Isäni kaima

Kiire: yrittäkää hankkia jostain lippu ja menkää oopperaan katsomaan ”Kullervo”, joka on Tero Saarisen baletti, Sibeliuksen musiikki solistein ja mieskuoroin.

Teos on omilla ehdoillaan tavattoman hyvä mutta lisäksi avaa aivan uutta. Tässä nyt on ”multivisio”. Sattui vielä eilen olemaan näytös, joka lähetettiin suorana Areenaan ja Teemaan. Tanssi ja tanssijat olivat aivan verrattomia, ja laulajilla oli myös fyysinen eli liikunnallinen rooli. Saraste oli saanut Kansallisoopperan soimaan tavalla, jonka vertaista en taida muistaa. Sibeliushan ei suvainnut itse tuon teoksen esittämistä. Sinänsä tyhmien aikalaisarvostelujen (1892) arvostelu soitinnuksen puutteista ei kuitenkaan ollut aivan aiheeton. Vasket jyräävät ja niiden ja klarinettien / englannintorven yhteiselo ei ole ongelmatonta. Mutta nyt oli.

Saraste otti etenkin kuorosta esiin teoksen rytmin, josta havaitaan, että vain Sibelius ymmärsi kalevalamitan. Hänen jälkeensä se heti unohdettiin, ja tutkijat jatkoivat puhumista trokeesta eli kaksijakoisesta mitasta. Kolmitavuisesta nimestään alkaen teksti on täynnä säerikkoja, joita tutkijat ovat selittäneet pää tutisten. Miten rytmittäisitte ”Se oli surma nuoren miehen / kuolo Kullervo urohon”?

Kuorolauluissaankin Sibelius osoitti kiintymyksensä trioleihin ja vastaaviin rytmisiin epäsäännöllisyyksiin (”Terve kuu kumottamasta… kuu kulta kivestä pääsi”).

Tarina käyttää kaksoisolentojas – Doppelgänger – kun tanssi- ja laulusolisti esittävät samanaikaisesti samaa roolia; loistava lavastus huitaisee viimeiset kohtaukset Star Warsin maailmaan.

Ei tuota olisi uskonut, ellei olisi nähnyt, näillä raukoilla rajoilla, Kalevalan kankahilla. Ja ”herrat” hykertelevät käsiään, kun jatkuvasti tarpeettomaksi leimattu taide kukoistaa ja kerää täysiä katsomoita välittääkseen antinsa nyt tosiaikaisesti koko maalle. Se on tarpeen, koska islantilaisuudestaan huolimatta (saagan henki) ”Kullervo” on tosiaikainen teos.

Puhuimme tästäkin tuomikirkon kryptassa, jossa muistotilaisuudessa oli nähdäkseni pelkästään pappeja, piispoja ja professoreita. Kirkossa sinänsä harvinaisessa luterilaisessa sielunmessussa yhteisrukoukset kajahtelivat tavalla, jota en ole koskaan kuullut – ammattilaiset asialla. Ja piispa Huovinen piti Tuomo Mannermaasta puheen, joka mykisti kuulijan eleettömällä suurenmoisuudellaan.

Päädyin siis kysymään pöydässä, että kun sosiaalietiikka ja kirkkojen välinen dialogi ovat nyt unohduksissa, eikä juuri tämä olisi kuitenkin kaikkein tärkein kysymys. Ehkä sotiva islam on enemmän sosiaalinen ja eettinen kuin uskonnollinen ongelma ja siten sisäsuunnasta käsitettävä?

Eikö kirkko ole se laitos, jonka olisi kiistettävä toisenlaisten ihmisten ja kansojen nyt muodissa oleva panettelu? Tätä nyt hautaan saatettu Mannermaa korosti – kirkon ydin on yhteys. Missä kaksi tai kolme kokoontuu…

Ja toiseudesta: tyhjän haudan näkivät ensimmäisinä naiset. Mitä se sitten merkitsee, siitä vallitsee yhä erimielisyys. Jos tarina on historiallisesti uskottava, ehkä opetuslapset kähvelsivät ruumiin, koska heidän projektinsa näytti menneen myttyyn.

Siirtymisen kuolemisesta tappamiseen, kirkosta oopperan markkinapaikalle, teki mahdolliseksi isäni nimi.

En oikeastaan tiedä, kuka ajatteli ja mitä antaessaan viattomalle pojalla etunimeksi Kullervo. Jos Lönnrotin Kalevalasta oli tietoa, tuo nimi ei tulisi ensimmäisenä mieleen.

Roteva pappismies tarttui muistotilaisuudessa hihaani ja ilmoittautui hänkin Kullervon Lapinkirjojen harrastajaksi, vaikka oli itse työskennellyt siellä pohjoisessa vuosikaudet ja hiihdellyt huvikseen Savukoskelta Raja-Jooseppiin eli satoja kilometrejä umpihankea. Ja kuulin nyt, että Mannermaan esi-isä oli työskennellyt Utsjoen nimismiehenä.

Sain tarpeen tarkistaa töitäni varten perimmän pohjoisen virkamiesten kansalaiskunnon. Itsenäisessä Suomessa siellä työskenteli aika omituista väkeä, kun kaverinsa Kekkosen kannustama Kaarlo Hillilä tai vaikka Oiva Willamo, jonka saavutukset ja itsetunto eivät aina olleet oikein samasta maailmasta – tai Wallenius, joka ei osannut sitä, mikä sotilaan ja virkamiehen on hallittava, kunnostautua esimiehensä silmissä – Siilasvuo osasi.

Merkillinen päivä. Kulttuurimyrkytys uhkaa.

Turha ostaa

Panin mustan kellon, Arne Jacobsen, muovia. Menen hautajaisiin. Ilokseni sain yhteydet ja tiedon, että Tuomo Mannermaa siunataan tuomiokirkossa nyt. Elja Puukko sanoi laulavansa todella mahdollisen ”Ich habe genug”, minulla on riittävästi, kantaatista.

Muistan hyvin, että Tuomon oma suosikkioli Trauerode BWV 198 ja hän kirjoittikin siitä. Se on niin mystinen teos. Siitä on muuan uusi levytys, jossa mystisen kokemuksen muunto musiikiksi selitetään kohta kohdalta.

Silti: kun jäät lähtevät Oulunjoesta, muistan että tuo mies oli kuunnellut sitä ääntä lapsesta. Kun vielä keskustelimme, ennen kuin sairaus ja maantieteellinen välimatka voitti, en keksinyt kysyä tuota. Sellainenkin uskonnollinen tunne voi olla teologilla: kuolema on jäittenlähtö.

Siltä varalta, että joku olisi kyllin tyhmä kysyäkseen, en osallistu keskusteluun Jumalan olemassaolosta. Tuomon kanssa naureskelimme Boenhoefferin nokkelaa lausetta, jonka mukaan sellaista Jumalaa, joka olisi olemassa, ei ole olemassa. Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht.

Iltatähti ja Aamutähti on sama. Muinaisilta meni aikaa ja vaivaa tämän käsittämiseen. Planeettojen liikkeet ovat vaikeaselkoisia, varsinkin kun maailmankansi on vielä arvoitus.

Iltarusko ja aamurusko on valinnan kysymys. Auringon liike on näennäinen. Todellisuudessa liikkuu maa, joka on itse asiassa pallon muotoinen, vaikka siitäkin on vaikea itse vakuuttua.

Kun ajattelee auringon mentyä mailleen tuleva sarastusta, usko ja toivo osoittautuvat saman asian rinnakkaisiksi nimityksiksi. Auringon tuleva nousu on ikään kuin objektiivinen tieto, kun taas toivo on sinun sielusi tila, alttiutta tulevan ja menneen leikkauspisteessä, jota sanotan nykyhetkeksi.

Lähden nyt. Uskon tulevani takaisin.

Villiä länttä

En tiedä, miten virittäisin virvoja, miten kirjoittaisin kirjoja, ilman tätä blogia. Lukeminen on väärin ymmärtämistä. Katso aiheesta H. Bloom, ”A Map of Misreading”.

Jos kerron totuuteen perustuvan tarinan ja muutan hiukan faktoja, etten paljastaisi kukaties kiusalliseen tai harmilliseen valoon joutuvia henkilöitä, joku jää inttämään juuri tuosta tosiasiasta. Mieleen ei tule, ettei tarinan kannalta ole yleensä tärkeää, pysähtyikö kaupunkilainen maitolaiturin eteen autolla, jonka merkki oli Hansa Borgward vai Goggomobil. Yleensä sekään ei vaikuta asiaan, sijaitsiko paikka 200 metriä Laukaan puolella vai oltiinko kerrassaan Toivakassa.

En jaksaisi kirjoittaa näin mitättömästä aiheesta, ellen tietäisi, että kysymyksessä on amerikkalainen kaupallinen perinne. Muiden väkivaltajärjestöjen joukossa sieltä käsin vyörytetään erilaisia tositelevisioita ja muita formaatteja, joiden idea on vääristää yleisön käsityksiä todesta ja todellisuudesta.

Aika moni luulee, että ”totuus” on jotain, mikä on painettu vieraalla kielellä ja salaperäisiä lyhenteitä käyttäen tuoteselostukseen. Päinvastoin se on. Viihteen ja taiteen ero on olemassa, vaikka sitä ei raatsi aina tähdentää. Viihde tyylittelee eli suomeksi vääristää todellisuutta. Taide luo todellisuutta. Viihde ottaa aitoja aineita ja väärentää ne. Taide ottaa väärennettyjä tai muuten viallisia aineita ja tekee niistä terveellisen ja toden keitoksen.

Joku mies typerehti hattu päässä televisiossa korvamadoista. Täytyykin muuten muistaa, kun menen seuraavan kerran kameroiden eteen, vetää alushousut päähän. Jos joku ihmettelee, sanon että sellainen on nyt muotia.

Mies sanoi tutkineensa mieleen lyöttyvää sävelmää ja mainitsi jotain keinoista päästä sellaisesta eroon. Koska tutkijat eivät sitä ikinä saisi tietoonsa, Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Messukylään muuton eli ensimmäisen rauhanajan vuoden kuvauksessa on hienoin ja järkyttävin tietämäni kuvaus ”korvamadosta”. En viitsi edes mainita iskelmän nimeä, koska ei sillä ole tässä yhteydessä merkitystä. Päätalo rinnastaa tai tulee rinnastaneeksi oman järkkymisensä tuohon kiusaan. Järkkymisen tausta on äskeisissä sotakokemuksissa ja tietenkin hänen oma epäonnistunut seksuaalinen kehityksensä. Tuhoisana kehityksenä kulkee sairas mustasukkaisuus. Tuosta piirteestä Koillismaa-sarja on vielä vahvempi todistus, mutta on tämä Iijokikin aikamoinen kertomus.

Jouduin lähelle tuota ilmiötä eli siis aviollista mustasukkaisuutta vuosikymmeniä, ensin asianajajana ja sitten tuomarina. Itse ilmiötä en tunne. En siis todellisuudessa ymmärrä sitä. Sitä enemmän muistan tapauksia, esimerkkejä elävästä elämästä. Se on yhtä järjenvastaista, samalla tavalla ymmärrystä uhmaavaa kuin korvamato.

Mustasukkaisuus aiheuttaa myös murhia. Mielessä levynä pyörivä iskelmä oli yksi niistä ongelmista, joiden takia Päätalon ”minä” (joka ei mielestäni ole Kalle Päätalo, vaan lopultakin romaanihenkilö) joutui Tampereen Hatanpään mielisairaalaan. Ja mustasukkaisuus puolestaan osoittautui oireeksi isä-Herkon paranoidisesta psykoosista, joka vei hänet Oulun piirille. Herkon sairauskertomus eli kovan työmiehen sortuminen syvästi häiriintyneeksi työn väistelijäksi, siinäkin harhojen vallassa, on kirjallisuutemme hienoin. En usko että psykiatrien ammattikirjallisuudestakaan löytyy saman tasoista, varsinkin kun kansanihmisten mielisairaudet ovat edelleen vaiettu aihe. Yhteisesti sovitun valheen mukaan meillä vain herrat harrastavat henkisiä häiriöitä, vaikka todellisuudessa melkein jokainen aikuinen muistaa sekä nykyisyydestään että menneisyydestään esimerkkejä toisten todellisuuden vaarallisesta heilahtelusta.

Maallikon arvaukseni on, että tuo mato-ilmiö, jota yhteen aikaan kutsuttiin nimellä perseveraatio, on tyypillinen murrosikäisille ja muille taiteilijoille. Vahva keskittyminen omiin tuntemuksiin edistää sellaista. Paras pitkäaikainen lääke on arjenkiireet, etenkin jos niihin liittyy todellisia, vakavia ongelmia, kuten sairauksia ja kuolemantapauksia.

Lehdessä Timo Julkuseksi väitetty henkilö laukoo typeryyksiä kirjojen myynnistä. On surullista havaita, että nyt myös lehdet (Kauppalehti) ovat saaneet haraviinsa, että kohta ei ole enää Helsingissä eikä siis muuallakaan Akateemista kirjakauppaa. Ostajana mainitaan Bonnier. En ole vielä päättänyt, muuttaisinko maanpakoon johonkin sivistyneeseen paikkaan, kuten Kosovoon tai Kabuliin.

Tuo tuollainen Julkunen näyttää ehdottavan, että kustantajat sopisivat keskenään, että myytäisiin viittä tai kuutta kirjanimikettä viileät sata tuhatta kappaletta täyteen hintaan.

Korvamato.  Minulla tosin on tietoja alalta vasta vuodesta 1938 (varastoluettelot täydennettynä niitä käyttäneen äitini selvityksillä), mutta ainakin koko tämän ajan näitä päättömyyksiä on puhuttu. Olin mukana kaatamassa kirjojen määrähintajärjestelmää. Se oli virhe. Mutta itse olen valitettavasti liian vanha, äidistäni puhumattakaan. Toiminimi ja mainoslause olisivat valmiina ”Kemppisen musiikki- ja makkaraliike”, erikoistunut kirjoihin.