Tasapää tili

Lihantuotanto on sinänsä helppoa. Silti lapsia syntyy joskus liikaa ja joskus liian vähän.

Syntyvyyden suuri vaihtelu herättää vieläkin arvailua. Suuri Braudel kiinnitti paljon huomiota Kiinan, Intian ja Euroopan samanaikaisiin väestönmuutoksiin, ja vielä enemmän Ranskan 1760-lukuun, jolloin väestötilasto jo enteili jotain hyvin ikävää kaikille.

En tiedä, miksi ne henkilöt, joilla on Napoleonin rintakuva kaapin päällä, eivät vertaa Napoleonin sotien väestötuhoa myöhempiin suursotiin. Pelkästään sotilaita lähti pelkästään Venäjälle 600 000 ja jäi sille tielle 558 000.

Suomessa väkiluvun kasvu oli 1800-luvulla Euroopan nopein, kukaties Venäjääkin nopeampi. Tietoa Venäjästä ei tosin ole.

Kun hengissä säilymisen ehto oli työvoima, halvinta työvoimaa olivat omat lapset. Sama oli yksi tie alemman keskiluokan nousuun ja edelleen sama keskiluokan eläkemietteissä. En mene väittämään sitä enkä tätä tietoisesta ajatuksesta, mutta itse ilmiön tunsin hyvin tarkasti ja läheltä kotiseudullani.

Ennen eläkejärjestelmiä jälkeläisillä oli lakiin perustuva velvollisuus pitää vanhempiaan hengissä. Rajoituksin periaate ulottui myös enemmän kuin 20 vuotta tointaan hoitaneisiin palkollisiin.

Topeliuksella on se kaunis satu, jossa vanhalle vaarille annetaan puinen purtilo, josta hän saa syödä lattialla vapisevilla käsillään pöytää sotkematta. Tämä antoi aikoinaan pakinoitsija Origolle aiheen huomauttaa, että kannattaa hankkia ajoissa Black and Decker, ettei sitten tule vanhana tikkuja kieleen purtilosta.

Hyväosaisena en ole totta puhuen selvillä siitä, missä määrin vanhemmat tukevat tätä nykyä lastensa opintoja. Itse elätin työllä itseni ja sitten myös vaimon ja lapsen juristiksi opiskellessani, mutta tunnustan, että se oli uhmaa ja näyttämisen halua. Jonkinlaisena symbolina olen lapsilleni sanonut, että kirjat maksetaan tohtoriksi asti, sikäli kuin eivät löydy suoraan hyllystä.

Pirttiviljelyn periaate tuotti ikäviä ja hyvin ikäviä yllätyksiä. Massasiirtolaisuus Ameriikkaan liittyy aivan selvästi ainakin Pohjanmaalla siihen ilmiöön, jonka hieno nimi on ”maaseudun suhteellinen liikaväestö”. Kun köyhimmät eivät päässeet mihinkään, siirtolaiset olivat mökkien ja talojenkin nuorempia poikia. Läntisessä Suomessa oli voimassa oma perintökaarensa eli vahva tapa antaa talo ja maat perinnöksi yhdelle pojalle ja lähettää muut maailmalle.

”Hei hanuri ja hattu perinnöksi sattu – muuta en hulivili huoliskaan.”

Esimerkiksi F.E. Sillanpään isä oli jonkinmoisen talon poikia, joka sai lähteä hakemaan elantoaan uittopuroilta ja tilapäistöistä. Saman tien kulki Karkusta eli lähiseudulta ollut äidinisäni, vaikka siinä tapauksessa edellinen sukupolvi taisi auttaa asiaa. Talon juominen oli aika tavallinen tapa sadan vuoden takaisessa Suomessa.

”Sama se on, taloni mä join tai möin…”

Mutta kun lapsista ei kyetty kiskomaan täyttä hyötyä, tuli joskus eteen tasapää tili eli työ ei tuottanut edes kustannuksiaan. Vanha sanonta tarkoitti eräänlaista työnteon nollarajaa, joka koetteli 1930-luvulla myös raavaita metsätyömiehiä – kokonaisansiot eivät riittäneet savotalla syömiseen.

Myös kaupungeissa esiintyi ratkaisumenetelmää, joka liittyy mielessäni Huckleberry Finniin, vaikka olen kuullut siitä paljon suomalaisia selostuksia asianomaisilta itseltään.

Kun isä rupesi hevostelemaan aivan mahdottomasti, varttuva poika otti ja pätkäisi äijää turpaan ja poistuessaan lopullisesti kultaisesta kodistaan pyyhki mennessään kenkänsä laattialla lukua ottavan edellisen sukupolven edustajan tikkuriin tai lyyssiin.

Siinä oli pesänselvitys kerralla valmis.

Sanojen rakkaus

En osaa olla varma siitä, onko ulkona iljanne vai kaljama.

Sen tiedän, että mieltäni livettää.

Suomen kielellä ei ole sellaista sanakirjaa kuin Oxford English Dictionary – jota varten olisi luettu läpi kaikki kielellämme julkaistu ja paljo puhutusta. Nykysuomen Sanakirja on sen suuntainen, mutta niin kovin vanha.

Olemassa olevista hakuteoksista ja kohdin verkosta löytyy selitykset termeille. Tänään taisi tulla ulos Aristoteleen kantapää, jossa juttelimme yhden Unton kanssa erikoisista sanoista, sellaisista kuin ”piiru”, ”parru” ja ”soiro”. Sahatavaran nimitykset löytyvät Wikipediasta.

Vähän vaikeampi on esimerkiksi ”ränni” – vesikouru ja syöksytorvi. Ikkunoista on vaikea muistaa pokat ja karmit. Ikkunoiden riveäminen taitaa jo olla monille outo toimitus; myös hirsikerrat rivetään.

Vaikeampia ovat verbit. Mainitsimme hirsirakennuksen ”kengittämisen” eli alimpien hirsikertojen uusimisen, ja jätin mainitsematta ”kaulaamisen”, johon olen itsekin joutunut turvautumaan. Puhe ei ole kaulailusta, vaan etenkin haapapuun kuorimisesta niin että se kuivuu pystyyn ja on parin vuoden kuluttua kaadettavissa ilman isoa vesakkoa.

Sanojen tarkoitus on puhe, lauseet, se alkukantainen tapa, jolla sanoja liitetään toisiinsa, jokin Chomskyn minimalismi tai sen vastakohta, täydellinen runomitta, esimerkiksi Paavo Cajander, joka osasi yli sata vuotta sitten sen, mitä ei osata enää vielä, saada sanat soutamaan.

Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.


Olin päivällä paljon liikkeellä ja tein kaikenlaisia töitä ja yhden radio-ohjelman. Iljanteella tai kaljamalla tullessani arvelin, että tälle päivälle paras muistamistani Haavikon runoista on tämä, joka sopii kattopirujeni seuraan.



Isoisäni, keisari, oli, kuten tiedätte, hullu,
kirjoitti runoja kun toisia oli läsnä.
Te tahdotte sodan,
se on saatavissa.
Te kuljette jäykin askelin
niin kuin sotilaat aina, hysteerikot, ennen kohtausta.
Hysteria on se sairaus, joka ei koskaan parane.
Hysteerikko on voittaja, ei anna koskaan myöten.
Minun on turha puhua. Luen sen runon:

Sumu on niin sakea ettei sillalta näe vettä.
Kukat rupeavat raivoihinsa
kun niitten on
kuoltava mielettömästi.

Ihmeitten aikaa

Etukäteen kiihdyttänyt Juha Uusitalon joululevy osoittautui nimensä veroiseksi: joulun ihmeet, wonders of Christmas.

Levy on ihmeellisen huono. Laulaja horjahtelee pahan kerran, vibrato voisi olla kapeampi ja sovitukset tihkuvat sakariinia.

Valitan.

Haluaisin kovasti saada tilaisuuden suhtautua myönteisesti tekijöihin, etenkin muusikkoihin. Nyt he tahtovat järjestöineen sinänsä kohtuullista lisää ns. kasettikorvaukseen, koska markkinoille on tullut yhdistelmälaitteita, eli mp-kolmosta syöviä puhelimia ynnä muuta.

Perustelut ovat heiveröisiä – aikoinaan myönnetty maksu tyhjistä kaseteista oli tekniikan muutoksen vaatima oikeutettu korvaus.

Asia oli päinvastoin – ja perustelu on luettavissa komitean mietinnöstä (olin mukana) ja monien korkeimpien oikeuksien ratkaisuista. Kodin eli yksityisyyden piirissä tapahtuvan kopioimisen kielto rajoittaisi kohtuuttomasti ihmisten toimintavapautta.

En kyllä muutenkaan pidä siitä, että levy-yhtiöt keplottelevat markkinoilla lainsäädännöllä. Elämme vaikeita aikoja, sanoi Aku Ankan puhua koira. Mutta olisi kovin hyvä, jos markkinoilla kilpailtaisiin tuotteilla ja hinnoilla.

Kirjoitukseni tuntuu olevan tänään pelkästään kielteinen, ikävä ja masentava.

Petyin joihinkin asioihin ja tulin epäluuloiseksi luettuani uuden suomalaisen kustannustoiminnan historian ”Paras tawara maailmassa”. Etenkin selostus kirjakauppiaiden ja kustantajien vaiheista 1800-luvulla ja kuvaus kirjojen hinnoittelusta ja kustannuksista kiinnosti etukäteen.

Etenkin tekijänoikeutta koskevin osin selostus kuitenkin on usein kohdin virheellinen ja kokonaisuutena ylimalkainen ja jopa harhaanjohtava. Muutakin marisemista olisi kiinnostavien ja veresten näkökulmien seassa.

Kuuluisa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Aleksis Kiven oikeudenomistajien lopulta raastuvanoikeuteen mennyt riita on pantu paperille kustantajan ja tekijän (jälkeläisten) riitana, vaikka kustantajalla oli Kiven tekijänoikeuden suoja-aikana ja sen jälkeen tietenkin huoli kilpailusta eli toisista kustantajista. Kivi alkoi 1900-luvulla tuottaa koulukirjana. Koulukirjat olivat se rahavirta, jonka varrelle ylisuuret kustannusliikkeemme syntyivät.

Tuo äskeinen on tekijänoikeudellisen aprikoinnin tavallisimpia virheitä. Ei tekijän ja ensimmäisen ostajan (kuten kustantajan) suhde ole usein edes mielenkiintoinen. Laki tarvittiin sääntelemään teoksen vaiheita markkinoilla eli sitä levitettäessä. Jo 150 vuotta sitten tietyt teokset, etenkin painokuvat ja nuotit, osoittautuivat liian helpoiksi ja halvoiksi kopioida.

Kun markkinat alkoivat toimia, oli aika puhua tulonjaosta kustantajan ja tekijä kesken. Suomessa prosenttipalkkiot yleistyivät vasta 1930-luvulla. Siihen asti kirjailija myi sian säkissä.

Kirjoittaja arvuuttelee, että lainsäädäntömme sai innoitusta Saksasta. Kuvauksen kohteena olevan Suomen Kustannusyhdistys r.y.:n kirjahyllyssä, ylhäällä vasemmalla, on ruotsinmaalaisen Gösta Ebersteinin kirjoja, joissa kerrotaan lainsäädännön vaiheista Ruotsissa, ja saksalainen Bappert-Maunz, jossa selostetaan saksaksi, miten Preussi ja erinäiset ruhtinaskunnat hakivat mallinsa – Ranskasta.

Lukija alkaa epäillä, ettei historian kirjoittaja tunne Ranskan jatkuvia tekijänoikeuskiistoja, jotka olivat täydessä vauhdissa viimeistään 1770 ja päätyivät Bernin yleissopimuksen allekirjoittamisen 1886. Kärjessä olivat näytelmäkirjailijat. Kun suuret kanuunat Hugo, Balzac ja Dumas olivat keksineet kultamunia munivan hanhen, laki kirjoitettiin heidän ohjeittensa mukaisesti ja tuli niin suuntaa antavaksi manner-Euroopassa, että vielä minun lakimiesurani alkuaikoina ranskan taitoa pidettiin tekijänoikeusjuristille välttämättömänä.

Nuorempi kollegani ja kaverini L. Bently on julkaissut vastikään modernin immateriaalioikeuden historian englannin kielellä. (Sherman – Bently, The Making of Modern Intellectual Property Law, Cambridge, 2008).

Silleen.

Kuvassa yksityiskohta minulle mieluisasta kirkosta, joka on Ranskanmaalla Pariisin hyvässä kaupungissa sijaitseva St. Julien le Pauvre. Tekijä tuntematon.

Lukuteoria

Kiire on itsetunnon vaurio.

Todella syystä pahoitellaan pienten lasten vanhempien alituista kiirettä.

Se ei kyllä selitä lasten näinä aikoina puhjenneita oireita, koska takavuosina, menneinä vuosikymmeninä ja lähes varmasti ohi kiitäneinä vuosisatoina vanhemmilla oli vielä pahempi kiire.

Puhetapa nykyelämän hektisyydestä ei vastaa tosiasioita. Ei siitä ole niin pitkä aika, kun 85 % suomalaisista joutui työskentelemään toistakymmentä tuntia vuorokaudessa pysyäkseen hengissä, ja loput nakittivat lapset ja muut meluisat ja haisevat ilmiöt alemmalle henkilökunnalle.

Lapsuuden historiaa on tutkittu aika hyvin. Kunhan ette erehdy lukemaan Bruno Bettelheimia, jonka faktat ovat riittämättömiä ja tulkinnat varsin villejä.

Nyt alkaa jo hirvittää, että Päätalon Iijoki-sarja on kohtapuoleen luettu.

Eräät asiat käyvät vähän voimille. Mies ja vaimo (Laina) eivät puhu asioista, jotka olisivat puhumalla selvitettäviä. Tosi rouva on aidosti tyhmä (Kallen kuvaamana), joten puhe ei ehkä auttaisi.

Kallen seikkailut viinan ja vieraiden naisten kanssa viina- ja huoraparanoian ilmapiirissä pyytävät selitystä.

Selitykseni on huono itsetunto, joka Päätalon tapauksessa on kovin selittyvä asia karmeiden kasvuvuosien jälkeen.

Päätalo kehuu itseään yli kaiken kohtuuden, mutta psykoottinen työntekeminen ei voi olla muuta kuin isältä ja isoisältä opittua hillitöntä, epätoivoista tunnustuksen kerjäämistä.

Maalaismiljöössä oli kolme keinoa saada kiitosta, rikkaus, väkivaltaisuus ja hillitön työnteko.

Kivestä Päätaloon on kerrattu, että nopeaälyisyys ja hyväoppisuus aiheuttavat lähinnä selkäsaunoja.

Päätalon päähenkilö, joka tuskin on lähellekään sama ihminen kuin kirjoittaja, soveltaa työhulluuden lisäksi porukkaan kuulumisen sääntöä, joka on elämisen ehto kaikille ihmisille ja monille eläimille.

Tämän hän toteuttaa lainkuuliaisuudella. Päähenkilön elämässä kirjoihin kirjoitettu herrojen laki ei merkinnyt paljon mitään. Tosi ja pelottava laki oli porukan mielipide. Romaanisarjassa tämä hirvittävä asia näkyy ”miehisyyden” korostamisena ja sen menettämisen pelkona.

Itsetunnon vaurio iskee silloin tällöin harha-askeleina, joita ei voi käsittää muuksi kuin rangaistuksen kaipuuksi ja tunnontuskien tarpeeksi.

Vaikka mies olisi miten pienenä todistettu tarpeettomaksi ja huonoksi, hänen on todistettava se vielä itselleen kerran toisensa jälkeen.

Miehisyys vaarantui jo ”läyryämisestä” eli pehmeiden tunteiden osoittamisesta esimerkiksi sukulaisen hautajaisissa tai aviovuoteessa. Luultavasti kaiken kattava poikkeus oli suhtautuminen eläimiin ja lapsiin. Näihin nähden jopa lepertely oli luvallista.

Kiire on itsetunnon vaurio, koska kiirettä pitävä pelkää järjettömyyteen asti moitteita eli nuhteita, sekä Päätalon romaanissa, entisessä yhteiskunnassa ja nykyisessä.

Syöksähtelevä ja säntäilevä ihminen on otaksuttavasti hyvällä asialla. Virkamies, liikkeenjohtaja, opettaja tai melkein kuka tahansa herättää sapenkarvaisia epäilyjä istumalla kahvilassa tai puiston penkillä kädet ristissä ja silmät raollaan. Jos tuttava näkee, ensimmäinen kysymys on: voitko huonosti. Siis kun asianomainen voi erikoisen hyvin.

Netto ja tratta

Kukaties rähisemiseni nyt viimeksi Espoon kirjastojen maksuista ei ollut täysin vilpitöntä. Olen saanut moitteitakin siitä, että yleensä maksan hädissäni sekä maksun että maksukehotuksen. En oikein osaa rettelöidä. En oikein ilkeä panna vireille kanteluita.

Se sijaan riivaajani on muuan käsitys journalismista. Erinäisiä epäkeskeisiä asioita on otettava esiin. Pikaluotoista on puhuttu paljon. Perimiskäytäntö on jäänyt liian vähälle. Oma tulkintani on, että puheeksi ottamani Espoon kaupungin käyttämä perimistoimisto veloittaa reippaasti yli suurimman lain sallitun määrän muka kustannuksina.

Voimassa on laki saatavien perinnästä (1999/513). Kuluttajansuojalaissa on yksityiskohtaisia säännöksiä kulutusluotoista. Sitten on laki verojen ja maksujen perinnän turvaamisesta ja tämän vuoden alusta voimaan tullut ulosottokaari.

Ainakin Espoo on tehnyt muistutuksen lähettämisen ja kirjojen uusimisen internetin kautta kiitettävän vaikeaksi – yritin taannoin saada itselleni tuon palvelun, mutta kirjastossa sitä ei osattu ottaa käyttöön.

Erilaisten koronkiskurien hyvin tuntema viisaus koskee pieniä puroja. En ole jaksanut laskea pankkien perimiä ns. käsittelymaksuja, mutta arvioni mukaan nämä eri tavoin nimetyt lisät ovat rahallisesti merkittäviä pankeille ja ongelmallisia ainakin pikkuyrittäjille.

Pari vuotta sitten suutuin PriceWaterhouselle, joka sukulaisteni perua oli jäänyt pienenpienen yhtiöni tilitarkastajaksi. Sieltä velottiin tilintarkastuspalkkiona summa, joka ylitti kaksinkertaisesti firman vuotuisen liikevaihdon, ja tämä noin kymmenen tositteen tutkimisesta. Olisiko ollut 2 500 euroa, siis palkkiona.

Luonnollisesti kysymys oli omasta hölmöydestäni, koska olimme kauan sitten tarvinneet hyvän tilintarkastajan, kun isäni siirtyi lopullisesti eläkkeelle ja oli konsolidoitava eräitä maksusuorituksia.

Silti en sano enää päivää sille tilintarkastajalle. Sinuhen Kaptah tähdensi varastavansa herraltaan aina kohtuullisesti ja pitäen silmällä tämän omaa etua.

Minusta on murheellista, että lainopin alkeiden opetus on maassamme edelleen olematonta, eikä kukaan ole pannut verkkoon kunnollisesti laadittuja tietopaketteja.

Kuluttajansuojasta saa tietoja Kuluttajaviraston kotisivulta, mutta mielestäni tiedot ovat toisaalta hakemisen takana, toisaalta ylimalkaisia.

Sellaisista asioista kuin luottotiedot – niiden palaminen – on sitten minun raportoitava, että hakekaa uusi lakiteksti verkosta ja lukekaa. Se on lyhyt ja aivan käsitettävä.

Olen tehnyt oppilailleni lyhennettyjä versioita lakiteksteistä. Pitäisikö nyt pakottaa yliopisto tai tutkimuslaitos jatkamaan? Kun opetan kauppatieteilijöitä ja tekniikan ylioppilaita, esimerkiksi patenttioikeudessa 90 % patenttilain sisältämästä on turhaa, mutta sitä vastoi patenttiasetuksessa ja patenttimääräyksissä on osattavia asioita.

En aja asioita enkä aio laajentaa tätä blogia tuohon suuntaan.

Esitän vain ehdotuksen.

Jokin kunta tai kuntaryhmä tai valtio voisi perustaa VERKKOTRIBUUNIN palkallisen viran. Viranhaltija vastailisi ehtimisensä mukaan sekä asiallisiin että tyhmiin kysymyksiin.

Kuvittelen että joukko ahkeria ylioppilaita ja laiskoja asianajajia voisi ottaa tuollaisen tehtävän myös urakalle.

Ja kaikki luonnollisesti viranomaisen valvonnassa.

Niin – ja tratan protestoiminen kulutusluotosta on muuten kielletty ja samoin vakuusvekselien käyttäminen. Siten vanha sanonta per 14 päivää netto ja 30 päivää tratta on menettänyt merkityksensä.

Sitä vastoin voimassa on vanha menestyksen kaava: kolminkertainen palovakuutus, kaksinkertainen kirjanpito ja yksinkertainen tilintarkastaja.

Kuninkaallinen huvi

Hyvä tieto – joululahjaongelma on (ainakin eräille) ratkaistu!

Kustantaja lähetti Verdin Rigoletto-oopperan DVD:nä. Kotelossa lukee YLE ja Fuga, joka siis myy tallennetta.

Jätin siitä paikasta kaiken muun ja katsoin koko oopperan kai seisaallani. Tämä on näet se Hannu Heikinheimon 1975 ohjaama televisioelokuva – ei siis taltiointi – jossa Usko Viitanen on pääroolissa, ja mukana on myös nuori Matti Salminen.

Ihmettelen enemmän kuin vähän, että kuva ja ääni on onnistuttu saamaan vanhoilta tuuman nauhoilta näin hyvään kuntoon. Esitys ei edes tunnu vanhalta.

Lisäksi perun kaikki pahat puheeni Hannu Heikinheimosta, sikäli kuin olen joskus sellaisia esittänyt. Tämä ohjaus on ollut aikanaan ilmiömäistä kansainvälistä tasoa eikä häpeä vieläkään. Kuvasuunnittelu on tehty huolella ja kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Se oli sitä aikaa. Yle pani rahaa todella reippaasti tuotantoon, ja onnistui myymään suuresti kiitetyn teoksen Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.

Joku saattaa muistaa, että suhtaudun Usko Viitaseen puolueellisesti. Mielestäni hän oli loistonsa päivinä eli juuri 1970-luvulla ylivoimaisesti maailman paras nimenomaan tässä Rigoleton roolissa.

Nyt saatoin todeta, että mielikuvani oli tosi.

Hieman yllättävästi Pirkko-Liisa Tikka selviytyy moitteettomasti Gildan ylivaikeasta roolista.

Seppo Ruohonen laulaa kohdittain pahasti nuotin vierestä, kuten hänen tapansa on ollut, ja eräin kohdin se on häiritsevää. Edes Manuan herttuan kaikkeinkuuluisin ”La donna è mobile” ei mene sinne päinkään.

Aino Takala (Maddalena) ja Martti Wallen (Sparafucile) ovat hyviä – viimeksi mainittu tuttuine epätäsmällisyyksineen. Hovimiesten esitys ei valitettavasti onnistu.

Palkkamurhaaja Sparafucile on aina mielessäni ollut kunniallisen juristin vertauskuva. Kun rahat on kerran saatu, niin toimeksianto hoidetaan eli siis uhri tapetaan – tai kun ei uhri, niin joku ihminen kuitenkin, tässä tapauksessa Gilda, joka on luonnollisesti toimeksiantajalle eli narri Rigoletolle harmillinen tapaus, Gilda kun oli hänen rakas tyttärensä.

Ylivoimainen Rigoletto-levytys on edelleen se 50-luvun EMI-levymerkin paketti, jossa ovat mukana Callas, Gobbi, di Stefano ja ne muut. Löytyy myös ladattavana. Ylittämätön kokonaisuus, mutta Viitanen on siis samaa luokkaa kuin Tito Gobbi oli. Callas puolestaan osoittaa, että vain kokenut kotka kykenee luomaan hurmaavan harhakuvan nuoruudesta ja viattomuudesta.

Vetoan auktoriteettiin. Muistaakseni Hynninen oli tästä asiasta kanssani samaa mieltä, siis Rigoletosta, jonka hän on itsekin laulanut 1984-1987, vaikka onkin Viitaseen verrattuna aivan liian kunnollisen näköinen mies tuohon vaativaan rooliin, jonka päähenkilö on joka tahdissa samanaikaisesti kelmi, keljuilija ja syvästi onneton isä.

Viitanen lauloi olennaisesti tämän saman joukon kanssa 1969-1978. DVD:llä orkesterina on kuitenkin kaikeksi onneksi RSO ja kapellimestarina Okko Kamu.

Näin luonnollisesti tuon Rigoleton Bulevardilla, enkä ole sitä koskaan unohtanut. Epäilen että tämä esitys oli vaikuttamassa oopperan käsittämättömään suosio nousuun Suomessa; yleensä tuo ilmiö liitetään vain Savonlinnaan. Kyllä hyvä Rigoletto (ja Carmen) on erittäin sopiva teos viattomain viettelyyn tämän kummallisen taidemuodon taakse.

(Ooppera perustuu Victor Hugon aiheellisesti unohdettuun näytelmään ”Kuningas huvittelee”. Verdi ja hänen libretistinsä Piave lepyttivät sensuuri tekemällä Ranskan kuninkaasta Mantovan herttuan. Ensi-ilta oli Venetsiassa 1851. Pariisissa se esitettiin ensimmäisen kauden aikana sata kertaa. Suomessa Rigoletto oli oopperan ohjelmassa miltei jatkuvasti 1917-1980.)

Väkivaltaisista mielikuvista

Koska olemme kaikki hyviä ja humaaneja ihmisiä, törkeän loukkaavilla mielikuvilla mässäily on meille vierasta. Huonommat ihmiset kuitenkin harjoittavat sellaista.

Etenkin naislukijat ovat hienovaraisesti motkottaneet, että olen aivan liian usein kiinni sota-aiheissa. Moite on aiheellinen.

En kuitenkaan ihastele pöljää ”isänmaallisuutta”, verta enkä suolenpätkiä kuusen oksilla. Sitä vastoin korostetun autoritaarinen yhteisö vetoaa minuun, koska olen itse sellaisen yhteiskunnan kasvatti.

Luullakseni Matti Rantasilan (tiettävästi edesmennyt – samaa sukua kuin tietämänne Rantasilat) ”Joukkueenjohtaja” –sotaromaani sisältää sen kohtauksen, joka on kaikkien väkivaltafantasioiden äiti. Ja nyt on puhe auktoriteetin eli esimiehen legitiimistä nolaamisesta.

Muutakin voisi kuvitella, mutta santsareiden eli kokelaan arvoisten varusmieskouluttajien simputus sen kuin yltyi välirauhan aikana. Asiaan kuuluu, että näissä itse juuri reserviupseerikoulusta päässeissä sankareissa ei ollut liiaksi äsken käydyn talvisodan rintamamiehiä – näitä ei kaiken koetun jälkeen höykyttäminen huvittanut.

Romaanin päähenkilö tulee Niinisaloon, jossa RUK toimi tuossa vaiheessa; Haminaan ei olisi mahtunut niin suuria kursseja, eikä se ollut ajankohdan oloissa muutenkaan sopiva paikka.

Päähenkilö tulee todellisuudessa lopettamaan pahasti kesken jäänyttä asevelvollisuuttaan talvisodan vapaaehtoisena, pikakoulutettuna käyneenä. Muut tulijat ovat pesunkestäviä mokkereita eli omalla vuorollaan 19-vuotiaina alokkaiksi tulevia.

Santsarit ovat ottamassa uhrejaan vastaan rautatieasemalla ja juoksuttavat näitä ja lyöttävät maantielle mahalleen. Puheet ovat mahtavia, ainakin arempien verta hyytäviä.

Ja kuorma-autolla kasarmeille, jossa luvattiin ottaa luulot pois. Kertojaa epäillään siviilimäisestä niskoittelusta, koska hän ei ole millänsäkään ärhentelystä.

”Mitä te luulette olevanne? – Te ette ole mitään! Me otamme teiltä luulot pois.”

Varusvarastolle pistäytyy kapteeni, joka kysyy kertojaa nimeltä ja käskee käymään toimistoon vaihdatettuaan ensin kamppeet asiallisiin.

Kertoja torjuu tarjotun lattiaharjan ja menee kapteenin puheille kiinnittämään talvisodassa ansaitut vänrikin tähdet ja Vapauden ristin 4 lk. nauhakkeen. Hänellä oli jo silloin ja toisessa sodassa valitettava tapa – etenkin yhdessä nyt kuolleen Pentti Iisalon kanssa – syyllistyä toisen irtaimen omaisuuden luvattomaan käyttämiseen, sellaisen kuin panssarintorjuntatykkien ja ammusajoneuvojen.

Ja sitten takaisin tupaan ilmoittamaan äskeisille päällepäsmäreille, että kun hän – kertoja – nyt sitten sai vastuun tämän porukan taistelukoulutuksesta, niin keskitytään nyt hengissä pysymisen keinoihin, etenkin maastossa, ja turhanaikainen huutaminen ja hyppiminen voitaisiin jättää pois.

Että eikö niin?

(Asetelma ei ollut ainutlaatuinen1940-1941, koska myös todellisuudessa tapahtui samaa kuin Täällä Pohjantähden alla –romaanissa kerrotaan. Epätavallisen päteviä nuoria aliupseereita komennettiin upseerikouluun koulunkäyntiin ja mahdollisiin poliittisiin rasitteisiin katsomatta, ja joukossa oli myös asevelvollisia, joiden palveluaika oli silloin 2 vuotta.)

Espoon kaupunki rosvona

Lindorff-niminen perimistoimisto lähetti epäystävällisen kirjeen, jossa minun käskettiin maksaa 79,98 euroa kolmesta kirjasta, jotka kukin olivat hitusen yli kaksi kuukautta eräpäivän. Kirjat (Pessoa, Kawabata ja yksi kolmas) palautettiin ja säädetty ”sakko” eli myöhästymismaksu suoritettiin.

Se oli korkeanlainen, mutta ei siitä kannata kirjoittaa. Käytäntö on vanha ja periaatteessa oikea. Kun ei palauta ajallaan niin sitten maksaa.

Perintätoimiston vaatimaa 16 euroa en aio maksaa maksuvaatimuksen lähettämisestä. Nähdäkseni kuluttajansuoja perinnässä on retuperällä. Sähköyhtiöt ja puhelinoperaattorit on saatu jollain tavalla aisoihin – sähköjä ei enää saa katkaista noin vain, ja puhelinoperaattorien erittäin tuottoisa bisnes sulkea kännykkä laakista ja vaatia hirveä maksu avaamisesta on aiheuttanut ikävää huomiota. Ainakin minä olen rähissyt siitä liikenneministeriön virkamiehille ja huomauttanut, että on sellaisiakin asiakkaita, jotka maksaisivat heti, jos saisivat esimerkiksi… tekstiviestin.

Opetan nyt kuitenkin perimistoimistoille ilmaiseksi, että perimiskirjeessä oleva maininta ”velkanne lyhentämisestä” on virheellinen ja osoittaa, että Lindorff käyttää turhan huonoja juristeja.

Aion lähettää Lindorffille haastemiehen, joka ottaa saantitodistuksen, kun ilmoitan, että kiistän heidän väittämänsä saamisen sekä perusteeltaan että etenkin määrältään. Oikeuspaikka on Raaseporin käräjäoikeus. Rikosilmoitus kiskonnasta Turun poliisille voisi myös tehdä terää.

En ole velkaa heille enkä Espoon kaupungille. Sen sijaan minulta vaaditaan vahingonkorvausta, josta siis suoritin luultavasti kunnalliseen päätökseen perustuvan osan.

Kunnallisten maksujen siirtäminen kohdittain hämäräperäisen perintätoimistobisneksen saalistuskentälle on hävytöntä ja sopimatonta ja lisäksi lakiin perustumatonta.

Jos Espoon kaupunki arvioi, kuten luulen, että tämä on julkinen maksu, ei sitä voi noin vain siirtää kolmannelle. Kas kun eivät saman tien myy näitä saamisiaan islantilaiselle pankille.

Herätys, kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Juhani Hakala. Huomio, kaupunginvaltuuston juristiedustaja Saija Äikäs-Idänpään-Heikkilä!

Asento, kirjastotoimen johtaja Ulla Packalén!

Hävetkää, jos osaatte. Ja kun käytätte perimistoimistoa, käyttäisitte espoolaista ettekä turkulaista. itse tosin olen kirkkonummelainen, mutta kuinka satuinkaan hairahtumaan vieraisiin. Kirkkonummen kirjastossa asiakkaita muuten palvellaan eikä heille lähetellä sivullisen nimissä kiristysluonteisia uhkauskirjeitä.

Olen sassaroinut kymmenen – kaksikymmentä vuotta etenkin tekijänoikeuden yhteydessä aluekirjastojen ja tieteellisten kirjastojen puolesta ja vedonnut niiden merkittäviin yleishyödyllisiin tehtäviin, ja juuri siitä syystä haluan kiinnittää näkyvällä tavalla huomion tähän käytäntöön, jota en jaksa käsittää yleishyödylliseksi.

(Ks. oma kommenttini ja viittaus Laki saatavien perinnästä 22.4.1999/513 - perimiskulujen enimmäismääristä.)

Kapea raha

Äidinisäni sanoi, että ensimmäisen maailmansodan aikana ja 20-luvulla elämä oli nykyiseen – puhuimme 80-luvulla – verrattuna karkeaa ja ihmiset raakoja.

Hämmennyin, koska olin kyllä mielessäni arvioinut hänetkin enemmän saha- kuin höylätavaran puolelle.

Puhuimme aika monista asioista, jollaisista ei ollut tapana puhua, ja tästä olen kiitollinen. Kukaties sain nostaa korkoa etuoikeutetusta asemastani sukupolveni vanhimpana lapsenlapsena.

Köyhyydestä hän tiesi paljon.

Luen viisasta kirjaa ja totean, että erilaisten taloustieteellisten ja poliittisten teorioiden mukaan perimmäinen käyttövoima on ihmisten pahuus, esimerkiksi ahneus, voitonhimo, omanvoitonpyyntö.

Katsellessani Yhdysvaltojen hajoamista enteileviä uutisia, etenkin tehdä miljoonia työttömiä päästämällä autotehtaat konkurssiin, kuulostelen järjen ääntä.

Miksi pankkeja ei saa päästää konkurssiin? – Koska ensimmäisinä kärsisivät ”kunnon ihmiset” eli keskiluokka. Talletukset katoaisivat savuna ilmaan ja asuntolainat menisivät korkoineen suoraan maksuun.

Silti tunnistan itsessäni General Motorsista ja Islannin asioista lukiessani taloustieteellisesti ja poliittisesti huomioon otettavan tunteen: vahingonilon eli kyvyn nauttia toiselle sattuneesta häverikistä.

Ranskassa kuuluu olevan yksi oikein ajatteleva ihminen. Olisi ehkä liityttävä hänen puolueeseensa, jonka nimi on vallankumouksellinen kommunistipuolue.

Ensimmäinen vaatimus on selkeä. Työntekijöiden ja virkamiesten irtisanominen on kiellettävä lailla.

Itse olisin kyllä sitä mieltä, että ulosottomiesten erottaminen olisi kuitenkin sallittava.

Espanjan valtio teki neljätoista peräkkäistä konkurssia 1557-1696. Ongelma oli hopea, jota saatiin nyt sata laivalastia kuukaudessa. Espanjalaiset luulivat, että hopea on rahaa.

Putin ja Medvejev käsittivät ilmeisesti eilen, että kulta ei ole rahaa, eikä liioin öljy eikä maakaasu. Sanovat, että tekeillä on devalvaatio.

Jalometalleilla ja fossiilisilla polttoaineilla ei ole arvoa, jos kukaan ei osta niitä, eikä niillä ole enempää arvoa kuin mitä niistä maksetaan.

Vuonna 2006 maailman taloudellinen tuotanto oli dollareissa 0,047 triljoonaa brutto. Liikkeelle laskettujen johdannaisten (derivatiivien) yhteenlaskettu arvo oli 0,4 triljoonaa eli lähes kymmenkertainen. Leikkirahan (funny money) rinnalle oli noussut varjoraha (shadow-money), jonka vakuuksien arvottomuus oli kätketty hajauttamalla niihin kytkeytyvät asiakirjat riittävän monimutkaisesti.

Tässä vaiheessa voimme olla varmoja vähintään siitä, että finanssi-innovaatiot eli keskeinen osa uutta verkostotaloutta kusi kouraan.

Samalla voimme huoleti lakata kunnioittamasta suurrikkaita, heidän pankkiirejaan ja neuvonantajiaan, sikäli kuin olemme kunnioittaneetkaan. Merkittävin osin heidän taitonsa ja lahjakkuutensa on täsmälleen sama kuin lottovoittajan.

Suosittelen Wikipedian artikkelia ”United States public debt”.

Lukeilla oleva kirjani on Niall Ferguson, The Ascent of Money. A Financial History of the World (2008) - (ISBN 978-2-846-14106-5).

Yksityissakko

Ennen pääasiaa ihastunut älähdys Veikko Sonnisen puheesta Tieto-Finlandian yhteydessä. Veikko toimi vuosikymmenet kustantajien renkinä Suomen Kustannusyhdistyksen johtajana; hänen edeltäjänsä oli mahdottoman sympaattinen Unto Lappi.

Vaikka mies on siirtynyt eläkkeelle, puheenvuoro oli ihailtava. Ja uudestaan: tämä ei ole kannanotto henkilöistä Panu Rajala tai Jari Tervo.

Yksityisen yrityksen määräämistä pysäköintivirhemaksuista, joita hovioikeuden mukaan ei siis voi periä, kannattaa käydä oikeutta, koska asia on mutkikas.

Arvaan että korkein oikeus myöntää valitusluvan niin että lopullista sääntöä saadaan odottaa.

Julkisuudessa on viitattu perustuslakiin, mutta ei sitä välttämättä tarvita tämän asian ratkaisemiseen.

Taustakysymys liittyy sopimustyyppiin, jolla oli ennen kunnioitettavan mutkikas nimi, innominaattikontrahti.

Tuo korkea sana mainittiin muinoin tenttimässäni J.W. Chydeniuksen oppikirjassa. Se selitettiin viittaamalla raitiovaunulla ajelemiseen. Ilman minkäänlaista kirjallista tai suullista tahdonilmaisua raitiotievaunuun nouseva kansalainen on velvollinen suorittamaan tariffin mukaisen hinnan eli lunastamaan piljetin. Käyttäytymisellään eli vaunuun nousemalla hän on osoittanut halukkuutensa saada kuljetusta eli kyyditystä, josta on aina tapana periä maksu.

Tämä oli taitavasti selitetty, koska siinä vältyttiin puhumasta ”vuokrasta”, ja toisaalta sana ”palvelu” tarkoitti oikeuskielessä palkollisen eli piian tai rengin toimintaa.

Pysäköintimaksusta puhuttaessa on ensin ajateltava kauppaliikettä. Ne ovat kaikki ”valintamyymälöitä”. Mitä on sanottava, jos kerään kärryn täyteen ruokatavaraa ja ilmoitan kassalla pitäväni ne maksamatta, koska en ole sopinut kauppiaan enkä myyjän kanssa mistään maksuista.

Mitä tähän meininkiin on vastattava, kysytään joskus oikeustieteen seminaariopetuksessa.

Oikea vastaus: kauppias on panemalla tavarat hyllyyn hintamerkinnöin tehnyt myyntitarjouksen. Asiakas on ottanut tavarat hallintaansa ja siten toimimalla (työntämällä vaunut kassalle) hyväksynyt tarjouksen, jolloin sopimus (irtaimen kauppa) on syntynyt. Samoilla perusteluilla tavaran vieminen kaupasta on omaisuusrikos, näpistys tai varkaus.

Pysäköintitilanne on erilainen. Monet tilojen tai tontin haltijat tarjoavat ilmaisen pysäköinnin asiakkailleen – esimerkiksi huoltoasemat, hampurilaispaikat ja kaikki marketit.

Kaupunkikeskustoissa on pulaa pysäköintipaikoista. Jos paikkoja ei ole osoitettu esimerkiksi maalauksin tai kyltein, auton jättäminen yksityisalueelle, esimerkiksi kaupunkitalon pihaan, on toisen omaisuuden luvatonta käyttämistä, josta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus. Tilanne on sama kuin romuvaraston tuominen toisen tontille.

Pysäköinnistä tarkat pääsisivät päämääräänsä jättämällä auton tuulilasiin lapun: ”Velkomus. Pysäköimällä alueellemme olette aiheuttanut meille 40 euron tulonmenetyksen. Ellette korvaa tätä vahinkoa vapaaehtoisesti maksamalla… tulemme perimään sen oikeusteitse.”

Kuvion onnistuminen edellyttää selvää merkkiä: pysäköinti kielletty – ei koske ( …).

Näin tilanne pysyy riita-asiana, eikä viranomaisille kuuluvaa rankaisemisen oikeutta loukata.

Juuri tämä menettely on käytössä pysäköintihalleista. Painamalla nappia ja ottamalla kortin saan puomi auki ja teen kaupan – ostan pysäköintiaikaa.

Suosittelen Erottajan hallia – sitä alempaa, väljää.

Jos pysäköintiyhtiö olisi kysynyt minulta, olisin veloittanut tästä asiantuntijalausunnosta palkkion. Lausunnossa olisin ärähtänyt, etteivät suomalaiset osaa perustaa maanpäällistä pysäköintilaitosta. Syyn tiedän. Pysäköintilaitoksella on tietty vahingonkorvausvastuu asiakkailleen, esimerkiksi työntekijänsä aiheuttamasta tulipalosta. Meillä halutaan rahaa mutta ei mitään vastuuta.

(Pysäköintilaitos ei ole vastuussa auton varastamisesta mutta todellakin mm. työntekijöittensä aiheuttamista vahingoista. Jos hallin katosta putoaa kivi konepellille, pysäköintilaitos vastaa vaikka olisi painattanut millaisia rajoitusehtoja tikettiin.)

Murroskohdista

(Keskiviikko – torstai: Lappeenranta)

Mielenkiintoa herättänyt ja ajankohtaiseksi tullut Hannu Salamaa ja jumalanpilkkaa koskenut mainintani oli aiottu johdannoksi. Itse tapahtumasarjasta on hyllyssäni kirjoja ja myös vähemmän tunnettu nide, Otavan painattama kokoelma lehtikirjoittelusta.

Tunnustamista rikosasiassa sivunneet kommentit ja kirjoitukset vaativat yhdenlisäyksen. Tuomioistuin ei saa uskoa sokeasti tunnustukseen, koska sellaisen saa aikaa esimerkiksi kiduttamalla. Jo menneiden noitaoikeudenkäyntien aikana tunnustuksen kiskominen epäillystä oli noitamestareiden ja tuomareiden kunnia-asia.

Myös Suomessa tapahtui 1960-luvulla ”episteeminen ruptuura” (Foucault) eli tieto-opillinen siirros, murtuma.

Kun Salama lopulta armahdettiin, meneillään oli Tshekkoslovakian kevään ja syksyn vuosi ja Pariisin opiskelijamellakat. Seuraava vuosi oli Yhdysvalloissa ”pitkä kuuma kesä”. Sitten nousivat voimiinsa punaiset armeijat. Kiinassa oli kulttuurivallankumous etenkin 1966-1969.

Suomessa oli vanhan valtaus marraskuussa 1968. Tuota tapahtumaa – ylioppilaskunta ”valtasi” oman talonsa – on muisteltu paljon ja naureskeltukin.

En naureskelisi, vaikken mukana ollutkaan.

Presidentti Kekkonen oli osoittanut monin tavoin haaleaa mieltä tuomioistuinlaitokselle, eikä välttämättömiäkään parannuksia saatu aikaan, koska rahaa ei herunut.

Pommi putosi presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastatteluna 1970. Kekkonen kertoi käsityksiään tuomioistuimista ja tuomioista, eikä se käsitys ollut myönteinen.

En saa tuosta tekstistä enkä ajan muista asiakirjoista – esimerkiksi tuomioistuinlaitostyöryhmän mietinnöstä – samaa makua ja hajua kuin sain niiden ilmestyessä.

Kekkonen sai asiantuntevaa apua. Kansliapäällikkönä toimi Antero Jyränki, jolle järjestyi myöhemmin vaikeuksia Zavidovo-vuodon yhteydessä. Tuomioistuinten kritiikin yhteydessä mainitaan joskus taustavaikuttajina Aulis Aarnio ja Olavi Heinonen, jotka molemmat ovat tätä nykyä hyvin arvostettuja eläkeläisiä. Heinosesta tuli, korkeimman oikeuden kovasti vastustaessa, 32-vuotiaana apulaisprofessorina kaikkien aikojen nuorin korkeimman oikeuden jäsen ja myöhemmin korkeimman oikeuden enemmistön sitä puoltaessa tuomioistuimen presidentti. Aarnio puolestaan on yksi harvoista kansainvälisesti merkittävistä juristeista maassamme. Molempia on pidetty maltillisina sosialidemokraatteina ja toisin kuin monet harrrastelijakommunistit kummatkin ovat tuota juurta myös syntyperänsä ja taustansa takia.

Tuomioistuinlaitoksen hämmentäminen oli osa sitä kaikkien arvojen uudelleen arviointia, joka oli käynnissä 1970-luvulla. Tulkintoja saa esittää, mutta en oikein tiedä Kekkosen omasta radikaaliudesta. Ainakin hän arvioi, että käsillä olevista radikaaleista oli hänelle hyötyä ja hän osoitti vahvasti suosiotaan uudenlaisille menneisyyden tulkinnoille, kuten Lapualaisoopperalle ja Hannu Salamalle ja tietenkin Väinö Linnalle.

Tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta näkee yhtä huonosti kuin sen sisäpuolelta, miten valtavan suuri muutos on ollut.

Suomalaisten tuomioistuinten väitetty riippumattomuus oli yhtä tyhjän kanssa. Korkeinta oikeutta edeltänyt senaatti oli keisarin asettama elin. Vuonna 1918 perustettu korkein oikeus siirrettiin varmuuden vuoksi syrjään kapinan jälkiselvittelyistä. Se ei esittänyt mainittavaa roolia1930-luvun alun oikeistoliikehdinnän aikana eikä sotien jälkeen.

Piti olla vihainen mies, sellainen kuin Kekkonen, että suuttui niin kilttiin ja taipuisaan tuomioistuinlaitokseen.

On väitetty, että Suomessa hyvän ja huonon, kulttuurin ja vastakulttuurin, välinen jännite olisi ollut poikkeuksellisen suuri.

Tämä on mielenkiintoinen ajatuskuvio. Haluan kehitellä sitä kykyjeni mukaan. Takapajuisuudesta vaurauteen metsäteollisuudellaan ponkaissut Suomi oli yksi Euroopan takapajuisimpia valtioita vähän joka suhteessa. Viimeksi luin Suomen kustannustoiminnan historiasta, että vuolaasti kiitelty lukutaitokin taisi olla todellisuudessa aika passiivista, kunnes kansakoulu alkoi toden teolla vaikuttaa.

Kuka ties Suomi oli yksi Euroopan epädemokraattisuuden linnakkeista.
Jos näin on, se linnake alkoi kaatua Hannu Salaman ja Urho Kekkosen sekä monien muiden toimesta 1960-luvulla. Näköämme häiritsee toistaiseksi Neuvostoliitto ja DDR:n ihannointi – mutta sen voi tietysti hahmottaa osana syvältä ytimistä kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon puutetta.

Kuten huomaatte, lukijat, tämä on kysymys, ja sellaisenakin keskeneräinen. Blogi on sopiva paikka kysymyksille.

Möbius

Muistiinpanot eli siis tietokone mukaan ja kaikki sen lisäksi. Luentoja ja virka-asioita Lappeenrannassa kolme kokonaista päivää. Illoiksi Simon Schaman juuri ilmestynyt ”American Future – a History” eli Amerikan tulevaisuuden historia. Suuret syrjälleen menon vuodet 1932, 1976, 2008…

Olen usein kirjoittanut luennon tai esityksen muistiinpanot blogiksi, en tänään.

Televisiossa on näytetty tositapahtumiin perustunut draama Hannu Salamasta. Se jäi muutaman vilkaisun varaan.

Eilen annoin eteenpäin valikoiman Haavikon runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Panin nimeksi ”Kevyesti käyden, ympäri kiirehtien”, kun olin käsittänyt, että se lyyrinen elämäntyö oli sulkeutuva, niin kuin sonaattimuodossa.

Nimi on italiaksi allegro andante, rondo presto.

Ajattelin, kirjoitanko Salamasta mitään. Olin mukana jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä. Isäni oli Salaman asianajajana. Tekee mieli huomauttaa ainakin juristeille, että Salaman raastuvanoikeudelle lähettämä tunnustus teki asian vaikeaksi. Minua se säälitti silloin ja nyt. Olisimme saaneet oman Dreyfus-juttumme, mutta kirjailijan ele tekee mahdottomaksi sanoa, olisiko Suomessa tuomittu 1960-luvulla romaanikirjailija poliittisin perustein.

Tunnustus on rikosasiassa niin vahva asia, ettei tuomioistuin voi oikein jättää sitä huomiotta. Silti korkein oikeus äänesti. Juuri ylimääräiseksi neuvokseksi tullut Paavo Salervo olisi hylännyt syytteen.

Itse tapaus ei liittynyt pahemmin Jumalaan eikä arkkipiispaan, vaan politiikkaan. Salaman ympärille taas ryhmittyi lähes koko kirjallinen kerma. Siitäköhän Hannu hermostui?

Mutta Salama ja Haavikko, jotka molemmat erehtyivät sitkeästi yhteiskunnallisissa analyyseissään, opettavat meille tärkeän asian kirjallisuudesta.

Hyvin kirjoittaminen on vähemmistötaidetta. Se ei kerta kaikkiaan voi sattua yksiin tapahtumien mielekkyyden tai enemmistön totuuden kanssa. Pitää paikkansa, että Jumala pilkkasi Salamaa, mutta ei tämä ole puolestaan antanut sitä anteeksi. Pitää paikkansa, että läntinen talousjärjestelmä on romahtamassa nyt, kun Haavikko ei ole ennustamassa tuhon tuloa.

Minusta on mieluisaa, että kirjojen lopussa on yleensä muutama tyhjä lehti – painoarkin 16 sivusta yli jääneitä. Se kertoo mielestäni lukijalle mahdollisimman selvästi, että tekstiä seuraa läpitunkematon tyhjyys.

Hyvässä tekstissä on vain yksi pinta niin kuin Möbiuksen renkaassa. Kuva. Wikipedia. Tee se. Siihen riittää nitomakone ja paperiliuska. Leikkaa se pitkin pituuttaan halki.

Renkaasta tulee alkuperäistä suurempi rengas. Tekstin sisällä on alkuperäistä suurempi teksti.

Menetelmäpatentti

Kerrankin saan aiheen kirjoittaa, että eduskunta teki yksimielisesti oikean päätöksen ja Helsingin Sanomat julkaisi osuvan uutisen ja täydensi sitä oivallisella pääkirjoituksella.

Kiinnostunut lukija haluaa kääntää sivua, koska aihe ei ole kiinnostava. Sellaista mielennousemaa vastaan ei ole väittämistä.

Toisaalta maailmassa tehdään paljon pahaa sen turvin, että asiat pidetään monimutkaisina ja käytetään kohtalokkaita sanoja, kuten ”menetelmäpatentti” tai ”analogiamenetelmäpatentti”.

Yhdysvallat lähimpinä aateveljineen on kunnostautunut kymmenisen vuotta pitämällä kiinni suuryritysten patenteista niin tiukasti, että erilaiset köyhien maiden ihmiset saavat rauhassa kuolla tauteihin, ellei ole, millä maksaa patenttilisensseistä.

Sveitsi ei ole tässä asiassa sekään millään muotoa puhdas.

Tilanne on kovin toinen kuin tekijänoikeudessa, jossa keskustelua käydään enimmäkseen nuorison riennoista ja tekijöiden tulotasosta. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta ei niitä voi verrata lääkepatenttien elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Suomi keinotteli erittäin onnistuneesti lääkemarkkinoilla yli 50 vuotta. Meillä oli laki ja kuuluimme kaikkiin kansainvälisiin järjestöihin, mutta lääkeaineille me emme myöntäneet patentteja – valmistusmenetelmille vain.

Ilmoitetut syyt olivat humanitaarisia. Todellinen syy oli erittäin tuottoisa kauppa. Suomalaiset lääketehtaat kopioivat muualla patentoituja lääkeaineita ja veivät niitä junalasteittain Neuvostoliittoon.

Jos olette joskus miettineet, miksi meillä on ainakin yksi rikas lääketehdas, vastaus on tuossa.

Nyt eduskunta hyväksyi myös analogiamenetelmäpatentilla suojatut valmisteet lääkevaihdon piiriin. Apteekki siis ehdottaa vaihtamista halvempaan, korvaavaan tuotteeseen. Laissa oli patentin loukkaamisen vaaran takia tähän asti aukko. Uutisten mukaan jopa USA:n suurlähettiläs pani juoksuksi asiassa ”puhuakseen järkeä” eduskunnalle, joka ei kuitenkaan kuunnellut ”järjen sanaa”.

En yritä selittää, mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys; asia on kiitettävän konstikas, ja siitä on kirjoitettu, ja lisäksi joukko tuttaviani on ollut mukana riita-asioissa niin että oma kannanottoni ei ole millään muotoa tarpeen.

Haluan vain valistaa lukijoitani sanomalla jälleen kerran, että patenttijärjestelmä on huono ja kallis, mutta minkäs teet. Ainakin lääkkeissä ja pian elektroniikassa näyttää olevan totta, että todella uuden laitteen tai tuotteen tai menetelmän kehittäminen maksaa kymmeniä miljoonia. Lääkkeiden ja eräiden elektroniikan tuotosten kopioiminen on kilpailijoille kovin helppoa. Siksi uusien keksintöjen kehittäjille on annettava yksinoikeus yrittää ansaita keksinnöllä.

Käsitykseni on, että asia on näin. Tiedän erittäin hyvin, että monetkaan uudet, hienot keksinnöt eivät ole patentoitavissa. Esitteli aikoinani mm. nastarengaspatentin, joka meni kumoon, koska joku oli patentoinut Martiniquen saarella 60 vuotta aikaisemmin ajatuksen hakata rautanauloja kumirenkaisiin, jotta kärryt liikkuisivat sokeriruokopelloilla…

Kyyniset ja kallispalkkaiset patentti-ihmiset sanovat, että minkä tahansa keksinnön saa ajetuksi nurin, kun tarpeeksi yrittää. Aina löytyy uutuuden este tai puuttuu keksinnöllisyys (inventive step).

Toisaalta taas radioputki, transistori ja integroitu mikropiiri on kukin vuorollaan patentoitu, ja samoin salvarsan (kuppalääke), sulfa, aspirin ja penisilliini. ABC-jarruissa ja sutimisenestojärjestelmässä on kummassakin kymmenkunta keskeistä patenttia, joihin kaikki autotehtaat ovat ostaneet oikeudet.

Eduskunta ei kallistanut korvaansa. Yksi nyt kriisiytyneen ”kapitalismin” remonttia vaativista epäkohdista on patenttijärjestelmä. Tiettävästi joukko amerikkalaisia korkeimman tason poliitikkoja on omine rahoineen mukana bisneksessä.

Remonttiin!

Odote

Riittää puuhaa ikäihmisten kanssa. Olen itse yksi heistä.

Jatkona eiliseen: maakunnalliset erot ovat merkittäviä kaikissa kuolinsyissä.

Lähteessä ”Kuolleisuuden alue-erot ja niiden historia” keski-ikäisten miesten poikkeuksellisen suuren kuolevuuden syyksi sanotaan sepelvaltimotaudit, itsemurhat ja tapaturmat. (Löytyy otsikolla hakukoneesta.)

Sama epätasapaino koskee ammatteja. Tilastokeskuksen sivuilta löytyy taulukko 25-64 –vuotiaiden miesten ja naisten ikävakioidusta kokonaiskuolleisuudesta.

Siitä on luettavissa, että ammattiryhmissä miehillä on jopa kymmenen vuoden ero. Tässä taulukossa on puhe elinajanodotteesta, mutta sivuutamme tekniset seikat pysyäksemme asiassa.

Eräissä työläisammateissa (sekatyö, asfalttityö) 70 ikävuotta ei mene tilastollisesti rikki. Sitä vastoin professoreilla ja piispoilla 80 on selvä tapaus. Naispuolinen uskonnollis-sosiaalisen työn tekijä tai korkeakouluvirassa toimiva hätyyttelee tilastollisesti (siis puhe on nyt elävistä) 90 ikävuoden rajaa.

Keskusteluissa jahkataan ikäpyramidin muotoa. Se on tiedetty jo puoli vuosisataa, että ennen pitkää meillä on hurja osuus väestöä muka eläkkeellä.

Eläkettä saadaan jos talousjärjestelmä toimii, ja vanhoilla se toimi huonosti jo ennen tätä suurta yleismaailmallista pulakakutta, joka alkoi äsken eikä pääty pian.

Siitä osaan sanoa mielipiteen, että kun kukin kuolee ajallaan, siinä ei ole suuria ongelmia, surua vain. Menehtyminen ajattomalla ajalla on paha asia.

Siitä en osaa sanoa käsitystä, miksi maailmanuskonnot tähdentävät huolenpitoa huono-osaisista. Ainakin almujen antaminen on mm. islamin uskossa keskeinen velvollisuus.

Kristinuskossa asia on hyvin hämärä. Esimerkiksi nyt vallalla olevassa amerikkalaisessa kristillisyyden versiossa köyhyyden ja rikkauden sovittamaton vastakohtaisuus on unohdettu täysin.

Kukaties tämä on protestanttien perusoivalluksia – asiallisesti elellen saa palkkansa jo maan päällä, Sveitsin frangeina. Tämä ajatus ei ole parodia tietysti kalvinistisista korostuksista.

Evankeliumit ovat joka tapauksessa auttamattoman radikaaleja. Tämä puuseppä-kirvesmiehen poika, josta niissä on puhe, osoitti opetuksensa ja vetoomuksensa köyhille – oikeasti rahattomille, osattomille, onnettomille.

Rikkaista hän häjyili monin tavoin.

Kun köyhyys otettiin yli tuhat vuotta myöhemmin uudestaan esiin, yksi liikkeen johtajista otti ja saarnasi linnuille. Meidän kielellämme puhuen hän ei pitänyt ympäristöä haltuunoton kohteena.

Ehkä vastaus on tuolla suunnalla. Linnut ja kedon kukat ovat totisesti köyhiä.

Pahoinvointi

Suhteellisen uskottavan kuvan yhteiskunnan tilasta saa itsemurhatilastoista.


Suomessa itsemurha on työikäisten miesten toiseksi yleisin kuolinsyy sepelvaltimotaudin jälkeen, ja alle 35-vuotiailla se lienee yleisin.


Itsemurhat painottuvat syrjäseudulle. Maailman terveysjärjestön Top Ten on tällainen



Maa Miehiä Naisia
Liettua 73.7 13.7
Venäjä 72.9 13.7
Viro 64.3 14.1
Latvia 59.5 11.8
Kazakhstan 51.9 9.5
Unkari 49.2 15.6
Valko-Venäjä 48.7 9.6
Slovenia 48.0 13.9
Sri Lanka 44.7 16.6
Suomi 38.7 10.7

Tämä lista antaa luvan väittää, että eräät valtion rahat on todellakin kohdistettu kyseenalaisesti.

Yllättävän moni on salaa sitä mieltä, että surkimukset joutavatkin kuolla.

Kun kuolema on ehdoton, itseään vahvoiksi luulevien eli niiden, jotka eivät suostu surkimuksiksi, elämisen ehdoton luetaan suoraan tästä asenteesta.

Jos he ovat sulkevat korvansa, he ovat loisia maapallon turkissa.

Näiden köyhyysrajalla romahtaneiden, köyttä kehivien tai liipaisinta tapailevien henkilöiden pitäisi viinanhöyryissään miettiä kansanliikettä ”hyvinvoivan” 80 prosentin auttamiseksi.

Espoona avuksi tarvitaan Pohjois-Karjalaa, Koillismaata ja Kainuuta. Peräkamarin pojat osaisivat auttaa itkeviä insinöörejä, koska he ovat oikeasti kokeneet elämässä jotain.

Virallinen yhteiskunta lisää syrjäytyneiden vainoamista.

Tietoverkkoja ajatellen – nuo puheet yhteisöllisyydestä. Eivät ne syrjäytyneet ihmiset tule yhteisöihin, koska he ovat syrjässä, liian kaukana, liian humalassa.

Verkossa viestintää halutaan rajoittaa, valvoa ja vainota. Ja juuri se on aika monien liian nuorten, liian syrjäytyneiden ihmisten tapa pitää yhteyttä!

Eikä kukaan sano, että se on parempi kuin ei mitään!

Listamania

(Uutinen – ei kuulu Suomi puoltavan EY:ssä tekijänoikeuden määräajan hurjaa pidentämistä esittävälle taiteelle. Kuuluu olevan muutenkin pakka hajallaan. Tällaista tietävät perillä olevat piirit.)

= = =

Amazonin sivupalkeissa on otsikolla ”Listmania” kirjava kokoelma ihmisten kasaamia listoja, yleensä ”10 parasta”.

Keskustelemme Donnerin kanssa radiossa elokuvan listoista. Ainakin Sight and Soundin vuoden 2002 lista on kuuluisa. Muistan ajan, jolloin Sight and Sound oli minulle liian maalainen – olin tullut muutama kuukausi sitten kaupunkiin ja ehtinyt vakuuttua siitä, että Cahiers du Cinema sekä G. Sadoulin kaksi elokuvan hakuteosta ja André Bazinin elokuvan teoria (myöhemmin suomennettu nimellä Mitä elokuva on) ovat ainoat lähteet, joihin aikuinen (19 v.) ihminen ilkeää seurassa vedota.

Tuo mainitsemani lista löytyy suoraan googlettamalla. Oma listani löytyy YLE:n ohjelmani blogista ja panen sen myös tähän:

Citizen Kane (Welles)
The Godfather and The Godfather Part II (Coppola)
Notte di San Lorenzo - Tähtikirkas yö (Taviani)
Un condamné a mort s'est échappé - Kuolemaantuomittu on karannut (Bresson)
Dr. Strangelove (Kubrick)
Ladri dei bicicletti - Polkupyörävaras (De Sica)
Raging Bull (Scorsese)
Vertigo (Hitchcock)
Viridiana (Bunuel)
La Régle du jeu - Pelin säännöt (Renoir)
Derzu Uzala (Kurosawa)
Rio Bravo (Hawks)
Seven Samurai (Kurosawa)
2001: A Space Odyssey (Kubrick)
Sunset Blvd. (Wilder)
Il vangelo seconde Matteo - Matteuksen evankeliumi (Pasolini)Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (Mizoguchi)
Apocalypse Now (Coppola)
Casablanca (Curtiz)
City Lights – Kaupungin valot (Chaplin)
Fanny och Alexander (Bergman)
Singin' in the Rain – Laulavat sadepisarat (Kelly, Donen)
Andrei Rublev (Tarkovsky)
La Notte - Yö (Antonioni)
Chinatown (Polanski)
La Grande Illusion - Suuri illuusio (Renoir)
Some Like It Hot - Piukat paikat (Wilder)
Wild Bunch - Hurja Joukko (Peckinpah)
La strada - Tie (Fellini)
The Searchers (Ford)
Amarcord (Fellini)
A bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (Godard)
Jules et Jim (Truffaut)
Les Enfants du paradis (Carné)
On the Waterfront - Alaston satama (Kazan)
Gertrud (Dreyer)
Det sjunde inseglet - Seitsemäs sinetti (Bergman)
Taxi Driver (Scorsese)
Smultronstället - Mansikkapaikka (Bergman)
I buoni, i bruti, i cattivi - Hyvät, pahat ja rumat (Leone)
Pickpocket (Bresson)
Pulp Fiction (Taratino
The Third Man (Reed)
Big Sleep - Syvä uni (Hawks)
Mujeres al borde de un ataque de nervios - Naisia hermoromahduksen partaalla (Almodovar)
Aleksandr Nevski (Eisenstein)
Grozny Ivan - Iivana Julma (Eisenstein)
M - eine Stadt sucht ein Mörder - M - kaupunki etsii murhaajaa (Lang)
Great Guns - Miljoonamonnit motissa (Laurel & Hardy)
Shoah (Lanzman)

Listalla on monia elokuvia pelkän vieraskoreuden tähden. Tarkemmin ajatellen vaihtaisin Fordin Etsijät Stevensin Etäisten laaksojen mieheen, sillä muistin vasta tuon listan laatimisen jälkeen, että siinä on suursuosikkini Jack Palance pahiksena.

Katselin kirjahyllystäni vastaavia virityksiä. Kyllä snobismi on helppoa. Chaplinin filmi olisi vaihdettava Ritari Sinipartaan (Monsieur Verdoux), von Trier olisi otettava Carl Dreyerin sijaan, Kurosawa korvattavat Ozulla – ja missä on Satyajit Ray!

Raskas musiikki

Musiikki on sodan jatkamista toisin keinoin.

Alex Ross (”The Rest is Noise. Listenig to the Twentieth Century”) kiinnittää aivan oikein suuren huomion asiaan, joka tallautui vuosikymmeniksi erilaisten marxismien ja hermeneutiikkojen jalkoihin.

Ensimmäinen maailmansota merkitsi kovaa iskua Saksan musiikille, joka oli hallinnut maailmaa ja ollut melkein sama asia kuin saksalaisuus useita vuosisatoja. Saksalaisuus sisältää tässä tapauksessa saksaa puhuvat maat eli etenkin Itävalta-Unkarin.

Teoreettisesti edistynein uusi musiikki jatkui Wienissä 1920-luvulla, mutta kyllä ihmiset käsittivät, että sekä ensimmäinen että sitten toinen maailmansota olivat wagnerilaisia näytelmiä. Ja Wagnerin suoranainen edeltäjä oli tietysti Bach – maailma aatteineen rakenteistettuna johdonmukaisen harmonisesti ääniksi.

Mutta harmonia oli kulunut loppuun.

Valtavirtaan nousivat Venäjä-Neuvostoliitto, Ranska, useat pienten maiden säveltäjät (Bartok, Janacek, Sibelius) ja täsmälleen tähän yhteyteen kuuluva modernistinen rytmimusiikki (Cole Porter, Gershwin, Duke Ellington jne.).

Italian suuri oopperaperinne jatkui etenkin New Yorkissa – tosin itävaltalainen Mahler oli ollut Metropolitan-oopperan kapellimestari, mutta ei monta vuotta. Kapellimestareista suurin oli Arturo Toscanini.

Saksan byrokraattisen, koulutetun ja koulumaisen musiikin rinnalle nousi demokraattis-populistinen musiikki, joka oli täynnä aitoja ja epäaitoja yhtymäkohtia kansanmusiikkiin ja kaukaisten kulttuurien musiikkiin.

Tunnetuin tapaus on Ravel, joka innostui jaavalaisesta soitannosta mutta puoliksi baskina sai espanjalaisiltakin tunnustusta myös ”syvän musiikin” (cante jondo) tuntijana. Vähemmän tunnettua on, että Debussy oleskeli Pietarissa ja innostui Rimsky-Korsakovista ja Musorgskystä.

Venäläinen Stravinski teki parhaansa väärentääkseen henkilöhistoriansa ja valehteli koko ikänsä, ettei venäläinen kansanmusiikki muka ollut vaikuttanut hänen Tulilintuunsa, Kevään pyhitykseen ja muihin tuon taivaallista. Saati liettualainen tai puolalainen.

Se ei ole totta.

Sibeliusta saa vapaasti sanoa neroksi, joka teki itse itsensä; suomalaiset asiantuntijat ovat kumminkin hikoilleet vähätelläkseen tässä kohdin Tshaikovskin merkitystä.

Mutta meillä oli kaksi korkealuokkaista säveltäjää, jotka kuuluivat tuohon demokraattis-populistiseen liikkeeseen: Toivo Kuula ja Leevi Madetoja.

Kun en tiedä vastausta, esitän vain kysymyksen. Toisen maailmansodan jälkeen Puola, Viro ja Suomi löysivät ihmemodernin musiikin (Stockhausen ja vastaava) labyrinteista jälleen kerran mummojen markkinoille: Virossa Pärt ja meillä etenkin Joonas Kokkonen ja Aulis Sallinen.

Oliko tämä merkittävä osa kansalaisyhteiskuntaa? Kapellimestari e. Ansermetin vihjeestä Bartok ja sitten Stravinski istuivat Nykissä kuuntelemassa, miten Charlie Parker sujautteli ”Kevään pyhitystä” sooloihinsa (”Koko”)

Kuvittelen että vastaus on myöntävä. Paljon puhuttu karvalakkiooppera, etenkin ”Viimeiset kiusaukset” osoittautui musiikillisesti houkuttelevaksi myös niille, joilla ei ollut oikeastaan edellytyksiä kovin kompleksisen musiikin vastaanottamiseen.

Jos ajatusketju pysyy koossa, se johtaa Esa-Pekka Saloseen, joka saattaa olla hyvin merkittävä aikalaissäveltäjä. Hänen suomalaisuuttaan ei tarvitse kysellä, mutta hän on oppinut puhuttelemaan myös Los Angelesia.

Kansainvälisessä ilmastonmuutoksessa musiikin asema kirjallisuuden rinnalla saattaa olla suurempi kuin metsäteollisuuden tai autoteollisuuden.

Ainakin musiikki on rahassa mitaten tietoverkkojen maailmassa ollut jo joitakin vuosia suurempi bisnes kuin terästeollisuus.

Ohjeita asiantuntijoille

Olen huolestunut. En tiedä mitä ajatella. Kirjaimellisesti joka päivä tulee uutisia, joihin sisältyy ehdotus, suositus tai päätös tietoverkkojen käytön rajoittamisesta.

Melkein yhtä usein tähdennetään yhteisöllisyyttä, jonka torjuttavaksi vastakohdaksi nimetään verkko.

Ihmisten olisi istuskeltava parkkipaikalla vuoleskelemassa ja syljeskelemässä. Verkossa roikkuminen tekee hulluksi.

Kaksinaisella mielellä annan asiantuntijoille ohjeen: älkää olko niin leuhkoja.

Keskusteluissa eli siis myös tässä blogissa esiintyy jatkuvasti vihjauksia, että keskustelukumppani on syvän tietämätön tieto- ja tietoliikennetekniikasta, aivan alkeista lähtien.

Sitä vastoin en ole koskaan huomannut faktorien tai graafikkojen puuttuneen keskusteluun ja sanoneen, että jokin uutuusromaani tai runokokoelma on tuskin ihastelun arvoinen, koska sen kuumaliimaus on tehty huolimatta ja 120-grammainen paperi on liian paksu, ja myös kirjasinvalinnassa silmä sairastaa.

Hyvin harvoin huomaan kirjoittamisen ammattilaisten tunkeutuvan punakynineen näyttämölle. Teen sen kyllä joskus itse; silloin tunnen tarvetta mainita, että aloitin Otavan kielenkorjaajana 1964 ja olen editoinut toisten tekstejä siitä alkaen ja saanut lisäksi itse opetusta erilaisilla epävirallisilla mestariluokilla.

Niin että älkää insinöörit ja valokuvaajat tuuppiko toisia, vaikka he eivät ole yhtä lahjakkaita kuin te.

Tietoverkoissa toimivat ihmiset, joiden kantalajia sanottiin muinaisuudessa nörteiksi, suhtautuvat yleensä ”sensuuriin” kielteisesti tai kiihkeän kielteisesti.

Minusta tuo suhtautumistapa osoittaa tottumattomuutta ajattelemiseen.

Sensuuri ja vastuu eivät ole sama asia. Sensuuri tarkoittaa ennakkokieltoja tai yleisiä rajoituksia. Tietty pornografia on sensuurin kynsissä. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rikos, joka merkitsee sensuuria.

Henkirikoksen valmisteleminen on ehkä kiellettävä. Nyt on kielletty joukkotuhonnan ja valtiopetoksen sekä yleisen järjestyksen aseellisen rikkomisen, salakuuntelun, salakatselun ja yleisvaarallisen rikoksen (tuhotyön), rahanväärennyksen ja terrorismin, maksuvälinepetoksen ja huumausainerikoksen valmistelu. (Rikoksen yritys on eri asia.)

Näihin tekoihin liittyy ”sensuuria”. En näe ongelmia siinä, että esimerkiksi tulipalon sytyttämistä tai pommin räjäyttämistä valmistelevia ”sensuroitaisiin”.

Olen siinä mielessä samaa mieltä verkkoaktivistien kanssa, että seuraan karsaasti viranomaisten pyrkimyksiä laajentaa valtuuksiaan verkossa.

Olen siinä mielessä eri mieltä, että noiden valtuuksien laajentaminen näyttää olevan eräissä tilanteissa paikallaan.

En täysin usko ministeriöiden, eduskunnan, poliisin, rajavartioston ja armeijan kykyyn arvioida ja ennakoida tietoverkkojen pahanlaatuisia ongelmia.

Olen selvillä siitä, että Internet voi olla suistumassa suuriin vaikeuksiin rakenteensa takia.

Muuta viisautta en osaa asiaan antaa kuin kehotuksen valppauteen ja yhdistelmän tervettä ja epätervettä epäluuloisuutta.

Olen poistunut monta kertaa eduskunnasta ja ministeriöistä muistellen Haavikko-vainaan lausumaa: ”Tämän asian olisin ymmärtänyt, ellei sitä olisi minulle selitetty.”

Kimmo

Olin joutua suunniltani kun löysin Lappeenrannan Teknillisen yliopiston kirjakaupasta kirjan, joka sisältää vastaukset lähes kaikkiin maailmankaikkeuden ongelmiin – Esko Valtanen, Tekniikan taulukkokirja, 15. painos. Sen kuin kysytte vaikka mikä on tuumaisen Whitworthin kierteiden lukumäärä – 8 tuumalle.

Vielä enemmän veti suuta messingille, kun säästin kalliin hinnan (75 euroa) löydettyäni kirjan kotikuntani kirjastosta, kiitos hyvien verkkosivujen.

Nytpä määritelmät ja kaavat sujuvat - jopa lujuusopin veto (tension), puristus (compression), taivutus, leikkaus, vääntö, nurjahdus, kiepahdus, käyryys, lujuus (strength), väsymislujuus, jännityskeskittymät, jäykkyys ja jännitykset.

J.E. Gordonin suurenmoisen kirjan (”The New Science of Strong Materials”) ophelle suosittelen takapajuisemmille lukijoille suhteellisen uutta Mark E. Eberhartin kirjaa ”Why Things Break”. Se on helpompi, asiantunteva ja hiukan lukijaa kosiskeleva.

Kirjoittaja kertoo, miten nuorina stuiduina MIT:ssa mietittiin fiksua keinoa murtaa Kryptonite-merkkiset polkupyörän lukot, joita oli polkupyörän pyörään kiinnitettynä lähes jokaisessa lyhtypylväässä ja pysäköintimittarissa yliopiston alueella. (Kyllä, tiedän myös YouTuben esittelemän kikan, josta ei ole nyt kysymys, koska valmistaja sai hepulin eikä lukkoa pysty enää tiirikoimaan tussikynällä.)

Nestemäistä typpeä (lämpötila -196 C) löytyy laboratorioista. Lorautetaan sitä lukolle ja napautetaan vasaralla päälle ja - presto! Erikoissupersitkeä metalli herahtaa siruiksi.

Lukijan pulssi kiihtyy, kun Eberhart selostaa, että tunnetun Challenger-sukkulan 0-tiivisterenkaan lisäksi Titanicin uppoaminen johtui todennäköisesti nyt hyvin tunnetusta lujuusopillisesta ilmiöstä (ductile to brittle transition).

Kun aine jäähtyy nopeasti, sen molekyylit saattavat jäädä hujan hajan eli amorfiseen tilaan ja menettää kiderakenteensa. Muuan tällainen aine on lasi. Kun atomit ovat miten sattuu, aine voi olla kovaa mutta helposti särkyvää, kuten lasi.

Titanicin suunnittelussa ei väitteen mukaan ollut muuta erikoisempaa vikaa kuin että lujuus oli laskettu normaaliin tapaan huoneenlämmössä. Aluksen rungon teräs oli varsin rikkipitoista. Liottaminen lähes nolla-asteisessa vedessä teki siitä huomattavasti kirja-arvoja hauraampaa. Liioitellen: se olisi kestänyt lämpimämmässä törmäämisen, mutta kylmässä vedessä teräs nurjahti, ja loppu on historiaa.

Itse ilmiö – valuraudan vaarat pakkasessa – on tuttu vanhemmalle sukupolvelle auton öljypohjasta ja sylinteriryhmän kannesta. Olen ollut pienenä poikana kauhistelemassa, miten mitätön pulteri tai musa on halkaissut öljypohjan pakkasella. (Tieteellinen luokitus on Lauri Viidan – musa = jaksaa heittää Pispalan harjulta järveen; pulteri = ei ihan jaksa, paitsi ehkä Late itse.)

Eberhart kehuu muistoillaan särkymättömistä lautasista ja kupeista. Muistan minäkin, kun baariin ilmestyi särkymättömiä Duralex-laseja. Kävimme heittämässä yhden tuusan nuuskaksi kiviseinään. Aspola paketoi: ”Se siitä ja sen kestävyydestä.”

Maa

Ei maata voi myydä. Zitting on väärässä. Sillanpää on oikeassa.

Olin eilen vieläpä Turussa ja nukuin yöni kuin mikäkin Gregor Samsa. Verkkoyhteys ei ottanut onnistuakseen, ja se järkytti mieltä. Olin noustessani valmistautunut melkein mihin tahansa. Mutta Elisa oli siis korjannut yön aikana pahat tapansa.

Ja kuvassa on tällä kertaa kansanrintamamiestalo, taloltamme joka sijaitsee tilalla.

Sillanpää siis kirjoitti (”Vanha valtias”):

”Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! – se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin… - - - Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. - - - ”

Talokkaat Pärsä ja Polsa ovat riidelleet koko erittäin pitkän ikänsä mitättömästä vainiosta, kuten Suomen maaseudulla on yleisesti ollut tapana.

Kun muissa maissa henkirikoksen motiivi on mustasukkaisuus tai poliittinen intohimo, Suomessa kirves heiluu ja puukko tikkaa tilus-, raja- ja tieriitojen takia. Ei mikään muu niin nostata miehen mieltä ja vihaa.

Vanha perinne, nyt kukaties katoava, oli valittaa aina senaatin peräseinään asti, koska sovinnon tekeminen maasta kävi miehuudelle, ellei hengelle.

Herrat ovat säätäneet lakeja, joiden mukaan kiinteistölle on valmistettava pääsy perustamalla esimerkiksi tieoikeus. Olisikohan sana ”tilustie” enää käytössä? Itse asumme kaava-alueen huonommalla puolella, joten erään kadun ylläpidosta vastaa ainakin teoriassa Autioniityn tiekunta – Ödesängs väglag.

Asian tekee hitusen hankalaksi se, että tietä ei ole olemassa eli joskus aikanaan on alettu ajaa tuosta peltojen poikki. Porkkalan vuokra-alueen aikana lähimetsässä on ajeltu ahkerasti panssarivaunulla ja samalla tien tapainen on leipoutunut tosi syvältä. Kun sitä ei siis ole mitenkään perustettu, se ei kestä liikennettä, vaan kuplii ja vetää kuopille.

Kunnan kanssa on käyty keskusteluja, jotka ovat heti paikalla törmänneet valtuustossa istuvan talonpoikaiston (ruots.) kovakorvaisuuteen.

Mutta maa on mystinen asia silloinkin kun se on jaettu kiinteistöiksi (ent. ”kiinteimistö”). Eikä vain Haavikko, joka kirjoitti, että ”tästä tulisi helposti kiinteän omaisuuden ylistys”.

Sillanpää:

”Myydä maata! Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisällys täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyri lisäämää tiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.”

Talo ja tila

Toivon ettei kollegani Matti I. Niemi lue tätä. Hän on esineoikeuden tuntija ja osaa uuden maakaaren.

Minulle valkeni vasta äskettäin, että taiten käytettävä sana ”talo” on kadonnut lakikielestä ja lainsäädännöstä. Sen paikalla on sana ”kiinteistö”.

”Taloa” ei löydy kiinteistönmuodostamislaista muussa kuin asumusta tarkoittavassa merkityksessä.

Minun saamani opin mukaan esimerkiksi Kauhavan kunnassa oli noin viisi kylää, joista joissakin oli vain yksi tai kaksi ”taloa”. Kiinteistö yksilöitiin sanomalla ”Kauhavan kunnan Kauhavan kylän talo numero 1 ylös 69”. Viimeinen numero kirjoitettiin maarekisteriin eskponenttina ja kiinteistöasiain pöytäkirjoihin kaksoispisteellisenä – 1:69.

Talo oli kantatalo eli maanjakotoimituksessa esimerkiksi 1700-luvulla perustettu ”talonumero” eli ”maakirjatalo”. Muistaakseni Espoossa oli nelinumeroisia eksponentteja, koska siellä siirtyminen maarekisteristä tonttirekisteriin sujui hitaasti. Kiinteistön numero siis oli vaikkapa 6:2438.

Lisäksi kiinteistöillä oli nimi. Enää ei taida olla. Toimituksessa – yleensä lohkomisessa – nimen sai ehdottaa itse, mutta maanmittari oli myös nopea ehdottamaan jotain tavanomaista, kuten ”Kivelä”, ”Suvela” tai ”Korpikallio”.

Kiinteistön omistajan ammatiksi ei välttämättä merkitty ”maanviljelijä”, vaan ”talollinen” tai talokas. Se tarkoitti oikeaa taloa.

Torppa ei ollut maarekisteriyksikkö, vaan kuului ”taloon” ja samoin tietysti lampuotitila ja mäkitupa.

Kaikki maalla oleva ja maalle rakennettu kuului tilaan, esimerkiksi torpan rakennukset, vaikka torppari olisi ne pystyttänyt omin käsin.

Talon poika on aivan eri asia kuin talonpoika. Oltiin talosta – eikä torpasta.

Manttaali ja osaluku eivät merkinneet enää mitään. Hallinnon tehottomuusperiaatteen mukaisesti niistä pidettiin kiinni kauan sotien jälkeen. Manttaali oli muinaisuudessa ollut veroluku, joskus kauan sitten yksi manttaali (”miesluku”) elinkelpoisen tilan tunnuksena.

Manttaalikuntia oli olemassa kauan. Niiden lainajyvästöt olivat kauan komeissa hirsimakasiineissa.

”Manttaalipösö” oli sopiva haukkumanimi, joka tarkoitti ökytalon isäntää, ja ökytalo puolestaan tarkoitti paikkakunnan oloissa epätavallisen suurta ja tuottoisaa tilaa eli taloa.

Taloilla keinottelun kulta-aikaa olivat ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet. Esimerkiksi Kirkkonummen Jorvas hajosi gulassien eli keinottelijoiden käsissä. Tyypillisesti keinottelijat ostivat maakirjatalon kaikkine tiluksineen, palstoittivat ja myivät halukkaille, ja näin syntyi epämääräistä pienasutusta.

En jaksa selvittää, olisivatko Helsingin pitäjän Tapanila ja Malmi syntyneet juuri näin, mutta arvaisin että ovat. (Helsingin kaupungin historia on laaja ja huono; Helsingin maalaiskunnan historia on uusi ja erinomainen, mutta minulla ei ole sitä.)

”Talonpoikainen tausta” ei siis tarkoita millään muotoa samaa kuin maalaistausta. Hyllyssäni on kuin onkin Pekka Haatasen suurenmoisen hyvä ”Suomen maalaisköyhäläisyys” (1968). Jo ennen tuota kirjaa oli kyllä tiedetty, että koko maassa ainakin kolme neljännestä väkiluvusta eli 1900-luvun alussa nälkärajan alapuolella ja vailla akan hameen kokoista maapalasta.

Tilattoman – esimerkiksi itsellisen eli loisen – sosiaalinen ero talolliseen oli suurempi kuin talollisen ero kreiviin tai vuorineuvokseen.

Tämän takia harrastelijakommunistien puhe ”työläisistä ja talonpojista” kuulostaa omituiselta. Olen itse tuntenut talollisia, joilla oli rahaakin lompakossa niin etteivät tahtoneet housut pysyä jalassa.

Tämän kirjoituksen laadin, kun tulin käsittäneeksi, että suomalaisen perusproosan (tyyppiä Marko Tapio) riittävä käsittäminen edellyttäisi nuorilta lukijoilta sosiaalihistorian lyhyttä oppimäärää, joka heiltä taitaa puuttua.

Kotus

”Kotus” tarkoittaa havumajaa tai pahanpäiväistä kömmänää. Lisäksi se on lyhenne Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimestä.

Opetusministeriö ehdottaa, että Kotukselta vähennetään 22 henkilötyövuotta, Taiteen keskustoimikunnalta 12, Museovirastolta 10 jne.

Kotus on suomen kieliin keskittynyt tutkimuslaitos. Sen sivuilta löytyy muun muassa vaikuttava määrä sananparsia ja kirjallisuuden klassikoita – Aho, Leino, Lehtonen, Kailas…

Se toimittaa sanakirjaa ja on keskittynyt muun muassa oikeakielisyyteen, jota kirjoittava ihminen ei voi kaikin ajoin välttää.

Valtionhallinnon säästötoimet, joilla isketään etenkin kirjastoja, ovat kohdittain törkeää vahingontekoa.

Tässä tapauksessa asia on helppo osoittaa todeksi. Valtiovarainministeriö on itse määritellyt tavoitteet seuraavasti:

”Valtionhallinnon tuottavuutta ja tehokkuutta tulee lisätä, jotta julkisten menojen kehitys voidaan sopeuttaa kiristyviin rahoitusmahdollisuuksiin ja tukea uusien ja lisävoimavaroja vaativien tehtävien rahoitusta. Hankkeen tavoitteena on vauhdittaa ja käynnistää tuottavuuskehitystä varmistavia rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia sekä tieto- ja viestintätekniikan tehokasta käyttöä.
. . .

Tuottavuuden ja tehokkuuden lisäämistavoite vahvistaisi tulosohjausta, jonka puutteena on ollut se, että tuottavuutta, taloudellisuutta ja tehokkuutta koskevia tulostavoitteita ei riittävästi aseteta, johdeta ja seurata.”
Luin tuon kolme kertaa (pitkänpitkän virkamiestaustani kokemuksella), kunnes ymmärsin, että teksti ei näytä tarkoittavan mitään.

Antti Hyry puhuu muun muassa fantastisen hienossa televisiodokumentissa muutamia sanoja kielestä ja tarkoituksesta.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=224&a=4919

Sellaisia terveisiä valtiovarainministeriölle (kirjoitti 1800-luvulla muistaakseni Samuli S. eli seminaarinlehtori Samuli Suomalainen)
”Muinaiset suomalaiset olivat hyviä ampujia. Huonoja ampujia he pitivät pilkkanaan.”

Kolupuu

Nyt olen perehtynyt hiukan ylikin päivän radio-ohjelman edellyttämän metsäteollisuuden ja Neste Oy:n historiaan. Molemmat suurhankkeet on vetänyt ohjelmassa vieraillut Markku Kuisma, Suomen historian professori.

Kuva on Valtion lentokonetehtaan historiasta ja kuvan vitsi on kuvateksti – res. ins. luutnantti Uolevi Raade tuli myöhemmin hyvin kuuluisaksi Neste Oy:n toimitusjohtajana ja idänkauppamme ja poliittisen tasapainomme kannalta todella tärkeän öljybisneksen luojana.

Päivän aiheeseen Valtion lentokonetehdas liittyy siten, että korkeimmat asiantuntijat – joista Ylisestä ja Verkkolasta tuli TKK:n professoreita ja Levónista saman putiikin rehtori – olivat vielä jatkosodan aikana tiukasti puun puolella.

Lentokoneiden puurakenteet eivät kuulemma olleet käyhän maan hätäratkaisuja, vaan puu soveltui todella metallia paremmin etenkin värinälle altistuviin lentokoneen rakenteisiin, kuten siipiin ja peräsimiin.

Niin aina. Suuri suomalainen innovaatio…

Täysimetallirungot olivat tulleet jo 30-luvulla, ja muun muassa Englanti luopui kiireesti Hurricanen rättirunkoisista versioista (putkirakenne, pellavakangasverhoilu ja puuta).

Suomessa oli kehitetty erittäin etevä vaneriteollisuus, ja osittain ristiin liimattu lentokonevaneri oli osoittautunut hyväksi. Tosin kunnon liimaa ei saanut mistään. Kaseiinipohjainen Lukko-liima, jonka muistan itsekin lapsuudestani, oli muuten hyvä mutta ei kestänyt kosteutta.

Kolupuu-sanan olen kuullut jo lapsena, mutta koskaan ennen en ole kuullut, että se tarkoitti kuumalaminoitua puuta, jollaista käytettiin muun muassa lentokoneen potkureihin.

Sanan on armeijan normaalia lyhentelyä – koivuvaneriviilupuu. Samalla tavalla veneenkuljetin oli armeijan kielellä ”vekutin” ja ruokailuvälineet olivat ”releet”.

Kuisman perinpohjaisista teoksista ja Jukka Raunion lentokonetehtaan historiasta vahvistuu vanha vaikutelma, jolla voi olla merkitystä sotahistorian ja poliittisen historian tulkinnoille.

Liikkeenjohto oli Suomessa sitkeästi sangen takapajuisella kannalla ehkä 1990-luvulle asti. Metsäteollisuuden vuorineuvoksilla ei ollut suurtakaan halua yrittää nähdä nenäänsä pidemmälle. Joku saattaisi suorastaan epäillä, ettei ole vieläkään.

Lentokonetehdas – osa myöhempää Valmetia ja nykyistä Metsoa – kärsi tuhannet tuskat, kun kaikenkarvaiset kenraalit riitelivät ensin arvovaltasyistä joutavanpäiväisistä aiheista ja sitten hädän tultua tilasivat sata lentokonetta kuukaudessa, vaikkei ollut oikein tehdasta, työntekijöitä, työstökoneita eikä raaka-aineita.

Insinöörit olivat välkkyjä. Yksi kertoo ihmetelleensä venäläistä sotasaaliskonetta (SB), jossa oli teräksinen, muotoon lyöty istuin. Ja ei muuta kuin tekoihin.

Hurja veto. Olenkin ollut tietävinäni, että erittäin suuri osa Talvisodan ilmataistelujen tappioista johtui juuri siitä, ettei Glostereissa eikä Fokkereissa ollut minkään valtakunnan panssarointia. Muuan isäni lentueen kaveri sai surmansa maasta tulleesta yksittäisestä kiväärinlaukauksesta. Kone oli Fokker CX.

Sellaista on teollisuus. Talvisodan hävittäjäkoneen olisi pystynyt ampuman alas vaikka pienoiskiväärillä. Niissä toimissa olleet tuttavani ovat kertoneet, että esimerkiksi maataistelukone IL-2 (”Stormovik”) oli vallan vastenmielinen laite. Sitä sai jyskyttää karkealla tykillä oikein tosissaan, eikä vain ollut pudota – ellei sitten ollut niin hyvä ampuja kuin Kössi Karhila, että osui tason ja rungon yhdistävään niittiriviin sen jälkeen kun selkä menosuuntaan istunut konekiväärimatkustaja oli tehty kyvyttömäksi toimensa harjoittamiseen.

Oma tupa

Suuren uutisen päivänä ei ole aihetta puhua siitä, mistä muutkin puhuvat, ja tuskin minulla on muuta sanottavaakaan Obamasta kuin että en keksi aikalaisista yhtä hyvää puhujaa; ajatukseni on tietysti rasistinen, mutta musikaalisuus eli kadenssit ja iskutus tuovat mieleen niin sanotun rytmimusiikin mestarit.

Puheäänen mestari Studs Terkel, jonka olen usein maininnut tässä blogissa kaikkien aikojen radioäänenä ja kaiken musiikin ja kaikkien muusikkojen empimättömänä ystävänä, on nyt sitten viimein kuollut, erittäin korkeassa iässä.

Tänään on siis puhe muusta, taloista. Kuvassa on ihana koti. Olen ajatellut kysyä hintaa. Olohuoneen ikkunasta voisi seurata Hangontien rekkaralleja, ja Turun junat huristavat vierestä. Tarjolla voisi olla myös surutonta seuraa.

Toden perään sanoen rohkenen epäillä nykyisiä pientaloja. En yleensä pidä niistä. Rehellinen väärennös on ehkä paras – kotimaisen tai ulkomaisen perinnerakennuksen jäljitelmä. Tuossa on lähettyvillä yksikin, joka on olevinaan pohjalainen tuparati. Maisemaan se sopii. Asumisesta en niin tiedä.

Suomalaisen rakennustaiteen huippu on mielestäni rintamamiestalo, se kaikkien tuntema, jonka tyyppipiirustuksia kehiteltiin välirauhan aikana ja joita ruvettiin rakentamaan takaisin vallatulle alueelle eli Karjalaan 1941.

Monet arkkitehtipolvet pitivät sitä pula-ajan ilmiönä, eikä aikaakaan, kun maisemaan kohosi toinen toistaan ihmeellisempiä bungaloweja ja tasakattoisia rakenteita, jotka olivat muuten hyviä mutta eivät pitäneet vettä. Lumikuormatkin aiheuttivat ongelmia.

Rintamamiestalon suuri ongelma saattoi olla suuritöisyys, mutta toisaalta yläkerta (puolikerros) oli tapana jättää rakentamatta, samoin kuin kellari. Nerokkaan keskusmuuriratkaisun ansiosta taloon voi muuttaa tekemään varsinaisia sisätöitä.

Otaksuisin, että tuo talotyyppi täyttäisi kaikki nykyiset ympäristö- ja terveellisyysvaatimukset, vaikka fyllinä käyttäisi kutterinpurun (tai päistäreen) sijasta Karhuntaljaa. Tyyppitalon nerokkuus oli tietenkin joustavuus – hirsistä, runkorakenteisena laudoista, tiilistä, rapattuna tai maalattuna, aina toimi.

Talotyyppi levisi ennen kaikkea saksalaisten polttaman Lapin jälleenrakennuksen yhteydessä. Takan oli nimekkäitä arkkitehtejä, jotka olivat tämän ainoan kerran suunnilleen samaa mieltä – Alvar Aalto, Yrjö Lindegren, Otto-Iivari Meurman. Safa r.y.:n kokouksista on pöytäkirjat tallella, mutta itse asiasta on sangen vähän tutkimusta.

”Rintamamiestalot – rakentajien muistikuvia” on hyödyllinen vihkonen. Muuan Risto Sammalkorpi kuuluu paneutuneen asiaan 60-luvulla.

Siinä suunnilleen kaikki. En ole löytänyt edes lähdettä pääkaupunkiseudun maanhankintatoimista, vaikka luullakseni koko Pakila ja puoli Vantaata on evakkojen rakentamaa. Anekdoottipohjalta tiedän, että Espoossa on enemmänkin rintamamiestontteja ja Helsingin kaupungissa (silloisten rajojen sisällä) Lauttasaaressa ainakin kaksi. Se oli sotien jälkeen syrjäistä seutua hankalien kulkuyhteyksien päässä, läppäsillan takana.

Muuten luulen, että sanonta ”toimii kuin junan vessa” on ironinen. Muistini tuo mieleen lähinnä sen suoran putken kiskoille ja vesipolkimen, joka ei milloinkaan toiminut.

Ohutleipää

Niinpä palasin virkavapaalta ja kävin tiilenpäitä lukemassa Lappeenrannan puhtaaksi muuratussa yliopistossa.

Kauppiaat olivat kohentaneet valikoimiaan kahvilavaunussa, eikä minusta ole kieltämään, etteikö pohjoisen tyylinen rieska loimulohen kääreenä olisi ihastuttanut sekä kotoisena wrap-versiona että maultaan. Tarjolla olisi ollut myös pieni purkki hedelmäsalaattia, jollaisen perään olen nyyhkinyt monina hotelli-iltoina.

Asiallisia asioita kertyi – myös tähän blogiin. Joku hyvä ihminen oli postittanut minulle yliopistolle Valtion lentokonetehtaan historian tai historiikin. Puuttuneet tiedot Humusta ja Pyörremyrskystä täydentyivät junan penkillä, mutta siitä tuonnempana.

Kotona televisio selosti ja verkkosyötteet täydensivät, että Tieto-Finlandian ehdokasasettelu voi aiheuttaa suukopua.

En puhu nimetyistä, koska en tunne niitä, en tunne itse asiassa ainuttakaan. Tilanne ei ole edes paranemassa, koska muun muassa valikoiman ulkopuolelle jäänyt Panu Rajalan Waltarin elämäkerta on pinkassa odottamassa vuoroaan. Pidin aikoinani hänen Sillanpää-elämäkertasarjaansa todella ansiokkaana.

Olin kerran Tieto-Finlandian valinneen kolmihenkisen joukkion puheenjohtaja. Muistelisin että ensimmäisen karsinnan jälkeen oli perehdyttävä noin sataan kirjaan.

Valitseminen ei ole ongelmallista, vaikka sellaista kuulee väitettävän. Kysymys on hupsuttelusta ja kylmäverisestä markkinoinnista.

Ei ole keinoa löytää vuoden parasta kirjaa eikä edes kymmentä parasta eikä sataa. Monia ihmisiä huvittaa laatia tai lukea toisten tekemiä kanonisia listoja.

Sovimme J. Donnerin kanssa, että hän tulee radio-ohjelmaani kertomaan Ylen teemalle valitsemistaan kanonisista elokuvista. Sanon hänen valikoimaansa oivalliseksi, koska olen jokseenkin tarkoin samaa mieltä.

Kun ihminen sanoo: olet oikeassa, hän tarkoittaa olevansa samaa mieltä. Tämä on kai yhtä totta kahvilassa kuin korkeakoulussa.

Kirjankustantajat onnistuivat Finlandia-palkinnossa, mutta nähdäkseni Tieto-Finlandian voisi lopettaa. Googlella palkitut ja ehdokkaat löytyvät heti Suomen Kirjasäätiön sivuilta.

Arvioin, että palkinto on vaikuttanut myönteisesti myyntiin – mikä lienee kustantajien kiitettävä tavoite – vain muutamassa tapauksessa. Muutoin sekä palkitut että ehdolle nimetyt vaikuttavat samalta kirjojen hautausmaalta kuin tietokirjallisuus valitettavasti aika laajasti tätä nykyä.

Isoilta kustantajilta tuntuu olevan pallo hukassa ja pienet loistavat mainioille suomennosvalinnoilla.

Tilannetta on kai lupa kuvata surulliseksi.

Olisiko se kulttuurinmuutoksen syytä? Olisiko takana pahaksi päässyt ajankäyttö ja Internet?

Olen sen luulon vallassa, että hyvän ja vaativan kaunokirjallisuuden lukijoita riittää, mutta suomalaisen tietokirjallisuuden tilanne voi olla toinen, huonompi.