Keittiönvaltaajan muistelmista

Eilen vietiin paperit ja pahvit lattialta ja siirrettiin se painava piironki. Tänään siirsimme ruokapöydän, vaikka tiesimme, ettei se tähän uuteen keittiöön sovi. Mutta se sopi.

Näissä muinaisaikaisissa ruokapöydissä on jatkolevyt, puheen olevassa tapauksessa kolme. Pöytää kiskomaan tarvitaan yksi riski mies ja yksi lihava. Jos nyt joku vielä tietäisi, millaista paraffiinia, steariinia tai kynttilää pöydän kannen alla oleviin puupintoihin voisi hinkata, pöydän jatkamisen ja lyhentämisen voisi tehdä helpoksi ja nopeaksi.

Maanantaina tulee sähkömies, tiistaina saadaan uusi astianpesukone ja keskiviikkona vierailee putkihenkilö. Tiskikone oli vähän kallis lisä. Vaikka vanhakin oli mielenterveysalan laite – ainakin sen kyljessä lukee ”Miele” – tuskinpa se poikkeaa pääsäännöstä. Sääntö on sama, joka koskee myös minua ihmisenä: planned obsolescence eli suunniteltu vanhanaikaiseksi tekeminen. En väitä vastaan, koska minustakin kodin koneet lahoavat alle 10 vuodessa. Kodin elektroniikka, kuten puhelimet ja tietokoneet, ovat luonnollisesti tuoretuotteita. Kaksi vuotta on valitettavasti maksimi.

Tuo kuvassa näkyvä anoppimuorin piironki on ollut käytössä sata vuotta. Se on koivua ja edustaa nähdäkseni keskinkertaisempaa suomalaista puusepänteollisuutta vailla sen suurempia antiikkiarvoja. Mutta samaan tähtää keittiö. Ainoa selvä myönnytys rahvaan intohimoille on saarekkeen ja työtason materiaali, kivikomposiitti. Se on jäljiteltyä marmoria ja kuuluu olevan ominaisuuksiltaan hyvää. Puu olisi tietty kauniimpaa, mutta lapseni sanoivat kuin juopon jälkeläiset, ojennellen sinisiä, sierrettyneitä käsiään: Isä, älä ota enää! Puista pintaa täytyy kuulemma jatkuvasti hoitaa, ja osata hoitaa.

Oli minulle se Skannon massivinen mäntypuinen pöytä, jossa on tänäkin päivänä lasten (nyt keski-ikäisgten) hampaista. Mööpeli on maalla. Itse asiassa muuten aika pimeä ajatus tehdä pöytä männystä, vaikka se olikin tietysti liimattua.

Yllätys oli, että Aallon korkea baarijakkara ei sovikaan entiselle paikalleen uuteen ympäristöön. Omassa maailmassani ei ole muita arkkitehteja kuin Aalto ja Mies van der Rohe. Viesti tuntuu selvältä. On mentävä katselemaan teräsputkituoleja. Onneksi edullisia väärennöksiä on paikat täynnä. Aitoa taidetta en harrasta enkä tuota.

Nämä ovat puhtaasti makuasioita. Lapseni ovat herrasväkeä, mutta itse olen pöljä poika pohjoisesta. Perimmät tuntemukseni ovat maalaiskirkonkylää ja kauppiasperhettä, tosin sekoituksena, johon kuuluivat kirjakauppa ja elokuvateatteri. Yksi lapsistani laittoi asuntoonsa tosi hienon ruokasalin ja antoi kunnostaa äitinsä suvusta perityn kaluston, josta museot olisivat kiinnostuneita. Se on se Yrjö Lindegrenin uniikki varhaistyö jugendin ja funkiksen välisestä hämärästä. Ja seinillä on Halosta ja ties mitä. Selitys oli selvä. Suomalaisessa perinteessä, jossa akateemisia asemia on tapana liioitella suuresti, hän on herrasväkeä, väitellyt tohtori kolmannessa alenevassa polvessa.

Siihen minulla ei ollut mitään sanomista. Laura Kolbe ja Matti Klinge olisivat arvattavasti samaa mieltä.

Vasta nähdessäni uuden keittiöni käsitän, että kalustot ovat suuri suomalainen säätykierron symboli. Todelliset herrasväet alkoivat sotien jälkeen harrastaa talonpoikaistuoleja, ja tapa levisi kuin kulovalkea. Eri paikoissa näkee toinen toistaan tökerömpiä esimerkkejä. Ei se ”talonpoikaisuus” mitenkään taannut sopusuhtaa, koska missä tahansa joukossa on sekä taitomiehiä ja –naisia että tunareita.

Esimerkiksi P. Haavikko, jota tapasin joskus, oli siihen aikaan eli 1970-luvulla mielestäni aivan kummallisen kiinnostunut isovanhempiensa kalustoita, joita oli eri paikoissa hyväkuntoisina ja aidosti kauniina. Isovanhemmat olivat rehellisesti vaurastuneita ihmisiä, tyyppiä Helsinkiin muuttanut muurari, josta kehkeytyi talonomistaja Kallioon.

Tämä ilmiö on hiukan vaikea havaita, koska käytyjen sotien ja etenkin katastrofaalisen asuntopulan takia asunnot standardoitiin. Arava eli asuntotuotannon verohuojennuslain eduista nauttinut uusrakentaminen oli naurettavan yksityiskohtaista. Suurin sallittu kerrosala oli 119.5 neliötä. Vanhat patriisiasunnot pilkottiin. Kotiapulaisen huoneet muuttuivat vuokra-asunnoiksi. Ja siten vanhempi vallasväki hankkiutui ilman surun tunteita eroon perintökaluistaan. Koska minulla on vain hyvin harvoin ollut tilaisuus seurustella yhteiskunnan kuohukerman kanssa Engelinaukiolla tai Katajanokan jugendlinnoissa, sitä puolta en tunne. Sen tiedän, että barokkikaappi tai jugend-lampetit eivät mitenkään sopineet sodan jälkeen käytettävissä olleisiin tiloihin. Ja niin ne katosivat maailmasta. Hyvä niin.

Kesämökeiltä alettiin kantaa kaupunkiasuntoihin erilaisia vaneriviritelmiä, joita juuri Alvar Aalto ja kumppanit olivat kehittäneet tietoisesti muuhun kuin edustuskäyttöön. Ja suuret sukupolvet suosivat superlonia ja ruskeita ja keltaisia painettuja kankaita sekä kalusteissa että vaatteissa.

Minulla on kuin onkin hyllyssäni Gustaf Strengellin ”JHemmet som konstverk” (1923) – koti taideluomana. Kirja on hieno ja Strengell – mm. Tamminiemen suunnittelija yhdessä kumppaninsa Frosteruksen kanssa – oli viisas mies. Ajatus taas tuntuu maalais- ja virkamiestaustalla naurettavalta. Ei koti minulle oikeasti ole eikä voi olla taideteos. Koti oli pitkään paikka, jossa paitaa vaihdettiin. Nyt sitten vanhana hakee mukavuutta oman aikamme pikkuporvarillisuuden tunnuksista.

Muuten, keittiöremonteista, näppärien henkilöiden on syytä pitää näppinsä kurissa. Ainakin HTH-keittiöiden kalusteiden rungot olivat valmiiksi koottuja ja niiden siisti kiinnittäminen on selvästi ammattimiehen homma. Vähän kyllä ajattelin, että sellainen laser-vatupassi olisi veikeä vekotin. 

Etenkin tieto

Huomaan enimmäkseen haukuskelleeni Erkki Tuomiojaa viime vuosina. Se taitaa johtua siitä, että olen eri mieltä hänen kanssa monistakin asioista. Tietysti myös painotuksemme poikkeavat toisistaan. Joltain osin syy lienee pelkuruuteni. En halua tulla leimatuksi Tuomiojan kannattajaksi, mutta tämä ei ole iso asia, koska en halua tulla leimatuksi kenenkään kannattajaksi. En kannata edes omia mielipiteitäni.

Tuomiojan verkkosivut www.tuomioja.org joka tapauksessa vaativat ylitsevuotavaa kehumista. Hän kirjoittaa lukemistaan kirjoista parikymmentä juttua vuodessa. Tämä on taivaallista, koska kirjat tunnetuista syistä jäävät nykyisin yhä pahemmin yhä helpommin havaitsematta. Tässä on lista, jossa melkein kaikki kirjat herättävät mielenkiinnon, mahdollisesti hyvin tiukasti eri maiden sosialidemokraattien sisäisiin peleihin paneutuvia opuksia lukuun ottamatta.

Mutta minäkään – olen jopa toimittanut Pentti Haanpään juttuvalikoiman aikoinani ja aivan varmasti lukenut hänen tuotantonsa moneen kertaan – en ollut huomannut, että muuan Matti Salminen, joka ei tiettävästi laula, on julkaissut kriittisen ja kuulemma aikaisemmalle tutkimukselle vihamielisen elämäkertatutkimuksen Haanpäästä.

Lähden huomenna etsimään kirjaa kaupoista. Tunsin henkilökohtaisesti oikein hyvin Eino Kauppisen, joka lyhensi sukunimensä vanhoilla päivillään muotoon Kauppi. Tämä kirjallisuudentutkija taitaa olla Salmisen musta peto, mies joka makasi Haanpään aineiston päällä vaikutettuaan kukaties ikävästi Haanpään kirjoittamiseen ja elämään Otavan toimittajana 50-luvulla.

En ole nähnyt kirjaa. Olen utelias näkemään, tietääkö kirjoittaja, miten monessa Heikki ja Erkki Reenpää puolestaan tukivat Haanpäätä 1940-luvun alkuvuosista asti. Erikoisen utelias olen näkemään, löytääkö Salminen selitystä itse ilmiölle. Lukuisat hyvin arvostetut henkilöt, kuten Veijo Meri, Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko ovat asettaneet Haanpään yksin Aleksis Kiven rinnalle. Olisin omastakin puolestani kallellani sen suuntaiseen arvioon, vaikka minun täytyy varmaan lukea ”Noitaympyrä” neljännentoista kerran, koska se ei ole koskaan silmissäni kohonnut kirjallisena teoksena samalla käsittämättömän korkealle tasolle kuin parhaat ”jutut”. (Haanpään novelleja täytynee nimittää hänen itse käyttämällään sanalla, koska hän kehitti kaikesta muusta poikkeavan novellimuodon – samoin kuin muuten Franz Kafka.)

Suomesta ovat menneet vähiin julkaisut, jotka seuraisivat aikaansa mutta pystyisivät samalla porautumaan. Kanava on parantunut paljon. Valitettavasti en vieläkään tiedä, mistä sitä saa, ja Akateemisesta en yleensä löydä sitä. Historiallinen aikakauskirja on juuri julkaissut erikoisen hyviä numeroita, mutta sama vika. ”Tieteessä tapahtuu” on tietenkin poikkeus, jota haluaisin markkinoida joka välissä. Tosin siinä harmittaa lehdestä huokuva akateeminen vapaus. Se nimittäin tyypillisesti johtaa ”taisteleviin metsoihin”. Outoa ettei taulun maalannut von Wright ollut yliopistomies. Hän vangitsi niin hyvin turhan tieteen tauluunsa. Homenokat pullistelevat ja mellastavat asioista, jotka eivät jaksa kiinnostaa ulkopuolisia. Etenkin oppisuuntariidat herättävät lukijassa inhoa ja kauhua. Niissä arvoisat kollegat eli herrat professorit ja dosentit unohtavat, että kirjoitettaessa tarkoitus olisi tuoda esiin asioita, ei niinkään itseään.

Tuomiojan luettavaksi ja valitettavasti mutta todella ymmärrettävästi kovin lyhyen esittelyn kohteeksi osuneissa kirjoissa on tietysti paljon poliittista historiaa. Uusimmissa kirjoituksissa esimerkiksi Henry Kissingerin Kiina-kirjan esittely taitaa sisältää vähän jokaiselle muutaman uuden näkökulman. Harry Belafonten elämäkerrasta kirjoitetusta käy vahvasti ilmi useimmille kai tuntematon tähden läheinen yhteys Martin Luther Kingiin ja kansalaisoikeusliikkeeseen.

Onneksi mukana on myös epäpoliittista historiaa, kuten Humphrey Bogartin elämäkerta ja ainakin minussa suurta intoa herättänyt maininta islantilaisesta dekkarihuipusta. Nimi on Quentin Bates. Kirjoittaja on britti, joka on muuttanut pysyvästi Islantiin ja kuuluu osaavan punoa salapoliisiformaattiin faktoihin perustuvan juoneen vuosikymmenen suuresta huijauksesta eli islantilaisten pankkien tarinan.

Muutamien kirjojen arvioinnit osaan arvioida, koska olen lukenut saman kirjan ja tunnen itsekin aiheen hyvin, esimerkiksi Norman Daviesin ”Vanished Kingdoms: The History of Half-Forgotten Europe”. Esittely on osuva, mutta siitä näkee, ettei Tuomioja kuitenkaan tunne yleisen historian piirissä ajoittain kiivaana käyvää keskustelua. Tuomiojan ehkä luontainen happamuus vie voiton kyvystä innostua – Davies on puolueellinen kirjoittaja, joka tutkijanakin hakee julkisuutta, mutta hän toi ensimmäisenä Itä-Euroopan ja siis myös Suomen yleiseurooppalaisen historian yhteyteen. Se on iso juttu. Davies ja juuri kuollut Tony Judt suhtautuivat Itä-Eurooppaan niin vakavasti, että opettelivat kumpikin pieniä slaavilaisia kieliä ja kouluttautuivat Saksassa voidakseen oikeasti arvioida ensisijaislähteitä.

On surullista, jos vasta nekrologissa myönnetään ainutlaatuiseksi, että erittäin työllistetty ja aidosta asiantuntemuksestaan tunnettu ulkoministeri jaksaa muistaa lukijoita kirjavihjeillä. On aulista, että henkilö jolle hänen oman mainintansa mukaan Eduskunnan kirjasto hankkii minkä tahansa kirjan per heti ja luultavasti myös lähettelee vinkkejä, päästää meidät eli lukijat jako-osille.

Kehumisen jälkeen: Tuomioja on henkilönä ja kirjoittajana häiritsevyyteen asti asiallinen. Toinen tapa ilmaista asia olisi käyttää sanaa ”tosikko”. Hän ei ole kirjoittajana missään tapauksessa huono, mutta ei myöskään huippuhyvä. Syy on selvä. Sen näkee kirjavalinnoista ja arvioinneista. Hän ei ole todellisuudessa erikoisen hyvin selvillä kirjallisuudesta ja se puolestaan liittyy ehkä siihen, ettei hän taida itse olla taiteellisesti lahjakas eikä erikoisen vastaanottokykyinen.

Se nyt olisi liikaakin. – Mutta Eki, toisin kuin epäilet, kyllä meitä on muutamia satoja ihmisiä, jotka osaamme satoja säkeitä Saarikosken runoja ulkoa niin kuin esi-isät (ja me) Leinoa. ”Hipponaksille leipä, hanhenmuna ja vene! Muuta ei näin pieni mies noin suurelta jumalalta tahdo. Syötyäni soudan joelle, muistan, ja odotan vertaisiani tänne.”

Paketoidut mielipiteet

Stereotypiat eli valmiiksi paketoidut käsitykset ovat käytännöllisiä. Ehkä niitä ilman ei voi elää. Stereotypia on ”naisista ei ole johtajiksi” tai ”vaaleaveriköt ovat tyhmiä”. Olen kuullut sellaisenkin syvällisen mielipiteen, että Internetissä ei ole mitään hyödyllistä.

Esimerkki on ruotsi-keskustelumme – luulen vähän, että kommentit ovat jo sangen monipuolisia.

Jatkan kysymällä, onko sinänsä hyvä perustelu stereotypia, virheellinen vai ehkä oikea. Siis ruotsin opiskelu on pois toisilta, tärkeämmiltä kieliltä. Nuorten pitäisi saada käyttää aikaansa ja vaivaansa johonkin hyödyllisempään.

Eikö totta: tämä on järkevä ajatus. – Mutta onko näin?

Tuo ajatus on järkevä olettaen, että oppimiskyky suhteessa käytettävissä olevaan aikaan on ihmisillä vakio. Tiedämme kaikki, ettei tämä asia ole kunnolla mitattavissa, mutta sekä kasvatustiede että psykologia ja nykyisin myös neurotieteet ovat koonneet asiasta sangen paljon aineistoa.

Mitä tekee ikääntyvä ihminen, joka tuntee oppimiskykynsä – ”muistinsa” – alkavan pelottavasti heiketä. Ryhtyykö hän säästämään muistiaan?

Toimintaohjeet ovat päinvastaiset. Höperöitymistä estää muun muassa muistin rasittaminen. Sangen monet, tietääkseni hyvin vakavasti otettavat ja uskottavat asiantuntijat neuvovat vanhuksia kuormittamaan muistiaan.

Vertauskohta voi olla väärä, mutta eikö urheilussa ”nousujohteinen” harjoittelu ole juuri tätä. Harjoitetta muutetaan johdonmukaisesti yhä rasittavammaksi. Tänään ponnistan n kg, kuukauden kuluttua n + 1, kahden kuukauden kuluttua n + 2.

Lasten ja nuorten käyttäminen esimerkkinä on vaikeampaa. Olen itse oppinut ajattelemaan, että mieleenpainaminen on sekin taito. Joillakin se on synnynnäisesti tai ehkä jopa perinnöllisesti hyvä, kun taas jotkut muut joutuvat tiukoille.

Pedagogien hyvin vanha murjaisu oppivelvollisuuskoulun ja vanhan oppikoulun tehtävästä ja näennäisesti tarkoituksettomien asioiden (kuten historian vuosilukujen) pänttäämisestä on: koulussa opettelemme oppimista. Yleissivistävät aineet ovat valikoituneet vanhastaan.

Muistutan, että vieraitten kielten opiskelu on myös asiantuntijoille petollinen alue. Olen itse elänyt sen ajan, jolloin kaksikielisyyttä ja kaksikielistä kotia pidettiin vaarana lapsen kielelliselle kehitykselle. Käyttöön tuli haukkumasana ”kielipuoli”, koska väitettiin, että tuollaisissa oloissa lapsi ei opi kumpaakaan kieltä kunnolla.

Tämä ajatus on jo aika kauan sitten osoitettu käytännössä eli siis empiirisesti vääräksi. Kaksikielisen kodin lapsista tulee hyvin todennäköisesti kaksikielisiä. Tämä muuten on asia, jossa suomenruotsalaisia voi kadehtia. Tätä nykyä ainakin kaupunkiseuduilla juuri tuo on tavallinen tilanne.

Luin itse oppikouluaikanani ruotsin lisäksi neljä pitkää kieltä, saksaa ja englantia muutaman vuoden luvallisesti ja virallisesti, ranskaa ja latinaa omin päin. Juuri ranskasta ja latinasta minulla sattuu olemaan pro exercitio yliopistolta; minun aikanani se vastasi ainakin oppikoulun pitkää kieltä. En käytä itseäni enempää esimerkkinä, koska kouluajan jälkeen kävi ilmi, että kielten oppiminen näyttää olevan minulle erikoislaatuisen helppoa.

Edelleen on olemassa seutuja, joilla lapset oppivat useita kieliä. Tietääkseni hurjimmat esimerkit löytyvät Uudesta Guineasta, mutta tyytykäämme tuttuihin Viipuriin ja Krakovaan, joissa ylioppilastasoiset tytöt ja pojat puhuivat ja kirjoittivat sangen yleisesti neljää kieltä. Viipurissa ne olivat suomi, ruotsi, venäjä ja saksa tai ranska – tai molemmat. Kauppiasperheissä kieli oli saksa, hienostoperheissä ranska.

Euroopan tuhotuissa juutalaiskulttuureissa kolme kieltä oli hyvin tavallinen varustus. Se kolmas oli jiddish, koska heprea muotoutui käyttökieleksi oikeastaan vasta sotien jälkeen.

Esitän väitteen, että pelko ruotsin (tai venäjän tai hollannin tai retoromanian) lukemisesta siksi, että se olisi pois jonkin tärkeän kielen eli siis englannin oppimisesta, on sekä turha että vahingollinen. Suomalainen oppii paremmin englantia, jos hän lukee myös ruotsia tai saksaa. Päädyn siis vanhan oppikoulun kaavaan – hyvin pitkä ruotsi, valinnainen pitkä kieli, vapaaehtoinen lyhyt kieli.

Ja perustelu on oppimiskyvyn kehittäminen. Anoppivainajani opiskeli 90 täytettyään joka päivä kymmenen sanaa lisää unkaria; hän ei ollut maisteri, vaan käsityön opettaja, ja unkaria hän oli aloitellut ennen sotia. Mielestäni ajatus ja toteutus oli suurenmoinen. Tuloksesta en osaa sanoa. Itse olen neuvonut niitä muistiaan pelkääviä vanhoja, jotka ovat kysyneet neuvoani, opettelemaan uudestaan ulkoa kansakoulun laulukirjaa, runoja, loruja tai vastaavaa. Vaikka iskelmien sanoja!

Oma äitini, joka ei osaa ruotsia eikä englantia, pudottelee tätä nykyä 90-vuiotiaana 30-luvun ja 40-luvun elokuvanäyttelijöitten ja kirjojen ja kirjailijoiden nimiä kuin tyhjää. Joskus kokeilen – kuule, kuka se näyttelikään Erroll Flynnin Robin Hoodissa naispääroolia? – Tietysti Olivia de Havilland.

Pakkosuomi

Ruotsissa asuvista noin 5 prosenttia on äidinkieleltään suomenkielisiä. Heitä voisi sanoa sorretuksi vähemmistöksi; ensimmäinen suomen kielen opetusta kohentamaan tarkoitettu laki annettiin vuonna 2000. Se lienee jäänyt vaikutuksettomaksi.

Suomessa asuvista noin 5 prosenttia on äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Heidän kielelliset oikeutensa on turvattu koko tasavaltamme olemassaolon ajan perustuslaissa ja kielilainsäädäntö sisältää runsain mitoin määräyksiä heidän etujensa huomioon ottamisesta.

Kirjoitin toisen asian ohella ”pakkoruotsista” vain vetääkseni esiin tämän asetelman. Se mainitaan ihmeteltävän harvoin.

Ruotsissa ei tietääkseni ole mitään luotettavaa tilastoa suomenkielisistä ja käsitykseni mukaan asia on heille itselleenkin hyvin epäselvä. Sotien aikana Ruotsiin vietiin noin 72 000 lasta, joista 15 000 jätti palaamatta. Kiivaimpana aikana 1960-luvulla parissa vuodessa Ruotsiin muutti lähes 300 000 suomalaista, tiettävästi enimmäkseen töihin tehtaille.

Koska käsiini ei ole sattunut selvitystä asiasta, päättelen vähäisten tietojeni perusteella, että suomalaiset päätyivät kielitaidon puuttuessa nimenomaan tehdastyöhön, matalapalkkatöihin tai sitten suoraan rappiolle.

Maassa ei ollut pakkoruotsia, koska asia tuli ajankohtaiseksi vasta peruskoulun myötä.

Miten suuri osa ennen peruskoulua muuttaneista hyötyi keskikouluruotsistaan? Minkä verran sitten peruskoulun ruotsi auttoi?

Luulen että vastaus molempiin kysymyksiin on sama: hyvin vähän, jos lainkaan. Suomenkieliset olivat Ruotsin neekereitä. En tiedä, miten suuri osa on sitä edelleen.

Tietenkin tunnen henkilökohtaisesti kaltaisiani, jotka ovat asettuneet Ruotsiin. Ei heissä ole mitään puhumista. Kai siellä on tälläkin hetkellä puolen sataa proffaa, kun juristiprofessoreitakin tiedän useita. Esimerkiksi valtionarkistonhoitaja Kari Tarkiainen oli korkeassa virassa Ruotsissa. Syvästi ihailemani Harry Järv oli ruotsinkielinen maanviljelijän poika Mustasaaresta, ja kohosi Ruotsissa kuninkaallisen kirjaston johtotehtäviin. Hän oli aito sotasankari ja journalistina ja esseistinä sekä Suomea että Ruotsia ajatellen korkeinta luokkaa. – Eli Jörn Donner on suuri poikkeus. Lasse Pöysti ei kai onnistunut luomaan uraa Ruotsissa, vaan tuli sieltä pois. Dramatenin johtajan paikka on kyllä tunnetusti vaikea.

Miksi minä en ole koskaan viipynyt pidempään Ruotsissa? Osaan maan kieltä ja kulttuuria luultavasti paremmin kuin useimmat ruotsalaiset. Tämä retorinen kysymys aiheuttaa nytkin vatsanväänteitä.

Matti Turtola mainitsee kenraali Erik Heinrichsin elämäkerrassaan tämän kysyneen eräältä everstiltä heti talvisodan jälkeen, miten olisi jos ehdotettaisiin Molotoville, että vaihdetaan osa Karjalaa Ahvenanmaahan. Ottakoot venäläiset Ahvenanmaan; me olisimme kovin mielellämme pitäneet ainakin Viipurin.

Turtola kai tarkoitti, että noin ajattelee yleisesikuntaupseeri – myös mahdottomia vaihtoehtoja. Ja Heinrichs oli niin syvästi ruotsinkielinen, että hänellä oli pahoja vaikeuksia johtaa joukkoja 20-luvulla Karjalassa ja Savossa. Hän toisin sanoen osasi suomea yhtä huonosti kuin Mannerheim. – On kai yleisesti tiedossa, että jääkärien johtomiehet olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä ja että koko tämä liike lähti Nylands Nationista eli Helsingin ruotsinkielisten opiskelijoiden piiristä. (Ostrobotnian kokouksessa puhetta johti Pehr Zilliacus. Varhaisia jääkäripataljoonan upseereita (Zugführer) olivat Österman, Öhqvist, Oesch, Paulig, Heinrichs jne. Toki: Lauri Malmberg ja Aarne Sihvo.)

Niin – että olisi luovutettu Ahvenanmaa Venäjälle. Ahvenanmaan kysymys 1918-1920 ja sotien välisen ajan kieliriita (”pakkoruotsi”, silloin yliopistossa) estivät kehittyneet kaupalliset suhteet ja sellaisen sotilasyhteistyön, joka olisi ollut meille kovin tarpeellista 1939.

Turvallisuuspoliittisesti ja koko valtakuntaa ajatellen meillä ei ole tainnut olla Ahvenanmaasta sanottavaa hyötyä, riesaa kylläkin. Viipuri on viimeistään Koiviston (Primorskin) öljy- ja kaasulaitteiden valmistuttua ikuisesti menetetty, mutta mikä meidän olisi ollut hoitaa jatkuvasti kasvavaa Venäjän kauppaa ja matkailua Viipurista käsin?

Tätä kirjoittaessani valpas seuralaiseni televisio esitti ennusteen, miten pian ja kuinka pahasti Suomi putoaa elintasossa ja elämisen tasossa Ruotsin kelkasta. Tulokset ovat arvailuja. Kysymyksen esittäminen on ajankohtaista ja aiheellista.

Olisiko tämä selvästi erottuva ja jatkuva karsaus ”pakkoruotsia” kohtaan itse asiassa karsautta Ruotsin kuningaskuntaa kohtaan? Jos näin on, silloin vallalla on väärin käsitetty ”talvisodan henki”.  Se ajatus, että selviäisimme yksin, on sairaitten aivojen tuote.

Kartalla Suomen ruotsinkieliset kunnat. Tummansininen on ruotsinkielinen, vaaleammat kaksikielisiä, vaalein, suomi enemmistön kieli.

Olympiakeskustelua

Kommentit ovat tyypillisen fiksuja. Kun niinkin käy, että kysyn itseltäni tämän kaiken tarkoitusta, katson Ylen tai Hesarin verkkokeskusteluja ja säälin. Ei siellä oikein järki juhli.

Kirjoitan tällaisista aiheista usein selvittääkseni asiaa myös itselleni. Nyt pari lisäystä. Suomen lainsäädäntö on EU:n syrjintädirektiivin (Neuvoston direktiivi 2000/43/EY) mukainen. Itse otin puheeksi ihmisoikeudet, jotka kyllä ovat sisällä kaikessa EU:n lainsäädännössä ja luonnollisesti Suomen perustuslaissa. Ihmisoikeuksien koti on kuitenkin Euroopan neuvosto, joka on eri eläin kuin EU. Euroopan neuvosto perustettiin 1949 ja siihen kuuluvat kaikki muut Euroopan maat paitsi Valko-Venäjä ja Kazakstan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole EU:n elin, vaan Euroopan neuvoston. Se toimii Strasbourgissa. Suomi on saanut enemmän langettavia tuomioita kuin muut Pohjoismaat. Wikipediassa sanotaan kauniista, että jotkut oikeusoppineet ovat pitäneet näitä tuomioita kiusallisina mutta aiheellisina.

Toki kysymys on hyvin usein oikeudenkäynnin pitkittymisestä, joka toki on vakava asia, mutta ei kuitenkaan verrattavissa ainakaan henkeen kohdistuviin tekoihin. Ja toki on maita, joita tuomiot eivät tunnu pahemmin liikuttavan. Tuossa hengessä on viime vuosina toiminut etenkin Unkari. Venäjästä en osaa sanoa. Ihmisoikeusajattelua siellä on kuvattu kehittymättömäksi. Ehkä tämä on sopiva luonnehdinta.

Homoseksuaalisuus ihmisoikeutena on ollut esillä tapauksessa Dudgeon. Kysymys oli Pohjois-Irlannin laista, ja tuomioistuin kirjoitti osuvasti, ettei homoseksuaalisen suhteen (siis eri asia kuin tässä) määräämistä rangaistavaksi voinut perustella selittämällä, että sellainen toiminta vaurioittaa yleisön mielestä vakavasti yhteiskunnan moraalista rakennetta.

Nähdäkseni perustelu haettiin läheltä aborttikysymystä, joka on paljon vaikeampi. Eräät rajoittaisivat aborttia, ”koska se on väärin”. Eräät kohdistaisivat toimenpiteitä homoseksuaalisuuten ”koska se on moraalitonta”.

En ota selvää kantaa siihen, miten Suomen lainsäädäntö perusteluineen soveltuisi ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaan. Siinä luulossa kuitenkin elän, että meillä sekä lainsäätäjä että tuomioistuimet yrittävät olla tarkkoja ja toimia täsmälleen tuon tuomioistuimen osoittamin tavoin.

Syrjintä, jollaisena pidän kansainvälisen ja Suomen olympiakomitean aikeita, on kirjoitettu Suomen rikoslakiin teoiksi, jotka tehdään kohteen ”rodun, kansallisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella”.

Mielestäni teonkuvaus on vaarallisen väljä. Syypää on EU, jonka yksi ongelma on lainsäädäntöperinteiden kirjavuus. Jopa kauppalaki ja patenttilaki, joissa molemmissa on kansainvälinen sopimustausta, poikkeavat toisistaan paljon, vaikka oikeudenkäynneissä lopputulos on useimmiten sama. Siksi parempaan oikeustieteelliseen koulutukseen sisältyy opetus vieraiden maiden lakien ymmärtämisestä. Itse olen jankuttanut vuosikymmeniä nuorille opiskelijoille, että te ette kuulkaa ymmärrä Amerikan tekijänoikeuslakia ainakaan oikein. Sääli muuten, että hyvä saksan taito on niin harvinainen, ja ruotsin. Oma perinteemme on siltä suunnalta peräisin. Merkittävin ero on, että saksalaiset kirjoittavat paremmin ja selkeämmin. Se voi kuulostaa yllättävältä. Jos juristilukija haluaa väittää vastaan, tutkiskelkoon hetken siviililakikirjaan (BGB). Teksti ei ole helppoa, mutta se on selkeää.

Olen samaa mieltä kuin Timo Soini. Hänen kerrottiin uutisissa ärähtäneen, että media ja yleisö voisivat keksi isompia huolia kuin koulujen pakkoruotsi. Mutta sellaisia ihmiset ovat. Samat ihmiset, jotka kestivät esimerkiksi Saksalla viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen kaupunkiensa massapommituksia, saattoivat menettää malttinsa viheltämisestä. Ainakin jos joku vihelsi nuotin vierestä.

Toisin kuin ehkä luulitte, olemme edelleen otsikossa. Luin sellaisenkin mielipiteen, että ruotsin opettaminen koulussa sellaisille, jotka eivät halua sitä lukea, loukkaa ihmisoikeuksia.

Pelkään että tulemme näkemään ja kuulemaan tällaista ajattelua ennen pitkää paljonkin.

Koulua on pakko käydä oppivelvollisuuden mukaisesti. Oppilailla ei ole oikeutta päättää eikä edes olla mukana päättämässä oppiaineista. Oppilaiden vanhemmilla ei liioin ole. Jos koululaisia ja vanhempia kuultaisiin, kemia ja geometria olisi poistettu kurssista murskaavalla äänten enemmistöllä jo kauan sitten. Aika usein kuulee jonkun kehaisevan, ettei ole tarvinnut koulussa opetettua matematiikkaa koskaan aikuisessa elämässään.

Ihmisoikeuksilla ei ole paljon tekemistä päähänpistojen kanssa; ennakkoluulot sitä vastoin ovat kuvassa usein. Tuo ruotsi – geometria – kemia ei luullakseni perustu ennen korostettuun ”yleissivistykseen”. Sellaisen arvosta en ole vakuuttunut. Luulen, että tärkeämpää on avata vaikka lempeästi painostaen mahdollisuuksia. Ei ihminen itse aina tiedä, mihin hänestä on.

Olympia-aate

Suomen edustaja kansainvälisessä olympiakomiteassa sanoi uutisissa, että urheilu on ihmisoikeus. Siksikään olympialaisiin ei saa sekoittaa politiikkaa, kuten homoseksualismiin viittaavia tunnuksia.

Ehkä tämän lausunnon antajaa, joka oli Peter Tallberg, voitaisiin muistaa sopivalla journalismipalkinnolla.

Ehkä voitaisiin perustaa UKK-totuuspalkinto. Tuossa Venäjän tulevia olympialaisia ajatellen annetussa lausunnossa on tuttu tuulahdus. Kekkonen julisti YYA-sopimuksen kunniaksi järjestetyissä juhlissa 1973, että talvisota oli tarpeeton. (Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi pitänyt suostua jo 1938.) Tallberg julistaa mitä tahansa perättömyyksiä, joita hänen ajattelutavoiltaan ja arvostelukyvyltään epäilyttävät ystävänsä kansainvälisessä olympiakomiteassa ovat keksineet esittää.

En ole koskaan kuullut enkä tullut ajatelleeksi, että urheilu olisi ihmisoikeus. Kai sitten myös matkailu on.  

Pekka Haaviston osallistuminen viime presidentinvaaleihin oli siis Olympiakomitean keksimien sääntöjen vastaista, koska ainakin minä ymmärsin, että siinä seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen – sinänsä mielestäni yksityisasia – yhdistettiin poliittiseen toimintaan – sinänsä mielestäni ymmärrettävästi.

Todellisuudessa seksuaalisen vähemmistön tunnusten käyttämisen kieltäminen on syrjintää. Kysymys on siis ihmisoikeuksien vastakohdasta. Sitäkään en ole kuullut, että homoseksuaalisuus ja sen esiin nostaminen olisi ”politiikkaa”, jota olympia-aate ei muka suvaitse. Ajatus on uusi ja yllättävä. Sanotaan – tähän asiaan en ota omaa kantaa, koska en ole asiantuntija – että homoseksuaalisuus on ihmisen ominaisuus. Käskyttäminen sellaisen perusteella on juuri sama asia kuin rasismi, jossa ihmisiä sijoitellaan heidän ihonvärinsä perusteella, tai jätetään sijoittelematta.

Venäläinen perheenisä, joka ei halua lastensa näkevän seksuaalisen vähemmistön näyttäytyvän, on samassa tilanteessa kuin amerikkalainen perheenisä, joka ei halua lapsena näkevän mustaihoisia.

Olen kiitollinen Tallbergille. Nyt ymmärrän vielä hiljan ihmettelemäni kansallisuuden, lippujen ja hymnien hehkuttamisen kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Tuota epäpoliittisuuden sääntöä, joka varmaan ei ollut voimassa 1936 Berliinin olympialaisissa, ei Moskovassa eikä Los Angelesissa 1980 ja 1984, ei ole tarvinnut korostaa. Kun kansakunnat kilpailevat, on itsestään selvää, ettei esimerkiksi Suomen edustaja esiinny Shotsin kisoissa Viipurin Urheilijoiden paidassa tai heiluta Karjalan lippua. Vaikka itse en tuota aatetta kannata, en yllättyisi, jos joku urheilijanuori ajattelisi ääneen, että luovutettu Karjala takaisin…

Jos joku haluaisi väittää, että Kekkonen oli aivan oikeassa ja talvisotaan osallistuneet saisivat luvan hävetä, sanon taas kerran, että luotettavilla ja uskottavilla asiakirjoilla on osoitettu Neuvostoliiton lyöneen lukkoon Baltian ja Suomen kohtalon nimenomaan 1938. Suomen kohdalla lukko ei sitten pitänyt. – Tähän asiaan eli muun muassa aluevaatimusten verukkeen luonteisuuteen ei ajatteleva ihminen tarvitsisi sen suurempia todisteita kuin Kuusisen kansanhallituksen eli Terijoen hallitukseen, joka ilmoitti jo kolmantena päivänä sodan syttymisestä olevansa ainoa laillinen hallitus maassa. Muiden ohella Ruotsin Moskovan lähettiläälle ilmoitettiin, ettei tanner-mannerheimilaisen rosvokoplan kanssa neuvotella mistään, ei varsinkaan rauhasta. Ja tuo kanta sitten syystä tai toisesta muuttui helmikuussa 1940. Ja kun Mannerheim ja muutamat muut puolsivat alueluovutuksia, tarkoitus oli saada ainakin puoli vuotta aikaa ja löytää jostain liittolainen. (Saksa ei ollut ykkösehdokas, vaan Ruotsi.)

Televisio-ohjelman Kalle Isokallio tuntuu väsähtäneen jatkuvasti huokailemisestaan huolimatta pahanpäiväisesti. Ajatuskaan ei tahdo enää kulkea tai kulkee kokkareina. Viimeksi hän korosti olevansa sitä mieltä, että Paavo Arhinmäen sateenkaarilippu Moskovan MM-kisojen katsomossa oli paha diplomaattinen möhläys. Kun ollaan virallisesti vieraina, on käyttäydyttävä talon tavoin. Venäjän vaikeatajuinen homolaki on siis Venäjän sisäinen asia, johon vieraat ja siis olympiaurheilijat eivät saa kajota.

Tämä perustelu on tuttu eräistä poliittisista piireistä, joita toisin ajattelevat sanovat maahanmuuttajavastaisiksi. Suomeen saa tulla ja ehkä jopa asua täällä, kunhan on suomalaisten määrittelemällä tavalla ihmisiksi.

Euroopan ihmisoikeussopimus (1953), johon Venäjä kuuluu, kieltää nimenomaisesti loukkaamasta sananvapautta ja takaa nimenomaisesti turvan syrjimistä vastaan. Tekstissä ei tietenkään puhuta homoseksuaalisuudesta. Siinä puhutaan tietenkin vähemmistöistä nimenomaan tarkoittaen ryhmiä, joihin kuuluminen ei ole vapaan valinnan asia. Alkeisesimerkki on syrjintä sukupuolen perusteella. Kukaan (juuri kukaan) ei päätä olla mies tai nainen. Sitä vastoin esimerkiksi alkoholin värinkäyttäjä ei nykyisen käsityksen mukaan kuulu sellaiseen vähemmistöön, jota ihmisoikeussopimus tarkoittaisi. Vaikka se ei liene aivan totta, ajatellaan että alkoholin samoin kuin tupakan epäkohdat voi torjua olemalla käyttämättä.

Ihmisoikeuksien mukaan kansallinen laki ei saa loukata ihmisoikeuksia, periaatteita.

Toisin sanoen olympiakomitea ja sen nähdäkseni hyvin ajattelemattoman kannan puolustajat ovat todella pahalla asialla. Pyytäisin harkitsemaan vielä kerran.