset yleensä, eli heillä on usein taipumus käyttäytyä päättömästi kuolemantapauksen jälkeen. Ongelmia aiheutuu välistä myös avioeron johdosta suoritettavassa osituksessa, jos on jaettava myös liikeyritys tai kuolinpesän osuus. 

 

Mielessäni oleva lakimies osoitti suhteellisen laimeaa mielenkiintoa rahakkaisiin toimeksiantoihin ja pani sitä vastoin erittäin paljon aikaa muun muassa järjestötoimintaan, kuten nuorten avittamiseen ja omaehtoiseen musiikkiharrasteeseen, jollaista on esimerkiksi kuorolaulu.

 

Maailmassa riittää ihmisiä, joilta ovat asiat menneet sillä tavalla sekaisin, ettei syyllisen etsiminen ole ainakaan kiireellinen asia. Minullekin on sattunut tilanteita, joissa vaimo tulee kysymään, että niinkö on, kuten aviomies sanoo, että perheen kaikki pankkikirjat kuuluvat miehelle ja hän yksin päättää jopa vaimon perimän kiinteistön myymisestä. Ihmiset ovat avun tarpeessa. Useamman kerran lakimies sanoo, koottuaan rohkeutensa, asiakkaaksi tarjoutuvalle, että nyt olisi syytä kääntyä psykiatrin puoleen. Tuosta neuvosta ei voi laskuttaa ainakaan paljon, ja lisäksi se tahtoo jäädä käytännössä noudattamatta, koska neuvon saaja lähtee etsimään parempaa juristia.

 

 

 

Komppania rähmälleen

 

 

Otsikko ei ole pilkantekoa. ”Rähmälläänolo” eli ylenmääräinen kumartelu Suuren itäisen naapurin suuntaan, tuli sanana niin tavalliseksi, että se menetti kaiken merkityksensä.

 

Sen kuvaama ilmiö on politiikan arkipäivää, ja juuri nyt se on korostunut Ukrainan tilanteen vuoksi. Moni kysyy, olemmeko me Suomessa nyt enemmän vaarassa kuin puoli vuotta sitten. Vaarassa oleminen ei tarkoita sotaa, vaan myös odottamattomia hankaluuksia ja siis kustannuksia.

 

Vastaus on selvä. Kyllä meillä on vaikeuksia, jollaisia emme osanneet odottaa. Puheenaiheena ovat suurvaltojen etupiirit. ”Etupiiri” ei ole sanana helppo. 

 

Monille se tuo mieleen vuoden 1939 etupiirijaon. Suuri ja vahva valtio määräsi myös naapurimaiden asioista, ja Suomen Talvisota oli pelkästään Neuvostoliiton tapa kohentaa etupiiriään. Sitä ennen Neuvostoliitto ja Saksa olivat jakanet keskenään etupiireissään Puolan, joka katosi kartalta. Heti perään Saksa liitti hyvin raskaalla sotilaskoneistolla etupiiriinsä Tanskan ja Norjan.

 

Harvoille ”etupiiri” tuo mieleen 1800-luvun suuren pelin. Englanti ja Venäjä ja viisi muuta tappelivat muun muassa siitä, kuka niistä saa olla herrana Pekingissä. Kiinalaisilta ei kysytty. Siirtomaavalta eli kolonialismi on osa tuota asiaa, ja myös USA kävi sotaa esimerkiksi Kuubasta samalla kun kirosi siirtomaaisännyyden.

 

Suomi oli rähmällään, vaikka täällä alettiin uskotella, ettei Suomi muka kuuluisi Venäjään. Olimme joka tapauksessa Venäjän etupiiriä emmekä esimerkiksi Ruotsin tai Saksan.

 

Luultavasti Putinin Venäjällä esiintyy ajatuksia, joiden mukaan mikään ei ole muuttunut. 

 

”Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa.”

 

Tämä on hyvä järkeä esimerkiksi raha-asioita, perhettä ja terveydentilaa ajatellen. Silti lause on väärä. Se ei pidä paikkaansa. Tulevaisuuden ennustaminen, myös pienissä kohteissa ja lyhyttä aikaa ajatellen, on mahdotonta. Sivuutamme triviaalit asiat. Tunnin kuluttua nukun päiväuntani. Se on jokseenkin varmaa, mutta tuo lause ei oikeastaan ole mikään ennustus.

 

Se ei ole totta, että Putinilla ja Yhdysvalloilla eli siis Natolla olisi suunnitelma. Meneillään on jotain, mitä kuvaisin mielelläni viettelyn vastakohdaksi verraten sitä siis ihmisten toimintaan. Kokeillaan tuota, kokeillaan tätä, yritetään olla valmiina. Puhe on siis opportunismista. Toimitaan jollain tavalla ”tilanteen niin salliessa”.

 

Itse tavallisena kansalaisena olen mielelläni rähmällään eli katson juuri toisaalle. Kun lentokone oli syöksymässä maahan, lennonopettaja sanoi tilannetta lentokonehallin edestä seuratessaan, että katson juuri muualle, ja kääntyi selin. Menetelmän ja ajatuksen olen lukenut tuhat kertaa poliisitutkintapöytäkirjoista rikosasioissa todistajankuulusteluista. Tuota taitoa ei tarvitse opetella ahkerasti, koska useimmilla ihmisillä on erinomainen kyky olla ajattelematta ikäviä asioita ja näkemättä ilmiöitä, jotka eivät muka ”kuulu kuvaan”.  – Onko tuollainen viisasta, sen jätä lukijan ratkaistavaksi.

Suomalainen komedia

 

 

Luin Kai Häggmanin uutuuden ”Päänäyttämöllä”, joka on uusi Kansallisteatterin historia.

 

Suurfirmojen ja kansallisten laitosten historiat ovat hyvin usein tilattuja. Kirjoittajalle annettu aineisto voi siis olla valikoitua eli sensuroitua ja tulos taas rehellisen ihmisen työtä eli maksajan mieltä myöten.

 

Tästähän valtava poikkeus on Kuisman ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi”. Hänelle jäi syliin Kansallis-Osake-Pankin aineisto pankkikriisin myllerryksessä, ja hän käytti tilaisuutensa.

 

Myös Häggmanin hahmottamana Kansallisteatterin ykköstaitelija kautta aikojen oli KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen. Kytkentä pankkiin oli hyvin vanha, koska kysymyksessä on afäärifennomania. Jo vanhempi Honkajuuri jytisi teatterissa. Paasikivi järjesti itse yhden miehen teatterinsa Aleksanterinkadun tuntumassa tästä kirjasta päätellen ja oman tietoni mukaan.

 

Olen mietiskellyt, mahtoiko minulta itselleni veret seisauttanut Lapualaisooppera (Ylioppilasteatteri) olla Suomen valheellisin historiakertomus. Häggmanin juoksuttama 150 vuoden perinne nostaa rinnalle monia kilpailijoita.

 

Historian kaikkialla hyväksytty tehtävä on väärentää menneisyyttä. Olen valmis puoltamaan tätä kantaani, koska hallussani on aika kattava valikoima Ruotsin, Saksan, Ranskan ja Englannin historioita eri ajoilta. Niistä on helppo osoittaa sormella esimerkkejä metodista, josta myös Häggman kertoo, eläkkeeltä muistelmia laativa pääjohtaja ”unohtaa” tykkänään uskollisimmat apulaisena, varsinaisen työn tekijät, keskittyessään kehumaan itseään ja sättimään vihollisiaan.

 

Teatteri on tietenkin paikka, jossa yläluokka voi pilkata tavallisia kunnon ihmisiä. Samalla eliitti esittäytyy; tosin pöyhistäytyminen koreuteen on jäänyt nykyisin vähemmälle. Ohjelmisto – pidin siitä, että kirjoittaja sanoo melko suoraan Arvi Kivimaan tähdänneen johdonmukaisesti näytelmiin, jotka ovat liian vaikeita katsojan ymmärtää. Sekin tulee selväksi, että vaikka teatterissa toimi lähes 50 vuotta Eino Kalima, venäjän kielen ja suurten kirjailijoitten hyvä tuntija, esimerkiksi Tshehov sai odottaa vuoroaan 20-luvulta 60-luvun alkuun, meillä kun ei noita venäläisiä harrastettu.

 

Sen sijaan teatterihistorian suuri paukku, tuntematon, kiukkuinen apteekkimies Ruotsiin kuuluneesta Norjasta eli Henrik Ibsen oli meillä suuri ja suosittu jo 1800-luvulla ja samalla Ida Aalbergin ominta alaa. En ymmärrä miksi kaksi skandinaavia eli Ibsen ja Strindberg, hallitsivat koko maailman teatteria, ja sitten tuli vielä Ingman Bergman, elokuvan todellinen suuruus. Meiltä kirjoittaja korostaa syystä, että Aleksis Kivi kirjoitti muutakin kuin ”Seitsemän veljestä”. Kun kirjailijasta itsestään oli päästy, näytelmät pyörivät jatkuvasti näyttämöllä niin että Nummisuutarit ja Kihlaus häviävät vain niukasti kaikkien aikojen ykköselle, joka on ”Tukkijoella”. Niinpä ehkä ensimmäinen näyttämöteos, joka oikeasti herätti mielenkiintoa maailmalla, oli Sofi Oksasen ”Puhdistus”, jossa ohjaajana toimi nykyinen johtaja Myllyaho.

 

Miellyin suuresti Häggmanin havaintoon, joka oli minulle uusi ja iskevä. Aleksis Kiven patsas, teatterirakennuksen eteen juuri Talvisodan aattona pystytetty, lienee koko maailman synkein ja lohduttomin ja järkyttävin suurmiehen pysti. Ja kuvattu oli siis kuolemansa jälkeen ”Suomalaisen komedian” eli kansallisen päänäyttämön suurimpiin kuuluva kassamagneetti.

 

Veret tuli

 

Kommentit osoittavat ilahduttavaa kiinnostusta kansanlauluiihin.

 

Pohjalaisia lauluja on kerätty hyvin tarmokkaasti. Kymmenkunta niistä on yleisesti tunnettuja. Ehkä pari kymmentä lisää kuuluu tuttuihin. Mikä mahtaa olla tämän hetken tilanne? Mieskuorot pitivät perinnettä yllä. Esimerkiksi Matti Lehtinen, Martti Talvela ja Jorma Hynninen esittivät ja levyttivät niitä. Joistakin lauluista tuli Toivo Kuulan jälkeen hienoja sovituksia, kuten Leevi Madetojan Viisi pohjois-pohjalaista kansanlaulua, joista ainakin Lehtisen esittämä ”Kapakasta kapakkahan illalla kuljettiin ja aamulla linnahan vietiin” löytyy normaalilähteistä. Erikoisia ja sykähdyttäviä ovat Rautavaaran sovitukset, joita YL on äänittänyt.

 

Osakunnan laulukirjan jälkeen tuli ”Kauhavalaisia kansanlauluja” ja Erkki Ala-Könnin ”Härmän laulukirja I-II”. Uusittu painos tuli 2016, ja siinä on 464 lauluja ja paljon tietoja sävelmistä ja esittäjistä.

 

Tavallisissakin laulukirjoissa on helmiä, kuten ”Pilvet on taivahalla, tähdet on taivahalla, keskellä palaa rurjat”.

 

Luulisin osaavani ulkoa, siis sekä sävelen että kaikki sanat, koko joukon näitä lauluja, ehkä 250. Isäni kokoama ja johtama Leijona-kvartetti harjoitteli meillä kotona, kun olin aivan pieni lapsi. Siksipä tuo kuoron ”Hei hei, helavilahei, helavilatyttöä polvellani, pimiä se peljätä ei” on muistona aarre. Sovittaja oli Eerola. Etelä-Pohjanmaan maakuntakuoro Jussit piti ohjelmistossaan useita kansanlauluja, ”Hurja min’oon ollut” ja ”Alahärmästä keskeltä pitäjästä” ovat niin tuttuja, että kai osaan stemmatkin, vaikka en siis osaa laulaa.

 

Se valikoima, jota useimmissa kirjoissa ei ole, tarttui mieleen oven takaa kuunnellessa. Isäni istui joskus iltaa kollegansa Uuno Kankaan kanssa, joka oli härmäläinen ja myöhemmin Oulun tuomiokunnan tuomari. Sitä perua tunnen tappelulauun ”Lyäkää ny’ saatanat puukoolla, jos teirän teköö miäli”, ja ”Enkä mä ollu ku’ viirentoista, kun faarini kirveellä lopetin”. Muhkeasti soi myös ”Raha ei lopu eikä ruma tarttu, lauleli Luamansuun Anssi”. Tai ”Näin, näinhän se lauleli Lapuan raitilla Lagerstetin Kalle – minkäs, minkäs te voitte te Lapuan poijat poijalle paremmalle”.

 

Muuten: kommentoijan mainitsema Isontalon Antti, joka tuli Härmästä päin kera joukkojen rynnistäväin, oli siis jääkäri Antti Isotalo, häjyn pojanpoika ja myöhemmin Seinäjoen viinakaupan tirehtööri. Sama nimi oli miehelä, joka toimi oikeuslääkärinä, ja kun viimeksi kävin Voltissa Knuutilan raitilla, niin yhdessä postilaatikossa luki ”Isotalo Antti”.

 

Ja muuten: mainitsemani menneisyyden mestaripelimanni Haudanmaa oli Konsta Jylhän mestari, jolta Jylhä kävi saamassa säveliä.

 

Lapsuudessani ja nuoruudessani pelimannimusiikkia pidettiin jotenkin hävettävänä ja takapajuisena. Kaustislaiset muuttivat kulttuurin.

 

Laulun tekstejä tyrkytän kahdesta syystä. Niitä voi kääntää toiselle kielelle. Ne menettävät jotain mutta jotain jääkin. Mielestäni suomenkielisten tekstien kääntäminen suomeksi on mielenkiintoinen ajatus. Olen huomannut ja kuullut, että esimerkiksi Kalevala ja Kanteletar jäävät kielellisistä syistä joidenkin suomalaisten omaksumiskyvyn ulkopuolelle. Toiseksi olen sureksinut lukemisen hiipumista ja arvellut, että aina epäsuosittu runous olisi esimerkki. Runokirjoja ei ole juuri koskaan myyty kuin nimeksi, toisi kuin romaaneja. Nyt epäilen, että kielen ymmärtäminen on tätä nykyä jopa huonoa. Katselin viime vuode suosituimpien kappaleiden sanoja arvellen, että Bob Dylanin mallin mukaan laulut olisivat korvanneet sen, mitä kirjallisuus oli joskus. Näin voi olla, mutta nämä nykytekstit ovat minun silmissäni sanaparvia, jotka vaikuttavat enimmäkseen harmittomilta.

 

 

 

Kansa lauloi

 POHJALAINEN kansanlaulu syntyi ja kukoisti yhteiskunnan erittäin rajun muutoksen aikana. Ennen vuotta 1860 laulu oli vielä vanhoillaan. Siitä neljäkymmentä, viisikymmentä vuotta se paisui ja kohisi.       Kylien ja pitäjien sisäinen rakenne muuttui. Renki saattoi rikastua, isäntä juoda talonsa ostoviinalla, ja tappelusankarien maine kulki maakunnissa. Ylihärmäläinen Rannanjärvi ja alahärmäläinen Antti Isotalo olivat koko Suomessa vuosisadan kuuluisimpia henkilöitä. Ihmisten välejä säännellyt julkisuus muuttui, kun hyvin yksityinen suruja huoli laulettiin joen yli julki, tappelulaulut loivat sankareita ja pistolaulut pilkattavia. Se saattoi olla teollistuvan Euroopan viimeinen suuri omaehtoinen luovuuden hyöky. Siinä oli sosiaalisesti ja rakenteellisesti samoja piirteitä kuin amerikkalaisten neekeriorjien lauluissa, joiden perintö kuluu tämän hetken viihdemusiikissa. Esimerkiksi sanojen tavulukua voi vaihdella sanottavan mukaan ja sävelmä saattoi uhmata saksalais-herraskaista tonaliteettia. Juuri eteläpohjalaiset kansanlaulut tuntee modaalisista käänteistään eli yksinkertaisemmin sanottuna yllättävistä ylennysmerkeistä nuottirivillä.

 

KANSANLAULUT ovat liian tuttuja. Ne on käytetty puhki niin että ne ovat kuin haravanvarsia tai puukonteriä, joita asiantuntijat kokoilevat romuvarastoista.. Koska ne osataan hyvin, niiden keskeinen sisältö karkaa kuulijalta.
Ellei muuten, esimerkin vuoksi olen suomentanut tähän muutamia pohjalaisia kansanlauluja osoittaakseni, että ne ylittävät tasollisesti suurimman osan siitä, mitä edellisellä ja kuluvalla vuosisadalla on kirjoitettu lyriikkana, sillä ne ovat suoria, täsmällisiä, lakonisia ja kaikessa ihmismieltä koskevia. Toisin sanoen joskus tulevaisuudessa kirjallisin perustein koottavaan runouden antologiaan tulisi mielestäni noin puolet pohjalaisia kansanlauluja ja vain toinen puoli ns. taiderunoutta.
"Suomentamisella" tarkoitan helppotajuisemman runokielen käyttämistä. Suomalainen runokieli, niin sanottu modernismi, joka istuu tylsistyneenä tyrannina valtaistuimellaan viidettä vuosikymmentään, on sävytykseltään itämaista. Sävytys on tullut meille englannin kielen kautta.

* * *

Lehdet levottomat, 

sydän levoton, mieli.

Eivät tyrehdy silmät,

eivät sydämet.

 

(Eikä ne haavat lehret lakkaa tuulella huiskumasta. / Eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.)

* * *

I

hmiset luulevat, että laulan iloa.

Laulan kiviä, painoksi suruille

sydämen kaivoon, yksin.

(Luullahan jotta on lysti olla, kun minä aina laulan. / Laulullani minä pienet surut syrämeni pohjaan painan. // Enkä minä sillä laulele, jotta mulla on koria ääni. / Laulelen minä sillä vain kun olen yksinäni.)

* * *

Käteen jäi sinusta vain nauha. Lähdit

ja minut sokaisi silmien sade.

Kun kohtaat kerjurin, anna leipä. Se 

kerjuri olen edelleen minä.

(Uuren kullan kellon käljyt ne jäi mun käteheni. / Veret tuli silmistäni, en nähny eteheni. //

Jos minä jourun kulkeelle, niin onkos varaa auttaa, / antaa leivänpalaasta jos tulsin teirän kautta?

* * *

 

En säästä itseäni. Silmissäni

 ja silmien alla on surmatun värit.

Kaksi on aika kahlinnut.

Kolmas on vapaa, kuollut.

(Maija se oli niin kaunis flikka Ylisestä Saarenpäästä, / ja eikä se enää Keisalan Villeltä ittiänsä säästä. // Ylisen Maija se kamarinsa lattialla käveli ja itki, / ja sinisistä silmistä vesi juoksi punaasia poskia pitkin. // Ylisen Maija se voivootteli, jotta kuinka se aika kuluu, / kun Jukka on lauroos ja toinen on rauroos ja mulla on suuri suru.)

 

* * *

Miesten metsässä

veitsien sateessa

pääni ei painunut.

Parempi kiveen kahlittuna

kuin ruumiina jonka rinnasta

vesi valuu sisään.

(HS kesä 1993)

Markku Kuismalle

 

 

Hän täyttää nyt 70. Outoa että tuolla vuosikymmenellä syntyneet ystäväni lukevat näitä. Itse luin 1930-luvun alussa syntyneiden juttuja ja käsitin, että jokin niissä mättää.

 

1950-luvun lopulla kaikki alkoi muuttua, aivan kaikki.

 

Vakioselitys on väärä. Sillä ei pärjää enää ylioppilaskirjoituksissa. Vientiteollisuus muka.

 

Oikea selitys on koulutus. Tilastoissa sanotaan ”inhimillinen pääoma”. Jotkut sanovat ”aineeton varallisuus”. Eivät tehtaat toimi osaamattomin voimin. Venäläiset eivät saaneet Enson tehtaita käyntiin. Sama koskee metallia ja koneita. Sama koskee sähköä ja puhelinta.

 

Ja iso asia on palvelut, kuten esimerkiksi liikenne. Ja musiikki.

 

Suomen tarinaa kuvaillaan. Me onnistuimme siinä, mikä on yleensä mahdotonta. Vedimme takamatkan kiinni ja olemme yllättäen ykkösdivisioonassa.

 

Helppo minun on puhua, kun olin, meinaan, itse mukana. 

 

Luokkakokouksessa kerran jäin miettimään. Kaikki olivat nyt jonkin asteen opettajia, upseereita tai hoitoalalla. Hyvin suuri osa oli kaltaisiani maalta paenneita.

 

Se noin 50 vuoden takamatka Ruotsiin ja muuhun Eurooppaan tuntui 50-luvulla joka asiassa. Nuorisoa ei ollut vielä keksitty. Ripille päästyä ansaittiin rahat polkupyörään, otettiin känni ja tanssittiin tangoa. Tytöillä oli patella-vyö ja poninhäntä ja kellohame. Pojat olivat siirtyneet kumiteräsaappaista koripallokenkiin.

 

Meillä ei ollut minkäänlaista kasvatusta. Vanhemmilla oli kädet täynnä arjen asioita ja meitä keskenkasvuisia, nyrkillä tapettavia seilasi lauttoina pitkin rapaista raittia.

 

Joku saisi miettiä sotien sosiaalihistoriaa. Käytännössä kaikki miehet ja erittäin suuri osa naisista teki minkä voi ja oppi tulemaan toimeen oudon oloisten ihmisten kanssa. Rauhan tultua hyvin monet aloittivat hurjan ammatin hankinnan. Syntyperään perustunut yhteiskunta katosi alle kymmenessä vuodessa. Kaksi erittäin oivallista juristia, Ylöstalo ja Aarnio, esittelivät monipuolisesti oikeusolot hallitsevalle ministeri Aarre Simosella perintökaaren. Se tuli voimaan, kiitos Simosen, vuonna 1965, ja katkaisi perintöoikeuden serkkuihin. Sangen vertauskuvallista.

 

Työn palvominen ei ollut protestanttista perua, vaan elämisen keino. Asutustoiminta ja palvelusektori johtivat valtiososialismiin, joka  törmäsi kuin seinään 1991. Mutta silloin meillä oli joka tason osaajia. Kaikki laestadiolaiset olivat kouluttautuneet sähköinsinööreiksi, ja sekaan putkahteli tieto- ja tietoliikenneosaajia. Jopa koneita oli opittu valmistamaan itse. Ja  tikunkeittäjät eli paperi- ja sellupuolen väki oli koulutettu tehtaalla. 

 

Mutta myös 50-luvulla pinnan alla kuohui. Jotkut mielestään vastuunalaiset piirit yrittivät pitää kiinni 1920-luvun arvoista. He hävisivät ja maasta katosi herrasväki. .

 

Teknillisissä korkeakouluissa ihmettelin välillä, mitä minä täällä teen. Vastaus oli selvä. Pieni maa joko varastaa tai ostaa mahdollisimman halvalla tuottavuutta lisäävää teknologiaa. Huomasin Kuisman historiakartellin, joka selvitti öljyn, rahan, puun ja median historiaa. Historiantutkijan tärkein ominaisuus on herkkä oikeudentunto. Repikää siitä. 

 

Totaalinen sota

 

 

Selailin sotasukupolven ihmisiä, joista olin unohtanut suurimman osan. Niin moni muukin on, asenteista päätellen.

 

Englantilainen sota-ajan virastoon työllistetty Dennis Wheatley kirjoitti vuonna 1941, että totaalinen sota pyrkii täydelliseen voittoon hävittämällä täydellisesti vihollisensa. Pian määritelmään lisättiin ”kaikin mahdollisin keinoin”.

 

Kirjoittaja oli suosittu dekkarikirjailija, jolta syntyi myös salatieteellisiä, science fiction- ja vakoilukirjoja. Kun asiasta saadaan joskus tutkimusta, hänet varmaan mainitaan sekä Ian Flemingin että John LeCarrén edeltäjänä ja oraakkelina.

 

Ajatelman esittäjä ei siis ollut natsi, vaikka juuri Hitlerillä oli tapana huudattaa urheilupalatsin yleisöä karjumalla, että haluatteko te totaalisen sodan. Kuulijat tietenkin mölisivät, että kyllä haluamme. Meteli oli ankara.

 

Kai ajattelin, ettei tuo merkinnyt sen suurempia. Itse olisin samassa tilanteessa eli suurena diktaattorina varmaan huutanut, että haluatteko te Nürnbergin makkaraa, te perussaksalaiset bratwurstin ystävät. Silloinkin oli kasvissyöjiä, joille makkara oli suurempi kauhistus kuin jokaöinen palopommitus, kotikaupungin tai vihollisen.

 

Tarvittiin okkultisti esittämään teoriassa ja käytännössä järjetön iskulause, jota sitten noudatettiin enempää ajattelematta. Aivoilla oli muutenkin jo ajateltu liikaa, sanoivat.

 

Onnettomuudekseen menneisyyden totaalisen sodan ja siis totalitaristisen valtion napamiehet eivät tunteneet Einsteinia, tai sitten he ymmärsivät lehdistön ”kaikki on suhteellista” -lauseen väärin. Fysiikan lait ovat samat paikasta tai nopeudesta riippumatta. Vaikka havaitsija olisi diktaattori, hän ei voi todistaa eikä siis selvittää millään keinoin, onko hän levossa vai liikkeessä. Hänellä ei tiedä, onko käsillä nousu vai pudotus. Valon nopeus on sama myös liikkuville diktaattoreille, mutta aika ei ole kaikille sama. Eikä elämä.

 

”Me” olemme hyviä tai ainakin parempia kuin ”ne”. Viholliskuva on tärkeä, ja se löytyy. Esimerkiksi Neuvostoliitto oli Saksan cihollinen ja sitten hetkessä tukija turva ja kohta taas vihollinen. Stalin oli Englannille ja Yhdysvalloille inhottava diktaattori, mutta muutos ystävyyteen kesti 24 tuntia. Saksan hyökättyä itään Stalinistä tuli kunnian mies ja suuri ystävä. Stalin puolestaan käski Dimitrovin eteensä ja sanoi että Kominternille tulee nyt uudet ohjeet. Kapitalisteja ei sitten enää haukuta ja pahat ovat nyt ”faskisteja”. Luokkataistelu ja vääjäämätön vallankumous unohdetaan ja jos joku vielä inttää, sanotaan etteivät ne olleetkaan niin vääjäämättömiä.

 

Roosevelt keksi neljä vapautta, joita taisi olla kohta seitsemän, ja Churchill julisti demokratiaa, ei kuitenkaan Intialle eikä muille siirtomaille, joissa tasa-arvon edistäjät pantiin lukkojen taakse.

 

Totaalinen sota tahtoo hävittää voittajansa. Kun väitettyä totaalista sotaa ei voi olla olemassa, on tyydyttävä tunnustamaan, että palokunta ei voi estää kaikkia tulipaloja. Sen tehtävä on rajoittaa vahinkoja.

 

Murheellista on, ettei satuja ja legendoja uskota. Pyhä Yrjö surmaa lohikäärmeitä, ja pian hänestä tulee itsestään lohikäärme.

 

Mitähän pahan pauloihinsa punoma neitokin siihen sano?

 

 

 

 

 

 

Bluffi

 

Putin bluffaa?

 

Suomassa jotkut saavat sätkyn, kun Itä lähettää nootin turvallisuudesta. Vuonna 1939 neuvottelukutsu koski molempia osapuolia kiinnostavia konkreettisia kysymyksiä, jotka osoittautuivat alueluovutuksiksi.

 

Tanner ja Erkko pitivät jokseenkin varmana, että Neuvostoliitto bluffaa. Varmuus meni, kun pommit putosivat.

 

Vuonna 1917 jo silloin remmissä ollut Stalin yllytti tovereita ryhtymään Suomessa tarmokkaisiin toimiin, ja täällä ryhdyttiin. Vedettiin punainen lyhty työväentalon torniin. Tehtiin kansalaissota. Apua jota ainakin jotkut olivat luulleet saatavan Venäjältä, ei juuri tullut, paitsi yksi junallinen.

 

Vuonna 1960 tuli Neuvostoliitosta nootti, jossa Kekkosta käskettiin neuvottelemaan turvallisuuskysymyksistä, ja Novosibirskissä tavattiin. Sieltä vastattiin: ei vaiteskaan. Otto Potto Poroliini otti sikaa hännästä kiinni Sika huusi niin, että kuului Viipuriin. Viipurista vastattiin: onkos Otto tuhmeliin’?

 

Putin ei ole Neuvostoliitto. Maskirovka eli harhauttaminen ei ole hänellekään kuitenkaan vierasta. Putinilla on nyt huonot kortit, mutta se ei estä nokittamasta.

 

Kun pelasimme koripalloa, toisilla oli Marimekon kassi ja toisilla Sadankomitean merkki. Yhdellä pojalla oli molemmat, mutta hänestä tuli ministeri.

 

En osannut vastustaa armeijaa. Minusta se oli hieno keksintö, kuin kansakoulu. Opin todella paljon siitä, miten ihmiset puhuvat ja toimivat ja samalla, miten sanat ja teot ovat aivan eri asioita. Opin ihmisiä ja lisäksi kersantteja. Ruumiillinen ja henkinen rasitus oli siedettävää. Nyt vanhana olen todellinen militaristi, mutta on armeijakin muuttunut. 

 

Putinin puheeksi ottama etupiirijako on toistaiseksi aina johtanut sotaan, kuten Napoleonin ja Aleksanterin sovittua Tilsitissä joen lautalla 1807 muun muassa nykyisen Suomen eli silloisen Ruotsin asioista. Sota oli kova. Moskova ja Kansakuntien taistelu ja Waterloo.

 

En aio lähettää laskua tästä neuvosta, mutta eikö Venäjä voisi palkata muutamaa markkinoinnin osaajaa. Juuri mainonta ja markkinointi mättävät siellä niin pahasti. Boris Johnson, suuri alan lahjakkuus, taitaisi olla lähiaikoina työpaikan tarpeessa. Etunimi ja kampauskin sopisivat kuin suutarin peukalo.

 

Vladimir P:n henkilö ei herätä mielenkiintoa. Mies on kuin pataässä.

 

Ehdottaisin että hän ryhtyisi käyttämään solmuketta eli mirriä solmion sijasta. Iso solmu, helakan punainen silkkikangas ja siinä valkoisia palloja. Johan kuunneltaisiin, ja katseltaisiin.

 

Se on vaikea maa. Puolet Saksan 1941 salamahyökkäyksessä hävittämistä punapanssareista oli sitä lajia, joka oli valmiiksi rikki. Kolmannes lentokoneita oli muuten hyviä, mutta ei pysynyt ilmassa. Mutta Saksan paras insinööritaito ei riittänyt, kun slobovitseillä oli lopulta yhtä saksalaistykkiä kohti kymmenen.