Käykää varovasti

Meneillään on useita keskusteluita. Niinpä vaihdan tänään tilapäisesti aihetta.

Kommentoija esitti tärkeän kysymyksen. Etätyö ja tietoturva?

Laajennan kysymystä: miten pidät työkalusi käyttökunnossa myös keittiön pöydän ääressä?

Oletus: ei koske minua. Väärin! Kun olet marketin parkkipaikalla, vaara vaanii. Juuri kaupan pysäköintialue muuten on autoja ajatellen paljon vaarallisempi paikka kuin mikään maantie. Lisäksi siinä voi vahingossa ajaa ihmisen päälle – jotkut syöksähtelevät kärryineen.

Vaaraa tai haittaa aiheuttavat viestit ovat hyvin tavallisia ja lisääntyvät nyt nopeasti. Aika monissa työpaikoissa on järjellinen turva tietokoeisiin ja puhelimiin tunkeutumista vastaan. Kotona sellaista ei yleensä ole.

Älä avaa liitetiedostoa, vaikka lähettäjänä näyttäisi olevan virasto tai tunnettu kauppaliike. Esimerkiksi Amazon lähettää kuittaukset kirjaostoista avoimena viestinä kirjoittautuneelle asiakkaalle ja ilmoitukset linkkinä kirjoittautumista edellyttävälle sivustolleen (my orders).

Parempi ettet yritä vaihtaa käyttöjärjestelmää tai sähköpostitiliä kotoa käsin. Esimerkiksi Elisan väitteen mukaan etäohjattu toimitus vie hyvässäkin tapauksessa pari tuntia ja on tarkkaa hommaa.

Jos sinulla on Windows tai Macin IOS, tyydy siihen.

Muista että tietokoneohjelma eli myös esimerkiksi Word tai Acrobat, on paholaisen keksintö, jonka tarkoitus on viedä mielesi rauha ja sielusi autuus.

Muista että ”toimii kuin junan vessa” on sopimatonta pilailua. Aika usein ei toimi. Sanonta lienee ajalta, jolloin tuo laitos oli suora putki kiskolle ja mahdollinen vesisäiliö oli joka tapauksessa tyhjä.

Pidän puukoista. Tähän mennessä (yli 70 vuotta) aina yrittäessäni puukko on toiminut. Sitä ei tarvitse edes käynnistää eikä resetoida. Tosin tietoturvasyistä nykyisin ainoat ostamisen arvoiset puukot eli ”Morat”, joita on siis kaikilla valmistajilla hintaan paljon alle 10 euroa, on hirtetty muovituppeen tavalla, jota ei ole ensinkään helppo ymmärtää. Tarkoitus on kai suojella myymälähenkilökuntaa mielipuolilta.

Viime aikoina olen harjoitellut tulitikun käyttämistä. Tekniikka on vaikea, koska aina on vaara saada katkennut, palava tikku päälleen, tai polttaa sormensa.

Osta ulkoisia kovalevyjä. Minulla on sellaisia muutamia kymmeniä ja tietokoneitteni kaikki sisällöt vuodesta 1992 ovat tallella niistä. Noita levyjä ei pidä pitää kiinni koneessa. 

Rohmuille suosittelen esimerkiksi Lexarin SSD:tä, joka on kyllä kallis, vähän alle 200 euroa / 1 tera. Mutta se on nopea ja pieni. Kun kopioit itse ja käsin kaiken tuollaiselle levylle kerran viikossa, koneesi lukittuminen tai pilvessä olevien tiedostojen katoaminen ei tapa. – Itse olen näin kranttu, koska olen skannannut käsin parikymmentä tuhatta valokuvaa, jotka ovat nyt paljon parempia kuin alkuperäiset diapositiivit ja albumikuvat. Ja itse skannattuja tai kirjoitettuja kirjoja on tuhat. Ei – on niitä enemmän.

Kekkonen kävelee

Yhden kerran istuin ja seisoin Kekkosen kanssa kahdestaan neljännestunnin. Paikka oli Ooppera Bulevardilla ja meneillään oli konsertti. Olin suomentanut kymmeniä lauluja, joita siellä esitettiin.

Mahdollisesti Seppo Nummi pysytteli aiheellisesti poissa, vaikka tilaisuus oli osa Helsingin juhlaviikkoja, joita hän johti.

Sanoin lukeneeni hänen väitöskirjansa (Kunnallinen vaalioikeus). Se oli nopea keino todeta, että joku oli vilauttanut minusta henkilötietoja – juristi, vaaraton. Muistelen sanoneeni, että silloiselle vastaväittäjälle kävi huonosti. Professori Tapio Tarjanne sai surmansa Kuukaupin sillan radiomiinojen räjähtäessä 1941. Vielä väitöksessä hän oli pitänyt doktorandia aika lujilla, vaikka väitöskirja oli kunniallista työtä. Sen jälkeen Tarjanne oli oikeastaan vetänyt valtakunnan oikeudellisia asioita, Kekkonen ei.

Kekkonen harrasti nuoria. En kuulunut sellaisiin piireihin, mutta olin hyvin selvillä hänen läheisestä ja aika rajusta yhteistyöstään eräiden etevien juristien kanssa. Viittaan niin sanottuun syntymäpäivähaastatteluun 1970. Harvoin koko lakimieskuntaa on tyrkätty niin kipeästi kylkiluiden väliin. En väitä, ettei aiheetta olisi ollut.

Tuohon aikaan koko maa oli kohissut Zavidovo-vuodosta. Kekkonen oli ilmoittanut ottavansa pitkät presidentin virasta, koska Neuvostoliiton luottamus oli vaarassa. Ja vuodon yhteydessä kuulusteltiin muun muassa kaveriani Tuomiojaa, joka sitten aikojen kuluttua mainitsikin olleensa juuri se vuotaja. Vuodon takia presidentin kansliapäällikkö joutui eroamaan, ja kun asioita nyt alkaa muistella, meillä on Suomessakin näitä suuren luokan vuotojuttuja menneisyydessä koko joukko.

Mainitsen asiasta vain siksi, ettei ilmiö liity mitenkään Internetiin. Jo sotien aikana Saksa sai tiedot hyvin salaisista päätöksistä noin neljännestunnissa. Kohtauspaikka oli Pörssiklubi.

Yksi monista hämmästyttävistä henkilöistä valtiollisella kartalla oli James H. Magill, 1930-luvun alusta Suomessa toiminut britti, joka sekä oli puuhaamassa brittien aiottua Talvisotaan puuttumista 1940 että valvontakomission englantilaisena jäsenenä vuodesta 1945 ja edelleen milloin missäkin tehtävässä, tiedustelumiehenäkin Kekkosen hyvänä ystävänä. Herrojen viimeinen tapaaminen oli tiedon mukaan Tamminiemen saunassa 1981. Eversti kuoli vasta vuonna 2000.

Nämä asiat ovat täysin julkisia. Asianomainen julkaisi yhteistyössä J. Tarkan kanssa muistelmansakin. Mutta briteissä oli useita, joiden muistelmat eivät päätyneet jakeluun.

Täydellinen mysteeri on edelleen se, miten Mannerheimilla oli oikeastaan jatkuvasti oikeat ja ajantasaiset tiedot Neuvostoliiton tunnetusti vaikeaselkoisista hankkeista, ja Paasikivellä taas kerran toisensa jälkeen väärät.

Kekkonen käveli suurlähettiläiden, kuten Beljakovin ja Stepanovin yli. Se tapahtui juuri 70-luvulla. Kuten jo sanoin, olen itse nähnyt. Askel oli pitkä, reipas ja joustava. Ooppera on opettavainen paikka. Varvastanssia harjoitetaan toistenkin varpailla.

Rihmat

Sekä oikeistolainen että vasemmistolainen ajatteluperinne on väärä.

Syy on tutkimuksen takapajuisuus ja eläimellinen taipumus yleistää sattumia säännöiksi.

Mielessäni on USA, mutta myös Turkki, Englanti, Espanja ja esimerkiksi Ruotsi.

Otetaan Ruotsin jääkiekon maajoukkue tai Englannin paras potkupalloseura ja kloonataan se. Tapetaan kaikki muut. Maassa on sitten kymmenen tai kymmeniä miljoonia ruumiillisesti ja älyllisesti ylivoimaisia ihmisiä. Syntyykö uudempi, uljaampi maailma?

Ei synny.

Vaikka muutetaan ajatusta sallimalla osan valioyksilöistä ajautua valmentajiksi ja pelinjohtajiksi ja mietitään jokin keino saada junioreita, tulos on yhtä kertakaikkinen. Ei toimi.

Valtioiden (yhteiskuntien) romahduksia on selvitelty. Vuonna 1918 romahti viisi keisarikuntaa niin ettei niistä jäänyt edes perustuksia pystyyn. Havaintoesimerkki olkoon Venäjän keisarikunta. Saksan keisarikunta olisi yhtä hyvä esimerkki. Samoin Turkki sulttaaneineen tai länsimaisen sivistyksen huippu, Itävalta-Unkari. Se viides, jossa vuosiluvusta voisi hiukan väitellä, on Kiina. Japanin keisarikunta sen sijaan porskutti vielä pari vuosikymmentä.

Erään ajatuksen mukaan raha ratkaisee eli rahamiehet ratkaisevat. Erään toisen ajatuksen mukaan työläiset tai köyhälistö ratkaisevat. Köyhälistö (proletariaatti) ei tarkoita köyhiä ihmisiä. Köyhät eivät ole koskaan kapinoineet missään. He eivät jaksa. He ovat aivan liian laihoja.

Hongikkoa saa vapaasti sanoa puiksi tai metsäksi. Elämä on maan alla. Dosentti Sari Timonen sanoo Sienten biologiassaan (Gaudeamus 2018) ja Luonto-lehdessä 6/2020, että grammassa metsämaata on 500 metriä sienirihmastoa. Rihmaston ja juurten solut koskevat suoraan toisiaan. Ne ovat metsän Internet. Ravinteiden ja informaation määrä, jota ne vaihtavat koko ajan, on mykistävä. Energia tulee auringosta ja tiedot koskevat muun muassa vettä, typpeä, fosforia – kaikkea kasvuun eli muuttumiseen liittyvää.

Metsä on kasvien valtio eli yhteiskunta. Ei ole keinoa eikä mieltä miettiä, mikä siinä on tärkeintä. Luonnon oma järjestelmä sisältää bifurkaatiotkin: jos tästä ei pääse, mennään tuosta.

Rikkaiden näkökulmasta koko heidän olemassaolonsa on köyhien varassa. Välillisesti päästäinen ja tiikerikissa ovat samaa kokonaisuutta. Päästäinen vain on parempi syömään ja käyttämään ravintoa ja levittämään tietoa.

Luomiskertomus näyttää pitävän paikkansa. Maan tomusta. Savikokkareesta. Ja aikanaan takaisin sykliin. 

Ihmsyhteisöjä ajatellen urheilua muistuttava sisällissota – se joka on nyt tullut taas tavaksi – on suurin mahdollinen tyhmyys. Koko elonkehä rakentuu yhteistoiminnan ajatukselle. Tuo metsikkö tuossa katsettani kiehtomassa on yksi suuri, vihreä osuuskauppa. Ja sieni-dosenttia kannattaa uskoa. Hän on kotoisin tuosta meidän tien varresta. Heidän koiransa nimi oli Penu.

Etäelämä

Elämää voi oppia.

Pyydän melkein anteeksi. Vanha jakelemassa nuoremmille muka neuvoja on niin kaamea ikikuva, että ajatuskin hävettää. ”Ikikuva” on ilkeä parodia sivistyssanasta stereotypia tai klisee eli siis loppuun kulunut kuva, joka on jo kauan sitten lakannut merkitsemästä mitään.

Mielihyvän tavoittelu johtaa umpikujaan. Se on huumeriippuvuutta. Kun tavoite on saavutettu, koukkuuntunut ryhtyy hankkimaan lisää mielihyvää.

Olen tehnyt luetteloa Kymmenen onnellista hetkeä. Laajennettu versio on 25 täydellistä tuokiota, mutta luulen saavani merkityksi niitä muistiin 250.

Kirjoitin niitä runoja 1983 – 1993. En ole kirjailija enkä runoilija. Siksi noissa teksteissä on jokin määrä aitoja kalajumalia. Viisas saamelainen katkaisi puun ja veisti kannon kalan pyrstöksi. Se oli kiitos satumaisesta saaliista.

K.M. Walleniuksen kirjassa ”Vanhat kalajumalat” on Tantun epäonnistunut kansipiirros kalajumalista. Siinä on samaa näyttämisen halua eli nöyryyden puutetta, joka pilaa Walleniuksen kirjankin. Tiedän, se oli isäni mielikirjoja, muka liki parasta mitä Lapista on kirjoitettu. Ei ole. Paulaharjun ”Sompio” on, mutta yhtä hyviä ovat eräät muistiinpanot ja muutamat sadan vuoden takaiset omakustanteet.

Runoilijat kirjoittavat yleensä miten väärin on, että näin verrattomalla ihmisellä on nyt näin paha olla. 

Pystyn itse jäljittämään teksteistäni tilanteita, hetkiä, ja tiedän, että tuonkin kerran olin täysin onnellinen, linnusta länteen.

Luettelooni ei sisälly lainkaan työtä, ei raatamista, vaan unohtumista. Vieläkin otan joskus silmälasit pois, jos en katsele mitään. – Vuodelta 1985:

Pitkäsiima on selvitetty,

madotettu,

valmis.

Kun aloitin. - Siitä on jo vuosia. –

Se oli levällään täältä saunalle,

500 koukkua,

ja muurahaispesä.

Olen laskenut verkot kaivoon.

Haluan saaliiksi sieltä juuston.

Meidän porakaivo on tyhjä puu väärinpäin.

Sen hiukset ulottuu maan ikeniin.

Me saamme siitä vettä ja

siitä tulee meihin mullan maku.

Vesi kihoaa ja

taivas on taikurin viitta

kun se kiirehtii

aina minun nukkuessa ylitse

kainalossa se juusto!

Etätyö

Etätyötä pitäisi opettaa.

Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa yhtenäiskoulusta, Ruudun ja Oittisen läpi ajamasta muutoksesta, jolla kansakoulu ja keskikoulu lyötiin yhteen, ja vaihtoehtoisista ratkaisuista. Mutta en tiedä asiassa muuta kuin kuulemaani. Käpylässäkin oli koulu, jonka opettajien ja oppilaiden luettelo oli etenkin kirjallisen ja musiikkiväen Kuka kukin on.

Siksi kirjoitan asiasta, jonka tunnen. En ole elämässäni tehnyt kovin monta päivää rehellistä työtä. Tuo ”rehellinen työ”, jonka aika on nyt ohi, tarkoitti, että oli työpaikka, johon mentiin aamulla ja josta palattiin illalla. Sellainen ei ole ollut suvussani juurikaan tapana.

Tuomioistuimissa esittelijöillä on urakkatyö mutta ei työaikaa. Yliopistolla professorin on hoidettava luennot ja vastaanotot, mutta hän ei saa kahta katsetta, jos nuokkuu ”työaikana” kahvilassa tai kaupassa. Monet lähisukulaiset toimivat asianajajina tai kauppiaina.

Itse olen kai äärimmäinen tapaus, koska olen istunut vuosikymmeniä kotona kirjojen ja kirjoitusneuvojen ääressä ja itsestään selvästi noussut esimerkiksi yöllä kello kolme katsomaan, mitä saksalaiset ja ranskalaiset ovat kirjoittaneet jostain latinankielisestä sitaatista.

Kirjat kirjoitetaan kotona ja samalla tavalla syntyvät suomennokset. Kun minusta tuli mahdottoman iso herra niin että sain työhuoneenkin joskus 50 vuotta täytettyäni, en osannut enkä halunnut työskennellä niissä. Joskus piti tarkastaa monta sataa tenttipaperia. Tein sitä esimerkiksi kylpyhuoneessa ja kävin välillä kävelemässä korttelin ympäri tai puiden alla. Isäni kirjoitti jopa Lakitiedon Pikkujättiläisen, joka oli aivan törkeän suuritöinen urakka, istumalla joka ilta televisiouutisten jälkeen puoleksitoista tunniksi kirjoittamaan. Talvella sunnuntaisin hän pinosi tietosanakirjoja pulkkaan ja hiihti sitä vetäen Suomenlahden jäällä itsensä kunnon hikeen. Itse tein pari kertaa 52 tunnin työpäivää, vain välttämättömyyden kutsuessa pöydän äärestä poistuen. Mutta sellaisesta menee kyllä ennen pitkä sekaisin.

Huomasin monien lakimiesten työskentelyyn liittyvän epäkohdan, joka näkyi huonona työn jälkenä. Jotkut vaativat muiltakin, että asiat oli hoidettava itse keksityssä kiireellisyysjärjestyksessä. Silti jokainen asianajaja ja luullakseni poliisi tietää, että valtaosa asioista hoidetaan heti, koska ratkaisu on selvä ja mekaaninen, mutta eräitten kimppuun on käytävä kerran toisensa jälkeen. Pahimmillaan juttu on sellainen, että se on otettava työn alle kaksikymmentä kertaa ja ratkaistava paloina ja lopuksi kokonaisuutena. Pankinjohtajien talousrikosjutuissa katsoin ensin, oliko lainansaajien yhtiöissä tehty täydet vähennykset ja oliko siirtyviä eriä vyörytetty vuodesta toiseen.

Tutun lakimiesten hokeman mukaan paras oikeuslähde on puhelin. Kun tuntee paljon ihmisiä, osaa ehkä soittaa juuri sille ainoalle ihmiselle, joka tietää, miten jotain elinkeinoverolain täysin ihmeellistä pykälää oikeasti sovelletaan.

Tai: erästä Catulluksen runoa, jossa on neljä lyhyttä säettä, käänsin kaksi ja puoli vuotta. Kelvollisia versioita syntyi 92, ja niistä yhden painatin sitten kirjaan. Enää en ole siihenkään tyytyväinen.

Yhteenveto: on paljon tärkeitä asioita, jotka onnistuvat vain etätyönä. Luulisin ettei yhtään hyvää sävellystä ole koskaan luotu työryhmässä tai komiteassa tai työnantajan johdon ja silmälläpidon alaisena. Eikä ehkä blogiakaan.

Kunniagalleria

Jokseenkin kaiken tarpeellisen tiedon vakoilija saa maassa muodissa olevasta autosta. Jos esimerkiksi Merkelin maata ei ymmärrä olla pilkkaamatta, Volkswagen-konserni ja Daimler eli Mercedes ovat selvinneet erittäin vakavista tuotantojärjestelmän virheistä ja näyttävät vierivän seuraavaan maaliikenteen aikakauteen liput liehuen. Kiina teki uskomattoman hienon sijoituksen ostamalla Volvon ja jättämällä sitten vapaat kädet sen suunnittelijoille, jotka voivat hyvinkin olla maailman parhaita. Ja Japanin talouden tähdet Toyota, Nissan ja Honda eivät parane valekuristustaudistaan.

Mutta Yhdysvaltain ylivoimainen mieliauto on Kia Telluride 5 X. Ylisuuret tila-autot ja valemaastoautot ovat väistyneet. Telluridea ei pystytä valmistamaan läheskään niin paljon kuin olisi kysyntää.

Ja auto on kuin Trump: kovaääninen, lupaa muodoillaan enemmän kuin pitää, rähisee olemattomille, ei kykene keventämään kenenkään taakkaa.

Neljälitrainen kuutosmoottori hörppii hämmästyttäviä määriä pelkkää bensiiniä, ei tarjoa edes nelivetoa, toisin kuin luulisi, painaa kaksi tonnia, kiihtyy kuin piru ja näkyy useimmiten kaupungeissa, joihin se soveltuu todella huonosti. Pituus viisi metriä. Leveys kaksi metriä.

EU:n päästöraja on 120 g, Telluriden lukema on 259g / km.

Jos keksitti ihmetellä Venäjää, siellä on paikoin edelleen käytössä 1940 amerikkalaisen konseptin perusteella kehitetty T-34 eli suomalaisittain Sotka, V 12 -diesel. Erikoinen maa se Venäjä. Sodan parhaimpiin kuuluva panssari ja hävittäjäkone (Jak) ja kohta sodan jälkeen maailman paras käsiase mm. poliittiseen vaikuttamiseen maapallon eri puolilla, Kalashnikov.

Olen varmaan kertonut, millaista on ajaa sit todella isoa, kuusilitraista Pontiacia Malibusta Los Angelesiin ja takaisin? Kieltämättä siinä kävi mielessä naapurikunnan sanonta ”kukaan ei oo mikään”. Sano Rannanjärvi.

Tiedän vain yhden hyvän kirjailijan, joka on paneutunut oivaltavasti autokauppiaan elämään. Hän oli John Updike. Suomensin hänen romaaninsa ”Autokauppiaan unelmat” ja ”Amerikkalainen tarina” ja vielä erään. Kun ”Rabbit at Rest” ilmestyi, olin muissa puuhissa. Sarjan ensimmäinen, ”Rabbit run” ei ole maineensa veroinen

Silti hattu päästä! Harry ”Rabbit” Angstrom , jonka sukunimeen Updike on piilottanut sanan ”Angst”, on myöhemmän Trumpin äänestäjän perikuva, alkujaan konelatoja pienessä Pennsylvanian kaupungissa, ja sitten appensa autoliikkeen jatkaja, joka siirtyy diilaamaan Toyotaa ja yrittää selostaa sen arvoja punaniskaisille ostajaehdokkailleen.

Romaanissa on jopa S. Lewisiin ja Dreiseriin rinnastaen hienoa se, ettei päähenkilössä ole mitään erinomaista eikä hänellä ole mainittavia ansioita. Hän on vain kerta kaikkiaan amerikkalainen, mikä tässäkin tapauksessa merkitsee hollantilais-saksalaista sukutaustaa sadan vuoden takaa, ellei sitten kerrassaan ruotsalaista. Hänen luonteensa liikkeellä pitävät voimat ovat kiima ja kateus, joista lopulta tulee hänelle myös lankeamus.

Updike on aika paljossa samanlainen kuin suuresti suosimani Bellow ja Doctorow, jotka kuitenkin molemmat ovat minulle hiukan liian sivistyneitä.

Lähivuosikymmeninä paikkaan puutteeni ja luen Norman Mailerein paksut kirjat, koska uskon erehtyneeni Mailerin pakonomaisista paskapuheista niin etten ole huomannut, että hän kuulemma on kuvannut teollista painajaista kuin mikäkin John Cheever (Amerikan Tshehov).

Updikesta lähemmin katso tämä blogi 30.1.2009 ”Updike lepää”.

Stadionin maine

Haluan muuttaa kielikuvan ”talvisodan henki” merkitystä.

Helsingin olympiastadion otettiin juhlallisesti käyttöön vuonna 1938. Taustalla oli tietoinen viesti: Suomi ei ole Japani, eikä Saksa. Oli ilmoittauduttu pitämään olympiakisat vuonna 1940 Tokion peruutettua isännyytensä.

Isäni sotilasmuistiossa on aika hyvä mukaelma luultavasti Hesarin ”Tiikerin” piirroksesta, jossa Taisto Mäki juoksee 1939 maailmanennätyksen myös viidellä tuhannella metrillä. Muistelisin että aika oli 14.08.8. Sitä ihmettelen, miten isäni, taivaansinisen köyhä asevelvollinen, oli onnistunut keplottelemaan itsensä Stadionille. Eläintarhan kentällä pääsi kiipeämällä lankkuaidan yli.  

Silmissäni Olympiastadion symboloi Suomen käsittämätöntä arpeutumista ja vaurastumista 1930-luvulla. Menneen sodan ja sitä edeltäneen keinotteluahneuden jälkeen on aivan uskomatonta, miten maassa alkoi syntyä kunniallista työtä ja asiallista elämää. Vaikka välissä olivat Suomessa muuten lopultakin vain rajallisia vaurioita aiheuttaneet pulavuodet, nyt ihan tavalliset ihmiset – voitteko kuvitella – ajoivat Stadionille hiljan ostetulla, omalla polkupyörällä!

Jotain oli tehty oikein. Minun sormeni syyhyää osoittamaan järjestökenttää ja pankinjohtaja Rytiä, jonka rahapolitiikka nautti ansaittua luottamusta jopa vientimarkkinoilla.

Jutikkala luonnehti eräässä laajassa katsauksessa Suomen ”liikkeiden maaksi”. Hän tarkoitti kansanliikkeitä.

Tuossa on muuten se suuri ero Ruotsiin ja tänne hyvin onnistuneesti Saksasta opittu ajatus. Keisarillinen Venäjä kaatui juuri tuon ilmiön puuttumiseen. Turhan hienosti sanotaan, ettei sinne kehittynyt riittävää keskiluokka eikä kansalaisyhteiskuntaa. Saksassakin oli vuoteen 1918 pikemmin alamaisia kuin kansalaisia. Ranskassa tavallisen ihmisten nimitys oli kauan ”roskaväki”, la canaille. 

Vanhana olen kadottanut kyvyn naureskella urheilulle. Kyllä tuo urheilutoiminta oli merkittävä tekijä, ja aika sekavan suojeluskuntajärjestön suuri oivallus oli panostaminen urheiluun. Olihan siellä sellainen Pihkala näitä asioita vetämässä.

Pentti Haanpää on monissa jutuissaan kuvannut isäntien ärtymystä poikien ja renkimiesten täysin turhaan hyppimiseen ja heittelemiseen.

Edes jälkikäteen tähystäen ensimmäiset urheilusankarimme eivät olleet tulevia oikeistosuomalaisia. Hannes Kolehmainen houkuteltiin työväen piiristä; ei hän ollut mikään paimenpoika, vaan oppimassa muurariksi. Paavo Nurmi ei tiettävästi osoittanut mainittavaa isänmaanrakkautta, vaan edisti omaa uraansa ennennäkemättömän kauaskatseisesti. Ja olisiko niin, että suurten aikojen huippunimistä vain iso Armas Taipale ja Gunnar Höckert olivat ylioppilaita?

Yleensä sankarit olivat sangen seinästä reväistyä väkeä, ja töissä Alkon varastolla. Tosin ensimmäinen mitalimiehemme Walter Jacobsson (pariluistelu vaimo Ludovikan kanssa 1912) teki elämäntyönsä Kone Oy:n pomoportaassa teknisenä johtajana (mitä hakuteokset eivät tiedä). Ja stadionin arkkitehdistä Yrjö Lindegrenistä takanamme on joukko keskinkertaisia valokuvia, hän kun oli lasteni isoisän lanko. Kovasti muuten 20-luvulla autoiltiin Karjalassa.

Ei kahdeksan ja puoli

En muistanut eilen televisiossa näytetystä Fellinin elokuvasta ”8 ½” mitään. En tiedä, miksi ryhdyin katsomaan sitä, aivan vastoin nykyisiä tapojani. En pitänyt näkemästäni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että uskomatonta kyllä en ollut koskaan katsonut tätä elokuvaa. Maate mennessäni ajattelin, että on tämä parhaita elokuvia, mitä on. Samalla se ratkaisi Antonionin ongelman. Olin pitänyt todella paljon hänen varhaisista elokuvistaan, etenkin ”Punaisesta erämaasta”, ja sitten pudonnut täysin kärryiltä. Esimerkiksi ”Ammatti: reportteri” kuvasi mielestäni henkistä kuolleisuutta kuolleesti.

Samalla Fellini osoitti, mistä ja miten Almodovar tuli. ”Naisia hermoromahduksen partaalla” oli sensaatiomaisen hyvä, ja samanlaista on ollut ja tullut.

Kai nyt muutin mieltäni siksi, ett olen miettinyt niin pitkään naisia elokuvassa, ja noissa ajatuksissa Fellini on käännekohta. Giulietta ja viettelykset. Tie. Ihana elämä.

Katsausten mukaan tämän elokuvan aihe olisi taiteellisen työn jumittuminen. En sanoisi niin. Etenkin Fellini on käsitellyt kerran toisensa jälkeen henkistä hedelmättömyyttä, kuvittanut sitä loistavalla ympäristöllä ja loistottomilla ihmisillä ja käyttänyt ”aikakonetta”, joka vie hänet ja katsojan murrosiän kynnykselle, kotiseudulle joka hänellä oli Riminin tienoo.

”Amarcord” oli minulle hämmästyttävä elämys. Mutta tätä en ehkä ollut lainkaan nähnyt ennen, ja se oli yllättävä tapaus.

Pari selityksen sanaa siitä. Kuten tapaan toistella, olen kasvanut elokuvateatterissa ja nähnyt kaksivuotiaasta kaksi pitkää filmiä viikossa. Teatterin nimi oli Kolmio. Istumapaikkoja oli 200. Tätini ja äitini suorittavat vaadittavan kortin jatkosodan aikana, äiti alaikäisenä. Syttyvän nitraattifilmin aikana filmin kanssa puuhaaminen ja erittäin tehokkaiden kaarivalon hiilien käsitteleminen ei ollut helppoa puuhaa.

Päädyin kirjoittamaan satoja elokuva-arvosteluja heti Helsinkiin tultuani. ”Elokuva-aittaan” kirjoitin monta juttua joka numeroon. Tilasin ja ahmin elokuva-alan lehtiä, joita Helsingistä sai.

Hain Mainos-TV:n elokuvatoimittajaksi 1966 ja pääsin. Filmipäällikkönä oli Seppo Huhtala. Kun illalla oli vielä arvosteltavia, katsoin usein neljä pitkää filmiä päivässä, tai enemmän.

Nuoren juristina minulla oli tietysti kädet täynnä elokuvan juridiikkaa tuotannosta tekijänoikeuteen ja sensuurijuttuihin. 

Hitchcockin joidenkin (v. Bagh) mielestä paras elokuva on nimeltään ”huimaus”, ”Vertigo”, suomeksi kuitenkin Punainen kyynel. Minua rupesi välillä oikein totta huimaamaan elokuvateatterissa. En ole koskaan uskaltanut kokeilla, mutta ehkä olen altis hypnoosille. Vilkkuva valo voi tehdä temppuja.

Tätä alkoi esiintyä 50 vuotta sitten. Olen vanhemmiten tullut yhä nihkeämmäksi katsomaan elokuvia. Paitsi eilen.

Onni että tuli nähdyksi tämä henkinen hedelmä, tämä granaatti runsauden puusta, tämä karstimaan maanalainen joki. Sellainen muuten on. Nimi on Timavo. Lähipaikkakunta on Duino, jossa Rilke kerran kirjoitteli.

Heikinheimo

”Mätämunan muistelmia”, jotka ilmestyivät pian kirjoittajan itsemurhan jälkeen 1997, on ihasteltu suorasukaisena kuvauksena Suomen kulttuurielämästä ja maan sivistyneistöstä.

Kun nyt luin sen uudestaan, tai ehkä kolmannen kerran, lupaan muillekin sykähdyttäviä hetkiä. Kyllä kannattaa lukea.

Pari lukuohjetta saattaa auttaa. Tunsin miehen ja kohtalaisen osan hänen kuvauksensa kohteista, Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus mukaan luettuna. Olimme aina hyvissä väleissä. Se saattoi liittyä vaistoon. Heikinheimo jotenkin tiesi, että arvostin syvästi hänen suurta musikaalisuuttaan ja uskollisuuttaan kauneudelle.

Ammattilaisista etenkin akateemiset menettävät joskus kokonaan kykynsä liikuttua. Heikinheimon nuoruuden aikaan kontrapunktin ja sointuopin tunnollinen opettelu tapasi aiheuttaa tällaista. Pahimmassa tapauksessa kentälle jäi taideteosten säilytysnesteessä kelluvia preparaatteja tai teosten runneltuja ruumiita.

Sepon yksi henkilökohtainen ongelma oli yliälykkyys. Siinä mielessä sijoitan hänet tuntemieni ihmisten joukossa samalle hyllylle kuin Donner ja Haavikko. Nyrkkisääntönä: tuollainen ihminen oppii jo keskenkasvuisena tukeutumaan ylivertaiseen kykyynsä, ja hänestä kasvaa ihminen, jolta ei joskus kulu kuin sekunti tai kaksi ymmärtää asia väärin. Seurauksena on yksinäisyys.

Muuan neljäs tuttava. – tässä ei tarvita nimeä – esitti arvioni mukaan huimaavia oivalluksia silloin tällöin. Kysyin kiihtyneenä, mistä tuo ajatus oli peräisin, ja toinen vastasi: ”Kuule, Kemppinen – minä olen niin tyhmä mies että olen joutunut miettimään kaikenlaista aivan itse.” 

Emme puhuneet usein klassisesta sivistyksestä. Hän tiesi minun huomanneen, miten haluton hän oli edes sivuamaan tuota aihetta, jos kuuluvilla oli esimerkiksi Kaimion pariskunta tai muita ihmisiä, jotka olivat oikeasti perehtyneet muinaiskieliin. Ei se mitään. Saarikoski sanoi minulle, että todellisuudessa hänen kreikan taitonsa on surkea, ja minä sanoin, että niin on.

Se sanskritin kielikin meni samaan kasaan kuin pesäpallo ja tykistö – ei Seppo niistä paljon tiennyt. Niiden esillä pitäminen oli kirjoittajan termein hevostelua eli siis hevosen leikkiä, mikä tarkoittaa vitsikkääksi tarkoitettuja tekoja tai puheita, jotka eivät ole vitsikkäitä – esimerkiksi että potkaisee toista mahaan.

Maanis-depressiivisyyteen olisi nykyisin hyviä lääkkeitä. ”Persoonallisuuden eheyden hajoaminen ja siihen liittyä taipumus vetäytyä ihmissuhteista subjektiiviseen miellemaailmaan” mainitaan nykyisin usein lääkehoidon ja terapian syinä.

Valitettavasti suurenmoinen kirjallinen teos on usein myös syvällinen sairaskertomus. 

Kirjoitan tämän osoittaakseni kirjaa, jossa on niin paljon todella mielenkiintoista, mutta myös sanoakseni, että verkostakin löytyvät lukijat, jotka ihastelevat kirjoittajan osuvia röyhkeyksiä, sivuuttavat kirjan todellisen sisällön. Se on sydänjuuria riipaiseva tuskanhuuto lämmön katoamisesta. Ihmisen ääni.

Leif ja Kaitsu

Ajankohtainen teksti löytyi heti. Yoshida Kenkō (1283-1350) kirjoitti ”Joutilaan mietelmiä”, jota ei olekaan sen jälkeen lakattu lukemasta. 

Suomeksi siitä saamme kiittää Kai Niemistä, jonka toiminta idän klassikkojen parissa alkaa olla samaa luokkaa kuin isävainajansa Pertin.

Päivään erinomaisesti sopiva katkelma koskee ystäviä.

”Huonoja ystäviä on seitsemänlaisia: ensiksi ylhäinen mies, toiseksi nuori, kolmanneksi aina terve ja hyvinvoipa, neljänneksi juoppo, viidenneksi peloton ja urhea sotilas, kuudenneksi valehtelija, seitsemänneksi ahne. Hyviä ystäviä on kolmea lajia: ensinnä ystävä joka antaa lahjoja, toiseksi lääkäri, kolmanneksi viisas ystävä.”

Itselleni läheinen on kirjoittajan lause:

” Tuntuu kuin jokin merkillinen hulluus minua vaivaisi: istun päiväkausia joutilaana mustekiveni ääressä ja vailla vasituista aikomusta kirjoittelen muistiin mielessäni ajelehtivia joutavia mietteitä.”

Kun tilaa on, liitän tähän blogissa jo aikaisemmin käyttämäni oman käännökseni runosta, jonka kirjoittajasta käytetään myös nimen kirjoitusasua Du Fu.

Hyvin merkittävä henkilö. Eläkkeellä oleva virkamies…

Kun putosin humalassa hevosen selästä

Tu Fu

Sain kutsun korkean kuvernöörin juhliin vieraaksi.

Join, lauloin ja tanssin kultainen keihäs kädessä.

Äkkiä nuoruus tuli takaisin; nousin ratsaille

ja nelistin hevosen kaviot vilkkuen Qu Tangin kallioille, missä

Bai Di Chengin kaupunginmuuri nousee pilviin.

Niska kyyryssä laskeuduin kahdeksan tuhatta jalkaa.

Linnoitusten hohtavat tornit vilistivät silmissä, kun

suuntasin itään ja hypitin ratsuni esteiden yli

katsastaen kaikki rannan kyläkunnat ja talot.

Ravasin polkua piiskaa pidellen, suitset höllinä;

halusin vielä harmaapäänä ällistyttää ihmiset

näyttäen miten ratsastan ja kiidän kuin nuori mies

miettimättä että omapäinen ratsuni kiitää kuin tuuli,

hiki punerva, ruumis musta, suupielissä vihreä vaahto.

Sitten se kompastui. Loukkasin itseni pahasti.

Kun ottaa itselleen vapaan vallan, käy usein huonosti.

Podin vammaani sitten vuoteessa

aivan kuin ei olisi ollut tässä iässä muitakin murheita.

Kuultuaan tapahtuneesta ystävät tulivat kysymään vointiani;

keppiin tukeutuen nousin palvelijan avulla pystyyn.

Heidän osanottonsa sai minut räjähtämään nauruun.

He toimittavat minut kauniiseen paikkaan, jossa joki kaartuu, ja

viiniä ja lihaa tuotiin kokonainen vuori.

He osoittivat kädellä länteen ja sanoivat, ettei aurinko odota

ja huusivat että jokainen tyhjentää maljansa saman tien.

Miksi he näkivät vaivaa tullakseen lohduttamaan?

Ji Kang, jos muistatte, huolehti terveydestään. Hänen kaulansa katkaistiin.

Pipo ja patteri

En kirjoita muistelmia (paitsi joka päivä tähän), koska kotitalossamme oli keskuslämmitys ja sotaa edeltäneen ajan hanurimalliset patterit. Kellarista löysi rautalankaa. Pipo patterin välissä oli jokapäiväinen asia ja sen kalastaminen käsille arkea. Taisin muuten käyttää tuohon tarkoitukseen joskus myös isoisän uistinta.

Tällainen kirjoittaminen on minulle mieluisaa, koska näin voi arvostella tai esitellä vanhoja, mielellään vuosikymmenien takaisia kirjoja. Ennakkotieto: koska luin kirjan sen ilmestyessä ja tunsin kirjoittajan ei olisi tullut mieleen tarttua Seppo Heikinheimon postuumini 90-luvun lopulla ilmestyneeseen teokseen, joka on paitsi tekijälleen tunnusomaisesti ylilahjakkaan henkilön hutiloima, aivan täynnä mitä mielenkiitoisinta asiaa. 

Palaan siihen. Mutta muutoin katson asiakseni huomauttaa, miten tuhoisasti koronakausi on jo vaikuttanut kaunokirjallisiin B-luokan muisteloihin. Niiden keskeinen sisältö tahtoo olla lapsuus- tai nuoruusvuosina koettu hirvittävä sorto ja vääryys, jota kuvaa hyvä hokema ”pipo jäi patterin väliin”.

Pandemiasta on liian varhaista sanoa mitään erityisempää. Sen voi sanoa, että itsekeskeisyys on kärsinyt. Turhan lennokkaasti ilmiötä sanotaan joskus ”talvisodan hengeksi”, joka on siis aivan eri asia kuin jatkosodan henki.

Monien omien ongelmien naurettava vähäpätöisyys on näkynyt niin selvästi, että on pakko uskoa. Monien itsestään selvyyksien kallis arvo on alkanut erottua. Esimerkiksi se, että voi komennella sukulaisia ja muuten mukavia ihmisiä kylään ja tarjota heille jotain mukavaa, tai sitten itse ängetä mihin mieli tekee. 

Juuri nyt oli luvassa tilaisuus kokoontua kuuntelemaan livenä todella mieluisaa musiikkia (tyyppiä Iiro Rantala), mutta kun samaan aikaan alkoi ilmaantua niiskutusta ja ajoittaista köhimistä, henkilökohtainen raukkamaisuus voitti. Ei tee mieli lähteä keräämään kummastuneita tai kauhistuneita katseita. Ei siis ole kuumetta eikä muita oikeita oireita, mutta sen sijaan halu pitää mahdollinen räkimisensä omana tietonaan ja neljän seinän sisällä. 

Paljon ansaittua huomiot ovat saaneet uudet johtavat poliitikot, mutta myös virkamiehistä ja asiantuntijoista tuntuu löytyvän jatkuvasti järkeviä ja vastuullisia ihmisiä. Tämä on suorastaan outoa, kun oma 50 vuode kokemus on päinvastainen. Jos olisi välttämättä tehtävä jotain, perusratkaisu on etsiä joku toinen, jonka niskoille voi sälyttää vastuun, tai käyttää koeteltuja keinoja, kuten vetäytymistä ajat sitten virttyneiden asemien turviin piiloon. 

Minulle tuon menneen maailman vertauskohta on pääministeri Cajanderin väitetty vastaus tietoon sodan syttymisestä (jota moni ei halunnut uskoa) ja ajatus, että valtioneuvoston on heti kokoonnuttava:” Tarkoittaako veli kokoontumista säädettyä virka-aikaa noudattamatta?” Ja kaduille siis putoili ja pommeja. Tuskin asianomainen ehti ymmärtää, että kiireisiin asioihin kuului jonkun toisen valitseminen pääminiteriksi. Ryti valittiin.

Koronasta haluaisin korottaa ääneni pahantapaisen ja sopimattoman elämän puolesta. Kukaan ei oikein tahdo saada sanotuksi, että nuorten ihmisten mielenkiinto kohdistuu erittäin vahvasti parin, useinkin vastakkaista sukupuolta edustavan, löytämiseen. Koeteltuja keinoja ovat ryyppääminen ja holtittomien sukupuolisuhteiden harrastaminen.

Tähän tarpeelliseen toimintaan on kovin vähän tilaisuuksia kovien rajoitusten maailmassa. Muistakaa, päättäjät, ennen huoneenvuokralaissakin mainittu pahantapainen elämä. Siinä ei pipoa tarvita.

Kuvan viikinki hukkasi piponsa tuhat vuotta sitten...

Viaton kysymys

Dekkareiden lukeminen on sekä turhaa että vaarallista. Niiden sijasta voisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten kaivaa kellariinsa uima-allasta. Vaarallista on se, että vähäkin käsitys todellisuudesta vääristyy. Siksi poliisi- ja murhajutut ovat niin hallitsevia televisiossa ja striimeissä, joiden tarkoitus on tunnetusti suunnilleen sama kuin Kuolleiden talon muumion valmistajilla muinaisessa Egyptissä eli vetää aivot sieraimien kautta ulos.

Kysykää keneltä tahansa elinkeinonharjoittajalta. Aivot ovat vain haitaksi asiakkuudelle.

Yksi historiatieteen viehätyksistä on rakenteellinen. Historiasta löytyy niin paljon keskeneräisiä dekkareita. Murhamysteerin sijassa voi olla jonkin tarpeettoman valtakunnan romahtaminen.

Minusta esimerkiksi näyttää selvältä, että kun Venäjän vallankumous 1917 oli saksalaisten taitava sotajuoni, jota he toteuttivat tukemalla rahallisesti Leniniä ja tavallisia pomminheittäjiä, se onnistui vähän turhan hyvin. Lenin tosin antautui ja luovutti Saksalle kaiken mitä se kehtasi vaatia 1918, kuten ylivallan Suomessa, mutta kun tarkoitus oli varmaan keikauttaa bolshevikit ja toimittaa Venäjälläkin valtaan joku länsihenkinen nukkehallitsija, Saksa otti ja kaatui itse marraskuussa 1918 ja myös siellä alkoi yleinen hulina.

Murhamysteeri onkin sitten: kuka tappoi Leninin. Tunnettu kertomus useita vuosia kyteneestä aivoverisuonten kalkkeutumisesta ei sovi kuvaan lainkaan. Omana aikanamme on ehdotettu myös aivokuppaa, mutta ei sekään oikein istu. Todennäköisempi syy on murha myrkyttämällä, annosta vähä vähältä lisäämällä, jolloin tekijäksi sopisi Stalin. Leninistähän väitetään, ettei hän pitänyt Stalinia lainkaan sopivana seuraajakseen.

Niinpä mietiskelin, että kun juuri tänään arvaillaan, mitä Valko-Venäjällä Minskissä on tapahtumassa, vastaus tuntuu niin helpolta. Venäjän armeija ja Putin varovat juuri tällaista eli aitoa kansanliikettä, jossa on mukana paljon avainhenkilöitä.

Siksi tuntuu ilmeiseltä, että Lukashenkan syrjäyttämisen takana on Putin. Sopivia seuraajia on varmaan rivissä – Moskovan kannalta ”yhteistyökykyisiä” seuraavia presidenttejä. Lukashenkalle itselleen saattaisi sopia oikein hyvin jääkiekkojoukkueen varavalmentaja tehtävä jossain huomattavan lähellä Ulko-Mongoliaa.

Olen muistavinani, että toveri Molotov sai johtaakseen peräti voimalaitoksen noilla seuduin, kun oli käynyt ilmi, että ukrainalainen talonpoika Hrustshev, jota kukaan ei ollut ajoissa ehtinyt epäillä taitavaksi muissa asioissa kuin käytännön teloitustehtävissä, kerää pisteet itselleen.

Yhdysvaltain senaatin eilen julkaisema tutkimustulos viittaa vain siihen, että Venäjällä on vale-Dmitrien aikakaudesta eli 1600-luvulta alkaen osattu hyvin tämä erilaisten kihojen ottaminen ja erottaminen myös naapurimaissa.

Meillähän on itsellämme kokemuksia tästä. Tämä muuan Kuusinen, joka kuulemma edusti Suomen kansan todellista tahtoa syystalvella 1939, tulee mieleen aina kulkiessani Laukaan kautta, eli silloin tällöin. Siellä on muistaakseni jokin muistolaatta paikkakunnan suurelle pojalle, joka myös Poika Tuomisen mukaan oli todella taitava mies. Niin että kyllä sellainen Minskiinkin ilmestyy ja saa suuren kannatuksen.

Slipoo

Olen haaveillut tupakkatakista, mutta vastaus on ollut, että ei tipu. Sitten olen pohtinut, mihin ovat joutuneet hyvät slipooverini.

Löytyi tietoaukko. Englanniksi ”sleepover” näyttä tarkoittavan vain pikkutyttöjen yökyläilyä. Vaatekappale ”sleepover vest” löytyy vasta etsimällä, ja sitten käy ilmi, että tuo asuste on suomeksi ”pujoliivi”.

Sensaatio: kysymyksessä ei olekaan villapaidan tai villatakin tapainen, vaan kutomalla tehdyt liivit.

Tausta näyttäisi olleen kriketti, joka minustakin on maailman käsittämättömin ja ikävystyttävin peli, seisoskelua tihkusateessa. Toisaalta kun pääsin suorastaan Dodgers-stadionille katsomaan baseball-ottelua, osoitin itsekin suurta taitoa hodareiden syömisessä, joka näytti olevan kymmeniin tuhansiin nousevan yleisön tärkein toimitus. Ja hotdog puolestaan on maailman ensimmäinen pikaruoka, maailmannäyttelyyn keksitty seisaallaan ilman ruokailuvälineitä syötävä eväs. Ja hampurilainen puolestaan oli alkujaan nokkela keino syöttää muun muassa Hampurin kaupungista tulviville siirtolaisille puoliksi pilaantunutta lihaa, joka oli käytetty hiljattain keksityssä veivattavassa lihamyllyssä.

Tietoni eivät riitä. Mieleeni ei tule yhtään piirrosta tai kuvaa Topeliuksesta tai edes Lönnrotista villapaidassa. Kun ottaa huomioon käsin kudotun villapaidan heikohkon kulutuskestävyyden, arvaisin että tuon ajan herrat saivat tyytyä kotosalla huopatyyppisiin kotitakkeihin.

Trikoon monet tulemiset tuovat mieleen epäilyn. Miehillä siis jossain maailman vaiheessa esimerkiksi golf-housut ja slipoo tulivat muotiin samalla tavalla kuin lippalakki, mutta naisten pulloveri näyttäisi puolestaan liittyvän amerikkalaiseen tissikulttiin, josta mieleeni tulevat Jane Russell ja Lana Turner. Marilyn oli vasta seuraavaa sukupolvea. Mutta liian kireästä pulloverista tuli aikakauden tunnus.

Miesten liivien keskeinen tarkoitus oli kansallispuvuissa koreilu. Takki on usein lyhyt ja koristeina koreat napit, mutta liivit ovat kirjavat.

Kukaties välillä unohtunut mutta nyt ajoittain käyttöön kutsuttu körttipuku, jossa lyhyen takin helmassa oli kolme halkiota, oli tarkoitettu myös vastaukseksi hännyksille. Jokseenkin kaikki virka-asuihin kuuluivat keisarin vallan aikaan hännykset. Joissakin kuvastoissa kansallispuvun takki on polvitaipeeseen tai sen alle ulottuva. Kiven ”Nummisuutareissa” Esko sonnustautuu huonosti valmistelluksi osoittautuvalle kosiomatkalleen penkomalla esiin isänsä vanhan takin, jossa on hännykset. Ja se pitkä takki, jota on tilaisuus tutkia esimerkiksi Runebergin patsaasta, oli eräältä nimeltään ”bonour”, suomeksi hyvää päivää eli päiväasu.

Sellaista käytti pitkään ja sitkeästi papisto, mutta oikeastaan kysymyksessä oli tavallinen, asiallinen miehen takki.

Ja korona muuttaa kaiken. Televisiossa kauppias valitti, että kauluspaidat memevät kuin kuumille kiville, mutta housuja ei osta kukaan. Etätyössä eli tietokoneen ääressä riittää, että on asiallinen paita. Housut saavat mielellään olla epäasialliset, koska ne eivät näy.

Hiusten kampaaminen ei varmaan ole sekään vahingoksi. Ja slipooeri voisi olla särmä lisä. Kuvassa etätyöhousut.

Nappi

Isoisäni mainitse leipäkortin siinä missä vuoden 1918 miehet tavallisesti vaativat ”nappia silmien väliin”. Hallussani olevaoma leipäkorttini (yleisostokortti nimellä Kemppinen, lapsi) osoittaa omankin muistikuvani oikeaksi. Säännösttelyajan kortti, joka oikeutti ostamaan jotain, oli neliöön painettu musta täplä. Kaupassa neliö leikattiin saksilla irti kortista ja niin kertyneet toimitettiin peräti tärkeälle lautakunnalle, kansanhuoltoon.

Ja minä olen niin vanha, että muistan itsekin, kun sormeni jäi kansanhuollon oven väliin.

Nappi on mielenkiintoinen pukeutumisen yksityiskohta siksi, että vaikeasti selitettävistä syistä se tuli käyttöön vasta 1200-luvulla jKr. Silmukka ja sitä kiinni pitävä pulikka lienee ikivanha. Periaatteessa menneisyydenihmiset kiinnittivät vaatteensa koukuilla tai soljilla. Viitan solki on edelleen keskeinen arkeologinen löytö, koska sillä oli napeilta nyt kadonnut merkitys, se kertoi kantajansa arnosta ja asemasta. Nappi oli siis vähän kuin arvomerkki tai kokardi.

Nappeja on toki varhaisesta Indus-kulttuurista asti, mutta niitä käytettiin hiukan kuin sinettiä.

Verkossa olevista lähteistä näkee, että nappeja on valmistettu kaikista mahdollisista ja useasta mahdottomasta aineesta. Tekoaineet, kärjessä bakeliitti, olivat suurisuuntaisen nappiteollisuuden alku. Eikä nerokas tekninen tuote vetoketju koskaan syrjäyttänyt nappia, vaikka on korvannut sen käyttöä.

Tätä tietoa en pysty todistamaan, mutta väittäisin, että sotamiehen nappi tai napit hihansuussa palvelivat samaa ajankohtaista käyttöä kuin karheasta ja kovasta aineesta valmistettu joukko-osaston tunnus. Ei oi niistää hihaan, siis raapimatta nenänalustaansa.

Tätä ajatellessa jää miettimään, ovatko kenraalit ja amiraalit kovinkin nuhaista väkeä, kun heillä on hihansuut täynnä niitä rypyliäisiä nauhoja.

Kiihdyttävän kertomuksen mukaan muuan vakooja jäi kiinni siksi, että hänellä oli väärin ommellut napit. Saksanmaalla nappi, jossa on neljä reikää, ommellaan kuulemma mielellään ristiin, mutta Englannissa suoraan. Lieneekö totta? Toisaalta minulle ei ole koskaan selvinnyt, onko kenkien nauhoittamisessa ristiin vai vaakaan jokin käyttöön vaikuttava merkitys.

Ihmettelen ettei mikään poliittinen puolue ole vielä ottanut vainotakseen ihmisiä selkeällä perusteella. Luullakseni EU:n kartan voisi piirtää etevästi erottamalla toisistaan ne maat, joissa kengät riisutaan sisään tullessa, ja ne maat, joissa olleen huoneissa kengät jalassa. Mielestäni pääkaupunkiseudulla on tullut minun täällä asuessani eli 60-luvun jälkeen tavaksi riisua kengät. Toisaalta en vielä ole nähnyt miestä, joka riisuisi kengät teatteriin, konserttiin tai museoon mennessään.

Tunsin kerran lentäjän, jolla oli erikoinen tehtävä. Hän koulutti islamin uskoa tunnustavia pilotteja lentämään isoilla Boeingeilla ja DCeillä ja Airbuseilla. Oppilaat jättivät oman kulttuurinsa uskollisia poikina kengät rappujen alapäähän kentälle ja hipsuttivat ohjaamoon sukanlavassa. Tuttavani tehtävä oli keräille kenkiä ja toimittaa niitä sitten eri emiirikuntiin oikeille omistajilleen.

Sitäkään en tiedä, ovatko nämä henkilöt ja japanilaiset oppineet nykyisin lentämään kengät jalassa. Arvaan että ovat. Ja mitä nappeihin tulee, äitini tapasi ratkoa ne talteen ja teki ylimääräisistä oikein sieviä tauluja. Minullá on yksi sellainen, riikinkukko jonka pyrstö on tehty Pallo-paidan napeista. 

Hullu

Harrastin siis sarjakuvia. Jo 1949 minulle tuli Sarjakuvalehti, jonka kannessa oli Teräsmies, ja sitten tietysti Aku Ankka näytenumeroista alkaen. Kirakaupan ansiosta tunsi Hogarthin Tarzanin ja A. Raymondin Iskevän salaman (Flash Gordon - suomeksi mm. Vaajanyrkki) jo hyvin varhain.

Mummu nimitti joskus sukukuntaansa Sortin sakiksi. Se oli Apu-lehden sarjakuvan nimi.

Päättelen, että Lapuan kummanlääkäri oli ollut vaihto-oppilaana, koska hänellä näin 1950-luvulla amerikkalaisen Mad-lehden. Nimi oli Jussi Ylänkö.

Luultavasti äitini suhtautui leväperäisesti rahanmenoon, koska minulle järjestyi sekä Madin vuositilaus että kirjoja, joista ”Mad Strikes Back” on Possulassa kirjahyllyssä tänäkin päivänä ja rivissä kymmeniä muita.

Hienostuneempaa makua edellyttäviin julkaisuihin, kuten The New Yorkeriin, tutustuin vasta Helsingissä. Punch oli mielestäni kuivakiskoinen. Ehkä ymmärrykseni ei riittänyt. Toisaalta Punch oli mielestäni myöhemminkin kuivakiskoinen. Suomalaisista pilalehdistä ykkönen oli Arijoutsin pippuri. Muistan jopa ulkoa lauluparodioita. ”Mun nimeni on Sinuhe ja arvo lääkärin…” ”Ja sontakärsät Horemhebin ryösti minkä voi – mutt’  teidän aika sen sijaan se sosialisoi.”

Mad-lehden sarjakuvaparodiat olivat todella hienoja. Ainakin Wallace Wood ja Jack Davis olivat uskomattomia piirtäjiä. Itse lehti synnytettiin tilanteeseen, jossa kauhusarjakuviin keskittynyt kustantaja, nimeltään sopivasti Educational Comics, tarvitsi jotain viattomampaa julkaistavaa.

Sitten lehti pikku hiljaa muuttui tavanomaiseksi ja alkoi jopa ilmestyä suomeksi. Mutta milläs suomennat sanoja, joita ei ole olemassa, kuten ”Potzrebie” tai hämäriä viittauksia, kuten ”acolotl” (harvinainen kala). Alfred E. Neuman julisti joka numerossa ”What – me worry” – minäkö surisin.

Koska lehdessä irvittiin myös mainoksia, epäilen että Madison Avenuen mainostoimistot olivat tavalla tai toisella juonessa mukana. Olen edelleen siinä uskossa, että 1960-luvun ”maananalainen” vastakulttuuri oli huolellisesti liikemiespiireissä suunniteltu. Kun hipit alkoivat käyttää kummallisia vaatteita, vaatteiden menekki kasvoi.

Luin lehdestä artikkelin, jossa haluttiin selvitellä nykyisten teknomiljonäärien hupparimuotia ja ikuisia teepaitoja.

En usko, että räätälin tekemä puku olisi noin vain mennyt muodista. Kyllä luullakseni kysymys on katetuotosta.

Suomessa tuntemani miljonäärit ja miljardöörit muuten eivät käytä töissä hupparia, farkkuja ja tennareita, vaan pukua ja kauluspaitaa. Aikakakauden sensaatio on luopuminen kravatista. Jopa tasavallan presidentti esiintyy ilman sellaista. Leikkaus ja laatu on hyvin maltillista. Sitä vastoin V. Putinista näkee jostain lukemani tiedon: hän käyttää Napolin kalleinta vaatturia, ja se merkitsee todella hyvin kallista.

Jos Mad olisi entisensä, siinä arvattaisiin, että seuraava muoti on ainoilla, alkuperäisillä taideteoksilla varustetut lippikset. Pitkääpä silmä kovana ja sanokaa minun sanoneen.