Laput

Ainakin kaksi, luultavasti kuusi korkeimman oikeuden entistä tai nykyistä jäsentä seuraa tätä blogia. Luku voi olla suurempikin. Mistä minä tiedän.

Tämä tieto saattaa joskus vaikuttaa kirjoitusteni sisältöön.

Blogi-etiketti on miellyttävä - juuri kukaan ei juuri koskaan mainitse minulle tätä blogia. Kommenteista on kuitenkin suoraan luettavissa suurta ja itse hankittua asiantuntemusta. Ei parane panna omiaan.

En päästä tätä kirjoittelua muuttumaan juristeille, saati tuomareille suunnatuksi. Toisaalta on hauska ajatella, että jokin kosketus tuomarikuntaan säilyy ja kertoa joskus muistelmia menneiltä ajoilta. Kuten nyt lapuista.

KKO:ssa jäsenet kirjoittivat lyijykynällä. Olen korkeimman itse siihen toimeen kehotettuna kopioinut musteella konsepteihin tehtyjä muutoksia vaikka kuinka paljon. Se oli joskus teknisesti vaikeaa mutta kuului asiaan.

Esittelijöitä varten oli 1976, jolloin aloitin, teräskynä, mustepullo (Akvilan arkistomuste) ja imupaperia. Merkinnät esittelydiaariin tehtiin musteella. Kasliapäällikkö J.W. oli kiinnittänyt ilmoitustaululle käyntikortin kokoisen lapun, jossa luki "Kielletään käyttämästä ns. kuivamustekynää asiakirjoille."

Siis kuulakärkikynä oli virallisesti kielletty. Asiaan ei vaikuttanut vähääkään se, että eräät kuulakynän musteet oli valtioneuvoston päätöksellä todetty arkistointikelpoisiksi.

Nyt kokoelmissani on jopa laillisesti varastettu Ballograf-kuulakärkikynä, jossa lukee "korkein oikeus".

Mutta jäseniä varten oli suuri määrää puisia lyijykyniä, ja vahtimestarien tehtävä oli pitää tarkka vaari niiden terävyydestä. Kynät olivat keltaisia, Koh-I-Noor. Tosin olen muistavinani myös vihreitä Faber-Castelleja. Joka tapauksessa pehmeys oli HB.

Konsepti on luonnos päätökseksi eli tuomioksi. Sen laatii esittelijä esittelyratkaisun mukaiseksi. Esittelijä jättää monissa tapauksissa ennen istuntoa ehdotuksensa ratkaisun sisällöksi.

KKO siirtyi varhain tietokoneisiin ja päätteisiin, joita nimitettiin aluksi terminaaleiksi. Enter-nappulassa luki "New line". Tämä tapahtui 1980-luvulla. Muuankin jäsen korjasi monta vuotta diaarinumeron "väärän" muodon lisäämällä diaarinumeroon välilyönnin, jonka puheenjohtaja joutui korjaamaan takaisin.

Se oli henkien taistelua.

Eilinen kommentoija oli oikeassa. Ylimmissä oikeusasteissa kukaan ei pyri enää mihinkään, joten kaikki tarmo pannaan juttujen ratkaisemiseen. Pieni osa tarmoa kieltämättä pannaan pikkumaiseen vääntöön virkanimityksistä tai presidentin autoon kenties ostettavista talvirenkaista, mutta se kai lankeaa luonnostaan, ja järjestelmäkin on nyt muuttunut.

Ahkerampia virkamiehiä saa hakea.

Tylyttäminen oli tietysti johdonmukaista vielä 70-luvulla. Muutamat jäsenet puhuttelivat esittelijää selin, päätään kääntämättä. Esittelijä tietyisti oli alempi olento, mutta toisaalta huonolla esittelijällä oli oikeus saaada kihlakunnantuomarina oma tuomiokunta. Siitä on prejudikaatteja.

Seiniltä muotokuvamaalauksista katselivat samanlaiset. Maaoikeus-Brotherus sanoi toisessa muistelmakirjassaan, että presidentti Pehkosen jäinen ulkomuoto peitti alleen kivisen sydämen.

Vanhaan "hyvään" aikaan suullisia käsittelyjä ei käytännössä ollut. Tai pidin minä yhden kirjaamon eteisessä. Se oli kirjelmien vaihtamista. Siinä kaikki. Jäsenille kaikki työ oli puurtamista paperien kanssa, koska "akti" eli jutun asiakirjavihko sisälsi kaiken sen aineiston, johon tukeutuen juttu ratkaistiin.

Joku auskultointiin juuri ryhtynyt nuori rouva kuulemma aikoinaan tulistui siitä, että kaikki - naisetkin - juttelivat täysin sopimattomasti koko ajan akteista.

Tarpeettomiin lisäkirjelmiin kirjoitettiin "Ad acta" eli liitetään asiakirjoihin. Siis ellei tuomiossa tarvinnut erikseen lausua, että kirjelmä jätetään huomiotta säädetyn määräajan jälkeen jätettynä.

Juristilatinasta näyttää ilmestyneen kirjakin. Minua edeltänyt sukupolvi oli kumminkin lukenut oppikoulussa lyhyen tai peräti pitkän latinan niin että noiden perinteisten fraasien käyttäminen ei ollut aivan tyhjän päällä. Oikkiksen professorit tulivat Tampereelta Rellusta, ja heitä halveksittiin senkin takia.

(Luetteloin väitöskirjatyöni aikana 1900-luvun kaikkien jäsenten koulut ja vertailumateriaaliksi juristiprofessorien koulut. Se on aivan totta, että Tampereelta tuli yhteen aikaan kummallisen paljon proffia. Normaalia ja säädyllistä oli tietenkin olla kotoisin Turusta, tai jos se ei käynyt päinsä, Helsingistä tai Viipurista, ja olla klassillisen tai normaalilyseon kasvatti. Eräässä vaiheessa neljä jäsentä oli samalta luokalta Norssista. Toisaalta neljä jäsentä oli kotoisin Sortavalasta, mikä oli vielä ihmeellisempää - Lampi, Saarni-Rytkölä, muistaakseni Leivonen ja joku vielä.)

Kun "asiakirjat kiersivät" esittelyn jälkeen, tarkastava jäsen kävi konseptin läpi pilkun puolikasta myöten, ja kirjoitti korjaukset ja kommenttinsa lyijykynällä. Kierron päätyttyä konsepti saattoi olla - kuten mummo-vainaa tapasi sanoa - kuin pakanamaan kartta.

"Laput" olivat jäsenten laatimia ja toisille jäsenille tarkoitettuja. Tavallisimmin ne kirjoitettiin lyijykynällä konseptipaperille. Jotkut hurjat modernistit saattoivat sanella lapun konekirjoittajattarelle, ja sitten porukkaan taisi tulla konekirjoitustaitoisia.

Kun juttu "ekspedioitiin" eli toimitettiin kirjaamoon asianosaisten saataville, akti meni arkistoon, mutta muistio ja laput sekä konsepti pantiin oranssinpunaiseen kansioon, johon oli painettu "ei julkinen".

Korkein oikeus itse on ottanut useita kertoja kantaa asiaan. Oikeudenkäymiskaaren mukaan tuomari ei missään tapauksessa saa ilmaista, mitä asian ratkaisua harkittaessa suljettujen ovien takana on puhuttu.

Korkeimman oikeuden päätöksellä laput ovat osa näitä keskusteluja ja muistiot samoin. Kun kaikki alkoi muuttua 1980-luvulla, muistiot alettiin laatia kahtena erikseen nidottuna osana, joista toinen oli julkinen ja toinen ei-julkinen. Jokainen esittelijä osasi huolehtia siitä, että julkinen osa sisälsi vai tylsän yhteenvedon jutussa ilmenneestä ja vaaditusta ja riittävän usein sellaisia sanoja kuin "kuten" tai "esimerkiksi", ettei muistion lukija voisi väittää todisteiden jääneen huomiotta ja vaatimusten vastausta vaille.

Ei-julkinen osa saattoi alkaa: "Hovioikeuden ratkaisu on läpikotaisin virheellinen ja perustuu väärään lain tulkintaan."

Esittelymuistion ei-julkinen osa saattoi olla yli satasivuinen ja ylittää tasoltaan selvästi esimerkiksi Lakimies-lehden artikkelien standardin. Olen nähnyt paljon sellaisia muistioita. Esittelijän tehtäviin nimittäin kuului selvittää, onko KKO ottanut aikaisemmin kantaa nyt käsillä olevan kaltaisiin asioihin, joten oli normaalia rutiinia penkoa vanhoja tapauksia ja hankkia "ei-julkiset" arkistosta. Tavallisesti vanhat laput herättivät jäsenissä suurinta mielenkiintoa, mutta oli myös kuuluisia muistioita.

Kun viime kädessä presidentti Kekkosen luomien preferenssien vuoksi yksityisoikeudellinen ja rikosoikeudellinen lainsäädäntö oli jokseenkin vähäistä sotien jälkeisenä aikana, KKO otti muutaman kerran oikeuden omiin käsiinsä.

Legendaarisia ovat esittelijä Martti Miettisen muistiot, joilla KKO ajettiin jakolain tultua voimaan modernin esineoikeuden ja etenkin Zittingiin liitetyn relaatioajattelun kannalle. Lapuista käy ilmi, että vastarinta oli tiukkaa ja kiivasta. Huikeita ovat myös Johannes Leivosen muutamat muistiot samaistamisesta ja vastuun kohdentamisesta grynderiasioissa.

Joku voi olla sitä mieltä, että tiedon levittäminen tällaisten muistioiden olemassaolosta on rangaistava teko. Luulen että se on nyt kuitenkin liioiteltu kanta.

Lapuista väittäisin lukeneeni satoja huikaisevia yhteenvetoja, joilla asia on saatettu oikeille raiteilleen ja ratkaisu tavoitettu.

Eivät kaikki jäsenet olleet eivätkä ole oikeustieteellisiä huippuja. Kyllä kysyntä oli kova ja kiitollisuus näkyvä, kun porukassa oli esimerkiksi entisiä kihlakunnantuomareita, jotka osasivat kohdittain supervaikeat lainhuuto- ja kiinnitysasiat tipitarkkaan. Maanjako- ja vakuutusasiat edellyttivät erikoistietoja, ja merioikeus samoin.

Kun tein sitä väitöskirjaa KKO:n virkamiehenä, sain korvaamatonta apua. Koko arkisto oli tietekin käytettävissä. Siksi voin sanoa, että 1930-luvun kommunistijutuissa ja parissa muussa on sellaisia lappuja, että onni vainajien muiston kannalta, että paperit ovat salaisia. Vapaussodan (kansalaissodan) jutut eivät tulleet KKO:en. Valtiorikosoikeuksista oli eri lainsäädäntö.

En ota mitään kantaa lappujen ja muistioiden salassapitoon.

Maailma on sellainen, että jos laput tulisivat julkisiksi edes joskus - 25 vuoden kuluttua tai jotain sellaista - jäsenet eivät sitten kirjoittaisi konseptipaperille, että asianajaja sejase käytti maksettuja todistajia tarvitessaan väärän valan, tai että professori tuonjatuon asiantuntijalausunnot ovat tunnetusti tasoltaan kehnoja ja siten puolueellisia, että palkkion maksaja on aina oikeassa. Tai että professori M.Y. ei anna lausuntoa, ellei hän ole tosissaan lausunnosta ilmenevällä kannalla. Sen taas jokainen lakimies ymmärtää, että myös asiantuntija saa ja saattaa sivuuttaa erinäisiä näkökohtia. Vastapuolellahan on tilaisuus joka tapauksessa ruotia näitä puutteita.

En tiedä, missä määrin esimerkiksi ulkoministeriö on säilyttänyt konsepteja. Rytin Ribbentrop-sopimuksen 1944 erään luonnoksen olen itse nähnyt. Luulisin kuitenkin, että luonnokset yleensä turvallisuussyistä hävitetään.

Historiantutkimuksen ja - laintulkinnan kannalta konseptit olisi käytävä läpi. Vakuutuin tästä, kun erään patenttijutun yhteydessä todettiin tietyssä paikassa säilytettävistä komitean papereista, että muuankin seikka oli jätetty tietoisesti auki ja komitean erittäin kuuluisa professorijäsen oli kirjoittanut lyijykynällä lakitekstin konseptin reunaan "Kun en ole prosessioikeuden tuntija, en osaa sanoa tähän mitään - jäänee oikeuskäytännössä ratkaistavaksi..."

Namunen ahkeralle lukijalle, joka on jaksanut loppuun asti: se tietty konseptimerkintä lienee urbaanilegenda tai sitten Viipurin hovioikeudesta. Siis että olisi kirjoitettu "Todisteista ei ole hajuakaan. Tuomitsen silti."

Ja nimikirjaimet perässä.

Kaikki laput ja merkinnät varustettiin nimikirjaimilla ja konseptin loppuun koneella kirjoitetun oman nimen alle piirrettiin pukki ja kirjoitettiin päivämäärä. Konseptin tarkastamista, joka on tietyisti valtaosaltaan aika puuduttavaa oikolukemista, sanottaneen tänäkin päivänä "pukittamiseksi". Hentoinen kruksi sanan alla merkitsee, että "tark" eli tarkastava jäsen on lukenut sanan ja sen hyväksynyt.

Käsiala

MIT Technology Review on hyvä lähde tietotekniikkaan meille, joilla uteliaisuus korvaa asiantuntemuksen.

On valitettu että verkko on täynnä roinaa. Onhan se niinnii'. Mutta juuri nyt, kukn sanomalehdistö ja osa aikakauslehdistöä etsii kuolinkouristuksessa elintilaa, verkosta löytää asiaa, jos etsii tosissaan.

Ehkä yliopistojen verkkopaikkojen suosiminen on kotiinpäin vetämistä, ehkä ei.

MIT on kumminkin yksi niistä noin kymmenestä tutkimusyliopistosta, jonka nimen lausuttua voi rauhassa nielaista. Massachusetts Institute of Technology.

Nyt syötteeni ilmoitti, että käsialan eli kirjoituksen tulkitseminen askarruttaa edelleen.

Muuan toinen syöte johti sinänsä kavahdettavaan itseapukauppiaaseen, joka sano pelottavasti: työpöytäsi ja ympäristösi kertoo sinusta ikävän paljon. Siitä näkee, millainen käsitys sinulal on itsestäsi ja mitkä peloistasi ovat päällimmäisiä.

En viitsi kieltää, ettei olisi tullut hiukan siivotuksi ja skannatuksi erilaisia laskuja ja kuitteja. Laskin kuitenkin, että pöydälläni oli erilaisissa kupeissa ja lisksi hujan hajan 72 kynää.

Määrää voidaan pitää suurena.

Yksi Rami saattaa olla viimeinen ihminen maailmassa, joka kirjoittaa kaiken terällä ja juoksevalla musteella. Rotringin "kalligrafiset" kynät ovat hyviä ja halpoja.

Omat täytekynäni kuivuvat laatikossa. Geeli-rolleri antaa saman kirjoitustuntuman ja on viisitoista kertaa vaivattomampi käyttää. Lisäksi niitä voi kavaltaa työpaikalta.

Varoituksen sana: etenkin rolleri on varma tapa tuhota valkoinen paita tai pikkutakki.

Älä pidä kyniä rintataskussa!

Amerikassa ja englanissa on edelleen pitkäkäsi, longhand. Luultavasti näinä aikoina hipsivät manan majoille viimeist kirjailijat ja tiedemiehet, jotka kirjoittavat myös tuhatsivuisen tutkimuksen ensimmäiset versiot käsin eli kynällä.

Syy on selvä. Kun oli itse nuori ja etevä, jotkut vanhemmat kollegat suorastaan paheksuivat sitä, että osasin kirjoittaa koneella. Sellainen ei oikeastaa ollut parempien brittiläisten seuratapojen mukaista. Korkeimmassa oikeudessa saattoi iltapäivisin kuulla tomuisista huoneista puhetta ja pauketta, kun joku arvovaltaisista oikeusneuvoksista saneli "lappua" konekirjoittajattarelle.

Asinajaja Heikki Borenius, aikoinaan esimieheni ja sangen mielenkiintoinen ja etevä henkilö, saneli inlaagoja joka päivä rouva Niemiselle, jolla ei siis ollut etunimeä. Tai oli se Aune, mutta sitä ei käytetty. Rouva Niemisen kirjoituskoneessa oli Remingtonin näppäinsijoittelu, vaikka muu maailma oli siirtynyt sopeutettuun Underwoodiin. Siinä missä meillä on A, Remingtonissa oli X.

Asianajaja HB (äänetään hoobee) kirjotti sitten marginaalit ja ja liuskojen kääntöpuolet täyteen huomautuksia, muutoksia, oikaisuja ja parannuksia, ja rouva Nieminen kirjoitti taas, kunnes oli aika tarttua viralliseen paperiin nro 2 ja sijoittaa kalkkeeripaperit paikoilleen.

Tämä on filosofinen kysymys, mutta eräät epäilevät, ettei kirjoituksen vaivattomuus ole hyväksi tekstin laadulle. Jos taas kirjoittaa kirjallisuutta musteella sidottuihin kirjoihin mallia Bell Labs (saa suomesta), voi olla, että tulee miettineeksi, mitä kirjoittaa.

Niin tai näin, käsialan tunnistus ei tiettävästi onistu, ja nuoretkin tohtorit istuvat Valtionarkistossa näpyttelemässä läppäriin menneisyyden merkkihenkilöiden kirjeenvaihtoa tai muistiinpanoja.

Tätä ihmettelen mutta kukaan ei ole suostunut selittämään. Ne 1800-luvun ihmiset, joiden papereita olen itse pöyhinyt, ja lisäksi kaikki kopistit ja käräjäkirjurit, kirjoittivat järkyttävän tasaista, säännönmukaista ja kaunista käsialaa.

Karvas epäilyni on, ettei OCR-järjestelmän puuttuminen johtuisi kuitenkin vain markkinoiden suppeudesta.

Ja nyt MIT Technololy Review vetää esiin kynällä kirjoitetut tunnarit eräänlaisina "biotunnisteina".

Tunnen jollain lailla keskusrikospoliisin tekniikkapuolen väkeä. Siellä on johtajana sellainen Himberg, joka osaa asiansa.

Aikoinaan poliisin tutkijat kertoivat minulle - juoksin siellä erinäisissä asioissa omin nokkini - ettei poliisin käsialantutkimus ole mitään sukua naistenlehtien grafologialle. Aikoinaan kävi ilmi, että tämä etenin saksalaisten ja sveitsiläisten suosima grafologia, jonka uranuurtaja Suomessa oli Leo Pennanen, ei taida olla tiede eikä edes projektiivinen testi, vaan lähinnä intuitiivista arvailua.

Se tieto oli pettymys. Vasemmalle kallistuvaa tekstiä kirjoittajat eivät olekaan himomurhaajia, kuten olin luullut luettuani aikoinani alan kirjallisuutta.

Poliisi tutkii esimerkiksi väärennetyksi epäiltyjä allekirjoituksia mikroskoopilla, kemiallisesti ja nykyisin hienoin fysikaalisin keinoin. Tulos on käytännössä varma, jos vain vertailumateriaalia on riittävästi. Olen ollut oikeudenkäynneissä, joissa poliisi on pitänyt "jokseenkin varmana", ettei vekseliä ole allekirjoittanut henkilö, jonka nimi siinä lukee, vaan päin vastoin henkilö X, joka on syytettynä väärennyksestä.

Sekin on mennyttä aikaa. Ei nykyisin pääse pelkällä allekirjoituksella edes vankilaan. Tai jaa - ehkä joku vielä väärentää esimerkiksi tädin testamentin.

Kesiajalla ja uuden ajan alussa hallitsijoilla ja mahtimiehillä oli erikoisia allekirjoittajia. Ruhtinaan oma kirjoitustaito saattoi olla... kouliintumista vailla. Siksi asiakirjan allekirjoitti ammattilainen.

Sitä perua ovat seteleitten pohjakuvioina vielä esiintyvät kiehkurat ja girlandit, jotka olivat esimerkiksi 1600-luvun allekirjoituksissa erikoisen runsaita. Kirjuri varmensi allekirjoituksen näin väärentämistä vastaan. Siihen tarvitaa kovan tason ammattilainen, että pystyy vetäisemää yhdellä vedolla sata silmukkaa ja lenkkiä. Alan tutkijoiden mukaan kuninkaallisten kanslioiden kirjurit tunnistivat allekirijoituksesta jopa sen, kuka naapumaan keisarillisen kanslian kirjureista oli laatinut allekirjoituksen.

Luultavasti komea allekirjoitus katosi vanhan yhteiskunnan myötä. Yhdysvaltain itsenisyysjulistuksessa kaikkein hienoin nimmari on kaikkein vähäpätöisimmän miehen. Sellainen oli aikoinaan tavallista. Olen tuntenut nimismiehiä, joiden allekirjoittama kalastuskortti oli todellinen taideteos.

Mannerheim, joka todellakan ei käyttänyt etunimiä eikä niiden alkukirjaimia allekirjoituksissaan, oli vanhan Wulffin myyjiltä kuulemani mukaan kranttu täytekynistä, ja hänen kirjoituksensa tunnusomaisuus johtui siitä, että hän piti kirjoittaessaan kynää pystyssä etusormen ja keskisormen välissä.

Ratsuväen kadonnutta perinnettä tai aatelismiehen kotkotuksia? En tiedä.

Friedell; selitys

Minulta on sävyisästi kysytty, miksi nirhaan Erik Ahlmanin rakastettua suomennosta Friedellin vanhasta 1920-luvulla kirjoitetusta Uuden ajan kulttuurihistoriasta.

Kaksi vastausta. Friedell on onnistunut ainoana henkilönä maailmassa kulttuurihistorian kirjoittamisessa. Hyllyssäni olevat parikymmentä kilpailevaa teosta ovat erittäin hyviäkin - kuten Peter Watson. Friedell kuuluu samaan sarjaan kuin Macauley, Gibbon ja Michelet parhain kohdin.

Friedell kirjoitti kuvan esittämässä kahvilassa, milloin ei kirjoittanut revyykappaleita tai näytellyt Max Reinhardtin tuotannoissa.

Kiinostavaa muuten että parhaat amamattilaisemmikin ovat narahtaneet Stanislavski - Brecht -kuvioon jaj melkein unohtaneet Renhardtin. Epäilen kommunisteja. Reinhardt piti elokuvasta ja koulutti suoraan tai välillisesti Hollywoodissa poikansa sekä Lubitschin ja siis Hitchcockin, Billy Wilderin ja niin poispäin. Muuten myös Brechtin ja Marlene Dietrichin.

Friedellillä oli käsitys ja ajatuksia. Tosin ne olivat vääriä, mutta se ei haittaa historiassa. Hän kuvaili eurooppalaisen ihmisen suurta sairautta itämisajasta lopullisen tuhon partaalle, ensimmäiseen maailmansotaan.

Kun hän kertoo filosofeista ja ajattelijoista, tarina johtaa aina johonkin, usein selkeään esitykseen siitä, miten sanat ja maailma ovat eri paria. Samaan wieniäisporukkaan kuuluneelta Wittgensteinilta meni monta kymmentä vuotta käsittää tämä.

Friedell on kaikkien aikojen humaanein kirjoittaja. Hän näkee jokaisen ihmisen elämässä tarkoituksen, koska aikakaudet ja niiden hulluudet eivät synny suurmiesten ja hallitsijoiden teoista, vaan kaikkien ihmisten toiminnan ja siis ajattelutavan muutoksista. Peräkulman Pekka (Hans Wurst) on yhtä tärkeä kuin Ludvig XIV.

Tämä on vähän vaikeasti sanottu. Yritän palata siihen.

Ahlman on suomentanut etevästi, mutta hänen versionsa kadottaa Saksa ja Itävallan jokien luonnollisen virtauksen tyvenestä kuohuihin ja vilkkaisiin virtapaikkoihin. Lukija ei hetkeäkään epäile, etteikö matka etenisi kohti kaukaista merta.

Ahlmanin suomennosta joutuu lukemaan vaivalloisesti, yleensä lauseeet kahteen kertaan. Hän kääntää sanat oikein mutta rakenteet väärin, suosii peräkkäisiä relativiilauseita ja on translatiivin suuri ihailija. Virtaus on padottu ja valjastettu venttiilein.

Aivan lyhyt ja taatusti mielivaltainen demo. Ensin Ahlman, sitten kevyesti editoitu versioni.

Laaja, elämää muodostava ja elämää hallitseva mahti oli klassismi ainoastaan cinquecenton ensimmäisinä vuosikymmeninä: lyhyt välikohtaus gotiikan ja barokin välillä. ( I, s. 232)

Klassinen tyyli rakensi ja hedelmöitti elämää aikakauden alussa vain pari vuosikymentä - ylimenokauden gotiikasta barokkiin.

Rakennustaiteessa ja yksityisissä maalareissa kuten Mantegnassa tai Signorellissa se alkaa jo aikaisemmin; mutta uudella vuosisadalla siitä tulee yleinen intohimo ja eräälainen piintynyt idea. Suurena tunnussanana on ääriviiva: plastiikka valtaa maalaustaiteen.

Mantegna, Signorelli ja kukaties muutama muu aloittivat tämän aikaisemmin, mutta 1500-luvulla tultaessa tyylistä tuli villitys ja pakkomielle. Taikasana oli ääriviiva: muotoilu valloitti maalaustaiteen.

Samalla pääsee voitolle asiallinen, ylimielinen yksinkertaistamistahto, joka liittyy muutamiin antiikkisiin kuvanveistoksiin, jotka siihen aikan tulivat päivänvaloon: nämä kurjat sydämettömän, tyhjän proosallisen epigonitaiteen rappeutumistuotteet tulevat ratkaiseviksi ja lisäksi väärinkäsitetyiksi esikuviksi joiden despoottisen painostuksen alla nyt kaikki tulee keinotekoisesti sterilisoiduksi, siloitelluksi, kuivatetuksi ja kuolleeksi. Ylpeän koruttomuuden, joka quattrocenton rakennuksissa oli viettäyt vertojaan vailla olevia riemuvoittoja, mutta joka luonnonmukaisesti aina voi jäädä ainoastaan erikoisesti armoitettujen luonteiden etuoikeudeksi, pitää nyt vallita kaikkia elämänilmauksia, mutta esiintyy pienten henkien käsissä pullistuneeksi, kopeaksi, itsekylläiseksi pitkäveteisyydeksi rumentuneena; yksinketaisuus muuttuu niukkuudeksi, selvyys mataluudeksi, puhtaus haalistuneisuudeksi; roomalaisen empiretyylin, taiteen, joka vastasi muinaisroomalaisten suurkeinotteljain kovan ja laihan hengenmmaailman tarpeita, pitää nyt äkkiä kohota yksinomaiseksi normiksi, korkeimmaksi ihanteeksi.

Samalla voittaa itaran ylimielinen yksinkertaistaminen, lähtökohtana muutamat antiikin veistokset, jotka tulivat tuohon aikaan päivänvaloon: viheliäisen sydämettömän ja tyhjän arkisen jäljittelytaiteen rappeutumistuotteet nousevat nyt ratkaisevasti esikuviksi, vaikka ne käsitetään väärin, ja niiden armoton paino ruhjoo kaiken muunkin keinotekoisen kuuratuksi, rosottomaksi ja kuivan sieluttomaksi. Ylväs koruttomuus oli juhlinut 1400-luvun rakenuksissa tavalla, jolle ei ole vertaa, mutta sellainen on luontojaan harvojen ja armoitettujen aluetta, ja nyt sen piti hallita kaikkia elämän aloja ja syntyä vähäisten henkien hieromana niin että se vääristyi pöhöttyen kopeaksi, omahyväiseksi ja pitkästytti pian; entinen yksinkertaisuus oli nyt koleutta, kirkkaus pintapuolisuutta, puhtaus virttynyttä; Rooman kova ja laiha "empire" oli muotoutunut Vanhan Rooman suurkeinotelijoiden sielunelämää vastaavaksi, ja nyt sitä tarjottiin äkisti ainoana sääntönä, ihanteista korkeimpana.

Haaruka ja miekka II

Amerikkalaisten tavasta siirtää haarukka syödessään oikeaan käteen on monta selitystä, mutta ei yhtään aivan vakuuttavaa. Tapa paloitella paisti etukäteen näyttää omituiselta. Meillä liha paloitellaan lapsille.

Yksi selitys tähdentää, että haarukalla syötessä vasen käsi on pidettävä pöydällä kämmen ylöspäin. Pöytäseurue näkee ettei syöjällä ole puukkoa piilossa.

Samalla tavalla väitetään, että vanhastaan vallinnut vasemmanpuoleinen liikenne johtuu siitä, että siten kulkija voi näppärästi sivaltaa vastaantulijalta miekalla pään irti.

Enimmäkseen vallitseva oikeanpuoleinen liikenne on luullakseni pelkkä valinta, jolla saattaa olla tekemistä autonkuljettajan hengissä pysymisen kanssa. Kun autojen korit oli rakenettu päreistä tai läkkipellistä, oli perusteltua, että kuljettaja jäi päällimmäiseksi, kun auto suistui tuon tuostakin tieltä.

Isoisän Willys Overlandilla (m. 1922) käytiin järvellä. Muistan asian niin, että autoi särkyi 50 kilomterin matkalla pari kertaa mutta ojaan ajattiin useammin. Piipahtanut Moskovitsh tai Pobeda tien poskessa oli kovin tuttu näky. Kun auto suistui tieltä, se nostettiin takaisin tielle. Vaativiinkin korjaustöihin, kuten männänrenkaiden tutkimiseen tai kampiakselin tarkastamiseen riitti työkaluksi jakoavain. Korjaustarvikkeina mukana oli rautalankaa ja pala polkupyörän sisuskumia.

Puukon pyhyys näkyy sota-ajan valokuvista. Armeija oli ennen erittäin nirso yksilöllisiä koristeita kohtaan. Puukko sallittiin ja sitä parempi, mitä jumalattomampi tuppiroska. Puukkojen valmistus meni tunnetusti reisille jatkosodan puhdentyövaiheessa. Sotapuukot ovat melkein poikkeuksitta kamalia, oli tuppi sitten pahkaa tai alumiinia ("kevytmetallia").

Keppiä saivat luultavasti käyttää vain upseerit - ne ovat tavallisia valokuvissa. Makeiluhaluiset näpersivät rykmentin komentajalle sauvan lepästä, jonka juurimuhkura oikeuttaa ryhmysauvan nimitykseen.

En tiedä asiaa varmasti, mutta olen käsittänyt, että keppiä käytettiin kaupunkioloissakin aseena. Kepillä oli kätevä hätistää koiria ja työmiehiä.

Toinen vaihtoehtoinen selitys olisi kävelykeppi miekan seuraajana.

Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön.

Barokkiaikakausi eli 1600-luvun alusta lähelle suurta vallankumousta miekan kantaminen muuten vain tuli muotiin, ja mitä hirveämpi sapeli, sitä parempi. Sama aikakausi oli mieltynyt roimasaappaisiin ja jumalattomiin hattuihin uskomattomine höyhenvarustuksineen.

Aikanaan ja luultavasti jälkikäteen sitten keksittiin, että miekka olisi "vapaan miehen" merkki. Kuka on katsottava vapaaksi mieheksi, siitä käytiin monta sotaa ja vallankumousta. Ylioppilaat olivat joka tapauksessa varmoja, että he ovat.

Viimeisen kerran Saksan ylioppilaat hioivat miekkansa sotaan 1866. Sen jälkeen Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa.

Filosofian tohtoreille miekka on ongelma. En ole uskaltanut mennä mihinkään promootiokulkueeseen enkä aio mennäkään. Pelkään että housut putoavat keskellä toria. Kysymys miekan kiinnittämisestä frakkiin on näet kovin vaikea, koska frakissa ei ole vyön lenkkejä. Tasavallan presidenttinä Koivisto pani suurristit kortille. Ei ole toivoa, että sellaisen saisi. Suurristiinhän kuuluu kätevä silkkinauha, sininen tai punainen. Sellaista voisi käyttää henkselinä.

Saksalaisilla oli paljon murhetta opiskelijajärjestöistä (Bursschschaft). Olivat osakunnat meilläkin välillä lakkautettuina. Edesvastuullinen esivalta on kerännyt siviileiltä tappoaseet talteen, lukuun ottamatta tohtorin miekkaa. Totta puhuen en tiedä, käytetäänkö sitä missään muualla kuin Suomessa. Englantilaisistahan ei koskaan tiedä, mutta livenä näkemäni tohtorit ovat olleet miekattomia ja lisäksi pitäneet suomalaista tohtorinhattua pelkästään naurettavana. Amerikkalaiset puolestaan ovat persoja kunniatohtorin arvolle. Luultavasti silkkipyttymme tuo heidän mieleensä - aivan oikein - pyhiinvaeltajaisien päähineen mallin ja 1800-luvun miljonääriroistojen hatut.

Eikö ainakin luvassa oleva innovaatioyliopisto voisi noudattaa poliisikunnan esimerkkiä ja vaihtaa virka-asun miekan pamppuun (ns. Nokian nuorisokasvattaja)? Kunniatohtoreille voisi antaa teleskooppipampun, mutta ne kyllä taitavat olla kiellettyjä. Rehtoristolle voitaisiin myöntää oikeus kantaa solmuruoskaa ja rehtorille nagaikkaa, etenkin kasakoille niin rakasta pitkävartista ruoskaa.

Norbert Elias

Tämäkin blogin kirjoitus on oikeastaan muistiinpano parille kollegalle ja itselleni.

Taloustiede on ala, jonka pitäisi sijoittua sievästi historia, maantieteen ja sosiologian väliin. Vallitseva kanta on silti tehnyt siitä ihmeellisen uskkonnon, jonka on toisin kuin tunnustuksellisten uskontojen todistettava joka päivä, että Jumala on olemassa. - (Alain Minc)

Suomessa aika huonosti tunnettu Elias (1897-1990) kehitti laajassa tuotannossaan interaktiivisuuden (vuorovaikutuksen) käsitteen ja kirjoitti viisikymmentä vuotta ihmistenja ihmisryhmien konfiguroinnista.

Norbert Eliasin mielestä tärkeitä eivät olleet "suureet" (ihmiset, yhteisöt), vaan näiden suhteet ja suhteiden muutokset.

Hän oli siis jo ennen toista maailmansotaa sisällä "differentiaaliajattelussa" eli pohtimassa diskreettien yhteiskuntatieteellisten yksiköiden sijasta muutoksia ja muutosten suuntaan ja nopeutta.

Olen käyttänyt itsekin aika usein tätä matematiikasta poimittua kielikuvaa - derivaatta. Olen yrittänyt väittää, että oikeudellinen teoria vertautuu lähinnä kolmeen peruslaskutoimitukseen, ja lisäksi jotkut ovat selvillä jakolaskusta.

Väitöskirjassani kauan sitten pohdin tuomarikunnan mentaliteettia ja mentaliteettien historiaa. Taustalla oli Braudel, juuri kehiin noussut Michel Vovelle, ja Norbert Elias.

Braudelin taustalla vaikuttivat Marc Bloch, jonka Gestapo teloitti 1944, ja Lucien Febvre. Aidossa Eliasin hengessä taustalla oli kuitenkin seutu, viime kädessä Elsassin riitamaa. Vuoropuhelu saksalaisten ja ranskalaisten kesken Strassbourgin yliopiston ympärillä 1800-luvun lopulla. Elsassissa puhuttiin aika yleisesti sekä saksaa että ranskaa. Meidän nykyisten on hiukan vaikea käsittää, miten kiihkeästi kielitaitoa vastustettiin Euroopan suurissa maissa 1950-luvulle asti. Ranskalaiselle oli epäisänmaallista ymmärtää saksaa tai englantia, ja esimerkiksi Winston Churchill sanoi puheessaan osaavansa kyllä ranskaa mutta pidättäytyänsä puhumasta sitä, koska ei halua ottaa tunnolleen vihollisuuksien puhkeamista naapurikansojen kesken.

Muuan sosiologian - historian avainhenkilö oli kerettiläiseksi arvioitu saksalainen Karl Lamprecht, jota on tutkittu myös Suomessa (Matti Viikari). Hän oli kiinnostunut sosiaalisista ilmiöistä, ja sitä pidettiin historiantutkijalle sopimattomana. Tilannehan muuten oli Suomessa suunnilleen sama, ja kerettiläiset olivat Väinö Woionmaa ja Eino Jutikkala. He olivat molemmat omia aikojaan löytäneet samat kysymykset, jotka mietityttivät johtavia mieliä Euroopassa.

Sotien välisenä aikana muuan kuuluisa nimi oli Karl Mannheim; hän on saanut taas ajankohtaisuutta myös Suomessa. Ranskan toisenlaisessa sosiologisessa ilmastossa, jossa perustajaisä on Emile Durkheim, Suomessa saakka on havaittu etenkin Pierre Bourdieu ja vaikeasti sijoitettava Michel Foucault. Molempien tuotannosta on jotain saatavissa suomeksi - ei paljon.

Elias kirjoitti tutkimuksia A. Weberille eli Maxin veljelle, mutta hänen uransa myöhentyi juutalaisuuden ja saksalaisuuden takia. Hän asui pari vuotta Ranskassa ja siirtyi Englantiin kolmannen luokan yliopistoo (Leicester), josta hän teki ensimmäisen luokan yliopiston.

Hänellä oli assistenttina muun muassa Anthony Giddens, ja London School of Economicsin maine, etenkin sosiologian ja taloustieteen ja tätä nykyä myös juridiikan yhdistäminen on keskeisesti Eliasin perua.

Kun tästä on väkisin tulossa propadeuttinen nimiluettelo hahmottelen tähän vanhan 1980-luvun Turun kulttuurihistorian luentoesimerkkini, joka perustuu kaikessa olennaisessa Norbert Eliasiin.

Vot.

Kun 1600-luvulla jossain helvetin kuusessa, esimerkiksi Gascognessa, varttui liian suuren ja liian köyhän maalaisaatelin piirissä eteenpäinpyrkivä nuori mies, tämä satuloi isänsä papurikkohevosen ja lähti Pariisiin etsiään onneaan. Pariisissa hän päätyi onnen kaupalla esimerkiksi kuninkaan tai kardinaalin henkivartiokaartiin, niin sanotuksi muskettisoturiksi.

Pohjaltaan jähmeässä yhteiskunnassa maalaistolvana saattoi päättää päivänsä marsalkkana. Miekka oli sosiaalisen nousun väline.

Kun Ludvig XIV ihastutti kansalaisia viho viimein kuolemalla 1715, Versaillesiin oli syntynyt sisältä ontto hovikulttuuri, jota ruokkivat Sveitsiin ja Alankomaihin asettuneet pakolaiset ja luopiot ja muutamat oman maan erakot - siis sellaiset henkilöt kuin Pascal ja Descartes.

Seuraava sukupolvi vaihtoi miekan kynään ja kieleen. Sosiaalisen nousun väline oli terävä puhe. Niin sanotut valistusfilosofit olivat joissakin tapauksissa pöljiä poikia böndeltä ja sitä paitsi sekopäisiä. Silti heistä tuli kuuluisia kaikessa maailmassa. Voltaire, Rousseau.

Tämä kehitys ei loppunut koskaan. Ranskassa on tänäkin päivänä olemassa vapaasti kelluva intellektuelli, joka mellastaa omia aikojaan kuulumatta mihinkään tiettyyn leiriin tai talliin.

Saksa jäi syntymättä 30-vuotisen sodan jälkeen, ja se oli surullinen tapaus. Keisarikuntaan eli vuoteen 1871 asti se alue, jota sanomme Saksaksi, koostui lukemattomista hallintoalueista. Valtionpäämiehen asema ja arvo saattoi olla esimerkiksi "ruhtinasarkkipiispa" tai jotain muuta yhtä mieletöntä.

Preussia lukuun ottamatta nämä "valtiot" olivat liian köyhiä pitämään yllä hoveja. Kaupungit rahoittivat onneksi musiikin. Lähes kaikki Bachit olivat kaupungin virkamiehiä. Händel ei ollut; hän oli yrittäjä.

Saksassa eteenpäin pyrkivät miehe väyläksi tuli yliopisto. Niitä syntyi myös pieille paikkakunnille ja ne olivat joskus hyvinki erikoistuneita - Göttingen, Jena, Heidelberg...

Idea oli päästä tietyn maineikkaan professorin talliin ja aloittaa sieltä käsin loputtoman laaja kirjallien toiminta. Homma sujui hyvin. Saksassa esimerkiksi palvottu armeija ei ollut uraputki, koska se oli Hitleriin asti niin hirmuisen tiukasti ansiosukujen perintömaata, samalla tavalla kuin Venäjällä. Korpraali Bonaparte olisi jäänyt korpraaliksi kaikkialla muualla paitsi Ranskassa.

Englannin uudemman historian suurin ihme on se, mitä ei tapahtunut. Marxin sitovasti ennakolta todistamaa veristä vallankumousta, jota Englannissa toiminut tehtailija Engels piti totena, ei koskaan tapahtunut. Yläluokka vetäytyi maalle ja keskittyi ketunmetsästykseen, portviinin ja sherryn juomiseen ja vilkkaaseen huoruuteen. Lontoon pankki- ja finanssimaailma alkoivat hallita viimeistään Wellingtonin aikana, ja rahamiesten ja etenki heidän vaimojensa suvaitsema lehtimies- ja kirjailijaporukka sai ansaittua arvoa.

Englannissa uraputki oli sävyisä kirjallisuus tai vähemmän sävyisä konttorityö. Esimerkiksi P.G. Wodehouse ja T.S. Eliot aloittivat kirjallisen uransa pankkitoimihenkilöinä ja vielä George Orwell poliisina Burmassa.

Yhdysvalloissa rahan ja omistamisen vaikutus oli suurempi kuin Euroopassa, mutta oli sielläkin 1600-luvulla perustettuja yliopistoja (Harvard 1636) ja erittäin vaikutusvaltaisia, lähtöjään köyhiä lehtimiehiä ja kirjailijoita (Mark Twain).

En määrittele tässä yhteydessä, mikä oli suomalainen uraputki. Ehkäpä palaan siihen.

Eliasin yhteisnimitys tälle kehitykselle on sivilisaatioprosessi. Dynaaminen eli pätevä nuorsio omaksui vallan kahvassa olijoiden tavat ja pani heti paremmaksi. Olennaisia olivat ryhmien suhteet eli konfiguraatio. Ranskan poliittinen johto on tänäkin päivänä peräisin yhdestä korkeakoulusta (ENA). Ison Britannian yllättävä uusi nousu 1959-luvun lopulla liittyi Cambridgen ja Oxfordin aseman heikkenmiseen ja puskayliopistoihin, joista ainakin Birmigham oli oivallisen hyvä. Saksasta kuoli sotien jälkeen "yleinen mielipide", ja parhaat voimat ohjautuivat liikkeenjohdon tehtäviin - lopulta myös naiset, kuten Angela Merkel. Liikkenjohto ja poliittinen johto ovat nykyisin sama asia.

Tällä pohjalla on tapojen (hyvien tapojen) historia Eliasin hahmottamana. Kysymys ei ole anekdooteista eli siis siitä, minkä värisiä sukkia on käytettävä. Kysymys on merkkijärjestelmästä, jonka haltuunotto hahmottaa vuorovaikutussuhteet.

Joku on sanonut, että Reagen ja Clinton olivat aikakauden suurimpia puhujia, retorikkoja. Luullakseni George W. Bush on parempi. Hän on osoittanut olemuksellaan, puheillaan ja luultavasti näytellyllä taitamattomuudellaan, että amerikkalaisen poliittisen johdon ei pidä puhutella Washington Postin pääkirjoitustoimittajia, vaan Homer Simpsonia. Kuvittelisin, että Bush saa Springfieldistä jokseenkin kaikki äänet.

Niin - Eliasin tuotanto on sekaisin kolmella kielellä, koska saksaksi Sveitsissä juuri ennen sotaa ilmestyyt sivilisaation historia jäi vaille kaikkea huomiota mutta alkoi saada maietta ranskalaisena taskukirjana 1974-1975. Englanniksi se ilmestyi omituisesti 1969 ja 1982. "Mitä sosiologia on" on pyörinyt pokkarina ranskaksi vuosikymmeniä, kun taas Saksassa se arvioitiin vanhentuneeksi jo ennen ilmestymistään.

Nähdäkseni tuttavieni Manuel Castellsin ja Pekka Himasen ajattelun ja tutkimuksen keskeinen puute on Eliasin sivuuttaminen. Voi olla, etteivät he erityisemmin edes tunne miestä.

Olisi syytä. Verkko- tai informaatioyhteiskunnan perustavat oivallukset löytävt Eliasin tuotannosta.

Uskomatonta kyllä, ne löytyvät myös Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriasta. Luen sitä nyt saksaksi ja hämmästelen, että Erik Ahlman, joka näyttäisi tavoittaneen Friedellin loistavan sujuvuuden, tuntuu menettäneet suomenkielisestä tekstistä kaiken olennaisen. Kaiken.

Haarukka ja miekka I

Myönsin itselleni kaksi haarukkaa tästä blogista. De bon confort. Suomeksi: menettelee. Pelkään että Micheliniltä niitä ei tippuisi. Puukkoja ja veitsiä on omasta takaa.

Kaksi siksi että toinen saattaa olla tiskissä.

Haarukka on ehkä uusin jokapäiväinen käyttöväline, ainakin nyt kun lentoyhtiöt ovat vieneet linkkareilta jokapäiväisyyden.

Hätkähdin tähän havaintoon muutamia vuosikymmeniä sitten, kun sain käsiini Norbert Elias -nimisen hippiäisen hyvien tapojen historian, joka oli ranskankielinen. Myöhemmin sitten kävi ilmi, että Elias oli hyvin kunnioitettava henkilö ja että hänen sosiologiansa on julkaistu hiukan hämmentävinä valikoimina Euroopan pääkielillä.

Pikasilmäys Helkaan ja Helmet -tietokantaan osoittaa kaksi toisarvoista suomennosta. Pääteokset vieraitten kielten varassa. Alkaa tuntua tutulta.

Ennen siis syötiin sormilla. Pöljä kansa söi kaikilla viidellä. Tämän korkean perinteen edustajia näkyi ruokalassa vielä ollessani aliupseerikoulussa 1963 - nyrkki täyteenlihapullia ennen kuin muut ehtivät.

Veitsi eli puukko oli kaikilla. Suomalaisilla on tapana korottaa todisteet takapajuisuudesta kasallisiksi symboleiksi, kuten sauna ja puukko ja miksei myös sukset - tuo epämiellyttävä tapa liikkua lukessa.

Turmeltumattomilla lapsilla on vaistovarainen halu syödä veitsellä, mutta sosialidemokraattiset äidit estävät heitä siitä. Lisäksi muuan nimeltä tunnettu kusipää keksi 1600-luvun lopulla tylpääkärkisen ja tylsän ruokailuveitsen, ja se teki aterioinnin hankalaksi.

Haarukat ilmestyvät Euroopan historiaan erikoisuuksina 1100-luvun lopulta, mutta vielä Elisabet I:n aikaan 1500-luvun lopulla niitä pidettiin pirullisena hienosteluna ja vaikutusvaltainen papisto arveli, että mokoman hiilihangon käyttämisestä voi hyvinkin joutua helvettiin.

Sorsakosken eli siis Hackmanin haarukka ja veitsi meille tutussa muodossan tulivat tuotantoon 1924. Myös Fiskars oli kunnostautunut alalla, mutta ruostumaton teräs oli kovat juttu, ja se siis tuli 20-luvulla.

Ehkä suomen kuuluisin väärinluku on rosteri, joka kuuluu omaankin sanavarastooni. Aitoa rosteria. Se ei voi olla muuta kuin Sorsakoski - Ruostumaton Rostfri. Siis sama sana kuin stainless tai Victorinoxin "inox" - ruostumaton.

Muistamani huonohampaiset vanhukset käyttivät ruokailuvälieenä puukkoa ja haarukan sijasta lusikkaa. Lusikkaan tartuttiin vastaotteella - nykyinen kynäote oli herrojen kotkotuksia.

Ikätoverini arvelivat muutenkin, että haarukka on kyllä praa värkki, mutta silmät siinä olivat vaarassa. Näkö oli mitä oli, ja kädetkin pakkasivat vapisemaan.

Sellainenkin tapaus tunnettiin, että joku hypisteli liian kuumaa perunaa kädessään ryhtyäkseen kuorimaan sitä hyvän tava mukaisesti lusikan varsipäällä. Hyvä emäntä sanoi että pistä haarukkaan. Epäluuloinen ruokavieras ryhtyi avaamaan vyötään ja pudottamaan housujaan ennen kuin väki ehti hätiin ja kielellinen sekaannus oli selvitetty.

Mutta Norbert Eliasilla (Eliaksella?) on kiinnostava johdatus ruokailun ja nousujohtoisen urakehityksen suhteista...

Outo tyyppi

Vien tämän kirjan isälleni tarkastettavaksi. Ehkä hän ottaa se lahjaksi. Hän täyttää tänään 86 eikä ole vieläkään leppynyt Vilkunalle siitä, että juhanus siirrettiin lailliselta paikaltaan.

Itse olen jo kauan sitten leppynyt siitä, että nimipäiväni on isän syntymäpäivä.

Tahtoo pätkiä tuo nimipäiväperinne.

Hitusen ihmettelen, ettei kukaan taitava diplomi-insinööri tai tohtorin planttu, joita tunnen joukon, ole keksinyt ilmiselvää liiketoimintamallia.

Muistutus sähköpostiin ja mansikkakakku noudettavana tai toimitettuna annettuun osoitteeseen. Hinta raskaimman jälkeen.

Ei ole tullut vielä työpaikoilla vastaan henkilöä, joka kieltäytyisi kakkukahvista - ei vaikka ei joisi kahvia eikä söisi kakkua.

Perinne on kovin kotimainen. Ei nyt mennä siihen, miten tämä perinne liittyy pyhimysten päiviin ja sellaiseen ja millainen hiki allakantekijöillä on, kun etunimien valikoima on äkisti paisunut.

Näin televisiossa panoroinnin päiväkodin narikasta. Jonkun natiaisen nimi oli Aava. Hieno! Yhden aikuisenUsvan tunnen ja epäilen, ettei se ole juristille paras mahdollinen nimi; amerikanenglannissa kumminkin fog ja fogger sisältävät sävyjä. You can't believe it's a law office!

Muinainen rooli-ihanteeni asianajaja Larsen E. Pettifogger (sarjakuva "Velho" - The Wizard f Id - etunimi äännetään "larceny") huokaisi kerran: "Ajattelen usein päämiehiäni. Ajattelen, mitä he tekevät minulle, jos pääsevät joskus vapaalle jalalle."

Mutta Jusseja on metsätkin täynnä niin että se nimipäivistä.

Kuvan kirjaa, Frank Hedges Butlerin 1917 ilmestbyttä teosta "Through Lapland with Skis and Reindeer" näyttäisi olevan huolimattoman tarkistukseni mukaan Suomessa yhteensä yksi kappale, sekin luultavasti varastettu Yliopiston kirjastosta.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan mokomasta, kun näin tai poikani näki sen Charing Cross Roadin divarin ikkunassa erilaisten maanis-depressiivisten joukko-osastojen historiikkien joukossa. Valitettavasti myyjä oli selvillä hinnoittelusta. £ 35 eli 52 euroa on kohdallaan. Toisaalta rahaa jäi säästöön, kun olin huomannut, että himoitsemistani 100 vuoden takaisista Baedekerin matkaoppaista on alkanut ilmestyä uusia näköispainoksia. Odotan nyt polvet koukussa Venäjä- tai Pietari-matkaopasta, jossa on Suomi mukana - siis sada vuoden takaista.

Baedekereitä valitettavasti keräillään niin että esimerkiksi tuosta tsaarin venäjän oppaasta saisi pulittaa tuhatkin euroa, ja silti se voisi olla rotansyömä.

Isälläni on hyllyssä jokseenkin kaikki merkittävä Lappia koskeva suomenkielinen kirjallisuus, tietenkin bibliofiilisiä harvinaisuuksia lukuun ottamatta.

Tämä britti löytyy Internetistä lähinnä kuninkaallisen ilmailukerhon perustajana ja ankarana autoilijana, joka tosin oli myös hiihtoklubin kantavia voimia. Kirjan valokuvissa hän esiintyy itsensä Johan Tuurin kanssa, solmio kaulussa ja liiviasu susiturkin alla.

Ilmailu- ja ilmapallomiehenä hän notkui Wrightin veljesten ja Louis Bleriot'n porukoissa. Motoristina hän oli hyvää pataa Mr. Charles Rollsin kanssa.

Kirjankuvaama matka johti Norjan Lapista Inariin ja Petsamoon. Valokuvat ovat hyviä ja tiedot suomen- ja saamenkielisiä sanoja myöten hämmästyttävän täsmällisiä.

Kirjassa on laajat liitteet, joihin sisältyy yksityiskohtaisia selostuksia muun muassa Kuolan niemimaan sisäosista ja Vienan merestä ja sen rannikosta.

Yleiskatsauksena teos näyttäisi olevan noi 70 vuotta aikaansa edellä.

Englantilaiset olivat vähän tuollaisia.

Silti arvaukseni on, että Mr. Butler oli vähintään sivutoiminen vakooja. Tekstistä huokuu sellainen havainnollisuus ja selkeys, ettei siviilimies yllä sellaiseen harrastuspohjalla.

Tuohon maailmanaikaan liikenteessä oli monenkirjavaa väkeä. Olen aika innostunut Yle Teeman vähin äänin pyörittämästä puolidokumentista "Chruchillin henkivartija". Sen alussa nimittäin kuvailtiin Churchillin matkaa Kairoon ja Transjordaniaan henkivartijan silmin. Sillä matkalla olisi käynyt kalpaten, ellei apuna olisi ollut ohjelmassa jopa liikkuvassa kuvassa esiintyvä T.E. Lawrence - Arabian Lawrence ihan itse.

Velosipedistin reittikartta

Velosipedi eli pikajalka oli Into Konrad Inhan suuri harrastus. Sivutoimisesti hän oli Suomen kaikkien aikojen paras valokuvaaja ja matkakirjailija.

Olen ollut lukevinani, että hän jopa toi Englannista maahan polkupyöriä.

Jyväskylän yliopiston Jyrki Lehtinen on paneutunut vanhojen karttojen digitointiin. Olen viettänyt hetken jos toisenkin 1600-luvun maakirjakarttojen ääressä. Niitä on paljon.

Vanhat kartat

En tiedä varmasti, kuinka paljon karttafriikkejä on. Minä yks', kumminkin.

Espoo valikoituu tähän, koska istuin käräjät ja toimin notaarina yms. 1969-1970, ja tuloksena näistä ponnistuksista sain varatuomarin arvonimen.

Siitä se alamäki alkoi. Edellinen virkanimike - hovioikeuden auskultantti - oli kyllä hienoin, mitä minulla on ollut. Rajuista ponnistuksista huolimatta en korkeimmassa oikeudessa koskaan edennyt edes virkaa toimittavaksi esittelijäneuvokseksi - se olisi ollut hieno nimike suomenruotsiksi - tjänsteförande referendarieråd.

Olen kirjoittanut kiinnitysasiain pöytäkirjan otteita sen verran paljon, että kihlakunnanoikeuden nimi on pysynyt mielessä sellaisena kuin se oli 40-luvun lopulle, Espoon (Esbo) ja Helsingin (Helsinge) tuomiokuntain perustamiseen asti.

Vanhan tuomioistuimen nimessä, siis vielä sotien jälkeen, taisivat olla kaikki Suomen kuntamuodot.

Espoon kunnan, Helsingin pitäjän, Munkkiniemen taajaväkisen yhdyskunnan, Haagan kauppalan, Oulunkylän kunnan ja Kulosaaren huvilakaupungin kihlakunnanoikeus.

Nasevaa juhannuksen jatkoa.

Pidemmittä puheitta

Hvyää juhanusaattoa.

En oikein keksi, kuka ei näihin pilapiirroksiin rakastuisi.


Jean-Jacques Sempé, " Sempé", ranskalainen pilapiirtäjä, synt. 17. elouuta 1932, Bordeaux.

Sempé aloitti uransa jo asevelvollisaikanaan mutta nousi suosioon, kun hänen piirroksiaan alkoivat julkaista vuodesta 1957 Paris-Match, Punch, L'Express, Pilote, New York Times, The New Yorker, etc.

Vuodesta 1960 hän on julkaissut lähes vuosittain. Muutamia piirroskirjoja on suomennettu ja Le Petit Nicolas-sarjaa laajemmikin (Pikku Nikke).

Kokoelmateoksia on saatavissa suhteellisen huokeasti. Käännöksistä suosittelen kirjoja Everythig is complicated ja Nothing is simple.


* Rien n'est simple (1962)
* Tout se complique (1963)
* Sauve qui peut (1964)
* Monsieur Lambert (1965)
* La grande panique (1966)
* Saint Tropez (1968)
* L'information consommation (1968)
* Des hauts et des bas (1970)
* Face à face (1972)
* Bonjour bonsoir (1974)
* L'ascension sociale de Mr Lambert (1975)
* Simple question d'équilibre (1977)
* Un léger décalage (1977)
* Les musiciens (1979)
* Comme par hasard (1981)
* De bon matin (1983)
* Vaguement compétitif (1985)
* Luxe, calme et volupté (1987)
* Par avion (1989)
* Vacances (1990)
* Ames sœurs (1991)
* Insondables mystères (1993)
* Raoul Taburin (une bicyclette à propos de son père)(1995)
* Grands rêves (1997)
* Beau temps (1999)
* Multiples intentions (2003)

Muita... (ks. Wikipedia - Un article de Wikipédia, l'encyclopédie libre.)

Very cheap for you only

Saivat ne sen valmiiksi - oikea digitaalinen mittaetsin-Leica.

Olen siis arkistoinut alalaatikkooni M 6:n ja neljä objektiivia, koska en enää osaa käyttää sitä.

Tai ehkä osaisin, mutta olen liian laiska.

Ja on 75 mm Summicron kinkkinen tarkentaa.

Näin M 8 rungon hinnan 4 300 euroa. Kenno on ratkaistu mikropeilijärjestelmän avulla. Vinjetoituminen eli kulmien mustuminen pysyy aisoissa.

Kamera-lehden (5/2007) kirjoittaja arvioi tuloksen suuren nimen arvoiseksi, kunnes kohina saapuu jossain ISO 640 paikkeilla.

Pidän yllä Leicaa ja Omegaa samasta syystä - en niiden kalleuden takia. Kyllä romuille tulee hintaa, kun liimaa niihin tarpeeksi timantteja, silaa kullalla, kaunistelee kananmunilla, sivelee sianlihalla, panee paljon voita päälle.

Mutta on joitakin kojeita, joiden tarkkuus ja täsmällisyys on taideetta tai mahdollisesti taiteen vastakohta, insinööritaitoa. Molempia ihailen suuresti.

Ihailen niitä samalla tavalla kuin nuoria ja nuorehkoja naisia - kunnioittavan välimatkan päästä ja korisematta kuuluvasti. Saahan sitä lepuuttaa silmiään. Eikä ole tuota rahaakaan vaivoiksi asti.

Vastoin yleistä luuloa bloggaan yli pyhien. Lukekaa vaikka sitten syksyllä.

Jos arvelette, että olen hullu, olette kyllä oikeassa, mutta tässä asiassa ette. Toimin takapäivystäjänä jotta perheellisemmät voivat viettää juhannusta rauhassa. Aattona ajattelin vetää vanhempieni kanssa pullot Pommacia.

Otin "Rovaniemen markkinoilla" -elokuvan laatikkoon talteen. Katsoin alkua ja haltioiduin niistä junanvaunuista ja linja-autoista. Itse asiassa laulutkin kuulostivat näppäriltä, vaikka ei se Repekään pysynyt sävelessä, toisin kuin Esa Pakarinen.

Niin että taidepuoli on hallinnassa.

Suunnittelen itselleni tupakkalainsäädännön mukaista toimistotilaa. Paikka on oikein näppärä, koska keräyspaperille ja talousjätteille on valmiiksi laatikot.

Miten olisi kirjelomake

Kemppisen biokompostoiva laki- ja blogiasiaintoimisto - - -

Tyytyväisyys taataan - - -

Rahat takaisin tai ilmainen pitsa!!!

Tyhmä ja ilkeä

Televisio lupaa näyttää dokumentin Pilote-lehdestä, jota ilman ranskalainen sarjakuva ei muka olisi kaltaisensa. Se on kustannusliike Dargaud'n lehtiä.

Dargaud on iso firma edelleen. Rikkaus oli varhain kuolleen Goscinnyn (Asterix) ja suhteellisen vanhana kuolleen Morrisin (Maurice de Bevere - Lucky Luke) luomaa.

Morris kävi jopa meillä kotona Kirkkonummella yhden kerran ja kirjoitti pari omistusta nähtyään, että minulla oli Hergén itse kirjoittama pätkä silloin pelottavassa kirjassa "Tintti Neuvostojen maassa".

Monsieur Dargaud'n olen tavannut Champs-Elysées'n vaatimattomassa Fouquet -ravintolassa. Tunsin olevani kuin vaatetäi frakin rintamuksella. Ehkä se oli tarkoituskin.

Dargaud'n suuruus perustuu myös jossain määrin väkivaltaiseen käyttäytymiseen vanhempaa ja vähemmän loistokasta belgialaisyhtiötä kohtaa. Dupuis, jonka sotia edeltänyt valttikortti oli Spirou, menetti paljon tekijöitään Pariisiin.

Tuli jännä tunne Dupuis'llä käydessä - 70-luvun alussa. Kaupunki on Charleroi ja ihan vieressä on menneisyyden muistomerkki Waterloo.

Nyt löydän Wikipediasta omia muistojani. Katselin ketkä kaikki ovat kuolleet. Melkein kaikki.

Ranskalaisen sarjakuvan yksi hyvin tärkeä haara on tyhmä ja ilkeä sarjakuva. Hara-kiri -lehti, joka minulle tuli aika monta vuotta, käytti alaotsikkoa "journal bête et méchant", tyhmä ja ilkeä lehti. Se joutui vähintään kerran viikossa vakaviin poliittisiin ja taloudellisiin vaikeuksiin, koska sen maaperä oli sama kuin pilapiirtäjä Sinén ja hengenheimolaisten - jatkuva, armoton ja läkähdyttävän hauska jumalan, kodin ja isänmaan pilkka.

Minulla on hyllyssäni tallella "pikku-Jeesuksen seikkailut" (kirjoittanut Cavanna - kuollut). Esimerkki huumorista: kuva, ehkä Carravaggion Ristiltäotto; kuvateksti: "Jeesusta tuodaan Kaanaan häistä."

Värivalokuva ruhoutuneesta peukalosta. Kuvateksti: P. Joosefin peukalo valokuvattuna vain tuokio sen jälkeen, kun 7-vuotias pikku-Jeesus oli murjaissut faijan verstaassa ensimmäisen vertauksensa.

Säälittelen joskus Vasemmistoliittoa ja Vegaaneja ja Prekariaattia. Missä on hirvittävä huumori? Ei poijat ja tytöt vakavia asioita edistetä totisuudella!

Oikeastaan Ranskan vaihtoehtolehtien suuri anarkismi alkoi hiipua miellyttävän pornografiseksi sarjakuvaksi 1968 mellakoiden johdosta. De Gaulle oli eronnut ja kuoli. Hara-kiri julkaisi asiasta kansikuvan ja sai siitä painokanteen. Pompidou, jota kukaan ei muutenkaan enää muista, ei ollut yhtä innostava hahmo. OAS oli kukistettu, Algerian sota oli päättynyt.

Ranskan elokuvan uusi aalto murskautui rantaan. Vuonna 1970 Godard oli tehnyt kaikki kiinnostavat elokuvansa ja Resnais samoin. Godardin "poliittista kautta" Hullun Pierrot'n jälkeen ei monikaan kehtaa kehua sytyttäväksi. Truffaut, joka osoittautui joukkosta vahvimmaksi, siirtyi hyvin selkeästi lempeisiin elokuviin, ja rohkenisin väittää, että vuoden 1970 "La Sauvage" oli viimeinen suurteos. Lempparini on "Morsian pukeutui mustiin" (1968).

Jälkikatsannossa pidin ehkä eniten Wolinskin ja Pichardin "Paulette"-sarjasta. Varhaisessa keski-iässä olevalla piristävä annos seksiä ja "tietoisuutta" (awareness amerikaksi).

Sääli että Pichard uppoutui sadomasokismiin, jota aatteeseen vihkiytymättömät eivät tunnetusti oikein kestä. Oikeastaan saman aikakauden italialainen Milo Manara kävi lähellä samaa pakkomielteiden labyrinttiä ja toinen italialainen Guido Crepax taisi jäädä houreidensa vangiksi.

Kirjoitan tämän muistiin itselleni, koska yhä englanninkielisemmät kulttuurikriitikkot ja kulttuurihistorioitsijat näyttävät joutuvan johdonmukaisesti harhateille. Ranskalaisten kummallisuus - joka viimeksi näyttäytyi vaaleissa ja niihin liittyneissä tapahtumissa - näyttää olevan mahdoton selittää ja vaikea ymmärtää.

Ranskalaisilla on taito viljellä törkeyksiä kevyellä kädellä. Jo Apollinaire ja ennen häntä Musset hankkivat tarpeellista rahoitusta kirjoittamalla ostavan yleisön tarpeisiin sangen sikamaisia tarinoita. Pierre Louys oli siinä ammatissa ylittämätön.

Hara-kiri muuttui Charlie Hebdo -lehdeksi ja alkoi sisältää myös amerikkalaisia sarjakuvia. Vieläkin - tässä on tämän kirjoituksen pointti - sarjakuva ja tilapäislehdistö on Ranskassa elokuvaan ja kirjallisuuteen ja chansoniin verrattava suuri ja pysyvä vaikuttaja.

Valitettavasti on niin, että vain vähän käännetään. Ja valitettavaa on myös se, että sekin vähä on jokseenkin vaikeaa. Siis käätäminen. Sillä ihan niin kuin kirjoissa sanotaan, kieli on kulttuurissa kiinni ja sävyjen löytäminen on niin vaikea.

Mainitsemani kuvankaunis "Paulette" aloittaa muistini mukaan jonkin sarjan puhekuplalla: "Nyyh, minulla on nälkä ja jano, pissittää ja olen inhimillisen läheisyyden tarpeessa."

Vain muutaman dollarin tähden

Raha on joutunut aiheettomasti huonoon maineeseen.

Se on muun ohella signaali tai informaatio.

Päästökauppojen sanotaan osoittautuneen epäonistuneiksi. Ajatus onnistui yhdessä olennaisessa asioissa. Eräille päästöille saatiin rahassa laskettu hinta.

Rahallisesti päästöt olivat olleet samassa asemassa kuin sade ja kaunis ilma, eksternaliteetteja, markkinailmiöiden ja siis hintojen tuolla puolen.

Kun yritykset saivat eräin paikoin mahdollisuuden ostaa, myydä tai vaihtaa oikeutta laskea haitallisia kaasuja ilmaan, saatiin hyvin mielenkiintoinen tieto. Kiinnostus oli laimeaa.

Siitä nähtiin, ettei tiettyjen kaasujen peseminen ollut alkuunkaan niin kallista kuin oli väitetty. Pesureita alkoi ilmestyä savupiippuihin kovaa vauhtia. Pian haitallisten jätteiden käsittelyn kustannukset oli siirretty hintoihin eli markkinoille.

Vau.

Nyt tiedämme, mitä kaasuputki maksaa, mutta emme tiedä, paljonko Itämeri maksaa.

Sovittiin tapaamisesta Tuomiojan kanssa maanantaina. Ajattelin kysyä, pohdittuani erilaisia vaalituloksia, paljonko yksi demari maksaa. Luulen että he eivät ole laskeneet.

Yritän ajatella taloudellisia, uskonnollisia ja kulttuurisia ongelmia pitäen mielessä periaatteen "people are no fools".

Jos ihmiset eivät halua jotain, se näkyy. Markkinoilla laskentayksikkö on raha. Vaaleissa laskentayksikkö on ääni tai edustajanpaikka.

Pekka Ahmavaara sanoi monta vuotta ennen siirtymistään eläkkeelle SAK:sta, että järjestöllä on sama ongelma kuin savupiipputeollisuudella: väärä sijoittuminen kartalle, väärä ikärakenne, surulliset tulevaisuuden näkymät.

Aimo Myllylä -vainaja - vankeinhoidon virkamies ja suuri oivaltaja - selitti aina kaikille halukkaille, miksi vankeja ei panna "rehelliseen työhön". Selitys alkoi siitä, että Konnunsuo on loppuun kuokittu ja että varavankiloiden sikalat tuottavat kovaa tappiota.

Rehellisessä työssä oleva vanki on vähän niin kuin kadonnut demari, roolihenkilö maailmassa, joka oli.

Jakoavaimella ohimoon

Hyvä ministeri Pekkarinen ja te kaikki muut!

Innovaatiot ovat kaikkien huulilla. Rahaakin on varattu. Innovaatio on sanana helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ellei kerrota, miten sellaisia kehitetään.

Sovitaan että tarkoitamme sanalla ”innovaatio” etenkin elinkeinotoiminnassa hyödyllisiä (tehokkuutta lisääviä) uudistuksia, jotka ovat yleensä teknisiä mutta yhä useammin myös menetelmiin liittyviä. Tämän lisäksi on olemassa merkittäviä sosiaalisia innovaatioita, sellaisia kuin esimerkiksi erilaiset vertaisverkostot.

Ongelman ydin on lainsäädäntöön ja oikeudelliseen ajatteluun sisältyvä perinpohjainen väärinkäsitys. Sitä olisi ryhdyttävä kiireesti oikaisemaan.

Patenttien ja tekijänoikeuden sanotaan toimivan kannustimina eli insentiiveinä keksijöille ja tekijöille. Lisäksi nämä kaksi ja tavaramerkki kolmantena ovat sallittuja ja ehkä välttämättömiä kilpailunrajoituksia, jotka estävät investointeja valumasta sivullisten hyödyksi.

Kiihoke-ajatus tuli oikeudelliseen ajatteluun hyvin kauan sitten. Taloustieteellinen tutkimus ja tieto olivat silloin aivan kehittymättömiä. Itse asiassa hyvin suuri osa ekonomistien merkittävistä oivalluksista on tehty vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Väitän että innovaatioiden alueella markkina on toisaalta hyvin kehittymätön ja että monin tärkein kohdin markkinahäiriöt estävät hintamekanismeja toimimasta.

Insentiivit kohdistuvat vääriin tahoihin.

Jos halutaan edistää esimerkiksi matkapuhelinten tuotantoa, on keskityttävä tuotteisiin, joilla on kysyntää, ja poistettava tuotannon esteitä. Tällä alueella valtiovalta on tunnetusti toiminut ja onnistunut esimerkillisesti. Ei Nokian suuruus ole pelkästään Nokian ansio.

Kun halutaan edistää innovaatioita, kysynnän olemassaolo sisältyy jo käsitteeseen. Uudistus uudistuksen vuoksi on englanniksi ”novelty”, joka on tarkoittaa myös tarpeetonta roinaa.

Oletamme, että patentti ja innovaatio liittyvät yhteen ja että patentti on kannustin. Se tarjoaa tilaisuuden tuoda laitteita, valmisteita ja menetelmiä markkinoille ja ansaita niillä rahaa.

Miksi patentointi maksaa?

Miksi patentista on myöntämisen jälkeen suoritettava vuosimaksuja?

Miksi valtion ylläpitämä patentin hakumenettely on niin mutkikasta, että keksijän on käytännössä aina käytettävä asiantuntija-apua. Patenttiasiamiehet ovat erikoisosaajia eivätkä millään muotoa ilmaisia.

Kun halutaan edistää innovaatioita ja siis samalla patentointia, valtion pitäisi maksaa menettelyn kulut ja lisäksi poistaa patenttimaksut ja suorittaa niiden sijasta myönnettyjen patenttien haltijoille lahjapalkkiota niin että nämä pysyisivät leivän syrjässä kehitellessään keksintöään markkinoille.

Patenttioikeudenkäynnit ovat tunnetusti menneet mahdottomiksi. Myös Suomessa patentinloukkauksen kohteeksi joutunut saa varautua maksamaan kuluina ainakin sata- kaksisataa tuhatta euroa. Saako niitä koskaan takaisin, se on epävarmaa. Moni alalla toimiva juristi arvioi, että suurimmat yritykset kävelevät kylmästi pienten yli tietäessään, ettei pienillä ole kuitenkaan rahaa oikeudenkäyntiin. Tämä näyttäisi olevan totta etenkin kasvualoilla, kuten tietotekniikassa ja bioteknologiassa.

Eikö valtion olisi estettävä tämä? Riita-asiain oikeudenkäynnin pitäisi olla hyvin halpa julkinen palvelu, koska se on verrattavissa turvallisuuteen (armeija ja poliisi) ja terveyteen (sairaalat ja terveyskeskukset).

Lainsäätäjä tuijottaa väärään tahoon.

Sekä patenteissa että tekijänoikeudessa puhutaan sikin sokin ihmisistä ja firmoista. Keksijä on usein ihminen; tekijä on aina ihminen. Tilanteen mukaan patenttioikeus esitetään keksijöiden oikeutena ja tekijänoikeus tekijöiden oikeutena.

Taloudellisesti mitaten keksijän ja tekijän osuus onnistuneen keksinnön tai teoksen liikkeelle panemasta rahasta on keksimäärin alle 2 prosenttia, useimmiten paljon vähemmän.

Perinteikkäimmällä alalla eli kirjoja julkaistaessa tekijän osuus kirjan hinnasta on laskennallisesti noin 5 prosenttia (arvonlisävero ja ainakin 20 prosenttia sidoksen osuutena vähennettiin jo ”ohjevähittäishinnasta” silloin kun sellaista käytettiin). Tekijä saa parhaassa tapauksessa puolen painoksen laskennallisen tekijänpalkkion. Jos kirja maksaa kaupassa 25 euroa ja painos on suurehko 2 000, kirjailija saa 1,25 euroa kirjasta eli 1 250 euroa kirjan ilmestyessä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä siinä onkin kaikki, ja jos tekijällä on muita tuloja, tuosta summasta menee vielä vero.

Normaalisti tekijän ja keksijän tienesti on paljon tätä pienempi.

Sitten taas toisaalta tekijänoikeuteen ja patentteihin tukeutuva teollisuus on kolmannes tai jopa puolet Ruotsin ja Suomen bruttokansantuotteesta. Ruotsissa väitetään musiikin liikevaihdon olevan suuremman kuin metalliteollisuuden.

Alan bisnes ei siis näytä todellakaan tarvitsevan valtion tukea eikä lahjapalkkioita.

Patenteissa yksityisten ja yksittäisten keksijöiden merkitys on hyvin pieni. Merkittävä keksinnöllinen toiminta on kautta aikojen keskittynyt suuryrityksiin ja niiden tutkimuslaitoksiin.

Yliopistojen välillinen merkitys on suuri, mutta uusi laki korkeakouluissa tehdyistä keksinnöistä on sekä omituinen että tarpeeton. Se ei kannusta ketään. Korkeakouluilla ei liioin ole henkilökuntaa eikä resursseja harjoittaa mielekästä toimintaa patenteilla. Eiväthän yliopistomme ole koskaan pystyneet edes taloudellisesti järkevään julkaisutoimintaan. Työnjako on vanhastaan se, että kannattavat kirjat julkaisevat yksityiset yritykset ja kannattamattomat julkaisevat yliopistot.

Etenkin tekijänoikeudesta levitetään alan yritysten ja järjestöjen toimesta johdonmukaisesti virheellisiä mielikuvia. Aina kun firmat haluavat laajentaa – joskus kuluttajien turmioksi – monopolioikeuksiaan, esiin marssitetaan joku tunnettu ja hyvin pärjäävä taiteilija, joka parahtaa itkuun puolustaessaan oikeuksiaan.

Siinä ei jää yksikään silmä kuivaksi. Tietysti tekijöiden on saatava kohtuullinen ja mielellään joskus kohtuutonkin korvaus luovuudestaan. Mutta kun he eivät käytännössä saa, ja sitä ei koskaan mainita tekijänoikeudesta keskusteltaessa.

Ajatus hyödyllisen toiminnan tukemisesta julkisin varoin on hyvin vanha. Eri muodoissa sitä on pidetty yhtäjaksoisesti yllä nyt 600 vuotta. Tarkoituksena on nykykielenkäytön mukaan luoda toimivat markkina.

Mutta kun pitäisi edistää markkinaa, edistetäänkin firmoja, ja se on eri asia.

Markkina on niin yksinkertainen asia, että sitä on vaikea ymmärtää. Jos ihmiset osoittavat haluavansa ostaa bensapihejä autoja, jotka ovat lisäksi vähäpäästöisiä, sellaisia ilmestyy kauppoihin ja suursyöpöt väistyvät. Jos kaupunkilaiset siirtyvät virkistäytyäkseen sankoin joukoin tuplaviskistä espressoon, se näkyy nopeasti jopa katukuvassa.

Tätä perusmekanismia ei saa enää hukata epämääräisiin puheisiin sosialismista, vapaasta yrittäjyydestä tai globalisaatiosta. Tämä on ihan totta. Polkupyörät ovat suosittuja, ja kaupungit rakentavat kiitettävästi kevyen liikenteen väyliä.

Muutkin kuin minä väittävät, että ”aineettomat oikeudet” kuten esimerkiksi musiikki ja erilaiset äänet ja liikkuvat kuvat ovat iso juttu.

Tähän mennessä on jo moneen kertaan nähty, että nämä alat eivät edisty omin voimin ja että joka tapauksessa suuriarvoisena pidetty tuotanto sotkeutuu ahneiden kansainvälisten yrittäjien saappaisiin.

Patenteissa kansallinen suorituskykymme on surkea, mutta eipä sitä toimintaa toisaalta tuetakaan muualla kuin metsä-, elektroniikka ja metalliteollisuudessa, ja metallissakin oikeastaan vain Kone, Konecranes ja Metso.

Yliopisto-opetuksessa uusiin keksintöihin ja uusiin teoksiin tähtäävää toimintaa ei ole otettu mainittavasti huomioon.

Meillä ei ole koko maassa yhtään tekijänoikeuden tai patenttioikeuden professuuria. Informaatio- ja teknologiaoikeudessa on yksi; se on minun professuurini Lappeenrannassa. Kun kerron asiasta saksalaisille, ranskalaisille tai englantilaisille juristeille, nämä eivät ole uskoa korviaan. Oletteko te aivan hulluja? Eivätkö ministerinne ymmärrä mitään? Mitä teillä opetetaan juristeille, insinööreille ja kyltereille? Riksuäkeen rakennetta ja salaojituksen oikeuskysymyksiä vai?

Siis, ministeri Pekkarinen ja te kaikki muut – tässä olisi perustelu paljon puhutulle innovaatioyliopistolle ja järkeenkäyvä selitys sille, miksi niputettaisiin yhteen tekniikka (patentit), taide (tekijänoikeus) ja kauppakorkeakoulu (kaupankäynti näillä kahdella).

A-pilari

Ei kukaan pakota lukemaan autotestien miehekästä murinaa. Turha sitten valittaakaan.

Hiukan kuitenkin mietityttää että kaksi kotimaista aikakauslehteä ja sanomalehdet ovat hapeneita kuvailemaan auton moottorin käyntiääntä. Edesvastuuttomuutta hipovat aikamiesten puheet revittelystä mutkaisilla pikkuteillä.

Juuri nämä tarinat johtavat ensiapuasemille ja ruumishuoneelle.

Onnettomuuksien tutkinnassa mainitaan aika harvoin, ettei kuljettaja ollut tehtävänsä tasalla. Harva on. Varsinkaan autokoulussa ei opeteta hallitsemaan ylinopeuksia yllättävissä tilateissa. Yllättävä voi olla kuoppa sorassa tai savi asfaltilla.

Olen valmis leimaamaan "ajo-ominaisuudet" kyseenalaiseksi iloksi ja kiihtyvyyden ja moottorin ominaisuudet harhautukseksi.

Tiedän että ihmiset maksavat näistä asioista ja tahtovat tällaista.

Paasilinnan kaksi liikenneohjelmaa menneisyyden päiviltä on nähty televisiossa ja voi olla, että ne löytää nyt Ylen verkkopaikoiltakin. Ne nähtyään voi lisätä turvavöiden ja kattonopeuden seuraan kolmannen, ihmeellisen asian: asennemuutos.

Kyllä asenteet ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Hevosmiehen mentaliteetti hallitsee enää niitä, joilla testosteroni voittaa serotoniiin.

Haluaisin ajaa niin kuin raitiovaunu, jonka istuimilla on vesisankoja kantta vailla. Muunlaiseen liikennöimiseen ei ole ilmennyt viime vuosina tarvetta.

Minulla ei ole mitään moottoriajoneuvoja eikä moottoriurheilua vastaan. Luulisin kumminkin, että moottoripyöräily saattaa hyvinkin olla hieno taitolaji ja päästää samalla tavalla maiseman sisään kuin polkupyörä. Moottoripyörissä on se puoli, että kun joku 50 täyttänyt rupeaa sovittamaan ajohaalareita, työtoverit hierovat käsiään: pian aukeaa viransijaisuus tai virka. Väittävät näet, ettei sitä lajia opi enää isolla iällä.

Osittain ulkomaalaiseen aineistoon perustuva suomenkielinen autolehti Auto Bild Suomi on outo sekoitus konepornografiaa ja asiaa.


Nyt lehdessä selvitettiin kaksi asiaa, joita olen miettinyt kovasti. Omassa autossai, joka kestotesti siis jatkuu, on ainakin yksi vika. A-pilari on kovin paksu.

Kun meiltä lähtee, pikkutien varressa on uusia taloja, joissa on tuhottomasti lapsia. Vaikka heitä ei olisi näkyvissä, on syytä ajaa erittäin hiljaa ja varovasti. Vanhempien kiellosta huolimatta juuri apupyöristä päässeet laskettavat Kallen kalliolta tielle eli autojen eteen. Vielä vaarallisempi paikka on tulo asfalttitielle, joka on tuhatvuotinen Kuninkaantie. Oikealta eli ylämäestä tulee pyörilijöitä täysillä, silmät lasittuneina ja räkä poskella. Pyörätiellä on etuajo-oikeus. Siinä on kyllä syytä pysähtyä.

Tässä esimerkki A-pilarista. Etuviistoon jää kuolleet kulmat. Kaupunkiliikenteessä niistä on vaivaa. Täytyy muistaa nyökyttää ja pyörittää päätään.

Kuvassa on toisenlainen auton malli, jossa A-pilari on jaettu luultavasti lujuutta uhraamatta kahtia.

Lehti on testannut parinkymmenen auton näkyvyyden sekä eteen, sivulle että taakse. Tulokset ovat erittäin pelottavia. Otsikon mukaan useistakin autoista näkyvyys ulos on samaa luokkaa uin sukellusveneestä.

Ilkeät eli siis taitavat testaajat ovat myös mittailleet katveita auton edestä ja takaa - miten lähellä marketin ostoskärryt tai naapurin polkupyörä jäävät näkymättömiin.

Pitkiä ovat.

Lehden suuntautuneisuus saattaa näkyä siinä, ettei vertailuun ole otettu oudon suosittuja katumaastureita.

Pidättäydyn tuomitsemasta, koska omiin asenteisiini vaikuttaa Kaliforniassa oppimani selitys "tapa tai tule tapetuksi". Jos siis haluaa itse pysyä hengissä El Camino Royalilla ja sen sijaan tappaa toisia, on syytä käydä kaupassakin Cherokeella tai vastaavalla. Massa ratkaisee. Ajattelutapa on epämiellyttävä, vaikka onkin levinnyt laajalle ja näkyy meilläkin myyntitilastoissa.

Tämä autokirjoitelma ei perustu mihinkään itse kokemaani. Kunhan olin yllättynyt lehdestä.

Tiettävästi vakuutusyhtiöiden tilastojen mukaan kolarien kannalta vaarallisimpia paikkoja ovat markettien pysäköintialueet.

Olen palauttanut mieleeni palomiesten konstin. Pitäisi pysäköidä ruutuun aina nokka lähtösuuntaan eli peruuttamalla. Sateella ja talvella se on iso asia. Kesälläkin tarkkaavaisuus saattaa olla toista tullessa kuin hehtaarihallissa harhailtua, kassalla kiukuteltua ja kassien kanssa punnerrettua. Siellä parkkipaikallakin vilistää jalan sekä lapsia että aikuisia, osa valmiiksi kylmän raivon vallassa.

Eturauhasta hoonattaessa

Täytyisi ehkä kirjoittaa uudelleen uusiksi koko informaatio-oikeus.

Tutkin YLE:n Areenan sivuja ja tunsin häpeää.

Tekijänoikeus on hinnoittelukysymys. Se on hinnoitelukysymys kahdessa mielessä. On löydettävä hinta ja siihen liittyvä maksutapa. On osattava hinnoitella.

Jotta tuohon pääsisi, on oltava tietoa eli informaatiota asiakkaista ja tietoa, jonka avulla tietoa voi käyttää.

Televisiomainoksissa valehdellaan, että kaupan pitämisessä palvelu olisi tärkeä asia. Eiköhän tuo sijainti ole se tärkeä.

Asiakkaista useimmille euron osat, joita sanotaan kai senteiksi, eivät merkitse juuri mitään. Kaupankäynnissä, vakuutustoiminnassa ja pankki- ja pankkiiritoiminnassa kaikki tulot muodostuvat senteistä, ei euroista. Maksuvalmiuden lisäksi vaikuttaa vain se, mitä jää viivan alle.

Tavallisen, arkisen marketin pitäminen on tavaroiden sijoittelun taidetta. Stockmann Herkku ei ole oikeastaan kalliimpi kuin Alepa. Sieltä tulee vain ostetuksi kalliimpaa tavaraa ja ehkä enemmän.

Ajattelin palata tähän asiaan hankittuani hiukan elämänkokemusta. Sitä saisi kukaties oman mielenkiinnon kohteista, espressosta ja vesistä. Näppituntuman mukaan maultaan välttävä espresso maksaa kahdesta neljään euroa ja saattaa heittää viiteenkin. Venetsian torilla maksoi kaksikymentä. Luotettavan tiedon mukaan espresso-kupillisen aineet maksavat noin 0,05 euroa. Espresson myyminen olisi siis huoneenvuokraa eli bisness toimii, jos asiakkaita on paljon eivätkä he jää aikailemaan pöytiin. Jos jossain on, kuten Bulevardin kahvisalongissa tai Strindbergillä, mukavampi tuoli tai sohva, lähetetään tarjoilija kysymään viiden minuutin välein, onko kaikki kunnossa ja saisiko olla lisää.

Ruotsissa tullaan tarjoamaan ilmaista pootooria (påtår, kupin täyttäminen), tarkoituksena saada asiakas ulos ja paikka vapaaksi.

Ystäväni ja huonetoverini Herkko H. lähetti minut Lidliin, jossa on kuulemma vissyä halvalla. Jotain sellaista olin epäillyt. On tullut joskus ostetuksi Perrieriä tai Pellegrinoa Stokkalta. Ei ole halpaa eikä ole hauskaa kanniskella lasisia pulloja, jotka taitavat vielä päätyä luonnon rasitukseksi.

En ole tohtinut käydä Lidlissä, koska kilpailijat järjestivät sille mediassa niin kuuman vastaanoton. Luultaasti kysymys on myymälästä, joss "kunnon ihminen" ei käy.

En ole kysynyt enkä ehkä jaksaisi kuunnella, miten YLE sai järjestetyksi Elävän arkiston rinnalle Areenan. Luulisin että rahalla. Luulisin että hyvin pienellä rahalla. Luulen itsekin luovuttaneeni Ylelle yksiä ja toisia oikeuksia kirjallisesti; en osaa pitää puotia eli siis keskustella ohjelmien tekemisen hinnoista ja ehdoista.

Kun nyt pohdin asiaa, tie blogistiksi on suora ja liukas. Kirjoittamisella ei näet ole vuosikymmeniin ansainnut juuri mitään. Olin aikoinani hyvin nopea kääntäjä ja vähän liiankin nopea kirjoittaja. Silloin pääsi ahkeroimalla kymmenen tuntia päivässä parhaimmillaan nuoremman lehtorin ansioihin, joka oli mielestäni ihan hyvä.

Sitten palkkiot alkoivat laskea ja vastaavasti tuli siirrytyksi sellaisiin kirjallisiin töihin, joissa palkkio oli kieltämättä sivuasia.

Nyt en enää tiedä hintoja.

Kuvittelisin, että jos tekisi sopimuksen vähälevikkisestä kirjasta eli runoista tai katkoproosasta, kustantaja saattaisi maksaa siitä tuhat euroa tai kaksi brutto, ja siihen se jäisi. Ei olisi häävi kuukauden palkaksi. En ole kuullut että kukaan olisi kirjoittanut sitten Rimbaud'n kuukaudessa hyvää kirjaa. Huonon kirjan kirjoittaisin itsekin siinä ajassa.

Juttelin eilen yhden Kimmon kanssa rikosoikeuden yleisistä opeista. Porthania oli korjattu. Hiuka aavemainen tunne: olen ollut täällä ennenkin. Muistaakseni Pentti Voipio piti rikosoikeuden peruskurssia samassa salissa, jossa kysyin eilen Raimo Lahdelta, että eläkkeelle ei ole vielä sitten jääty. Raimo oli silläkin kurssilla paras. Meneillään oli syksy 1964.

Mietin sitten rikosoikeuden yleisiä oppeja pohdittavana olevaa "empiiristä oikeustiedettä" vasten. Kuvastaako uusittu rikoslaki yhteiskunnan arvoja ja ratkaiseeko se yhteiskunnan ongelmia.

Vastatkoon kukin kohdaltaan. Itse en vihjaa, että rikoslaki olisi jollain tavalla huono. Päin vastoin, vankkaa työtä, eikä kaikkiin roistomaisuuksiin tietenkään pääse käsiksi.

Mutta tämä johtaa takaisin tekijänoikeuteen, joka on elinikäinen kiusa. Se on niin vaikea ja ihmeellinen. Ja kuitenkin se on käytännössä melkein aina "työehtosopimus", jolla päätetään, etteivät työn tekijät saa tarpeeksi rahaa. Toisaalta se on myös tupo, koska joukkoa parhaita tekijöitä pidetään hengissä vippaskosteilla, kuten apurahoilla ja tilaustöilläl. Niin kuuluu.

Räpsyttelen Ylen Areenaa ja löydän heti Taksitolpalla eli Daksidolpalla-ohjelmasta jakson, jota en olekaan kuullut. Keskustelevat siinä eturauhasen hoonaamisesta ja mietin, kuinka monta kymmentä vuotta siitä on, kun sylintereitä hoonattiin eli hiottiin. En ole alan miehiä mutta epäilen, että toimenpide on jäänyt viime vuosina vähemälle, kun taas eturauhasen hiominen on suurtakin muotia, vaikka ei kai se sytytyksee vaikuta.

Enoni opetti aikoinaan veljilleen sisäisen kitkan merkitystä piirtämällä klubiaskin kanteen auton moottorin vääntökäyrän kierrosten lisääntyessä. Mieleeni jäi "Se on niin kuin pikkupoika kusisi." Tätä opetusta saaneena olen siitä erin käsittänyt, että sielullisessa elämässä on sama sääntö. Voiman lisääminen johtaa lopulta vain siihen, että paikat palavat.

Näyttää olevan aikamoinen liikenteen kohina Areenan ympärillä.

Suosittelen ristin maalaamista peräseinään. Tänä päivänä radio- ja televisiotoiminta muuttui. Olen kieltämättä hiukan järkyttynyt. Katsoin hädissäni jopa toissapäiväisen aamutelevision, vaikka ei sieltä mitään mielenkiintoista tullut.

Jungner kuuluu sanoneen, että tallentavat digiboksit tulevat tarpeettomiksi. Voi olla perääkin.

Kehotan tutustumaan tekniikan ja tekijänoikeuden ihmeelliseen saavutukseen, kuitenkaan unohtamatta, mitä kirkkoisä sanoi.

Areenan julmuus, teatteri saastaisuus ja atleettien hyödyttömät temput eivät kiinnosta niitä, joiden kulku käy taivaaseen.

Päivän sana

Päivi Tiilikka väittelee tänään lehtiartikkelin aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta.

Onnittelut ja onnitelu myös työn ohjaajille, joita ovat ainakin Antti Kivivuori ja Pia Letto-Vanamo. Väärinkäsitysten välttämiseksi - tämän väitöksen kanssa minulla ei ole mitään tekeistä, paitsi että tunsin kirjoittajan jo hovioikeudessa hänen esittelijäaikoinaan. Hän oli jo silloin huomiota herättävän fiksu ja nätti.

Aihe on hyvin vaikea. Se liittyy välillisesti myös verkkokirjoittamiseen ja ehkä kuviin. Vahinko että vain välillisesti.

Näkemäni perusteella väitöstutkimuksen kuolematon ansio on ihmisoikeusnäkökulman kytkeminen aivan käytännöllisiin ongelmiin.

Yksilön suoja on korkea asia, mutta mitä se on euroissa?

Kirjoittaja vastaa ja pohtii etevästi muun muassa tahallisuutta, kirjoituksen ja vahingon aiheutumisen yhteyttä ja myös periaatteessa korvausvelvollisten piiriä.

Viimeksi mainittu kysymys on meidän verkon perässä polskuttavien kannalta hyvin olennainen. Jos läpiä päähänsä puhuva tai kirjoittava henkilö on joku kurja juoppohullu raukka, jolla ei ole osoitetta eikä omaisuutta, järkevä juristi sanoo, että antaa olla.

Kunnia on katkera juoma, kirjoitti Mishima. Lisäksi se on kallis juoma.

Aion hoitaa virkaa, johon olen itse itseni nimittänyt, eli kansansivistää näistä asioista. Päivi Tiilikan kirja menee tuohon keskeisimpien käsikirjojen hyllyyn. (Sivumennen sanoen keskeisistä keskeisin ja kallein on Heinosen ynnä muiden Rikosoikeus, rikoslain kommentaari.

Vahingonkorvauksesta, josta tässä on kysymys, on pari uuttakin kirjaa, mutta ei mitään todella tyydyttävää.

Lakimieslukijoiden huomioon: Tiilikan seikkaperäisesti käsittelemä vahingonkorvauslain korvauspykälä 5:6 § 1 muuttui vuonna 2006.

Lakimiesjupinoista: kaikki tiedotusvälineet näyttävät leimanneen hallituksen jääväykset eli esteelliseksi ilmoittautumiset Sipoon alueliitosasiassa poliittisinan temppuina.

Ne eivät ole sitä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ajanut sangen jyrkkää linjaa, ja Suomen Korkein oikeus on antanut viime vuosina hyvinkin monta prejudikaattia asiassa.

Arvoisa lehdistö ei ymmärrä asiaa.

Nyt noudatettu, tiettävästi oikeuskansleri Nikulan tähdentämä sääntö on selvä: sama henkilö ei saa olla päättämässä asiasta kahteen kertaan.

Hovioikeudessa asian esitellyt henkilö ei voi esitellä samaa juttua korkeimmassa oikeudessa. Jyrkän kannan mukaan välitoimen ratkaissut tuomari (takavarikko, väliaikaiskielto tms.) ei sovi ratkaisemaan itse pääasiaa.

Sääntö on järkevä.

Sitä sovelletaan niin, että jos virkavastuussa oleva päättäjä on ottanut riittävän julkisen kannan asiaan, hän ei voi sen jälkeen olla ratkaisemassa sitä. Nähdäkseni mm. Vanhanen ja Pekkarinen ovat jäävänneet itsensä tällä perusteella, eli oikein.

Hurjimmat professorit ulottaisivat tämän esteellisyyden myös yleisiin kannanottoihin, minä en.

Jos virkatuomari N.N. lausuu lakimiespäivillä, että häne mielestään henkisen kärsimyksen korvaamisessa yksilön suojan loukkaamista koskevissa jutuissa on noudatettava suurta pidättyvyyttä, jotta painokanteet eivät muodostuisi "lottoamiseksi", tämä ei mielestäni estä tuota tuomaria ratkaisemasta painokanteita ja niihin liittyviä vahingonkorvausvaatimuksia jatkossakin.

Suomessa tuomarit ovat olleet hyvin varovaisia yleisissä kannanottoissa. Mielestäni he ovat olleet liian varovaisia.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että tuomarit eivät juurikaan julkaise artikkeleita. Nuorempana ja väitöskirjassani arvelin sen johtuvan enimmäkseen taitamattomuudesta ja pelkuruudesta.

Asialla on toinenkin puoli. Jos nyt esimerkiksi Paavo Nikula olisi kirjoittanut tai Jaakko Jonkaa kirjoittaisi oikeudellisesta ongelmasta, artikkeliin tarttuisi instituutiolta lainattua arvovaltaa.

Palaan jälleen kerran blogin ihanuuksiin. Tässä edustaa vain itseään. Muistan sen ajan, kun olin Helsingin Sanomien kova kolumnisti. Minua häiritisi hyvin pahasti se, että sanoillani on lehden levikin paino. Jos nyt haukun jonkun vaarattoman pikku kusipään, ehkäpä hän haukkuu takaisin. Jos tein sen Hesarin kolumnistina (ja arvostelijana), sain välillä kuullut, että asiaomainen seisoo Lauttasaaren sillan kaiteella ja aikoo hypätä.

Halitoosi ja muuta

Clive James, Cultural Amnesia. Notes in the Margin of My Time. (2007)

Luin kirjan hyvin huolellisesti, kaikki 900 sivua. Kirja on hyvin merkittävä. Kirjallisuus, musiikki ja taide yhdistyvät politiikkaan ja filosofiaan, ja mukana on myös havaintoja historiantutkimuksesta. Höysteenä on epätavallinen määrä kyntömiehen järkeä. Teksti on sujuvaa, monin paikoin hykerryttävää. Kirjoittaja ei kertaakaan kompastu sukkiinsa eikä nukahda saappaisiinsa.

James on jäsentänyt kirjan taitavasti. Kaikki artikkelit näyttävät koskevan henkilöitä, jotka on valittu mielenkiinnon eikä edustavuuden perusteella. Jokaisessa esseessä livetään asioihin, jotka oikeastaan eivät kuulu otsikkoon, mutta kirjoittaja on silti halunnut ottaa ne esiin. Usein hän on halunnut ottaa nimenomaan ne esiin.

Kirja on murheellinen osoitus siitä, mihin mainion, ehkä maailman parhaan, kirjallisuuslehden valtapiiri päättyy. James on ”The New York Review of Booksin ” ahkera avustaja. Lehti on ollut muutamia vuosikymmeniä kirjallisuuden piirissä itsenäisin ja avustajakunnaltaan paras. Aivan erinomainen ratkaisu on keskittyminen esseemuotoisiin kirjallisuusjuttuihin. Pieniä pakkoarvosteluja ei ole. Turhia uutisluontoisia juttuja ei ole. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen tasapaino on hyvä. Lukija tuntee saavansa todellisen tilaisuuden pysytellä ajan tasalla.

Ylimääräistä pornografiaa ovat kustantajien, etenkin yliopistojen kustantamoiden mainokset selostuksineen julkaistujen teosten sisällöstä.

Lisäksi lehdellä on verkkoversio, joka sisältää hyvin vaikuttavan arkiston. Kirjoittajina on kymmenen – kaksikymmentä nimeä huipulta, siis nobelisteja, Booker-palkinnon saajia jne.

Lehden ja Clive Jamesin kirjan ongelma on esseen toiseksi korkein taso. On kirjoittajia, joiden vainu osoittaa heidät tärkeimpiin teemoihin, ja sasmalla kirjoittamisen taito on niin huima, että tekstin sujuvuus, iskevyys ja hauskuus peittävät sen pintapuolisuuden.

Niin. Älä unta näe.

Esimerkiksi Heideggerista ja Wittgensteinista kirjoitettu osoittaa, että James kaatuu epäpuhtauteen, jonka nimi on englanniksi ”outreaching”. Ilmaisua käytetään, kun joku ottaa niin pitkiä askeleita, että perse repeää.

Jos näin kivasti voisi todella kirjoittaa vaikeimmistakin asioista, minkä vuoksi sitten ilmestyy työläitä romaaneja, hämäriä runokokoelmia ja ennen kaikkea tuhatsivuisia tutkimuksia, joista ei tahdo saada vähällä yrittämisellä selvää?

Vastaus: ei se ole mahdollista.

Tacitus ja Montaigne ovat sekä Jamesin että minun ja miljoonan muun lukijan silmissä huippuja. Molemmat ovat vaikeita. Se ei johdu vain iästä. Vaikeus on sama kuin näitä kahta ihailleen ja plagioineen Shakespearen vaikeus – eivät hänen näytelmänsä ole junalukemista. Niitä luetaan junassa. Olen itsekin lukenut. Mutta ne ovat niin hyviä, että ne siirtyvät suoraan uniin ja häiritsevät seuraavan päivän ja viikon töitä. Niistä tulee toisin sanoen hiukan hulluksi.

Jamesin kirjaa luin Lontoossa, lentokoneessa ja kotona ja ellen olisi tehnyt pieniä lyijykynämerkintöjä, en muistaisi, mitä hän nyt oikeastaan sanoikaan. Muistan Paratiisikurun ja Ampupään ja Luirojärven Lupukkapään rinteestä nähtynä, vaikka itse asiassa olen nähnyt ne kesäisessä komeudessaan vain yhden kerran, elokuussa 1955. Muistan näyn, äänet eli oikeastaan äänettömyyden, hajut ja ennen kaikkea tunnelman.

James jää kiinni pienistä virheistä. Kirja on liian iso pysyäkseen eheänä. Se on elämänaikaisen lukemisen summa, mutta kuin retrospektiivinen taidenäyttely. Esseiden keskinäinen suhde jää epäselväksi.

Tämä on kirjankustantajille yksi hyvä syy välttää esseekokoelmien julkaisemista. En muista Suomen kirjallisuudesta yhtään esseekirjaa, joka olisi todella kokonainen. Siihen ei Erno Paasilinna edes pyrkinyt. Siihen ei Yrjö Hirn yltänyt.

Arvaan että tämän takia Tuomas Anhava jätti julkaisematta esseekokoelman. Myyntiin tullut on kerätty hänen kuoltuaan, ja hyvin on kerätty, ja on todella hienoa että se saatiin aikaan. Mutta kirja on selkeästi Anhavan hienoja, kohdittain loisteliaita kirjoituksia eri ajoilta. Otavan julkaisema iso kirjallisuuskirja ”Kirjojen Suomi” (toim. Juhani Salokannel) on oivallinen, mutta silti vain antologia. Siihen on pelastettu unohdukselta etevää kirjallisuudentutkimusta, mutta ei sen lukemisesta viisastu, ja syy on jälleen sama. Kirjoitusten keskinäinen merkitysverkosto puuttuu.

Tässä on muuten Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin hienous. He kirjoittivat kumpikin pari kokonaista kirjaa. Harvinaislaatuinen saavutus!

Joskus kirjoittaja onnistuu välttämään ansat kirjoittamalla elämäkerran, mielellään itsestään. Elias Canettin kolmiosainen omaelämäkerta on esimerkki. Se on unohtumaton.

Clive James näet kirjoittaa koko ajan itsestään kahdella tavalla. Hän palauttaa mieleen lukukokemuksiaan ja muistuttaa usein, että hän on australialainen, joka on tullut Englantiin ja Yhdysvaltoihin vähän vieraana.

Tämä on hyvä.

Mutta hän on jostain syystä epävarma itsestään ja turvautuu koulumestarimaisuuteen. Hän selittää ainakin kolmekymmentä kertaa, miten oikein on ryhtyä opiskelemaan venäjää tai saksaa tai ranskaa tai espanjaa tarttumalla suoraan hyväniitiseen teokseen ja sanakirjaan.

OK. Neuvo on monissa tapauksissa hyvä. Mutta mikä tarve hänellä on tolkuttaa sitä? Luultavasti hän käyttää näin läpinäkyvää keinoa osoittaakseen, että hän on aikamme oppineimpia henkilöitä ja lukee kaunokirjallisuutta kuudella tai seitsemällä kielellä.

Toivottavasti vaikutus englantia äidinkielenään puhuviin on tyrmistyttävä. Skandinaaveihin ja hollantilaisiin tämä ei tehoa. Meillä on ollut ja on ihmisiä, jotka tekevät saman vähin äänin. Etenkään kyky liikkua germaanisen, romaanisen ja anglosaksisen kentän sisällä ei ole erikoinen, ei vaikka siihen lisättäisiin slaavilainen. Ja vielä jäävät pohjoismaiset kielet ja suomi. Ja tietysti antiikki eli kreikka ja latina.

Tätä lukija ei anna hevin anteeksi. Kirjailija saa toki osoittaa, miten oivallinen ihminen hän itse asiassa on. Kirjan kirjoittaminen on jo tekona ylimielisyyden osoitus.

Mutta kirjallisuudessa on se kirottu välimatkan sääntö, jota edellä mainittu Anhava muuten teroitti oppilailleen ja esimerkiksi WSOY:n Ville Viksten käytti keskusteluissa hanakasti.

Taidetta eli kirjallisuutta on sellainen teksti, joka on syvästi persoonallista mutta on siitä huolimatta liukunut vähän matkan päähän kirjoittajastaan. Jos lukija tuntee kirjoittajan hengityksen poskellaan, se on paha asia, koska kirjoittajan hengitys haisee.

Luultavasti en osaa selittää tätä asiaa. Se on liian lähellä estetiikan teorian ”objektivoitumista”. Mutta se on totta kuin mikä. Jospa turvautuisin vanhentuneeseen kielenkäyttöön ja sanoisin että mestarillinen teos on keinotekoinen eli artefakti. Ikkunasta avautuva maisema saattaa olla kiehtovampi kuin juuri yksikään maalaus, mutta se ei ole taideteos. Japanilainen puutarha on taideteos, koska se on keinotekoinen ja täynnä erilaisia haravointeja ja bonsai-puita ja ties mitä.

Valpas lukija osaa kysyä, miksi näin perinpohjaisesti haukuttavaksi on otettu ulkomaalainen esseekokoelma, josta hyvässä lykyssä ei koskaan kuultaisi tässä maassa mitään. Se on sen verran korkealle viritetty, että tuskin siitä tulee taskukirjaa Akateemiseen kirjakauppaan.

Syy on kyllä selvä. Asioita, huomioita, havaintoja, syvälle mieleen uurtuvia sitaatteja ja kiteytyksiä on erittäin paljon. Lisäksi kirjassa esitellään suuri määrä tutustumisen arvoisia tekijöitä. Arvaan että juuri kukaan ei tunne kaikkia esseen saaneita nimiä edes hämärästi.

Vai miten on? Anna Ahmatova, Peter Altenberg, Louis Armstrong, Raymond Aron, Walter Benjamin (kirjoittajan mukaan kupla), Marc Bloch, Jorge Luis Borges, Robert Brasillach, Sir Thomas Browne… Franz Kafka, John Keats, Leszek Kolakowski, Alexandra Kollontai, Heda Margolius Kovaly, Karl Kraus, Georg Christoph Lichtenberg, Norman Mailer, Nadezhda Mandelstam, Golo Mann, Heinrich Mann, Michael Mann (elokukuvaohjaaja – ”Heat” – raivokkaat suosionosoitukseni tälle valinnalle), Thomas Mann, Mao Zedong, Chris Marker, John McCloy…

Puhtaat jauhot pussissa? Tuskin. Luultavasti särmikkyyteni on kateutta. Olisin halunnut itse kirjoittaa tällaisen kirjan, mutta luultavasti en osaa. Tai…?

Joka tapauksessa ihmisen päässä on jotain pahast vialla, kun ostaa omalla verotetulla rahallaan tuhatsivuisen kirjan, kantaa sen laukussa matkoilta, lukee ja kirjoittaa postauksen blogiinsa. Siis ilmaiseksi.

Ja tuntee muiden hullujen tavoin olevansa yksi harvoja täysijärkisiä.

"Tuuli nousee - on tohdittava elää.

Suunnaton ilma sulkee kirjani.

Maininki tohtii murskautua kiviin -

lentäkää sivut päivän sokeuteen!

Murtukaa aallot, joilla purjeet käyvät

kyyhkyinä kirkon katon kuohussa."

(Valery)