”Vuorenpeikkojen tanssi” ja karannut ilmapallo tuovat
mieleen saman asian. Tuo tanssi, jolla on suomessa pari kolme nimeä ja
säveltäjän Griegin Norjassa täsmällinen titteli ”Dovrgubbens hall”, tuli
viimeksi vastaan Spotifyssä. Kenen tahansa suosikkipianisti Matsujev (Matsuev)
on joko itse laitellut version tai saanut sen jostain ylimääräiseksi numeroksi.
Sitä ei riemastumatta kuuntele.
”M – kaupunki etsii murhaajaa” (1931)on yksi niistä aika
harvoista taide-elokuvista, josta voi huoleti vouhottaa valistuneille nuorille.
Jotkut heistä ymmärtävät. Eräät saattaa myöhemmin bongata Orionista katsomasta
muita kivikautisia elokuvia.
Opetusoppi vahvistaa, että itse oivallettu uppoaa paremmin.
Erään esseistin kahtiajako ”oppinut – opetettu” osoittaa syvällistä
osaamattomuutta. Luultavasti lapsen puheen oppimisen koneisto eli tuettu
jäljittely jää pysyvästi hallitsevaksi. Huonot opettajat yrittävät karsia sitä
mutta eivät yleensä onnistu.
Siis juuri toisin kuin edellä opetan, varttumaton katsoja
saattaa huomata itsekin, että mustavalkoisella elokuvalla voi kertoa sellaista,
mikä on värejä käyttäen mahdotonta.
Koska elämme värillisessä maailmassa, siirtyminen
harmaasävyihin saattaa lisätä kykyä havaita yhteyksiä ja ennen kaikkea
jatkuvuutta.
Minulle tämän elokuvan painavin kuva on se, jossa on myös
mukana ilahduttava oivallus. Lapsenmurhaaja-namusetää etsitään siis ympäri
kaupunkia, koska hänen toimintansa häiritsee sekä poliisin että pitkän linjan
rikollisten yhteistoimintaa. Mukana ovat kerjäläiset ja kaupustelijat sekä
erilaiset vaivaiset.
Elokuvan katsoja tietää, että namusetä-murhaaja ostaa
ilmapalloja houkutellakseen niillä pikkutyttöjä. Rikollisella on tapa viheltää
Vuorenpeikkojen tanssia. Rytmi kiihtyy kun uhri on lähempänä. Sävelmä on niin
hyvin valittu, että ihmettelen, miksi Griegin tekijänoikeuden omistajat eivät
nostaneet kannetta säveltäjän maineen ikuisesta tärvelemisestä. Kun
amerikkalaiset käyttivät Griegiä ”Sound of Musicin” musiikkina, norjalaiset
vetosivat ns. tekijänoikeudelliseen klassikkosuojaan ja hankkivat kansainväliselle
suurelokuvalle kiellon.
Ilmapallojen kaupustelija siis tunnistaa ostajan sävelmän
viheltämisestä. Hän piirtää liidulla kämmeneensä m-kirjaimen ja läimäyttää
asiakasta olalle. Liian myöhään tämä huomaa peilistä, että hänet on merkitty.
Ja ennen pitkää ajojahti johtaa tulokseen.
Ehkä ilmapallokauppiailla tai muillakaan ei ole enää
taululiitua taskussa. Toinen teknisen edistymättömyyden kauhu on lyijykynän
teroittaminen linkkuveitsellä. Kynän ikkunalautaan jättämistä jäljistä ja
paperikorista löytyneistä kynän lastuista poliisi varmistaa epäillyn
asuinhuoneen ja siis nimen.
Jos juoniselostukseni on vajavainen, palaan asiaan. Olen
ajatellut ruveta kiusaamaan erästä kaveriani, jolla on huima kokoelma
DVD-levyjä ja oman mukavuutensa kannalta valitettava heikkous valmistaa sitä
kerjäävälle kopioita. Toisaalta Filmihullu-kaupasta saisi Blue-Rayn
kohtuuhintaan. Toisaalta kaupassa ei kumma kyllä ole F. Langin elokuvaa ”The
Return of Frank James”. Se ei ole kenenkään muun suosikki. Kaupoista ei liioin
löydy Nicholas Rayn parasta elokuvaa ”Party Girl”. Minun tekisi mieli tutkia,
mistä nämä mielikuvani ovat peräisin. Ovatkohan nuo elokuva todella hyviä?
Jälkimmäinen muuten on värielokuva, luultavasti ensimmäinen
ja viimeinen värielokuva kautta aikojen. Cyd Charrissen keltainen ja taustojen
hiukan ikävä vihreä yhdessä hehkuvan punaisen kanssa näyttäisivät olevan
elokuvan dramaturginen pohja. Sen nimi voisi olla ”sonaatti kolmelle värille”.
Muuan puolalainen on yrittänyt samaa mutta huonommin tuloksin. Andrei Tarkovski
oli selvästi ymmärtänyt yskän ja yllättävää kyllä Michelangelo Antonioni, jonka
mestariteoksessa ”Punainen erämaa” ei ole asiaa nimeksikään eikä juonta
lainkaan, mutta minä matkustin kerran rämisevällä linja-autolla Bolognasta Ravennaan
toteamaan, ettei siellä oikeastaan ollut tuon elokuvan maisemia, mutta oli
kyllä muuta mielenkiintoista.
Olen tässä välissä saanut selvän vaikeasta asiasta. Käykää
Orionissa. Nykyinen fMRI (toiminnallinen magneettikuvaus) osoittaa, että aivot
reagoivat eri tavoin teatterissa ja kotona televisiosta katsottuun elokuvaan.
Musiikissa konsertin ja äänitteen ero on vielä suurempi.
Tämän suoran tunteeseen vetoamisen tuntee kuka tahansa.
Hurjasti edistynyt neurologia on alkanut tuottaa tietoa solutason muutoksista,
jotka eivät tietenkään näissäkään asioissa ole pelkkiä soluja ja pelkkää
kemiaa. Kysymys on aina soluverkoista, jotka ovat sekä rakenteeltaan että
toiminnaltaan tyrmistyttävän monimutkaisia.
Ennakkovaroituksena – mahdollisesti yksi aikamme suurimmista
hyväntekijöistä on Oliver Sacks, joka on vuosikymmeniä kertonut kirjoissaan
ihmiskohtaloita ja tehnyt sen kolmessa ominaisuudessa, ihmisenä lääkärinä ja
neurologina.
Sacks kuoli eilen.
”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on merkittävä klassikko.
Kuusi muuta kirjaa on suomennettu.
Ehdin jo hankkia hänen omaelämäkertansa, joka vaikuttaa
villin hyvältä, mutta en ole vielä edes aloittanut sitä. Aloitan kohta.
Aikaa olen käyttänyt ”Musikofilian” parissa. Aihe on niin
kiehtova ja niin vaikea, koska itse asiassa kuuloelimet ja kuuloaistimus on
niin syvällisen outo. Sacks esittää hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten
sellaisen, että mahtaako pikkuvauvoilla olla yleisesti absoluuttinen
sävelkorva. Puheen kuuleminen ja kielen oppiminen vievät sitten tilaa muulta ja
johtavat silloin tällöin monien hellimään harhaluuloon ”nuottikorvan”
puuttumisesta.
Sacks korostaa, että todellinen kyvyttömyys erottaa sävelmiä
on aikamoinen harvinaisuus, luokkaa yhden suhde kymmeneen tuhanteen. Muu on
opittavissa. Ja Sacksin muistoksi: se on yhteiskunnallinen epäkohta, että laulu
ja kertomus ovat jääneet aivan liian vähälle.