Vapuksi menee

Työväen ja talonpoikien liitto, ylioppilaiden juhla.

Sirppi tarkoittaa talonpoikia. Vasara tarkoittaa työläisiä. Kaunis merkki, jossa on jo oraalla islamin puolikuu.

Ylioppilaiden entinen juhlapäivä, Kukanpäivä, on yleensä säältään parempi kuin tämä.

Viis minä näistä, koska olen kuitenkin kotona ja luen vanhoja Aku Ankkoja. Ennen oli Kulosaaressa erään Oton syntymäpäivän merkeissä vapun vastaanotto, mutta Otto kasvoi aikuiseksi ja ryhtyi hävittäjälentäjäksi. Juhlat hävisivät. Hyvien juhlien kuuluu.

Pojalleni Laurille en ole vieläkään hankkinut piippikeppiä. Voi olla, että ei olisi vieläkän myöhäistä. Ratkaiseva laiminlyönti tapahtui 1971. En tiedä, myydäänkö piippikeppejä enää. Maailman kirjat ovat sekaisin. Alahärmässäkin on vuoristorata. Alahärmässä!

Vapun juhlistamiseksi muistelen silti suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa, joka vaikutti niin suuresti kaikkeen elämäämme ja koko persoonallisuuteen. En ole tosin käynyt maassa enkä aio käydä. Yhden kerran olin menossa Viipuriin, mutta pakoputki putosi autosta. Siitäkin on 20 vuotta. Jos rikon tämän päätökseni, rupean käymään siellä kerran viikossa. Lappeenrannasta pääsee helposti. Itse asiassa olen tavannut monia ihmisiä, jotka ovat käyneet Neuvostoliitossa tai Venäjällä.

Vapun tunnelmassa mainitsen jälleen kerran, etten ole kuulunut laululiikkeeseen enkä osallistunut maanpetokselliseen toimintaan 1970-luvulla. Valitettavasti se ei ollut niinkään valtioviisautta kuin muita kiireitä.

Neuvostoliitto unohtuu. Lehdessä luki, että vain Reino Paasilinnan oli edustamassa EU-parlamenttia Venäjän duuman juhlassa. Uutisessa ei mainittu asiaa, joka minuun Reksassa on tehnyt syvimmän vaikutuksen. Paasilinnan pojat eivät päässeet aikanaan kouluihin ja ottivat sitten vahinkoa takaisin niin että Reinokin on oikea tohtori. Mutta hän jo sitä ennen hän opiskeli Venäjää ja sai Neuvostoliitossa venäjän äidinkielen opettajan paperit.

Saavutus on ulkomaalaiselle uskomaton. Tietojeni mukaan tämä neuvostolainen tutkinto oli täysin todellinen eli se edellytti huimaa kielen hallintaa. Meillä on maassa pieni määrä muitakin ihmisiä, jotka suoriutuvat vaativista ja epäkiitollisista tehtävistä.

Päivän sana on J.K. Paasikiven ministeri Steinhardille kirjoittamasta kirjeestä 27.5.1941 (Foreign Relations of the United States 1941 I, Washington 1958., s. 30).

"Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.

Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää.

He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi.

He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty.

He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa.

He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuten perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa."

Yläluokkalaiset

Muistan niin tarkoin tuon koulurakennuksen, vaikka aloittaessani 1955 oikealle oli valmistunut lisärakennus.

Joskus pohdin, sisältyisikö asiaan kaikkien aikojen liiketoimi vai olenko vain ymmärtänyt väärin - koko Suomi ja Sukkenpakka, niin kuin Särkelä itte asian ilmaisi, on täynnä samanlaisia 1950-luvun koulurakennuksia. Päädystä puuttuvat räystäät, ja katonharjan kohdalla on viisi tai seitsemän salaojaputken päätä ilmastointia varten.

Tietääkseni ne kaikki koulut on suunnitellut arkkitehtitoimisto Lappi-Seppälä & Martas. Sen käsialaa voi tarkastella myös Lauttasaaressa.

Tietääkseni Jussi Lappi-Seppälä oli rakennushallituksen pääjohtaja, kaikkien aikojen partiopoika, Stålhandsken kasvinkumppani eli siis huomattu Poikien Seikkailukirjaston kirjoittaja, ja merkittävä kokoomusvaikuttaja ja kouluneuvosten kaveri.

Suuresti suosimani hakukkone a9.com näyttää sukunimellä valokuvia, muun muassa taloista.

Mutta kun eilen kirjoitin yläluokkaisuudesta, niin tänään jatkoin ajatusta yläluokkalaisuudesta. En nimittäin osaa tulkita sitä ilmiötä, että ihminen muistaa kirkkaasti koulussa ylemmällä luokalla olleet mutta ei kuollakseenkaan alempien luokkien oppilaita.

Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka kehuvat olevansa samasta koulusta. En muista. Kysyn maalaisittain sukunimeä ja sitten yleensä jäljet johtavat johonkin sukukuntaan. Valitettavasti vain Lahti on Kauhavan yleisin sukunimi.

Maalainen tapa menee näin, että kerron äidilleni tai tädilleni, että vastaan tuli sellainen ja sellainen kaveri, joka on meidän koulusta, ja tämä kaveri selitti, että hänestä on tullut vallan lääkäri tai poliisi tai vastaavaa. Sitten mietitään sukunimeä. "Vähän niin kuin Hirvijoelta tai Ylikylästä."

Sitten mietitään edelleen, kunnes oivalluls syttyy - "Mutta sehän on Uiton Matin Lempin Vilahon vaimon poika!"

En koskaan muista kysyä Isosompin Sakelta, onko hän sukua Pikku-Sompille (pienikasvuinen Isosomppi), jolla oli kuuleman mukaan aina niin kiire kunnan asioissa, että hän juoksi polkupyörää taluttaen kun ei ehtinyt hypätä satulaan.

Yläluokka

Cambridgessa kuulee aika vähän Oxfordin englantia eli sitä kieltä, jonka nimitys on oxonian. Oxfordin ja Cambridgen yhteisnimitys on Oxbridge. Kahdestaan nuo yliopistot onnistuivat lähes tuhoamaan maan 1930-luvulla. Sodan jälkeen perustettiin kiireesti yliopistoja landelle, Skotlannin perinteisten lisäksi. Tätä nykyä maailman huippuja löytyy hakematta esimerkiksi Leedsin tai Birminghamin yliopistoista.

Yliopiston vakoilijarengas - The Cambridge Five - eli Kim Philby ja kumppanit tekivät lähes mittaamatonta vahinkoa maalle hankkimalla Neuvostoliitolle sotilaallisesti tärkeitä tietoja.

Kahden eliittiyliopiston maailmassa oli paikallaan suhtautua maanpuolustukseen nuivasti, kommunismiin innostuneesti ja heteroseksuaalisuuteen kummastuneesti.

Tavallaan erikoista, että näillä yliopistoilla on entinen maineensa. Ehkä se liittyy siihen, että ne ovat niin hyviä ja että niissä on edelleen sekä opetusta että tutkimusta ajatellen valtavan vahvaa väkeä.

Omaa lastani en lähettäisi Stanfordiin mistään hinnasta ja Columbiaankin vain sydän pamppaillen mutta Berkeleyihin mielellään. Oxfordista ja etenkin Cambridgesta on ollut puhettakin. Ne ovat todellisia vaihtoehtoja, jos nuori suomalainen aikoo hankkia hurjan koulutuksen.

Yliopistomaailmassa puhetapa on sitä vastoin suomalaista erikoisesti miellyttävä, koska englannista saa selvän melkein yhtä vaivattomasti kuin Yhdysvalloissa.

Yleensähän Lontooseen tultua edessä on pieni shokki, kun ei ymmärrä mitään. Erittäin suuri osa ihmisistä, joiden kanssa joutuu puheisiin kulkuneuvoissa ja hotelleissa, puhuu niin vahvalla It-Pakistanin aksentilla, että mitään ei ymmärrä, ja loput taas, esimerkiksi kahviloissa ja pubeissa, cockney-tyyppistä puhekieltä, josta ei liioin tule hullua hurskaammaksi.

Englanti on luokkayhteiskunta, ei tosin yhtä vakavasti ja aggressiivisesti kuin Ruotsi, mutta kumminkin.

Suomessa kaikki on muuttunut 15 vuodessa tai 5 vuodessa. Suomi on nykyisin luokkayhteiskunta, jossa Ruotsin malliin hurskastelu ja selvien tosiasioiden kieltäminen on edelleen suosittua.

Meillä on ensi kertaa kautta aikojen suomenkielinen yläluokka.

En ajattele näitä konjunktuuri-ihmisiä, jotka ajavat heikkolaatuiseksi muuttuneella Mersulla tai BMW:n rasvaisemmilla malleilla. Ajattelen Volvo-väkeä, joka ei ripusta rahoja rinnoilleen.

Muutoksen myötä yläluokkainen ääntämys ja sananvalinta ovat tehneet pesän kieleemme. Ihminen sähköttää oman käsityksensä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemastaan hyvin tehokkaasti.

Luultavasti murteiden uusi tuleminen on osa tätä ilmiötä. Lappeenrantaan junalla matkustaessa kännykän kenttä katoaa juuri siinä kohdassa, Lahden ja Kouvolan välillä, jossa junan matkustajat alkavat lipsua karjalan murteeseen ja sanoa "mie" ja "sie". Tulin Raumalta bussilla, joka on nopea ja mukava. Bussiemäntä puhui ihanan rajua poria Huittisiin asti. Siellä on auton vaihto. Uudessa autossa bussiemännän ääntämisen murteellisuus katosi kerrasta. Ei ollut enää tiellä kivei.

Luulisin olevani itse yksi näistä yläluokan huijareista, koska saan oivallista palvelua elämän kaikissa kauppaliikkeissä aivan siihen katsomatta, millaiset kamppeet sattuvat päälle. Tai voihan naamakin olla toisille tuttu.

Yläluokkainen nuoriso on kehittänyt uuden artikulaation, joka tulee kireästi kurkusta ja jossa lausemelodia on oudosti nouseva, lauseen loppua kohti kiekaiseva. Passiivin korvaaminen sanalla "sä" on lähes pakollista.

Yläluokkaisuutta tavoittelvien säätiedottajien ja television haastateltavien aatelistunnus on tätä nykyä sana "tosiaan". Olen laskenut viisikintoista esiintymää lyhyen säätiedotuksen aikana.

Vanhat kunnon "tota" ja "niinku" vaipuvat keskiluokan reikäisen siivilän läpi yhä alemmas. "Tuota noin" ja "ikäänku" ovat ottaneet niiden aseman suosituimpina sidesanoina.

Niin se käy.

("So it goes" oli Kurt Vonnegutin tavaramerkki. "Niin se käy" ei ollut oikeakielinen ilmaisu silloin kun suomensin Vonnegutia. Kun olin vielä nuori ja lupaava, Saarimaat ja Kettuset rypistelivät kulmiaan myös virkkeen aloitukselle:"Sitä astuu johonkin huoneeseen ja huomaa tulleensa vanhaksi."

Laulu ja soitto

Sukulaisuus lähetti Raumalle. Seminaarissa, joka on nykyisin yliopiston opettainkoulutuslaitos, muisteltiin 110-vuotisjuhlien yhteydessä kansankoulujen musiikinopetusta.

Miksi laululla oli niin suuri sija ja keskeinen merkitys?

Nykyiset opiskelijat ja runsas yleisö esittivät välillä tämän seminaarin muinaisen opettajan Axel Törnuddin lauluja. Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin.

Ymmärsin vasta aikuisena, että silta tarkoitti tässä permantoa eli lattiaa. Tarina oli kaikkian julma mutta sävel tarttuva. Opiskelijat esittivät sadan vuoden takaisen, laajakaistaa ennakoivan "Telefoni Afrikassa".

Asia jää arvoitukseksi - mutta koulumusiikista tuli kyllä käytännössä loppu joskus vuoden 1995 vaiheilla.

Illalla istuimme puhumassa niitä näitä, ja poikani sanoi näyttävänsä, miten HiFi-kaiuttumet voivt toimia ja miltä kuulostaa kuuden kaiuttimen kotiteatteriääni DVD:ltä.

Se sattui hyvin, koska en ole ennen ainakaan asettunut kuuntelemaan. Olen ollut sangen tyyvyäinen stereoihin ja sitten toisalta telvisioon ja sen peltiseen ääneen.

Kun katsottiin pätkä "Amadeusta", hätkähdin aika pahasti. Olen viime aikoina nautiskellut kuuntelemalla puhetta, etenkin BBC:n Shakespeare-levyjä. No. Tässä Amadeuksessa puhe osoittautui yhtä ilmeikkääksi kuin musiikki.

Sitä en olisi arvannut.

Sitten kuunneltiin Bachia Leipzigin torilta ja vielä jotain muuta.

Tämä on siis toinen taiteen laji - elokuva, jossa on ääni. Oma korvani ja kehitykseni oli jäänyt 1960-luvun tasolle. Vaikka olen puhunut kieleni rokahtumille mediakonvergenssista, ei ole vain ennen käynyt mielessä, että konvergenssi voi tuotta toisenlaista elokuvataidetta. Ja toisenlaista musiikkia. Hain takkini ja sanoin että pitäähän lapsenlasten päästä nukkumaan. En iljennyt miettiä, että esimerkiksi suuri ooppera ja sangen suuri määrä muuta musiikkia olisi käden ulottuvilla.

Jos nämä tulosvastuulliset nyt vaikka saneeraavat Kansallisoopperan hengiltä - edes kansakoulu ei ole juurinut meistä täysin sitä henkeä, että milloin jokin on todella kaunista ja mieltä liikuttavaa niin kuin lentävä joutsen, niin tapetaan se varmuuden vuoksi.

Saraste ja muut nuoret

Etsiskelin J.-P. Sarasteen yhteystietoja hänen täyttäessään 50 vuotta. En löytänyt. Ehkäpä onnittelut menisivät perille näinkin.

Tietojen löytymättömyys on samalla oman epäsosiaalisuuden merkki. Ei tule niin paljon pyörittyä porukoissa.

Viimeksi tavattaessa Saraste sanoi, että oikeastaan esimerkiksi viulunsoiton opettaminen kakaroille menee yleissivistyksen piikkiin. Todella koulutettavia ovat ne, jotka ovat jo kolmen vanhoina sellaisia, ettei heiltä saa revityksi viulua kädestä.

Päätin muistaa kertoa tämän lapsilleni. Niin kauan kuin he olivat nuoria, varoittelin heitä aina kulttuurin ja liikunnan vaaroista, neuvoin heittämään kirjat nurkkaan ja notkumaan kulmilla keppanapullojen kanssa. Eivät uskoneet.

Kahden vuoden päästä täyttää sitten vuosia E.-P. Salonen. Niilä oli aikoinaan SYK:ssa mielenkiintoinen luokka, kertovat kollegani tietotekniikkaprofessorit Mäntylä ja Tirri - muun muassa juuri Salonen, joka fuskasi läksyissä käyrätorven soitto verukkeena. Rinnakkaisluokan suurimpana hampparina pidettiin Antti Herliniä, josta ei tulisi mitään, vaikka isällä olikin jokin konepajyritys.

Sarasteen porukoissa on vietetty muutama muistettava ilta, kuten silloin Askolassa. Muut yrittivät puhua asiaa ja venäläinen pianisti näyttää hengenvaarallisia temppuja paistinveitsillä, mutta me yhden kaverin kanssa lauloimme ulkomuistista kansakoulun laulukirjaa läpi. Kaveri pysyi äänessä, toisin kuin minä, mutta minä muistin sanat. Kello kaksitoista soitimme Joonas Kokkoselle ja lauloimme Sarasteen johdolla "En etsi valtaa, loistoa". Emme etsineet.

Yhden kerran Los Angelesissa pääkonsuli Maria Serenius kalpeni, kun esitimme Jaakko Ryhäsen kanssa kaksiäänisesti körttivirsiä. Ääniä oli kaksi, koska Ryhänen lauloi nuotilleen. Demonstroimme, miten yhdeksäs isku on paussi. Osoitimme vastaansanomattomasti, että pohjalaisvirressä säkeet ovat usein vuoroon lyyrisessä mollissa, vuoroon kirkkosävellajissa. Lapuan taisteluvirsi (Herra Jeesus kun kanssamme) heittää muistaakseni miksolyydiseen.

Duuri ja molli ovat herrojen kotkotuksia ja aika viimeaikaisia. Modaalisuus soi läpi sekä virsissä että kansanlauluissa.

Ulkomaan pellet olivat sen näköisiä, etteivät he oikein kestäneet eivätkä hyväksyneet suomalaista veisuuta.

Rapistelin tietokoneeni kovalevyjä eilisen päivän ja puoli iltaa. Sukulaispoika Jussi neuvoi oivallisen softan WhereIsIt, jota käyttäen saa vähällä vaivalla syntymään tietokannan CD- ja DVD-levyistään ja vielä kiintolevyistä. Kun siis haluan paikantaa vaikkapa Maitometsässä-levyn, jonka muuan blogin lukija käsittämättömän jalomielisesti minulle postitti, näen nyt, että kysymyksessä ovat levyt 31 ja 32. Levyjä säilytän irrallisissa mutta numeroituina tussilla muovitaskuissa pakastuspusseissa, jotka ovat muutenkin tarpeellista tavaraa erilaiseen säilytykseen ja kuljetuksen. Pakastuspussit ovat kaapissa, koska levyjen säilyttäminen hyllyissä ei tunnu tarpeelliselta.

Katselin tietokantaani, ajattelin Sarasteen syntymäpäivää, ja tunnelma oli depressivo ma non troppo.

Elämä on kuin kiintolevy.

Aion opettaa tämän Eerolle ja Ollille, kun lähden nyt Raumalla kysymään, mitä Eerolle ja Ollille kuuluu. Ja Laurille. Ja Jaanalle.

Isoisä aina sano, että elämä on kuin kiintolevy. Tiedät aina, mitä siellä on - yhtä samaa. Yhtä samaa yhä uudelleen ja uudelleen. Päiväykset ja joskus tiedostomuodotkin vaihtelevat, mutta kaikki ne 32 000 tiedostoa ovat tieteellisiä.

Tiede on sellaista, jossa hyvinkin tunnetut asiat kerrotaan taas kerran, omin sanoin. Tiede on omaperäistä, jos esimerkkejä muutetaan. Jos saksalaisessa käsikirjassa väitetään virheeksi, että myy vanhalle miehelle harmaan hevosen, joka ontuu, niin suomalaisena tiedemiehenä on kirjoitettava että ruskean lehmän.

En tiedä. Joskus tuntuu, että alan antaa elämälle anteeksi.

Panen suklaarasian kassiini. Onhan sekin totta, että elämä on kuin suklaarasia.

Viipuri ja Lappeenranta

Lappeenrannasta pitäisi löytymän teloitettujen ruumiita. Arvellaan, että he olisivat Viipurista paenneita, omien ampumia.

Viipurin menetyksestä on viime päivinä kirjoiteltu lehdissä ja esitetty käsitys, että kaupungista luovuttiinkin vapaaehtoisesti ja että kysymyksessä oli kukaties päämajan tai päämajoitusmestari Airon juoni. Lähteeksi on mainittu Heinola rotaryklubi.




En esitä mielipidettä enkä tuomiota. Lappeenrannan asiaa en tunne riittävästi, vaikka sitä kyllä kysellään minultakin jatkuvasti. Viipurin menetyksen tunnen yksityiskohtaisen tarkasti ja olen lukenut ja jopa aikoinani arvostellut Hesariin siitä kertovia kirjoja.

Muinoinen opettajani, professori, kertoi myös henkilökohtaisesti, miten häneltäkin lensi konepistooli kasekseen, kun lähdettiin juoksemaan karkuun kaupungin edustalta hautausmaan kohdalta.

Haluan vain yhdistää nämä kaksi juttua kokoavaan näkökohtaan. Sain itsekin puolitoista vuotta sitten odottamattomia kommentteja, kun mietin, mahtoiko sodissa mennä erikoisen paljon köyhien pitäjien huonoja miehiä, varsinkin punikkien poikia.

Jos Lappeenrannassa olisi teloitettu omia sellaisessa tilanteessa, ettei asiasta jäänyt mitään papereita, kysymys voisi olla myös vihollisista eli neuvostoliittolaisista. Sotavangin surmaaminen ei ole oikeudellisesti aivan ongelmatonta. Vakoojan eli esimerkiksi vieraaseen univormuun pukeutuneen surmaaminen voi olla hyvin perusteltua, jos hänet yllätetään esimerkiksi tuhoamistoimista.

Jos teloitettuja löytyy, tieto ei vieläkään ole jälkeläisille miellyttävä. Oikeudellista estettä teloitettujen henkilöitietojen julkaisemiseen ei mielestäni ole. Tämä on oikeudellisesti hiukan tulkinnanvarainen asia, mutta minun tulkintani on, että 50 vuoden kuluttua kuolemasta henkilötietojen suojaa ei enää ole.

Tämä kysymys tuli esiin Saksassa, kun amerikkalaiset vaativat holokaustiarkiston avaamista. Siellä kuuluu olevan 17 miljoonaa nimeä.

Tiedän maita - Viro esimerkiksi - jossa noin toinen puoli ihmisistä on entisiä ilmiantajia ja toinen puoli ilmiannettuja. Niinpä nimilistoja ei esitellä, vaan keskitytään nykyisyyden rakentamiseen.

Toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Norjassa ja Ranskassa kävi ilmi, että ankaraa rangaistusta "yhteistoimintamiehille" olivat vaatimassa myös ne, joilla ei ollut aivan puhtaita jauhoja omassakaan pussissaan. Suomen vuoden 1918 kenttäoikeuksissa ja valtiorikosoikeuksissa oli hiukan samoja piirteitä ja lisäksi jokin määrä henkilöitä, jotka käyttivät nyt tarjoutunutta tilaisuutta osoittaa sankaruutta, joka oli jäänyt vaaran hetkillä vähälle.

Viipurin salaliittoteoriasta voisi sanoa, että kokonaisen prikaatin jättäminen vähin ammuksin tietoisesti tuhoutumaan olisi ollut sotilaallinen itsemurha myös Talia - Ihantalaa ajatellen. Miten olisi osattu laskea, ettei venäläinen tule saman tien lahden yli ja Lappeenrantaan? Alpo Marttisen ruotsinkielinen JR 61 pysyi tienhaarassa eli Viipurin Suomen puolella äärimmäisin ponnistuksin ja ihmeellistä sankaruutta osoittaen.

Jos joku - esimerkiksi Airo joka oli myös tunnettu tuliliemen tuttava, olisi sanonut, että hyvä kun meni, Viipuri näet, niin siitähän kaikki ovat samaa mieltä. Kaupunki oli mahdoton puolustaa ja turhakin. Mutta se on aivan eri asia kuin ajatus, että puolustuksen luhistumista olisi toivottukin tai oikein edistetty.

Mitä sitten vielä tulee (huom. - vanhaa saarna- ja tuomioistuintyyliä) omiin pohdintoihini "punaisista ja valkoisista" sankarivainajista, sanonpa taas kerran, että talvisodan täydennysjoukot heitettiin helmikuussa 1940 pahimpaan paikkaan vailla sotilaskoulutusta. Joukoissa ja siis kaatuneissa oli sangen paljon poliittisista syistä armeijassa niukasti koulutettuja - ennen sotia jopa aliupseerikouluun lähetettäessä mietittiin tarjokkaiden taustoja.

Myös on käsitettävä, että kokonaisluvut kertovat vain vähän tapahtumista. Helsingin ja Turun miehiä meni valtavat määrät esimerkiksi näissä täydennysdivisoonissa.

Täytyykö ikäviä asioita sitten tutkia ja pöyhiä?

Kyllä mielestäni täytyy.

Mutta myös tuloksiin ja tutkimustuloksiin on aihetta suhtautua ikävästi eli kriittisesti.

Liikaa tietoa?

Viikonvaihteessa nähtiin televisiossa laajaa dokumenttiohjelma Kustannusosakeyhtiö Otavasta ja sen omistajasuvusta, Reenpäistä.

En tunne tarkoin asian taustaa. Arkistomateriaalia oli käytetty aika paljon, joten MTV3:n ohjelma ei ollut aivan halpa. Hyvän tahdon mainontana tulos oli vakuuttava. Lisäksi ohjelma oli epätavallisen rehellinen. Eräät totiset asiat oli esitetty niin kuin ne tapahtuivat ja vielä mukana olleiden omalla suulla.

Digitaalifundamentalisteille tämä olisi ollut oppitunti, mutta he eivät ehkä katsoneet ohjelmaa.

Toisaalta nimittäin painettu sana on, pysyy ja voi hyvin. Toisaalta ohjelmasta kävi ilmi - ohimennen - että Otava ponnisti aallon pohjasta 1960-luvun lopulla raivokkaalla uuden teknologian omaksumisella. Valoladontaan siirryttiin hyvin varhain. Kirjan valmistuskustannuksia leikattiin siirtymällä käsityökannasta virtaviivaistettuihin teollisiin menetelmiin arvoketjun eri vaiheissa. Jopa kirjakaupat siirrettiin nykyaikaan, vaikka siitä ohjelmassa ei ollut puhetta. Kirjakaupat olivat eläneet suojattua elämää kustantajien määräämien kirjojen hintojen ja vertikaalisen kartellin turvin. Järjestelmä purettiin ja suuri osa kirjakaupoista katosi.

Voisi taas kerran korostaa, että näistä asioista minulla on tietoa sekä luettua että koettua. Olin nuorena poikana Otavassa töissä Kari Reenpää -vainajan aikana, jouduin olemaan monella tavalla mukana 60-luvun rajuissa rahallisissa järjestelyissä ja myös kulttuuripoliittisissa sodissa. Muistan hyvin sen päivän, kun Kari Reenpään kuolemasta soitettiin asianajotoimistoomme. Muistan senkin, että Otavan saneeraajaksi pantu mies kävi esittämässä havaintonsa Göran Ehrnroothille pankissa: joko Reenpäät lähtevät tai minä lähden. - "Sinä lähdet."

Siis kyynikoille tiedoksi: Suomessa on ainakin yksi yhtiö, jonka pankki on armahtanut etenkin sen kulttuurisen merkityksen takia. Kovin ruotsinkielisenä pidetty Yhdyspankki pelasti kovin suomenkielisen Otavan. Silloin ja pari kertaa myöhemminkin meillä oli erinomainen mahdollisuus liukua tilanteeseen, jossa lehtemme ja kirjamme julkaisisivat monikansallinen Murdoch - Erkon kavereita muuten - ja ruotsalainen monialayritys Bonnier.

Nyt meillä on Erkon WSOY ja Reenpäiden Otava. Koko Euroopassa ei ole monta kustannusliikettä, jossa omistajat edelleen osaisivat hoitaa hommansa. Sellaiset komeat sanat kuin Gallimard, Fischer, Einaudi, Gyldendal, Knoph, Dutton, Allen Lane ovat sanoja vain.

Toisaalta pääomasijoittajat ja suurliikkeet kuten saksalainen Bertelsmann ovat verissä päin perääntymässä myös Yhdysvaltojen kirjamarkkinoilta. Ala on vaikea ja huonosti tuottava.

Tämä kuulostaa mairittelulta tai mainonnalta. Voi olla. Ei minulla ole sellaiseen aihetta eikä tarvetta. Olen hyvilläni, sillä en pidä kasvottomasta rahasta, ja kun nyt omistajat näyttäytyvät ja puhuvat verrattain vilpittömästi, se on mielestäni oivallinen asia. En pidä paimentolaisrahasta, joka on valmis siirtymään aina seuraavalle, houkuttelevamman näköiselle lähteelle. Olen sitä mieltä, että yrityksen ensimmäinen tehtävä on pysyä hengissä ja vasta toinen tehtävä tuottaa rahaa omistajilleen. Englanniksi se on "sustainability", joka on joskus käännetty "kestävä kehitys".

Kustannusliike julkaisee kirjoja ja lehtiä, jotka sisältävät huvitusta ja tietoa.

Nyt puhutaan liikainformaatiosta. Jotkut ovat huolissaan, miten meidän oikein käy, kun uutista ja muuta tietoa tulee joka lävestä, Internetistä erikoisesti.

Tätä murhetta en jakaisi. Informaatiovyöry on käsitykseni mukaan jotain samanlaista kuin television aamuohjelmat - sama toisarvoinen aineisto uudestaan, kerran toisensa jälkeen. Vihreät vastustavat ydinvoimaa. What else is new? Toisia hirvittää syödä broileria, mutta ei kuitenkaan niin paljon että siirtyisi sikaan. Puolueet odottavat vaalivoittoja ja kilpailijoilleen lunta tupaan.

Perinteinen kirjatuotanto sisälsi jo sata vuotta sitten "aivan liikaa" informaatiota. Edgar Lee Masters kirjoitti ikimuistoisessa Spoon Riverissään heikkomielisestä henkilöstä, joka opiskeli tietosanakirjaa ja oikaisi koipensa ennen C-kirjaimeen pääsemisestä. So it goes (Vonnegut).

Luullakseni nykyinen painettu sana ja nykyinen sähköinen sana, kuva ja ääni antavat verrattoman hyviä mahdollisuuksia tiedon muokkaamisen elämän tarpeiden mukaiseksi. Luullakseni tähän on kiinnitetty toistaiseksi aivan liian vähän huomiota.

Jos nyt vaikka haluaisin tietää, mikä on tuokin lintu, joka mellastaa ikkunani takana, ja mietin, onko Turussa vai Hämeenlinnassa tarjolla edullisempia asuntoja vanhusten palvelutaloissa tai onko jommassakummassa lappu luukulla, joudun tekemään epämiellyttävää ajatustyötä ennen kuin ryhdyn verkkohakuihin.

Niin - näkisin kovin mielelläni, että esimerkiksi aamutelevisio tai Helsingin Sanomat kertaisivat silloin tällöin alkeita ja opettaisivat kansalaisille, miten tietoa haetaan vaikkapa verohallinnon tai kuntien verkkosivuilta.

Käsi pystyyn kaikki jotka osaavat käyttää sujuvasti Google Suggest (Beta), Google Desktop ja Google Directory -vaihtoehtoja (ja Scholar ja Books ja Pictures.

Niin kuin ravintola Kimmelin tarjoilija muistettavasti huikkasi: "Käs' pystyyn kaikki jotk' ei ota votkoo."

Liikaa tietoa?

Viikonvaihteessa nähtiin televisiossa laajaa dokumenttiohjelma Kustannusosakeyhtiö Otavasta ja sen omistajasuvusta, Reenpäistä.

En tunne tarkoin asian taustaa. Arkistomateriaalia oli käytetty aika paljon, joten MTV3:n ohjelma ei ollut aivan halpa. Hyvän tahdon mainontana tulos oli vakuuttava. Lisäksi ohjelma oli epätavallisen rehellinen. Eräät totiset asiat oli esitetty niin kuin ne tapahtuivat ja vielä mukana olleiden omalla suulla.

Digitaalifundamentalisteille tämä olisi ollut oppitunti, mutta he eivät ehkä katsoneet ohjelmaa.

Toisaalta nimittäin painettu sana on, pysyy ja voi hyvin. Toisaalta ohjelmasta kävi ilmi - ohimennen - että Otava ponnisti aallon pohjasta 1960-luvun lopulla raivokkaalla uuden teknologian omaksumisella. Valoladontaan siirryttiin hyvin varhain. Kirjan valmistuskustannuksia leikattiin siirtymällä käsityökannasta virtaviivaistettuihin teollisiin menetelmiin arvoketjun eri vaiheissa. Jopa kirjakaupat siirrettiin nykyaikaan, vaikka siitä ohjelmassa ei ollut puhetta. Kirjakaupat olivat eläneet suojattua elämää kustantajien määräämien kirjojen hintojen ja vertikaalisen kartellin turvin. Järjestelmä purettiin ja suuri osa kirjakaupoista katosi.

Voisi taas kerran korostaa, että näistä asioista minulla on tietoa sekä luettua että koettua. Olin nuorena poikana Otavassa töissä Kari Reenpää -vainajan aikana, jouduin olemaan monella tavalla mukana 60-luvun rajuissa rahallisissa järjestelyissä ja myös kulttuuripoliittisissa sodissa. Muistan hyvin sen päivän, kun Kari Reenpään kuolemasta soitettiin asianajotoimistoomme. Muistan senkin, että Otavan saneeraajaksi pantu mies kävi esittämässä havaintonsa Göran Ehrnroothille pankissa: joko Reenpäät lähtevät tai minä lähden. - "Sinä lähdet."

Siis kyynikoille tiedoksi: Suomessa on ainakin yksi yhtiö, jonka pankki on armahtanut etenkin sen kulttuurisen merkityksen takia. Kovin ruotsinkielisenä pidetty Yhdyspankki pelasti kovin suomenkielisen Otavan. Silloin ja pari kertaa myöhemminkin meillä oli erinomainen mahdollisuus liukua tilanteeseen, jossa lehtemme ja kirjamme julkaisisivat monikansallinen Murdoch - Erkon kavereita muuten - ja ruotsalainen monialayritys Bonnier.

Nyt meillä on Erkon WSOY ja Reenpäiden Otava. Koko Euroopassa ei ole monta kustannusliikettä, jossa omistajat edelleen osaisivat hoitaa hommansa. Sellaiset komeat sanat kuin Gallimard, Fischer, Einaudi, Gyldendal, Knoph, Dutton, Allen Lane ovat sanoja vain.

Toisaalta pääomasijoittajat ja suurliikkeet kuten saksalainen Bertelsmann ovat verissä päin perääntymässä myös Yhdysvaltojen kirjamarkkinoilta. Ala on vaikea ja huonosti tuottava.

Tämä kuulostaa mairittelulta tai mainonnalta. Voi olla. Ei minulla ole sellaiseen aihetta eikä tarvetta. Olen hyvilläni, sillä en pidä kasvottomasta rahasta, ja kun nyt omistajat näyttäytyvät ja puhuvat verrattain vilpittömästi, se on mielestäni oivallinen asia. En pidä paimentolaisrahasta, joka on valmis siirtymään aina seuraavalle, houkuttelevamman näköiselle lähteelle. Olen sitä mieltä, että yrityksen ensimmäinen tehtävä on pysyä hengissä ja vasta toinen tehtävä tuottaa rahaa omistajilleen. Englanniksi se on "sustainability", joka on joskus käännetty "kestävä kehitys".

Kustannusliike julkaisee kirjoja ja lehtiä, jotka sisältävät huvitusta ja tietoa.

Nyt puhutaan liikainformaatiosta. Jotkut ovat huolissaan, miten meidän oikein käy, kun uutista ja muuta tietoa tulee joka lävestä, Internetistä erikoisesti.

Tätä murhetta en jakaisi. Informaatiovyöry on käsitykseni mukaan jotain samanlaista kuin television aamuohjelmat - sama toisarvoinen aineisto uudestaan, kerran toisensa jälkeen. Vihreät vastustavat ydinvoimaa. What else is new? Toisia hirvittää syödä broileria, mutta ei kuitenkaan niin paljon että siirtyisi sikaan. Puolueet odottavat vaalivoittoja ja kilpailijoilleen lunta tupaan.

Perinteinen kirjatuotanto sisälsi jo sata vuotta sitten "aivan liikaa" informaatiota. Edgar Lee Masters kirjoitti ikimuistoisessa Spoon Riverissään heikkomielisestä henkilöstä, joka opiskeli tietosanakirjaa ja oikaisi koipensa ennen C-kirjaimeen pääsemisestä. So it goes (Vonnegut).

Luullakseni nykyinen painettu sana ja nykyinen sähköinen sana, kuva ja ääni antavat verrattoman hyviä mahdollisuuksia tiedon muokkaamisen elämän tarpeiden mukaiseksi. Luullakseni tähän on kiinnitetty toistaiseksi aivan liian vähän huomiota.

Jos nyt vaikka haluaisin tietää, mikä on tuokin lintu, joka mellastaa ikkunani takana, ja mietin, onko Turussa vai Hämeenlinnassa tarjolla edullisempia asuntoja vanhusten palvelutaloissa tai onko jommassakummassa lappu luukulla, joudun tekemään epämiellyttävää ajatustyötä ennen kuin ryhdyn verkkohakuihin.

Niin - näkisin kovin mielelläni, että esimerkiksi aamutelevisio tai Helsingin Sanomat kertaisivat silloin tällöin alkeita ja opettaisivat kansalaisille, miten tietoa haetaan vaikkapa verohallinnon tai kuntien verkkosivuilta.

Käsi pystyyn kaikki jotka osaavat käyttää sujuvasti Google Suggest (Beta), Google Desktop ja Google Directory -vaihtoehtoja (ja Scholar ja Books ja Pictures.

Niin kuin ravintola Kimmelin tarjoilija muistettavasti huikkasi: "Käs' pystyyn kaikki jotk' ei ota votkoo."

Salaliittoteoriat

Nuori henkilö kysyi, pitävätkö tämän kirjan mullistavat tiedot paikkansa.

Vastaan nyt, että tiedot pitävät hyvin suurelta osin paikkansa, mutta niistä tehdyt johtopäätökset ovat kauttaaltaan virheellisiä. Kysymyksessä on hubahuba-kirjallisuus.

Jään miettimään, mitä keinoja lukijalla on tunnistaa tällainen. Internetissä ei ole minkäänlaista niukkuutta mielipuolten yhteenliittymistä eikä "sitovista todisteista" milloin mistäkin asiasta. Nuo verkkopaikat tuntee yleensä samasta kuin hullujen käsikirjoitukset, joita olen lukenut elämässäni tosi paljon, jo 60-luvulla kustannustoimittajana ja sitten esittelijänä ja tuomarina.

Varmin keino viedä huomio asialta on käyttää lauseen lopussa aina kolmea tai kuuttatoista huutomerkkiä, värejä ja paljon alleviivauksia.

Esimerkki: kolme kaksinkertaista w:tä ja bildergberg ja sen jälkeen org. Katsokaa verkosta jos viitsitte. - En kirjoita url:ia näkyviin, koska yritän välttyä joutumasta hakukoneiden kautta tarkoittamani vainoharhaisen verkkopaikan viittaajaksi.

Esimerkkini on askarruttava. Juuri nyt siellä on päällimmäisenä Will Hutton, jonka kirjoittamaa olen lukenut. Hän on paitsi Guardianin toimittaja erittäin vakavasti otettava toisinajattelija. Se ei tarkoita, että hän olisi oikeassa keskeisissä väitteissään. Se tarkoittaa, että näitä väitteitä kannattaa ajatella.

Yleensä katson ensin kustantajaa. Engdahlin kirja näyttää tunnetun kustantajan pokkarilta mutta ei ole. Kustantaja on jokin kansainvälisen utpistisosialismin lipunkantaja. Alan klassikkojen seassa on uudempaa kirjallisuutta, jonka arvovalta ja vakuuttavuus on vähäistä.

En missään tapauksessa väitä, että totuus tulisi valtavirrasta. Kyllä totuus on niin katkera juoma, että sitä annostellaan aina tipoittain eikä koskaan suoraan lihakseen.

"The May 1968 student riots in France, were the result of the vested London and New York financial interests in the one G-10 nation which continued to defy their mandate." - Tämä ei ole lipsahdus, vaan tyypillinen esimerkki. Siis Ranskan ylioppilaslevottomuudet aihetuivat pääomapiirien rahallisista intresseistä. Lukemalla lauseen tarkoin näkee, ettei se voi olla totta. Jos kirjoittajan päättely- ja perustelutapa on tällainen, häntä sietää varoa.

Aiheutui Venäjän vallankumouskin tietyistä pääomaliikkeistä, ja Ranskan vallankumous samoin. Mutta "aiheutuivat" ne monista muistakin asioista. Yhteiskunta- ja historiatieteissä päättely, johon jopa Heikki Ylikangas on nuorempana joskus sortunut, osoittaa tapahtumasarjan tai historiallisen ilmiön syyn kertomalla, mistä se aiheutui. Mutta sellaisia syitä ei ole olemassa. "Ensimmäisen maailmansodan syyt" on hyvä reaalikokeen kysymys tai tenttikysymys. Se on hyvä juuri siksi, että syitä on paljon ja mikään ei ole sitova ja monetkaan selitykset eivät sulje pois toisia selityksiä. Kirjoittajan odotetaan osaavan järjestellä ja arvioida argumentteja ja ennen kaikkea varoa ottamasta varmaa kantaa.

Historianfilosofian suuria erehdyksiä on 1800-luvun Ranken ja Burckhardin "wie es eigentlich gewesen ist" eli millaista oikeasti oli. Emme nimittäin tiedä. Emme todellakaan usein tiedä, mikä oli syy ja mikä seuraus. Emme läheskään aina tiedä, viittaako havaittu korrelaatio kausaatioon - ilmiöt riippuvat tilastollisesti toisistaan, mutta onko niillä mitään tekemistä toistensa kanssa. Harmaatukkaisia ihmisiä kuolee enemmän kuin tummatukkaisia. Hiusten ja parran harmaus ei kuitenkaan ole kuolinsyy.

Ammattilainen tutkii ensin lähdeluettelon. Siitä näkee aika nopeasti, onko kirjoittajalla edellytyksiä olla vakavissaan.

Seuraavaksi katsotaan, miten lähteitä on käytetty. Arvovalta-viittaukset, tyhjät viittaukset ja harhaanjohtavat viittaukset ovat yllättävän tavallisia. Vähän väliä viitteestä löytyy kirjoittajan esittämä maininta, mutta lause jatkuukin:"Pääsääntö on kuitenkin..."

Engdahlin kirjassa (6. luku, alaviite 14) sanotaan, että ruotsalainen tulitikkumiljonääri Ivar Kreuger murhattiin pääomapiirien 30-luvulla toimesta. Viite on toisin ajatteleva marginaalijulkaisu Svenska Marknaden 1987. Kreugeria ja hänen kuolemaansa koskevaa muuta laajaa kirjallisuutta ei mainita lainkaan. Siitäkään ei mainita, että jättiläishuijaukset olivat paljastuneet ja historiallinen konkurssi oli edessä.

Joskus sitten kumminkin kummalliset lähteet sisältävät hengästyttävän hienoa tietoa. Yksi suosikeistani on Norman Dixonin On Psychology of Military Incompetence. Se näyttää olevan uutena painoksena myynnissä ainakin U.K. Amazonissa. Siis sotilaallisen kyvyttömyyden psykologiasta. Tarpeellinen teos.

Tässä on ero - tunnetuista faktoista tehdään uusia johtopäätöksi, jotka jäävät lukijan arvioitaviksi. Argumentaatio on läpinäkyvää. Voi vakuuttua tai sitten ei.

Wikipedian artikkeli "Consipiracy theory" on aika hyvä. Ajattelen ryhtyä suosittelemaan sen lukemista oppilailleni. Suomenkielinen vastine suomalaisessa Wikipediassa on kovin lyhyt ja lapsekas. Valitettavasti Wikipedian versiomme on toistaiseksi hyvin, hyvin epätasainen ja kohdittain omituinen.

Palkinto

21.4.2006 13:01 CET (TeliaSonera Finland) TeliaSonera Finlandin tutkimus- ja koulutussäätiön tunnustuspalkinto professori Jukka Kemppiselle TeliaSonera Finland Oyj:n tutkimus- ja koulutussäätiö on myöntänyt 10 000 euron tunnustuspalkinnon professori Jukka Kemppiselle. Kemppinen toimii yritysjuridiikan professorina Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, johtavana tutkijana Helsinki Institute for Information Technology:ssä (HIIT), yleisen oikeustieteen dosenttina Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja kulttuurihistorian dosenttina Turun yliopistossa . Aiemmin hän toimi pitkään tuomarin tehtävissä, erityisesti immateriaalioikeuksia ja viestintää koskevissa asioissa, viimeksi Helsingin hovioikeuden hovioikeudenneuvoksena

"Jukka Kemppinen on merkittävä vaikuttaja ja kehittäjä monissa digitaalitalouteen liittyvissä kysymyksissä, erityisesti tekijän- ja immateriaalioikeuden alalla sekä tietokantasuojakysymyksissä. Hänen laaja-alainen kokemuksensa ja näkemyksensä on ollut merkityksellistä koko teletoimialueen kehitykselle", sanoo TeliaSonera -konsernin teknologiajohtaja (CTO) Veikko Hara.

"Tämä palkinto merkitsee hyvin paljon minulle henkilökohtaisesti ja edustamilleni tahoille samoin", sanoo professori Jukka Kemppinen. "Näen tämän ikään kuin huomion kiinnittämisenä puolivarjon alueelle: tekniikka ei riitä, koska on jatkuvasti mietittävä, mitä sillä tekniikalla tehdään ja kuka tekee."

wiki

Ystäväni Mikko Välimäki huomauti Yalen professori Benklerin hankkeesta.

Niinpä minun on aika paljastaa omani.

Kukaan ei ole onneksi huomannut kysyä, miksi professori kirjoittelee blogia veronmaksajien ajalla sen sijaan että hoitaisi vaativaa virkaansa ja hädänalaisia oppilaitaan.

Opettelen verkkokirjoittamista. Mielessäni on ollut informaatio-oikeutta ja tekijän- ja patenttioikeutta koskeva julkaisu, jossa selostettaisiin myös näiden alojen taloudellisia ja kulttuurisia taustoja.

Hyvä käytännön esimerkki voisi olla UMTS, jonka kaikki lehdenlukijat tietävät kirosanaksi. Se oli jotain kallista ja vaarallista, jolla haihateltiin pari vuotta sitten. Kaikki lehdenlukijat tuntevat nyt termin "kolmannen sukupolven matkapuhelimet" ja "mediapuhelimet". Nokia ilmoitti eilen hyvästä tuloksesta ja sai siitä runsaasti kiitosta.

No nyt on niin, että UMTS ja 3 G ovat saman asia tai siis saman asian eri puolia. Nämä Nokian kaupaksi käyvät puhelimet ovat merkittävin osin 3. Generation -tuotteita, joilla voi käyttää entistä laajempaa kaistaa ja suurempia siirtonopeuksia. Yksi laajemman kaistan ja suurempien nopeuksien standardeista on UMTS, Universal Mobile Telecommunication System. Yksi tällainen järjestelmä on WCDMA.

Jo käytössä olevista palveluista musiikin lataaminen on herättänyt hyvin suuria intohimoisia ja epäonnistunutta lainsäädäntöä. Sitä vastoin useimmat eivät ole edes huomanneet, että matkapuhelimella otetut valokuvat ja samalla laitteella tehdyt äänitykset ovat oikeudellisesti ongelmallisia. Mistä saa ottaa, kuka saa käyttää...?

Minulla on käsillä keskeinen osa alan kirjallisuudesta. TeleCom-lainsäädännön perusteet sisältävä teos (Walden - Angel) on noin 700-sivuinen. Juuri tullut saksalainen tekijänoikeudellisia sopimusrakenteita ja praksista kuvaileva teos on 2000-sivuinen. Laddie-Prescott-Vittorian huhuttu kolmas laitos eli "Tekijänoikeus" tulee olemaan noin 3 000 sivua. Se on paras kirja alaltaan. Lisäksi tuossa on näkökentässäni tanskalaisten Mads Bryde Andersenin IT-ret ja Jens Schovsbon Grænsefladespørgsmål mellem immaterialretten og konkurrenceretten eli Immateriaalioikeuden ja kilpailuoikeuden rajapintoja. - Kukaan muu kuin minä (ja Niklas Bruun) ei osaa lukea tanskaa.

Minulla on itselläni 500-sivua tekstiä oikeudellisesta sääntelystä digitaalisessa toimintaympäristössä ja parikin laajaa artikkelia tekijänoikeuden rakenteellisista ongelmista ja kehittämisnäkymistä.

Ongelma: kirjoitukset ja kirjat eivät tule koskaan valmiiksi. Ellei laki muutu - ja se muuttuu - tekniikka ja liiketoimintaympäristö muuttuu tai sitten pintaa nousee aivan uusia ilmiöitä, kuten vertaisryhmät, joiden toimintatavat ja esimerkiksi verottaminen ovat täysin avoimia ongelmia.

Oman kirjani julkaisen nyt, mutta varsinainen ajatukseni oli ensin panna teksti CC-lisenssillä verkkoon opiskelijoiden harmiksi ja kysymyksiä vastauksiinsa etsivien ikäväksi.

Se voi olla oikean suuntainen ajatus, mutta parempi ajatus on Wiki. Tehdään Wiki poikien ja tyttöjen kanssa. Olemme ainakin kerran käyttäneet tätä keinoa, joka siis on olennaisesti samanlainen kuin wikipedia - monien kirjoittama ja muutamien moderoima blogin tyyppinen julkaisu, joka päivittyy jatkuvasti. Tehdään Wiki informaation ja oikeuden asioista.

Itse kirjoitetun tekstin rinnalle voi luoda repositorion eli linkkivalikoiman, joka on jotain olennaisesti parempaa kuin bibliografia. Samaan yhteyteen voi suomentaa etenkin tanskan ja saksan kielestä sellaisia lausumia, jotka meillä olisi syytä tietää. Viimeksi tuli postissa "Tekijänoikeuden oikeutus", Urheberrecht und Rechtfertigung.

Siihen se loppuelämä sitten meneekin, mutta toisaalta työ jäisi ja kehittyisi. Juridiikka on ollut aina siitä tuskastuttava aine, että suuretkin saavutukset vanhentuvat tuossa tuokiossa, eikä ole mitään muuta yhtä tarpeetonta maailmassa kuin vanha lainopillinen kirja. Paitsi ehkä nämä kolme usein mainittua, nimittäin paavin pallit, nunnan nännit ja johdon kiitos ilman palkankorotusta.

Näistä kauniista sanoistani liikuttuneena muistankin mainostaa, että nyt myynnissä olevassa Parnassossa on mielenkiintoisia kirjoituksia ja oma kirjoitukseni "Uskonto ja paperitehtaat".

Wiki... Sana on muuten hawaijia: wikiwiki tarkoittaa "nopeasti".

Yalen professori Benklerin hanke on nimenomaan tekijänoikeus-wiki. Taidanpa pyrkiä mukaan siihenkin. Perustekstin nimi on Wealth of Network, ja se on masentavat pitkällä, yli 500 sivua, pdf.

Benkler on yksi niistä kollegoista, jonka kanssa voisi olla eri mieltäkin, mutta jonka ammattitaitoa ei tule mieleenkään kiistää.

Josta johtui mieleeni, että Rainer Oesch nimitettiin sitten toissa päivänä Helsingin yliopiston professoriksi, tehtävänään muun muassa tekijän- ja patenttioikeuden opetus.


Benkler

Table Of Contents

From WikiNotes Wealth of Networks

Table Of Contents
From WikiNotes

* 1. Introduction: A Moment of Opportunity and Challenge

* Part One. The Networked Information Economy
o 2. Some Basic Economics of Information Production and Innovation 35
o 3. Peer Production and Sharing 59
o 4. The Economics of Social Production 91

* Part Two. The Political Economy of Property and Commons
o 5. Individual Freedom: Autonomy, Information, and Law 133
o 6. Political Freedom Part 1: The Trouble with Mass Media 176
o 7. Political Freedom Part 2: Emergence of the Networked Public Sphere 212
o 8. Cultural Freedom: A Culture Both Plastic and Critical 273
o 9. Justice and Development 301
o 10. Social Ties: Networking Together 356

* Part Three. Policies of Freedom at a Moment of Transformation
o 11. The Battle Over the Institutional Ecology of the Digital Environment 383
o 12. Conclusion: The Stakes of Information Law and Policy 460
* Notes

Ei kuvaa

Muutenkin pitkän päivän jälkeen puhuin kiinnostuneille kuulijoille illalla Lappeenrannassa tekniikan ihmetöistä ja Intiasta.

Nyt on aamu ja olen edelleen Lappeenrannassa.

Jätin sanomatta teknisesti ja kaupalliseasti kiinnostuneille kuulijoilleni, että luullakseni ihmislajin kaunein aika oli 20 000 vuotta sitten ja loppui muutamia tuhansia vuosia myöhemmin.

Aivojen tilavuus oli yli 10 prosenttia nykyistä suurempi. Elettiin ja etenkin kuoltiin. Musiikki oli keksitty ja taiteessa - luolamaalaukset - oli saavutettu taso, jolle ei sen koommin ole päästy.

Arvelu ihmisen ja ympäristön soinnusta (duuri) ei ehkä ole pelkkä projektio. Mannerjää vetäytyi niin että humisi. Mammutit askelsivat jykevästi.

Jatkan junassa Burroughsin esihistoriallisen ilmastonmutoksen historian jälkeen hauskaa tieteellistä kirjaa, jossa muuan John Lubbock on pantu vierailemaan varhaiskivikautisissa yhteisöissä nykyihmisen tiedoin ja silmin. Aina se Dan Brownin voittaa. Jään jälkeen - After the Ice. Nikinon parempi.

Seuraavaksi kirjoitan ja kerron parista blogista, joista ainakin Nicolai Fossin taloustieteellinen www.nicolaifoss.com ja luultavasti myös www.j-bradford-delong.net ovat reippaasti parempia kuin minun, tulevaisuuden airuita. Foss on pohjoismaiden etevimpiä kansantalousmiehiä. Hänen vaimonsa on vielä vähän etevämpi.

Teoria

Tekijänoikeuden ja patenttien sanotaan olevan olemassa, jotta tekijät ja keksijät saisivat kohtuullisen korvauksen ja jotta liikeyrityksillä olisi kiihoke - insentiivi - kehittää uusia, parempia ja halvempia tuotteita.

Tämä on uskonkappale, ei tosiasia.

Meillä on yksi väitöskirja valmiina aiheesta "appropriability regime" ja tämänaamupäivän olen keskustellut toisesta, jonka aihe olisi contract theory ja Theory of incentives (Laffont - Martimort). Niitä voisi sovitella johonkin selkeään ja pieneen alaan, kuten kirjojen julkaisemiseen.

Tutkimuskysymys: mitä kirjojen julkaiseminen verkkoversioina vaikuttaa painettujen laitosten myyntiin.

Muutamat suuret amerikkalaiset julkaisijat ovat selvästi tulleet siihen tulokseen, että ei vaikuta ainakaan vähentävästi.
Tässä voi olla kysymys, joka kiinnostaisi jopa paperiteollisuutta. Entä jos lisääntyvä verkkojulkaiseminen lisää paperin kulutusta? Entä jos riittävän moni asiakas haluaa tekstin näytölle, printtailee sitä ja sitten vieläostaa kirjan?

Tämän kaltaisista asioista alkaa siis ilmestyä teoreettista kirjallisuutta. Teorian tuominen käyttännön tasolle on meidän tehtävämme. "Meidän" tarkoittaa nuoria tutkijoita esimerkiksi Lappeenrannassa ja Helsingissä.

Tämä blogi on siis viesti keskeltä työpäivää, keskeltä asioita.

Neuvo

Menen Lappenrantaan.

VR lyhentää matkaa syksyllä. Nytkin se on melkein liian lyhyt, kaksi tuntia neljäkymmentäseitsemän minuuttia. Se on elämän taukopaikkoja, joista on puute.

Joku kysyi näistä blogeista asiaa, jota luulin itsestään selväksi. Kun ei ollut, toistan.

Kiinnostunut lukija voi klikata kohdasta "Archives" kuluvan kuukauden eli nyt huhtikuun. Sen jälkeen voi tallentaa selaimen valikosta koko roskan. Tallentaminen käy suoraan HTML-muodossa tai vain HTML-muodossa.

Itse käytän komentoa Print (Tulosta) ja klikkaan printteriksi Acrobatin eli Adobe PDF. Tuloksena on pdf-tiedosto koko kuukauden jutuista.

Kirjoittajalle itselleen tämä on tietenkin tarpeen, koska Bloggeriin ei ole luottamista. Jonain kauniina päivänä tekstit katoavat tai menevät sotkuun. Kirjoittajan tädille tämä voi olla hyvä ratkaisu, jos tädillä on hidas Internet-yhteys tai vastenmielisyyttä ja pelkoa verkkoa kohtaan.

Totta puhuen rippaan Acrobatin sisältä verkko-osoitteella tarvittavat failit ja ehkä vähän siistin niitä.

Acrobat-nimen alla kulkee kaksi tuotetta,

Acrobat reader on ilmainen ja sen saa mistä tahansa verkosta. Se on käytännössä välttämätön.

Adobe Acrobat on valitettavasti hiukan hintava. Se on hankittava erikseen. Hankinnan perusteluja on kaksi:

- periaatteessa Acrobt-faileja voi lukea millä tahansa koneella, jossa on Acrobt Reader -ohjelma, eikä tiedosto mene solmuun niin helposti kuin esimerkiksi Word-tiedosto.

- Acrobat-tiedosto on paljon vaarattomampi virusten kannalta kuin tekstitiedosto. Se johtuu muun muassa siitä, että kysymyksessä ei oikeastaan ole teksti, vaan tekstin kuva...

Pyydän anteeksi valistuneilta lukijoiltani. Näin tämä kuitenkin on. Tietokonelukutaidossa on ainakin minun tuttavapiirissäni huimia eroja. Itse olen keksinkertainen tai huono. Sellaiseksi tulee, kun on oppilaita ja entisiä oppilaita, jotka ovat tietotekniikkainsinöörejä tai tohtoreita.

Yksi ohje heistäkin. Jos näet softainsinöörin lähestyvän tietokonetta ruuvimeisseli kädessä, juokse!

Ikävä tapaus

Puolustusministeri Rumsfeldiltä näyttää olevan virka menossa. Syyksi ilmoitetaan epäpätevä sodan johto Irakissa. Kenraali toisensa jälkeen yhtyy kuoroon.

Itse CNN ilmoitti lokakuussa, etä Rumsfeldillä on merkittävä määrä osakkeita lääkeyhtiö Gileadissa, joka on lisensoinut 10 %:n rojaltilla patentoidun Tamiflu-rokotteen monikansalliselle Roche-lääkeyhtiölle. Muilla eri ole siihen jakoa.

Roche ei suostu keskustelemaan patenttisuojasta eikä rokotteen hinnasta.

Edunsaajina on myös muita huippupoliitikkoja.

Rokote menee kaupaksi, vaikka sen tehosta ei ole oikeastaan tietoa. Media pitää pelkoa yllä.

Hurjimmat kirjoittajat, kuten erittäin varteen otettavaF.W.Engdahl, ovat tietävinään, että kun kolmas maailma on pantu kyykkyyn, merkkinoille tulee geneettisesti muunneltua siipikarjaa, joka on vastustuskykyinen lintuinfluenssalle. Ketkä siinä ovat osakkeenomistajina, se ei ole tiedossani.

Siis kaksi arvausta: Rumsfeld putoaa pian ja syyt eivät ole todelliset.

Rokotteesta tulee suuri menekkituote, ja influenssa ei kehity pandemiaksi.

Eräät ihmiset rikastuvat tavattomasti. Monet köyhtyvät.

Nämä ovat arvauksia.

Osaan lukea journalistisia ja tieteellisiä kirjoituksia ja kirjoja, mutta lähteiden tutkiminen vie aikansa. Siksi tämä on pelkkä arvaus. Voin olla väärässäkin.

Virkani ja luontumusteni vuoksi olen seurannut huolellisesti patentteja ja tekijänoikeuksia ja kummastellut sitä vauhtia, jolla kansainväliset sopimukset syntyivät (TRIPS) ja jolla oikeuksista pidetään kiinni. Jossain on epäsuhta.

Vähäisenä asiana esitän vielä yhden arvauksen. Tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt (Teosto ja muut) katoavat pian isänmaamme kuvasta. Kun ne ovat tehneet tehtävänsä, ne saavat mennä, ja asiat hoidetaan kehittyneen tietoliikenteen turvin esimerkiksi Kööpenhaminasta.

"Tekijöiden asiaa" vimmatuimmin ajaneet juristit ja muut toimihenkilöt joutuvat uusia työpaikkoja etsiessään vähän outoon valoon.

Kuten sanottu, tämä ei ole faktaa mutta ei myöskään fiktiota.

William Engdahlin kirjaa A Century of War. Anglo-American Oil Politics and the New World Order luen parastaikaa. Jonkin verran kirjoittajalla tuntuu olevan höyryä päässä, mutta toisaalta hänen taloushistorian tietonsa ovat moitteettomia ja tarkastamani faktat ja viitteet näyttävät pitävän paikkansa.

Arvaan että kirjaa ei suomenneta. Yhdysvalloissa se oli vähän myyty harvinaisuus, mutta nyt myynnissä on toinen, laajennettu ja ajantasalle saatettu painos, Englannissa. Taitaa olla Suomessakin kirjakaupan hyllyssä.

Isät

Luin Hannu Mäkelän kirjan "Isä". Olin vasta taannoin mieltynyt Antti Tuuriin. Aivan saman sukupolven miehet, joilla on osittain sama kokemustausta eivät oikein iske.

Voi olla kateuttakin. Tunnen molemmat miehet, tai oikeastaan olen tuntenut. Päivää kuitenkin sanotaan, jos vastaan tullaan. Yleensä ei tulla.

Tuurissa miellyin siihen, että Amerikka-kirjoissaan hän on aidosti kiinnostunut ihmisistä ja luo kuvia, malleja, selityksiä ja rakenteita. Romaanit ovat hauskojakin. Siirtolaisuudesta Tuuri on tavoittanut jotain, mitä siirtolaistutkimus on vain aavistellut.

Asettaudun tähänkin asiaan tuomariksi, koska eräät Tuurin henkilöt - huijarit - ovat kauhavalaisia luokkatovereitani, samoin kuin Tuuri itse kansakoulusta, joten väittäisin tietäväni jotain asianomaisten mielenlaadusta.

Mäkelä ei oikeastaan yllättänyt. Hän on erinomainen kirjailija, mutta sekä hänen proosassaan että runoteoksissa on usein sama ongelma. Niitä ei tahdo jaksaa lukea loppuun. Tämän "Isän" lukee. On se erikoinen tarina ja herättää kysymyksiä.

Yksi syy voi olla Mäkelän vallitseva vesikeli. Teksti hidastelee, takertuu kiinni ilman aikojaan. Yksi syy voi olla huumorittomuus eli se suuri totisuus, jolla kertoja-kirjoittaja suhtautuu itseensä. Toinen syy voi olla tässä kirjassa korostuva täydellinen haluttomuus asettua kenenkään toisen ihmisen asemaan.

Hiukan toisenlaisessa kirjallisuudessa ja musiikissa ongelma on päinvastainen. Kun menee mukaan, ei tahdo päästä millään irti. Pitäisi mennä nukkumaan tai töihin tai syömään, mutta jatkuvasti kääntää sivua, koska mielessä polttaa: kuis sitten. Mitä seuraavaksi tulee? Nuoremmista Jari Tervo ja Juha Seppälä ovat sellaisia. Molempien maneerit luulee tietävänsä, mutta ei tiedäkään, vaan yllättyy.

Tarinankertoja on kuin itämainen kerjäläinen, joka juoksee koura pitkällä tahtoen rahaa tarinastaan niin että kuulija tulee hidastaneeksi askeleitaan ja kaivaa ennen pitkää esiin dirhemin tai kaksi. Tai julmemmassa muodossa Sheheradzade, joka pelasti kaulansa kirveeltä tuhat ja yksi yötä sepittämällä sulttaanille satuja.

Teatterissa parhaat komeljanttarit ovat aina tienneet, että tilaisuus vangita yleisön mielenkiinto kestää korkeintaan kolmekymmentä sekuntia. Sen ajan katsojat malttavat olla mässyttämättä kinkkuvoileipiään ja särpimättä olutta. (Hienostunut käyttäytyminen, johon omat eväät eivät kuulu, on teatterissa ja oopperassa uusi asia ja luultavasti erehdys. Mennäänhän urheilukilpailuihinkin oluen ja makkaran takia.)

Nyt voimaan tullut puhetaidon opetus (Juhana Torkki, Puhevalta) todistaa juuri samaa: kuulijat on "otettava" heti tai ei ollenkaan.

Mielenkiintoa on myös pidettävä yllä koiruuksilla ja koiranpommeilla. Hyvä kirjoittaja on halpamainen olento, joka on valmis myymään vaikka tätinsä. Mäkelä ei myy isäänsä.

On kertojalla oikeus pitää oma näkökulmansa, mutta Mäkelä kuvailee vanhempiensa taustoja. Sitten hän kuitenkin yllättäen jättää huomiotta esimerkiksi sodan, johon "Isä" näyttäisi osallistuneen, luultavasti aliupseerina.

Isä nosti kytkintä ikänsä vuoksi kotiutettuna Jatkosodan aikana ja jätti opettaja-vaimonsa ja kolme lasta puille paljaille.

Kirjassa pyöritellään useasti kysymystä eläkeapumaksuista, jotka olivat surkean pieniä. Ehkä Mäkelä ei ole huomannut, että avioliittolaki muuttui merkittävästi 1948. Isän outo, idioottimaiselta tuntuvat ilmoitus, että hän lopettaa raastuvanoikeuden tuomitsemien elatusten maksamisen 1947, oli luultavasti hyvä harhautus. Poika ei ole vieläkään huomannut, että äiti olisi voinut hakea maksuihin korotusta, ja luultavasti onnistunut.

Tämä "Isä" on yllättävä. Kirjoittaja siis kertoo omasta vanhasta isästään, joka oli helsinkiläinen kansakoulunopettaja ja ilmeisesti kammottava ihminen ja päästään vialla. Lukija alkaa silti jossain vaiheessa ihmetellä, että ei kai kirjoittaja ole vakavissaan. Edelleen lukiessa totuus paljastuu. Kyllä hän on. Kaikki kunnian kukkulat tavoittanut kirjailija kitisee höperön, lopulta yli satavuotiaaksi eläneen isänsä osoittamaa ylenkatsetta, arvostuksen puutetta, omahyväisyyttä. Täytettyään itse 60 kirjoittaja alkaa nyt osoittaa miehistymisen merkkejä.

Taustalla häämöttää kuitenkin Haavikon "Yritys omaksikuvaksi", kirjallisesti lahjakkaan mammanpojan kuvaus ajasta, jota ei koskaan tullut. Kaupunginosa oli sama. Koulukin.

Erikoinen paikka tuo Kallio. Jo mainittujen lisäksi sieltä ovat lähtöisin Alpo Ruuth, Pirkko Saisio, Anu Kaipainen, Seppo, Lassi ja Yki Nummi, Warikset, Tarkat... Lista on luultavasti vaikka kuinka pitkä. En tiedä.

Se että isä on kauhea ihminen ei ole ihmissuhteissa uutinen. Isien ja poikien kilpailu on usein veristä. Myös ruumiita tulee, vaikka kirves ja puukko eivät suoranaisesti heiluisikaan. Porvariston aikakauden suuri tarina on Freudin oivallus isästä, jonka saisi tappaa, ja äidistä, joka on pojalle niin läheinen, ettei siihen väliin tahdo mahtua muita naisia.

Sekään ei ole uutinen, että suuret romaanit on silmiinpistävän usein kirjoitettu omista vanhemmista ja heidän aikakaudestaan. Jokainen romaani on tavallaan "Vanhempieni romaani", jonka kuluessa kirjoittaja tyyntyy siihen oivallukseen, että asioilla on syynsä, jotka ovat usein pysyneet kovin kätkettyinä. Kukin yrittää vuorollan vaivaisten voimiensa mukaan.

Järnefeltin "Vanhempieni romaani" on taitava väärennys, jossa kenraali-isälle tehdään hirvittävää vääryyttä kauan tämän kuoleman jälkeen. Äiti-Järnefelt oli erikoinen pakkaus. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli valmis menemään niin sanoakseni hyvin pitkälle poikiensa ystävien kanssa, etenkin Juhani Ahon. Eikä aatelismies ja juristi Arvid, joka lähti kesken käräjien sepän oppiin, ollut hänkään aivan täysijauhoinen - mutta erinomaisen hyvä kirjailija.

Tarkemmin sanoen tämä on romantiikan aikakauden romaanien teema, "Isät ja pojat" tai "Karamazovin veljekset". Karamazovissa keskeinen teema on, miten äijästä päästäisiin eroon, ja sen jälkeen, kuka veljeksistä sen teki vai oliko asialla kenties äpäräpoika.

Lukijana lasken Mäkelän kirjan kädestäni päätäni pudistellen. Olisi pistänyt äijää kunnolla kuonoon. Niin teki isätkin ennen eli toisin sanoen siitä alkaa elämä sekä kirjoissa että maailmassa. Kun juoppo tai muutoin hullu isä hönkäisee taas kerran kimppuun, hänelle osoitetaan, että nyt valta on vaihtunut.

Huckleberry Finn eksytti isänsä, käveli tämän yli, pyyhki jalkansa villapaitaan mennessään, eikä taakseen katsonut. Se on tarinan alku, ei loppu.

En kirjoita tätä kirjallisuuskritiikkinä. Osoitan vain sormella kuvan ikäpyramidia, joka on kytevän ruutitynnyrin muotoinen. Meillä on liian paljon isiä. Voi olla, että yksi harvoin havaittu kulttuurin muutoksen aiheuttaja on isät, jotka eläkkeeltä käsin huutelevat niitä näitä, ja toiset hullut kuuntelevat.

Kysyin nuorimmalta veljeltäni, miten hänestä on tullut noinkin onnitunut ihminen. Hän sanoi ihmetelleensä sitä itsekin. Päädyimme siihen, että vanhimman ja nuorimman pojan asema on erilainen. Vanhin poika joutuu tavalla tai toisella repimään itselleen paikan isänsä rinnalla tai sijalla, mutta nuorimman kohdalla kaikki ovat jo kyllästyneitä ja pitävät plussana pientäkin pärjäämistä.

Selitys on ontuva. Tässä käsitellyt kirjailijat Mäkelä ja Haavikko ovat kummatkin nuorempia poikia.

Kun puhuin tanskaa

Minua vaivaa älymystön tavallinen ongelma, tyhmyys.

Joku ystävällinen sielu on joskus kysynyt, miksi en kirjoittaisi vaikkapa televisiolle. Television johtajia on helppo petkuttaa ja rahaakin tulisi.

En osaa. En tunne ihmisiä tai ainakaan ymmärrä.

Vähän väliä katson ihastuksesta mykkänä "Salattuja elämiä". Siinä on ihmisten asioita ja aitoja tuulahduksia huoltoaseman baarista. "Kotikatu" saa minut kiusaantumaan, koska näyttelijät ja käsikirjoittajat luulevat osaavansa jotain ja siten putoavat pahimpiin raiteisiin - juuri niihin, joita pitkin suuri romaanikirjallisuus kulki kauan sitten.

Kööpenhaminassa menin lujan päätöksen tehneenä siihen suureen liikkeeseen, jonka alakerrassa myydään B&O:n tuotteita köyhälle kansalle ja jossa oli esillä myös Applen uusi tuplaprossukone.

Yläkerrassa tahdoin tietää, löytyisikö "Murharyhmää" DVD:llä tai edes videolla. Mordkommsision. Viimeksi mainittu lausuttuna erilaisilla etevillä tavoilla, jotka olivat mielestäni tanskaa. Osaan kieltä aika hyvin. Tai ainakin luen Kierkegaardin ja H.C. Andersenin mieluummin alkukielellä. Osaan molempia norjan kieliä.

Tanskan ääntäminen nyt tietenkin on ongelmallista. Myyjä kutsui toisen myyjän apuun. He supattelivat keskenään ja pudistelivat kumpikin päätään. Sanoin että soittakaa poliisit paikalle. Ring til politi.

Vaihdoin englanniksi, jota Kööpenhaminassa osataan hyvin, ja aloin selotaa sarjaa ja sen näyttelijöitä: Mads Mikkelsen, Voge Sandö, Palle Trinesen, Lars Brygman - enempää en muistanut. He eivät olleet kuulleetkaan näitä nimiä. Parahdin: eikö Mikkelsen ole maan kuuluisimpia näyttelijöitä (skuespillere) ja lisäksi seuraavan Bondin "pahis".

Silloin he toistivat nimen - tai ainakin luulen, että he sanoivat "Mikkelsen", ja osoittivat DVD-riviä, joka oli silmäni korkeudella eli suoraan edessä. Sitten myyjät lausuivat kuorossa "rrräisöhöyldet".

Ostin nipun. Viisitoista osaa on nyt tilauksessa Filmifriikistä.

"Rejseholdet" on siis sama sana kuin Suomen entinen "liikkuva komennuskunta".

Suomeen palattuani ostin ja luin Harriet Andersonin muistelmateoksen.

Olen ollut ainakin kerran Harriet Andersonin kanssa saunassa. Valitettavasti Donner oli mukana. Kirja kumminkin oli erinomaisen hyvä ja opettavainen. Lisäksi siinä on mielenkiintoisia juttuja Ingmar Bergmanista ja Bergmanin naisista, joista Harriet oli yksi ja muita Ingrid Thulin, Bibi Anderson, Liv Ullman ja Pernilla August.

Harriet Anderson sanoo, että "Murharyhmä" (Rejseholdet) on hänen ylivoimainen suosikkinsa televisiosarjojen joukossa ja että hän on peruuttanut menoja, merkkipäiviä, tunnustuspalkintojen vastaanottoseremonioita ynnä muuta nähdäkseen kaikki jaksot. Melkein yhtä hyvä on kuulemma tanskalainen "Matador".

Minä katselin sitä vuosia sitten samalla silmällä kuin Salkkareita eli jotain muuta odottaessani. Ihastuin aivan hirveästi ja yritin minäkin nähdä kaikki. Se tuli FSV:n puolelta eli ruotsinkielisissä ohjelmissa.

Nyt sitten totesin netistä, että sarja on saanut mm. USA:ssa Emmyn 2002 parhaana ulkomaisena sarjana ja että Tanskassa se aiheutti kansanliikkeen. DVD-osaston (noin 5, 2 hehtaaria) myyjät eivät tietenkään osanneet kuvitella, että joku oikein kysyisi tällaista. Voisi lähettää ulkomaalaisen kysymään suomalaisesta liikkeestä Spiidi Peiseisen ja Saimou Sälmaisen esityksiä. Ei ole vitsi. Olen itse keskustellut äänilevyliikkeeseen Saibiiliuksesta ja minulle on tarjottu Peigeinaiönaiö -nimisen säveltäjän teoksia (Paganini).

Olen nhyt vähän katsonut Murharyhmää uudelleen. Ei siinä mitään niin erikoista ole paitsi näyttelijät, näyttelijäntyö, ohjaus, kuvaus, leikkaus ja käsikirjoitus. Nämä kaikki ovat korkeinta luokkaa. Miljööt ovat viehättäviä ja tunnelma mainio. Luultavasti kirjoittajat ovat polkeneet tietoisesti jalkoihinsa kaikki amerikkalaisen poliisisarjan kliseet.

Sille ei mitään mahda, että Ruotsissa on Ingmar Bergman ja näyttelijöinä on ollut muun muassa Greta Garbo ja Ingrid Bergman ja tämä Harriet, joka siis ei ole intellektuelli eikä halua analysoida näyttelijäntyötä, vaan näytellä. Onhan Ruotsissa myös Astrid Lindgren, hän jonka käsikirjoitukset Bonnier ja muut arvokustantajat hylkäsivät ja jonka Pippi-tyttö arvioitiin 1940-luvun alussa yhteiskunnanvastaiseksi ja virheellisiä roolimalleja kansankotiin istuttavaksi.

Nyt Tanskassa tehdään - muuten jatkuvasti - tällaista elokuvaa, ja Ruotsissa on Henning Mankell, aikamme myydyin kirjailija, joka on myös parhaita millä tahansa mittapuulla. (Dekkariin eli prostituutiotaiteeseen ehdollistettu lukija ei välttämättä käsitä aikailua, jahkailua ja periruotsalaista itsesääliä tajunnanvirraksi ja välimatkan eli distanssin rakentajaksi).

Onhan meillä, kissa vieköön, hyvää elokuvaa ja jopa hyvää televisiotuotantoa.

Ajattelin vain sanoa römeällä äänellä, että tämä Tanskan TV:n tuotanto oli kallis onnistuminen.

Ohjeita pääsiäiseksi

Ensin hankitaan hirvi kotipihaan. Tämä taitaa olla errauspoika eli ylivuotinen vasa. Näyttäisi odottelevan naapuria pelaamaan lumisulkapalloa, mutta naapuri oli pääisäisviikolla vielä Saksan Demokraattisessa Tasavallassa. Toivon ettei kukaan kerro hänelle, että tuo ylpeä valtio on nyttemmin lakkautettu.

Jokainen tarvitsee paikan, johon mennä omaan suuntaansa.

Olin järjestänyt männyt ja siirtänyt kalliota. Pilviä oli väisteltävä.

Totta. On se B&O, ja toiseksi isoimmat aktiivikaiuttimet. Talo heiluu, kun ne soivat. Himoitsisin nyt Beosound 3000:ta. Lapseni suunnittelevat nyt jo hakevansa minut holhouksen alle. B&O:n omistaminen oli riittävä näyttö kevytmielisyydestä ja tuhlaavaisuudesta jo siihen aikaan, kun toimin tuomarina. Minulla on maalla mökillä Beomaster 3000 -viritinvahvistin ja skraitta. Ja se Tandbergin kasettisoitin, joita oli Suomen kaikissa kouluissa. Kumpaankaan ei pure halla eikä pohjan pakkaset. Kun neulan pistää sisälle, se soittaa meidän isälle.

Todellisuudessa en siis omista enää vinyylivatkaimia enkä ole koskaan ollut erinomaisen kiinnostunut HiFi-aatteesta. Yleensä iPod ja MP3 ovat valintani, mutta passiot pääsiäisenä on eri asia. Joskus yksin ollessa voi lisäksi kokeilla, lepattavatko housunlahkeet niin kuin Inon linnakkeella 380-millisiä laukaistaessa, kun kuuntelee Verdin Requiemia, esimerkiksi jaksoa Dies Irae. (Soltin levytys 1960-luvulta - se jossa Talvela oli parhaimmassa nousussaan mukana - uskomaton, unohtumaton, samaa tasoa kuin Klempererin Mozartin oopperat ja Matteus-passio.)

Kaikki Matteus-passiot ovat ravistelevia. Aina päädyn Klempereriin. Itse asiassa jopa Fischer-Dieskau vetelee vähän omiaan ja Peter Pears muutaman keran ihan reippaasti. Mutta vain Klempererin versio (EMI, vanha) on riittävän hidas. Harnoncourt II on uskomattoman nopea. Jos ajattelee vaikka amsterdamilaisia, käsittää miten elämänmuotoinen teos tämä on. Sitiä syntyy aina jotain toisenlaista.

On huolehdittava siitä, että lopulla, kohdassa Mache dich mein' Herze rein (tee puhtaaksi sydämeni), muistaa huuhtelun ja linkoamisen ja jättää sielunsa rypistymisen estolle.

On muisteltava Klemetin suomennosta. Ei välttämättä sitä kohtaa, jossa ihmisen poika on ylenannettava (überantwortet werden), vaan "siis uumentes aueta anna sa horna". "Pauanne" tarkoitta siis Kalevalassa ukkosta. Hauska ajatus tämä rumpujen jäljittely "ei pauanne pauhaa". Mutta Bach kyllä ottaa enemmän irti rajuilmasta heittelemällä ympäri kuoroa kysymystä "Sind Blitzen sind Donner in wolken verschwunden..."

Siinä kohdassa, jossa Klemetti kääntää paremmin kuin alkuteksti (Maan matkaltain kun lähden, en lähde peljäten - Wenn ich einmal soll scheiden, so scheide nicht aus mir), on muistettava, ennen kuin ryntää itku kurkussa heittäytymään kasvoilleen sohvalle (kuvassa), ottaa silitysraudan töpseli irti.

Matteus-passion päivä

Kiirastorstai on Matteus-passion päivä. Kuuntelen sitä koko tämän viikon.

Tarina on ajankohtainen: syyllistäminen, oikeudettomuus, luotettu kolmas osapuoli (TTP), agenttiteknologia. Mukana on uskonnollista ja kansallista fundamentalismia. Juudas - jota koskeva apokryfinen evankeliumi on nyt uutisissa, edustaa teoksessa ansaintalogiikkaa.

Löysin hiljan C-kasetit yöradiolähetyksestä, jonka tein 1988. Soitin siinä 12:ta eri levytystä. Mauerberger, joka joutui sotien jälkeen epäsuosioon, oli yllättävän hyvä. Karajanin tulkintaa ei ole ylitetty pintapuolisuudessa; onneksi se on unohdettu. Radion levystystö löytyi jopa Furtwänglerin johtama esitys. Ei se hänelle sopinut.

Tästä teoksesta osaan osoittaa sormella nuoteista, mitä kaikkea siinä on. Siinä on muun muassa numeromystiikkaa ja erikoislaatuisia ajatuksia, kuten se, että sana risti "Kreutz" lauletaan sävellajista riippumatta aina ylennettynä, koska ylennysmerkki on saksaksikin "risti". Kun koraalissa lauletaan "paha", tai "synti", sen kuulee heti soinnusta. Kun Jeesus laulaa, säestyksenä on aina viulut, jotka hohtavat.

Katsoin, mitkä versiot olen ladannut iPodiin siltä varalta että sähköt katoavat kiirastorstaina maailmasta ja temppelin esirippu repeää ylhäältä alas.

Harnoncourtin jälkimmäinen levytys, josta kaikki eivät pidä, koska kuorokohtaukset ovat niin väkivaltaisia ja tietyt säestykset niin armottomia.

Herreweghen levytys, vaikka urkukpositiivin tuhina ja koskettimien kolina hiukan häiritsee.

John Elliot Gardnerin levytys, vaikka hänen Johannes-passionsa on kyllä parempi.

Ruotsalainen Eric Ericson - vallan hyvä.

Ja tietysti Otto Klempererin jo vanha levytys, jossa kaikki tehdään toisin kuin nykyisin on tapana - suuri draama vyöryy käsittämättömän hitaasti ja suuret solistit laulavat kuin oopperaa - Fischer-Dieskau, Peter Pears...

Kantaateissa Koopman, Rifkin, Suzuki ja itse asiassa monet muutkin ovat tehneet oivallisia tukintoja. Mutta Matteus-passio on yksi ihmiskunnan suurimpia saavutuksia, symmetrinen, syvä ja korkea kuin kirkko. Se on asia sinänsä.

Tulee vähän surku kuulijoita, jotka eivät osaa hyvin saksaa. Lutherin saksannos, jonka Bach sävelsi (siis evankeliumitekstinä) on niin sanoinkuvaamattoman upea. Johannes-passion aariat ja ariosot menevät kohdittain vähän reisille sanoituksiltaan. Ne kirjoitti postimestari Picander, joka olisi kyllä tehnyt viisaammin keskittymällä postin kantamiseen.

Taiteen läpäisykykyä ajatellen Matteus-passio on hyvä esimerkki. Se esitettiin Bachin eläessä kaksi kertaa. Ensimmäinen esitys meni puihin, koska kilpailevassa kirkossa oli toisen kanttorin Matteus-passio, johon Leipzigin porvarit suksivat. Sitten oli hiljaisempaa, kunnes Felix Mendelssohn esitytti teoksen Berliinissä 1800-luvun alussa eli kauan Bachin kuoleman jälkeen. Sekin versio on levytetty - Mendelssohn piti tarpeellisena lyhennellä ja "parannella" teosta aika reippaasti.

Mozart oli selvillä Bachista ja hänen suuruudestaan. Juuri kukaan muu ei sitten ollutkaan.

Joskus mietin myös sitä käsityön määrää: partituuri ja stemmat koko porukalle. Anna Magdalena Bach kehitti itselleen nuottikäsialan, jota ei erota aviomiehen omasta.

Ellette jaksa kuunnella koko juttua tai jos puoliso kieltää ja lapset itkevät, kuunnelkaa esimerkiksi "Erbarme dich".

Hieno asia, että meillä on Suomessa passioperinne. Klemetti esitytti teoksen muistaakseni Porissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Oli siinä tekemistä.

"Matteus-passion koraali" (Oi rakkain Jeesukseni - O Haupt voll Blut und Wunde) esitetään kerta kerralta alemmassa sävellajissa, koska tie vie hautaan.

Passiossa ei ole ylösnousemusta. Se päättyy jäähyväisiin. Haudalla on kivi.

Pitkäperjantai on luterialisuuden suurin juhla. Tie päättyy pimeään. Voi vain kuunnella.

Miten kirjoitan

Tunnen halua antaa käytännön ohjeita kirjoittamisesta.

Blogit ovat hupaa tavaraa. Kirjoitan bloggerilla. Harkitsen siirtyistä WordPressiin.



Näppäimistöissä huokea (HP) on minulle parempi kuin kallis, mutta IBM:n vanhojen peltisten näppäimistöjen kolinaa kaipaan. Samoin Olivetin sähkökirjoituskonetta puhumattakaan käsikäyttöisen rätinästä.

Runon kirjoittaminen koneella on aika vaikeaa. Se ei ole myöskään toivottavaa. Ensimmäiset yhdeksänkymmentä versiota kannattaa kirjoittaa kynällä paperilapuille, joita kantaa taskuissa. Käytetty kirjekuori on hyvä. Ulosottouhkauksen sisältävä karhukirje on paras.

Jotkut tuntemani runoilijat kauhistuvat kokonaista arkkia. Ensimmäiset mieleniskemät on kirjoitettava nopeasti, huonolla käsialalla epämääräiselle paperille. Kun teksti on kerran kirjoitettu huolella, se menee jotenkin lukkoon.

Olin ennen paremmissakin väleissä kirjankustantajien kanssa. Sain dummyjä eli mainostarkoituksiin tehtyjä tyhjiä kirjoja. Oikeastaan sellaiseen kirjoittaminen on kuitenkin aika hankalaa eikä paperikaan ole hyvää.

Nyt on sitten löytynyt se lopullinen. Hyllyssä on pitkä rivi vahakantisia vihkoja, mutta niihin jäljennän toisten runoja ja sanoja, kynällä kirjoittamalla. "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan mitä ei näy." Sperandarum substantia rerum, argumentum non apprentium. Pragmáton elegkhosoú blepomenon...

Foylesillä ja Blackwellillä myydään mustakantista Moleskin-muistivihkoa. Kuvassa on van Goghin käyttämä. Picasso, Hemingway, Celine ja moni muu olivat koukkuuntuneet tähän tuotteeseen, jota sai yhdestä paikasta Pariisista.

Ovat ne aika arvokkaita, mutta mojolondon.co.uk ja sitten amazon niitä myyvät. Hakusana "Moleskin". Kommentoijat huomauttivat, että Moleskinejä saisi Akateemisesta. Kiirehdin tarkistamaan asian. Paperikauppatarvikeaddiktio on vakava asia, vaikkei sillä taida olla vielä desimaalitunnusta lääkärien diagnooseissa.

Moleskinin suurenmoisuus verrattuna esimerkiksi kiinalaiseen vihkoihin on tietysti hyvä, hapoton paperi, josta muste ei mene läpi.

Kynistä voisi keskustella pitkään. Täytekynävaiheeni on ollut ketoontumaan päin, vaikka käytössä on oivallinen japanilainen Namiki. Niitä saa varmaan vain Kaliforniasta. Yksi kallis Parker on ihan hyvä. Varsinainen mielikynäni on nimeltään Sensa, Made in U.S.A. Täytteenä tietyisti fisherin Space Pen -kuulakärkikynän säiliö, joka on paineistettu. On minulla Space Penejäkin erilaisia, reisitaskuhousuissa se kätevä lyhyt, joka on näytteillä Modernin taiteen museossa.

Nyt huomaan kirjoittavani eli luonnostelevani vaikean tekstin Caran d'Achen rollerilla. Niitä saa ainakin yhdestä paikasta Helsingissä, eivätkä ole kovin kalliita.

Eräässä vaiheessa olin hulluna lyijykyniin ja minulla on niistä hyvin vakiintuneet mieleipiteet.
Niistä toisen kerran toiste, Derwentistä ja Faber-Castellin erinomaisuudesta. Henri Petroski on julkaissut lyijykynän historian, jonka olen lukenut kahteen kertaan, lyijykynällä alleviivaten.

Kirjoittaminen on totinen paikka.

Kynän kärki on rajapinta, koska kynä on oikeastaan ihmistä ja paperi maailmaa.

Siksi niiden valintaan voi tuskin uhrata liian paljon huolta.

Olen kauan sitten antanut anteeksi kollegoille, jotka käyttävät tilikirjan näköisiä labrakirjoja ja jotain onnetonta raapivaa kynää. Mutta onhan käsialakin mennyt muodista.

Jaa-a. Hyvä ettei omistaja ole pyytänyt takaisin pikakirjoitusoppaita. Hovioikeudessa olin niin nopea, että pystyi kirjoittamaan todistajien puheesta olennaiset osat muistiin pikakirjoituksella, vaikka en osaa lyhenteitä tarpeeksi enkä ehtolyhenteitä paljon ollenkaan. Nykyisin se on mennyt siihen, että teen Neoviuksen Gablesbergerin järjestelmästä soveltamalla suomalaisella pikakirjoituksella muistiinpanoja vain ellen halua muiden ymmärtämän tai jos haluan diivailla.

Siihen puuhaan tarvitaan pikakirjoitusvihko, koska ainakin itse tarvitsen välttämättö viivoitun paperin, jossa riviväli on erittäin suuri (vokaalit merkitään useimmiten vetämällä seuraava konsonantti rivin alapuolelle tai yläpuolelle).

Miksei kukaan ole keksinyt tietokonepikakirjoitusta?

Tietoyhteiskunta, globalisaatio

"Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi.

Taantumuksellisten suureksi suruksi se on poistanut teollisuudelta kansallisen maaperän. Ikivanhat kansalliset teollisuudenalat on tuhottu ja niitä tuhotaan yhä joka päivä.

Niitä tunkevat sivuun uudet teollisuudenalat, joiden käytäntöön ottaminen on elinkysymys kaikille sivistyskansoille, teollisuudenalat, jotka eivät enää käytä kotimaisia raaka-aineita, vaan maapallon mitä kaukaisimmilta alueilta tuotuja raaka-aineita ja jotka tuottavat tehdasvalmisteita, joita ei käytetä ainoastaan omassa maassa, vaan kaikissa maanosissa.

Vanhojen, oman maan tuotteilla tyydytettyjen tarpeiden tilalle tulee uusia, jotka tyydyttämisekseen vaativat mitä kaukaisimpien maiden ja mitä erilaisimpien ilmanalojen tuotteita. Vanhan paikallisen ja kansallisen omavaraisuuden ja sulkeutuneisuuden tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen yhteys ja kaikinpuolinen riippuvuus toisistaan. Tämä koskee niin aineellista kuin myöskin henkistä tuotantoa. Eri kansakuntien henkiset tuotteet tulevat yhteiseksi omaisuudeksi.

Kansallinen yksipuolisuus ja rajoittuneisuus käyvät yhä mahdottomammiksi, ja monesta kansallisesta ja paikallisesta kirjallisuudesta muodostuu maailmankirjallisuus. Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin.

Sen tavarain halvat hinnat ovat se raskas tykistö, jolla se ampuu maan tasalle kaikki kiinanmuurit ja pakottaa raakalaiskansojen itsepintaisimmankin muukalaisvihan antautumaan. Se pakottaa kaikki kansakunnat omaksumaan porvarillisen tuotantotavan, elleivät ne tahdo tuhoutua; se pakottaa ne ottamaan käytäntöön niin sanotun sivilisaation, so. tulemaan porvareiksi. Sanalla sanoen, se luo itselleen maailman oman kuvansa mukaan.

Porvaristo on alistanut maaseudun kaupungin herruuden alaiseksi. Se on luonut valtavan suuria kaupunkeja, se on suuresti lisännyt kaupunkiväestön lukumäärää maalaisväestön lukumäärään verrattuna ja siten temmannut väestön melkoisen osan pois maaseutuelämän tylsyydestä. Samoin kuin se on tehnyt maaseudun riippuvaiseksi kaupungista, se on tehnyt raakalais ja puolittain raakalaismaat riippuvaisiksi sivistysmaista, talonpoikaiskansat porvarillisista kansoista, idän lännestä.

Porvaristo hävittää yhä enemmän tuotannon välineiden, omaisuuden ja väestön pirstoutuneisuutta. Se on kerännyt väestön yhteen, keskittänyt tuotannon välineet ja koonnut omaisuuden harvojen käsiin. Välttämättömänä seurauksena tästä on ollut valtiollinen keskittyminen.

Riippumattomat, melkein vain liittolaissuhteissa olleet maakunnat erilaisine etuineen, lakeineen, hallituksineen ja tulleineen liitettiin yhteen yhdeksi kansakunnaksi, jolla on yksi hallitus, yksi laki, yksi kansallinen luokkaetu, yksi tulliraja.

Vajaat sata vuotta kestäneen luokkaherruutensa aikana porvaristo on luonut enemmän ja jättiläismäisempiä tuotantovoimia kuin kaikki edelliset sukupolvet yhteensä.

Luonnonvoimien alistaminen, koneiden käyttö, kemian soveltaminen teollisuudessa ja maanviljelyksessä, höyrylaivaliikenne, rautatiet, sähkölennätin, kokonaisten maanosien raivaaminen viljelykselle, jokien tekeminen laivakulkukelpoisiksi, kokonaiset, aivan kuin maasta esiinpoljetut väestöt - mikä aikaisempi vuosisata saattoi aavistaa, että yhteiskunnallisen työn uumenissa uinui tällaisia tuotantovoimia!"


- Karl Marx, Kommunistinen manifesti, 1848

Tämä on sanatarkka, Suomessa käytetty käännös. Kappalejako lisätty. Muuta lisäämistä ei olekaan.

Friedman lainaa tekstiä kirjassaan, mutta ei ymmärrä sen sisältöä.

"Vanhan porvarillisen luokkiin ja luokkavastakohtiin perustuvan yhteiskunnan sijaan tulee yhteisö, jossa kunkin yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytyksenä."

Kirjoitus on repliikki tietoyhteiskunnan, verkkoyhteiskunnan, informaatiotalouden ja globalisaation ihmettelemiseen. Miten tämä näin, että firmoilla ja joillakin ihmisillä menee paremmin kuin koskaan, rahaa sataa suoraan laariin, mutta työpaikkoja katoaa ja huonon voinnin sanotaan pahentuvan koko ajan.

Yksi syy on edellä esitetyn profetian mukaan tuotannon rakenteen muuttuminen kuljetusten ja tietoliikenteen mullistuksissa. Toinen syy on päivän keskustelussa salanimellä "yhteiskuntavastuu" esiintyvä ihmiskulttuurin rapautuminen.

Tätä kehotan harkitsemaan. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne säilyvät samoina.

Valokuva ja henkilötieto

HYVÄ TIETÄÄ

3/2005

Tietosuojavaltuutettu julkaisi viime vuoden lopulla 31.10.2005 yllä olevan otsikon mukaisen opastuksen
HENKILÖREKISTERI.

Joukko valokuvia voi olla henkilörekisteri. Henkilötietolain mukaan rekisterin kerääminen ei ole luvallista muuten vain. Tarvitaan järkevä syy.

Laki ei koske puhtaasti yksityisiä kokoelmia. Valokuva-albumit ja omalla tietokoneella olevat valokuvasarjat ovat kuvien haltijan yksityisiä.

Jos kuvat sattumat olemaan myös työpaikan koneella, työnantajalla ei ole oikeutta penkoa niitä. Tästä on uusi, vähän tunnettu laki, laki yksityisyyden suojasta työelämässä.

Tietosuojavaltuutetun kannanoton mukaan julkinen kuvablogi on ongelmallinen ja Googlen kuvahaku selvästi kielletty ja a9.com samoin. Siitä nämä viis välittävät.

Ohjeita julkisesti annettaessa kullakin on roolinsa. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on henkilö, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Hän hoitaa virkaansa hyvin. Tähän asiaan ei ehkä kuulu, että hän on henkilönä myös helposti lähestyttävä ja oikealla tavalla kollegiaalinen.

Mutta tuossa virassa on tavoiteltava käsitettäviä sääntöjä.

Minä olen tutkijajuristi eli professori. Sitä en kerro blogin lukijoille, missä määrin asiantuntijoiksi esittäytyviä kannattaa uskoa. Esittäydyn asiantuntijaksi.

Mielestäni perusteltu otaksuma suostumuksesta vaikuttaa ihmisten kuvien julkaisemiseen netissä.

Taannoin oli puhe julkisista tilaisuuksista ja toimituksista. Kemppinen istuu tohtorinväitöksessä custoksena - se on virkatehtävä, johon on annettu kirjallinen määräys. Valokuvaaminen on normaalia ja tavanomasita. Kemppisen kuvaaminen ja kuvan levittäminen on luvallista suostumusta kysymättä. Paitsi jos custos retkottaa katederilla juopuneena kuin käki ja housunnapit auki. (Esimerkki ei ole aivan keksitty, mutta ei koske minua.)

Tietosuojavaltuutettu neuvoo yksityisyyden suojasta. Tältä osin olisin hiukan eri mieltä tulkinnasta. On kovin jyrkkää sanoa, että yksityisyyden suoja on yhtäläillä voimassa myös julkisilla paikoilla.

Lause saattaa olla peräisin opinnäytetyöstä, koska se kuulostaa hyvältä mutta on vailla sisältöä. "Julkinen paikka", joka esiintyy taajaan muun muassa rikoslaissa, on jotain muuta kuin yksityinen paikka. Viimeksi mainittuun kuuluu ainakin kotirauhan piiri.

Julkisella paikalla ei sovi esiintyä kelteisillään. Kotona saa, kunhan vetää sen verran verhoa ikkunaan, etteivät lehmät pelkää.

Saan kirjoittaa:"Näin naapurini Pertti Virtasen syömässä voileipää raitiovaunussa."Ei ole sellaista kieltoa, ettei henkilön nimeä saisi mainita julkisuudessa. Saan myös ottaa valokuvan, mutta sen käyttäminen on rajoitettua. Väittäisin että saan käyttää kuvaa julkaisemassani valokuvateoksessa tai pitämässäni näyttelyssä. Lisään että luvan kysyminen on hyvää käytöstä, mutta ei välttämätöntä.

Toisessa asiassa olen arvelevalla kannalla. Valokuvakokoelma on lain määrittelemä henkilörekisteri, kun siitä voidaan tunnistaa ihmisiä. "Hyvä tietää" -oppaassa sanotaan perustellusti, että vanhat luokka- ja armeijakuvat eivät kuulu lain piiriin, koska ihmisten henkilöllisyydestä ei saa selvää. Sama koskisi joukkotilaisuuksia.

Avoimeksi jää, kuka tunnistaa.

Jokainen tunnistaa itsensä ja perheenjäsenensä sekä tuttavansa. Se ei riitä. Asia muuttuu aivan toiseksi, jos kuviin tai niiden metadataan on merkitty kuvatun nimi. Jos kuvasta nimeen ei ole linkkiä, pidän sellaista tulkintaa liian kattavana, että kaikki muotokuvasarjat olisivat henkilörekistereitä. Tiedän kokemastani ja kuulemastani, ettei henkilöitä käytännössä osata nimetä, vaikka kuvassa olisivat nyt Eduskunnassa istuvat kansanedustajat.

Ystäväni Komulainen on spesialisti tunnistamaan menneisyyden poliitikkoja. Jo 20 vuoden kuluttua alan ammattilaisetkaan eivät tahdo tuntea lehtikuvista edes kaikkia valtioneuvoston jäseniä tai pääjohtajia ja kysyvät siksi Komulaiselta.

Tietokonepohjaiset kuvahaut ovat vasta kehittymässä. Minulla on itselläni ohjelma, joka löytää anoppini kuvan perusteella hänet, äitini ja tätini. Algoritmi osaa siis laskea "vanhan naisen" kuvasta. Kun tämä tekniikka etenee - ja siihen voi mennä arvaamattoman paljon aikaa - tilanne muuttuu.

Toistaiseksi suhtaudun epäluuloisesti asiaan ja olisin siis kunnioittavasti eri mieltä tietosuojavaltuutetun kanssa.

Lain esitöissä kuvataan ymmärrettävästi yksityisyyden piiriä eli kotipiiriä. Jos pitäisin vaimoni kukallista yöpaitaa nukkuessani, se olisi "oma asiani" ja kuuluisi yksityisyyteni piiriin. Kuvaisin näitä asioita henkilökohtaiseksi itsemääräämisoikeudeksi.

Tietojen kerääminen ihmisistä voi vaarantaa itsemääräämisoikeuden. Tämä pitää paikkansa. Henkilötunnusten erikoisen vahva suoja on perusteltu, koska tuo tunnus johtaa niin moniin muihin tietoihin.

Tämäkään ei ole helposti rajattavissa oleva asia. Lista parin sadan ihmisen työpaikasta, HIFK:n kannattajat ja Jokeri-fanit, olisi mielestäni niin viaton, etten pitäisi sitä henkilörekisterinä. Luettelo tupakoivista ja tupakoimattomista, viinaraittiista ja viinaan menevistä olisi ilman muuta lain mukainen henkilörekisteri, ja mahdollisesti jopa arkaluonteisia tietoja sisältävä.

Arvioisin, että EY-direktiivi olisi järkevä, vaikka en ole kyllä asiasta aivan varma. Järkevyys olisi kattava, yleinen kielto, jonka tausta on kattavien rekisterien vaarallisuus. Kun Saksa oli valloittanut Hollannin 1940, juutalaisia kuljettavat junat lähtivät liikkeelle heti. Hollannin henkilörekistereissä oli tämä saksalaisten kaipaama tieto. Vaikka savolaisuus ei ole synti vaan ainoastaan huomattava häpeä, pitäisin ymmärrettävänä, että luettelo "Käpylässä asuvat savolaiset" olisi henkilörekisteri.

Eikä kuolema enää käske

Eikä kuolema enää käske

(suom. JK 9.4.2006)

Eikä kuolema enää käske.
Kuolleet miehet alasti ovat yhtä
Tuulimiestä ja länsikuuta;
Kun luut on kaluttu puhtaiksi ja puhtaat luut poissa,
Heillä on tähdet kädessä ja jaloissaan;
Vaikka he joutuvat järjiltään, he ovat terveitä,
Vaikka he vaipuvat meren läpi, he nousevat ylös;
Vaikka rakastavat katoavat, rakkaus ei;
Eikä kuolema enää käske.

Eikä kuolema enää käske.
Meren kiemuroiden sisällä,
He maaten kauan eivät kuole tuuliin;
Piinapenkissä jänteet pettävät,
Teilipyörässä he eivät murru;
Usko paukahtaa heidän käsissään poikki,
yksisarvinen paha puhkaisee heidät;
Halkaisee mutta he eivät katkea,
Eikä kuolema enää käske.

Eikä kuolema enää käske.
Enää ei lokki huuda korvissa ei
Enää aalto murru ääneen meren rantaan;
Missä puhalsi kukka ei yksikään kukka
Enää nosta päätään tuulen iskuin;
He ovat järjiltään ja kuolleita kuin kivet,
Kirjaimet vasaroivat kukkien lävitse;
Rikkovat aurinkoa ja aurinko särkyy,
Eikä kuolema enää käske.

- - -

And death shall have no dominion.
Dead mean naked they shall be one
With the man in the wind and the west moon;
When their bones are picked clean and the clean bones gone,
They shall have stars at elbow and foot;
Though they go mad they shall be sane,
Though they sink through the sea they shall rise again;
Though lovers be lost love shall not;
And death shall have no dominion.

And death shall have no dominion.
Under the windings of the sea
They lying long shall not die windily;
Twisting on racks when sinews give way,
Strapped to a wheel, yet they shall not break;
Faith in their hands shall snap in two,
And the unicorn evils run them through;
Split all ends up they shan't crack;
And death shall have no dominion.

And death shall have no dominion.
No more may gulls cry at their ears
Or waves break loud on the seashores;
Where blew a flower may a flower no more
Lift its head to the blows of the rain;
Through they be mad and dead as nails,
Heads of the characters hammer through daisies;
Break in the sun till the sun breaks down,
And death shall have no dominion.

_________________

Thomasin runoja on suomentanut niteen Marja-Leena Mikkola. Valitettavasti en ole siihen perehtynyt. Ääninäytelmän "Maitopuun alla" suomensi runoineen Anselm Hollo.

Villiinnyin vähän, kun huomasin, että iTunesista löytyy Thomasin itse unohtumattomasti lukemia runoja.

Dylan Thomas... Oivoi, hän kuoli alkoholiin.

www.poemhunter.com antaa keskeisen osan runoista alkutekstinä.

Liian paljon rahaa

Lehden mukaan isojen yhtiöiden johtajat tienaavat miljoona markkaa vuodessa eli keskimäärin 160 000 euroa. Moni tienaa kymmenkertaisen määrän, moni sitäkin enemmän.

Tätä en haluaisi puolustaa. Perustelut eivät vakuuta. Johtajat karkaisivat, ellei rahaa tulisi kuin rännistä.

Karatkoon. Kannuste on viallinen ajatus sekä palkoissa että tekijänoikeuksissa. Siinä on perää mutta se ei ole läheskään koko totuus.

Käykää hautausmaalla miettimässä, kuka on alueen rikkain henkilö ja mitä hänelle nyt kuuluu.

Miettikää, kuka muistetaan eläkkeelle siirryttyään tai kuolemansa jälkeen. Muistamme suuria pahantekijöitä ja hyviä ihmisiä.

Muistelkaa, kenelle on jäänyt kaunaa. Yksikin työtoveri tai esimies, joka oli natku. Suomennospalkkioissa ja kirjoituksia hinnoitellessaan hän piti aina omistajien puolta ja nipisti hinnat alas. Sitten hän meni sairaseläkkeelle, ja omistajat alkoivat tosissaan rikastua.

Silti puolustelu tai selitys johtajien palkoille, koska asioissa on vähintään kaksi puolta niin kuin setelissä.

Yritysmallimme oli saksalaista perua. Johtajat olivat luottamushenkilöitä. Amerikkalainen yritysmalli on sukua principal - agent -ajatukselle. Omistajajoukko ja omenavarkaat ovat samaa koplaa. Saalis pannaan tasan: sulle mulle, sulle mulle, mulle.

Suuren yhtiön toimitusjohtaja tai muu johtaja ei ole työntekijä vaan yhtiön liikekumppani.

Tämä on toimiva ajatus.

Se on mennyt vähän pilalle, kun epäonnistuneet johtajat saavat lahjapalkkioita, vaikka heidät pitäisi johdonmukaisuuden nimessä hirttää munista lipputankoon. Anteeksi epäasiallinen ilmaisu - johtajissa on nykyisin naisiakin.