Rikkaita on suojeltava

Kirjoitin, että rikkaita on suojeltava ja päiväsakkojärjestelmä poistettava ainakin liikennerikoksista. Syöttini tehosi. Syötti: miksi vain liikennerikoksista? Entä jos rikas mies pieksee vaimonsa siniseksi ja karhaa kakarat pokat kaulassa pellolle?

Siitä on yli 15 vuotta kun istuin tuomarina, ja alituomarina eli päivittäin silmästä silmään lain kourassa rimpuilevan kansalaisen kanssa en ole toiminut lainkaan. Auskultointia ei lasketa. Tietenkin istuin nuoruudessani ne 30 päivää käräjiä seurattuani sitä ennen lähinnä pöytäkirjaluonnosten laatijana, miten niitä sakkoja mätkitään. Mutta se oli toinen maailma.

Rikkaiden liikennesakoilla ei ole mitään merkitystä liikenteelle. Mieleeni ei tule yhtään tapausta, jossa ylihintaisella autolla olisi aiheutettu sivullisille vakavaa vahinkoa. Ehkä joku maan muutamista kymmenistä loisteliaista urheiluautoista on ollut mukana kolarissa. Minun silmiini ei ole osunut tietoa sellaisesta.

Sellainen arvio ei petä paljon, että auto-onnettomuuksissa on mukana erilaisia autoja aika tarkkaan niiden yleisyyden suhteessa. Sama taitaa koskea ylinopeudesta sakotettuja. Arvaan että tilastoa ei ole; poliisilla voisi olla käsitys rikemaksuista, joka on siis eri asia.

Liikenneturvallisuus on Suomessa suuri menestystarina. Silti eri Euroopan maissa on yllättäviä tilastollisia eroja. Suomessa 1970-luvun kattonopeus ja turvavyöpakko vaikuttivat liikenteessä kuolleiden määrään dramaattisesti ja pysyvästi.

Lainsäädännöllä ohjaamisen epäilijöille tämä käy vastaväitteestä. Asenteet muuttuivat yllättävän nopeasti.

En ehkä kuulu kovin pieneen vähemmistöön, kun kerron ihmetteleväni, miksi ihmiset maksavat rahaa henkilöauton poikkeuksellisesta kiihtyvyydestä ja huippunopeudesta. Itse nautin liikenteessä tätä nykyä eniten kuljettajasta, koska on niin hauska ajella pieniä, oudompia teitä ja katsella ja ihmetellä. Kiitin jo kerran serkkuani. Ajeltiin ”vääriä” reittejä maakunnassa.

Lukija on jo huomannut, että tässä asiassa on kysymys sosialidemokratiasta. Ihan hyvä aate eli mielellään hiukan osuustoiminnallisesti painottunut epäkohtien poistaminen ja vahvuuksien lisääminen katosi maailmasta. Hyvä vitsi on sanoa, että puolue ei menesty, kun kaikki ovat nykyisin sosialidemokraatteja. Se ei ole aivan tyhjä väite, koska 1800-luvulla niin sanottu sosiaalireformismi nousi ensimmäisenä. Ne henkilöt, jotka löysivät ongelmien ytimen maattoman – käytännössä työttömän – väestön liian suuresta määrästä, eivät olleet mitään demareita. Oivallus oli syvällinen. Suomessa ei ollut Saksan ja Englannin mallista tehdastyöväestöä kuin nimeksi. Kurjuuden kumppanit olivat muualla.

Minulla on omasta näkökulmastani muunnelma tuosta ajatuksesta. Nykyisin jokaisessa puolueessa on ”demariryhmä”.

Pari päivää sitten oli puhe konservatiiveista ja liberaaleista. Jos tuo edellinen kuulostaa väkinäiseltä, miltä kuulostaisi väite, että jokaisessa puolueessa – itse asiassa jokaisessa ihmisjoukossa – on vanhoillinen ja vapaamielinen porukka.

Koska tämäkään ei ole oikeasti totta, esitän sitten varsinaisen ajatukseni: myytti persoonallisuudesta on aika unohtaa. Jokaisella on tyypillisesti kaksi, joskus kaksikymmentä eri persoonallisuutta. Olemme kaikki jakomielisiä.

Tämä on alkoholin ylistystä. Kerran vappua väritti kaksi joukkoa. Toinen seisoi punaisissaan Helsingissä Hakaniemessä ja Mäntymäellä ja julisti: maailmaa on parannettava. Me haluamme paremman maailman. Toinen kuljeskeli kaduilla ja seisoskeli Tähtitorninmäellä ja Kaivopuistossa ja julisti: maailma on jo parempi. Me olemme parempi maailma. On tämä rauhallinen maa. Tuostakaan ei tullut tappelua, ei edes silloin sotien jälkeen.

Nyt kaikkia yhdistää juhlimisen aate, vaikkei oikein ole juhlimisen aihetta. Ei ole erityisen valoisia näköaloja, ei hirmuisia saavutuksia eikä itse asiassa merkkejä edes keväästä.

Silti voi nauttia kaikessa jakomielisyydessä skumppaa (tai Pommacia).

Itsenäisyyspäivämme on ikävä ja vuodenaika hankala. Keskustapuolueen kiitettävä ehdotus itsenäisyyspäivän siirtämiseksi Suuren Isänmaallisen Sodan aselevon päivään meidän rintamillamme ei jostain syystä ottanut tulta.

Edellä esitetyin syin arvioin, että vappu on Suomen varsinainen itsenäisyyspäivä. Ilmankos liput liehuvat ja ihmiset riehuvat. Näillä mennään.

Verkkokalvo

Parempi televisio on siis todella parempi. Siitä oli puhetta toissa vuonna. Hakusana on HD eli teräväpiirto. Ehkä muita ei enää myydäkään. Jos näkö ei ole aivan parhaita ja esimerkiksi ikääkin on, kannattaa tarttua sorkkarautaan ja lähteä mellakoimaan markettiin. Vielä parempi ajatus on ottaa mukaan rahaa, jos on.

Samoin kuin puhelin televisio on nykyisin tuoretuote. Niihin pitäisi merkitä viimeinen käyttöpäivä.

Meillä taitaa olla nykyisin päivittäin käytössä puhelimena hyvin halpa Nokia Lumia (Windows) ja tavallinen iPhone. Luvassa on yllätys. iPhone on paljon parempi.

Mittaan paremmuuden sekuntikellolla. Markkinointiväki puhuu puolestaan käyttöliittymän intuitiivisuudesta. Lisäksi kysymyksessä on jokin epämääräinen mielihyvä. Minua esimerkiksi inhottaa, että Lumiaan tarttuminen vaatii skarppaamista. Ellei sitä käsittele kuin riisiposliinista tehtyä arvoesinettä, painaa vahingossa jotain nappia. Painikkeet on sijoitettu idioottimaisesti laitteen kehyksiin.

Eräs naishenkilö rupesi laakista käyttämään puhelinta färsin paistoajan mittaamiseen. Puhelin voittaa munakellon siksi, että se on yleensä lähellä tai ainakin nopeasti löydettävissä. Tuohon Applen puhelimeen muuten kannattaa ostaa kilpailevasta liikkeestä räikeän värinen ja nahkea kuori, kehys tai kotelo.

Eräs ystävä, joka ei halua nimeään julkisuuteen, kysyi sähköpostiviestillä, joko Applen rannekello on ajassa. Vastaukseni on: ei vielä. Hinta on kova ja vaikka lennosta vaihdettavat kellotaulut, etenkin Mikki Hiiri, houkuttelee kovasti, muitakin levottomuuden aiheita on.

Ikävin ongelma on nähdäkseni uskottavien sivullisten verkkojulkaisujen havaitsema täysin riittämätön akun kesto – käytännössä alle yksi vuorokausi, jos kellon liian monia muita toimintoja käyttää.

Juuri tästä syystä vieroksun automaattisia vieterikelloja, vaikka hyviä ja kohtuullisen halpojakin olisi (Tissot). Syrjään vetäytyvää ja itkeskelevää elämäntapaa noudattaen ei ole suinkaan saletti, että kello käy aamullakin. Se on viisainta joka tapauksessa vetää illalla. Saman tien sen voisi vetää seinään.

Ehkä ei sittenkään. Pyhänä pellevaatteissa eli kokopuvussa ja muissa entisen elämän koristeissa esiintyessä käväisi mielessä, että muutoin pistämätön täysmuovinen rigidaalikello ei ehkä ole aivan oikea valinta. Kun itse näen aina kellot äijien kuvista epäilen, että toisetkin katsovat. Jos äijän kello on hintaluokkaa tuhat euroa tai yli, vaihdan seuraa ja pidän poistuessani varmuuden vuoksi lompakostani kiinni.

Applen kello ladataan samaan tapaan kuin heidän läppärinsä, johdolla jonka toisessa päässä on magneetti. Yllätys: jälleen uusi latausjohto. Viimeksi matkalaukkua purkaessani totesin sieltä viisi latausjohtoa ja kolme eri virtajohtoa.

Yllätykset eivät jää tähän. En ole vuorenvarma, jaksanko estää sen, ettei kuvan esittämä laite ilmesty joskus meillekin. MacBook Pro on nyt ollut käytössä joitakin viikkoja. Toisin kuin Windows-läppäri, se ei tukehdu. Viimeksi äidileni näytettiin valittuja otoksia 9 000 valokuvan sarjasta, jossa on ammattilaisen ottamia, rasw-muodosta tiffiksi luettuja ja talletettuja eli huomattavan isoja tiedostoja.

Pöytäkoneenikin joudun sulkemaan ja käynnistämään uudelleen sellaisen käsittelyn jälkeen. Ainakaan Photoshop ei osaa hankkiutua eroon välimuistista.

Kun nyt tilaisuus tekee varkaan eli nuo samat kuvat ovat myös verkkolevyllä, en malttanut olla vertaamatta. Tämä pöytäkoneen näyttö on parin vuoden takainen HP Envy 28 ja näytönohjaimet päivitetty. Silti näyttö häviää tuon Applen läppärin Retina-nimiselle näytölle todella pahasti.

Näyttäisi firmalla olevan myös näyttö, johon voi suoraan kiinnittää apulaitteet, etenkin ulkoiset kovalevyt. En viitsi tässä arvuutella, montako sellaista tässä pyörii. Olen yleensä sivuuttanut kysymykset sanomalla, että iso Mac sopii amamttilaisille. Tähän asti olen onnistunut sulkemaan mielestäni, että myös eläkeläinen on ammatti.

Kimmo ja lujuus

Tuomarikoulutukseen suosittelisin teosta ”Kimmo- ja lujuusoppi”. Erikoisen kiihdyttävä on toinen osa, jonka otsikko jatkuu ”käyräakselisen sauvan taivutus, leikkaus, vääntö, nurjahdus ja nurjahdustaivutus, laatta, levy, kuori, kosketusjännitykset”.

Tuomioista on jatkuvasti puhetta ja kuuluu ollakin. On myös näkyvissä sellaisia merkkejä, että oikeista tuomioista voisi äänestää ”demokraattisesti”.

Demokratiassa on tunnettu vika. Kimmo- ja lujuusopin hengessä joku poliitikko voisi sanoa ”valuvika”.  Päätökseen osallistuminen ei näet edellytä vaivannäköä eli tässä tapauksessa päätettävään asiaan perehtymättä. Paljon tekosyvällistä on kirjoitettu ilmiöstä, jonka Raamattu sanoo suoraan: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Haluaisin huonontaa lausetta tyylillisesti: joka tietoja lisää, se tuskaa lisää.

Periaatteessa oikeusjuttua päätyvät ratkaisemaan vain ne henkilöt, jotka ovat kuunnelleet koko käsittelyn alusta loppuun ja lisäksi lukeneet asiakirjat. Kokemukseni mukaan tässä asiassa ei tingitä. Joskus mennään jopa liian pitkälle. Etenkin ylioikeuksissa perinpohjaisuus muuttuu joskus pikkumaisuudeksi eli kyvyttömyydeksi erottaa vähäpätöiset asiat isoista. Tarkkaan katsoen lillukanvarsia löytyy oikeuslaitoksessa itse kunkin saapasvarsista.

Ei sitä koskaan tiedä. Vaikka sain työelämäni ensimmäisinä vuosina suorastaan palkkaa oikolukemisesta eli painovirheiden metsästämiseen vedoksista, en jaksa pitää asiaa huiman tärkeänä. Silti osasin arvostaa korkeimmassa oikeudessa muinoin säilytettyä asiakirjaa, jossa oli kirjoitusvirhe. Paperi oli huomattu ajoissa ja korvattu oikealla. Otsikko näet alkoi ”Korkeimman tuomio…”

Tuomio on sitä helpompi tehdä, mitä vähemmän asiasta tietää.  Yhden kerran seisoin takaseinällä kuuntelemassa iskelmälaulukilpailuja nuorisoseurantalolla. Aika pian luikin häpeissäni tupakalle. Siinä huojahteli parikin rippikoulukaveria, joiden yritystä yhtyä virteen ”Ystävä sä lapsien” olin sattumalta kuunnellut, vierekkäin kun istuttiin pitkässä penkissä. Heillä oli selkeät käsitykset kilpailijoiden suorituksista. Heidän suosikkinsa oli esiintyjä, jonka laulamisesta en itse osannut sanoa, oliko kappale ”Tiikerhai” vai ”Jänis istui maassa torkkuen”, nuottia kun oli yhtä vähän kuin rytmiä.

Vanhassa yhteiskunnassa käytettiin selviä arviointiperusteita. Siisti pukeutuminen, jota edellytettiin sekä ravintoloissa että tanssipaikoissa, tarkoitti miehillä kravattia. Oliko jaloissa kumiteräsaappaat tai ei mitään, ei vaikuttanut kokonaisarvioon. Mutta keskittyminen ja tarkkaavaisuus otteluun eivät riitä erotuomarille. Täytyy seurata sata tai tuhat ottelua ennen kuin osaa suhteellisen varmasti sanoa, mikä kentällä tehty temppu on sääntöjen vastainen ja mikä ei.

Henki- ja talousrikosten rangaistusten demokraattisessa arvioinnissa on se ongelma, että useimmat vastaajat ovat lukeneet tuollaisista teoista lehdistä ja kirjoista tai kuulleet kertomuksia niistä tuttavilta. Kattavuutta ja täsmällisyyttä tavoittelevaa asiakirja-aineistoa he eivät ole koskaan nähneet ja luullakseni harvoin liioin lukeneet tuomioistuimen päätöksiä, joita on jo kauan ollut helposti saatavilla mm. verkosta.

Tuomareiden vika on tietämättömyys elämästä. Olen katsellut ja kuunnellut talousrikoksen käsittelyä jaostolla, jossa tuomari ei tiedä, miten ja mistä postimerkkejä ostetaan. Esittelin kolarijuttua viiden hengen jaostolla, jossa ainoallakaan tuomarilla ei ollut ajokorttia..

Kansanedustajana toimiva entinen poliisi osoitti nukkuneensa oppitunneilla. Hän tiesi että tuomareilla on taulukot eri rikoksille. En ole nähnyt taulukkoja, mutta olen itsekin opettanut, että samanlaisista teoista on määrättävä samanlainen tuomio ja sitten selvittänyt tämän säännön mutkikkuutta aloittaen esimerkistä, jossa rikas paroni ja köyhä piru kumpikin tahollaan varastavat leivän.

Nämä ongelmat ovat onneksi ikuisia. Juuri nyt haluan kuitenkin omasta puolestani sanoa, että päiväsakkojärjestelmä on epäoikeudenmukainen ja että se olisi poistettava ainakin liikennerikoksista.

Ajatus yhtä suuren taloudellisen menetyksen aiheuttamisesta hyvätuloisella ja vallan varattomalle on sosiaalireformistinen, sadan vuoden takainen. Se ei toimi. Se kaatuu jo ihmisten arvojen ja tunteiden erilaisuuteen. Itse olen saanut yhtensä kaksi kertaa elämässäni rangaistuksen, pysäköintivirhemaksun, ja olen ollut pyörtyä häpeästä. Luulisi jokaisen tietävän, että yhden päiväpalkan menettäminen esimerkiksi pelaamalla on yhden mielestä aivan normaalia ja toiselle taas kauhistus. Yö putkassa on yhdellä epämukava majoitus ja toiselle moraalinen perikato.

Rikkaita on suojeltava. Kymmenien tuhansien ylinopeussakot eivät kuulu oikeusvaltioon. Tästä muuten olisi helppo keskustella julkisesti. Kaikki – paitsi ne viisi edellä mainitsemaani – tietävät vähintään välttämättömästi, mitä ylinopeus liikenteessä merkitsee ja mitä ei.

Vaellus – saarna Tuomasmessussa 26.4.2015

Kauan sitten hylättiin tapa kertoa saarnassa oma tai toisen kokemus ja tehdä siitä kohtuuttomia johtopäätöksiä. Maalina oli päivän teksti ja lopetuksena siunaus ja rukous. Hyllyssä pölyttyvät postillat, joihin saarnaaja lisäsi tai jätti lisäämättä täydennystä omasta takaa.

Nyt puhutaan vanhan tavan mukaan. Puoli vuotta tai vuosi on kulunut Lappia ja pohjoista koskevan kirjallisuuden keskellä. Hiljan olen saanut selvän Seppo Vuokon (”Mammutin aika”) ansiosta selville, mitä Lappi on. – Jääkauden roippeita. Siellä on nyt bakteereita, sieniä, leviä, kasvillisuutta, kaloja ja kosteussuhteita ajatellen samanlaista kuin oli täällä useita tuhansia vuosia sitten.

Joillekin tunturiretkeilijöille ”luonnon temppeli” on totta. Kaikki eivät kyllä oikein pidä yästä kielikuvasta, vaan ajattelivat, että kirkko se on tarkoitukseensa siunattu ja pyhitetty alue ja luonto on sitten erikseen. Jotkut toiset sanoivat, ettei pyhyyden tuntoja voi aina hillitä suurissa erämaissa liikkuessa. Voi olla, että kuulijoilla on näitä kokemuksia.

Hengellisessä perinnössä vaellus on hyvin keskeinen sana. Elämä on ilmeetön sana. Koskenniemi sanoi, että kahtahalle kulkee joka tie – jostain pois ja jonkun luokse vie. Kohteliaimmin olisin eri mieltä tästä asiasta.

Hengellisen kirjallisuuden vuosisatoja vanha klassikko on vertauskuvallinen ”Kristityn vaellus”, jonka kirjoitti kerran englantilainen John Bunyan. Se saattaa olla Raamatun jälkeen eniten luettu ja eniten painettu englanninkielinen kirja. Siinäkin kuljetaan jotain kohti.

Kirjoja vanhempi perinne on pyhiinvaellus, joka on tällä hetkellä jälleen muotia, etenkin Santiago de Compostellaan suuntautuva. Samoja perinteitä on muillakin kuin kristityillä.

Tätä vanhempi perinne on vetäytyminen erämaahan. Tosin se erämaa, jossa erilaiset askeetit ja pyhät kerran kilvoittelivat, ei näyttänyt lainkaan samalta kuin suomalainen erämaa. Egyptin korpi oli kiveä ja kuivuutta , Suomen korpi on puuta ja suota.

Tuossa on kaksi aivan erilaisten kehityslinjaa. Joidenkin ihmisten mielestä tämän hetken pintamuoti suosii liikaakin keinoja ja tapoja oman itsen tarkkailemiseen ja kehittämiseen. Joskus kikka on syöminen tai syömättä jättäminen, joskus hengittäminen, joskus liikkuminen, mutta liikkumattomuus ei ole vielä tullut muotiin. Tällainen tavaton keskittyminen ajoittain joutavanpäiväisiltä vaikuttaviin asioihin voi oudostuttaa maailmassa, joka aivan varmasti kaipaisi apua, yhteisyyttä ja käden ojennuksia.

Tunturivaellukselle muuten ei pidä lähteä yksin, eikä moni niin nurinkurisesti toimikaan. Vaelluksen aikana vaeltajien suhteet voivat muuttua. Yhteisyyden ajatus, joka on myös kirkkojen kulmakivi, tulee hyvin havainnolliseksi, kun yö yllättää tai keli pettää.

Repun kanssa ponnistelemisen muuan terve tarkoitus on siirtää huomio ohimenevistä pikkuasioista todelliseen, ruumiilliseen ponnisteluun, jonka palkkana on tervetullut väsymys ja ennen pitkää tietoisuus omien voimien, omien neuvojen palkitsevuudesta. Vielä tärkeämpi on tieto omien voimien rajallisuudesta.

Olimme isävainajani kanssa joskus leikillämme, joskus myös tosissamme eri mieltä siitä, kummasta saa paremman terapian eli hoidon, kirjojen äärestä tai maksullisen asiantuntijan vastaanotolta vaiko metsästä.

Tätä nykyä olisin valmis myöntämään, että molemmilla on puolensa. Tosin tunturivaelluksissa on tuttu ongelma. Vaiva paranee mutta tauti tulee tilalle. Vaeltaminen koukuttaa.

En jätä mainitsematta tuntureiden merkillisen keskeistä osaa Uudessa testamentissa, jossa niitä sanotaan vuoriksi. En tiedä, miksi vuorisaarna pidettiin vuorella. En tyydy selitykseen, että vuorella ollaan lähempänä Jumalaa. Jos metrejä mitataan, puuhun (Libanonin seetriin) kiipeäminen ajaisi saman asian. Mutta kun vuorelle ei ole tapana rakentaa eikä siellä ole multaa, jota viljellä, eikä edes vartioituja riistamaita, vuori on vapaa alue, Jumalan tai jumalien omaa aluetta – ja antropologit tietävät, että silmiinpistävät usein vuori on ihmisten mielestä pyhä paikka, paitsi ne vuoret, joilla asuu piru.

Kristillistä ajatusmaailmaa ajatellen saa kysyä, onko vaelluksella päämäärä. Onko maaliviiva merkitty? Vastaisin että ei ole. Tie, totuus ja elämä – tie jostain pois ja johonkin? Mielestäni ei. Haluaisin ymmärtää tuon siten, että tie on totuus ja elämä. Se on uskon asia, ilman uskonkappaleita.

Tarkoituksellinen proteiini

Tällainen kirjan osan esittely on tarkoitettu lukijoille, joista tiedän noin kymmenen. Osa heistä on lähisukulaisia, osa ottoveljiä, kuten esimerkiksi Tari ja Martti. Käyttäydyn kuin huono iltapäivälehden toimittaja kirjoittamalla arvioinnin ennen kuin olen itse perehtynyt alustavastikaan kirjaan. Tai ei nyt ihan niinkään. iPad sanoo nyt, että 35 prosenttia ja että luvassa on runsaat 7 tuntia kirjaa.

Andreas Wagner, “Arrival of the Fittest: Solving Evolution’s Greatest Puzzle” kuulostaa täsmälleen sellaiselta kirjalta, jonka voi hyvillä mielin unohtaa omaan vähäpätöisyyteensä.

Ja sepä olisi erehdys.

http://www.amazon.com/Arrival-Fittest-Solving-Evolutions-Greatest/dp/1591846463/ref=sr_1_sc_1?ie=UTF8&qid=1430018803&sr=8-1-spell&keywords=wagner%2C+amdreas

Tämä Wagner on Zürichin yliopiston ja Santa Fe instituutin professori. Oppiaine on evoluutiobiologia ja keskeinen teema on neutraali verkko.

Lukija huokaisee helpotuksesta. Hiukankin vanhemmassa kirjallisuudessa, jossa selvitetään esimerkiksi suon ekosysteemiä, on sama huutava ongelma, mittakaava. Kun halutaan selvittää esimerkiksi, kuka syö kenet, mennään kukaties rataseläimiin ja karhukaisiin ja sitten sivuutetaan bakteerit yhdellä huitaisulla. Silmään erottumattomien eliöiden paino kiloina tai tonneina on suurempi kuin koko muun biomassan. Mikä sen merkitys on, siitä ei yleensä ole tietoa.

Wagnerin darwinilainen ”vahvin”, joka jää eloon jatkaakseen sukua osana evoluutiota, ei ole natsipuolueeseen kuuluva karvainen kersantti, kuten minun syntymäni aikana annettiin ymmärtää, eikä verta imeville hyönteisille immuuni mammutti tai villasarvikuono, jotka luultavasti vei maailmasta jokin immuunijärjestelmän vika.

Survivalisti on tässä kirjassa tyypillisesti molekyyli, jättiläismäinen kymmenen tuhannen atomin proteiini tai aivan riittävän suuri aminohappo tai sitten pelkkä hiili tai sen elektronikuori.

Kirja esittää vastauksia kysymykseen, joka on mielessä muulloinkin kuin sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan: mistä ne tietävät. Miten nämä molekyylit osaavatkin arvata, kuinka voi löytää sen geenikirjaston tai metabolioiden kirjaston, jossa on itseorganisoitumisen resepti.

Sveitsin tutkimusryhmät ovat maailman huippua. Zürichin teknillisen korkeakoulun nimi on tapana mainita kunnioittavalla äänellä, eikä yliopisto ole paljon vähäisempi laitos. Kun tilanne on nykyisin se, että fysiikka, kemia ja biologia ovat yksi ja sama asia ja tutkivat yksiä ja samoja ilmiöitä, joista keskeisiä ovat anionit ja kationit, tutkimusryhmien tukipilareita ovat tietojenkäsittelytieteen spesialistit ja matemaatikot.

Wagnerin viehättävä idea on käytännössä toimiva geenikirjaston malli, joka esimerkkitapauksessa ei ole kolmi- eikä neliulotteinen, vaan viisituhattaulotteinen. Polttoainetta eli energiaa tarvitsevalla molekyylillä on koko joukko lähinaapureita, esimerkiksi kymmenen tuhatta tekstiä vain yhden askeleen päässä.

Kukaan ei osaa kuvitella noin monta dimensiota, mutta matematiikka tietenkin toimii. Esitelty alue onkin laskennallista biologiaa, jossa mielikuvien koeputkien ja bunsenlamppujen paikan ovat ottaneet tietokonefarmit.

Kvanttimekaniikka osoitti, että äärettömän monen ulottuvuuden avaruus toimii. Biologian perusteissa, tässä tapauksessa evoluution piirteiden selvittämisessä se näyttää niin ikään toimivan. Tulokset ovat molemmissa eräin osin järjen ja terveen ymmärryksen vastaisia. Se kertoo jotain järjestä ja terveestä ymmärryksestä. ”Teoretisoinnista” eli haihattelusta ei ole kysymys, koska näiden laskentamallien tuloksia voi monin kohdin testata käytännössä. Ällistyttävää on, että jo vakiintuneesti kirjaimina esitetty ”resepti”, kuten DNA:n kopioimisen neljä emästä ja aminohappojen kahdenkymmenen kirjaimen teksti, eivät olekaan erikoisen täsmällisiä. Jos tämä ei toimi, jokin muu voi toimia. Wagnerin selitys johtaa ajatukseen ”tulos tai ulos”. Sidoksen epäonnistuminen johtaa yrittäjä ”kuolemaan”, eli rakenteen aineet menevät takaisin kiertoon.

Väittäisin nyt lukemani perusteella, että juuri tämä kirja herättää lähivuosina jatkuvasti huomiota uudenlaisena avauksena ja uskottavana tiedekirjana. Jos siis aikoo lukea yhden tällaisen kirjan kymmenessä vuodessa, juuri tämä voisi olla se kirja. Amazonin arvosteluissa joku sanoo, että tämä teos ei selvästikään ole tarkoitettu laajemmalle yleisölle. Olisin eri mieltä. En suostu määrittelemään laajaa yleisöä ihmisiksi, jotka kaihtavat vaivannäköä. Suositus johtuu siitä, että kirjoittaja on tehnyt parhaansa ja onnistunut hienosti kuvaillessaan asioita, jotka eivät ole millään muotoa helppoja. Luonnevikaiset lukijat on myös säästetty kaavoilta ja huimaavan hankalilta kemiallisten yhdisteiden nimiltä.

Arvo ja arvoitus

Eräs kielivirhe on nyt muotia. Saa sitä sanoa myös ajatusvirheeksi.

Jotkut äänestäjät ovat arvoiltaan konservatiivisia ja jotkut taas haluaisivat edistää liberaaleja arvoja.

Konservatiivinen tarkoittaa säilyttävää. Säilykerasia on suunniteltu esimerkiksi sardiinien säilyttämiseen. Joskus mennään pidemmälle. Konservoiminen tarkoittaa palauttamista entiselleen. Vahingoittunut taideteos konservoidaan.

Liberaali liittyy jollain epäselvällä tavalla vapauteen. On vapautta jostakin ja on vapautta johonkin. Suomi on vapaa esimerkiksi ryssän vallasta, laulettiin sata vuotta sitten. En tiedä, lauletaanko enää. Sinulla on vapaus mennä kaupunkiin junalla tai bussilla. Jos satut omistamaan auton, olet vapaa käyttämään sitä.

Konservatiivinen arvo tuntuu tarkoittavan vakiintuneita eli havaittuja, huomattuja, huomioon otettuja arvoja. Liberaali arvo tuntuu vihjaavan sääntöjen ja määritelmien vähyyteen ja kuiskaavan: päätä itse.

Tämä kuulostaa kirjoitettuna idioottimaiselta. Älkää kuitenkaan antako pettää itseänne. Tämä on idioottimaista!

Yritetään silti. Erilaisissa listoissa ja luetteloissa sekoitetaan joskus konservatiivisia sääntöjä liberaalien harkintaperusteiden kanssa. Sääntö on esimerkiksi ”alkanutta ihmiselämää ei saa tuhota tietoisesti” (esimerkiksi abortilla). ”Ulkomaalaisia ei saa suosia työllistämisessä” ei ole luonteeltaan sääntö. Sääntöjä käytetään epäselvien tilanteiden ratkaisemiseen. Tuo ”suosia” ei toimi sääntönä. Olisiko sellainen suosimista, että kaikki marjanpoimijat ovat aasialaisia, jos palkan maksaja todistaa, ettei muita ollut saatavissa tai että suomalaiset tarjokkaat halusivat paljon parempaa palkkaa?

Onko se suosimista, että Raumalle palkataan amerikkalainen jääkiekkoilija, vaikka omissa junioreissa olisi tarjokkaita? Sana on liian yleiskielinen toimiakseen ilman täsmennyksiä ja määreitä. Olen opettajan suosikki…?

Säännön ja harkintaperusteen sotkeminen toisiinsa merkitsee menneisyydestä saatujen perusteiden yhdistämistä tulevaisuudessa käytettävien kanssa. Epäilen onko jako järkevä.

Eräitä konservatiivisia arvoja on turha sanoa arvoiksi, kun ne on kirjattu lakiin, etenkin perusoikeuksissa. Kuolemanrangaistusta ei saa käyttää. Tunnustukseen ei saa kiduttaa. Ylimalkaan kajoaminen toiseen ihmiseen on kielletty; poikkeuksia on, esimerkiksi kohteen suostumus vaikkapa hammaslääkärin käsittelyssä.

Muuan luettelo ”konservatiivisista arvoista” on rikoslaki. Toinen, laajalti kansainvälinen luettelo löytyy perustuslain alusta. Mutta oikeutta ja arvoa ei yleensäkään pidä luulla samaksi asiaksi. Rakennusoikeus ei ole arvo vaan lupa toimia tietyllä tavalla.

Mielestäni liberaaleja sääntöjä ei ole olemassa. Sellaista mielipidettä voisi luonnehtia liberaaliksi, että jumalan pilkan rangaistavuus olisi poistettava laista. Itse käyttäisin perusteluna, että ”jumala” on nykymaailmassa rangaistavien tekojen luettelossa vaarallisen epämääräinen käsite.

Lukija saa kysyä, miksi kirjoitetaan taas kerran tällaista vedellä jatkettua oikeusfilosofiaa. Puheenaiheena ollut kupla ja”tavallisen kansan” oudostelu jauhettiin jo ruumeniksi. Ehkä ei aivan. Kokoomuksen ja sosialidemokraattien johdolla se kulttuurielämä, joka sattuu olemaan minulle henkilökohtaisesti läheinen, päästettiin pahenevaan kuntoon. Mainitsin eilen kirjastot. Esimerkkejä on monta.

Poliitikot jättävät huomiotta ne asiat, joiden he eivät arvele kiinnostavan asiakkaitaan eli äänestäjiä. Nähdäkseni meillä ei ole monta ihmistä, joilla olisi pohjaa puhua kulttuurin ja opetusalan puolesta.

Lehtiä tulee luetuksi ja televisiotakin seuratuksi. Aika on kulkenut niin nopeasti, että kukaan ei tunnu muistavan epäillessään perussuomalaisia turhan kovasta kansallismielisyydestä ja yleisestä epäluulosta vieraita asioita kohtaan, sikäli kuin ne eivät kuulu ”arvokonservatiivin” valikoimaan, kuka oli maamme suurin satiirikko.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen loi ja ikuisti ne hahmot, jotka edelleen kiinnostavat. Ero Hesarista tuli peittelemättömän rasismin merkeissä, mutta osansa saivat myös risupartaiset taiteilijapellet, hyysätyt rikolliset ja hyvin laajasti kaikenkarvaisten epäkansallisten liberaalien edustajat. Katsokaapa joskus niitä piirroskokoelmia ja uskokaa silmiänne. Populistisiksi väitetyt asenteet ovat todella vanhaa perua. – Enkä ollenkaan väitä, ettei Kari olisi ollut nerokas pilapiirtäjä.

Yllytys

Edessä on yhä useammin sananvapausasioita, joissa on asetuttava puolustamaan älyttömyyksiä.

Media yrittää rakentaa viihdettä tapauksesta, joissa joku humalainen mökelsi beduiineista ja jotkut taiteilijat ilmaisivat mielestäni perustellun huolensa rahoituksesta.

Puhuminen eli itsensä ilmaiseminen ei nyt onnistunut keneltäkään.

Kansantaloustieteen peruskurssilla opetetaan, ettei hyvää puhetta pidä heittää huonon puheen perään. Sekin menettää arvonsa.

Elämme muiden vaivojen lisäksi puheen inflaation aikaa. Vaikka puheen nollakorko on mennyt välillä miinuksellekin, se ei enää auta.

Oma ratkaisuni oli leikkaus ja juuri nyt harjoitan elvytystä. Eilen leikattiin rinnastani jokin rupi, joka sinänsä ei kuulemma ollut paljon mitään. Uskoin heti kun lääkärit sanoivat, että luomesta voi aikanaan kehittyä sellainen ihosyöpä, joka ei liioin yleensä ole kohtalokas, mutta ei mikään ilokaan. Sattuneesta syystä tunnen itsekin oikein hyvin sen toisen ihosyövän, josta hälyttää musta, laajeneva, pian verta vuotava luomi.

Kollektiivinen pahoittelu vastaamattomista sähköposteista ja kirjoittamattomista kirjeistä. Nykyinen pääammattini, liian painavien kirjojen nosteleminen ja selaaminen, kärsii pari päivää. Pantiin nimittäin tikkejäkin.

Luin vuonna 1970 ilmestyneen arvioinnin viestinnän kehityssuunnista lähitulevaisuudessa. Tekijä oli Nordenstreng ja luultavasti tätä opetettiin Tampereella. Viestintä siis keskittyy yhä harvempien käsiin, koska raha määrä. Yksityisellä ihmisellä on yhä heikommat, lopuksi olemattomat mahdollisuudet saada ääntään kuuluviin.

Jopa pari kollegaa toistelee ihan kateederista, että historia yleisesti ja oikeushistoria erikoisesti on turha kertomus kuolleitten miesten erehdyksistä. Huomio on sinänsä oikea, mutta vihjaus väärä. Juuri unohduksiin painetut erehdykset ovat mielenkiintoisia, sellaiset kuin sosialismi ja sosialidemokratia.

Panisinko matrikkeliin joko erikoisalakseni tai harrasteekseni ”suoarkeologia”? Ehkä en pane, koska en ole erikoisen kiinnostunut suoruumiista, jollaisia on museoissa muun muassa Silkeborgissa Tanskassa. Suohon uponneet aatteet ja ajatukset kiinnostavat. Paperilla olevat aatteet ovat tomua ja tuhkaa. Suot ovat monissa tapauksissa vähähappisia, anaeorobisia, niin että erinäiset orgaaniset jäänteet saattavat säilyä hämmästyttävän hyvin.

Jos nyt saisin tehtäväkseni kirjoittaa johdannon kulttuurihistorian yleisopintoja varten – tällaistakin olen ollut tekemässä, vaikka ymmärsin olla jättämättä nimeäni näkyviin, pitäisin biologian ja kemian peruskursseja välttämättöminä.

Kulttuurin ymmärtäminen on rakennettava tukevalle pohjalle, ei suolle. Käytännössä riittävän tukeva pohja on joukko alkuaineita ja niiden tavallisia sidoksia. Elektronikuoret olisi tiedettävä ja valenssielektronit tunnistettava ja ioneista tiedettävä perusteet.

Nytkin, tässä turhanaikaisessa kapinassa, asiat on helppo selvittää. Toimeentulo on kaikille kohtuullisen tärkeä asia ja pahan päivän vara yhtä tärkeä.

Taiteilijoiden ja työläisten yhteisyys oli Stalinin ajan propagandaa. Eivät nämä ryhmät ole yleensä olleet kiinnostuneita toisistaan. Jos meillä joku Haanpää ymmärsi korpikansaa ja kirjoitti siitä, mielenkiinto oli yksisuuntaista. En muista nähneeni Haanpään kirjoja akkunalaudoilla enkä maantienvarren taloissa.

Vieraudesta ja välimatkasta on muuan tutkittu esimerkki, Kalle Päätalo. Tuon kerran oli mahdollista tuottaa kirjallisuutta, jota lukivat myös ne, jotka eivät lue. Muistan hyvin, koska olin yksi niistä, joiden mieleenkään ei olisi tullut ruveta lukemaan näitä tökeröinä pidettyjä teoksia mielenkiinnottomista aiheista. Kahdessa – kolmessa tutkimuksessa on nyt laskettu ja osoitettu, miten hitaasti laiva kääntyi ja mieli muuttui. Valistunut väki oli niin varma siitä, ettei tyhmiä ihmisiä kannata kuvata.

Muutos tapahtui joskus 1989 – 1991, kun paljon muutakin tapahtui. Nyt pipertaiteilijoiden on turha pelätä kostoa maaseudulta, toisesta Suomesta. Tällä hetkellä ahtaaksi osoittautuneet elinsijat ovat seurausta siitä, että taideväen veljet ja sisaret, pojat ja tyttäret ovat ruvenneet löytävään ostettavansa muualta. Kirjojenkin myynti laskee jatkuvasti, mutta eivät kunnon maalaiset ole ennenkään ostaneet kirjoja.

Jos joutuisin rähisemään siitä, mihin leikatut rahat pannaan, käyttäisin retorista temppua. Köyhien ihmisten kohtelun voi lukea suoraan kulttuurin määrärahoista. On tapana sanoa, että valtion sivistystason voi laskea siitä, miten se kohtelee lapsia ja vanhuksia. Se ei ole hyvä mittari. Lapset ovat tulevia hyväosaisia ja vanhukset entisiä, ja lisäksi äänioikeutettuja. Heidän tukemisensa on investointia olemassaoloon.

Kulttuuri eli esimerkiksi kirjastot rinnastuvat kouluihin. Niitä on pidettävä yllä yhteisin varoin, koska ne ovat ansaintakoneistojen ulkopuolella. Kirjasto eli kirjojen hautausmaa on osa eloperäistä järjestelmää, ja kirjasto kuuluu keskelle kylää ja kaupunkia samoin.

Ja mihin sitten tarvitsemme kirjastoja? Tarvitsemme niitä aivan jatkuvasti siihen, ettei omista lapsistamme ja toisten lapsista tulisi samanlaisia kuin me olemme. He tarvitsevat sen lisäarvon, jota syntyy kuin tietoa ja kokemusta ja tuntemuksia järjestetään ja pannaan saataville.

Tämän tehtävän edistäminen on kiireellinen tehtävä. Sitä ei voi lykätä edes seuraaville valtiopäiville. Mitä lopuksi tulee Suomen jakautumiseen, kahteen Suomeen, ei ole uutinen, että tuo jako on löydetty myös suomalaisten geeneistä.

Johtaja

”Voisko johtaja jeesaa markalla?” – Se puliukko on kuollut kauan sitten. Sana ”puliukko” tuntuu luettuna ja kirjoitettuna menneisyydeltä. Kantasana oli pulituuri, spriitä sisältävä aine, jolla kiillotettiin huonekaluja silloin ennen kun oli kiillotettuja huonekaluja. Mahonki oli katsokaas muotia samaan tapaan kuin loimukoivu sitä ennen.

Tuo spurgu tapasi horjahdella Kansallispankin nurkalla Erottajalla siinä missä on nyt Bossin myymälä. Isoisäni ei oikein hyväksynyt mitään titteliä itselleen, koska siellä maalla ainakin johtaja ja liikemies olivat henkilöitä, jotka painuivat mieleen rautatieasemalla. koska junailija viskasi vaunun ovesta ensin huopahatun, sitten kävelykepin, sitten toisen kalossin ja lopuksi johtajaliikemiehen itsensä. Tämä keräsi parsellinsa ja arvokkuutensa ja lähti taivaltamaan kohti asuntoaan, jossa oli kaiketi tarjolla korvamakeaa.

Opettajat ja jotkut oppilaat sanovat koulussa ääneen jostain lapsesta, että hänestä tulee vielä jotain. Eilen mainitun Vesa Mäkelän muistavat kaikki. Hän oli niin mainio esiintyjä paitsi kommentoijan muistamassa satunäytelmässä, erilaisissa henkisissä kilpailuissa, jollaiset olivat siihen aikaan muotia. Aution Ristosta ei tullut konserttipianistia, vaikka hänen soittonsa saattaa olla minulle vieläkin aidon musikaalisuuden hienoin esimerkki. Toiseksi tuli sitten tämä Liisa Pohjola Seinäjoelta.

Aution kansakoulunopettaja-isää vähän pelkäsin, kuten kaikki muutkin. Olin arvioinut keskenkasvuisen mielessäni, että hän oli kovasti uskonnollinen kansakoulunopettaja, joka siis vikareerasi oppikoulussa, ja oli turhankin hyvä pitämään järjestystä. Ajatukseni muuttuivat täysin, kun ymmärsin mennä tapaamaan häntä häntä, kun hän oli hyvin vanha mies. Hän oli lempeä, lämpimän humaani ihminen, ja tapa jolla hän hoivasi vuoteenomaksi joutunutta vaimoaan vuoteeseen liikutti minua syvästi.

Kansa- ja oppikouluissa taitaa olla pysyvästi jokin määrä viran- tai toimenhaltijoita, jotka ovat harvinaisen soveltumattomia tehtäviinsä. En ole koskaan kuullut keinosta, millä sellaisen voisi välttää. Toisaalta sitten laitokset, tässä tapauksessa koulut, toimivat joko hyvin tai sitten sekasortoisesti.

Ensimmäinen rehtorimme, tohtori Paavo E.S. Elo, oli sensaatio kirkonkylässä. Luulen että hän oli hyvin pätevä ja innostava. Koulu oli hyvä ja toimi hyvin. Myöhemmin kuulemani perusteella koulussamme oli sotien jälkeen eli ennen minun aikaani ollut vakavia ongelmia, ja asiat aika pahasti rempallaan. Sitä en osaa sanoa, missä määrin aiheutti sotia seurannut tilanne. Siitäkään en erikseen kirjoita, että omana aikanani kävi ilmi, että hyvin nuoren voimistelunopettajan nimittäminen rehtoriksi ei ole ongelmaton ratkaisu.

Tuo erottuminen kouluaikana jääköön auki. Yhdestä ylemmän luokan tytöstä tuli ensin professori ja sitten Kansallisteatterin pääjohtaja. Muista hänet oppikouluvuosilta, mutta en muista mitään erikoista suuntaan enkä toiseen. Yhdestä luokkatoverista tuli maakunnankuulu ”liikemies”, joka sai aikaan otsikkoja rännikaupoilla ja muilla erikoislaatuisilla liiketoimilla ja päätyi linnaan tai Floridaan. En muista hänestä koulusta mitään kertomisen arvoista.

En tiedä johtamisesta juuri mitään. Minulla ei kai ole ollut koskaan alaisia eli en ole ollut vastuussa toisten tekemisistä. Opettaminen on tutumpaa. Opettamisen kummallinen piirre on jatkuva kokemus siitä, että mikä sopii yhdelle, on toiselle myrkkyä. Se ei ole metodi vaan tervettä järkeä, että perusopetuksessa nuoria on autettava ja tuettava mutta tohtoriopiskelijoiden tielle on sitä vastoin kasattava vaikeuksia. Ajatuksen nimi on Kolmentuhannen esteet. Sen jälkeen kun on hypitty hankalasti erilaisten puomien yli, katsotaan mistä kana kusee.

Useimmat tutkijaksi koulutettavat tajuavat vasta matkan varrella, ettei lahjakkuus riitä mihinkään. On opittava hakkaamaan halkoja, huvitti tai ei. ”Tutkija” saattaa kuulostaa asiaa tuntemattomasta hienolta. Todellisuudessa tutkimus on raakaa työtä, jossa tyhmyys on valttia. Täytyy olla sillä lailla hidasjärkinen, että asiat on pakko ajatella kunnolla ja ehkä kirjoitta muistiinkin. Oivallukset ovat vähän samanlaisia kuin ”innovaatiot”, kirjavia kuplia. Saippuan keittäminen on vaivalloista ja seos haisee. Silti työ on tehtävä. Kuplilla voi sitten aikanaan hämätä yksinkertaisia.

Mieleeni tuli väkisinkin ajatuksia, kun kuulin, että nykyisestä korkeimman oikeuden presidentistä yllättäen päästään, ja vielä siistillä tavalla. Ajatus on hurja ja hiukan epätodennäköinen, mutta jospa siihen nakattaisiin seuraajaksi nykyisin Turun hovioikeuden pressa, joka on ollut monissa tehtävissä ja pärjännyt kaikissa. Eräässä vaiheessa häntä suosittiin ennalta pirullisiksi arvioitujen pörssiyhtiöiden yhtiökokousten puheenjohtajana. Ja toimiminen Turun kaupungissa merkittävässä tehtävässä edellyttää juuri niitä taitoja ja ominaisuuksia, jotka paikalliselta TPS:ltä ovat olleet näinä vuosina niin pahasti kateissa.

Yhden kerran Lontoossa tarjolla oli se ilo, että esitelmän pitäjä käsitteli aiheita, jotka tunsin itsekin hyvin. Tauolla olin vielä vähän pökerryksissä. Sir Robin ja Sir Hugh taisivat edustaa järjestäjiä tuomioistuinlaitoksen puolesta.

”Jo oli älykäs”, henkäisin. Olin silloin ja olen myöhemmin saanut kuunnella ihmisiä, joiden älykkyysosamäärä, jos sellaista nyt on olemassa, huitoo selvästi yli kahdensadan. Niinpä useimmista sellaisista ei ole oikeaan työhön. Tästä oli. Hän oli nuorehko, erinomaisesti menestynyt asianajaja, jota pidettiin ammattikunnan seuraavan huipputekijänä. Tätä kirjoittaessani huomaan, että näin ei käynyt. En ole nähnyt edes nimeä sen koommin. Ehkä hän on siirtynyt pokeriammattilaiseksi?

”Ai Peter”, kaverit sanoivat.

”Ei hän ole älykäs. Hän on vain nokkela”.

Painoin määreen mieleeni. Kaunista brittienglantia. ”Merely clever.”

Koulupiiri

Tämä jatkaa eilistä. Valpas kommentoija kysyi, miten en kertomani mukaan tuntenut saman kylän poikaa, josta tuli kuuluisa näyttelijä (Vesa Mäkelä). Vastasin kommenttiin, että hän kuului eri koulupiiriin.

Tässä on tarpeen täydennys, pienen koon kulttuuri- ja talousmaantiede. Vanha sukulainen tiesi, ettei Kauhavalla ollut juurikaan mökkiläisiä, isoja taloja vain ja kunnon ihmisiä. Kysyin, muistiko hän ne Ketojanmäen pojat, jotka olivat häjyläisiä hänen aikanaan ja neljännesvuosisataa myöhemmin minun aikanani ja luullakseni aika kauan myöhemminkin.

Ökytalot olivat parhailla paikoilla ja ensimmäisenä näkyvissä. Pohjanmaalla kylänraitit noudattelivat jokia. Tänäkin päivänä ihan komeaa asutusta on katkeamaton nauha, ainakin 15 kilometriä. Jääkausi ja maaperä ovat vastuussa siitä, että parhaat peltomaat ovat lähellä jokea.

Erään työläisryhmän nimitys on puhuva, mäkitupalainen. Sellainen ihminen oli torppari alapuolella ja itsellisen eli loisen yläpuolella. Tällaiset ihmiset, enemmistö jonka hengissä pysyminen edellytti töissä käymistä taloissa, asui hiukan syrjemmällä. Mäkitupa viittaa oikeastaan viljelykelvottomaan maakaistaleeseen.

Alkaneen teollistumisen ja jo sitä ennen yhdistystoiminnan määritti liikkuvuus. Ennen piti olla hevonen eli käytännössä täytyi olla maanomistaja. Hevonen oli kallis kapine. Paloapuyhdistykset ja säästökassat syntyivät kirkonkylien seuduille. Sitten tuli mullistava demokratisoiva keksintö, polkupyörä. Kauhavalla kolme merkittävää nuorisoseurantaloa, joilla oltiin aluksi aatteellisia ja myöhemmin tanssittiin, ovat kohtuullisen polkupyörämatkan päässä toisistaan.

Kauhistuin kun käsitin, että merkittävä kauhavalainen lakimies, hovioikeuden presidentin virasta eläkkeelle jäänyt, oli kotoisin Hirvijoelta. Miten sellainen on mahdollista? Lohdutin itseäni ajatuksella, että kai sitten läheltä jokea, Ylikylän seudulta.

Kansakoulun luokkatoverini Antti Tuuri kertoo Erno Paasilinnan elämäkerrassaan käynnistä Pohjanmaalla ja merkittävän työväenaatteen miehen Nestori (vai oliko se Nikolain) Saariluoman tapaamisesta. Erno oli ollut innoissaan ja Antti on sijoittanut miehen vaiheita useampaankin romaaniin.

Minä en ollut tähän ikääni kuullut tuosta henkilöstä nimeäkään.

Puukkotehtaat tunsin mutta luullakseni en yhtään puukkoseppää.

Ihmettelin puoli vuosisataa sitten kovasti vasemmistolaisten puhetta työläisistä ja talonpojista, joilla siis oli yhteinen kohtalo. Minulla oli maalaisena päinvastainen kokemus. Talonpoika tarkoitti minulla maanviljelijää eli lähes poikkeuksetta maanomistajaa. Yhteiskunnallinen luokkaero maatyöläisiin ja sekatyömiehiin oli tähtitieteellinen.

Joku nuorempi henkilö saisi kirjoittaa Kauhavan historian, kunnollisen tämän pahasti kesken jääneen sijaan. Haluaisin nähdä vaalipiirien äänimäärien puoluejaon. Rohkenen epäillä, että tuo jako oli monissa vauraammissa maalaiskunnissa hyvin suuri.

Eilen puheena ollut kansakoulu tietenkin vahvisti luokkaeroja. Sen suuri merkitys oli tuoda eri taustojen lapset saman katon alle. Sekin oli jotain. Luokkaeroja horjuttava, sosiaalihistoriallisesti hyvin merkittävä asia oli Talvisota. Antti Tuuri on kuvannut hyvin yhteisessä koulurakennuksessamme kokoontuneet Talvisotaan lähtijät ja nimenomaan sen, miten vieraita saman kunnan nuorukaiset olivat toisilleen. Puukkosepät ja talollisten körttiläismieliset pojat eivät olleet koskaan aikaisemmin edes nähneet toisiaan, kunnes sota pakotti heidät yhteen, usein samaan vitjaan, samalla sotamiehen sotilasarvolla.

Kaupungeissa tätä on tutkittu. Heikki Wariksen tutkimus työläisyhdyskunnasta eli Sörkasta ja sen syntymisestä Helsinkiin on suuri klassikko. Turussa oli Raunistula ja Tampereella Pispala, joissa tiedettiin asuvan pelkkiä hampuuseja ja jätkiä. Viipurissa tilanne oli sama. Tyypillisesti nämä roistokansan alueet jätettiin määrätietoisesti kaupungin rajojen ulkopuolelle. Ennen oli suoraan nimettynä hallintoyksikkö, joiden nimi oli tyyppiä Viipurin maalaiskunta. Maalaiskunta saattoi ulottua melkein kaupungin keskustorille asti. Syy oli kaupunkien raskaampi huoltotase. Piti olla kaikenlaisia kouluja, kätilöitä, jopa lääkäreitä.

Kysykää kiinteistönvälittäjiltä. Tämä ilmiö on edelleen ajankohtainen. Eilen juteltiin erään kaverin kanssa Kirkkonummesta ja Masalasta. Uusi Sundet ei juorun mukaan huolinut alueelle Siwan myymälää, koska siellä saattaisi käydä köyhiä läheisestä Framnäsistä. Olen vilkuillut tätä vuosikymmeniä, koska moottoritie Helsinkiin kulkee Espoossa entisten hökkelikylien vieritse, ja samanlainen on alkujaan tämä Jorvas. Tapasin ajaa Westendiin, jossa köyhyys ei kuulemma kukoista.

Yhteenvetoni on selvää leninismiä. Poliittinen ja sosiaalinen erilaistuminen on pohjaltaan maanlaadusta ja sitten tehtaiden sijainnista johtunut ilmiö. Helsingissä minua edelleen naurattaa kulkea Sörkan uusilla alueilla, joilla asuu entisiä tasavallan presidenttejä ja pääministereitä. Kerran jokin Näkinkuja oli seutua, jolla porvari kulki silmät selässä, eikä siitä ole mahdottoman pitkä aika.

Opetus

Radio-ohjelmassakin mainittiin sama asia, jota nimitin hiljan puheessani sodan ihmeeksi. En iljennyt puhua sodan myönteisistä vaikutuksista.

Kuuden vuoden opetuksenkaan jälkeen erittäin pelottavin merkein syntynyt Suomi ei muuttunut uudelleen väkivaltaiseksi eikä edes sortoyhteiskunnaksi. Vuosina 1945 – 1951 ei tapahtunut veristä vallankumousta, ei tullut miehitystä eikä ollut edes pahoja levottomuuksia. Kaksi tai kolme ihmistä sai surmansa mielenosoituksissa.

Sen jälkeen siirryttiin suoraan viihdeyhteiskuntaan, jossa näkyvimpiä olivat Armi Kuusela, olympialaiset ja Pekka Puupää. Jopa ”Tuntematon sotilas”, romaanina ja elokuvana täysin toistumaton asia, on jo kauan sitten osoittautunut vaikutuksiltaan lääkitseväksi. Oman aikani opiskelijaliikehdintä oli täysin väkivallaton ja poliittisen vallan siirtyminen kavereilleni toteutui yhtä vähin natinoin kuin perimys finanssivallan alueella.

Se radiokeskustelu oli sopivan pintapuolinen. Siksi lisään havaintoihin suomalaisten instituutioiden jatkuvuuden ja joustavuuden. Esimerkkini on kansakoulu. Heräsin huomaamaan muutaman tärkeän seikan.

Jutun kuvassa on sata vuotta täyttävä kansakoulunopettaja ja hänen lellipoikansa valokuvattuna viikko sitten. Käsitin lopulta olleeni alkeisopetuksen tarpeessa. Haravoin korviini erikoisuuksia, ja niitä kyllä kertyikin. Mutta yleiset asiat olivat tärkeimpiä.

Näytin äidilleni erästä julkaisua, jossa olivat johtavat kauhavalaiset lotat ryhmäkuvassa, ja kommentti oli:” Ne olivat kaikki opettajia, perheettömiä.” Totta. Sekä kansankoulun opettajan että rintamalotan tehtävät sopivat erityisesti naimattomille ja samalla henkisesti hyvin kestäville naisille. Useimmille naisille ei vaihtoehtoa ollutkaan. Se normaali ura olisi ollut liian monta lasta, viinaan menevä aviomies ja harmaa elämä.

Tämän tekstin lukijoista tuskin kukaan erehtyy, mutta kerrataan: rintamalla ja sen lähellä toimivat nuoret naiset tekivät lähes poikkeuksetta erittäin kovaa ruumiillista työtä 12 – 16 tuntia päivässä. Itse olin ehkä kuvitellut kanttiinilotan työt vähän valokuvamaisesti. Opettajani kertoi lyhyesti, miten esimerkiksi pullaa – pullan tapaista – vaivattiin käsin, paistettiin ja leikattiin 25 kiloa kerrallaan pitkin päivää ja jalkojen päällä oltiin tuo puoli vuorokautta yhtä kyytiä. Valkeasaaressa lähellä osuva tykistötuli oli niin tavallista, ettei siltä yleensä viitsitty suojautua, ja läpimurron jälkeen pakolaisjunien huoltaminen oli kammottava urakka. Viipurin, Elisenvaaran ja Simolan pahojen pommitusten jälkeen raivattiin ensiavun näkösuojaan ihmisen kappaleet, joita oli paljon. Näistä asioista ei juuri tiedetä, koska sotasensuuri kielsi aikoinaan uutiset ja miespuoliset muistelmakirjailijat olivat muualla.

Aloitin kansakoulun 1951. Kun nyt puran vaikutelmia lapsen muistikuvistani, käsitän että koulua käytiin hyvin syvälle juurtuneen demokratian hengessä. Opettajista osa oli ehkä autoritaarisia. Osa ei sitä ollut. Pulpeteissa istuvat lapset eivät olleet selvillä eivätkä edes kiinnostuneita taustansa eroista. Jopa meillä keskikylillä oli taivaansinisen köyhiä lapsia ja toisaalta vauraiden talojen vesoja sekä varmaan kymmenen Ilmasotakoulun kantahenkilökunnan jälkeläistä ja sitten me pari virkamiehen tai siihen verrattavan jälkeläistä.

Nyt osaan laskea, että myös koko puoluepoliittinen värikartta oli edustettuna. Itse olin varmaan järkyttävän etuoikeutettu myös siksi, että isoisä oli kauppias ja ihan merkittävä työnantaja ja käytännön käskynjakaja, mutta en ajatellut asiaa tuolla tavoin oppikoulussakaan. Yksi syy oli itsestään selvän koreilematon ja kaikessa nuuka elämänmeno. Toinen syy oli aikakauden käsitykset.

Ainoa muistamani lapsia erottava seikka oli herännäisyys eli uskonto, mutta sekin oli katoamassa. Edes kirkasväristen vaatteiden kielto ei ollut voimassa, kun oli käytettävä mitä saatiin.

Miesten saaminen ala-asteen opettajaksi on nykyisin liian vaikeaa. Tarve on kova, koska kouluun tulee paljon lapsia yhden vanhemman perheistä. Sotien jälkeen miesopettajia oli kansakouluissa vähän ja aika moni oli näkyvästi tai näkymättömästi raakki. Silloin se oli hyvä asia. Rutinoiden naisopettajat tuottivat rutinoituja lapsia, joilla oli erinomaiset valmiudet muuttuneeseen maahan. Luonto itse eli suuret ikäluokat täyttivät ammatti- ja oppikoulut niin että erikoisuudesta tuli sääntö. Ja niinpä oman sukupolveni kuohunta ei johtanut väärään voimankäyttöön, vaan sai päinvastoin aikaan hyviä muutoksia.

Yksi noista hyvistä muutoksista oli peruskoulu. Toinen oli yliopistolaitos, jossa tosin tehtiin myös pahoja virheitä. Mutta kun vertaan omaa ammatillista koulutustani siihen, minkä 50-luvun puolella syntyneet saivat, ero on suunnaton.

Huippututkimuksen ja vaativan koulutuksen pohja lasketaan ala-asteella. Suomen historian vertauskuvana kansakoulu on tärkeämpi kuin konekivääri.