Yhteenveto

Erikoisalojen kirjojen esitteleminen näinkin suurelle lukijakunnalle ei ole järkevää. Täytyy olla taka-ajatus.

Bismarckin elämäkerrassa poliittisten muutosten läpikäyminen on oikeastaan toisarvoista eikä se edes huvita.

Mielenkiintoinen on näytelmä.

Napoleonista ei koskaan kirjoitettu mitään mainittavaa, koska hän oli näytelmä. Lisäksi hän taisi tietää sen itse. Lopullisesti kukistettu keisari on taas korpraali, joka tuijottelee kalliosaarelta meren todellista rannattomuutta sairaus sisuksissaan.

Melkein kaikki suuret draamat on kirjoitettu melkein samasta aiheesta, ja se aihe toistuu jonkun Bismarckin elämässä paremmin kuin Hitlerin.

Tavoitteiden saavuttaminen ja toiveiden täytyminen ovat tuhoksi. Vallan tavoittelun tulos on joskus täydellinen valta. Sen seuraus on täydellinen yksinäisyys, lisääntyvä luulevaisuus, harkitsematon hävitys, hulluus ja kuolema.

Joskus tämä kehityskulku on hyvin näkyvä, kuten Macbethin tai Kuningas Learin. Sofokles ja Aishkylos kirjoittivat monta versiota samasta asiasta. Hybris eli jumalten uhma on osattava lukea vallan tavoitteluksi.

Hyvin kuuluisa versio teemasta oli Schillerin ”Don Carlos”, joka siis on nyt kuuluisa Verdin oopperana. Mutta tarina on sama kuin esimerkiksi Boris Godunov.

Valtaistuimelta eli vallasta on vain yksi tie: pää edellä alas. Ja loppu on hiljaisuutta.

Eräs muunnelma on ”Faust”. Sekin taitaa olla tutumpi oopperasta kuin näyttämöltä, koska sen suurin vika näytelmänä on ilmeinen: se on liian hyvä. Sävähdyttävää kieltä ja ihmeellistä aineistoa on niin paljon ettei kuulija pysy mitenkään perässä.

Faust tekee kaupan jokseenkin sympaattisen paholaisen kanssa, joka puolestaan on lyönyt vedon Jumalan kanssa. Tuo ajatus ei ole kovin pelottava. Myös Jobin kirjassa Jumala pelaa aika julmaa peliä.

Taide ei ole onneksi koskaan irtautunut romantiikasta, ja etenkin Saksan romantiikka on puolestaan selkeästi uskonnon, pietismin perillinen. Aikaisemmin Jumalan sanottiin puhuvan teoillaan, mutta tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset alkoivat menettää tässä mielessä tehoaan.

Varhaisen estetiikan ajatusten mukaan korkeat tarkoitusperät toteutuvat tai tuhoutuvat ihmisissä. Etenkin saksalaisille ennen rakas nimitys ”nero” tarkoitti ihmistä jota suuri henki puhutteli suoraan ja ohjasi kohti suurempaa täydellisyyttä. Ei väliä, oliko kysymyksessä tiede vai musiikki. Ajatus oli sama.

Välittömästi keksittiin paha nero. Brittiromantikot ahkeroivat tuon ajatuksen kimpussa – Frankenstein, tohtori Jekyll…

Paha nero, the evil genius, on kaikenkokoisessa kirjallisuudessa jatkuvasti läsnä, ja ellei sopivia tahdo löytyä, media sepittää sellaisia.

Tässä mielessä ajatus Hitleristä hypistelemässä pistoolia (Walther 6.35) on suoraan klassisesta draamasta. Tuliko se hänelle itselleen mieleen, sitä on vaikea arvata. Tiettävästi hänen harrastustensa suunta oli sama kuin keisari Wilhelmin, kuvitteellisen Saksan kuvitteellinen menneisyys, jossa keksityt sankarit huitovat hengiltä toisiaan merkillisillä miekoilla. Siis tämä aineisto, jonka Wagner otti omakseen ja kirjoitti ja sävelsi erinomaisen tehokkaaseen muotoon.

Mutta näytelmä toteutuu myös todellisuutena. Paha vallankäyttäjä – Bismarck – vuodattaa lopunkin sappensa muistelmiin, joku toinen tilaa nöyrältä taiteilijalta oopperan, oratorion tai kantaatin, joku kolmas rakennuttaa mausoleumin, jonka vertaista ei ole ennen nähty.

Vähemmän paha pienemmän vallan käyttäjä saattaa tehdä kuin Churchill, joka kirjoitti sangen hyvän muistelmateoksen ja piilotti sen juoneksi kamppailun kohtalon eli ilkeiden yhteensattumien kanssa.

Parhaassa asemassa on sivullinen tarkkailija, joka pohtii, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, hakee vertauskohtia, miettii viisaiden lausumia ja merkitsee asioita muistiin.

Luin jostain hyvin kauniin ajatuksen – hän (ei väliä kuka) eli niin kuin Montaigne kirjoitti, pakottomasti, sujuvasti, itsestään selvästi, vailla kaikenlaisia korostuksia.

Valtion vihollinen

Sitä pidettiin arvostelukyvyttömyytenä ja osoituksena soveltumattomuudesta tuomarin tehtäviin, kun esitin 1990 kirjassani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä” iskulauseen: hyvä tuomari on valtion vihollinen.

Olin esittelijä ja siten erään käsityskannan mukaan vailla oikeutta omiin mielipiteisiin. Esittelijän mietintö tulee taltioon, mutta merkitystä sillä ei ole.

Tämä on kommentti sunnuntain lehdessä olleeseen artikkeliin vallan kolmijaosta eli tuomareiden, lainsäätäjien ja toimeenpanovallan eli erilaisten virkamiesten törmäilystä toistensa tonteille.

Olin artikkelista hyvin iloinen. Voi olla, että en ole aivan samalla kannalla valtiosääntöoppineiden kanssa, mutta he näyttävät olevan sitä mieltä, että ongelmia on kierrettävä kuin kissa kuumaa puuroa. Jos puuro on vadissa, näkökulmia on 360, ja se on hyvä määrä.

Kunnon tutkija ja hyvä tuomari eivät ainakaan pane pahakseen, että jonkun mielipide poikkeaa 180 hänen itse esittämästään.

Tässä tapauksessa olemme + - 2 %:n sisällä, ja he ovat luultavasti oikeassa, koska ovat minua paremmin perehtyneet perusoikeusajatteluun Suomen perustuslain kannalta.

Asiakseni jää kuitenkin sanoa, että myös valtiosääntöoikeudessa tuuli on kääntynyt. Edellisellä sukupolvella oli hiukan ongelmallisia sidoksia eri tahoille. Joku oli ajautunut törmäyskurssille tasavallan presidentin kanssa, jonkun vaimo oli korkeimman oikeuden jäsen jne.

Asiahuomautukseni on, että korkeimpien oikeuksien ja osittain hovioikeuksien esittelijäjärjestelmä on kirjaimellisesti tsaarin aikainen ja nykyoloihin soveltumaton.

Anglosaksisten maiden ”law clerk” muistuttaa auskultointia. Erittäin hyvät nuoret juristit pääsevät vuoden keikalle valmistelemaan juttuja. He toimivat selkeästi jonkun tuomarin sihteereinä tai amanuensseina tai avustajina – sanalla ei ole väliä. Heillä ei ole ratkaisuvaltaa eikä heidän nimensä näy missään. Heillä voi olla suuri vaikutusvalta. Sir Robin kertoo joskus seikkailuistaan lordi Denningin clerkinä. Denning oli vuosisadan kuuluisin tuomari, tosin hiukan perso julkisuudelle.

Istuin kymmeniä kertoja 11th Circuitin tuomarin ja hänen kolmen avustajansa kanssa vihreänä kateudesta. Nuoret tiesivät edistävänsä omaa uraansa ja tekivät rajusti töitä. Tuomari oli sekä ystävällinen että pirullinen. Keskustelut olivat parasta juridiikkaa mitä olen kuullut – ehkä USA:n korkeimman oikeuden suullisia käsittelyjä lukuun ottamatta.

Keskustelin tunnin ja kymmenen minuuttia John Paul Stevensin kanssa mm. esittelijöistä. Hän piti kuvailemaani suomalaista (ja ruotsalaista) systeemiä järjettömänä ja perusoikeuksien vastaisena. Minulla on tallessa hänen omistuskirjoituksella varustettu eripainoksena solmukkeen käytöstä tuomarin virassa. Solmio, varsinkin vinoraitainen, saattaa viitata yliopistoon, seuraan tai jopa puolueeseen, Stevens huomautti. Ainakin Englannissa näin onkin.

Joka päivä lukuisat suomalaiset menettävät uskonsa oikeuslaitokseen – he häviävät juttunsa riitautettuaan esimerkiksi liikennesakon tai haastettuaan anoppinsa oikeuteen vanhastaan yhteisen vesijätön käyttöä koskevassa asiassa. Monille riittää uskon menettämiseen kampaajan tai kaljakaverin totena kertoma tapaus. Näin kuuluu olla.

Tuli mieleen lehtijutun esimerkistä – erikoislakihankkeesta rajavartijoiden työtaistelun estämiseksi – että ollapa urhoollinen syyttäjä, joka kävisi etenkin SAK:n vaaliman lakko-oikeuden kimppuun. Itse en osaa lukea ammatillisen järjestäytymisen oikeudesta lupaa mielivaltaisiin, jopa ilmoitusvelvollisuutta rikkoviin lakkoihin. Nimittäin tuo lentokenttähenkilökunta voisi olla tuomittavissa yleisen lain nojalla. Ehdottaisin nimikkeeksi terrorismirikosta tai tuhotyötä tai sitten vahingontekoa. Vaaraa aiheuttava ilmaliikenteen häirintä mainitaan rikoslaissa erikseen. Lainvastainen työtaistelutoimi maksaa järjestölle edelleen vain 23 500.  Se on halpa hinta. Toissa päivänä taisi yksikin lomalento odottaa Seutulassa seitsemän tuntia, matkustajat sisällä lentokoneessa. Niin paljon kuin suomalaiset vihaavat herrojaan, ay-väelle me olemme sitä kiltimpiä ja loputtoman kärsivällisiä. Menetämme mieluummin työpaikkamme kuin tingimme työvoimakustannuksista.

Bismarck Hitlerinä II

On pakko olettaa, että on olemassa ”julkinen muisti”, joka sisältää sen, mitä ihmiset haluavat muistaa. On täysin tunnettua, että mukana olleiden muistikuviin vaikuttavat uutiset, kirjat ja iskulauseet. Bismarck, jonka kasvot olivat kerran kaikissa kanslioissa ja jokaisessa olutkolpakossa, on aika unohtunut suurmies. Saksalla, joka keksi tieteellisen historiankirjoituksen, ei ole historiaa. Ainakin Hitlerin 13 vuotta ovat täydellinen katkos. Vuonna 1918 häviäjänä vallasta luopunut Wilhelm II, vihollisille vian ”Kaiser”, ei kuulu yleissivistykseen, eikä Bismarckista puhuta koskaan.

Suomalaiselle kaikkien tunteman Hitlerin luonnollinen kaveri olisi Stalin, jonka tilillä on enemmän viattomien henkiä kuin Hitlerin, mutta hän ei kiinnosta ketään. Edes Renny Harlin ei tiettävästi suunnittele hänestä elokuvaa.

Kaikki saksalaiset olivat syyllisiä. Tästä on tietysti kiistelty eri maissa yli 50 vuotta – yksi hullu, muutamia hulluja, joitakin tuhansia mielipuolia, eräitä miljoonia – kaikki. Kullakin tulkinnalla on puoltajansa. Ainakin juutalaisten kohtalosta tietäminen on todistettu musertavasti Müllerin ynnä muiden puolivirallisessa teoksessa ”Das Deutsche Reich und der Zweite Weltkrieg 1-10”.

Asiallinen kysymys on: entä sitten? Saksalaisten oma vastaus oli jatkaa elämäänsä, mutta menneisyytensä yli he eivät ole päässeet. ”Sonderweg” eli erityistie on puitu selityksenä ja saatu aikaan vähän jyviä mutta paljon ruumenia. Siinä on haettu syitä Saksan taipumiselle diktatuuriin, ja monet  ovat maininneet vuoden 1850 eli suunnilleen ajan, jolloin Bismarck aloitti ainutlaatuisen toimintansa ja pakotti kansalaiset tottelevaiseksi ja upseerit kuuliaisiksi. Sitä ei voi verrata juuri kehenkään toiseen. Bismarck hajotti parlamentit, aloitti ja lopetti sotia ja sekaantui kaikkiin asioihin. Yksinvaltiaan eli kuninkaan, myöhemmin keisarin, allekirjoitus järjestyi aina.

Bismarck oli rautakansleri, jonka ohjelma oli ”verellä ja raudalla”. Hän oli maailman paras diplomaatti ja halutessaan rakastettava ihminen. Hän hylkäsi johdonmukaisesti ystävänsä ja hyväntekijänsä ja nöyryytti heitä julkisesti. Hän jätti yhtä mittaa ilmoituksia eroamisestaan ja vietti enemmän aikaa maatilallaan kuin hallituskaupungissa, yleensä vakavan luulotaudin kourissa. Hän teki kuolemaa useita kertoja vuodessa mutta alkoi sairastella vakavasti vasta noin 60-vuotiaana. Syy oli mieletön mässäily ja suunnaton oluen- ja viinin kulutus. Hän itki julkisesti ja sai säännöllisesti raivokohtauksia, jotka saattoivat kohdistua esimerkiksi parlamentin puhemieheen.

Hän ei ollut naisten perään, vaan vihasi naisia. Hän ei ollut taipuvainen miessukupuoleen, vaikka sellainen oli etenkin armeijassa suosittua; keisarikin varttui seurassa, josta usea teki itsemurhan saatuaan ikävää julkisuutta.

Hän oli luonteeltaan äärimmäisen häilähtelevä ja psyykkisesti ajoittain sairas. Lähimmät ovat kuvailleet häntä hirviöksi, jolle politiikka ja sodankäynti oli itsetarkoitus. Jopa Venäjän tappaja-tsaarit tyytyivät kukistamaan kapinoita tai kahakoimaan turkkilaisten kanssa mielenkiintoisista alueista. Bismarck oli nykytermein täysin koukkuuntunut vehkeilyyn vehkeilyn takia ja rakasti yhtä syvästi valtaansa kuin itseään.

Bismarckin toimintaa seurasi ainakin romaanin loogisuudella sota ja Hitler. Avainsana voi olla ”kulttuuri”, jonka Steinberg jättää elämäkerrassaan vähälle, ehkä siksi, ettei Bismarck harrastanut sitä. Saksan ”Kultu” on aivan eri asia kuin muiden kielten ”culture”. Se oli keskiluokan riento, ja siihen kuului epäluulo poliittista toimintaa, parlamentteja ja puolueita kohtaan. Epäluulo koski myös yhteiskuntaa, yhteiskuntatieteitä, taloustiedettä, oikeustiedettä ja urheilua – paitsi jos niitä harjoitettiin yliopistossa.

Saksan voima oli Kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, ja etenkin tiede ja yliopistot, jotka olivat Hitleriin asti maailman parhaita. Luther ja Bach olivat erittäin saksalaisia, samoin Goethe ja Beethoven ja sitten Koch, Hertz, Einstein, Schrödinger…

Rakenteelliset selitykset eivät toimi, koska oikeastaan hyvin erilainen Itävalta-Unkari oli samanlainen kulttuurijättiläisten tyyssija Mozartista Wittgensteiniin.

Hahmotan saksalaisuuden kulttuurin ja pohjaltaan väkivaltaan tukeutuvan politiikan ja byrokratian ristiriidaksi. Ja nyt Euroopan taloudessa kaikki riippuu Saksasta, joka selviytyi yhdistymisen kustannuksista ja joka säästää nyt enemmän kuin muut tuhlaavat. Eikä heillä ole edes karismaattisia johtajia. Itse olen harras bratwurstin ystävä ja kunnioitan olutta niin paljon etten juo tuota Kulttuurin perustekijää.

Bismarck Hitlerinä

I

Saksan ihmeelliset vaiheet 1850-1950 alkavat viimein hahmottaa. Kiirehdin kertomaan havainnoistani.

Jonathan Steinbergin “Bismarck, a Life” (OUP, 2011 ISBN 978-0-19-959901-1, 577 s.). Teos on hienoa akateemista tutkimusta. Steinbergin aikaisempi tuotanto on kiinnostava sekin, esimerkiksi “The Deutsche Bank and its gold transactions during the Second World War”. Bismarck-kirjan lähteinä ovat virallisten asiakirjojen lisäksi hämmästyttävän runsaat päiväkirjat ja kirjeet – esimerkiksi Moltken papereita on julkaistukin kahdeksan nidettä.

Bismarckin omat muistelmat ovat pötyä. Hän oli patologinen valehtelija, ja keisari Wilhelm II:n pudotettua hänet vallasta hän laati suuren määrän kostokirjoituksia, joiden väitteitä ei pidä uskoa.

Steinberg pitää Bismarckia vuosisatansa ylivoimaisesti suurimpana poliittisena nerona ja sen lisäksi syvästi luonnevikaisena roistona, jonka kiittämättömyys, törkeys ja röyhkeys eivät tunteneet mitään rajoja. Hän onnistui myös keräämään itselleen merkittävän omaisuuden toimilla, jotka 1900-luvulla olisivat johtaneet suoraan kuritushuoneeseen.

Bismarckin merkittävin keksintö oli Hitler. Tätä Steinberg ei sano. Minä sanon. Jo ennen vuotta 1890 ajoittain äärimmäisyyksiin mennyt juutalaisvastaisuus eli antisemitismi kukoisti Bismarckin suojeluksessa, ja hän itse nimitti ministereitään  ”juutalaisiksi paskahousuiksi” sekä näitten kuullen että selän takana ja piti rodun puhtautta ja juutalaisista vapautumista suurena tehtävänä.

Saksan yltiömilitarismin ja kulttuurisen kehityksen selkeä syy on voitto Ranskasta 1870-1871. Välitön syy oli valtava sotakorvaussumma, jonka Ranska maksoi kultafrangeina. Niistä aiheutui Saksan ensimmäinen keinottelu- ja kiinteistökupla ja sitten pitkä lamakausi, joka jatkui 1890-luvulle. Maataloustuotteiden hinnat putosivat kolmannekseen, metalliteollisuuden kymmenenteen osaan. Tuo lama muuten oli Suomen onni. Sahatavaran vienti katkesi 1873 kuin seinään, ja niin oli pikku pakko opetella keittämään selluloosaa. Se taas on järkevä bisnes vain lähellä raaka-ainevaroja eli paikassa jossa on metsää ja vettä.

Bismarck oli maataloustuottaja. ”Junkkeri” tarkoittaa erästä preussilaisen maa-aatelin osaa, joka eleli maatiloillaan, ellei ollut armeijassa. Junkkerit olivat kuuluisia sivistymättömyydestään, moukkamaisuudestaan ja ajattelunsa kehittymättömyydestä; eräs osa heistä oli hartaita luterilaisia, sellaisin preussilaisin muodoin, ettei tämä uskonnollisuus velvoittanut heitä mihinkään suhteessa muihin ihmisiin. Preussin kuningaskunnassa, josta Bismarck rakensi 1871 Saksan keisarikunnan, junkkereilla oli iso rooli. Oli tavallista, että suvussa oli alle 100 vuoden aikana 12 kenraalia ja pari marsalkkaa päälle. Bismarck itse oli joutui hävityttämään asiakirjat, jotka osoittivat, ettei hän halunnut suorittaa edes asevelvollisuuttaan, eikä hän ollut koskaan sotilas, vaikka rakasti suuresti univormuja.

Poikkeus säännöstä oli tanskalaistaustainen sotilaallinen nero Moltke (vanhempi), josta kerrotaan, että hän nauroi vain kaksi kertaa elämässään: kun erästä ranskalaista linnoitusta sanottiin valloittamattomaksi ja kun anoppi oli kuollut.

Molempien herrojen nerokkuuden yksi osa oli täydellinen välinpitämättömyys sopimuksista ja sitoumuksista. Molemmilla oli kuitenkin ominaisuus, jonka nimitys ei ehkä ole karisma. Bismarck oli loistava puhuja ja hänellä oli aikakaudellaan hypnoottisena tai maagisena pidetty kyky saada valtoihinsa kuka tahansa keskustelukumppani – myös epäluuloinen keisari tai vannoutunut poliittinen vihollinen.

Risto Rytin myönteisiä käsityksiä Hitleristä on ihmetelty ja paheksuttu. Ihmettely perustuu erehdykseen. On erehdys luulla, että kaikilla ihmisillä olisi luonne, ohjelma, aate, periaate tai että heissä olisi edes johdonmukaisuutta.

Sekä Bismarckin että Hitlerin verraton taito oli ilmaista tarkoituksensa raa’an ja hävyttömän avoimesti ja tarvittaessa samaan hengenvetoon kieltää ne ja valehdella suut ja silmät täyteen. Bismarck esitti jo 17-vuotiaana lakitieteen opiskelijana selkeästi päämääränsä ja keinot niiden käyttämiseen ja selvitti niitä monille, muun muassa vieraan maan pääministerille B. Disraelille. Niinpä kuningatar Viktorialla oli käsitys kansleri Bismarckista: ”He is a wicked man.” Tuota on hiukan vaikea suomentaa. Viktorian suussa se tarkoitti erittäin pahaa, pahantahtoista ja syntistä. Myös sukulaispojastaan Wilhelm II:sta hän oli samaa mieltä – tätä maansa vuonna 1914 suotta suureen sotaan vienyttä keisaria piti hänen oma äitinsäkin vastenmielisenä nilviäisenä. Bismarckin äiti muuten oli omasta pojastaan samaa mieltä. [Jatkuu...]

Teloitus viihteenä

Muuan kirjoitti, että murhamiehet olisi työnnettävä uuniin. Hän ei sanonut, olisiko leipurin tehtävä näin elävälle vai kuolleelle murhamiehelle.

Teloitukset ovat järjestyneen yhteiskunnan viihdettä.

Murhamiehet uuniin on sama lause kuin ”rosvot rautoihin” (Vennamo, kiertoilmauksin Soini). Molemmissa halutaan sanoa, että pahat ihmiset on poistettava tehtävistään, eliminoitava, likvidoitava tai ratkaistava lopullisesti tai toimitettava hengiltä muitta mutkitta, ilman tarpeettomiksi arveluja tutkimuksia ja selvittelyjä.

Media pyrkii kaikin voimin tilanteeseen, jossa otsikko ”NN:ää epäillään namusedäksi” riittäisi ainakin hänen eristämiseensä muusta yhteiskunnasta joko sosiaalisesti tai pakkokeinoin, suotuisassa tapauksessa asianomaisen itsemurhaan.

Surmaamisesta mieleeni tulee äänestäminen ja joukkomurhasta vaalit. Molemmat ovat vallankäyttöä. Lisäksi niissä on selvä seksuaalinen elementti. Muut nisäkkäät tosin eivät soidin- ja parittelumenoissaan yleensä surmaa toisia yksilöitä, mutta poikkeuksia on.

Runeberg, joka oli tyhmä ihminen, kuvaa kyllä uskottavasti Döbelniä Juuttaalla, joka puolestaan on erittäin vähäpätöinen kyläntapainen lähellä Uuttakaarlepyytä. Döbeln kuljeskelee runon mukaan katselemassa ruumiita taistelun jälkeen. Runoilija ei kerro, potkiiko hän niitä tai hyppiikö hän veressä. Todellisuudessa napoleonmaisiin mittoihin paisutettu ”taistelu” oli vähäinen kahakka, jossa menetti henkensä muutama sotilas. Hukkuivat humalapäissään puroon.

Tapa tepastella taistelukentällä oli yleinen. Esimerkiksi Fredrik Suuresta kerrotaan, että hänellä oli aina kova hinku päästä tutkimaan, mitä tällä kertaa oli saatu aikaan taistelukentällä. Siinä piti olla hyvät saappaat.

Tuo vallankäytön piirre näkyy siinäkin, että koskaan ei ole tullut vastaan mainintaa, että ”omien” keräilypaikoille olisi ollut tungosta. Isänisäni palveli jatkosodan aikana KEKissä eli kaatuneiden evakuointikeskuksessa. Sen vähän perusteella, mitä hän kertoi, sain käsityksen, ettei työ ollut miellyttävää, etenkään kesäisin. Paavo Rintalan ”Sodan ja rauhan äänien” riipaisevimpia lakonismeja on maininta Portinhoikan seuduilla olleesta suomalaisten kaatuneiden kasasta, johon tuli lentopommin täysosuma. ”Metsä tuli omituisen näköiseksi”, Rintalan kertoja sanoo.

Ruumiin häpäiseminen on vanha perinne. Ristiinnaulitseminen oli juuri sitä. Vielä 1945 Mussolinin ja hänen rakastajattarensa ruumiit ripustettiin teloituksen jälkeen nilkoista porttiin ajoväylän varteen ihmisten ihmeteltäviksi.

Ruumiin balsamointi pysyvää näytteillepanoa varten (Lenin) on samaa asiaa: tämä mies voitti kuoleman! Erikoista että kun Stalin poistettiin mausoleumista ja hänet haudattiin, kukaan ei keksinyt tallettaa hänen ruumistaan pulloon. Ehkä sprii oli vähissä. Pyhiinvaeltajia olisi riittänyt Suomesta asti. – Vai ettekä te ole ihmetelleet, oliko aikoinaan todella tarpeen käyttää säilöttyjä ihmissikiöitä oppikouluissa luonnonhistorian havaintovälineinä?

Lääketieteen opetuksessa ruumiista oli pulaa, kun leikkely 1800-luvulla lopulta sallittiin. Lontoosta ja Pariisista on kertomuksia yritteliäistä henkilöistä, jotka järjestivät kandidaateille havaintomateriaalia, ja vastaavasti opiskelijoista, jotka eivät olleet häiritsevän uteliaita ostostensa alkuperästä.

Julkiset teloitukset olivat mahtavia kansanjuhlia, joista on nykyisin luovuttu. Nykyisessä Latviassa myytiin lippuja juutalaisten joukkoteloituksiin. Kaupunkilaiset tulivat oluittensa, makkaroittensa ja perheittensä kanssa nauttimaan ulkoilmajuhlasta.  Neuvostoliiton NKVD puolestaan harjoitteli niskalaukaustekniikkaa, joka on tottumattomalle vaativa.

Normaali perustelu on virheellinen. Mitä siitä, että yhteiskunnan kehitystason näkee siitä, miten se huolehtii huono-osaisista, kuten vanhuksista ja vangeista. Oikeampi perustelu on se, että vieroksuminen ja laiminlyöminen ei pääty mihinkään. Se on lumivyöry. Jos pahimpia murhamiehiä teloitettaisiin, pian surmattaisiin myös alaikäisiin sekaantuneita. Jos vanhuksia laiminlyödään, ennen pitkää unohdetaan viidennes väestöstä. Tai on jo unohdettu.

Tärkeä asia ja ei niin tärkeä

Rikosoikeuden spesialistit pitävät huolen Ulvilan murhajutun kommentoinnista. En ole seurannut sitä lehdistä. Siten minulla ei ole käsitystä syyllisestä, ja jos olisi, en tietenkään kertoisi sitä.

Uutiskommentissa viitattiin hiukan kömpelösti korkeimman oikeuden ennakkotapaukseen, jonka mukaan ”murhassa voi riittää muukin kuin täysi näyttö”. Ehkä kuulin väärin. Luonnollisesti etenkin murhassa vaaditaan täyttä näyttöä, mutta Suomessa on vapaa todisteiden harkinta. Täysi näyttö voi koostua lukuisista palasista, ja puheet ”savuavasta aseesta” ovat dekkareihin perustuvia kuvitelmia.

Olen ollut itse tuomitsemassa murhasta, vaikka savuavaa Mora-puukkoa ei ollut löydetty. Oli vain niin, että huoneistossa, jossa henkirikos tapahtui, oli käynyt vain syytetty. Se oli hänen asuntonsa ja hänellä oli avain ja huoltomiehellä alibi. Surmattu oli vanha ryyppykaveri ja syytetty kiisti. Siihen aikaan ei ollut DNA-testejä, eikä syytetystä löytynyt verijälkiä – hän oli ehtinyt olla muutaman päivän kulkeilla ennen kiinni ottamista. Kaikki oikeusasteet olivat yksimielisiä. Teko arvioitiin suunnitelluksi. Surmaaja oli kovissa veloissa surmatulle ja asiasta oli otettu yhteen ennenkin.

Tuo korkeimman oikeuden ratkaisu on luultavasti Orvokki Lylyksen juttu 1980-luvun puolivälistä. Siitä kirjoitettiin paljon ja kohistiin kovasti. Syytetty oli ”melkein varmasti” syyllinen, mutta juttu oli vaikea. Hänet tuomittiin elinkautiseen äänin 3 – 2, ja hän lienee vapautunut tavalliseen tapaan.

Yritin löytää tapauksen arkistoistani ja tutkin myös vanhan väitöskirjani. Nähdäkseni ratkaisua ei julkaistu, ja ainakaan väitöskirjassa en ole kirjoittanut usein esittämääni mielipidettä, joka on sopimaton. Tuomaripiireissä moni muu oli ja lienee edelleen samaa mieltä. On puheenjohtajan vika, että elinkautisesta äänestetään 3-2 ja etenkin noin, että kaksi olisi hylännyt syytteen. Se ei ole tavatonta, että käsitykset jakautuvat noinkin jyrkästi esittely jälkeen ja asiakirjojen kierrettyä. Mutta olen itse nähnyt, miten vahva puheenjohtaja kiusaa jaoston puolikuoliaaksi – esimerkiksi määrää että juttua käsitellään joka perjantai alkaen kello 16. Tuloksena on ennen pitkää yksimielinen ratkaisu.

Tämä ei ole kyynisyyttä. Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden presidentti Warren teki saman 1960-luvulla vedenjakajaksi muodostuneessa rotuerottelujutussa (Brown vs. School Board).

Eli yksinkertaistaen 3-2 on sinänsä todistus siitä, ettei todistelu riitä. Syyllisyys ei ole niin selvä, ettei järkevä henkilö sitä epäile. ”Beyond reasonable doubt” on hyvä muotoilu, koska aina on hörhöjä ja salaliittoteoreetikkoja, mutta heidän tulkintansa ei ole ”reasonable” eli järkevä tai järjellinen.

”Syyllinen” on vapautettava, ellei häntä ole saatu naulituksi syytteestä. – Tämä ei ole arvaus hovioikeuden ratkaisusta, vaan lukijoitteni palvelua.

Tämä oli se ei niin tärkeä asia. Tärkeä on maksupalvelulaki, joka tuli voimaan kuun alusta 30.4.2010/290) http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20100290 .

Olkaa ystävällisiä ja luopukaa tavoistanne. Lukekaa pankin esite verkkopankin käyttämisestä ja luotto- ja pankkikorteista. Laki muuttui, enimmäkseen asiakkaan eduksi, mutta muun muassa minun on muutettava tapojani. Toisen ihmisen – perheen jäsenen – tunnus- ja avainlukuja ei saa eikä pidä käyttää. Jos tiliin on käyttöoikeus, pankista saa omat tunnarit toisen tiliin, jos siihen on käyttöoikeus. Pankki voi vaatia valtakirjan. Toistovarmistusviestit on samalla pyydettävä omaan matkapuhelimeen. Muuten tulee ainakin pankin konttorissa juoksemista.

On kai tavallista, että hyvinkin varttunut lapsi hoitaa huonojalkaisen äidin tai tädin pankkiasiat. Tunnarit! Älkää käyttäkö vanhuksen omia, tuttuja tunnistautumislukuja.

Voi kuulostaa simputukselta. Sääntö on järkevä. Näin esimerkiksi vanhemmat eivät voi rettelöidä 14-vuotiaan verkkotilauksista. Vanhemmat maksavat eli käytännössä näitä lukuja ei pidä jättää kotiinkaan ajelehtimaan. Laki vaikenee tärkeästä asiasta: älkää menkö pankkiin älypuhelimella, iPadilla tai kahvilan tai kirjaston koneella. Jos joudutte käyttämään julkisia koneita, perehtykää tarkoin evästeiden poistamiseen ja muihin turvaaviin keinoihin. Älkääkä säilyttäkö kaikkia tunnuslukuja samassa paikassa. Lukekaa maksupalvelulaki. Siinä on uusia jännittäviä termejä, kuten ”pienmaksuväline”, ja sanoja, jotka vain luulee ymmärtävänsä, kuten ”puitesopimus” ja ”palveluntarjoaja”.

Elokuvan aika

Tämä on vaikea kirjoitus. Viisaat ihmiset ovat neuvoneet minua olemaan kirjoittamatta kompleksiteetista ja varsinkin eksponenttifunktiosta, koska en ymmärrä niistä kissan hännän vertaa, he sanovat. Neuvon tarpeellisuuden näkee siitä, että en vain usko. Kompleksiteetista on hyvä, uusi kirja, Kari Enqvistin ”Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta”.

Siitä käy ilmi, että ikävän monet fysiikan syviä perusteita koskevat matemaattiset kaavat toimivat oikein sekä ajassa eteenpäin että taaksepäin.

Aika on kompleksinen ilmiö. Käytän sanaa kuvaamaan ilmiöitä, jotka ovat toiseen suuntaan helppoja ja toiseen suuntaan vaikeita. Siirtyminen ajassa takaperin ei liene onnistunut keneltäkään. Sen halun tyydyttämiseksi oli keksittävä elokuva, jolle ilmeni sitten muitakin käyttöjä. Joitakin vuosia sitten ihmiset olivat haltioissaan katsoessaan, miten presidentti heilutti hattuaan toissa viikolla. Elokuva tuntui niin todelta, mutta lumo alkoi hiukan haihtua niin että oli turvauduttava teatterista tunnettuihin tehoihin ja sitten varta vasten keksittyihin, kuten ristiin leikkaukseen (E. Porter: ”Suuri junaryöstö”).

Helppoja luentoesimerkkejä ovat vesisangollisen koukkaaminen Saimaasta. Ei ongelmia. Sangollisen kaataminen takaisin järveen ja yritys saada se sama annos, siis juuri samat molekyylit takaisin sankoon, vaikeaa. Faasin muutos on joskus kompleksinen. Pipari ei herättäne erikoisia pyhyyden tunteita kenessäkään. Tehtävä palauttaa piparkakku paistamista ja taikinan sekoittamista edeltäneeseen tilaan on vaikea. ”Et voi vatkata aineita erilleen”, sanoi näytelmähenkilö.  Karkkipussia saa ravistella aikansa ennen kuin sen sisältämät kaksi makeistyyppiä ovat asettuneet pussiin kahdeksi osioksi, pussin pohjalla vain sinisiä ja yläosassa vain punaisia.

Ilmiötä sanotaan myös informaatioteoriassa entropiaksi. Karkkien sekoittaminen ja piparkakkutaikinan vatkaaminen ovat epäjärjestyksen lisäämistä.

Järjestyksen lisääminen edellyttää informaatiota (karkkien väristä), ja se ei tule tyhjästä.

Edellä esitetty oli peruskoulun ala-asteen 1. luokan oppimäärää. Toisella luokalla varmaan opetetaan CPT-symmetria, jonka mukaan kaikella on, eräin määritellyin ehdoin, peilikuvansa. Materialla on antimateria, ja ajalla, joka kulkee eteenpäin, on aika joka kulkee taaksepäin.

Kommentoija oli luonnollisesti oikeassa. Elokuva kuvaa aikaa, ajan muuttumista. Sitä on vaikea muuten kuvatakaan.

Olen yrittänyt vikistä kohta kymmenen vuotta ”differentiaalioikeudesta”. Minua etevämmät teoreetikot kirjoittavat ”oikeusasemista” ja saavat aikaan paljon hyvää. Minusta oikeudellisen säännön vaikutus ei ole diskreetti, kuten teoreetikot opettavat kertoessaan staattisesta ja dynaamisesta oikeussuojasta. Ne ovat sama asia. Vain tarkastelukulma vaihtuu.

”Differentiaalioikeus” tarkoittaa oikeusaseman muuttumista, muutoksen nopeutta. Nimitys on lainattu differentiaalilaskennasta. Maa-alueen omistajan oikeudelliseen asemaan vaikuttaa myyjän ja velkojatahon lisäksi esimerkiksi kunta ja sen johtama muuttuva kaavoitustilanne, ja valtio, verottaja. Tämän ajattelutavan merkitykset ovat hyvinkin suuria tekijänoikeudessa ja patenttioikeudessa. Eikä tämä ole blogikirjoitukseen mahtuva asia.

Parikin tämän hetken etevimpiin lukemaani historiantutkijaa on esittänyt huomautuksen, jota pidän itsekin totena. Ranskan historiantutkimuksen  annalistit, joista nimekkäin oli Fernand Braudel, ovat parhaimmillaan selvittäessään ja kuvatessaan tilaa ja huonoimmillaan tutkiessaan muutosta.

Matematiikassa diskreettien suureiden manipulointi eli esimerkiksi rationaalilukujen yhteenlasku tuottaa selkeitä tuloksia. Yksinkertainenkaan funktio ei ole välttämättä diskreetti eikä differentiaalifunktio vallankaan. Koko laskenta kehitettiin mekaniikan liikelakeja varten. Tyypillisesti muutos ja muutoksen suuruus on sekä laskettavissa että kuvattavissa.

Muutos on historiantutkimuksen suuri ongelma. Melkein jokainen yleistajuinen opus – hyvä, uusi Suomen historia, kuten vaikkapa Meinanderin, kuvaa henkilöitä ja tapahtumia ja niiden lisäksi hyvin kömpelösti muutoksia. Mikä vei kansalaissotaan 1918? Täydet tenttipisteet saa kirjoista löytyvillä vastauksilla, jotka kuitenkaan eivät ole läheskään riittäviä eivätkä edes tosia. Tai ensimmäisen maailmansodan syyt. Itse aloittaisin 1873 alkaneesta pitkästä pulakaudesta, joka johtui Ranskan kultafrangeina maksamista sotakorvauksista ja keinotteluhuumasta. Mutta näin ei voi selittää esimerkiksi työväenaatteen romahtamista 1914. Miljoonat ihmiset unohtivat viikossa työväenluokan kansainvälisen solidaarisuuden ja lähtivät innostuneina tappamaan toisiaan.

Eilinen esimerkkielokuva, Bressonin ”Balthasar”, kuvaa erittäin monipuolisesti ja syvällisesti aikaa ja muutosta. Se alkaa aasin syntymällä. Ohjaaja-kertoja käyttää jopa planssia ”monta vuotta on kulunut”. Henkilöiden reaktiot liittyvät selvästi heidän menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa. Maalari on väriensä vanki. Kun ne ovat kankaalla, asia on loppuun käsitelty. Bresson suosi hyvin kauan mustavalkoista elokuvaa, epäilemättä keskittääkseen ilmaisua. Henkilöt, liikkeet, rakennukset, maisemat muuttuvat siksi että ne ovat suhteessa toisiinsa. Tuloksena on ”puhdas elokuva” eli jokin, joka on toteutettavissa vain elokuvana, ei esimerkiksi romaanina eikä runona. Runossa muutoksen liike on pinnanalaista ja joskus vaikeaa havaita, koska huonon runon arvostus on niin suuri, vaikka sellainen teksti muistuttaa vain joulukuusta – korea kyhäelmä, joka seistä törröttää vailla mieltä jalassa, kunnes koittaa loppiainen.

P.S. "Balthasarin" alun musiikki on Schubertin pianosonaatti nro 20 A-duuri, Andante. Kauneimpia mitä on.

Korjaus kirjoitukseen

Nyt voisi olla sopiva hetki oikaista eräs elokuvaohjaaja Robert Bressonia koskeva arvio, jonka esitin Elokuva-Aitta –nimisessä lehdessä 15.9.1967 tai muutamia päiviä sen jälkeen.

Kirjoitukset ovat luultavasti tallella, mutta en oikein tiedä missä. Tuona syksynä kävi niin onnettomasti, että valmistuin tapaturmaisesti juristiksi ja hupsuuksissani luulin, että on siirryttävä lakimiesammattiin. Menin asianajotoimistoon.

Olin Oy Mainos-TV-Reklam Ab –nimisen yrityksen palveluksessa elokuvatoimittajana. Firma on nykyinen MTV3 ja toimitalo on edelleen käytössä Pasilassa. Sinne oli haettu kahta elokuvatoimittajaa lehti-ilmoituksella ja hakemuksia oli tullut paljon. Luultavasti pitkien filmien määrää oli lisätty. Olli Tuomola ja minut valittiin. Syytä en tiedä, mutta ehkä elokuvien tuntemuksemme vaikutti. Olli – hän siirtyi Yleen ja on jo kuollut – harrasti listoja ja löysi omasta kortistostaan erikoisemmatkin filmit. Minä olin elokuvateatteritaustani takia nähnyt hyvin paljon elokuvia ja kirjoittanut kaikenlaisia tekstejä Ylioppilaslehteen.

Elokuva-Aitan päätoimittaja Kirsti Jaantila ja toimitussihteeri Anu Seppälä keksivät, että sopisin täydentämään lehden pääarvostelijaa, joka oli Yrjö Kemppi.  Olin lukenut mitä Jerker Erikson, Matti Salo ja muut olivat kirjoittaneet, ja ottanut vaikutteita Ranskasta, etenkin André Bazinilta. Elokuva-arkistossa käytiin katsomassa kaikki elokuvat, Akateemisessa  filmikerhossa samoin. Elokuva-arkiston Eerikinkadun tiloissa oli kirjasto täynnä merkillisiä teoksia, jotka yllyttivät miettimään jopa japanilaisia mestareita.

Bresson vaikutti eniten. Yritin kirjoittaa silloin 1967 elokuvasta ”Au hazard, Balthasar”, ja katsottuani sen hiljattain taas kerran pidän sitä yhtenä koko elokuvataiteen huipuista, vaikkei se ole Bressonin tunnetuimpia elokuvia ja vaikka Bressonin viimeiset filmit eivät enää avautuneet minulle.

Bressonia pidettiin jollain tavalla uskonnollisena, vaikkei hänen elokuvissaan uskonnosta paljon puhuttu. Ehkä tuo kytkentä syntyi ”Maalaispapin päiväkirjasta”.

Arvoistelija-aikoinani katsoin, osasivatko ohjaaja ja kuvaaja välittää käsityksen huoneesta eli neliseinäisestä tilasta. Tavallinen suomalainen ohjaaja onnistui kuvaamaan yhden, takaseinän, ja jotkut kaksi, niin että näyttelijä saattoi olla nurkassa. Teatterin tila, kolmiseinäinen tila, joka aukeaa yleisön suuntaan, ei ole kauhean vaikea.

Bressonin ”Kuolemaantuomittu on karannut” kuvaa enemmän huonetta eli vankilan selliä ja sen neljää seinää kuin vankeutta. Seinien sisään viedyn ehdoton riippuvuus tuntuu katsojan luissa. Lopun karkumatka on valtava nousu, vapautuminen.

Mutta Bresson osasi kuvata ihmisen neliulotteisena, ja ”Balthazar” on esimerkki siitä. Elokuvan pääosassa on aasi, jonka elämään ja kuolemaan liittyy kummallinen tyttö ja outo poika.

Neljäs ulottuvuus on luonnollisesti aika, ja Bressonin taiteellinen viesti oli juuri samaan aikaan molekyylibiologiassa vaikeasti hahmottuva käsitys koodista ja ohjelmasta. Jokaiseen geeniin on kirjoitettu eli koodattu täydellinen valmistusohje koko yksilöstä ja siten hänen tulevaisuutensa, joka on satunnainen ja välttämätön. Geeniin on kirjoitettu myös oma, yksityinen kuolema, jonka voi siten aiheuttaa esimerkiksi perimässä mukana oleva syöpä tai muu sairaus.

Biologi Jacques Monod oli jo saanut Nobelin palkinnon ja julkaisi pian kirjan (Sattuma ja välttämättömyys), jossa lukee: « L’ancienne alliance est rompue ; l’homme sait enfin qu’il est seul dans l’immensité indifférente de l’Univers, d’où il a émergé par hasard. Non plus que son destin, son devoir n’est écrit nulle part. A lui de choisir entre le Royaume et les ténèbres. »

”Vanha liitto on rikki. Viimein ihminen tietää olevansa yksin maailmankaikkeudessa, joka ei välitä, josta hän on syntynyt sattumalta. Hänen kohtaloaan ja hänen tehtäväänsä ei ole kirjoitettu mihinkään. Itse hän valitsee valtakunnan tai varjot.”

Simone Weil kirjoitti saman ajatuksen toisin päin. Kirjan nimi on ”Painovoima ja armo”, jotka tarkoittavat samaa kuin välttämättömyys ja satunnaisuus.

Keskustelua rajasta

Tuli niin hyviä kommentteja, etten malta olla jatkamatta keskustelua. Puhe oli siis Lars von Trierin Cannesissa puhumasta. Samassa yhteydessä valutin keskustelun elokuviin, joita en halua katsoa, koska niissä on ylitetty jokin raja.

Kiukkuiselle kysyjälle vastaan, ettei elokuvilla ole nykyisin muita rajoja kuin laista ilmenevät. Pasolinin ja von Trierin eräät elokuvat rinnastin Tarkovskiin, joka ei muistaakseni ole koskaan tarjonnut filminä mitään erikoisen väkivaltaista tai pornografista.

Minun henkilökohtainen eli siis alusta loppuun ei-oikeudellinen rajani näyttää kulkevan tällä hetkellä siten, että jos olen omasta mielestäni vähäiseksi käyneen kapasiteettini rajoilla, en halua siihen lisää mitään painavuudellaan järkyttävää.

En liioin yleensä halua sellaista, missä aavistelen merkityksiä, mutta en jaksa ryhtyä purkamaan niitä. Sellaisia filmejä on Ingmar Bergmanilla ja kuten pettymyksekseni huomasin, myös Michelangelo Antonionilla, jota niin suuresti ihailin nuorempana.

Halusin kirjoittaa tästä asiasta erikseen, koska en liioin halua tällaisina aikoina katsoa enkä kuunnella mitään erikoisen hyvää, koska sellainen kiihdyttäisi.

Epäselvä viittailuni ei tarkoita mitään dramaattista. On vain niin, että vanhojenkin ihmisten hautaaminen, heidän sairastelunsa ja dementoitumisensa niin sanotusti rassaa. Asialla on se tekijä, jota ehkä ei ole olemassa, mutta jonka te lukijoina tunnette hyvin, piilotajunta. Elämä on samanlaista kuin ennenkin, iloistakin, tavallista. Sitten sitä väsähtää kesken päivän ja joskus tuntuu kuin olisi kävellyt lasioveen tai saanut märästä rätistä naamaansa.

Tekeminen on hyvää terapiaa. Olen ajantasaistanut käsityönä tietokoneellani olevan rikoslain, koska haluan, että minulla on omaan käyttööni keskeiset lait sisällysluettelolla varustettuna ja indeksoituina. Wordilla indeksointi tuottaa mielekkään tuloksen käsityönä ja tarkoittaa rikoslaissa lain 51 luvun jokaisen rikosnimikkeen ja monien termien poimimista. Suuri määrä lähes mieletöntä näpertämistä mutta samalla ratkaisu ongelmaan, jota tietotekniikka ei hallitse – miten löytää jotain, mitä ei osaa etsiä.

Tämä oli siis elokuvista. Kirjoituspuuhia terveellisempää olisi hakata halkoja. Nuorempana hakkasinkin. Nyt ostan klapit Shelliltä tai ABC:stä, eikä niillä ole tähän vuodenaikaan sanottavasti käyttöä.

Asialla eli elokuvilla ja siis myös kirjoilla ja musiikilla on toinenkin puoli. Olisi uskallettava järkyttyä ja innostua. Mahlerin kuolemasta on 100 vuotta. Ainakaan 1. Sinfonian viimeistä osaa en kestä nyt kuunnella. Myöhempien sinfonioiden suurisuuntaisuus, josta olen paljon nauttinut, ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta.

Tässä on jo tunnustettu, että tieteellinen tai melkein tieteellinen kirjallisuus on eskapismia. Se on sitä aidoimmillaan. Bismarckin jälkeen vuorossa on 30-vuotisen sodan historia, siis se uusi iso, ja sen jälkeen Skandinavian esihistoria, kaikki 2000 sivua. Tässä välissä on edistynyt lopuilleen James Gleickin uusi ja iso ”The Information”, mutta se liittyy kirjani taittoon tuleviin muutoksiin ja täsmennyksiin.

Ja vielä takaisin kommentteihinne. Antti Alanen huomautti osuvasti ja asiantuntevasti Cannesista ja Hitleristä sanomalla, että juuri elokuva-ala kärsi pahasti ja paljon. Luultavasti hienotunteisuudesta hän jätti mainitsematta esimerkkinä, että nimenomaan Ranskan elokuva-ala oli kauan pahasti sekaisin, että kuuluisimpien ohjaajien ja näyttelijöiden joukossa oli muitakin kuin Annabella ja Maurice Chevalier, jotka hyllytettiin vuosiksi todellisina tai epäiltyinä yhteistoimintamiehinä ja –naisina eli saksalaisten kavereina. Ranskan elokuvan Uutta aaltoa ei voi aidosti ymmärtää, ellei käsitä, että siellä on takana vain Jean-Pierre Melvillen suoraan kuvaama sota ja petturuus (ja Resnais’n ”Hiroshima, mon amour”).

Sama koskee Italiaa ja Rossellinia. Pasoiinin ”Salò” tekee häijyä siksi, että tarinassa on niin paljon totta markiisi de Saden teemojen lisäksi. Puhe on jo kerran antautuneen ja Hitlerin takaisin keulakuvaksi nostaman Mussolinin ympärillä Salòn tasavallassa esiintyneistä ja sinne kuvitelluista äärimmäisyyksistä.

En myöskään halua katsoa enää koskaan uudelleen hyvää elokuvaa ”Mies joka osti elämänsä” (Lina Waldmüller, Pasqualino Settebellezze). Myös se on liian totta.

Pieni von Trier

Toivoin että menette ulos luontoon, korkkaatte eväänne ja nautitte nousevimmasta kesästä, joka on huomenna jo ohi. Kun metsän vihreä muuttuu kylläiseksi, ihmisen käy samoin.

Ei ole paikallaan tavata toisaikaisia kirjoituksia näyttöruudulta. Kyllä talvella ehtii.

Lars von Trierin porttikielto Cannesiin, josta tiedän vain lehdistä (HS, Lee Monde) lukemani, johtui harhailevasta jutustelusta lehdistölle. Oikeastaan maininta sympatiasta Hitleriä kohtaan oli pelkkä latteus, etenkin täydennetty ajatuksella Johtajasta istumassa komentobunkkerissaan lopun lähetessä.

Selitys tekee nytkin asian kiusallisemmaksi: jokaisessa meistä asuu pieni Hitler.

Tämä ei ole totta. Läheskään kaikista ei saa pienintäkään Hitleriä. Hänellä oli sellaista sosiaalista vaistoa eli pelisilmää, jota kaikki eivät opi. Hänellä oli epätavallisen hyvä muisti. Hänen pelihalunsa eli riskinottokykynsä oli tyyppiä, joka on monille ihmisille täysin vieras. Ja sitten – hänen minun mielestäni sairaalloinen (narsistinen, psykoottinen) empatian puutteensa ja siihen liittynyt väitetty sadismi eli nautinto toisen ihmisen kärsimyksestä oli myös poikkeuksellinen.

”Jokaisessa meistä asuu pieni natsi.” Jos sovitaan, että ”natsi” tarkoittaa tässä yhteydessä ketä tahansa henkilöä, jolla on taipumus totella kummallisiakin käskyjä ja ihailla niiden antajia, asiassa on paljon perää. Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä, ja useimmat tietävät esimerkiksi nämä amerikkalaisten tutkimukset, joissa koehenkilöt luulevat opettavansa toisille, näyttelijöille, erilaisia mieleen painettavia asioita ja ”rankaisevat” näitä sähköiskuilla. Kuten tunnettua, erittäin suuri osa koehenkilöistä meni hengenvaarallisiksi ilmoitettuihin sähköiskuihin asti.

Tuolle tutkimukselle en anna kovin suurta arvoa. On aivan järkevää ajatella, että yliopiston tiloissa järjestetty koe ei voi olla aidosti vaarallinen testattaville, ja ympäristö lisää tottelemisen painetta epätavallisen paljon. Mutta tämä on omaa arvailuani.

En pidä von Trierin elokuvista. Minusta hän on ylittänyt saman rajan kuin Pasolini eräissä filmeissään (Salo), eräät japanilaiset ja jopa Tarkovski eräissä filmeissään. Tämä on henkilökohtaisesta. En muuten liioin pidä kaikista Ingmar Bergmanin elokuvistakaan. Vaikka on mahdollista, että von Trierin ja keskivaiheen Bergmanin välittämä ajatus maailman mahdottomuudesta on oikeampi kuin mikään kilpaileva maailmankatsomus, en muuta mieltäni.

Nyt von Trier sanoi oikeastaan vain sen, mikä toistetaan joka sunnuntai myös Suomen kirkoissa: minä, vaivainen, syntinen ihminen. Kuinkahan moni ajattelee, että ihminen on luonnostaan taipuvainen hyvään ja ottamaan huomioon toisten ihmisten tarpeet ja tunteet? Niin ajatteleva tulee joka tapauksessa kieltäneeksi sivilisaation (melkein sama asia kuin kulttuuri), joka tarkoittaa erilaisia järjestelmiä pitkällä aikavälillä tuhoisan käyttäytymisen ohjailemiseksi. Lukemani tiedon mukaan pallo kiinnostaa monia sellaisia eristyksissä eläneitä kansoja, jotka eivät ole ennen palloa nähneet, mutta järjestetyistä jalkapallo-otteluista tulee aina tasapelejä, koska nuo ihmiset pitävät sopimattomana toisen voittamista edes näin vertauskuvallisella tasolla.

Hyvä ettei tarvitse enää olla ratkaisemassa tällaisia asioita. Olisin joutunut äänestämään von Trierin porttikieltoa vastaan. En pane taiteilijoiden puheille niin suurta painoa, että arvelisin järeät toimenpiteet tarpeellisiksi. Samojen juhlien yhteydessä Kaurismäki, joka on taas tehnyt ilmeisesti todella hienon filmin, puhui EU:sta ja Brysselistä jotain osatotuuksia. Ne sopivat hyvin hänen suuhunsa, ja EU-rasismi on sallittua. ”Kaikki yrittävät EU:n hallinnossa vain kahmia rahaa ja edistää huonoja päämääriä.” Tuo ”kaikki” on rasismia. ”Juutalainen Moses on iljettävä roisto (totta) – siis kaikki juutaiset ovat iljettäviä roistoja (ei totta johtopäätöksenä eikä empiirisesti).

Bismarck oli hirvittävä roisto. Saan kohta luetuksi loppuun Jonathan Steinbergin erittäin vankan elämäkerran, ja kirjoitan siitä. Kirjassa on muutama verraton elämänohje. On hyvä, että politiikan huipulla on roisto, koska heillä on usein kyky arvioida toisen ihmisen ilkeys (meanness) ja käyttää sitä hyväkseen. Tuli Kekkonen mieleen. Olavi Hoka kaatui omahyväisyyteensä, Matti Virkkunen röyhkeyteensä, Veikko Vennamo itserakkauteensa… Lista on hyvin pitkä.

Rikkinäinen puhelin

Kesällä ehkä kaksi lennätinviestiä kolmesta meni läpi, talvella yksi. Parhaat kojeenkäyttäjät saattoivat päästä kolmeen kirjaimeen minuutissa, mutta yleensä siihen meni pidempi aika.

Puhe on optisesta lennättimestä, semaforijärjestelmästä. Kuvan esittämä Chappen versio tuli käyttöön 1700-luvun lopussa ja katosi kuin kusi lumeen, kun sähköinen lennätin keksittiin.

Siinä taas rauta oli helpompi ongelma kuin softa. Samuel Morsella ei ollut mitään tekemistä itse keksinnön kanssa, mutta hän keksi toimivan koodin. Luultavasti aivan olennaista oli se, mitä Aalto-yliopisto ei osaa vieläkään, tieteidenvälisyys. Terveisiä rehtoristolle.

Morse ja hänen kaverinsa Alftred Vail keksivät mennä sanomalehden toimistoon laskemaan, kuinka paljon siellä oli latojilla kirjakkeita kutakin kirjainta varten. Minkään kielen kirjainmerkkien frekvenssejä ei ollut silloin laskettu. Latomossa kaikki paikat olivat täynnä e-kirjasimia, ja laskemalla herrat tekivät kohtalokkaan tärkeät muutokset.

Kuten arvoisat partiopojat ja –tytöt muistavat, e on piste ja t on viiva. Dot and dash. Koodiin kuuluvat luonnollisesti lyhyt ja pitkä tauko, merkkiväli ja kirjainväli Mielikuviimme on liimautunut paperinauhaa työntävä tulostin, mutta uskomattoman nopeasti lennätinvirkailijat oppivat lukemaan morsetusta vaikka naapurihuoneesta, kuuntelemalla.

Eräs tuntemani henkilö sanoi, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen yksi varma merkki, yksi niistä merkeistä, joita päämaja ei uskonut, oli uudenlaisen sähkötyskäsialan ilmestyminen eetteriin. Suomalaiset kuuntelijat eli salakirjoituksen avaajat tiesivät heti, että nyt ovat asialla Jäämeren laivaston radistit. Vauhti oli pökerryttävä ja tarkkuus uskomaton. Siis: miksi maan parhaat sähköttäjät toimivat yhtäkkiä Karjalan kannaksella?

Täytynee leuhkaista, että meidän radiokuuntelijamme Pailen johdolla avasivat kyllä tuonkin viestinnän jokseenkin on-line.

Suomessa ei ehkä ole semafori-lennättimen torneja, mutta perustuksia kyllä. Etelärannikkoa kulki linja vielä Krimin sodan aikana 1850-luvulla. Venäjä oli ollut alan edelläkävijä.

Järjestelmän hyvin nopea muuttuminen tulee mieleeni, kun luen tai katson vanhoja detektiiviromaaneja ja elokuvia. Aina kun jostain tavataan ruumis, poliisi lähtee kitisevällä polkupyörällä etsimään lähintä puhelinta, joka yleensä on kaukana. Ennen kuin yhteys poliisikamarille on saatu, murhamies on hanessa.

Tämä sama asia tulee mieleen monissa seikkailu- ja mysteerikertomuksissa.  Lisäksi on tiedossa, että melkein omana elinaikanani, nimittäin Ihantalan taistelussa, ei käytännössä ollut viestiyhteyksiä. Puhelinjohdot olivat tietysti päreinä ja se vähä, mikä onnistuttiin nostamaan radion antennia, tarvittiin tykistön käyttöön.

Omaperäinen tietoliikenneratkaisu taas oli monien kertojien yhtäpitävä raportti, jonka mukaan suurhyökkäys 9.6. todettiin päämajan varmojen käsitysten vastaisesti todeksi ja tapahtuneeksi siitä, että ikkunaruudut helisivät Mikkelissä asti. Sitä on vähän vaikea uskoa todeksi. Matkaa lienee linnuntietä noin 197,4 kilometriä.

Tieto Normandian maihinnoususta lähetettiin Ranskaan vastarintaliikkeelle BBC:n yleisradiolähetyksessä. Apollo 11:n lento nähtiin televisiossa. Ehkä siksi hämmästyttävän monet pitävät sitä feikkinä eli vedätyksenä: kuussa ei ole koskaan käyty.

Optinen lennätin oli täysin uskottava, koska se oli valtion. Myöskin väärät tiedot olivat tosia. Televisio on epäuskottava, koska se lähettää myös viihdettä. Nyt tuntuu joskus, että Internet on uskottavampi kuin omien silmien todistus. Lukemattomat sanomalehdet ottivat 1800-luvulla nimeensä sanan ”Telegraf / Telefraaf / Telegarph) korostaakseen uskottavuuttaan ja uudenaikaisuuttaan. Oli meilläkin sotien jälkeen äärimmäisen sekopäinen lehti, maisteri, tuomari Ernesti Hentusen ”Totuuden torvi”. Puoluetta väitettiin populistiseksi. Sanoma oli selkeä: vika on Suomen herroissa.

Ruotsin laki

Sain käsiini hyvän ystäväni Pertun välityksin uuden ruotsalaisen komitean mietinnön SOU 2011:32, joka sisältää esityksen tekijänoikeuslain kokonaisuudistukseksi perusteluineen.

http://www.sweden.gov.se/sb/d/14156/a/166537

Esitän ensin sydäntä särkevän vetoomuksen elinkeinoelämälle, varsinkin sen keskusliitolle, sekä korkeita asioita ymmärtäville elinkeinoelämän edustajille, joita istuu muun muassa yliopistojen hallituksissa.

Juuri nyt on käynnistettävä erittäin ripeästi laaja plagiointityö eli laadittava varjomietintö tekijänoikeudesta ynnä siihen kuuluva hahmotelma säännöksiksi.

Etenkin tekijänoikeuden sotkeutuminen sananvapauskysymyksiin, henkilötietojen suojaan ja laskujeni mukaan yli sataan muuhun lakiin, alkaa häiritä yhä vakavammin toisaalta elinkeinotoimintaa, toisaalta tieteellistä tutkimusta ja lisäksi opetusta.

Olen selvillä, että tällainen pyyntö pitäisi käydä sujauttamassa opetusministeriön oven alle. Olen ollut kauan sitä mieltä, että opetusministeriöllä on vankat todisteet sekä taitamattomuudesta että kyvyttömyydestä sille historiallisista syistä kuuluvan tekijänoikeuden kehittämiseen.

Pyyntöjä, rukouksia ja vaatimuksia olen sille taholle osoittanut 30 vuotta. Opetusministeriön virkamiehillä on erikoinen taito kääntää katseensa pois päältä. Sen he tekevät, kun heille puhuu tällaisia. Sellaista en muista sattuneen, että he olisivat kuunnelleet, mitä heille sanoo.

Olen miettinyt valmiiksi varjokomitean. Tiedän joukon sopivia huru-ukkoja, joilla on määrätön kokemus alasta, ja lisäksi joitakin nuoria juristeja, jotka olisi helppo petkuttaa hankkeeseen.

Jos nyt ilmoitetaan, että uudistushanke on jo vireillä, vastan etukäteen, että niin on, on ollut vuosikymmeniä. Lisäksi: sellaisessa tilanteessa, että ministeriö ryhtyisi toimeen ja tilapäisessä mielenhäiriössä kysyisi minua komiteaan, kieltäytyisin kohteliaasti mutta kiireesti. En missään tapauksessa jaksa kuunnella niitä puheita, joita eräiden järjestöjen ja alan orgaanien juristit on suunniteltu tuottamaan. Olen kuunnellut niitä yli 500 kokouksessa, kunnes olin joko kuolla ikävästä tai läkähtyä harmista.

Ja siinä on tietenkin hiiri kissalla räätälinä tai korpraali Saksalla valtakunnankanslerilla, jos edunvalvonta- ja etujärjestöt pannaan suorimaan sotkuun mennyttä lakia. Siitä syntyy lisää sotkua.

Jos hinnoista sovitaan, sommittelen lain ja perustelut. Yhteydenotot firmalleni ”Kemppisen makkara- ja musiikkiliike sekä paholaisen kirjeopisto.” Käyntiosoitteeseen on lisättävä ”pihan perällä” ja puhelinnumeroon ”kaksi soittoa”.

Olisi siinä kyllä vähän liikaa työtä, kun Suomessa ei ole yleistä siviililakia niin että tekijänoikeuden oikeustoimistot olisi mallinnettava erikseen, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä, jossa säännöt ovat olleet sata vuotta yleisessä laissa.

Ruotsalaisten työn kopioimisella ei liioin pääsisi alkua pidemmälle. Työ on tosin hyvä, mutta oikeastaan siinä on uudistettu vanhan lain numerointi ja kappalejako ja muutettu kieltä jonkin verran aikaisempaa käsitettävämmäksi. Suurin osa on vanhaa tuttua tavaraa. Eipä EU-lainsäädännön johdosta kovin paljon toisin voi tehdäkään.

Silti ruotsalaiset ovat saaneet ehdotukseen esimerkiksi läpeensä järkevän säännön, jonka mukaan elinkeinotoiminnan ulkopuolella tapahtuvat tekijänoikeuden loukkaukset eivät johtaisi perversseihin korvauksiin, kuten nyt. Muutoinkin lakiehdotuksen tekstistä saa sellaisen käsityksen, että ainakin osa kirjoittajista on katsellut ympärilleen ja esimerkiksi tietää, mikä on Internet. Lainsäädännöllisen perusteellisen pintaremontin tekijät ovat siis seuranneet aikaansa, kuten niin kauniisti sanotaan. Parhaimmillaan teksti ja siihen ehkä liittyvä ajattelu on kuin suoraan naistenlehdestä eli sujuvaa hupatusta. 

Sanankasvatus

Tämä vihje kustantajille on valitettavasti ilmainen. Vasta nyt on todella mahdollista yhdistää teksti ja valokuva luovasti.

Yksi tekstin ja kuvan hieno yhdistelmä oli sarjakuva. Se edellytti rotaatiopainokonetta ja sen alusta oli sanomalehti. Miltei samaa tekniikkaa oli tietysti käytetty ennen. Ehkä tavallisin oli kuvakirja tyyppiä Max ja Moritz tai Jörö-Jukka – kuvia ja alla tekstiä, mielellään riimiteltynä.

Näitä kuvakertomuksia teki muuan Töppfer ja niitä on myös raamatunkuvittaja Dorén jäljiltä. Suuret satiirikot, kuten Hogarth, olivat julkaisseet kertovia kuvia kaiverruksina jo sata vuota aikaisemmin. Mutta sarjakuvan puhekupla, näennäisesti todella kömpelö ajatus, liitti kirjoituksen ja kuvan yhteen niin että se liitto on kestänyt sata vuotta ja yli.

Fotoromaanit olivat suosittuja etenkin Italiassa ja varsinkin pornografiassa. Niiden toteutuksessa on jotain avutonta. Puhekupla ei istu valokuvaan.

Kirjaimia ei tarvitse enää ostaa kaupasta ja ripustaa työläästi pyykkinarulle. Olen kokeillut runoja, joissa säkeet ovat kuitenkin maisemassa naruuilla tai puhelinlangoilla. Sen voi tehdä Photoshopilla, jolloin pääsee samalla toteuttamaan kauan eläneen haaveen, käyttämään kolmiulotteisia, osittain läpikuultavia kirjaimia, joilla on väri, ja se väri voi poiketa runonsäkeen väittämästä väristä. Sana ”puut” voi olla violetti, ja kirjainten pinta eli tekstuuri voi muistuttaa enemmän kiveä kuin puuta.

Tuollaisesta kuvateoksesta sanottaisiin heti: konstailua. Vastaisin siihen sopertamatta: ei vaan kolmiulotteista. Kaikki kelvollinen teksti on siinä mielessä kolmiulotteista, että kirjainmerkkien seassa näkyy, kuuluu ja tuntuu kuviteltu todellisuus. Juuri siksi kirjoja luetaan. Juuri sen takia romaanista tehty elokuva voi tuntua köyhältä.

Lisäksi kirjoitus on aikakone. Ei 1800-luvun Pietaria ole enää olemassa turistikohteena, mutta Dostojevskin romaaneissa se on. Ei metsä ole enää saman muotoinen kuin 150 vuotta sitten – muualla kuin Aleksis Kiven runoissa. Vaikka kuvittelemme väärin, koemme nousevan myrskyn pelottavana, kun matkustamme Odysseuksen matkassa.

Tämä oli puheenvuoro digikameroista, etenkin järjestelmäkameroista, ja se oli suunnattu filmille kuvaamista vastaan. Filmille otettiin niin hienoja valokuvia, ettei nykyisillä laitteilla päästä enää samalle tasolle.

Tämän ajatussarjan syy on 2,71828182845904. Kuten lukija heti huomaa, kysymyksessä on Neperin luku, logaritmeissa tärkeä.

Babbagen elinaikana ”computer” oli henkilö, joka teki hyvin vaivalloisia ja aikaa vieviä kerto- ja jakolaskuja, jotta saataisiin aikaan menekkikirjoja, sellaisia kuin vuorovesitaulukot ja eräät tähtitieteen apuneuvot.

Logaritmi on potenssi, johon luku on korotettava, jotta saataisiin toinen luku. Log 10(1000) = 3. Babbage harrasti numeroita, koska hän piti niistä kovasti, ja laati erilaisia taulukoita. Hän oli aikakautensa nerokkaimpia miehiä. Hyödylliset taulukot tulivat perässä. Babbagen suuri oivallus oli hänen kuollessaan 1800-luvun lopulla keskeneräiseksi jäänyt differenssikone, jonka piti pystyä laskemaan automaattisesti esimerkiksi logaritmitaulukot. Kone oli hämmästyttävän samanlainen kuin toisen maailmansodan aikana ja jälkeen kehitetyt sähköiset tietokoneet, vaikka se oli mekaaninen ja ei toiminut. Logartimitaulukot on unohdettu. Minun kouluaikoinani niitä käytettiin, ja samoin laskutikkua, jolla logaritmeilla voi laskea käsin.

Lontoossa tiedemuseo toteutti differenssikoneen, joka toimii tänäkin päivänä, ja Kaliforniassa on toinen samanlainen. Välivaihe oli mekaaninen laskukone ja sen jälkeen elektroninen. Tietokone on edelleen todellisuudessa laskukone. Kirjaimet ja kuvat ovat numeroita, joita kone käsittelee ja jotka toinen kone, esimerkiksi näyttö tai tulostin, esittää saman näköisenä kuin käsin piirretyt.

Siksi kirjain eli sana ja kuva on jälleen sama asia ja niiden yhdisteleminen käy samalla laitteella, josta on tullut vain muutamassa vuosikymmenessä halpa kaiken kansan väline. Ja kaikki alkoi siitä, että yhdet pitivät kirjaimista ja toiset rakastivat numeroita – mitä vain numeroita, mutta mielellään laskutoimituksen tuloksia, oli niillä jotain käyttöä tai ei. Tärkeintä oli kauneus.