Nuottiviivasto

 Väiski-eno toisteli: “Ei meidän pojista ole mihinkään. Panet hakemaan hevosen 

haasta, niin jättävät veräjän auki.”

Ammatin harjoitteleminen ja kouluttautuminen olivat aivan turhaa. Oma ammatti hänellä oli ollut jonkinlainen palstaviljely Kivennavan Joutselässä, mutta ryssiä hän oli ollut taitava pettämään myymällä Pietarissa härskiä voita priimana ja märkiä sekahalkoja niin kuivina polttopuina, että tulen ottivat, jos vähän tulitikkua näytti.

Minä olin siellä yhtenä kesänä pari viikkoa, Risto oli jo raivannut uransa postiauton rahastajaksi, mutta ne muut olivat vielä pienempiä. Risto ja Teuvo lukivat oppikoulun iltakouluna ja siihen juristin tutkinnon päälle. Kun viimeksi muistelin, pojat jäivät eläkkeelle mukavista hommista: ulkomaalaisviraston ylijohtaja, liikkuvan poliisin päällikkö, suurlähettiläs, hallitusneuvos ja eikö se yksi väitellytkin jostain…?

Evakkona Väiski oli saanut pari hehtaaria kelvottoman huonoa peltoa ja sitten vaaran seinää, jolla ei kukaan tehnyt mitään, ja täysin turhan pikku järven sieltä vuoresta, Päijänteen päältä.

Kävimme siellä Liesjärvellä monta kertaa, kerran Topparin Jussin kanssa kahdestaan moottoripyörällä (Jawa-CZ), ja suolatuilla teillä kaaduimme aina välillä.

Se oli lähdejärvi, alle kilometrin pitkä. Olin opetellut sukeltamaan niin että pudotettiin valkoinen emaljimuki pohjaan ja sukellettiin se sieltä. Viisi metriä syvälle näkyi rantakiveltä. Mittasimme uistimen siimalla, jolla ei ollut muuta käyttöä.

Tämä tuli mieleen, kun luin kummiyttöni käyneen Himoksella. Ei ole varmaan tullut hänellekään mainituksi, että kun Väiski oli kuollut, jälkeläiset saivat rahaa niistä maista, ja kun itse kävin siellä viimeksi, heidän entinen kotinsa oli jonkinlaisena varastona. Siinä oli siis jo ennen vanhaa Himosvuori ja suoraan edessä Kuikkavuori.

Kivennavalla kuuluu nykyisin olevan vain myrkkyputkia ja tunkioita. Talo oli Säyrylästä katsoen niin laaksossa, ettei auto päässyt siitä ykkösellä ylös, vaan piti tulla takaperin pakilla. 

Karjalan ja Ukrainan vaiheet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Puhe ei ole vain vuosista 1939 ja 1944, vaan nimenomaan 1918, ja vanhemmasta ajasta, alkaen ehkä vuodesta 800.

Helsingissä opin arkistojen käyttöä selvittelemällä valkoista terroria 1918 hiukan ennen kuin Jaakko Paavolainen julkaisi aiheesta ensimmäise kirjan. Paikkakunnan Rummin Jussi ja Saaren Jallu olivat niin kuuluisia, että ainakin Hannu Salama anoi Tampereen Hämeenpuistossa miekkaansa kohottavaa veistosta Rummin Jusin patsaaksi (oik. J. From). Kolmas hirmutekojen mies Veikko Sippola oli Kauhavalta; hän joutui vetäytymään Amerikkaan asti. Ja virolaisyntyisen Hans Kalmin olen siis tavannutkin; hänen alaisenaan taisteli Tahko Pihkala, isänmaallisuudestaan kuuluisan suvun jäsen.

Koska olen hyvin kiinnostunut venäläisistä emigranteista  Suomessa, silmääni sattui musiikkitieteilijä ja säveltäjä Taneyevin nimi. Hän tyttärensä asui Helsingissä Töölönkadulla 1960-luvulle asti. Yksi hänen harvoja tuttaviaan Helsingissä oi Mannerheim - hän oli ollut keisarillinen hovineiti. Sitä en osaa oikein arvata, miten hän vältti NKVD;n eli Zoja Rybkinan silmän. “Jartsevin tapaus” on jatkuvasti väärin nimetty. Hänen enemmän tai vähemmän muodollinen puolisonsa yritti esittää 1938 suomalaisille ne samat ehdot, jotka lyötiin pöytään sitten lokakuussa 1939. 

En kertonut Martti Backmanille, joka julkaisi mainion kirjan “Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva”, että Stalinin ohjein toimineella rouvalla kuuluu olleen välillä asiaa myös Kampinkadulle, jossa asui varhain kaljuuntunut sisäministeri.

Vot kak. Taneyevin kautta löysin hänen oppilaansa Vsevolod Petrovitš Zaderatskin, joka kuoli 1953. Hän oli ukrainalainen säveltäjä ja hänen Bachia myötäilevä laaja pianoteoksensa “24 preludia ja fuugaa” on mielestäni suurenmoinen ja oli vielä 10 vuotta sitten jokseenkin kaikkialla täysin tuntematon. Se on sävelletty ja esitetty Sahalinin seudun pakkotyöleirillä. Mieleen tulee heti tieto Gulagin vangeista, jotka pitivät toisilleen leirillä luentoja Marcel Proustin laajasta romaanisarjasta.

Riemastuin myös Ruotsissa asuvan, 1971 syntyneen pianisti-säveltäjä Natalya Pasichnykin teokessta “Rethinking the Well-Tempered Clavier”. Piano ja pieni kuoro laulavat päällekkäin Bachin pianosarjoja ja jaksoja eri kantaateista. Syntyy huikaiseva kokonaiskuva.

Saattavat olla sukua.  Siis nimistä päätellen. Mutta poliittisena tetona: Ukrainassa on syntynyt ko vuosisada kannalta hyvin merkittävää musiikkia. Prelusiden ja fuugien sukulaisuus etenkin Skrjabiniin ja nuorempaan Sostakovitshiin on selvä. Lisäksi siellä on slaavilaista romanssiainesta (Tshaikovski?) ja käänteitä, joista tulee mieleen suomalainen kansanlaulu. 

Luonnossa

Luontodokumentit ovat muuttuneet aivan erilaisiksi. Etenkin viikonloppuna aamulla lähetetyt ohjelmat ovat suurta silmänruokaa. Tietysti niitä voi katsoa myös Areenasta.

Väittäisin että näytelmäelokuvat laahaavat nyt perässä.

Etenkin droonien ja erilaisten endoskooppien ansiosta näemme jatkuvasti sellaista, mitä emme osanneet kuvitellakaan.

Seurasin lumoutuneena, miten lepakot puhdistavat portugalilaista hyvin harvinaisten ja arvokkaiden niteiden kirjastoa kovakuoriaisista ja toukista, jotka syövät kirjoja.

Asia kyllä on myös omakohtainen siirojen takia, mutta minulla ei ole arvokkaita kirjoja.

Ehkä Attenboroughin ja siis BBC:n ansiosta biologit ovat ryhdistäytyneet, ja tietoa muun muassa hyönteisistä tulee paljon ja asiantuntevasti esitettynä.

Vaikka meilläkin on hienoa kuvaa järvistä ja joista, katson kyllä aika kummissani vedenalaista kuvaa joen koskessa pieniä taimenia pyydystävistä vesikäärmeistä. Henkeä salpaa katsoa, miten varpushaukka lentää noin 50 kilometriä tunnissa sisään navettaan ja sieppaa varpusen lehmän jaloista. Rottien toimet Pariisin viemäreissä ja katakombeissa kiinnostavat. Olen käynyt molemmissa. Pariisin alla on noin miljoona luurankoa. Hautausmaat täyttyivät koko ajan paiseruton tultua. 

Olen erikoisen innostunut näistä ohjelmista. Toinen televisioni on vuodelta 2011. Toisessa huoneessa on uudempi, joka päivittyi teräväpiirtoon. Tällä tietokoneella näen televisio-ohjelmat erinomaisesti, enkä tarvitse parempaa kuin Applen Retina-näyttö. Se vanha odottaa kyytiä jätteisiin, ellen sitten pidä sitä tuossa pöydälläni muistutuksena kaiken katoavaisuudesta.

Toisaalta se on musta aukko, joka johtaa rinnakkaistodellisuuteen. Olen selvillä siitä, että nämäkin fyysikkojen hypoteesit ovat kiisteltyjä. Ja kaikkeen liittyy painovoima, joka on uskon asia, koska tietoa ei pohjaltaan ole.

Siivouksissa tuli esiin myös vahakantisia vihkoja. Vuonna 1972 olin tehnyt ahkerati muisiinpanoja Bachin kantaateista ja passioista. Luin paksuja saksankielisiä teoksia.

Vaikka olin päättänyt antaa olla ja tiesin ja tunnen aika hyvin ne kahdeksan muita parempaa kokonaislevytystä ja aiakin 30 oikein hyvää, niinpä vain kuuntelin Hollannin Bach-seuran nimissä tallennetun esityksen YouTubesta ja huokaisin, että tämä on minulle kaikkein mieluisin. Kapellimestari on Jos van Veldhoven.

Minulle se tieto oli uusi, että barokkisoittimin ja vanhoin painotuksin esitettyä asioita eivät tuoneetkaan näyttämölle Leonhard ja Harnoncourt, joihin itse aloin siirtyä Karl Richteristä puoli vuosisataa sitten.

Hollantilaiset ovat pitäneet yllä passioperinnettä nyt yli 100 vuotta. Vaihtoehto on heillä Amsterdamissa ja ero on sellainen, että kun heillä on nytkin verkossa näkyvässä versiossa noin 14 kuorolaista, Concertgebouwin versiossa kuorossa on 140 laulajaa.

Hollannissa toimi aikoinaan romanttisen Bachin suunnannäyttäjä, kapellimestari Willem Mengelberger, joka riiteli Amerikassa ollessaan kovasti etenkin Toscaninin kanssa. Ensin mainittu menetti asemansa ja kunniamerkkinsä toisen maailmansodan päätyttyä. Hän oli ollut kovin suosittu etenkin Saksan poliittisesti hallitsevissa piireissä.

“Hollannin perinnettä” ovat myös sellaiset nimet kuin Herreweghe ja Jacobs, Brüggen ja niin edelleen. Solistit astuvat kirkossa esiin kuorosta. Soittajat osoittautuvat myös vanhojen soittimien mestariksi, valtavan pitkä passio on kokonainen teos ja tunnelma on kuvaamaton.

Olen istunut Hollannissa kirkoissa ja ihmetellyt urkumusiikin tasoa. Tänä pääsisäisenä aloin aavistaa, että heidän yheisen musiikin perinteensä, joka tunnetusti alkoi 1400-luvulla, jatkuu edelleen, ja verkossa se on kenen tahansa korvien ja silmien ulottuvisa.

 

Silloin ennen

 

Kokouksen jatkuttua Firenzessä rouvat käsittivät, että puolisoiden eli herrojen professoreiden pitäisi saada sivistystä. Toinen oli siviilioikeuden proffa Cornellista ja toinen saman aineen professori ja Regius Oxfordissa. Regius tarkoittaa hallitsijan perustamaan ja palkkaamaa virkaa. Tämä jossain määrin moottorisahalla muotoiltua puutarhatonttua muistuttava Regius mainitsi, että eräskin hänen edeltäjänsä oli Sir Francis Drake, siis tämä monien tuntema merirosvo.

Tehtävä annettiin minulle, ja minähän sivistin. Pujottelimme tuhansien sinipaitaisten mölyapinoiden välistä sisään Uffizin galleriaan. Mieleeni on jäänyt, että tuon vavahduttavan, Michelangelon ja Leonardon kätten jälki kantavan torin hienoin nähtävyys oli erään jälkeläiseni mukaan Macdonalds, joka oli kuin olikin kaikessa loistossaan Poseidonin patsaan lähellä.

Uffizissa taulut on yleensä ripustettu erittäin huonosti. Tihruisessa valossa esimerkiksi Botticellin mestariteoksesta ei todellisuudessa näe mitään.

Mutta nämä opetettavan olivat kirjojen lukemisen ammattilaisia. Se oli helppo nakki, ett luettelin seitsemän kuolemansyntiä ja seitsemän kardinaalihyvettä englanniksi ja latinaksi, mutta tänäänkin jouduin katsomaan Wikipediasta muusat, joista yksi, keksi musiikin. Musiikki ja muusa on sama sana. Perunamuusi ei liity asiaan. 

Opastettavani olivat hyvin kiitollisia, että lopetin. Herrat siemaisivat huurteiset ja minä doppion eli kaksoiskahvin. Olisiko heillä ollut sormensa pelissä, kun sitten myöhemmin käveli muina miehinä UC Berkeleyhin ja ilmeni, että olen perennial visiting professor.

Tätini sanoikin joskus, että varpaani ovat kuin perennan juuret.

Tuohon aikaan etsin kaupoista Chopin-levytyksiä, ja kovia nimiä olivat Michelangeli ja Pollini. Kun nyt viime blogin runsaiden ja hyvien kommenttien jälkeen kävin läpi listan ja kirjoitin kynällä itselleni muistiin 50 erikoisen etvänä pidettyä kokonaislevytystä Bachin Goldberg-variaatioista, pianisteissa ei nähdäkseni ollut yhtään italialaista.

Kun katsoin tarkemmin, 1993 syntynyt Beatrice Rana on. Hänen levytyksensä on aivan mainio. Hän soittaa kymmenellä sormella. Jokaisen sormen alla on kuin eri soitin. Pianisti on myös kapellimestari, koska hän lennättää tätä kokonaisuutta.

Jätin maininnatta itsestään selvän Andràs  Schiffin mutta kiinnittäisin nyt lukijan huomiota cembaloa soittaviin Mahan Esfahaniin ja Jean Rondeauhon.

Pyydän anteeksi jatkuvaa mielenkiintoani musiikkiin. Ymmärän puolestani täydellisesti ihmisiä, jotka seuraavat, voittiko tänään potkupallokilpailun PiPS vai PöPS. Olen itsekin hyvin selvillä, että Tappara eli entinen Tammerfors Bollklubb, on tänä talvena kohdannut vaikeuksia.Olisiko ylikunto iskenyt? Ennen pelättiin sellaista. Syy ei kuitenkaan liene sama kuin Aapo Luomajoella tai Juho Aitamurrolla, joka perusteoksen (vuodelta 1937) mukaan vastasi sanomalehtimiehen kysymykseen, miksei hän voittanutkaan Oulun hiihta,60 kilometriä enimmäkseen meren jäätä, joka oli kaljamalla. Puhuteltu murahti, että on ollut niin huono lintuvuosi. Hän melkein eli mesästämällä ja ahdisti sama metsojen ja teerien laumaa aamusta iltaan. - Kaikki ymmärsivät silloin, että joskus mainittu “harjoittelu” oli vilöpillistä tai joka tapauksessa akkamaista. Suurhiihtäjä hankki voimansa ja taitonsa metsästämällä tai metsätöissä.

Goldberg-variaatioiden jatkuvan soittelemisen ja vertailemisen perusteluna esitän sen, että pidän myös leivästä. Viime vuosina suosikkini on ollut Gateaun (oikeastaan Fazaer) ihanuusleipä, joka sujautetaan tiskin yli nimellä aprikoosileipä. Campaillou-tyyppiset leivät ovt mainioita. Patonki on hyvää, mutta ei oikein kestä kuin vuorokauden.

Ja sen totuuden olen jo pajastanut, että pääkaupunkiseudun paras ruislimppu on Ekbergin, Bulevardin myymälästä. saatava.

Vähän ihmettelin, kun päivän lehdessä kerrottiin ansiokkaati antikvariaatin omistaja Cecil Hagelstamista, joka mainitsi olevansa Bulevardilla syntynytkin, mutta jätti mainitsematta, ett hänen kauppansa yläkerran isoa huoneitoa hallitsi muinion Julian Serlacchius, aikansa etevimpiä lakimiehiä ja Gerda Rytin isä.

Ääniä

Liikkuminen on tietysti jäänyt liian vähälle, kun olen varpaankynsien kiskomisen jälkeen ollut hyvin varovainen. Toimi on sinänsä ihan arkinen. Kun kynsi lähtee irtoamaan itsekseen, se on poistettava.

Niinpä olin erittäin kiitollinen, että poikani haki minut kotipihasta autolla ja palautti sitten samaan paikkaan. Päätös mennä kuuntelemaan Ian Bostridgen esittämä Schubertin “Winterreise”, säestäjänä Ralf Gothóni, oli tehty varhaisessa vaiheessa. 

Esitys oli hieno, mutta ei vaivaton. Olen muun muassa kaavoihini kangistunut. Tänään varmistelin mielikuviani. Muisstin oikein. Ylittämättömän Fischer-Dieskun ja Gerald Mooren ohella löytyi nopeasti viisi vertaansa vailla olevaa levytystä.

Tullessamme, autoa käännettäessä opetin poikaani kertomalla, että tuo tuossa on yksi kaupungin lyhyimmistä kaduista, Ainonkatu, mutta asuipahan kuin asuikin sen varrella maisteri Suurpää, joka saattaa olla hengissäkin, kuten kaverinsa P. Tarkka.

Konservatorio oli loppuunmyyty. Yleisöä ei voi millään muotoa luonnehtia nuoreksi. Menimme lippujemme osoittamilla paikoille. Hetken läheltä katsottuani sanoin vieressä istuvalle: tuttu naama. Istuja kiirehti pahoittelemaan, etteivät attuneet silmälsit mukaan ja katsoi kysyvästi. Sanoin nimeni ja esittelin poikani. Maisteri Suurpää. Ennen konsertin alkua ehdin sanoa lukeneeni hiljan uudelleen hänen kirjansas levytetystä musiikista “Neljätoista mestaria” ja alkaneeni epäillä omaa kantaani, koska en ennen ollut yhtä kiihkeä Solomonin ihailija, Beethovenin pianokonsertoista puhuttaessa, kuin hän. 

Paluumatkalla selvitin vielä pojalleni, että kun itse menin Otavaan töihin vuonna 1964, lähellä toisiaan neljännessä kerroksessa istuivat tohtori Kauppinen, maisteri Suurpää, johtaja Marttila ja herra Reenpää.

Matti paljasti minulle, että Wellek ja Warren olivat kirjoittaneet merkittäviä sanoja kirjallisuudesta, ja häneltä opin sanat ‘uuskritiikki’ ja ‘lähilukeminen’. Sain senkin tärkeän tiedon, että tupakkapiipuista puhuttaessa minä, jolla ei tietenkään olisi mahdollisuutta ostaa oikeaa Dunhilliä, voisin silmäillä esimerkiksi GBD:tä. Maisteri tuli aamulla, kun ehti, töihin ja kantoi muhkeaa, mahakasta salkkua, jonka pohjalla oli kaksi tai kolme piippua.

Tuon hyvän tavan hän lopetti jossain vaiheessa, ehkä ollessaan työssä Tammessa, ellei sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikoinaan.

Yöllä pikkusiskoni oli kirjoittanut viestin, josta kävi ilmi, että Tuomas Haapasen kuoltua äskettäin melkein satavuotiaana hänen poikansa laatima elämäkerta oli ilmestynyt ja löytyy verkosta.

Kuuluisan viulistin sisko oli omassakin elämässäni keskeisen Heikki Boreniuksen vaimo, joka hänkin poistui keskuudestamme vasta hiljan opetettuaan musiikkia ja laulettuaan vuosikymmeniä muun muassa Radion kamarikuorossa. Ja Haapanen oli sodassa lentäjä, kuten isäni.

Lukijalle, joka ehkä jaksaisi ihmetellä asiaa, selitän olevani omassa suvusssani se epämusikaalinen ihminen. Isäni oli kyllä köyhä poika Sörkasta, alun perin Karjalan kannakselta, mutta hän oli herättänyt mieltymystä jo NMKY:n poikakuorossa ja sanoi joskus, että Aunuksen rintamamieskuorossa Pyssy Turunen laittoi soolokvartetin hänestä, Antti Koskisesta, Matti Lehtisestä ja Kim Borgista. Vaatimattomasti hän mainitsi olleensa siihen aikaan heistä paras laulamaan - mutta pojat rupesivat harjoittelemaan sotien jälkeen.

Itse asiassa isä kyllä lauloi Tapiolan kamarikuorossa jopa Bachin motetit vielä vanhena, vaikka hänen todellisuudessa merkittävin ansionsa maan taide-elämässä juontui siitä, että hän tuli toimeen Alfons Almin kanssa ja osasi asioida opetusministeriön herrojen kanssa, kun oopperalle tahdottiin omaa taloa, vaikka kansalaismielipiteen mukaan ooppera on epätavallisen sietämätöntä, valmiiksi rikkaiden ihmisten keekoilua.

Tai lopettaakseni muistelupätkäni isä kyllä avusti erittäin tuloksekkaasti monia taiteilijoita sopimus- ja veroasioissa ja kovin usein perinnönjaoissa tai avioeroissa, jotka saattoivat olla täynnä ääntä ja vimmaa.

Oikaisulukua

Otsikon sana oli myöhemmin “oikoluku”. Ajatus oli sanojen kirjoittaminen ja painaminen oikein.

Yksi ja toinen on aloittanut kirja-alalla tuolla toimella. Muistan että 1994 kuollut vaimoni Marja ei ollut ylioppilastyttönä erikoisen ilahtunut Ison tietosanakirjan K-kirjaimen hakemiston oikaisulukemisesta. Itse opin kustannusliikkeessä vuonna 1964 ja unohdin pian, miten kirjoitetaan lentokoneen nimi Messerschmitt Me-109. Oli oltava tarkka, ettei sekoittanut väliviivaa ja tavuviivaa…

Koulupoikana olisin halunnut opiskella väärentäjäksi. Jossain elokuvassa mies väärensi painolaattoja, joilla piti valmistaa väärää rahaa. Myöhemmin ymmärsin, ettei ajatus ollut omaperäinen. Väärentämistä vaikeuttavat kiehkurat tulivat asiakirjoihin jo keskiajalla.

En uskalla kirjoittaa arviointia, koska asiantuntemukseni ei riitä. Meillä oli Turussa tilaisuus johon oli saatu soittamaan kitaraa Timo Korhonen, laajasti levyttänyt, kovan kansainvälisen tason taiteilija, samaa suurta linjaa kuin A. Segovia ja John Williams. Nyt emme kuulleet Bachia, jota Korhonen on itse sovittanut soittimelleen, mutta kyllä Villa-Lobosta, joka on tuon musiikin suuri nimi.

En ollut tiennyt, että kitaraa voi soittaa noin hyvin. Siinä on näet sama piirre kuin liedeissä. Paikalla, elävänä kuultuna voima, tunne ja intensiteetti vasta kuuluvat. Ja soitin… Jos osaa, kitaralla pystyy toisin kuin viululla soittamaan isolla intervalleja ja sointukulkuja. Mahdollisuudet ovat siis samat kuin pianolla - mutta piano on kuitenkin oikeastaan kone. Akustisella kitaralla ääni lähteen suoraan sormista, joihin se tulee sydämestä. Ja ääni on taiteen ja luonnontieteen suuria ihmeitä.

Korhosen musiikkia muuten on aika hyvin Spotifyssä. Arvelen, ettei se, joka kokeilee, todellakaan pety.

Lorca kirjoitti: kitara, kuuden nuolen lävistämä sydän.

Yritin edellisessä kirjoituksessani laajentaa kysymystä lukemisen taantumisesta. Epäonnistuin. Aika moni ei viitsi lukea virkettä loppuun. Mainitsin esimerkiksi vanhat oikeustapauskokoelmat riita-asioissa, ja joku kommentoi heti lakirjoista. Ensin mainituissa selostetaan tuomioistuimessa käsitelty riita ja sen ratkaisu, viimeksi mainitussa taas on pelkkä lakiteksti, esimerkiksi määritelmiä ja sääntöjä. 

Eilen tuli korkeimmasta oikeudesta erittäin kiinnostava ratkaisu tekijänoikeudellisen järjestön puhevallasta jutussa, jota ajetaan operaattoria vastaan. Vastaaja taisi olla Elisa. Olen osallistunut saman ongelman miettimiseen sekä esittelijänä että eri jutussa tuomarina. Ongelma sai alkunsa, kun Tanner suuttui ja ilmoitti, että hänen johtamansa Elanto ei maksa Teosto r.y.:lle mitään, vaikka kahvilassa voi soittaa raha-automaatilla äänilevyjä. Kahvila hävisi ja tekijänoikeusjärjestö alkoi vahvistua.

Tällä hetkellä tuo ongelma alkaa olla mahdoton ratkaista, kiitos tilauspohjaisten palveluiden (kuten Spotify tai iTunes) ja tekoälyn, joka “sovittaa” ja myös toisintaa kappaleen tuossa tuokiossa. Vaikka palkittiinhan kerran euroviisuna iskelmä, jonka melodia oli pätkä Beethovenin pianosonaatista (nro 1, 4. osa).

Asiat liittyvät toisiinsa. Lukeminen, painettuina kirjoina mutta muutenkin, taantuu tavalla joka tuo mieleen, mitä kaikkea hulluja ihmiset tätä nykyä luulevat todeksi ja sitten tekevät toisilleen.

Mutta musiikki menestyy. Tietysti se, mitä kerran sanottiin kevyeksi musiikiksi, on teollistunut - mutta on siellä kyllä hurjia luovia kykyjä myös.

Klassillisen musiikin merkitys ja paino markkinoilla on vähäinen, mutta se on pääsemässä irti ikävästä asemastaan “luokkataistelun” välineenä. Senhän uskoteltiin olevan “hienompaa musiikkia”. Tuollaisilla puheilla peiteltiin tietoa, että se oli varakkaampien viihdettä. 

Tämä on muuttunut. Tai… emme me varattomia ole, mutta kun menemme pikapuoliin Musiikkitaloon kuuntelemaan, miten Ian Bostridge esittää Schubetin “Winterreisen”, josta hän on julkaissut kirjankin, pidän jokseenkin varmana, että tupa on täynnä.

Hienot kapellimestarimme ovat maineessa, mutta meillä on yllättävän monta erittäin hyvää orkesteria ja instrumentalisteja ja lisäksi laskujeni mukaan ainakin kymmenen a cappella-kuoroa, joille ei tuota ongelmia esittää hyvin vanhaa ja hyvin uutta musiikkia.

Ja minä kuulkaa muistan sen ajan, jolloin etenkin mieskuorolaulu oli lähinnä sopiva syy livistää kotoa. - Aika aikaa kutakin.

Pitääkseni kiinni

Pitääkseni kiinni kansanomaisuuden kaihtamisesta otan mainitakseni, että Kansallisoopperan Wagnerit ovat olleet hämmästyttävä elämys.

Puhe ei ole venäläisistä palkkasotureista, vaan lähes 150 vuotta sitten kuolleesta säveltäjä Richard Wagnerista, jolla on hiukan huono maine.

Ennen saattoi leimautua jopa natsiksi sanomalla jotain myönteistä edes “Lentävästä Hollantilaisesta”. “Niebelungin sormuksesta" (“Ring”) ei ollut järkevää inahtaakaan, koska se oli saadun tiedon mukaan Hitlerin mielimusiikkia. 

En ole selvittänyt asiaa lähemmin, mutta rohkenen epäillä, että Hitlerillä ilmeni kesken esityksen Bayreuthin oopperassa “muita kiireitä”. Käsitykseni hänen kärsivällisyydestään ja musiikin harrastuksestaan ei ole korke. Ja pelkästään Ringin neljäs ja viimeinen osa, joka tuli eilen Ylen Areenasta suorana, kestää 6 (sanoo kuusi) tuntia.

Sangen yleinen käsitys on, että nämä oopperat ovat hullutusta ja ikävystyttävyyden huippu. Amerikkalaiset toistelevat ihan muissakin asioissa, että “se ei ole loppu ennen kuin lihava nainen laulaa”. Sanonta on hauska mutta hiukan outo. Näissä oopperoissa kaikki paikat ovat täynnä lihavia naisia ja he laulavat käytännössä koko ajan. Eilinen Brünhilde, Johanna Rusanen, oli mahdottoman hyvä.

Alberichin näkymättömäksi tekevä viitta, Tarnkappe, olisi hyvä olemassa eräissä tilanteissa. En tiedä, missä niitä myydään. Pitäisikö kysyä Tokmnnilta tai olisiko sellaisia Lidlillä tarjouksessa.

Kuvassa Alberich on juuri ottamassa pitkät käyttäen tätä hämäränhuntua. Ja se oli Theodor Adorno, joka aikoinaan tähdensi, että Alberich-kääpiö on tarkoitettu näyttämään iljettävältä juutalaiselta. Loki puolestaan on vain arjalainen psykopaatti.

Oopperan taito ja informaatioteknologia ovat edenneen käsittämättömästi. Kyllä kelpaa näyttää kaikelle kansalle ihmeellisiä valoja, loistavia maskeja ja puvustusta ja yleisesti noin 100 taiteilijaa ja 100 teknisen alan ssiantuntijaa, jotka toimivat tunnista toiseen sekunnin osan tarkkuudella yhteen.

Wagner puolestaan keksi taustamusiikin. Olen antanut lapsillenikin ohjeen, ettei musiikkia kannata kuunnella. Konsertin tai oopperan tuolissa voi vaipua muihin mietteisiin. Niin teen aina itse, ja seuraus on aina sama. Viimeistään kymmenen minuutin kuluttua olen musiikissa syvässä hypnoosissa niin etten muista kaikin ajoin edes hengittää.

Television täti sai kuulla eräältä kapellimestarilta, että pian tulee näyttämölle yhdistelmä Wagnerin Niebelungin sormukseta ja Tolkienin teoksesta Taru sormusten herrasta, sävelin. Miten mainio ajatus. Nehän ovat pohjaltaan sama teos. Olisin kyllä mielelläni sijoittanut Harry Potterin samaan joukkoon.

Savon kymmenien kesien hienoimpia muistojani on Berglundin ja Bournemouthin porukan Sibeliuksen sinfoniasarja Kerimäen kirkossa. Sibelius ei tosin ollut aivan Wagnerin (ja Bachin) veroinen säveltäjä, mutta parhaansa hänkin teki. 

Paras musiikki virtaa kuin joki (Wagnerin aikaan vielä suhteellisen saastumaton), ja virran läpi välähtelee kulta.

Pysyäkseni asiattomuuksissa perheessäni on vaihdettu vanha ja hyvä iso flyygeli digitaaliseen pianoon, jota voi soittaa pelkät kuulokkeet päässä. Siis flyygelin kerrostaloversio. 

Ääni on kaunis. Laitetta ei tarvitse koskaan virittää eikä se edes ollut kallis. 

Hiukan ihmettelen, ettei Yamaha ollut asentanut pianoon näyttöä ja USB-sisääntuloa. Pääsisi etsimästä nuotteja. Minulla sattuu olemaan verkosta vedettynä muun muassa Bachin, Mahlerin, Beethovenin ja Schubertin koko tuotanto nuotteina. Nyt horjahtelen kahden vaiheilla. Ehkä tuo Wagnerkin olisi kiva olemassa. Voisi katsoa, milloin äänessä on flyygelitorvi ja milloin kontrafagotti.

Niin muuttuu maailma. Stalin, joka kuulemma piti Mozartista, joutui tyytymään tavalliseen grammariin ja halusi kuulla Mozartin C-duurikonserton Judinan soittamana. Sitten hän kuoli. Kappaletta vähän ihmettelen. Styronin romaanin “Sofien valinta” mukaan ajasta luopumisen aikeissa olevalle sopii musiikiksi parhaiten Mozartin Sinfonia Concertante. Siitä olen samaa mieltä. Toinen osa, hidas. Jascha Heifetzin vanha levy, mieluummin kuin Perlmanin ja Zuckermanin uudempi.

Älä välililitä

 

Ihmeellistä väkeä minulla kommentoimassa. Otin eilen kuvan muinoin suomentamastani sarjakuvasta “Paulette”. Se oli osa yhtä ruutua. Ja joku tunnisti G. Pichardin, joka oli piirtäjä! 

Sarjan kirjoittaja G. Wolinski oli yksi niistä, jotka islamisti-terroristit surmasivat Pariisissa Charlie-Hebdo-lehden murhissa tammikuussa 2015. Asiayhteys oli “gaga”. Taikavoimaa käyttelevä, hyvin likinäköinen myyrä sanoo: en ole vanhuudenhöperö, vaan päästäni vialla (dingue). Ja noituu kuvan vanhuksen uhkeaksi kaunttareksi.

Wolinskin olin siis tavannut useita kertoja. Tunsin hänen jumalanpilkkaa pursuavan kirjansa “Jeesus, viidakon kuningas”, jossa esimerkiksi Carravaggion “ristiltäotto” -teoksen kuvatekstiksi oli kirjoitettu “Jeesusta tuodaan Kaanaan häistä”. Ja värivalokuva ruhjoutuneesta peukalosta selitetään tekstillä: Joosefin peukalo valokuvattuna verstaalla, kun seitsemänvuotias pikku-Jeesus oli isän nikkaroidessa murjaissut ensimmäisen vertauksensa.

Vaikka pidin kovastikin tämän joukkion julkaisuista, joista “Harakiri” oli ikään kuin väkevöitetty ”Pahkasika” tekijöillä oli taipumusta sen lajiseen sadismiin joka ei miellytä, Nimenomaan pilapiirtäjänä aloittanut Pichard harrasti sitä.

Toinen erittäin hyvä piirtäjä tuolloin, ruokottoman sarjakuvan aikakaudella, muuten oli italialainen Milo Manara. Heti näkee, että elokuvaohjaaja Fellini oli aloittanut uransa sarjakuvan (fumetti neri) parissa.

Otsikko on äidiltäni. Hän kertoi, että hänen nuoruudessaan maallakin kuki posetiivin soittajia, jotka myivät onnenlehtiä, eli astrofysikaalisesti täsmättyjä horoskooppilehtisiä. Koska posetiivista oli osia rikki, “älä välitä” muuttui muotoon “älä väli-li-li-tä”.

Suvussamme käytetään sitä ajoittain edelleen, vaikka jo Mussoliini kuuluu kieltäneen posetiivarit Italian ikuisille arvoille vihamielisenä voimana.

Minulla oli epäluuloja, kunnes luin laajemmin Eugenio Montalea ja Italo Calvinoa. Mitä tulee eurooppalaisuuteen uljaimmillaan, siellä se taitaa olla. Tosin Italia on kaksi maata, joista etelä ol virallisesti “Sisilia ja Sardinia”, eikä Milanon tai Torinon puuteroitu väki ymmärrä Napolista etelään asuvien mökellystä.

Calvino kirjoitti Norbert Wieneristä, Neumanista ja Turingista 1967 esseessään “Kirjallisuuskone”. Hän hahmotteli termin “diskreetti matematiikka vierelle “diskreetin kielen”.

Kenelläkään ei ole veruketta jättää katsomatta tämän jutun kuvan elokuvaa “Maestro”. Ehkä en ole nähnyt parempaa amerikkalaista elokuvaa, Missään tapauksessa musiikista ei ole koskaan tehty vastaavaa.

Käänsi takkini ja muutin mieleni. Leonard Bernstein ei ollut vain erinomainen kapellimestari. Hänen rinnallaan joku Karajan jouti mennä hopea värisen Mercedeksensä alle piiloon.

Tästä elämässä on oikeasti kysymys. Ja elokuva, joka on oikeastaan vailla kertomusta, tarinoi Bernsteinin kertomuksen. Tietysti olen puolueellinen, Mies joka toi Mahlerin musiikin uudelleen julkisuuden huipulle ja näytti, miten se soi ja herättää koti-ikävän kauas, johonkin seutuun, joka ei ole paikka.

Bernsteinin parhaat levyt on paketoitu. Onneksi on striimaus. Niitä kaikkein parhaita on Sonylla ja DGG:llä 177 levyä… Kuuntelin nuotti nuotilta Bachin Magnificatin, koska osaan sen niin tarkasti. Lisään Bernsteinia (ja italialaisia) tarkoittaviin kielikuviin vielä yhden fysiikasta johdetun: kenttäteoreettinen. Toisiaan leikkaavat kentät n-1 -ulotteisessa avaruudessa.

Toorit

En olisi uskonut. En ollut tullut ajatelleeksi. Bachin Johannes-passion pienoismalli on Suomessa.

Matteus- ja Johannes-passio ovat pääsiäisen ajan musiikkia, eikä etsienkään löydä ajatusta, että ne eivät olisi musiikin huippua.

Nämä teokset eroavat toisistaan paljon. Hiukan ylimalkaisesti voisi sanoa, että kun Matteus-passio on eeppinen, Johannes-passio on lyyrinen.

Molemmat ovat ylipitkiä ja kaikille esittäjille äärimmäisen vaativia. Tietenkään kuulijakaan ei pääse vähällä, koska teoksissa on niin vahva kokonaisrakenne. Ne olisi kuunneltava kerralla alusta loppuun.

Muistan itse, että jo nuorena koin kipeästi, miten epäonnistuneet Helsingin Johanneksen kirkon penkit ovat ja toisaalta miten huonosti Suurkirkossa kuuluu. Ellei onnistu järjestämää itseään urkuparvelle, jonne oikeastaan on pääsy kielletty yleisöltä, saa tyytyä toispuoliseen kuunteluun. Lapsenlapset ovat laulaneet passioita kymmenen vuotta, joten en ole tarvinnut varsinaisia kepulikonsteja.

Tunnen näistä teoksista noin 100 eri levytystä, myös Mauersbergerin ja Furtwänglerin; Karajan muuten on yllättäen kuin Mersu näyteikkunassa: kiiltoa ja loistoa on mutta moottorista ei ole tietoa. Kulttiversio on Klemperer ja tämän hetken loistokkaimpia ovat Gardiner ja Suzuki sekä Jacobs ja Herreweghe.

Poikani, se joka itse laulaa kuorossa myös erittäin vaativaa satsia, kertoi eilen ajaneensa itse ylös Äkäslompoloon autolla, kun perhe ajoi junassa. Hän oli kuunnellut passiot mennen tullen huomattavan huolellisesti. Keskustelimme Johannes-passion ällistyttävästä sointumaailmasta, jossa kuulijaa saa tritonuksesta päähänsä heti teoksen alussa ja joutuu vähän väliä haukkomaan henkeä ihmetellessään, miten säveltäjä voi päätyä tästä tuohon, soinnillisesti eli moduloiden.

Sitten kävi ilmi, että kesällä porukka on menossa Saariselälle. Koska lapset ovat aika pieniä, sanoin painokkaasti, että kannattaa kiertää vakiokohteet, kuten Luulampi ja Lankojärvi, ja nähdä Lapin tai kenties koko Suomen merkillisin paikka, Pyhä-Nattasen huippu ja siis nuo toorit eli miljoona vuotta vanhat liuskoittuneet kivet.

Itse kävin siellä kesällä 1956. Tekoallasta ei vielä ollut.

Vasta yöllä käsitin, että tuo tunturin laki ja tuo teos, siis Johannes-passio, kuuluvat yhteen.

Poimin jutun kuvan verkosta, jossa vastaavia kuvia on paljon. Olen nähnyt myös erittäin hyvää lennokilla otettua videota tuosta paikasta. Kävin läpi omia ja isäni kuvia, joita on Lapista ehkä 10 000. Päädyin loukkaamaan jonkun tekijänoikeutta, koska halusin kuvailla mielestäni hiukan yllättävän tosiasian. Monille maailman vuorilla on “virallinen” kuva, mutta useimpia Lapin tuntureita ei voi valokuvata. Jopa kaikkien tuntema Saana on vakiokuvassas vain yksi näkökulma noin sadasta. Vuodenaika ja valaistus muuttavat näyn aivan täysin. Saariselän helmi Sokosti vaatisi noin 1 000 valokuvaa, jotta siitä saisi käsityksen. 

Sama koskee Johannes-passiota. Vaikka osaisit sen ulkoa ja olisi johtanut sitä kymmenen vuotta - sanoi minulle Ensti Pohjola - teos on joka kerta erilainen.

Tunturi ja musiikki. Erikoista? Erikoisuuden tavoittelua?

Ei. Missä taivas kohtaa maan siellä on kertomus, draama. Se ei ole mikää piste eikä paikka.

Se on kertomus voimasta.

Masennus ja musiikki

Poliitikoille ja muille pääministereille muistutan, mitä tyhmänä pidetty poika vastasi kuninkaalle niin että palkinnoksi rojahti prinsessa ja puoli valtakuntaa.

• Mitkä kolme ovat tärkeimmät maailmassa?

• Ruoka nälkäiselle, uni väsyneelle ja eukko eukottomalle.

Tämän jälkeen hyökkään sanomaan, että erinomainen keino mielenterveysongelmiin ja syrjäytymiseen on musiikki. Minulle tehokkaimpia ovat jousikvartetot mutta ihan perässä tulevat passiot, kantaatit ja oopperat.

Kerran kuuntelin Parsifalin kaksi kertaa viikon kuluessa oopperassa - enkä edes pidä siitä. Jos Wagneria pitää olla, kyllä varhainen Lentävä Hollantilainen on kova juttu, ja jos keksitty mystiikka miellyttää, Reininkultaa tuskin voittaa mikään. Voi sitä rytinää ja pauketta!

Kotona kuuntelen totta puhuen mielelläni Monteverdin tai Vivaldin oopperoita, joita yleensä ei esitetä. Mozartin oopperat tunnen liian hyvin, ja etenkin Don Giovannin vaikutus arkipäivään on liian valtava. Ennen kuin koko striimattu aineisto oli tullut käsille, olin ehtinyt hankkia 22 kokonaislevytystä teoksesta. Yllättävää muuten, että se vanha Prahassa äänitetty vinyyli (Archiv Produktion), jossa sekä Fischer-Dieskau että Talvela ovat solisteina, ei ole hyvä. Kumpikaan ei onnistu välittämään sitä selvää tietoa, että Giovanni oli roisto. Kuten Mozart itsekin.

ADHD-tyyppiseen häiriöön auttaa hyvin, että opettelee ooppera-aarioita ulkoa. Kieli saa kernaasti olla sellaista, jota ei ymmärrä lainkaan. Isänäitini, siivooja, lauleli pitkiä pätkiä Cosi fan tuttea ulkomuistista. Hänellä oli absoluuttinen kirja ja joku nuoruuden tuttava Bulevardilla siivoamassa niin että hän sai vapaalippuja oopperaan.

Maksani letkahti, kun luin Richard Cohenin aivan mainiosta kirjasta “Making History - the Storytellers of the Past”, että useampikin antiikin filosofi ja näyttelijä oli opetellut koko Iliaan ja Odysseian ulkoa. Se se luteet rassaa.

Olin ajatellut vähän samaa luettuani vuosikymmeniä sitten, että eräs naishenkilö, Cambridgen kuuluisia historiantutkijoita, oli takavuosina opetellut Iliaan, kun kollegat inttivät, ettei ole mahdollista oppia niin pitkää teosta.

Toinen vaihtoehto olisi hankkia porakone, porata tirskauttaa ohuella terällä kirjaan reikä ja sen jälkeen luetella ulkomuistista sivu sivulta, minkä kirjaimen pora oli vienyt. Kreikassa oli ihmisiä, joilta onnistui tuokin, vaikka materiaali oli siis papyrusta ja poran asian ajoi pitkä piikki.

Jos toimii esimerkiksi palkkamurhaajana ja joutuu vaaniessaan tukahduttamaan ADHD:t tunnista toiseen, ulkoa osatun toistaminen mielessä tehoaa.

Valitettavasti en ole masentunut. Kun taad tulee pääsiäinen, minulla olisi kova houkutus yrittää kuunnella Matteus-passio ulkomuistista, ilman nuotteja ja äänitteitä. En tee sitä, koska tuollainen näkömuistin käyttäminen ajaa pääni täyteen herhiläisiä (hornet).

Annan paremman vihjeen. Se sopii nuorille. Kannattaa opetella hankalampaakin musiikkia ja sitten panna soimaan. Sitten yritetään olla kuuntelematta musiikkia lainkaan ja keskitytään päivän huoliin ja murheisiin ja turhiin toiveisiin.

Viidentoista minuutin tai puolen tunnin kuluttua tarkkaavaisuutesi on ihan kiinni musiikissa ja murheesi ovat kuin tupakansavu ministeriön laboratorion koeputkessa.

Tarkkaavaiseksi tarkkaamattomuudella. Siinä se! Kuuntelin taannoin sen suurenmoisen h-molli-messun levytyksen niin että kädessäni oli sukka. Olin ollut panemassa sitä jalkaan, kun puolitoista tuntia aikaisemmin aloitin.

Näköisyys

 

Jo ala-asteella opettaja huokaisi tarkoittaen opetettavakseen osuneita kaksosia, jotka olivat identtisiä:” Kyllä te Antti ja Mikko sitten olette saman näköisiä. Varsinkin sinä, Antti.”

 

En ole saanut tolkkua näköisyydestä. Asiaa ei voinut olla muistamatta, kun esimerkiksi hovioikeuden isoon saliin oli ripustettu hiljan eläkkeelle jääneen presidentin muotokuva, ja mies oli sangen tuttu. Näköisyyttä ei nimittäin ollut lainkaan. Teki mieli kysyä, olko taulusta maksettukin. Asianajotoimistossa oli kolme poikkeuksellisen epäonnistunutta muotokuvaa, mutta selitys saattoi olla säästeliäisyys. Isästäni oli myös kotona öljyväritaideteos, joka auttoi hiukan jyvälle asiasta. Siinä ihan hyvä maalari oli käyttänyt tukenaan vanhastaan tuntemaani valokuvaa ja onnistunut vangitsemaan isäni luonteenomaisen ilmeen – yhden ainakin sadasta.

 

Hänellä oli sama tapa kuin äidillään imaista poskiaan ja joskus jopa maiskauttaa. Äitini yritti vierottaa häntä siitä tavasta. Luultavasti syynä oivat poskihampaat, nenäontelon ahtaus ja vahva ylipurenta.  Isoäitini tapasi vilkuilla ympärilleen kaivaten jotain juotavaa ja sanoa:” Kun miun suutain niin kuivajaa.”

 

Kun Espanjassa käyminen yleistyi 1960-luvun alussa, jotkut toivat sieltä katutaiteilijan muotokuvapiirustuksen, jotka olivat yleensä poikkeuksellisen huonoja.  WSOY käytti eräässä vaiheessa ahkerasti taitelijaa, joka oli erinomaisen hyvä piirtäjä, mutta hän peitti viivan huonouden jäykkyydellä, joka häiritsi maisemakuvissa vähän ja muotokuvissa paljon. Kuin kostona hänen suosijansa hiukan kiusallinen muotokuva oli talossa kunniapaikalla, kum kävin siellä viimeksi.

 

Toisin kuin joskus muulloin, tiedän mistä puhun. WSOY:n pääjohtajan kerroksessa eteishallissa oli yksi Suomen parhaita muotokuvia, Väinö Kunnaksen Olavi Paavolainen. Otavassa kirjallisen johtajan huoneessa on pohjanoteeraus, kelvoton Eino Leino eli se, jossa tavoiteltu valohämy on saavutettu rajaamalla kuva epätavallisen ahtaaksi, jolloin luonteenomaisuus ja puhuttelevuus on menetetty.

 

Hyvän kirjailijan tuntee siitä, että hän tekee paljon virheitä. Paavo Haavikko ja Jyrki Pellinen olivat lyömättömiä tässä asiassa. Heidän koneella kirjoitetut käsikirjoituksensa piti aina kirjoittaa uudestaan.

 

Tätä asiaa koskee Tshehovin sääntö. Oma mukaelmani on: tärkeintä ei ole, mitä kirjoittaa, vaan mitä ei kirjoita. Tekstin hahmo hallitsee niin voimakkaasti, että kirjoittaja kuin poimii siihen sanoja, joista rakentuu prosodia. Heikompi kirjoittaja luulee mielikuvaansa shakkilaudaksi, joka täytyy värittää yksitoikkoisesti ruutu kerrallaan.

 

Tunnen ihmisiä, joilla on absoluuttinen kielikorva. Eräs voitti Amerikassa 11-vuotiaana sen ikäisen suomalaisen englannin taidolla tavauskilpailun päädyttyään syntyperäisille tarkoitetulle luokalle. Todistukseen tuli pian A englannista äidinkielenä. Valitettavasti tutkijoille ei voi neuvoa loistoesimerkkiä – oikeusneuvos M.M. kirjoitti ”rubriikit” eli lyhyet muutaman rivin yhteenvedot korkeimman oikeuden päätösten hakemistoon. Tuomioistuin ryhtyi aika myöhään itse laatimaan niitä. Hän oli uskomaton kyky, mutta käsiala oli kulmikas. Venäjääkin hän oppi vahingossa, mutta hyvin.

 

Keksin sattumalta saksalaisen Liedin salaisuuden. Eräät kiitetyt levytykset ovat aika huonoja, koska laulaja laulaa absoluuttisen nuotilleen, mikä pianolla on tunnetusti mahdotonta, koska pianon tasavireisyys merkitsee, että melkein kaikki sävellajit ovat hiukan falskeja. Vastakohta on nyt paras Lied-laulaja, Gerhaher. Hän pianisteineen tietää, että korva oppii pois vahingollisesta tarkkuudesta minuutissa tai puolessa. Siksi pidän omistamiani kahta puhdasta kokonaislevytystä Bachin viulusonaateista ja partitoista kummallisuuksina. Toinen niistä on Heifetz. Muita minulla oli jo ennen striimauksen aikakautta useita kymmeniä. Inhosin erikoisesti Szeryngiä ja Menuhinia.