Kuvan valo

Joku kustannustoimittaja käski tietää, mistä kiinnostavista tiedollisista aiheista pitäisi olla kirjoja.

Sanoin että Perttu on kirjoittanut tietokannoista ja luetteloista, joka on kyllä hyvin tärkeä ja vaikea kysymys.

Kustannustoimittaja teki kiihkeästi muistiinpanoja.

Jatkoin että katselin erästäkin uutta valokuva ja oikeus –kirjaa, joka oli englantilainen, seikkaperäinen ja aika heikko. Kun juristi kirjoittaa juristeille, ei siitä kukaan paljon kostu.

Pelastauduin ulos koiranilmaan kun alkoi näyttää siltä, että sellainen kirja kiinnostaisi.

Sen jälkeen ja päivän radio-ohjelmaan liittyen totesin taas kerran, etten tiedä uudenaikaisesta digikuvaamisesta tarpeeksi tai oikeastaan juuri mitään. Hyvä kun CMOS:in ja CCD:n paremmat ja huonommat puolet

Vähäisen dynamiikan ongelmaa muuten käsittelee lapsellisuuksiin sortumatta asiantunteva kirjoittaja verkko-osoitteessa

http://www.clarkvision.com/imagedetail/digital.sensor.performance.summary/

Radio-ohjelman yksi keskeinen keskusteluongelma on tämä: miksi valokuvaamisessa on edelleen insinöörilinja ja maisterilinja?

Vastaus voi olla, että kameraa ei pidetä koneena. Jo yli puoli vuosisataa sitten ja tänäkin päivänä ihmiset, jotka sanovat inhoavansa koneita, käyttävät valokuvauskonetta kuin aika pojat.

Ehkä kamera on instrumentti samalla tavalla kuin lääkärin stetoskooppi tai taiteilijan sivellin?

Ainakin olimme Esko Putuksen kanssa samaa mieltä siitä, että kamera on mainio salakatseluväline estyneille henkilöille. Katsekontaktin ottaminen ja ylimalkaan tarkkaan katsominen ärsyttää monia, ja on ihmisiä, jotka kokevat sen sietämättömänä haasteena.

Kameran etsimen tai LCD:n avulla voi tutkia seurassa ihmisen ilmeitä hyvinkin tarkkaan. Tässä asiassa on tapahtunut selvä parannus, kun vanhatkin sukulaiset ovat alkaneet uskoa, ettei kuvien ottaminen maksa mitään. ”Ota nyt jo” –repliikki on kadonnut. Ja jos vielä ymmärtää säätää kamerasta suljinta jäljittelevän äänen pois, on vahvoilla.

Silti haluaisin edelleen tietää, miksi ihmisistä otetaan niin vähän profiilikuvia, vaikka maailma on täynnä jännittäviä profiileja. Olisiko se ikään kuin liian väkivaltainen?

Kuvien lukutaito on vaikea taito.

Katsoin eilisillan House –jakson erään elokuva-ammattilaisen kanssa, ja jäimme sättimään näkemäämme yhdessä. Hän sanoi, että ohjaajan vika. Ellei ohjaaja ole tarkkana, hyvätkin ammattilaiset rupeavat näyttelemään, ja sekös on ikävää katseltavaa.

Onneksi kaikki televisioon liittyvä on niin hyvin dokumentoitu Wikipediaan. Kyseinen jakso oli erään henkilön ensimmäinen ohjaustyö tuossa sarjassa, ja käsikirjoituksen oli väsännyt tuottaja.

Ilmankos jopa Hugh Laurie oli pihalla (pakkasessa).

Sama ilmiö – olen kertonut ennenkin eräästä nyt kuolleesta akateemikosta, jonka kanssa huvittelimme tunnistamalla kirjailijoita sokkona luetuista tekstinäytteistä. Yllyimme kun olin jossain televisio-ohjelmassa voittanut kirjallisuuden professorit juuri tässä – he eivät tunteneet lauseen kulkemisesta edes Faulkneria!

Mainitsemani edesmennyt oli siitä mainio, että hän tunnisti – puoliksi arvaamalla – tekijöitä, vaikka ei ymmärtänyt kieltä. Calvinon italiaksi, Camus’n ranskaksi. Selitys oli sama kuin joidenkin kapellimestareiden - kuulehan sen, miten se menee!

Taiteilijat kuin kuutamolla

Helsingin Sanomien vaalinumerossa maanantaina julkaistiin vaikuttava vetoomus, jonka olen yrittänyt kopioida tämän kirjoituksen kuvitukseksi.

Taiteilijoiden petkuttaminen (englanniksi blind man’s buff) on suosittu seuraleikki.

Ylisuuret yhtiöt ja eräät edunvalvontajärjestöt rohmuavat rahaa taitelijoilta, koska yleisön maksut eivät riitä. Taiteilijat kiittävät tästä julkisesti. Nöyrää väkeä.

Miksi musiikin markkina-arvo on ”noussut” niin että se himottaa jättiläisyhtiöitä? Internetin takia.

Jos yhtiöt olisivat saaneet päättää, mitään Internetiä ei olisi koskaan tullut, maksullisia verkkoja vain, sellaisia kuin AOL ja CompuServe.

Internet syntyi aika vaatimattoman julkisen tuen turvin tietotekniikkayhteisön palkattomana työnä. Muutos oli suurempi kuin äänilevyn keksiminen.

Joku sankarikitaristi on samassa asemassa kuin jämsäläinen torppari metsineen. Kun toiset ruoppaavat Kymijoen ja kolmannet perustavat sahoja Kotka-nimiseen paikkaan, puutavaraa aletaan ostaa, Jämsästä asti. Kun kehitetään kohtuulliset keinot musiikin muuttamiseen biteiksi ja luodaan tietoverkko ja myydään muutamia satoja miljoonia tietokoneita, sankarikitaristi on ansainnut oman siivunsa, mutta ei tämä kehitys yksin hänen ansiotaan ole.

Euroopan komissiossa on ehdotettu esittävän taiteen tekijänoikeudellisen suojan pidentämistä nykyisestä 50 vuodesta 95 vuoteen.

Olen juuri osaltani allekirjoittanut avoimen kirjeen, jossa Euroopan johtavien tekijänoikeuden tutkimuslaitosten ja yliopistojen edustajat tuomitsevat hankkeen jyrkästi, väittävät useita direktiiviehdotukseen (COM(2008) 464/3) sisältyviä väitteitä vääriksi, tosiasioina esitettyjä seikkoja virheellisiksi, hanketta ”pahimpiin kuuluvaksi esimerkiksi lobbaamisesta”, katsovat ehdotetun direktiivin vaurioittavan vakavasti Euroopan innovaatiotoimintaa ja luovaa työtä (creative endeavour), ja toteavat, että muutoksesta hyötyisivät Universal, Sony BMG, Warner Music ja EMI sekä edunvalvontajärjestöt, eli Suomessa Gramex. Taiteilijoille siitä ei olisi hyötyä – harvoja supertähtiä lukuun ottamatta.

Tämä avoin kirje ei ole nuorten rabulistien hanke. Allekirjoittajien nimiä ja virkapaikkoja kannattaa vilkaista.

Ehkä en olisi uskonut, että tämä joukko löytää muutamassa päivässä yksimielisyyden.

Ensimmäisen paperin teki Amsterdamin Hugenholtz ja Brysselissä kävi puhumassa Cambridgen Bently, tuttuja miehiä täällä.

Allekirjoittajat ovat silminnähden harmistuneita muun muassa siitä, että direktiiviehdotuksessa esitetään erilaisia väitteitä asioita, “joita ei ole tutkittu”, kun asioista on Isossa Britanniassa juuri valmistunut laajoja tutkimuksia ja sekä Hugenholtz että Bently ovat tehneet tutkimuksia ja koonneet tutkimustietoa epätavallisen laajasti.

Paperi on hyvin tärkeä. Luen sen sisällöstä selvästi ärähdyksen: tekijänoikeudella pelleilemisen ja taiteilijoiden käyttäminen marionetteina saisi jo lopettaa.

Palatakseni Kymijoki-vertaukseeni liiketoiminta menestyy pitkällä tähtäyksellä markkinoiden määräämin hinnoin ja avoimesti tunnustetuin tukiaisin. – Esittävässä taiteessa niitä tukiaisia tarvitaan etenkin koulutukseen ja vähämenekkiseen, korkeatasoiseen taiteeseen.

Teksti on tietysti kenen tahansa vapaasti käytettävissä, kopioitavissa ja julkaistavissa.

Huomauttaisin erittäin painokkaasti, että huoli tiedonvälityksen ja tieteen toiminnasta on erittäin perusteltu.



The Proposed Directive for a Copyright Term Extension –
A backward-looking package

This document has been prepared jointly by the Centre for Intellectual Property Policy & Management (CIPPM, Bournemouth University), the Centre for Intellectual Property & Information Law (CIPIL, Cambridge University), the Institute for Information Law (IViR, University of Amsterdam), and the Max Planck Institute for Intellectual Property, Competition and Tax Law (Munich), in order to assist public debate of the Commission’s proposed directive “amending the term of protection of copyright and certain related rights” (COM(2008) 464/3). It is the third pan-European academic statement on the matter, following the Economists’ letter of 10 April 2008 and the Bournemouth Statement of 16 June 2008 (which reviewed empirical evidence on extension before the Commission’s proposals had been published).

The document contains the following sections:
- Responses to Commission’s FAQs
- Analysis of key economic data
- List of independent submissions opposing extension
- List of academics opposing extension

---

(A) The Commission’s frequently asked questions, answered by independent academics

In its press release of 16 July 2008 (IP/08/1156), the Commission sold term extension as a “forward-looking package”, “maintaining Europe as a prime location for cultural creators in the entertainment and knowledge sectors”. The press release was accompanied by a memorandum (MEMO/08/508), posing and answering “frequently asked questions”.

This memorandum is seriously misleading. We, academics of leading European intellectual property research centres, provide independent answers to the same questions, following the Commission’s template.


1. What is meant by term extension?

The Commission’s answer
Under current EU laws, recorded musical performances are protected for a maximum of 50 years. This means that over a period of 50 years, performers receive remuneration for each time their work is played on the air, in public places such as bars and discotheques and also receive compensation payment for private copying of their performances. After 50 years, artists lose control over the use of their works and no longer receive this important source of income.

Composers on the other hand enjoy this form of copyright protection for 70 years after their death.

With this proposal, the Commission aims to extend the term of copyright for performers to 95 years. This means that artists in Europe will be insured of a steady income for their performances during their entire lifetime.

Independent academics’ answer
It is true that performers receive remuneration for the public performance of sound recordings (and in many European countries for the private copying of sound recordings) for a period of 50 years.

It is NOT true that this remuneration will increase through extension if the licence fee paid by users (such as broadcasters or night clubs) is assumed to remain the same [Impact Assessment, p. 35, p. 40; see also Commission’s answer to FAQ 3]. The same amount of money will be divided between more right holding performers but many will now be dead! As a result, young performers entering the profession will receive less. This redistribution of royalties in favour of unproductive estates is also an issue for copyright in compositions.

It is NOT true that performers will lose control over their performances only after 50 years. They lose control once they sign a recording contract with a record company. Recording contracts are not a matter of copyright duration.

An exclusive right lasting 50 years granted to record companies already far exceeds the term available to other R&D intensive industries.



2. Why is this Directive aimed at performers?

The Commission’s answer
If the present term of 50 years is kept, some 7.000 performers, in the UK alone, will lose all of their airplay royalties over the next ten years. We are not talking about featured artists like Sir Cliff Richard or the Beatles here. This is about the thousands of anonymous session musicians, who contributed to sound recordings in the late fifties and sixties. [Session musicians: Musicians hired for one recording only and paid off with one single payment when the recording is made]. They will no longer get airplay royalties from their recordings, even though these royalties often contribute to their pension. They will lose protection just when online retailing promises a new source of revenue.

Independent academics’ answer
The Directive is NOT aimed at performers. Performers are not the real beneficiaries of the proposal. Record companies are. This is because performers on existing recordings will have assigned their rights to record companies, and the proposal applies the terms of such agreements to the proposed extension of term. So, the chief beneficiaries of extension are the owners of large back-catalogues of rights, going back more than 50 years. Almost all of these rights are in the hands of only four multinational companies: Universal, Sony BMG, Warner Music and EMI. They benefit because some of their most popular recordings can continue to be sold and licensed without competition.

If the Commission’s proposal was TRULY aimed at performers, it would link the term to the performer’s life (or a close proxy) and it would not grant the extended term to the producers of sound recordings. It would give it to the performers themselves.

Under the current 50 year term, a recording made by a 25 year old artist will no longer receive protection when the performer reaches 75. If a performer has continued to record throughout her working life, most of these rights will outlast her lifespan. If the performer has changed career, he will not depend on these revenues.

For a typical performer, royalties from sound recordings are not a major component of their pension. Median earnings from public performance rights of sound recordings are below €300 per year [Bournemouth Statement, EIPR, p. 342].


3. What about consumer prices? Are they not going to rise?

The Commission’s answer
Empirical studies show that the price of sound recordings that are out of copyright is not lower than that of sound recordings in copyright. One study concluded that there was no systematic difference between prices of in-copyright and out-of copyright sound recordings [By Price Waterhouse The Impact of Copyright Extension for Sound Recordings in the UK, (report commissioned by the BPI), 2006].

The study also indicates that there are many other factors that explain the price of a sound recording, such as the popularity of a performer's individual song or the stage in his career when he recorded a song. It is interesting that sometimes a particular performer's early song that is out of copyright is more popular, and thus more expensive, than a later and less popular song that is still in copyright.

The proposal will also not affect the amount of airplay royalties that broadcasters have to pay: all the public performance rights broadcasters rely on are managed collectively and broadcasters pay a fee based on turnover - irrespective of how many performers are protected or not. No broadcaster clears sound recordings on a 'per track' basis.

It should also be stressed that broadcasters pay less than 1% of their turnover to the music industry. In these circumstances, there is hardly a case to be made that copyright in general has a significant impact on the broadcasters.

To conclude: Harmonising the term of protection would not have a negative impact on prices. For broadcasters and music in bars and discotheques, the licence fee does not depend on whether parts of the works performed are in the public domain. For consumers downloading music, there would be no negative impact, as downloads are not priced according to whether a song is in the public domain.

Independent academics’ answer
The Commission calculates that term extension by 45 years will lead to an increase in revenues from record sales and licensing income to the European music industry “between € 44 million and € 843 million”, of which “between €39 million and €758 million” will go to record producers [Impact Assessment, p. 60]. These figures are a multiple of figures from an unpublished report written “on behalf of the BPI [trade association of the British record industry]” by PriceWaterhouseCoopers (2006). For policy purposes, it is risky to rely on internal estimates that differ by a factor of almost 20.

Even more worrying: the Commission singularly fails to explain where these additional revenues are supposed to come from. Where is the money generated that the Commission wants to channel to existing right holders? Who is paying the price?

The Commission refers to “empirical studies” (plural!) that “show” that the price of sound recordings out of copyright is not lower than that of sound recordings in copyright. In fact there is only one study that purports to show this. It is the very same PwC report commissioned by the British record industry. It relies on a sample of 129 (in and out of copyright) records released between 1950 and 1958 but fails to control for those records for which there is competition.

For example, Glenn Gould’s famous 1955 recording of Bach’s Goldberg variations was released in 1957 and therefore entered the European public domain last year. It remains available from its original label (Sony/CBS) but is also released in various competing editions, with prices ranging from £5 (€6.50) to £28 (€36) [Amazon,com, Oct 2008].

A study by American academic Paul Heald (2007) shows that for major publishers, books in-copyright have a typical list price of $8.90, while out-of-copyright (public domain) books have a typical list price of $6.30 [“Property Rights and the Efficient Exploitation of Copyrighted Words: An Empirical Analysis of Public Domain and Copyrighted Fiction Bestsellers”]. It is the current academic consensus that this differential is correct. The costs of impeded competition through term extension will be born by consumers.

To conclude: It strains credulity to claim that a term extension will provide large benefits to the record industry, as the Commission does, while having no impact on consumers. The record industry holds the data that would enable an independent empirical study to settle this issue.



4. What about historical archives? Will they be available for online use?

The Commission’s answer
A term extension for performers will not affect projects to make available a variety of historic broadcasting archives available for dissemination. These archives are covered by the blanket license that is granted by performers' collecting societies. If old performers cannot be found, the collecting society will keep his share and try to locate him: this is not a problem to be borne by the broadcaster.

Independent academics’ answer
Archive recordings can be made available through many routes. Broadcasting archives are only one, and even here there are concerns about the transaction costs of rights clearance. Sound archives typically also hold unpublished material, oral histories, interviews, sound effects – much of this material involves performers and producers who are NOT represented by collecting societies.

A US study for the Library of Congress by Tim Brooks (2005), based on a selection of recordings considered to be of particular historical importance, shows that the prime re-issuers of historical recordings are not the copyright owners [Tim Brooks, Survey of Reissues of U.S. Recordings, Council on Library and Information Resources / Library of Congress, Washington, D.C.]. According to Brooks, only 14 percent of pre-1965 recordings are available from rights holders. Historical recordings from the same period are more available in Europe, due to the shorter term.

Record labels are not the most reliable guardians of the records they control, and we can expect a dramatic increase in the availability of historical recordings once the 50 year term for sound recordings expires.


5. Will only superstars benefit from the proposal?

The Commission’s answer
The Commission's impact study demonstrates that the proposal would give average performers additional income to the tune of anything ranging from € 150 to € 2000 per year. These amounts, mostly attributable to airplay royalties, might not appear spectacular for those that have salaried jobs, but they are often considerable for musical performers. In this sense, the extension is fit for purpose.

Independent academics’ answer
It is wrong (on the Commission’s own assumptions) to expect an increased income to performers from airplay royalties. The same pot of money will be distributed to more right holders who are now often estates. Following a term extension by 20 years in Sweden, the distribution of performing royalties in favour of dead composers increased from 2.4 percent in 1995 to 14.1 percent in 2006 [Bournemouth Statement, EIPR, p. 342: data supplied by Swedish composers’ society SKAP].

In as far as the Commission attributes any increased income to record sales (which filter to performers via recording contracts) benefits are heavily skewed in favour of best-selling artists. The Commission’s own calculations assume that the top 20% of performers receive between 77 and 89.5% of all income, and that only 1 in 8 record releases will make a profit, and thus pay royalties to performers beyond recouped advances [Explanatory Memorandum, pp. 2-3].

The line “might not appear spectacular for those that have salaried jobs” is copied from lobby submissions by the music industry. It is an attempt to camouflage that the benefits from extension fall to those who do not need it: major right holders (be they record companies or best selling artists) controlling a back-catalogue of rights going back more than 50 years. Our own analysis indicates that 72% of the gains from extension fall to the four major record companies (Universal, Sony BMG, Warner Music, EMI), 24% goes to the best-off 20% of performers, 4% to the remaining 80% of performers [for calculations, see section B below].


6. What about performers who already transferred their rights to the record labels?

The Commission’s answer
The term extension will come with a provision that performers can recuperate their copyright if the label does not wish to market their recordings further. This is commonly referred to as the 'use-it-or-lose-it' provision. Without a term extension, we could not introduce this very performer-friendly remedy. The clause will empower performers to market their early songs themselves.

In any case, if neither the record producer nor the performer shows any interest in marketing the sound recording within a year after term extension, the sound recording will not be protected any longer. It will be freely available for public use.

Also, the record industry will have to set aside a percentage of sales income and distribute these monies to performers who, at the beginning of the term, were bought off with a single payment.

In addition, airplay royalties and the compensation for private copying are never assigned to producers. Session musicians hold on to these income streams which, in old age, are often their principal pension. Airplay accounts for 57% of performers collecting societies' income.

Independent academics’ answer
It is NOT true that record companies do not benefit from airplay royalties and compensation for private copying. In most European countries, these revenues administered via collecting societies are split between producers and performers.

We agree that “use-it-or-lose-it” is an interesting measure [Proposed Directive Art. 10a(6)]. It is NOT true that it could not be introduced without term extension. For example, German copyright law contains a revocation right in the event of non-use [Rückrufsrecht, §41 UrhG].

The same applies to the idea of supporting economically weak groups by means of a “social fund”, involving an element of redistribution [Proposed Directive Art. 10a(4)]. This is a well-known approach in the context of collective administration. Again, it does not depend on term extension. The measure is a camouflage for making large benefits available to record producers.


[FAQs 7-12 omitted]
---


ADDITIONAL QUESTION
What if the Commission got it wrong?

Independent academics’ answer
There are strong reasons to believe that the Commission got it wrong. Still, even if one believed in the merits of the Commission’s own impact assessment, there remain large uncertainties: key figures have minimum and maximum values that differ by a factor of 20; measures are introduced that have no precedent in community legislation. Thus, it is sensible to ask: what would happen if it turns out that the Proposed Directive was detrimental.

If powerful empirical evidence were presented some time in the future, the nature of the extended rights granted would make it all but impossible to reverse the change. By contrast, if term were not extended and new evidence came to light in favour of extension, it would be simple to reintroduce the proposal.

---

(B) Analysis of key economic data

The Commission’s Proposal (Doesn’t) Add Up


The main features of the Commission’s proposal are:

(1) An extension of term from 50 to 95 years (Article 1).

(2) The creation of a performer’s fund paid for by a 20% levy on record label revenues from term extension (Art 10a).

Section 7.3 and Annex 3 of the Commission’s Impact Assessment (IA) analyze, rather partially as we shall see, the implications of these changes. Table 1 summarizes the Commission’s analysis of the impact (gains only) of a 45 year term extension.



Low High Source Comments
UK Only 13 241 PwC Converted using (implicit) IA xrate of £1 = EUR 1.48
EU 44 843 IA p.60 x3.5 for EU

No Special Fund
– o/w labels 39 758 IA p.60 100-10=90%
– o/w performers 4 84 IA (CIPIL) 10% for performers (based on 5-15% of gross revenues for performers in CIPIL)

With Special Fund
– o/w labels 31 606 IA p.62 Less 20% of revenues
– o/w performers 12 236 IA p.62 Extra 20% of label revenues

Table 1: Commission’s Calculations of Present Value Gain (millions of euros) to Record Labels and Performers from a 45 Year Extension (see Annex 2 of IA especially Table 2A p.62)


Rather surprisingly the Commission’s proposal includes no calculation of costs. This is because the Commission claim (see s7.3.3, s7.3.4, s7.3.5) that there are no costs. This is simply ludicrous – by a simple accounting identity any gains to the music industry from the retrospective portion of the extension must be more than matched by losses to other groups. A more balanced and accurate evaluation is presented in table 2. For simplicity of exposition this is based on the high scenario. As it shows, with gains to the industry at 843m euros costs to others would be over a billion euros (assuming a 20% deadweight loss ratio and zero administrative costs). Thus, the Commission have simply “assumed away” a billion euros in costs from their proposal!




Gains (to Record Industry)
Record Industry 843 From previous table

Losses (Consumers, Broadcasters etc)
Direct Costs (Transfers) -843 By accounting identity must equal industry benefits
Deadweight Loss -169 Deadweight loss at 20% of revenues
Administrative Costs - ??? Hard to estimate
Total Losses - 1011

Net Position -168

Table 2: Present Value Gains and Losses (million of euros) from a 45 Year Extension (high gain scenario)


The situation is even worse once one takes account of distributional issues. While the Commission makes much of the need to support poor session musicians the simple fact is that the majority of the gains will go either to large multinational corporations (the big four labels who have large back catalogues) or the minority of highly successful performers (or, as is more likely, to their estates). By contrast the costs, particularly the deadweight losses from reduced access, will fall on average and poorer-than-average EU citizens. As such, it would hard to find a starker example of special interest legislation than this proposal.

Table 3 provides some illustrative calculations showing how the gains to the recording industry divide up. As it shows 72% of gains go to the four major record labels (Universal, Sony BMG, Warner Music and EMI) while 28% goes to performers. Furthermore, of the 28% going to performers, it is those who are already best-off who will benefit the most (and the ‘superstars’ who will see the really big gains): 24% goes to the best-off 20% of performers with only 4% going to the other 80% of performers. These percentages are shown in Figure 1.







Figure 1: Dividing Up the Recording Industry Pie (%tage gains to each group). See Table for details.


 

Labels 72% 80% of 90% (20% taken for fund)
– o/w each ‘Major’ 18% Only 4 ‘Majors’; ‘Independents’ have no significant back-catalogue
Performers 28% 10% plus fund (20% or 90%)
– o/w ‘normal’ royalties 10% Distributed as per royalty agreements
– o/w fund 18% Distributed in same proportions as normal collecting society revenues (IA not clear)
– top 20% 24% Assuming get 85% of ‘normal’ royalties (IA p.20 states 77%-90% of income goes to top 20%)
– bottom 80% 4% Ditto

Table 3: Dividing Up the Recording Industry Pie (%tage gains to each group assuming existence of 20% fund)


More important than the basic percentages is the question how much different groups actually get. After all, the labels share is only divided between the 4 majors, the share for performers is divided between many thousands of individuals. How much money then will a performer receive?

Here, for comparability with the Commission’s own figures (IA p.61), we concentrate on the first 10 years post-extension. In this case total performer benefits range from 3.2m euros (low) to 50.6m euros (high) million euros. The Commission estimate that, across the EU, there are 24,500 eligible performers. Thus, under the high scenario (which also implies maximal loss to the rest of society) the bottom 80% of performers would each get 58 euros a year (or a one-off payout of 387 euros). Under the low scenario they would receive approximately 4 euros a year (or a one-off payment of 24 euros). By contrast the majors would be looking at a (one-off) payout of around 33 million euros (high) or 2.1 million euros (low).



Independent critiques of Proposed Directive COM(2008) 464/3

Statement by German Association for the Protection of Intellectual Property (GRUR) to Federal Ministry of Justice (October 2008)

Comments from Royal Institute of Technology (KTH Stockholm) to Swedish Ministry of Justice (8 October 2008)

Les artistes-interprètes pris en otage [Performers taken hostage], submission by Professor Séverine Dusollier (Center in IT and Law (CRID) University of Namur) to Belgian government (September 2008), academic version: Auteurs & Media

Opinion by Max Planck Institute for Intellectual Property, Competition and Tax Law, Munich for Federal Ministry of Justice (Hilty / Kur / Klass / Geiger / Peukert / Drexl / Katzenberger, 10 September 2008) http://www.ip.mpg.de

Professor P. Bernt Hugenholtz (Institute for Information Law, University of Amsterdam): open letter to Commission President Barroso (18 August 2008) – http://www.ivir.nl

Joint letter to the Times (21 July 2008) by 17 European academics
Copyright extension is the enemy of innovation: The proposed Term Extension Directive will alienate a younger generation that fails to see a principled basis
http://www.timesonline.co.uk

Bournemouth Statement (Review of empirical evidence signed by 50 academics from leading European IP Centres, letter to Commission President Barroso (16 June 2008), academic version: European Intellectual Property Review, September 2008, pp. 341-347) http://www.cippm.org.uk/publications/index.html

Professor David Newbery (FBA, University of Cambridge), letter to Commission President Barroso signed by 32 eminent economists (10 April 2008)

Never Forever: Why Extending the Term of Protection for Sound Recordings is a Bad Idea, N. Helberger, N. Dufft, S.J. van Gompel & P.B. Hugenholtz (European Intellectual Property Review, May 2008, pp. 174-181)

Professor Martin Kretschmer (Centre for Intellectual Property Policy & Management CIPPM, Bournemouth University), letter to the Financial Times (18 February 2008) Copyright extension will benefit few – http://www.ft.com

Review of the Economic Evidence Relating to an Extension of the Term of Copyright in Sound Recordings (2006), Centre for Intellectual Property and Information Law (CIPIL), University of Cambridge for UK Treasury Gowers Review of Intellectual Property – http://www.hm-treasury.gov.uk/gowers_review.htm

The Recasting of Copyright & Related Rights for the Knowledge Economy (2006), Institute for Information Law (IViR), University of Amsterdam for DG Internal Market – http://papers.ssrn.com

List of signatories opposing Proposed Directive COM(2008) 464/3

Professor Kenneth Arrow, FBA, Nobel Laureate, Stanford University
Hasan Bakhshi, Research Director, Arts & Innovation, National Endowment for Science, Technology and the Arts (NESTA)
Anne Barron, law, London School of Economics
Professor Pierre-Jean Benghozi, Chair in Innovation and Regulation in Digital Services; Director, Research in Economics and Management, Ecole polytechnique, CNRS 1, Paris
Professor Lionel Bently, Director, Centre for Intellectual Property and Information Law, University of Cambridge
Professor Ken Binmore, FBA, CBE, Professor of Economics, University College London
Professor Michael Blakeney, Co-Director, Queen Mary Intellectual Property Research Institute, University of London
Professor Richard Blundell, FBA, CBE, Professor of Economics, University College London and Research Director of the Institute for Fiscal Studies
Dr. Maurizio Borghi, law, Brunel University
Christian von Borries, Composer, Producer, Conductor, project lead “Music about music”, Berlin
Professor Timothy Bresnahan, Professor of Economics, Stanford University
Abbe E. L. Brown, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh
Sir Ian Byatt, former Director General of the UK Office of Water Services (Ofwat)
Professor Martin Cave, Director, Centre for Management under Regulation, Warwick Business School, University of Warwick
Richard Chesser, Chair, Trade and Copyright Committee, International Association of Music Librarians (UK/IRL)
Dr. Martin Cloonan, Chair, International Association for the Study of Popular Music (UK/IRL)
Professor Nicholas Cook, Director, AHRC Research Centre for the History and Analysis of Recorded Music, Royal Holloway, University of London
Professor Robin Cowan, Economics of Technical Change, University of Maastricht, and Professor of Economics, Université Louis Pasteur, Strasbourg
Professor Martin Daunton, FBA, Professor of History and Master of Trinity Hall College, University of Cambridge
Professor Paul David, FBA, Emeritus Professor of Economics and Economic History, University of Oxford, Professor of Economics (Emeritus), Stanford University
Dr. Ronan Deazley, law, University of Birmingham
Professor Severine Dusollier, Professeur aux Facultés Universitaires Notre-Dame de la Paix de Namur
Prof. Dr. Thomas Dreier, Universität Karlsruhe, Karlsruhe Institute of Technology
Prof. Dr. Josef Drexl, Director, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich
Professor David Encaoua, Professor of Economics, Paris School of Economics, University Paris I Pantheon Sorbonne
Professor Ernst Fehr, President of European Economic Association
Professor Simon Frith, Tovey Chair of Music, University of Edinburgh
Alfonso Gambardella, Professor of Corporate Management, Università Bocconi, Milan
Dr. Christophe Geiger, Associate Professor and Director elect, Centre for International Industrial Property Studies (CEIPI), University of Strasbourg and Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich
Professor Gustavo Ghidini, University of Milan; Director, Observatory on Intellectual Property, Competition and Communications (LUISS), Guido Carli University, Rome
Professor Johanna Gibson, Co-Director, Queen Mary Intellectual Property Research Centre, University of London
Stef van Gompel, Institute for Information Law, University of Amsterdam
Jonathan Griffiths, law, Queen Mary Intellectual Property Research Institute
Dr. Pekka Gronow, music, University of Helsinki
Prof. Dr. Lambert Grosskopf, attorney at law, Bremen
Professor Frank Hahn, FBA, Emeritus Professor of Economics, University of Cambridge
Professor Bronwyn Hall, Professor of Economics, University of California at Berkeley and University of Maastricht
Christian Handke, cultural economics, Erasmus University Rotterdam
Professor Dietmar Harhoff, Director, Institute for Innovation, Research, University of Munich
Professor Paul Heald, University of Georgia and Bournemouth University
Dr. Natali Helberger, Institute for Information Law, University of Amsterdam
Professor Eva Hemmungs Wirtén, Uppsala University
Professor David Hendry, FBA, Professor of Economics, University of Oxford
Prof. Dr. Reto Hilty, Director, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich
Prof. Dr. Thomas Hoeren, Director, Institute for Information, Telecommunications- and Media Law, Münster University
Dr. Jeanette Hofmann, London School of Economics, CARR/ Wissenschaftszentrum Berlin
Professor Bernt Hugenholtz, Director, Institute for Information Law, University of Amsterdam
Professor Peter Jaszi, American University Washington
Prof. Dr. Jukka Kemppinen, Helsinki Institute for Information Technology, Lappeenranta University of Technology
Dr. Friedemann Kawohl, Research Fellow, CIPPM, Bournemouth University
Professor Martin Kretschmer, Director, Centre for Intellectual Property Policy & Management, Bournemouth University
Professor John Kay, Chair, British Academy Copyright Review
Paul Klemperer, FBA, Edgeworth Professor of Economics, University of Oxford
Prof. Dr. Annette Kur, Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich
Professor Graeme Laurie, Director, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh
Lord Richard Layard, FBA, Professor of Economics, London School of Economics
Dr. Peter Lotz, Head of Department, Department of Innovation and Organizational Economics, Copenhagen Business School
Professor Fiona Macmillan, Pro-Vice Master for Research, Birkbeck, University of London
Professor Hector MacQueen, Co-Director, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh
Professor Jacques Mairesse, Institut National de la Statistique et des Etudes Economiques (INSEE-ENSAE), Paris
Dr. Lee Marshall, sociology, University of Bristol
Professor Christopher May, political economy, Lancaster University
Professor Sir James Mirrlees, FBA, Nobel Laureate (Cambridge emeritus)
Professor Pierre Mohnen, Professor of the Microeconometrics of Technical Change, University of Maastricht, UNU-MERIT
Professor David M. Newbery, FBA, University of Cambridge
Stephen Nickell, FBA, Warden of Nuffield College, University of Oxford
Professor Roger Noll, Professor of Economics, Stanford University
Professor Guy Osborne, law, Westminster University
Tim Padfield (Chair) and Barbara Stratton (Secretary) for LACA: the Libraries and Archives Copyright Alliance
Dr. Alexander Peukert, Priv.-Doz., Max-Planck-Institute for Intellectual Property, Munich
Professor Jeremy Phillips, IP KAT weblog, intellectual property consultant
Dr. Rufus Pollock, economics fellow, Emmanuel College, Cambridge University
Professor Richard Portes, FBA, Professor of Economics, London Business School
Dr. Andy C Pratt, LSE Centre for Urban Research, London School of Economics
Dr. Mark Rogers, economics fellow, Harris Manchester College, Oxford University
Professor David Sanjek, Director, Popular Music Research Centre, University of Salford
Professor Richard Schmalensee, Johnson Professor of Management and Economics, Massachusetts Institute of Technology
Professor Derek Scott, School of Music, University of Leeds
Professor Paul Seabright, Professor of Economics, Toulouse School of Economics
Richard Smith, FBA, Professor of Econometric Theory and Economic Statistics, University of Cambridge
Professor Ruth Soetendorp, Associate Director, CIPPM, Bournemouth University
Paul Stepan, Austrian Society for Cultural Economics, Vienna
Alan Story, law, University of Kent, Canterbury
Dr Jason Toynbee, ESRC Centre on Socio-Cultural Change, Open University
Professor Ruth Towse, Professor of the Economics of Creative Industries, Erasmus University Rotterdam and Bournemouth University
Professor Hal Varian, School of Information and Haas Business School, University of California at Berkeley
Professor David Vaver, Emeritus Professor of Intellectual Property & IT Law & Emeritus Director, Oxford IP Research Centre, University of Oxford
Anthony Venables, FBA, BP Professor of Economics, University of Oxford
Sir John Vickers, FBA, Drummond Professor of Political Economy, University of Oxford
Professor Roger Wallis, Royal Institute of Technology (KTH) Stockholm, and composer
Professor Charlotte Waelde, Co-Director, SCRIPT/AHRC Centre Intellectual Property & Technology Law, University of Edinburgh
John Williamson, manager Belle and Sebastian, honorary research fellow, Department of Music, University of Glasgow

Muista ihmisistä

Tapahtunutta mukailevassa kirjallisuudessa pahikset ja surkimukset tahtovat jäädä luonnosmaisiksi. Sama koskee joskus blogikirjallisuutta. Yrittää mennä hymistelyksi. Luonto ei riitä toden kertomiseen kukaties tunnistettavista ihmisistä.

Totuus on silti kaikkien tiedossa. Elämä on enimmäkseen ja enimmille pientä ja suttuista.

Elitismi – kokoomukselainen tai sosiaalidemokraattinen – ei ole asenne, vaan luonnevika.

Elitismin kaipuu – keskustapuolueen – on ymmärrettävää ja säälittävää. Juuri eliitin puuttumisesta heidän menestyksensä on johtunut. Homma oli parhaimmillaan – minun silmissäni ennen kapinaa ja sotien välisenä aikana – sellaista jotakuinkin järkevää yhdessä rytistämistä, varsinkin kun aidot elitistit eli itsensä merkittävästi kaikkia muita paremmiksi katsoneet kuuluivat isänmaalliseen kansanliikkeeseen eli iikolleihin.

Vai sanoisiko joku eliittiin kuuluvaksi Matti Vanhasta, joka olisi pistämätön Teollisuuden Voiman toimitusjohtaja, jos luopuisi käyttämästä sinistä pukua?

Kun eilen kirjoitin hurjista neiti-ihmisistä, täydennän tänään sanomalla, että kovinkin tavallinen miehen turmion syy entisessä yhteiskunnassa oli vaimoisen ihmisen aivan ylimitoitettu kunnianhimo.

Se oli tavallinen konkurssin tai pakkohuutokaupan syy. Vaimolla ei ollut sisua myöntää, että mies oli tullut menneeksi niin paljon liian pitkälle elinkeinotoiminnassaan, ettei sieltä pääse takaisin kuin varovasti omia jälkiään myöten.

Tämä sama asia on ilmaistu mutkikkaasti rikoslaissa – jos lisää… perusteettomasti velvoitteitaan… tuomitaan enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Eli monen heikon miehen takana on vahva nainen.

Ja sitten on tämä toinen eräiden sukupolvien neiteihin ja leskiin liittyvä ongelma, nimittäin katkeruus.

Juuri sota-aikana avioliiton solmiminen, joka oli suosittu vapaa-ajan harraste, oli kyllä pikaluoton ottamista onnelta.

Tuotakin tuli seuratuksi vierestä, eikä se ihan sotiinkaan jäänyt.

Onnettomuuteen – avioliittohankkeen kariutumiseen, lapsettomuuteen, leskeyteen – jähmettyminen johtaa joissakin tapauksissa niin erikoiseen tulokseen, että asianomainen, eristettyään itsensä kyläkunnasta eli yhteisöstä, alkaa vähä vähältä elää yhä makeammalta maistuvasta katkeruudestaan.

Juuri tämä minulla on tiettyä mielenterveystyötä vastaan tänäkin päivänä. On olemassa terapian muotoja, jotka rohkaisevat ihmistä vaalimaan kokemiaan vääryyksiä, joista osa on todellisuudessa kohtalon iskuja eli ne eivät ole kenenkään syytä.

Kynttilä, jota on poltettu vainajan valokuvan edessä vuosikymmenien ajan, olisi puhallettava sammuksiin.

Se on tuo surussa rypeminen eräänlaista yksityistä elitismiä. Vanhan kirjakielen sana ”koettelemus” tarkoittaa esimerkiksi onnettomuutta, jolla ihmistä kokeillaan.

Iltarukoukseen voisi liittää retorisen kysymyksen: miksi elämän olisi kohdeltava juuri minua oikeudenmukaisesti?

Joskus käy, että tietyntyyppinen nainen mädäntyy ja kuivahtaa nuppuunsa, kuten ruusu joskus.

Neitien sukupolvi

Joku käski kirjoittamaan Laimin muistoksi ja sanoin, etten osaa. Joku toinen kertoi opettajatar Orrenmaan pitäneet muistotilaisuudessa ikätoverilleen sellaisen puheen, että kaikki kuulijat olivat käsittäneet tilanteen ainutlaatuiseksi.

Molemmat olivat 1916 syntyneitä.

Onko julkisuudessa tuotu esiin tätä neitien sukupolvea, joka on sama asia kuin leskien sukupolvi?

Näiden naisten sankaruus veti vertoja ja usein ylitti miesten rintamilla osoittaman.

Monen avioliitto jäi lyhyeksi ja usean pelkäksi ajatukseksi!

Opettajan tarinan tunnen, mutta en kerro sitä tässä. Seminaariin meneminen oli vakaumukseen perustunut ratkaisu erittäin mahtavan suvun tyttäreltä. Mutta sodat tulivat.

Laimi ja hänen 07 syntynyt siskonsa, jo muutaman vuoden kuolleena ollut Eevi, olivat sitten neitejä, kutojia, pitokokkeja, mitä milloinkin.

Velimies ja serkku saivat hiukan verhotusti korkeaa tunnustusta toiminnastaan rintamilla. Molemmat esiintyvät keskeisesti Tuurin ”Talvisodassa”; J. O. Pernaa saavutti legendan mitat sellaisella sotasankaruudella, että hän oli lääkintäaliupseeri, joka haki ja kantoi kaverit tulen alta, täysin mahdottomistakin paikoista. Velimies oli käsitykseni mukaan kapteeni kansakoulupohjalla – mutta olen epävarma, koska ei sellaisia muisteltu, varsinkaan alaikäisten kuullen.

Nämä nyt puheena olevat naiset tekivät vielä enemmän. He elivät enimmältään vähän näkyvän elämän noudattaen ihanteitaan ja tavoitellen päämääriään viimeistä piirtoa myöten.

He eivät yleensä pitäneet juhlapuheita isänmaalle, vaan laittoivat soppaa puhujille. Jos puhujat yltyivät ylisanoihin, he yltyivät tarvittaessa hurjaankin huumoriin, sillä näiden neitien – ja leskien – ihanteellisuuteen kuului sekin erikoinen luonteenominaisuus, ettei heitä pahemmin pelottanut ryssä eikä piru.

Se on vanha perinne, vaikka siitä on vaiettu – ei sellaista Härmän häjyä tai Kauhavan komiaa ole ollut ikinä, jota tällainen neiti-ihminen ei olisi taluttanut korvasta kotiin.

Vain todella viisas nainen ymmärtää sielunvihollisen molempia osapuolia kiinnostavat legitiimit turvallisuusintressit… Totiset körttiläiset taas eivät unohtaneet kirvestä kainalostaan välttämättä edes seuroihin kulkiessaan, vaan kävivät taisteluaan arjet ja pyhät.

Laimi sanoi kerran näistä sotaisista asioista puhuessamme, ettei hän toisin kuin Orrenmaan Kaarina, joutunut ollenkaan rintamalle. Talvisodankin ajan hän oli ”vain” sulattelemassa, pesemässä ja laittamassa arkkuihin ruumiita Seinäjoella. Osittain tietysti kansakoulu- ja rippikoulukavereitaan.

”Ja Herra isä että niitä riitti…”

Valokuvani on Mäkipernaan tuvasta kesältä 2001.

Mitä on olla suomalainen

Suomalainen muotovalio on tietysti tänään muistettu Tauno Palo. Elokuvien lisäksi olen nähnyt miestä näyttämöllä – tosin en Kowalskina. En liioin muista ”Kauppamatkustajan kuolemaa”. Luottamani asiantuntijat, joita löytyy jo perheestä, ovat vanhastaan sanoneet, että Tauno Palo osasi kaikki fakit. Joskus hän oli farssikomedian Ventti-Ville, joskus raskaan murhenäytelmän sankari.

Samat asiantuntevat tahot huomauttavat, että Suomen elokuva jäi paljon vaille, kun 1963 näyttelijälakko keskeytti pahimmoilleen elokuvanteon.

Lisäksi hän oli aito, melkein syntyperäinen Sörkan Sälli.

Suomen kansan syvimpien tuntojen tulkki monien vuosikymmenien ajan oli puolestaan Georg Malmsten, hänkin tyhjältä pohjalta noussut ihmeellinen lahjakkuus.

Asiassa on ainakin yksi mielenkiintoinen lisänäkökulma. Uudessa elämäkertateoksessa selostetaan tarkoin, että Tauno Palo oli suomenruotsalaisen ja vahvasti venäläisen perimän tulos. Itse asiassa on vähän vaikea kuvitella epäsuomalaisemman näköistä miestä. Venäläisenäkin ajatukset menisivät syvään etelään.

Vanhastaan on tiedetty, vaikka asiaa ei ole erikoisesti mainostettu, että Malmstenin äidinkieli oli ruotsi ja että myös hänen toisen puolensa sukujuuret olivat selkeästi Venäjällä, ja lisäksi hän sai suoraan tai välillisesti ratkaisevat vaikutteensa Pietarista.

Niinpä hänen kansanomaisimmistakin ralleistaan puuttuu tuttu navetantuoksu. Esimerkiksi ”Amalia Armas”.

Siitä minulla ei ole mitään tietoa, mutta sanoisin pienellä äänellä ja kysyvästi, eikö kolmas arkkityyppinen sankarimme, Tapio Rautavaara, kuulu joukkoon – siis epäsuomalaisen näköisenä ja oloisena; ruumiinrakennekin toi mieleen pikemmin kasakan kuin tutun persejalkaisen miestyypin.

Science-lehti julkaisi 7.10.2005 useiden kymmenien kirjoittajien tekstin ”National Character Does Not Reflect Mean Personality Trait Levels in 49 Cultures”.

”Useimmilla ihmisillä on uskomuksia omista ja muiden kulttuurien edustajien tyypillisistä persoonallisuuspiirteistä. Nämä huomiot kansallisesta luonteesta saattavat olla yleistyksiä, joiden pohjalla on oma kokemus, stereotyyppejä, joissa on ’totuuden siemen’, tai epätarkkoja stereotypioita. Saimme 3989 henkilön antamat lukemat 49 kulttuurista ja vertasimme niitä kyseiseen kulttuuriin kuuluvien henkilöiden omiin havaintoihin ja huomioitsijoiden arvioihin. Kansallista luonteenlaatua koskevat luvut olivat luotettavia mutta eivät sopineet arvioituihin piirteisiin. Huomiot kansallisesta luonteenlaadusta näyttävät siis olevan perusteettomia stereotypioita, jotka kenties pitävät yllä kansallista identiteettiä.”

Luonteenpiirteinä nimettiin mm. anxiety, angry hostility, depression, self-consciousness, impulsiveness, vulnerability, warmth, gregariousness, assertiveness, activity, excitement-seeking, positive emotions, fantasy, aesthetics, feelings, actions, ideals, values, trust, straightforwardness, altruism, compliance, modesty, tender-mindedness, competence, order, dutifulness, achievement seeking, self-discipline, deliberation.

Varovaisuussyistä en rupee suomentamaan.

Sitä vastoin arvelisin lopputuloksen samaksi, jonka olen tuonut eri muodoissa esiin tässä blogissa – että kansa ja kansanheimot tarvitsevat sopivat yhteisen valheen itsestään, ja onnellisessa tapauksessa tuo ei-mihinkään-perustuva valhe hirttää kiinni niin että ihmiset alkavat suorastaan uskoa siihen.

Esimerkkejä voisivat olla suomalainen sisu (”sisu” tarkoitti vanhassa kirjakielessä uppiniskaisuutta) tai amerikkalainen avoimuus ja yritteliäisyys.

Jolloin perussuomalaiset Palo ja Malmsten olisivat toiveiden projektioita?

Ole sinäkin paranoidinen!

Vainoharhaisuus on realismia.

Sinua vainotaan todella. Asian voi käsittää todeksi yli kaiken epäilyn tarkkailemalla huolellisesti tapahtumia, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka ovat todellisuudessa pahojen ihmisten juonia.

Paranoidinen psykoosi tunnistetaan siitä, etteivät potilaaseen tehoa perustelut eivätkä todisteet. Jos hän sattuisi vakuuttumaan siitä, ettei keskusrikospoliisi väijy häntä surmaamistarkoituksessa, jo vuorokauden kuluttua hän huomaa kolmivuotiaaksi pikkutytöksi naamioituneen poliisin, joka piilottelee selkärepussaan säteilyä lähettävää laitetta.

Tämä on median tavallinen mielentila, ja puoluepoliittinen toiminta ruokkii sitä parhaansa mukaan.

Ne ovat hyvä pari, tietty politiikka ja tietty media. Molemmat tuottavat teollisesti harhaisuutta.

Asia on vakava, koska myös jokin osa taidetta ja viihdettä on paranoidisia unelmia, eikä niitä ole aina helppo tunnistaa sairaan mielen tuotteiksi. Sairasmielisyys ei ainakaan auta tunnistamista.

Romaanikirjallisuus alkaa ritarista, joka otti ja tuli hulluksi ja alkoi nähdä lannistettavia vihollisia siellä missä toiset näkivät lampaita tai muuta mukavaa, esimerkiksi tuulimyllyjä.

Juutalainen juristi Franz Kafka kirjoitti useita teoksia – ehkä koko tuotantonsa – ihmisistä joita muka vainottiin vaikeasti käsitettävistä syistä tai aivan syyttä. Hän siis kuoli 1924.

Parikin Camus’n romaanihenkilöä kokee kohtaloita, jotka ovat terveen järjen vastaisia – kuten ”Sivullisen” Meursault. Hänellehän sattuu sellainen takaisku, että hän joutuu giljotiiniin.

Suomessa paranoidisen kirjallisuuden kolme esimerkkinimeä ovat Haavikko, Hannu Mäkelä ja Päätalo. Hannu kirjoittaa kovin usein suoraan tai verhotusti, mitä kaikkea surullista hänelle on tapahtunut. Sellainen ei oikein pidä yllä. Haavikon pelko on hirviöksi muuttuminen maailmassa, jossa korvista käy näkyviä kuvia, jossa ääni käy silmistä.

Päätalo on nostanut paranoian Iijoki-sarjan kantavaksi teemaksi. Tampereella asumisen vaiheessa sotien jälkeen molemmat puolisot on kuvattu kliinisesti paranoidisista pakkoajatuksista kärsiviksi ja henkiseltä tasapainoltaan huteriksi. Kuvausta täydennetään jatkuvilla laudoitus, betonivalu- ja työkuvauksilla, joiden yhteinen viesti on ”tasapaino järkkyy”.

Väitän että median ja politiikan tuottamat harhat ovat ns. kusetusta. Puhujat eivät välttämättä itse usko puheisiinsa, mutta heille on hyötyä siitä, että toiset uskovat.

Kirjallisuudessa ja taiteessa ilmiö on syvällinen.

Proust tähdensi, että havainto on artefakti. Tulevaisuudesta emme tiedä. Nykyhetkeä ei oikeastaan ole, koska omamme ja toisten havainnot ovat sekasortoisia ja umpimähkäisiä. Ainoa aika on menneisyys, mutta sitäkin mieli ja muisti muokkaavat (eli väärentävät) armottomasti ja taukoamatta.

Proustin mukaan meillä ei ole paljon muuta kuin harhat, joiden aito luonne paljastuu kuolemassa.

Hän kyllä viittaa joihinkin toisarvoisiin ilmiöihin, sellaisiin kuin tiede. Mutta musiikki (se Vinteuil’n sonaatti) perustuu käsitettävyyttä tai hahmottamista ajatellen pelkästään muistiin.

Kuinka teräs karaistui

(Minäkin olen sitä mieltä, että poliisiylijohtaja ja opetusministeri voisivat soveltaa nollatoleranssia suhteessa maan väestön geenijakaumaan. Harvemmin näkee niin paljon faktoina esiteltyjä vääriä arvauksia kuin tuosta asiasta lehdissä kirjoitettaessa. Harvaan asuttu Itä-Suomi…? Antrean seudulla oli mannerjään vetäytymisen alkuvaiheessa todellinen aikakauden suihkuseurapiirien kuohuva kohtauspaikka jne.)

Tämä on ikävystyttävä lisälehti useita vuosikymmeniä sitten ilmestyneeseen kirjaani ”Puukot”. Siinä esittämäni kuvaus teräksen käsittelystä näyttää virheelliseltä ja riittämättömältä.

Ensimmäinen epätarkkuus on sana ”teräs”.

”Rauta” on alkuaine ja sanalla tarkoitetaan yleensä suhteellisen puhdasta rautaa. ”Valurauta” toisaalta sisältää hiiltä jopa neljä prosenttia. Puhe on painosta. Hiilen ominaispaino on 1-2, raudan 7,8. Hiiltä on siis tilavuudesta todella paljon. ”Takorauta” on suhteellisen puhdasta; siinä on mukana lasia muistuttavia kuonasta muodostuvia osasia. Takorautaa ei valmisteta enää kaupallisesti ja sanalla tarkoitetaan puheessa suhteellisen pehmeä (meltoa) terästä.

Takoraudan suuri monumentti on Eiffel-torni. Sen valmistuessa Yhdysvalloissa oli jo siirrytty teräsrakenteisiin. (Teräkselle muuten tapahtuu pahoja kohtuullisessakin kuumuudessa – se lommahtaa luokille. Siksi ainakin New Yorkissa kaikista elokuvista tutut mutkikkaat paloportaat olivat kauan pakollisia.)

”Teräs” tarkoittaa rautaa, jossa on säännelty määrä (tavallisimmin alle yksi prosentti) hiiltä. Esimerkiksi puukon terä on useimmiten hiiliterästä. Ruostumaton teräs on seos, jossa on 10 tilavuusprosenttia kromia. Ruostumattomia teräksiä, työkaluteräksiä (”porateräs”) ja suurilujuusteräksiä on ainakin muutamia satoja lajeja ja laatuja, joissa seos, käsittely, karkaisu, pinnoitus ja eräät muut tekijät vaihtelevat.

Teräkseen liittyy erittäin suuri määrä myyttejä, jotka ovat melkein kaikki perättömiä.

Teräksen valmistamisen kynnys oli historiallisesti riittävä kuumuus. Läpimurto-oivallus eli innovaatio oli hiilen sekoittaminen rautaan. Sulamispiste laskee 1500 asteesta alimmillaan 1100 asteeseen, ja tämän voi tavoittaa suhteellisen alkeellisin välinein polttamalla koksia tai puuhiiltä.

Takomalla uudelleen kuumennetusta metallista poistetaan epäpuhtauksia, kuten muita metalleja, ja ennen kaikkea hiiltä. Taottaessa raudan pinnassa on happikerros, ja kun aihio käännetään kerran toisensa jälkeen kahtia (kuten joulutorttua kaulittaessa), oksidipintoja muodostuu paljon – satoja. Happi reagoi hiilen kanssa muodostamalla häkää (hiilimonoksidia), ja tulos on takorautaa.

Jotta tarpeellinen kovuus tavoitettaisiin, juuri poistettua hiiltä on jälleen lisättävä. Aikoinaan se tehtiin työntämällä aihio palaviin hiiliin. Jäähdyttämällä aihio nopeasti se karkaistiin. Kemiallinen prosessi on suhteellisen mutkikas. Erään perimätiedon mukaan karkaisunesteeseen oli lisättävä punatukkaisen pojan virtsaa.

Uskomatonta kyllä virtsan typpiyhdisteet ovat hyödyllisiä. Niitä käytetään edelleen teräksen valmistuksessa.

Puukoissa karkaisua seuraa päästäminen – kuumentaminen ja hidas jäähdytys.

Menetelmä on kuin integrointia tai kuin juopon palailua kotiin rännikujaa – hanke menee jatkuvasti yli suuntaan tai toiseen, ja vaatii korjauksen, joka vuorostaan on liiallinen.

Miekat ja veitset ovat tarunomaisia esineitä. Ei ihme. Valmistukseen liittyy niin paljon kokemusperäisiä ”salaisia” vaiheita.

Käytännössä vuolupuukon raaka-aineella ei ole kovin suurta merkitystä. Ruostumattomat teräkset kumminkin soveltuvat erittäin huonosti, koska ne eivät halua ottaa eivätkä pitää teräänsä.

Syyn voi todeta lähimmän nikkari verstaassa tai torilla. Ammattilaiset käyttävät aika tavallisia välineitä, koska he tietävät, että jatkuva ja taitava teroittaminen on se taika. Jos metalli on liian kovaa, teroittaminen on liian vaikeaa tai mahdotonta.

Keittiövälinepuotien ihmeteräkset lienee tarkoitettu herkkäuskoisille harrastelijoille. Omaan makuuni jopa Sabatier on liian kova. Mielestäni Anttilan 25 euron keittiöveitsisarja on pistämätön, mutta kieltämättä keittiössämme käytetään aika paljon keraamisia veitsiä (Kyocera). Kumma etteivät ne ole yleistyneet.

Haaveilen edelleen keraamisesta askarteluveitsestä. Ehkä niitä valmistetaan laimeasti, koska kovuuden puolesta (zirkoni) niillä tekisi viipaleita mm. poliisin ja armeijan luotiliivien erikoiskuiduista…

(Kuvassa Eero Saarisen St. Louisin teräsrakenne The Gateway Arch (1965), ruostumatonta terästä ja träsbetonia, 192 metriä; kuva Wikipedia)

Paska juttu

Keskuudessamme elää villi-ihmisiä. Kunnioitan ja arvostan heitä kukaties enemmän kuin järkiperäisen maailmankatsomuksen omaksuneita.

Naurahdin pelkkää mielihyvää, kun kirjan henkilö noukki suustaan lakan eli hillan eli muuraimen kivet, etteivät ne joutuisi umpisuoleen.

Tulin maininneeksi tästä eräälle ystävälle, joka todisti, että häneltä poistettiin lapsina luumunkiviä umpisuolesta.

Tuli epävarmaksi, tutkin nettiä, katselin englanniksi ”vieraat esineet ruuansulatuskanavassa” ja tutkin appendicitiksen eli umpisuolen tulehduksen sekä appendictomian eli umpilisäkkeen poiston. Sitten soitin vielä etevälle yleislääkärille, joka antoi lopullisen luvan kirjoittaa: kaksinkertaista paskaa.

Siis umpilisäkkeestä on kirjallisuuden mukaan joskus poistettu jotain haulin kokoista, mutta taatusti ei luumunkiviä, kolikoita tai vastaavaa. Metallin ja lasin syöjät tiesin vanhastaan – heitä esiintyy muun muassa vankiloissa.

Ja toiseksi, tulehduksen aiheuttaa yleensä umpilisäkkeeseen tai sen suulle tukkeutuva ulostemassa eli suolensisältö, joka syystä tai toisesta ei lähde liikenteeseen. Seurauksena voi olla haavauma ja bakteeritulehdus tai nekroosi eli kuolio. Kirurginen hoito on tavallinen ja turvallinen.

Lapsuudessani opetettiin pelkäämään juuri marjojen ja hedelmien kiviä ja erikoisesti purukumia. Muistan pari tapausta. Pikkukaveri oli hädissään nielaissut Jenkki-purkan ja pelkäsi niin että polvet kolisivat.

Senkin opin villi-ihmisten aikakaudella, että jos haavasta kasvaa punainen viiva, kysymyksessä on verenmyrkytys. Kun viiva ulottuu sydämeen, ihminen kuolee. Tämän voi estää vetämällä iholle ranteen ympäri renkaan jodilla.

Villi-ihmisiä näyttää esiintyvän runsaasti Suomi24-keskusteluissa. Esimerkiksi ”verenmyrkytys” eli yleismyrkytys eli sepsis käsitetään erillisenä, pelottavana sairautena. Bakteeri-infektiona se uskoo tietenkin useimmiten antibiootteja.

En pilkkaa. Oma muistini ulottuu aikaan, jolloin antibiootteja ei ollut. Sulfa saattoi auttaa vatsakalvontulehdukseen mutta esimerkiksi aivokalvontulehdus oli kauhistuttava ja tappava tauti. Se saattoi tulla ja tappaa päivässä.

Olen päinvastoin sitä mieltä, että joskus ilmenevä kaiken luonnonlääkityksen tai vaikkapa ns. kiinalaisen lääketieteen hylkääminen taikauskona on taikauskoista.

Toinen esimerkkini on vesisuoni. Olen ollut näkemässä kaivon katsomista pajuvarvulla ja ”maasäteilyn” etsimistä huoneista metallihenkarilla. Luulen että noin puolet kansasta on tässä asiassa vanhemmalla kannalla.

Vesisuonia ei ole olemassa. Nytkin soitin tutulle vesi-insinöörille, joka sanoi kyllä tietävänsä, että vesisuonia luullaan samanlaisiksi nestekanaviksi kuin verisuonia. Maanalainen tai kallioperässä oleva ”puro” on niin suuri harvinaisuus, ettei sellaista ole juuri kukaan nähnyt. Pohjavesi on moreenissa ja savessa massaan sekoittuneena, huokosissa.

Kaivonkatsojat puhuvat ”vesisuonten risteyksistä”. Ajatus samassa tasossa leikkaavista maanalaisista kanavista on fysikaalisesti hyvinkin merkillinen. Mutta silti nukkuminen vesisuonten risteyskohdan päällä aiheuttaa muka syöpää.

Tyypillinen ja tuttu pohjavesiesiintymä on loppuun kaivettu hiekkakuoppa. Sellaisilla käytiin pentuina uimassa. Harjun sisällä on usein suuriakin vesitaskuja jääkauden jäljiltä.

Kalkkikivi- ja karstialueiden luolat sekoittavat mielikuvia. Olen itse ollut soudettavana maanalaisella joella Keski-Ranskassa. Amerikan mantereella Lechuquilla ja Carlsbad (q.v.) ovat kuuluisia, suunnattoman laajoja luolastoja.

Tuli mieleen – vesi, vedenkäyttö, veden varastoiminen ja veden varastaminen mieluisasta havainnosta, että Polanskin ”Chinatown” osoittautui viikolla televisiosta katsottuna yhdeksi niistä elokuvista, joihin ajan hammas ei pysty. Starrin moniosainen Kalifornian historia kertoo laajasti, miksi vesi on ollut Kalifornialle tärkeämpi aine kuin öljy ja pii.

(Ajan hampaasta – Google löytää useita ilahduttavia klisee-saitteja. Suomalaista ei taida olla, loppupeleissä.)

Apologia pro vita sua

Juuri kirjoitin Ylen blogin perjantain radio-ohjelmasta, johon tulevat Teknologiateollisuuden Martti Mäenpää ja Koneen ynnä muun Antti Herlin. Kun mukana on tietysti Martti Mäntylä, saapuvilla on aikamoinen valikoima maan korkeakoululaitoksesta kiinnostuneita henkilöitä.

Julkisuudessa on pantu merkille lähinnä kielteisesti, että elinkeinoelämä olisi alistamassa vapaata tiedettäkin lyhytnäköisten tavoitteittensa eli rahan kahmimisen tahdottomaksi välikappaleeksi.

Tuon ajatuksen kannalta on onni, että sattuu tällainen aika. Television tenteissä kaikki puolueiden puheenjohtajat myöntävät, että koko maailmaa ajatellen taloudellinen sekasotku pelottaa.

Ne puheet, joiden mukaan Suomi kyllä selviytyy, kuulostavat kovin samalta kuin sunnuntain Hesarissa monen professorin voimin ruskoitu erillissotateesi. Kyllä Suomi selviytyy. Ystäviä ja ymmärtäjiä on niin idässä, lännessä kuin etelässäkin.

Pääministerin jokin repliikki toi mieleen, miksi olen valokuvannut Vanhankirkonpuiston portin kaiverruksen. Laatassa mainitaan ”ulkoa tullut kauhea rutto”.

Kauhea rutto on aina ulkoa tullut. Niin nytkin. Epäilemättä 1700-luvun ruton eli siis oikeastaan koleran takana oli Neuvostoliitto sekä Turkki ja Tattari, joita vastaan tässä on taisteltu harva se joulu, ja samalla silitelty kiiltäviä kruunuja.

Samassa kuvassa näkyy pyyteettömien patrioottien muistokivi. Suomalaiset osasivat rähmällään olon jo 1918. Saksan Itämeren divisioona tuli miehittämään Suomea sodankäyntinsä ja sotatalouden tarpeisiin, ja sekös kirvoitti meillä kielet laulamaan saksalaisten pyyteettömästä veljesavusta.

Mutta otsikkoni johtuu vastattavaksi vaikeista blogin kommenteista. Viittasin vain slangitermiin ”kaanoni”, ja heti joku (Rienzi) kiirehti aivan oikein sanomaan kuin Pörhöpörhyri Topeliuksen ”Täällä haisee kristityn veri!” (Klassinen versio: tähän on koira haudattu.)

Mitä tässä uudessa, kaikkea ennen nähtyä verrattomammassa yliopistossa sitten opetettaisiin? – Kaanonit ja kyky arvioida kaanoneita kriittisesti.

Ei ole mieltä kopioida Ivy League –yliopistojen konsteja. Rahamme eivät ikinä riitä sellaiseen. Itse tykönäni olen yrittänyt edistää ideoita, jotka on kopsattu UC Berkeleystä. Berkeley ei ole hetikään niin hienohelmainen yliopisto kuin Stanford. Siellä on ainakin alempaa tutkintoa lukemassa tavallisia kalifornialaisia lapsia.

Olen ollut siellä sekä opettamassa että pitämässä esitelmiä tiedekunnalle, ja lisäksi ulkoiluttamassa erinäisiä suomalaisia, joista A. Herlin on yksi, vaikka hän se lopulta ulkoisti minut sisätiloihin, kun nuha ja kuume osoittautuivat keuhkokuumeeksi.

Toinen kopioinnin kohde olisi omalla puolellani Cambridge. Viimeksi tänään tutkin, miten merkillisellä tavalla Emmanuel College on yhdistänyt yltiövanhoilliseen Englannin lain opetukseen Euroopan parhaaksi nousseen immateriaali- ja informaatio-oikeuden.

Olin ajatellut lähettää erään kohta väittelevän oppilaani sinne seuraavaksi, mutta kieltämättä mielessä pyörii sekin, jos itse ilmoittautuisi vierailevaksi talonmieheksi (visiting janitor).

Ison Britannian parhaat juristiprofessorit ja suurin osa tuomareista ei ole koskaan tavoitettavissa. He opettavat Bangaloressa intialaisia tuomareita ja liikemiehiä. Intiasta on ”valmistumassa” eli koulutuksessa kuulemani mukaan 8 000 moderniin teknologiaan vihkiytynyttä hovioikeudenneuvosta (muutoksenhakuasteen tuomaria)…

Meillä on koko tuomarikunnassa noissa asioissa yksi asiantuntija, ja toista epäillään.

Niin että ei pidä ihmetellä, jos halu luikahtaa vastuusta eläkkeelle ja paneutua päätoimisesti esimerkiksi yksinkertaisempiin kirvestöihin on ajoittain hyvin vahva.

Sillä tässä maassa riittää edelleen kirveelle töitä.

Historian lujuus II

(…jatko)

Nanoputki on esimerkki kahden kulttuurin ongelman paluusta.

Kukaties tapahtumassa on muutos, joka vertautuu teräksen ja paperin hinnanlaskuun ja siis laajaan käyttöön tuloon.

Hiilikuitu on vain yksi ratkaisu. Taustalla on myöhään iskenyt oivallus, lasi on kovuutensa vuoksi haurasta, mutta lasikuitu on sitä lujempaa mitä ohuempaa. Ja lasikuitu on muuttanut paljon.

Optinen kuitu on jo aloittanut mullistavan työnsä ja hiilikuitu on uransa alussa. Näyttäisi realistiselta epäillä sellaista teknistä kehitystä, että keskustelu printtimediasta ja sähköisestä mediasta loppuu.

Jo aikoinaan grafiitti eli lyijykynän lyijy oli terästeollisuudesta kuuluisan Bessemerin keksintö ja patentti.

Jos olisin nykyistä enemmän tekemisissä metsäteollisuuden kanssa, en ehkä ilkeäisi olla sanomatta, että hyvin ohuiden kuitujen kanssa kannattaisi ahertaa. Selluloosasta on otettu irti oikeastaan vähän. Hiilinanokuitu lienee vetolujuudeltaan vahvin maapallolta löytyvät aina tai yhdiste.

Eikä raaka-aineista tule pulaa.

Kysymys oli viimeksi ajankohtainen C.P. Snown julkaistua kirjana luentonsa kahdesta kulttuurista ja tieteellisestä vallankumouksesta 1959. Hän voihki, ettei tavallinen sivistynyt ihminen – kadun filosofiantohtori – ymmärrä kissan hännän vertaa termodynamiikan toisesta laista tai entropian käsitteestä.

Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta on äännähdelty siihen suuntaan, että hyvä etteivät ymmärräkään. Entropia oli aikoinaan samanlainen muotikäsite kuin ”kaaosteoria” taannoin.

Snown kirja osoittaa, ettei hän itse puolestaan ymmärtänyt humanistisen sivistyksen sisältöä. Ainakaan se, että on lukenut Shakespearen teoksia, ei tee ihmisestä sivistynyttä eikä se, että on jättänyt lukematta, sivistymätöntä.

Ero on juuri tämä. Luonnontieteissä on kaanoni, joka on osattava jo korkeakouluun pyrkiessä. Termodynamiikan toinen laki (joka sanoo, että esimerkiksi kahvi jäähtyy kupissa pikku hiljaa, kunnes juoman molekyyleille on annettu vauhtia esimerkiksi mikroaaltouunissa) on tuota kaanonia. Etenkin insinööritieteissä on yksi ja toisia asioita, jotka ”kuuluu tietää”. Sitä ei tarvitse tietää, etteivät insinöörien laskusäännöt ole välttämättä viimeisen päälle oikeita, koska ne kokemuksen mukaan toimivat.

Mutta jos tiedeaineiden opiskelija, esimerkiksi fyysikko, etsii Higgsin bosonia kumisaappaistaan, hänen voisi olla hyvä harkita ammatinvaihtoa tai asiointia ystävällisen lääkärin puheilla.

Humanistista kaanonia ei voi olla olemassa, koska ei ole keinoa todistaa kokeellisesti tai deduktiivisesti, että Shakespearen näytelmä on hyvä.

Juuri tästä tulee joskus riitaa tiedetohtoreiden kanssa. Tunsin yhden, jonka mielestä oli sietämättömän epätieteellistä väittää, että lihamureke on hyvää. Yritin palauttaa hänelle mieleen, että Wittgenstein oli sanonut ”Tractatustaan” mielettömäksi ja neuvonut lukijoitaan heittämään mokoman tekstin mielestään. Hän ei kuitenkaan ollut kuullut kenestäkään Wittgensteinista, vaikka oli selvillä lihamurekkeen ansioista.

Nykyisin taitaa riittää, kun antaa verkko-osoitteen lukuvihjeenä. Wikipedian ”Carbon nanotubes” kiinnostaa myös siltä osin kuin artikkelissa pohditaan neuvostotiedemiesten suurta ja varhaista panosta tähän keksintöön.

Olen kovin miettinyt, miksi J. Laakso ja vasemmistoliitto edelleen puoltavat Venäjää samalla uskonvarmuudella kuin joitakin aikoja sitten Neuvostoliittoa. Ehkä se johtuu nanotekniikasta!

Epäily on mielestäni aiheellinen. Mistä muualta olisi peräisin entisten kommunistien uskomaton vetolujuus ja siihen yhdistynyt ääretön kovuus? Jotkut heistä tuntuvat lisäksi liikkuvat suprajohtavassa tilassa kuin kotonaan.

Kirjoituksen fullereenin kuva on malli. Tein nuorempana jouluksi muutamankin himmelin ja olen suunnitellut harjoittaa käden taitoja tuossa vaativassa lajissa jatkossa. Aineksinä olin ajatellut käyttää tällä kertaa lasiputkea ja rautalankaa, mutta fullereeni (C60) voisi syntyä kaupallisista kuiduista.

Nivelenä voisi käyttää buckministerfullereenia, joka siis on jalkapallon mallinen.

Olisi mummuille mieluinen?

Historian lujuus I

Paperin ja teräksen uudet valmistusmenetelmät ja valtava hinnanlasku saattoivat hyvin olla 1800-luvun tärkeimmät historialliset tapahtumat.

Kumpaakaan ei mainita seikkaperäisissäkään teoksissa.

Vuosisadan jälkimmäisen puolikkaan aikana keino tehdä paperia puusta, etenkin sulfiittiselluloosa, tipautti paperin hinnan kymmenenteen osaan. (Esim. Markku Kuisma, Metsäteollisuuden historia.)

Uusi ja aivan vallankumouksellinen tapa puhaltaa sulatuksen aikana ilmaa sulaan rautaan (Bessemer) ja tuosta vieläkin virtaviivaistetut menetelmät romahduttivat teräksen hinnan 50 punnasta tonni 5:en puntaan. Rahan arvo pysyi muutoin muuttumattomana, ellei hiukan noussutkin.

Esimerkiksi rautateillä kiskot oli raudasta valmistettuina joutunut vaihtamaan aina muutaman kuukauden välein, eikä laivanrunkojen korroosiokestävyydessä ollut kehumisen aihetta (J.C. Gordon). Kauppa- ja sota-aluksista uljaimmatkaan eivät purjehtineet tietyillä tuulilla vuotamatta eli alituiseen pumppaamatta. Perinteinen suunnittelutaito ei saanut hallintaan leikkausvoimia.

Jos näihin kahteen lisää teräsbetonin, modernin maailman ainekset alkavat olla käsillä. Betonia on vähän hankala ajoittaa, koska roomalaiset olivat mestareita sitomaan kalkilla hiekkaa tai kiveä, mutta menetelmä unohtui pitkiksi vuosisadoiksi.

Konstruktioina keskiajan suippokaarikirkot olivat huonoja (Gordon). Kivi kestää painoa. Laasti ei kestä vetoa. Ajaudutaan ihmeellisiin tukirakennelmiin. Voi olla, että sekä myöhäisantiikki (Hagia Sofia) että islamin maat ylittivät eurooppalaisten saavutukset.

Geber eli Abu Musa Jābir ibn Hayyān tunsi värillisten lasien tuottamisen 700-luvulla – siis lasimaalaukset. Keramiikan käsittelyn taito kukoisti ja säilyi idässä, jossa on tänäkin päivänä nähtävänä hurjia esimerkkejä kuvioinnista ja mosaiikeista ajalta, jolloin täällä käyteltiin kiveä karkeasti.

Kuvitelma salaperäisen sankarillisista kirkonrakentajista ja muuraustaidon ihmeellisestä taustasta on tosiasioita vastaamaton. Kiven käsittelyn ihmeet ovat muualla – kauempana.

Pronssikautinen Stonehenge on käsittämätön saavutus. Se ajatus, että kiven käsittelyn taito olisi peräisin Lähi-Idästä kaatui ajoituksiin – rakennelma on Egyptin vanhaa dynastiaa vanhempi.

Mutta muinaisrakennuksiin liittyy niin paljon ongelmia. Suurissa Euraasian osissa puu oli luontainen rakennusaine. Siitä ei ole välttämättä mitään jäljellä. Nykyajan materiaalitieteessä vihjaillaan, ettei puusta ole opittu vielä paljonkaan.

Oikeastaan tilanne on sellainen – ja tässä mielessä kirjoituksessa esittelemisen arvoinen, että materiaalin käyttäytyminen on ollut merkittävän mielenkiinnon kohde vasta muutaman vuosikymmenen. Materiaaleja on käytetty perinteisten nyrkkisääntöjen mukaan, eikä ikäviäkään yllätyksiä ole puuttunut.

Englanti menetti johtavan asemansa ja pian suuren osan lentokoneteollisuuttaan, kun insinöörit eivät kunnolla tienneet, ettei metallipintaan pidä tehdä kulmikkaita aukkoja. Todella näyttävät 1950-luvun lento-onnettomuudet sattuivat brittien koneille, etenkin Cometeille. Metalli alkoi pirstoutua ikkunoiden nurkista, jotka oli erään selityksen mukaan pelkästään ulkonäkösyistä suunniteltu nelikulmaisiksi. Kokemusta olisi ollut tarjolla laivoista, joissa oli opittu varomaan suorakaiteen muotoisia oviaukkoja, mutta kokemusta ei osattu käyttää hyväksi.
(Daviesin kuva - saksalaisen bunkkerin valutyö Atlantin vallissa; toinen kuva - tornin liukuvalua 1970-luvulla.)

(jatkuu…)

James päällä

(”Jameksista” oli tulla farkkujen geneerinen nimi suomalaisen suomalaisen valmistajan mukaan. Saarikosken ”Sieparin” suomennoksessa esiintyvä ”dongarit” (dungarees) kuulostaa nyt huomattavan oudolta.)

Muutos on tapahtumassa, mutta suomalainen yliopistoihminen kuolisi häpeästä, jos hänen epäiltäisiin syyllistyneen jännityksen tai mielikuvituskirjallisuuden kyhäämiseen.

Briteillä, joiden saa sanoa kehittäneen ja puhtaaksi viljelleen romaanin, tilanne on toinen. Fantasiapuolella mm. Lewis Carrol, Tolkien ja C.S. Lewis olivat kunniallisia yliopistomiehiä.

Kiinnittäisin arvoisien lukijoiden huomion siihen, että kauhutarinoiden, myös Stephen Kingin (Shining jne.) tunnustettu esikuva on tämän jutun kuvassa esiintyvän King’s Collegen – kuvassani putiikin pikku pikku kappeli – provosti M.R. James. Hänen esikuvansa näkyy häiritsevän selvästi Da Vinci –koodissa ja ties missä, mutta hän siis oli edelleen tunnettu medievisti, vaikka kuoli 30-luvulla niin varhain, että keskeiset tarinat löytyvät Project Gutenbergin sivuilta, q.v.

Sitä vastoin P.D. James oli ajoittain ahtaissakin oloissa työskennellyt leskirouva, jonka nimen perään kirjoitetaan nyt ”Baroness James of Holland Park, OBE, FRSA, FRS”.

Kiinnittäisin arvoisien lukijoiden huomion myös siihen, että kun klassillinen englantilainen murha meni muodista muutamia vuosikymmeniä sitten, televisio on tuonut sen täysillä takaisin ja avartanut sen aluetta.

Suomessa ”salapoliisiromaani” nauttii vielä huonoa mainetta, vaikka etenkin suomentaja Juhani Jaskari teki aikoinaan suurtyön plokkaamalla Södikan Sapo-sarjaan keskeiset dekkarit niin että tältä osin kielitaito ei ole pidätellyt ketään puoleen vuosisataan. Jopa amerikkalainen ”Syvä uni” ilmesty niin varhaisessa vaiheessa, että amerikkalaiset itse eivät olleet juuri kuulleetkaan Chandlerista, suomennoskin oli hyvä.

Noista kirjoista olen itsekin inttänyt oppilailleni luennolla, että Josephine Teyn ”Ajan tytär” 1951 kuuluu välttämättömänä osana historian maisterin peruskoulutukseen.

P.D. Jamesin aikalainen Patricia Highsmith oli vaikean elämän elänyt alkoholisti; hänen hienoon tekstiinsä perustuva Hitchcockin ”Muukalaisia junassa” tuli Teemalta eilen. Moni ei varmaan väitä Donneria vastaan. On se vuosisadan merkkiteoksia klassisen murhajutun alueella.

Kirjoitan tämän uittaakseni tekstiin vihjauksen, että ylpeän äidin lihava poika Hitchcock oli britti ja juuri tämän detektiiviromaaniperinteen kauneimpia kukintoja.

Hitchcock on mahdolliseti saanut vaikutteita kahtaalta – suuren ja nyt melkein unohtuneen C.K. Chestertonin merkillisistä kertomuksista (katso tässäkin Project Gutenberg) ja nimenomaan M.R. Jamesilta, joka kehitti mestaruuteen vihjailevan kerronnan ja painostavan – kaamean – tunnelman tarinan pääelementtinä.

Tämä James oli Hitchockin tavoin ylimielisen välinpitämätön tarinan uskottavuutta ajatellen, ja se on oikein!

Olen itse sivistymätön mies näissäkin asioissa, koska miehuuteni parhaat vuodet menivät oikein murhajuttujen keskellä. Ne eivät ole koskaan mielenkiintoisia, vaan pelkästään surkeita.

(Erinäisten yhteensattumien johdosta sain esitelläkseni korkeimmassa oikeudessa melkein yhtä kyytiä 105 henkirikosasiaa ja myöhemmin muutamia kymmeniä lisää. Ei niitä tekijänoikeus- ja patenttijuttuja ollut kuin harvakseltaan.)

Niinpä vasta nyt, innostuessani omista sanoistani, alan muistella, mitä näytelmäkirjailijana Brechtin veroinen Dürrenmatt kirjoitti tuomareiden murhaamisesta. Muistaakseni hän piti ajatusta kannatettavana.

Sellaista miestä kannattaa kuunnella, jonka mielestä maailma on bensiiniasema, jossa tupakointi on sallittu.

Menneisyyden mies

Hans Magnus Enzensberger, s. 1929, jonka moni tuntee ja on tavannut Suomessa, oli kuuluisa muun muassa sosialistisen tieteellisen mediateorian vaatimuksistaan.

Hänen vaikutuksensa yhä radikaalimpaan ylioppilasliikehdintään lienee ollut suuri tai mahdollisesti keskeinen. Hänen nimensä tuo mieleen tiosia frankfurtilaisia, kuten Adornon ja Horkheimerin.

Martti Siirala kertoi, että Horkheimerilla oli kiusallinen taipumus laskea housuihinsa pitäessään julkisia luentoja. Koska hänellä oli mielenkiintoista sanottavaa, se ei haitannut tahtia.

Osa aikakauden saksalaisista on edelleen remmissä ja kuuluu akateemisten teosten lähdeluetteloihin, kuten Gadamer ja Habermas. Luhmann otti ja kuoli.

Viis me tästä. Saksalainen ajattelija istuu kuin paska Junttilan talon seinässä. Hegel, Marx…

Ehkä on olemassa vain yksi todella hyvä korkean modernismin lyriikan valikoima. Sen on koonnut Enzensberger. Noin sata runoilijaa ja noin kuusitoista kieltä, Suomesta Södergran ja Björling. Alkuteksti ja mainio saksannos vyöryvät aina vierekkäin.

Kirjallisuuslehti Kursbuch oli aikansa mainio. Ja Enzensbergerillä oli siis useita vaikutusalueita.

”Museum der modernen Poesie” on luultavasti Suomessakin hyvin heikosti tunnettu. Pentti Saaritsa ja Heikki Kaukoranta ainakin saivat tämän 1960 ilmestyneen teoksen käsiinsä. Väitetään, että yliopiston kirjaston nide (valkoinen, teksti mustalla) olisi pyörinyt pidempäänkin Haminissa RUK:ssa.

Kirja on edelleen vaikeasti saatavana Suhrkampin taskukirjana, kahtena niteenä, joissa on yhteensä paljon sivuja - kuva.

Kun Aale Tynnin ”Tulisen järjen aika” on eklektinen ja ”Tuhat laulujen vuotta” niin epätasainen eli monin paikoin huono, Suomessa ei ole 1900-luvun kansainvälisen lyriikan antologiaa.

Hyllyssä on sellaisia kaksikielisiä parikymmentä ja jotkut niistä ovat oikein hyviä, mutta mikään ei tule lähellekään ”Museumia”. Aluksi luin esimerkiksi Pasternakia ja Jeseniniä ja puolalaisia tästä kirjasta, koska ei ollut toivoakaan saada selvää alkutekstistä ja hyvien käännösten löytäminen oli herrassa.

Sitten tulin sellaiseksi, että halusinkin lukea runoja myös väärällä kielellä, esimerkiksi Rilkeä ranskaksi ja Mallarméta saksaksi.

Suomessa Matti Rossi on varmaan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä tällaisen kirjan hyvin. Kunpa tekisi!

Enzensberger ja Rossi ja muitakin… Ei ihmisen tarvitse olla miellyttävä eikä edes siedettävä kirjoittaakseen hyvää runoutta.

Hetkittäin tuntuu että pikemmin päinvastoin.

Ote mainituista kokoelmista ja vaikeasti muistettu runoilija, joka kuoli tautiin kohta keskitysleirien avaamisen jälkeen 1945. Suomennos omani. Teksti, joka on tässä, lienee virheellinen, koska se on käännetty tshekiksi ja takaisin ranskaksi. Theresienstadtin olot eivät suosineet runoutta.

Robert Desnos:



Olen niin paljon uniani nähnyt
niin paljon vaeltanut, paljon puhunut,
niin sinun varjoasi pitänyt,
ettei sinusta ole jäljellä mitään,
minusta vain varjo varjojen joukossa,
sadasti varjoa varjompi
joka palaamistaan palaa
elämäsi aurinkoon.


J'ai tellement marché, tellement parlé,
Tellement aimé ton ombre,
Qu'il ne me reste plus rien de toi,
Il me reste d'être l'ombre parmi les ombres,
D'être cent fois plus ombre que l'ombre,
D'être l'ombre qui viendra et reviendra
Dans ta vie ensoleillée.

Narsisti ja autisti

Muistan elokuvan ”Sademies” lämpimästi.

Nuori Britti Daniel Tammet on yksi kuuluisista ”viisaista autisteista”, jollaista Dustin Hofman esittää elokuvassa.

Tammet esitti dokumentoidusti ulkomuistista piin yli 20 000 desimaalin tarkkuudella ja oppii kieliä viikossa parissa. Tiettävästi hän konstruoi viron ja suomen pohjalla kahta ”uutta kieltä”, joiden nimeksi hän on antanut ”Uusisuom” ja ”Lapsi”.

Autismin taustalla vaikuttavat ainakin Aspergerin syndrooma ja epilepsia.

Elokuvassa Tom Cruise esittää velimiestä, joka on paskiainen eli niin kuin nykyisin sanotaan liian usein ”narsisti”. Kuten muistamme, ”hullu” veli ”parantaa” häntä merkittävästi.

Minun tekee mieleni väittää vastaan, kun puhutaan narsismin aikakaudesta ja tuota sanaa heitellään omahyväisyyden synonyyminä.

Tai saahan niin sanoa, jos haluaa, mutta ainakin minun tuttavistani noin 51 prosenttia on omahyväisiä narsisteja, eikä se haittaa heitä, minua eikä muita.

Termin otti muualta käyttöön Freud, ja sillä on vakava sisältö.

Asialliseksi tarkoitetussa kielessä narsisti on henkilö, joka ei koe syyllisyyttä, yrittää hyötyä muista, ei ole empaattinen, vaatii jatkuvaa ihailua, loukkaantuu helposti, vaatii etuoikeutettua kohtelua, ei halua kuulla kritiikkiä, nauttii vallan käyttämisestä, tarvitsee ihmisiä ympärilleen, uskoo olevansa aina oikeassa, kuvittelee itsestään ja ominaisuuksistaan suuria, elää "kaikki tai ei mitään" –maailmassa, harjoittaa henkistä ja joskus ruumiillistakin väkivaltaa, käyttää kanssaihmisiä omiin tarpeisiinsa, ei ota huomioon muiden ihmisten tarpeita ja oikeuksia, ei näe itsessään huonoja puolia, yrittää nostaa sosiaalista arvoaan, haluaa olla huomion keskipisteenä, pystyy näyttelemään oikeita tunteita, ei tunne olevansa hoidon tarpeessa.

Helsingin hovioikeudessa oli jaosto, jolla nämä olivat pääsyvaatimuksia. Selvyyden vuoksi mainitsen, että en istunut sillä jaostolla enkä pidä itseäni jäsenkorttiin oikeutettuna narsistina – olen vain arkipäiväinen maanikko.
Miettiessäni erilaisia toimekkaita ja touhukkaita ihmisiä, etenkin taiteilijoita ja tutkijoita, joilla tekeminen, näkyvillä tai kuuluvilla oleminen ja kohtuulliset aplodit ovat mieluisia, löysin verkosta alan artikkelista kauniisti kirjoitetun yhteenvedon narsismin psykoottisesta muodosta.

”Jos psyykkinen eheys on todellisessa hajoamisvaarassa… ihminen jähmettyy, kivettyy, sammuu, kuolee elävältä. Ulospäin näyttää siltä, että hän on lakannut kokonaan haluamasta, mikään ei kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Hän näyttää vetäytyneen itseensä eikä hän ole kiinnostunut kanssaihmisistä. Hän on olotilassa, joka on lähellä olemattomuutta ja tyhjyyttä. Sisimmässään tällainen ihminen kokee kosmista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Hän on kuin avaruuteen sinkoutunut yksinäinen kappale.

Halpaversiot

Kahden televisio-ohjelman jälkeen näkyy selvästi, että Enbusken olisi kannattanut pysyä radiossa, jossa hän on hyvä.

Televisiossa hän on köyhän miehen Taanila. Se ei ole paljon sanottu. Molemmilla osa sujuvuutta menee tietomäärän kapeuden peittämiseen. Molemmilla on sama ongelma: he ovat paljon kiinnostuneempia itsestään kuin ihmisistä, joita he ovat jututtavinaan. Se edellyttäisi, että olisi paljon asiaa.

Enbusken ohjelma parisuhteesta oli ehkä jonkinlaista vappuhuumoria tai amerikkalaisen onnellisuuskäsitteen ja tositelevisio-elämänkatsomuksen kertaus. Siinä käsiteltiin vain nuorten ja keski-ikäisten asioita, niiden jotka eivät katso television asiaohjelmia. Parisuhteessa elää myös vanhoja ihmisiä, sairaita ja monin tavoin kyvyiltään ja mahdollisuuksiltaan rajoittuneita.

Epäkorrektia on minun ylimalkaan kirjoittaa samalle kanavalle radio-ohjelmia tekevästä ihmisestä, nokko äyskiä. En nyt kuitenkaan pidä itseäni radiotoimittajana enkä toimittajana. Kunhan olostelen.

Ainakin tänään erinäiset tapahtuvat aiheuttavat hyvin epänormaalin olon. En ehkä ole terveessä ymmärryksessä. Kokonainen salillinen tuttuja tai liiankin tuttuja ihmisiä melkein puolen vuosisadan ajalta oli ankara annostus. Kappelissa muistin kauhukseni istuneeni sekä Sillanpään että Kiannon hautajaisissa. Jouduin puuhaamaan paljon heidän ja esimerkiksi Lauri Viidan perintöasioiden kanssa. Jostain syystä olin mukana myös Saarikosken haudalla Heinäveden Valamossa.

Ei voi sanoa, että herrojen asiat olisivat olleet kunnossa.

Sadan vuoden kirjallisuus…

Hyryn Antti oli muskettisotureista parhaassa kunnossa. Ei ihme.

Se on täysin selvää, että hyvin harva tuntee kirjailijan – esimerkiksi Haavikon – tuotantoa laajemmin. Ei varmasti tarvitsekaan. Mielikuvat syntyvät omia aikojaan.

Mutta halusin palata vielä päivittelemään kokemustani yhden asian takia. Kirjailijat, siis tämä korkea kaarti, eivät milloinkaan saa tietää, missä määrin ja miten heitä luetaan ja ymmärretään.

Alan olla yhä hirveämmin sillä kannalla, että blogikirjailija on hyvin etuoikeutettu. En kuvittele, että kommentit olisivat edustava otos lukijoista, mutta silti!

Eikö tämä sama Haavikko päivitellyt vielä viimeisissä haastatteluissaan juuri samaa asiaa? Hän kyllä liioitteli kirjoittamisen ja sen jälkeen lukemisen vaikeutta. Itsellään hänellä oli jotain vikaa lukemisessa.

Eräänlaista autismia…? (Hänen oma heittonsa viime kesältä.)

Dysleksia ja epätavallinen kielellinen kyky liikkuvat käsi kädessä, kuin pystypainijat, jotka yrittävät toisistaan otetta.

Tase ja hautajaiset

Hautajaisten jälkeen pidettiin puheita ja muisteltiin. Jäin kuuntelemaan, ettei yksikään ikätovereista, nuoremmista eikä korkeakulttuurihenkilöistä maininnut, miksi Haavikkoa ei hevin ymmärretty eikä ymmärretä. Hän kirjoitti oman aikakautensa maailman sanoiksi, ja maailma oli mennyt sellaiseksi, että sen sanoitus osoittautui runoiksi ja runonrippeiksi.

Linna, Päätalo ja Kivi kirjoittivat ihmiset havaitsemaan, mitä ympärillä ja mielessä oikeasti oli. Tietysti tällainen teksti herättää raivoa ja vastarintaa, kuten oikea diagnoosi usein.

Haavikko esitti kaksinlaulua Linnan kanssa. ”Kaikesta huolimatta selvisimme.”

Herroilla oli ikäeroa vain 11 vuotta mutta kokonainen maailma. He kuvasivat maan kaksi voimavaraa, työn ja yrittäjyyden. Haavikon teoksissa sana ”yritys” on yleinen. Yritys omaksi kuvaksi.

Muistotilaisuudessa kerrottiin, että edellinen ja jopa sitä edellinen sukupolvi oli ollut yrittäjiä – rakennuksia, maitokauppoja, jopa hattuliike Hangossa.

Olisin halunnut oikaista yhden väärinkäsityksen, mutta en ottanut suunvuoroa.

Haavikon runoissa usein esiintyvä kirjanpito ymmärretään aina väärin.

Ketä kiinnostaisi tase ja siis ”rikkaudet” tai varat tai velat? Stalinisteja ne ehkä kiinnostivat, mutta heiltä puuttui liike-elämän tuntemus.

Ensin katsotaan tuloslaskelma eli kuten ennen sanottiin ”tulostase” – tuotot, materiaalit, kulut, poistot. Voitto tai tappio ennen satunnaisia eriä.

Sellaista henkilöä kuin kustantaja-Haavikko, jonka minä tunsin, kiinnosti kassavirta. Paljonko yhtiössä pyörii rahaa? Paljonko yhtiöstä vuotaa rahaa?

Kieltämättä kivitaloissa toimivat yritykset ajautuvat sen harhan valtaan, että tässä pärjätään omaisuuden ja kauniiden maalausten keskellä.

Ei kivitaloilla ole mitään arvoa, jos raaka-aineita ei kyetä hankkimaan eikä palkkoja maksamaan.

Haavikon runouden outous on siinä jatkuvasti tapahtuva muutoksen ja muutoksen suunnan ja nopeuden arviointi. Se on muutoksen kieltä. Kritiikki ja kirjallisuudentutkimus haluavat väen väkisin nähdä siinä sarjan asetelmia, akvarelleja pysähtyneestä maailmasta eli juuri sellaista runoutta, joka monille välttää.

Tuohon runouteen metodiksi ei sovi hyönteistutkimus eli liikkumattomien kohteiden tutkiminen. Jokainen säe kertoo, mitä edellisissä säkeissä oli ja mitä kohta tapahtuu. Kirjoittajan kiinnostuksen kohde on kirjallinen tulos ja tuotto.

Jätin haudalla kuusenhavun; puhuimme kerran 1971, hän Vallilan ratapihan kaatuneiden kuljetusjunista, jotka oli merkitty pienillä kuusilla, ja minä havuista arkuilla. Toistin hänen säkeensä: kuusenhavu oli korkein kunniamerkki. Sitä kukaan ei saanut aiheetta. Työ oli tehty loppuun.

”Kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa: on turhaa,
täälläkin puut ovat monenkaltaisten kalvamia, eivät kuin kivet,
tuhannen puuta paljain käsin istutettiin multaan ja kasvavatko,
täällä tuuli käy puitten läpi, puut vain oksia ovat ja runko,
uni kulkee oksissa, uni tuo lustokuoriainen makean puun ytimiin,

nyt kun silmissä on vain syksy makea tuuli joka tuo sadetta,

ei sinua hämmästytä keisarikunnan kaatuminen, ja vaikka heinäsirkat
tuhannesti syövät mistelipuut kuoriainen syö omenapuut,
kaikesta mitä tapahtuu siitä käsitämme vähän,
nämä ovat kysymyksiä vastaukseen josta vähän käsitän,
tämä on annettu: että me olemme runous,
runous kuolleet omenapuut, maailma kaikkineen
runouden keisarikunta,

kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa.”