Parhaiden ja maailmaa järisyttäneiden kirjojen listaamisella on selvä tehtävä. Hyvät ihmiset saavat vähällä vaivalla selvän, mitä ei ainakaan kannata lukea.| August 1968 |
| | The Ogre does what ogres can, |
Vanha museotavara oli aivan kauheaa, ja ne rukit ja varstat, joita esiteltiin kotiseutumuseoissa, tuntuivat aivan sietämättömiltä.
Lauri, lähetä jossain muodossa niitä ottamiasi videoita Englannin sotamuseosta. Tekisi mieli katsoa Lancasterin ja Mosquiton kuvia.
Muuan hiukan kahelin maineessa oleva nero keksi oman kellon. Hän on maailman kuuluisimpia tietojenkäsittelyn tutkijoita ja kehittäjiä. En viitsi sanoa nimeä.
DDR kuoli vitutukseen.
Asioista käytetään niin paljon turhan vaikeita nimityksiä. ”Kulutustavaroiden laatu” kuulostaa epäselvältä, kun puhe on vessapaperin saamisesta ja hehkulamppujen huonoudesta. Ne Länsi-Berliinin näyteikkunat vaikuttivat silti vähemmän kuin ajatus elämästä, joka olisi oikeasti järjestynyttä.
DDR oli kumminkin Preussin perillinen. Hitlerin valtakunta oli olemassa 12 vuotta ja täysi rähinä oli päällä vain Anschlussista 1938 kevääseen 1945.
Berliini oli Preussin pääkaupunki, ja kysymys oli jokseenkin viheliäisen ja vähän tunnetun Brandenburgin odottamattomasta noususta Saksan lukemattomien valtioiden keskeltä. Hohnezollernit olivat entisiä maantierosvoja ja ainakin kaksi viimeistä valtaistuinniekkaa vielä vallan yksinkertaista väkeä. Mutta siinä oli ollut roisto Bismarck kanslerina.
Saksan keisarikunta (1871) keksi itselleen menneisyyden Berliiniin. Vaihtoehtoja olisi ollut: Reininmaa (Köln), Hessen, Baden, Baijeri jne. Kemia teollisuus (värit, lääkkeet) oli Baijerissa ja metalli Reinin varrella. Sähkö syntyi Berliinin (Siemens, AEG). Maa oli täynnä hyvä pieniä yliopistoja, sellaisia kuin Göttingen, Heidelberg jne. Berliini hallitsi.
DDR:n suuri poika oli Hegel. Marx syntyi Preussin kansalaisena ja opiskeli Bonnissa ja Berliinissä. Kirjallisuus oli kuitenkin kotoisin muualta. Preussilainen Heine kirjoitti maanpaossa. Goethe oli kasvanut Frankfurtin vapaakaupungissa ja kukoisti Elsassissa ja Weimarissa, josta Schiller oli kotoisin.
DDR kaatoi Neuvostoliiton. Venäjällä ei ollut eikä ole kansalaisyhteiskuntaa eikä käsitystä edustuksellisuudesta eikä oikeuksista. Saksassa oli. Vain Saksa kykeni keksimään Stasin, joka ei todellakaan ollut sattumanvarainen terroriorganisaatio. Ordnung muss sein. Järjestys se olla pitää.
Poliitikot vannoivat DDR:n kuntoisuutta vielä viikkoa ennen muurin kaatumista. DDR oli joutunut väärään seuraan ja kukistui merkittävän vähän vastarintaa tehden, kun virikkeet olivat lähteneet liikkeelle perinteisesti hullusta Puolasta ja vanhastaan hyvin omituisesta Unkarista.
Selvittämätön asia on muun muassa Ranskan ja Ruotsin sitkeä ja kauan kestänyt reaalisosialismin puolustus. Mukana oli myös maolaisuutta, jonka kannattajien ei ehkä tee mieli lukea nyt ilmestyneitä, nähtävästi sangen uskottavia yhteenvetoja Maosta ja hänen toimistaan ja toiminnastaan. Selvitetty on se, että meillä Suomessa mm. Biermannin tapaus 1970-luvulla hoidettiin kaikin puolin virallisen DDR:n toivomusten mukaisesti.
Meillä kovin monesta ei tuntunut oudolta uskoa, että valtio (puolue) ei voi erehtyä ja joka sellaista luulee, on väärän tietoisuuden vallassa.
Saksalaisilla tietenkin oli ja on edelleen erikoinen taito sekoittaa toisiinsa laatu ja määrä.
Meillä on osittain tieteessä ja osittain taiteessa vielä vallassa sukupolvi, jonka henkinen kotimaa oli Derkkula. Muistan niitä keskusteluja. Peruskoulun, urheilun, yhteiskuntatieteen ja yhteisöllisyyden mallit oli noudettava sieltä ja sieltä ne saatiin. Jokin osa hullunkurisesta Ruotsin apinoinnistamme näkyy lainsäädännössä ja hallinnossa. Jokin osa siitä on DDR:stä apinoitua.
Rähmällään olo pitää paikkansa. Mutta harva oli rähmällään itään. Usea oli heittäytynyt pitkin pituuttaan Mekkaan päin. Ilmansuunta sattuu olemaan sama kuin Itä-Berliinin.
Olihan meillä viides kolonna. Kirkko piti yhteyksiä Itä-Saksaan, jonka kirkko oli henkisesti vahvempi kuin moni tietää. Mutta kovin monet omaksuivat valtio-uskonnon. Kun on valtion palveluksessa, ei tarvitse käyttää järkeä eikä omaatuntoa.
Sääli. Omatunto – huono omatunto – on arvokas osa kristillistä perintöämme. Länsi-Saksa ponnisteli tosissaan huonon omantunnon kanssa monta vuosikymmentä. Itä-Saksassa sanottiin, että minäs sille ihminen mahtaa.
Seurasin adjutantin väitöskirjan esittelyä ja jäin miettimään, että Kekkosen suuri puute oli huono Saksan tuntemus ja yleinen vastanmielisyys koko maata kohtaan. Molempia. Televisiossa sanottiin, että Kekkonen oli isänmaallinen mies. Mutta mikä oli hänen isänmaansa?
Syyttäjä kanteli asianajajien palkkioista etenkin pörssiasioissa.
Se on syyttäjän tehtävä. Vaikka valitus tehtiin asianajajaliittoon, kantelu käsitellään kunnolla. Liiton päätöksistä saa valittaa hovioikeuteen.
Lukijan tulee tietää, että tätä asiaa käsitellessäni olen esteellinen eli jäävi ja luultavasti epäluotettava. Tunnen myös ainakin yhden jutussa mukaa olleista asianajajista henkilökohtaisesti ja lisäksi tunnen markkinointirikosasioita, niiden tutkintaa ja syyteharkintaa keskimääräistä paremmin. Olen ollut itse mukana. Takapiruna.
Mistä on kysymys?
Kun syyttäjä häviää juttunsa eli syyte hylätään, valtio velvoitetaan suorittamaan korvaus syytettyjen oikeudenkäyntikuluista.
Syytettyjen asianajajan on esitettävä lasku, laskelma tai käsityksensä kulujen määrästä. Ratkaisun tekee tuomioistuin.
Aikaisemmin syytetty ei saanut korvausta. Ajatus saattoi olla se, että aina syytetyssä sen verran vikaa on, että kuluja ei korvata.
Tilanne oli surkea. Muistan Helsingin metron lahjusjutun, joka oli todella suuri ja vaikea. Yksi kaveri oli syytteessä joukon jatkona siitä, että hän oli saanut Siemens-yhtiöltä munanlämmittimen. Puhe on kananmunista, ei syytetyn munista. Kojeen arvo olisi nykyrahassa muutamia kymmeniä euroja. Hänen oikeudenkäyntikulunsa oli jotain sata tuhatta euroa.
Syyttäjä Kalske, joka yhdessä syyttäjä Norosen kanssa on liikkeellä asiassa, on taitavaksi ja rehelliseksi tunnettu henkilö. Jos veljeni kuuntelisi neuvojani, mitä hän ei kyllä tee, hänen kannattaisi yrittää palkata Kalske ja Noronen asianajokonttoriinsa neuvotteleviksi juristeiksi ja sopia sellainen palkka, että riittää. – Asianajajan on näet oltava taitavaksi ja rehelliseksi tunnettu.
Syyttäjä, asianajajaliiton edustaja ja juttua tähän mennessä kommentoineet toimittajat ovat sivuuttaneet kumminkin yhden asiaan vaikuttavan seikan.
Laki on helvetin huono tältä osin. Julkisuuden tuhovaikutus on poikkeuksellisen suuri.
Voi siis olla, että juristit yrittävät laskuttaa aivan mahdottomia ja voi siis olla että juuri nyt on korkea aika panna sulku sikamaisuudelle. En tiedä enkä ota kantaa. Toistan vain taas kerran, että asianajajan ”palkkio” on liikejuristeille virheellinen sana. Asianajotoimistot ovat liikeyrityksiä, joissa on useinkin yli sata juristia töissä ja toinen mokoma henkilökuntaa ja liiketiloina merkittävä osa kivitalosta Helsingin keskustassa.
Puhe on juuri sellaisesta palveluntarjonnasta, jonka perään toiset ministeriöt itkevät.
Liikejuristin toimiston lähinnä mieleen tuleva vertauskohta on yksityinen lääkäriasema, sellainen kuin Diacor tai Mehiläinen. Niillä on koneet ja kapineet ja sairaalakin. Koko kassavirta muodostuu lääkärien laskutuksesta.
Saa nähdä, milloin syyttäjä tehtäviä ryhdytään ulkoistamaan. Asianajotoimistot voisivat kiinnostua esittämään tarjouksia. Tuomarin tehtäviähän on ulkoistettu kautta aikojen. Menettelyä kutsutaan välimiesoikeudeksi.
Mutta sanon kolmannen kerran niin kuin Pietari-vainaa hiilivalkeilla, että en ota kantaa palkkiovaatimusten määriin enkä kerro, miltä ne minusta itsestäni tuntuvat. Olen tottunut siihen, että oppilaani saavat lähtöpalkkaa enemmän kuin minä heidän opettajanaan. En edes kadehdi, koska minusta ei olisi niin kovaan ja ikävään työhön. Puhe on siis tietojenkäsittelyn, viestinnän ja median asiantuntijatehtävistä, etenkin oikeudellisista.
Olen jatkuvati jankuttanut, että optiot ja niihin verrattavat superjärjestelyt, joiden turvin liikkeenjohtajat vetävät valtavia rahasummia aivan laillisesti, ovat paheksuttavia ja yhteiskunnan kannalta demoralisoivia.
Ehkä tämä koskee asianajajiakin - mutta nyt kysymyksessä olevat henkilöt eivät todellakaan saa itselleen näitä rahoja, vaan hyötyjä on asianajotoimisto, joka sitten yleensä suorittaa erittäin korkean kuukausipalkan lisäksi bonukset.Ongelma on tämä: talousrikokset eivät istu rikoslakiin eivätkä rikosprosessinjärjestelmään. Suurin ja kauhein ongelma on se, että rosvoja ei yleensä saada kiinni. Ne talousrikokset, joista lehdet tietävät, ovat poikkeuksellisen tökeröitä tai hullaantuneitten henkilöitten ”uran” huipennusta.
Laiton kartelli voisi olla esimerkki. Ei pidä sanoa, että kartellipuuhista tavattu eli hinnoista kilpailijoiden kanssa salaa sopiva firma varastaa kuluttajilta. Liiketoiminta tarkoittaa hyvän voiton saamista kuluttajilta. En hyväksy eettisistä syistä taloustieteiden tavallista määritelmää voiton maksimoinnista. Voitto maksimoidaan joskus esimerkiksi ympäristörasituksen hinnalla. Silloin se ei voi eikä saa olla päämäärä ja jos on, johtajat joutavat vankilaan.
Kartellioikeudenkäynti on aivan oikeasti hyvin iso juttu, vaatii epätavallista asiantuntemusta ja voi johtaa satojen miljoonien eurojen sakkoihin per firma. Siinä ei juristin palkkio pahemmin kiinnosta.
Ongelma on erikoisesti tämä: markkinarikokset, kuten ”vedätys” ja sisäpiirinkaupat, on kirjoitettu lakiin ja perusteltu hallituksen esityksissä merkittävän vähällä asiantuntemuksella. Toisin kuin rikoslaissa on tapana teonkuvaukset eli lain kiellot ovat utuisen epämääräisiä.
Nykyisillä rahamarkkinoilla pelin sääntöjen kehittäminen ja kiristäminen on välttämätöntä. Aivan liian pahoja väärinkäytöksiä on tapahtunut. Mutta kun lehdet ja kansalaiset eivät erota toisistaan suuria toiveita eli omaa katteetonta optimismiaan ja katalaa harhaanjohtamista.
Useat riippumattomat tutkimuslaitokset sanovat tälläkin hetkellä, että taloudellinen kasvu jatkuu ja ihmisten kulutusluottojen määrä on siedettävä. Valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki ovat suunnilleen yhtä mieltä, vaikka viimeksi mainittu on jo ottanut sordiinon käyttöön.
Itse en omista ainuttakaan osaketta (paitsi asunnon) enkä harrasta rikastumista, mutta seuraan asioita. Olen jokseenkin varma siitä, että edessä on taas paha pudotus, josta kärsivät ensimmäisinä asuntovelkaiset ja pienet yrittäjät. Velanotto on liian huimaa ja taloudellisen kasvun ylläpitämien kuluttamalla eli kierrättämällä rahaa on ollut läpinäkyvä harha kautta aikojen.
Tämä on esimerkki mielipiteestä ja ehkä katteettomasta aavistelusta. Nyt rikoslaissa on yhtä pehmeitä teonkuvauksia. Kukaan ei todellakaan tiedä, mikä markkinoilla ja rahamarkkinoilla on kiellettyä ja mikä sallittua.
Jos jostain tapauksesta aloitetaan poliisitutkinta, asia tuodaan joskus julkisuuteen karkeasti yksinkertaistettuna ja usein faktoiltaan virheellisenä. Veronmaksajat ovat oppineet kauhistelemaan oopperalippujen tai virka-autojen hintoja ja ovat siksi sokeita satakertaisille summille.
Olen ennenkin itkeskellyt sitä, että kukaan ei tarjoa minulle kohtuuttomia korvauksia. En yleensä anna maksullisia lausuntoja, vaan maksuttomia. Silloin harvoin kun olen maksusta mukana jossain asiassa - sivutoimi-ilmoituksen tehtyäni - laskutan hurjimmillani 150-200 euroa tunti. Mutta valitettavasti sellaista ei juurikaa esiinny.
En muuten hyväksy syyttäjä Kalskeen ajatusta, että oikeudenkäynti olisi äärimmäinen muoto tutkia, onko rikos tapahtunut. Ei se ole tutkimista. Kun syyttäjä on lain kriteerien mukaan vakuuttunut, että hänen on vaadittava rangaistusta, silloin mennään oikeuteen. Syyttäjä ei saa lähteä koettelemaan kepillä jäätä. Jos syyte hylätään, syyttäjä on hävinnyt mutta oikeus on toteutunut.
Toimenpiteestä ja kannanotosta kuultaa, että syyttäjämme ovat edelleenkin omaksuneet vaillinaisesti kontrtadiktorise periaatteen uuden muodon. Sen nimi on amerikaksi mm. adversary system. Kansalainen voi haastaa valtion oikeuteen ja valtio kansalaisen. Tuomari on puolueeton eikä edusta edes kuluja arvioidessaan valtion etua eikä intressiä.
Tämä on nykyinen järjestelmä. Valitettavasti se on aidosti kallis. Aikaisempi systeemi oli se, että alamainen meni reuhka kourassa kysymään virkamieheltä, että mitähän laki asiasta sanoo, ja virkamies sanoi, että lain mukaa tämä sinun asiasi on ratkaistu ja alahan laputtaa siitä parkettia likaamasta.
Juoksuaika.
Sanomalehdistö on luistanut samaan kaaoksen maailmaan, jossa Internetin väitetään pitelevän valtikkaa.
Quid est, Catulle?
Menen Lontooseen niin varhain aamulla, ettei siinä paljon kirjoitella. Paikkoja ja ihmisiä on luvassa muutamaksi päiväksi.
Minulla ei ole mitään Lontoota vastaan, eikä Lontoolla tiettävästi minua.
Outo paikka se kumminkin on. Jos Cambrdidge, jossa käydään torstaina, on monin kohdin 1500-lukua ja 1600-lukua, Lontoosta lempein osa on 1700-lukua, jolloin kasvoivat monet kulttuurin ja politiikan rakenteista, ne samat, joita moni pitää arvossa edelleen.
Olen silmäillyt Ackroydin Lontoon elämäkertaa. Mainio oivallus: kirjoittaa todellinen elämäkertateos kaupungista, ja kirjoittaa suurella rakkaudella. Sellaiseen pystyy vain, jos on viettänyt elämän kaupungissa.
Katsotaan, mitä saan sieltä postattua. Jotain varmaan. Charing Crossilla on ilmaisia verkkoja sikin sokin. Suomessa isot palvelimet ovat kovien hyökkäysten kohteena, ja asiantuntijat sanovat, että hyökkäykset ovat ammattimaisia. Kai tämä on jo sitä kybersotaa, josta alettiin puhua melkein vuosikymmen sitten.
Kirjoitukset sananvapaudesta ja yksityisyydestä herättivät paljon kommentteja ja niitä luettiin. Ne olivat luentojani, enkä ollut tarkoittanut niitä pelkästään bloggaajille enkä verkkoyhteisöille. Ne ovat muutenkin isoja asioita, joista ihmisillä on mielipiteitä. Näen ilahtuen, että meitä on nyt aika monta, jotka todella tietävät näistä asioista.
Lontooseen mennessäni huomaan Suvi Lindenin sanoneen samaa, jota olen koettanut selittää vuoden. Suomen tietotekniikka ja tietotekniikkainfra ovat pudonneet kyydistä. Olemme pahasti jäljessä esimerkiksi Englantia. Ja paljon muuta meillä ei ole.
Edessä on siis isoja asioita. Sellaisista voi selvitä vai yhdistämällä voimia.
Ja mikä ettemme yhdistäisi. Vähän niin kuin englantilaiset 1700-luvun alusta asti. Saa tulla Napoleon tai Hitler. Rivit suljetaan.
Suljetaan rivit.
Sananvapaus, viranomaistoiminnan julkisuus ja kolmanneksi yksityisyys ovat perusoikeuksia.
”Perusoikeus” tarkoittaa pykälää Suomen perustuslaissa, joka puolestaan on tarkoitettu samansisältöiseksi ihmisoikeussopimusten kanssa. Lain tulkinnassa perustuslain säännös sivuuttaa tavallisen lain.
Vanhemmille juristeille voi olla epäselvää, että perusoikeudet ovat nykyisin täyttä totta. Aikaisemmassa perustuslaissa, etenkin vuoden 1919 hallitusmuodossa, perusoikeuksia luonnehdittiin julistuksen luonteisiksi eli päämääriksi. Kansalaisten työvoima oli erikoisessa suojeluksessa. Mitä tämä hallitusmuodon kohta tarkoitti, sitä kukaan ei oikein tiennyt.
Eilinenkin keskustelumme osoitti, että subsidiariteettiperiaatteessa on muutakin vaikeaa kuin nimi. Katsokaa Wikipediasta, mutta englanninkielisestä, kohta EU. Suomalainen versio viittaa lyhyesti filosofiseen ideaan. Käytännössä kysymys on siitä, että esimerkiksi asianajaja, joka hävittyään käräjäoikeudessa sanoo ”skippaavansa” hovioikeuden ja valittamalla suoraan EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen, puhuu roskaa. Ihmisoikeustuomioistuin ei käsittele asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista kansallisesti.
Saman periaatteen mukaan EY ei voi kajota asiaan, joka yleissopimusten mukaan ei kuulu sille. Keskeinen esimerkki on rikoslaki. Se hoidetaan kansallisesti. Toinen esimerkki on tekijänoikeuslaki – vaikka harmonisoinnista eli yhdenmukaistamisesta on sopimuksia, EY:ssä ei ole tuomioistuinta, joka voisi ottaa suoraan käsiteltäväkseen tekijänoikeusasian tai edes ratkaista sen hankalan kysymyksen, missä juttu käsitellään.
Tässä on puhe periaatteista. Voitte uskoa, että tulkinnat ovat käytännössä vaikeita. Näissä asioissa juristi ei saa palkkaansa tyhjästä.
Nämä alussa mainitut kolme oikeutta ovat usein ristiriidassa keskenään. Sananvapauden käyttäminen voi loukata toisen ihmisen yksityisyyttä. Molempia on mahdoton toteuttaa samanaikaisesti täyteen määrään. On sovellettava vähän toista ja vähän toista.
Asiasta on tulkintaohjeita. Jos ette muuta ehdi, lukekaa seuraavasta kohdat 4 ja 5.
Korkein oikeus kirjoitti asiasta perusteluissaan jutussa 2006:25:
”Sovellettava rangaistussäännös
2. Asiassa sovellettavan, tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) mukaan yksityiselämän loukkaamiseen syyllistyy se, joka ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai muulla sen kaltaisella tavalla julkisesti levittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Yksityiselämän loukkaamisena ei ole kuitenkaan pidettävä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.
3. Yksityiselämän piiriä ei ole määritelty laissa, vaan se on tarkoituksellisesti jätetty tuomioistuimen kussakin yksittäistapauksessa arvioitavaksi. Lain esitöistä (HE 84/1974vp s. 4 ja LaVM 14/1974 vp s. 1) ilmenee, että tiedon yksityistä tai julkista luonnetta arvioitaessa on pidetty silmällä myös tiedon yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämään on katsottu kuuluvan muun muassa henkilön perhe-elämän, vapaa-ajan käytön, terveyden ja ihmissuhteet. Yksityiselämän käsitteen ulkopuolelle on sen sijaan suljettu julkistaminen, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa. Tämän vuoksi lakia on perusteltua tulkita niin, että yhteiskunnallisesti merkittävä tieto, joka voi vaikuttaa rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä tarkoitetun henkilön julkisen toiminnan arviointiin, saadaan julkaista riippumatta siitä, kuuluuko se yksityiselämän piiriin vai ei. Tämä käy ilmi 1.10.2000 voimaan tulleesta rikoslain 24 luvun 8 §:stä (531/2000), jolla ei lain esitöiden mukaan tarkoitettu muuttaa aiemman lain sisältöä (HE 184/1999 vp s. 32 ja La VM6/2000vp s. 6).
Perus- ja ihmisoikeussäännösten merkityksestä asiassa
4. Kysymyksessä oleva rangaistussäännös suojaa osaltaan perusoikeuksien toteutumista. Perustuslain 10 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvataan yksityiselämän suoja. Sananvapaus taas turvataan perustuslain 12 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa. Nyt esillä olevan kaltaisessa asiassa rangaistussäännöstä sovellettaessa nämä perusoikeudet ovat vastakkain, eikä niillä ole keskinäistä etusijajärjestystä. Tämä on nimenomaisesti otettu huomioon jo rangaistussäännöksen sisällössä. Sananvapaus ei oikeuta kunnian tai yksityiselämän loukkausta, eikä muutakaan oikeuden väärinkäyttöä. Sananvapaus ja yksityiselämän suoja on siten pyrittävä sovittamaan yhteen ja toteuttamaan rinnakkain.
5. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 10 artikloja koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö nojautuu siihen, että mainittujen artiklojen suhteessa on kysymys niissä turvattujen oikeuksien sisällöllisestä tulkitsemisesta vastakkaisten etujen yhteensovittamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissa antanut merkitystä sille, onko kysymys ollut yleisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkityksellisestä julkistamisesta (esim. Selistö v. Suomi, tuomio 16.11.2004, kohdat 48, 59 ja 68). Sananvapauden merkitys perusoikeutena liittyykin demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömän keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamiseen. Ihmisten yksityiselämän hyödyntäminen sensaatiohakuisessa mediatoiminnassa ei sen sijaan kuulu sananvapauden perusoikeussuojan päämääriin.
6. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittamisessa noudatettavat olennaiset arviointiperusteet vastaavat niitä periaatteita, jotka on omaksuttu nyt kysymyksessä olevassa kansallisen rikoslain säännöksessä. Tämän Korkein oikeus on todennut myös ennakkoratkaisuissaan KKO 2005:82 ja KKO 2005:136. Sananvapaudesta perusoikeutena ei siten johdu estettä soveltaa yksityiselämän loukkaamista koskevaa rangaistussäännöstä sisältönsä mukaisesti.”
= = =
Yksityisyyden suojasta määräävä säännös on siis muuttunut. Otetaan sekin tähän:
” 8 § (9.6.2000/531) Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Joka oikeudettomasti
1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai
2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville
esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”
= = =
Tuomio ja lainkohta ovat hiukan vaikeaselkoisia. Jäljennän ne siinä toivossa, että asioita pohtivat lukijat kopioivat ne talteen tutkiskellakseen niitä kukin sydämensä hiljaisuudessa.
Korkein oikeus korostaa oikeastaan hyvin voimakkaasti keskustelun ja arvostelun vapauden turvaamista.
Tämä liittyy eiliseen laajaan blogikirjoitteluumme.
Suomessa tuomioistuimet kirjoittavat perinteisesti niukasti ja kuivakiskoisesti. Selitän tätä perustelua omaan lukuuni näin: myös syyttäjien ja muiden virkamiesten on kerta kaikkiaan uskottava, että myös ikävät ja perusteettomilta vaikuttavat mielipiteet ovat sallittuja ja perustuslain suojaamia.
Tämä KKO:n ratkaisu ja mainittujen lisäksi KKO:2007:37, KKO:2006:20, KKO:2005:1 ja KKO:2004:30 korostavat samaa.
Saa olla tyhmää mieltä.
Itse olen eri mieltä KKO:n kanssa. Ei tuomioistuimella ole aihetta eikä kykyä erottaa sensaatiohakuista journalismia sanavapaudesta. Sen se joutuu tekemään, kun jutussa väitetään olevan kysymys sellaisesti. Maininnat ottaminen perusteluihin on turhaa, koska perusoikeus tarkoittaa toista. Laki ei suojaa hyviä ihmisiä ja hyviä mielipiteitä, vaan kaikkia ihmisiä ja kaikkia mielipiteitä – ellei laki nimenomaan toisin määrää. Ja tällainen toisin määrääminen on yksityisyyden suoja.
Rikosoikeudessa on laillisuusperiaate. Vain se on kiellettyä ja rangaistavaa, minkä laki leimaa. Rikoslakia ei voi soveltaa laajentavasti.
Yleisestä vittumaisuudesta ei voi tuomita ketään vankilaan. Joskus olisi tehnyt mieli. Esimerkki ei ole minun. Erään lähteen mukaan se löytyy asiakirjasta Varkauden Huruslahden tapausten yhteydessä talvella -18.
Oikeuskäytännössä poliitikkoja, virkamiehiä ja viihdyttäjiä koskeva rajaus on vakiintumassa. Ministerin lasta ei saa valokuvata lehteen koulun pihalla. Toisaalta asianomaisen oma käyttäytymien antaa tuomioistuimelle vihjeen. Ajattelen tässä yhteydessä kumotun lain kaunista sanontaa ”pahantapaisuuteen antautunut”. Jos häät on ”myyty” yhdelle lehdelle, vihkiparilla ei ole oikeudellista perustetta pitää toisia lehtiä poissa paikalta. Jos viihdyttäjä on esitellyt sukupuolielämäänsä julkisuudessa, hän joutuu pitämään hyvänään sen, että muutkin kirjoittavat siitä.
Siis myös näillä poikkeushenkilöillä on yksityisiä piirejä. Jääkiekkoilija tai euroviisuilija on julkisuuden henkilö, mutta hänen suuntautuneisuutensa voi silti olla salaisuus, jota ei saa levitellä.
Perustelu on haettava kunnianloukkauspykälästä, jossa heikommin suojattujen piiri on määritelty hiukan toisin:
” Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.”
Tässä ovat siis mukana tiede, taide ja niihin rinnastettava julkinen toiminta eli viihde ja urheilu.
Mielestäni tämä on pohjaltaan aika selvää ja arkijärjen mukaista.
Sopivassa vaiheessa pohdimme jälleen kunnianloukkausta. Se onkin vaikeampi. Jos kirjoitan, että tunnettu tuomari N.N. oli pasifismin airut, sillä ampuisimme edelleen jousipyssyllä, jos ruudin keksiminen olisi ollut hänen asiansa, tämä on kunnianloukkaus, koska lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa. Jos sanon, että sama henkilö oli sen verran tyhmä, ettei häntä olisi koskaan pitänyt ottaa sisätöihin, se ei ole kunnianloukkaus, vaan mielipiteeni. Sekin aiheuttaa halveksuntaa, mutta se ei ole omiaan aiheuttamaan halveksuntaa, ja lisäksi virkatuomarin syntymälahjat on sangen luvallinen ja kiitettävä puheenaihe.
En ole koskaan julkaissut amerikkalaisen korkeimman oikeuden tutkijan B. Schwartzin mallin mukaista listaa ”Kymmenen huonointa korkeimman oikeuden jäsentä kautta aikojen”. Schwartz mainitsee muun muassa vielä sotien jälkeen virassa olleen tuomarin, joka kerrankin väänsi itkua istunnon jälkeen, ”kun Felix (Frankfurter) käyttää niin hienoja sanoja, että minä en ymmärrä mitään…"
(Tekstin kaikki kursivoinnit ovat minun.)
Muutama kommentti on koskenut keskustelupalstojen moderointia.
Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 13.6.2003/460 määrittelee tarkoittavansa verkkojulkaisulla julkaisijan tuottamasta tai käsittelemästä aineistosta aikakautisen julkaisun tapaan yhtenäiseksi laadittua verkkoviestien kokonaisuutta, jota on tarkoitus julkaista säännöllisesti.
Verkkkojulkaisulla on oltava vastaava toimittaja. Julkaisija ja vastaava toimittaja voivat joutua rangaistusvastuuseen julkaisemastaan tekstistä, kuvasta tai muusta sisällöstä. Heidät voidaan tuomita vahingonkorvaukseen. Lisäksi laki tuntee päätoimittajarikkomuksen, josta rangaistaan erikseen.
Tämä blogi on verkkojulkaisu ja olen oikeudellisessa vastuussa myös kommenteista. Siksi on mielestäni aivan selvää, että moderoin ne.
Kumma kyllä, en ole joutunut poistamaan sisällön takia kuin muutaman viestin koko tänä aikana, eivätkä nekään ole olleet lainvastaisia, vaan lähinnä piilomainoksia.
Periaate on selvä. Jos joku kommentoija ilmoittaa, että Petja Jäppinen tai Rauno Rasanen on tyhmä paska, poliisi saa luvat hankittuaan kaivaa esiin IP-osoitteen, ja Jäppinen ja Rasanen voivat kysyä kunniaansa kommentin lähettäjältä ja minulta. Mielestäni olen enemmän syyllinen kuin kommentin lähettäjä, koska tiedän jo, etteivät nämä herrat ole tyhmiä eivätkä paskoja.
Etenkin nuoriso luulee, että sananvapaus on vapaus sanoa ihan mitä tahansa ja että sensuuria olisi kaikki kajoaminen viestintään. Ei pidä paikkaansa.
Sananvapaus on perustuslakimme takaama oikeus, eli sanoa saa, mutta toisaalta joskus voi tulla lunta tupaan. Ei minua mikään estä paljastamasta esimerkiksi paria makeaa juorua, joista olen mm. oikeudenkäymiskaaren mukaan velvollinen vaikenemaan, koska olen kuullut ne tuomarina ollessani. Jos sitten kirjoitan sellaisia vaikka tähän blogiin, syyttäjällä on oikeus ja aihe käydä kimppuuni. Minun on turha kitistä sananvapaudesta.
Ellette usko, miettikää klassisia esimerkkejä: N.N. (oikea nimi mainittu) on piestävä mustankirjavaksi, koska hän on homo. Toimeen! Hän ulkoiluttaa iltaisin koiraansa X-kadulla (nimi mainittu). Toinen esimerkki: Älkää päästäkö mustalaisia älkääkä somaleja ravintolaan!
Nämä ovat rikoslain kieltämiä tekoja, enkä käsitä, että mikään vapaus edellyttäisi niiden jäämistä rankaisematta. Mitä eroa sillä on, kirjoittaako tuollaista, vai supsuttaako toisen korvaan, että mene ja hakkaa tuo. Rikoslaki sanoo tuota menettelyä yllytykseksi rikokseen.
Sensuuri tarkoittaa järjestelmää, jossa mm. kirjoitusten sisältö tarkastetaan etukäteen, ennen niiden julkaisemista. Sellaista Suomessa ei ole ollut loppuvuoden 1917 jälkeen, sotavuosia lukuun ottamatta. Sotasensuuria voi arvostella, mutta mielestäni on selvää, ettei rintamalehteen saanut kirjoittaa, että nyt tuli niin paljon uusia tykkejä Ohtan lohkon Suursuolle että kohta on Vanja helisemässä.
En tiedä, mikä on puhtaiden Irkkujen oikeudellinen asema, koska en tunne niitä enkä tunne tarvetta perehtyä.
Suomi24-keskustelupalstan tunnen. Seurailen sitä joskus, kieltämättä hajamielisesti. Se on mielestäni selvästi sellainen verkkojulkaisu, jota on moderoitava.
Suomen laki ei ulotu YouTubeen, mutta mielestäni suomalaisten olisi noudatettava Suomen lakia, eikä loukkaavaa aineistoa pitäisi lähettää ulkomailla oleviin palvelimiin. Lisäksi tiedän kaksi tai kolme konstia saada lähettäjä kiipeliin, vaikka palvelin onkin ulkomailla. Myös syyttäjät tietävät.
Annan selvän ohjeen. Jos nyt joku haluaa välttämättä levittää valokuvaa tai videopätkää, jossa Kalle on kusella kauheassa kaasussa, niin mikä pakko sitä on panna avoimeen verkkopaikkaan. Eikä sähköposti riittäisi? Mielestäni se tosiasia, että Villellä on kaamea jalkahiki, saattaa olla joskus siedettävä kiusoittelun aihe omassa porukassa, mutta ei sitä tarvitse koko maailmalle kuuluttaa.
Ne asiat ovat erikseen. Joissa on redeeming social value. Jos ministeri todella luuhaa vaikkapa uhakapelipaikoissa räkä poskella, äänestäjillä voi hyvinkin olla oikeus kuulla asiasta, koska ministerin pitäisi käyttäytyä se verran säällisesti, että saa hommansa hoidettua.
Tässä on tietysti rajanveto-ongelmia, ja lisäksi on tunnettuja erillisalueita, kuten taide- ja kirjallisuusarvostelun, joissa saa sanoa pahasti, ja parodiat ja satiiri, jossa loukkaustarkoitus ei ole rangaistava. Jos kirjoitan blogin Ben Zyskowiczin kääntymisestä islamin uskoon, asianomaisella ei taida olla siihen mitään sanomista, koska ajatus on niin hullunkurinen, liioitteleva ja epäuskottava, ettei järkeä lukija pidä sitä totena.
Olen käyttänyt luennoilla joskus esimerkkinä Origon pakinatyyliä: Martti Ahtisaari ja paavi päättivät lähteä ponnahtelemaan Rooman kirkonkylän kioskille iskeäkseen naiset…
Keskustelupalstojen ylläpitäjän pelastus on yleensä takedown eli alasotto. Heti kun joku väittää perustellusti verkkojulkaisussa olevaa tekstiä tai kuvaa sisällöltään lainvastaiseksi, se on otettava pois eli alas. Julkaisijan tai toimittajan ei tarvitse esittää tuomaria. Kyntömiehen järki riittää. Jos N.N. vaatii poistoa siksi, että hänen nimensä on mainittu Kuopion Palloseuran kannattajana, se ei ole riittävä syy alasotolle, vaikkei KuPS ihmeemmin pärjääkään.
Olen siis moderoinnin kannattaja. Kuvaksi otin First Amendmentin, joka muistuttaa meitä siitä, että amerikkalainen sananvapauskäytäntö oli ennen vuotta 2001 absolutistinen verrattuna eurooppalaiseen. Nyt taitavat olla punnukst eri asennossa.
Fiktio on tunkeutunut varakkaan kansan arkeen. Jääkiekko on kuvitelmaa. Euroviisut ovat kuvitelmaa.
Yritän taas kirjoittaa liian vaikeista asioista eli yli osaamiseni. Anteeksi.
Välillinen aihe on Jokisipilän eilinen blogi, jota katso. Kunniallinen tutkija heittäytyy kielikuvien ja mielikuvituksen vietäväksi – onnistuneesti. Hänkin näki lätkämatsin toisen maailmansodan revanssina, kuten minäkin.
Ennen puolella vuorineuvoksista ja kolmanneksella professoreista oli pöytälaatikossa huono romaanikäsikirjoitus. Kustantajat osaisivat kertoa tästä yhtä ja toista, mutta eivät kerro.
Harvat onnistuvat murtautumaan mielikuvituksen ja sommittelun eli siis taiteen maailmaan. Heikki Ylikangas voisi olla esimerkki. Jostain nousee mieleeni Björn Kurtén –vainaja. Hän oli paleontologian dosentti ja kirjoitettuaan hyviä esseitä (”Kuinka mammutti pakastetaan”) keksi ”paleofiktion” eli kivikauteen ja sitä etäisempiin aikoihin sijoitetun romaanin (”Musta tiikeri”), joka tuli myöhemmin muotiin Yhdysvalloissa ja nyt uudelleen etenkin Englannissa (”After Ice”). Ne romaanit eivät olleet huonoja.
Mutta lajityyppi on vaikea. Sen suuri nimi, Sakari Pälsi, ei yltänyt kuvitteellisissa teoksissaan, kuten kivikausiromaanissa ”Kova mies ja nimetön” lähellekään matkakirjojaan tai humoristisia lapsuudenmuistojaan (”Fallesmannin Arvo –sarja”), vaikka oli itse arkeologi.
Historian puolella alan koulutus oli Santeri Ivalolla, joka siis oli tohtori. Muiden muassa Tuure Vierros oli ja Kaari Utrio on historian maisteri. Eino Railo oli väitellyt kirjallisuudesta, kauhuromantiikasta, ja julkaisi romaaneja, joita kukaan ei enää lue, koska ne eivät elä.
Mutta nyt ei ole puhe kirjoittajien akateemisesta taustasta, vaan yliopistolta tai muutoin valtiolta palkkansa saavien kirjoittamisista. Ivalo ja Railo eivät ole tässä yhteydessä mielenkiintoisia, koska edellinen oli näkyvästi lehtimies ja jälkimmäinen kustantaja.
Vanhan hokeman mukaan romaanikirjailijan peruskoulutus on filosofian ylioppilas (Saarikoski, Meri). Skaalan päitä ovat pelkkä ylioppilas (Haavikko) ja maisteri (Mika Waltari). Nykyisin maistereita on niin paljon, ettei pirukaan jaksa luetella eikä muistella.
Korkeakirjallisuudessa on diplomi-insinöörejä (Hyry, Tuuri) ja kansakoulunopettajia (Hannu Mäkelä).
Mutta peruskoulutuksella ei ole merkitystä tässä yhteydessä. Vuosisatoja on ollut suuria taiteilijoita, jotka äidin itkiessä ja isän kirotessa ovat lukea lipsauttaneet jonkin tutkinnon, esimerkiksi juristin, käydäkseen sitten vanhempien mellastamatta itse asiaan. Tällainen henkilö oli esimerkiksi Robert Louis Stevenson, ammattikirjailijan perikuva, jonka isät olivat insinöörejä ja joka itse hankki juristin pätevyyden ammattia koskaan harjoittamatta.
Nyt päästään kysymykseen: onko rajusti mielikuvitukseen perustuva lahjakkuus periaatteessa tai käytännössä poissulkeva muihin ammatteihin verrattuna?
Kun huomaan että joku täysijärkisen kirjoissa kulkeva virkamies tai liikemies on julkaissut romaanin, minun tulee hiki. On se ikävää, että ihminen munaa itsensä julkisesti.
Hyviä muistelmia julkaistaan hyvän kirjoitustaidon turvin. Sellaisista ei ole puutetta, vaikka meillä Suomessa on ehkä sittenkin vain vähän todella korkean tason muistelmateoksia eikä edes elämäkertoja mitenkään vaivoiksi asti. Korkean tason muistelman esimerkki olkoon - Jokisipilän jo mainittuani – Linkomiehen ”Vaikea aika”. Se on täynnä ääntä ja vimmaa, ei vain faktoja. Ja faktatkin saattavat olla vinksin vonksin. Usein mainitut Erno Paasilinnan ja Seppo Heikinheimon omaelämäkerrat kestävät kirjoittajiensa jälkeen.
Urheilijoista ja laulajista on paljon kirjoja, ja osa niistä on oikein hyviä. Paavo Nurmesta ja Hannes Kolehmaisesta on kirjoja, mutta en ole löytänyt vihlaisevaa selostusta Nurmen tietystä hulluudesta eli epätavallisesta luonteen kylmyydestä, ja Kolehmaisen seikkailut punikin värisen savolaisen ja vitivalkoiseksi pestyn helsinkiläisten roolien välillä saa selvitellä rivien välistä. Kirjoja ja tutkimuksia on Olavi Virrasta ja Tapio Rautavaarasta, mutta en ole oikein löytänyt sellaista, mitä haluaisin – paneutuvia ja dramaturgisesti vetäviä kokonaisesityksiä näistä henkilöistä, joiden lahjakkuus uhmasi kaikkea ymmärrystä.
Heistä ei saisi edes televisionäytelmää, koska näyttelijää ei löytäisi.
Eipä ole kirjaa Kekkosestakaan, eikä Mannerheimista. Molemmat ovat kiehtoneet virallisten kirjoittajien ohella etevimpiä journalisteja (Mane Saari) ja hyviä kirjailijoita (Juha Seppälä).
Tai sitten kirjojen aika on tässäkin ohi.
Taustakysymys on tietenkin raha. Suomessa yritys pysyä hengissä kirjoittamalla osoittaa hyvin huonoa todellisuudentajua.
Vastaan empien, että romaani-tyyppinen lahjakkuus on poikkeus ja väitän kokeeksi, että mitä parempi kirjoittaja, sitä huonommat mahdollisuudet saada syntymään hyvä romaani.
Yli sata vuotta sitten tapahtui jotain kummallista. Eilen puheena olleen mestarin, Dumas’n kaltaisia oli vähän joka maassa, meillä Topelius, joka on valtavan paljon parempi kirjailija (kertoja) kuin yleensä käsitetään. Rahaakin tuli. Bonnierin kustannusliikkeen historian ja uuden Karl Otto Bonnierin elämäkerran mukaan Topelius ja hänen jälkeensä Selma Lagerlöf olivat henkilöitä, joiden sanaa kuunneltiin erittäin suurella hartaudella. Topelius valitti kerran, että hänen teoksiaan myytiin samalta pöydältä kuin huligaani Strindbergin. Kustantaja oli paniikissa.
Tänään tarvittaisiin Kummelin tietokilpailujoukkue ilmoittamaan jääkiekko-ottelun voittajan nimi.
Eilen olin itsekin säätyni mukaan ylenkatseellinen ja nirso euroviisuhehkutuksesta, kunnes lähetys sitten alkoi ja käsitin, että tässä ollaan uudessa maailmassa. Dramaturgia on niin hyvä ja osaaminen niin upeaa että musiikkivideon tekniikalla osataan ajaa kolmen tunnin suora lähetys niin etevästi, että pitkät alushousut tai muu kotikutoisuus eivät vilahda kertaakaan.
Tämä ei ollut Tali-Ihantalaa. Yhtäkkiä koko Eurooppa hallitsee saman mutkikkaan seuraleikin, jolla ei oikeastaan ole paljon tekemistä musiikin kanssa. Ja yhtäkkiä Suomesta löytyy rahaa, ”kapellimestareita” ja muita mestarismiehiä, jotka osaavat.
Musiikin rooli eilisessä suurviihteessä oli se, ettei se ole kieltä. Euroopassa on paljon kieliä. Näytelmä- ja romaanisukuinen ”sisältö” on kansallista ja paikallista. Musiikki ja urheilu ovat sitä vain tiettyyn mittaan ja määrään.
Tulen tunteelliseksi. Taidanpa käydä pirauttamassa pienen itkun. Autuaallista tuntea kuuluvansa olemassaolon suureen ketjuun (Lovejoy).