Niin minäkin

”Seurasin nuoruuteni näkyä” on Mikko Juvan intellektuelli muistelmateos (1994).

Luulin lukeneeni tämän kirjan ja opetelleeni sen ulkoa. Luulin väärin. Se olikin se ”Aika ajatella, aika uskoa” (1985). Henkilöhistoriastani kiinnostuneille eli muutamille jälkeläisille: tuon vuoden tietämillä tiedoissani on kauheita aukkoja. Olen kuullut, että eräs Estonia hukkui, mutta tapauksesta ja sen uutisista ei oikein ole muistikuvia. Syyn tiedätte.

Minulla oli yhteistä Juvan, John Vikströmin ja Tuomo Mannermaan kansa, että vaimomme olivat kuolleet. Muistan ne keskustelut voin vuonna 1994. En ollut tiennyt ennen kuin kuulin Mikolta, että arkkipiispana hänen erikoinen vaivansa oli ollut nimenomaan ”viidesläisyys”, jonka kohdalla muistelmateoksessa lukee ”uuspietismi”. Kannan tuolle herätysliikkeelle kaunaa. Se kiskaisi mukanaan suuren määrän koulutovereita ja sukulaisia. Pidin siihen aikaan liikettä epäterveenä. Tässä kappaleessa mainitsemani kirkonmiehet sanoivat muistaakseni kukin kohdaltaan ja omine muotoiluineen, että äkillinen ”uskoon tuleminen” voi olla sekä henkinen että hengellinen sairausilmiö.

Mielestäni se oli väkevästi sanottu.

Suosittelen lukijoilleni Juvan teoksen selailemista kirjastossa. Pidän teitä, lukijat, niin pahoina pakanoina, etten usko teidän paneutuvan vapaaehtoisesti Luterilaisen maailmanliiton toimintaan tai eri hiippakuntien hengellisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Ei sillä, kävin joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja kun sitten kuulin, että minun pitäisi asettua ehdolle tuon joukkokunnan jäseneksi sanoin, että tämä on se kuolemaa pahempi kohtalo, jolle en alistu.

Juvan muistelmat ovat kolmesta syystä juhlimisen arvoiset. Hänen kykynsä jäsentää ja ilmaista mutkikkaita tapahtumasarjoja ja kummallisia ajatusrakenteita on verraton. Hän on suomalaisen eliitin jäsenenäkin ainutlaatuinen tapaus. Hänen kertomus rehtori- ja kanslerikautensa opiskelijakuohunnasta ja yksi mies yksi ääni –vaatimuksista panee edelleen, nyt luettuna nieleskelemään.

Mikko Juva oli sukupiirinsä neljäs arkkipiispa sadan vuoden aikana – neljäs! Vaari Gustaf Johansson  (k. 1930) oli kirkkoruhtinas. Äidin puolella oli Erkki Kaila, akateemikko Eino Kailan isä ja merkillisen suvun jäsen. Lankouden kautta oli sukua Lauri Ingman, pääministeri ja arkkipiispa.

Tuollaisella taustalla on pakkokin selittää, että Suomi olisi siirtynyt valtionkirkosta kansankirkkoon.

Juvalla oli kohtalaiset edellytykset. Hän oli väitellyt tohtoriksi sekä historiasta että kirkkohistoriasta eli eri tiedekunnista. Hänen isänsä Einar W. oli hyvin huomattava henkilö Turun yliopiston historiassa. Juvan matalakirkollisuus, josta on käytetty myös harhaanjohtavaa nimitystä ”vapaamielisyys” oli perua sotavuosista. Talvisodassa hän oli pikakoulutettuna nuorukaisena (s. 1919) rintamalla omien sanojensa mukaan lähinnä tiellä. Jatkosodassa hän oli joukkueenjohtaja ja luutnantti Syvärin takana, kunnes luki tutkintonsa opintolomalla loppuun ja palasi sotilaspappina entiseen pataljoonaansa. Kai siinä oli ihmettelemistä, vaikka toisaalta useilla papeilla oli RUK käytynä.

Juva sanoo, että rintamalla papin tehtävät oli paljon kovempia ja raatelevampia kuin kiväärijoukkueen johtajan. Uskon sen. Asiakkaat olivat kuolevia haavoittuneita tai siunattavia kaatuneita.

Juvalla oli paljon vihollisia, etenkin omiensa piirissä eli kirkossa ja yliopistolla, politiikasta puhumattakaan, ja lisäksi Kekkonen. Tätä ei pidä ihmetellä. Minulta kesti puoli vuosisataa tajuta, ettei mikään pistä ihmisiä niin vihaksi kuin toisen ihmisen sielunrauha. On niitäkin, jotka kadehtivat taloa tai tavaraa, karjaa tai palkollisia, mutta yleensä he ymmärtävät hävetä ja sulkevat suunsa.

Mikko Juva piti hallussaan myös elinkeinoelämässä sopimattoman korkeita tehtäviä, esimerkiksi pankin hallintoneuvostossa. Tie niihin tasaantui kai siksikin, että hänen 1990 kuollut psykiatrivaimonsa oli kirurgi Simo Brofeldtin tyttäriä eli Kymi Kymmenen merkittäviä omistajia. Brofeldtien pesämunaa vaali Juhani Ahon Pekka-veli, veljensä veroinen kyky.

Tietääkseni ihmiset toivovat, että pappi on aivan lapsellinen raha-asioissaan ja lahjoittaa heille lompakkonsa sisällön. Jotkut tietenkin ovat. Toiset, kuten Juva ja Mannermaa, saattoivat käyttää saarnoissaan sellaistakin esimerkkiä, että viinan antamainen alkoholisoituneelle ei ole lähimmäisenrakkautta. Teolla edistetään hänen syntiään.

Teoksessa jyrähtää välillä rehellisyys. Tästä oppii, miten pappi ja vakaumuksen mies (nämä eivät ole aina sama asia), voi kuvailla kanssavaeltajiaan. ”N.N. oli viisas ja hurskas henkilö, jonka puoleen sain aina kääntyä luottaen siihen, että hän paneutui kuuntelemaan ongelmaani. Muuta apua en häneltä koskaan saanutkaan.” Juva kertoo objektiivisesti, miten häntä saatteli harharetkellä liberaalien puheenjohtajaksi Esa Kaitila ja seurasi Pekka Tarjanne. Hän mainitsee molempien erinomaisen urakehityksen, mutta ei vihjaa, kuka istui kenen housuilla tuleen. Täytyyhän lukijaankin luottaa!

Opiskelijat siis vaativat, että heidän on saatava vaikuttaa ratkaisevasti professorien valintaan ja tutkintovaatimusten sisältöön. Matti Louekoski oli yksi ja takuumiehenä itse Johannes Virolainen. Juva ja hänen seuraajansa Ernst Palmén sovelsivat luultavasti Syvärin takana saamiaan oppeja. Vanhoillisuuden linnoitus (yliopisto) otti selkävoiton lopulta hallituksesta ja eduskunnasta. Sanon röyhkeästi: kaikeksi onneksi. – Aion selvittää, mitä puuhaili nuori M. Klinge, joka näyttää vetäneen päälleen silloisen rehtorin poikkeuksellisen selvästi ilmaistun ylenkatseen.

Kuristakaa heidät

Intellektuellien petoksesta ovat kirjoittaneet useimmat intellektuellit. Mieleen tulee vaikka amerikkalainen Richard Posner, liian älykäs mies juristiksi. Harva onnistuu olemaan yhtä henkeäsalpaavasti väärässä kuin hän erinäisissä oikeudellis-filosofisissa kirjoituksissaan.

Jäin erään ajattelukuvion johdosta miettimän, missä on nyt, noin kymmenen vuotta kuolemastaan. G.H. von Wright. Katsoin; hänen kirjansa ovat kirjastossa, hyllyssä. Varauksia ei näytä olevan. Hän oli Suomen johtava, ehkä ainoa intellektuelli.

Erän aikalaiskirjoituksen (Mikko Juva) rivien välistä luin havainnon, jonka satuin itsekin tekemään päästessäni pari kertaa palvelemaan mestaria. Mietittyäni asiaa tulin tulokseen, jolla osallistun aika ajoin ryöpsähtävään keskusteluun. Intellektuellit ja sellaisina pidettyjen listat tulevat kyllä taas. Edellinen oli käsiteltävänä julkisuudessa vuonna 2008, jos muistan oikein.

Intellektuellin ykköstuntomerkki on mittasuhteiltaan epäterve turhamaisuus ja sen siivittämä huoli, mahtavatko kaikki muistaa, miten etevästä henkilöstä on puhe, kun asianomaisesta puhutaan.

Jos von Wrightiä, joka julkaisi aika suuren määrän aikaa ja vaivaa vaatineita esseitä ongelmallisista aiheista, kuten Dostojevskista, ei haluta vetää tähän yhteyteen, siinä tapauksessa Suomen viimeinen intellektuelli oli 1988 kuollut Matti Kurjensaari. Hän pohti omaa älyllis-sielullista etevyyttään useissa kirjoissaan. Se oli tavallaan vahinko, koska hänen ”Muotokuvia muistista” – kirjansa ovat edelleen oikein hauskoja lukea.

Kurjensaari oli kuin olikin erään intellektuellin perustyypin edustaja, kuin täi joka kodikkaasti ryömii itseään isomman olion takinsaumoissa ja ravitsee itseään toisen verellä.

Olen ainakin kaksi kertaa todennut tiedemiehen, joka on ilahtunut aidosti, kun joku toinen on tehnyt merkittävän oivalluksen, vaikka siitä ei asianomaiselle ilahtujalle ei ole ollut luvassa mitään välitöntä etua. Tämä on erotuskriteeri intellektuelleihin, joilla käyttövoimana ja motiivina on useammin kuin joskus aito, väärentämätön omanvoiton pyyntö.

He ovat siitä vaivaton biologinen laji, että jos heikäläisen haluaa ohjata hetkeksi muualle häiritsemästä, tehtäväksi voi aina antaa pikku esseevastauksen aiheesta ”miksi N.N. ei ole mikään intellektuelli”. Kirjainten ”NN” paikalle voi panna minkä tahansa nimen. Intellektuelli ryhtyy todistelemaan riuskasti, ja tuloksena on poikkeuksetta päätelmä, että N.N. ei toden totta ole intellektuelli. Ellei ole tarkkana, hän kirjoittaa aiheesta kirjan ja tahtoo sille kirjallisuuspalkintoa.

Vanhan älymystövallan keskeinen piirre oli arvovallan kasaaminen. Siihen auttoivat eräät reilut ja lukuisat epäreilut keinot. Ehkä von Wrightin edeltäjä ja opettaja Eino Kaila oli esimerkkitapaus. Kun hänen kirjojaan (esim. ”Persoonalisuus”) lukee nyt, jää vilpittömästi ihmettelemään, mitä niissä on aikoinaan nähty. Ihmettely voi olla aiheetonta. On vaikea eläytyä kahteen kompleksifunktioon – mitä aikoinaan ei tiedetty ja mitä nykyisin ei tiedetä.

En vihjaile, että asiassa olisi jotain mätää. Vihjailematta kysyn, onko aika muuttunut siinäkin, että nämä mahdikkaat hahmot ovat kuin haulitorneja maisemassa. Hienoja ne ovat, mutta kun korkeuksista ei enää tipahtele mannaa ja hunajaa maan tallaajille, tornikin rapistuu ja revitään, jottei se kaatuisi pikkuporvareiden varpaille.

Tutkiskelin myös erityisiä ja yleisiä tutkintovaatimuksia ja projektiopetuksen ohjelmia. Kovin tuntuu tervejärkisyys villiintyneen oikeusteoriassa. Nähdäkseni opiskelija voi vielä lukea malliksi vanhoja, hämäriä viisauksia, mutta oikeat opinnot on keskitetty tosiolioihin. Deonttisten propositioiden paikalla läpivalaistaan nyt muun muassa sellaisia kansainvälisen oikeuden käsitteitä, jotka vilisevät myös uutisissa taajaan.

Tässä on ihmetelty intellektuelleja. Vaihtaakseni aihetta Janne Virkkunen on selvitellyt muistelmateoksessaan (”Päivälehden mies”) myös kiinnostavia aiheita. Hän selvästi koettaa kuvata, millaiseksi sanomalehti on muuttumassa, ja kuvauksesta käy kyllä ilmi, ettei asiasta ole selvyyttä.

Näyttäisi että uhanalaisiin lajeihin olisi intellektuellin ja sanomalehdentoimittajan rinnalla mainittava arvostelija. Pekka Tarkka saa Virkkuselta vain lentosuukon, mutta Seppo Heikinheimosta ja Jukka Kajavasta kerrotaan vähän enemmän.

Onko meillä enää kriitikkoja? Heikinheimo ja Kajava olivat ajoittain ja kohdittain vihattuja miehiä, koska heidän pitämyksistään tuli äkkiä mieleen suurten tyrannien luonteenomainen oikullisuus. En heidän kuoltuaankaan menisi väittelemän heidän asiantuntemuksestaan. Sitä lajia oli.

Kun vihjaan, ettei kriitikkoja ole enää olemassa, tarkoitan kukaties, ettei yksisuuntaiselle, käytännössä ylhäältä alaspäin eli viisaammalta tyhmemmälle suunnattua arvostelutoimintaa ole nyt helppo löytää. On sanottu, ettei arvosteluista makseta oikein mitään. Se taitaa olla totta. Mutta mistä se sitten johtuisi? Esittäisin sen arvauksen, että juustohöylän suihkiessa kritiikeistä ei ole katsottu koituvan sellaista rajahyötyä, että niiden ylläpitäminen olisi ajateltu tarpeelliseksi. Niiden sijalla on hyödyllistä kulttuurivalistusta, joka varmaan tulee halvaksi, koska keskeisen aineiston saa tuottajalta / kustantajalta eli siis arvosteltavalra.

Luulen että uusia madonreikiä avaavalla kirjoittamisella on silti tulevaisuus. Sen tavat ja muodot on vain ensin keksittävä, ja sellainen vie aikaa. Näin, veljeni merellä myrskyävällä.

Puut uskovat Jumalaan

Joulukuusi saattaa olla muistuma epäkristillisistä ajoista. Erilaisia puita, eläviä ja kuolleita, pidettiin silmällä. Paulaharjun valokuvissa on muistaakseni kannosta veistetty kalajumala, ellei se sitten ole muu seita.

Tehtyäni tässä tiliä omasta epäterveestä suhtautumisestani puihin asuinympäristössäni haluan palauttaa mieleen, miten nationalismi ja sitten isänmaallisuus sieppasivat sievästi käyttöönsä romantiikan tutuksi tekemän kaihon kohteen.

En saa nimittäin mieleeni, että etäisempinä aikoina olisi ihan lauluja tehty puista. Kalevalan historiallisuus on tässäkin asiassa arvoitus.

Sellainen tunteita herättävä puu, jonka oma sukupolveni muistaa Topeliuksen sadusta ”Koivu ja tähti”, saattaa olla se silta.

Jos tuntee muutaman Liedin, yksi niistä on Schubertin ”Lindenbaum”, lehmus. Itse paheksun sitä lievästi. Olisi nyt edes vaahtera, mutta kun ei. Sama mies sävelitti aikakauden johtavan henkilön, siis Goethen, kokeiluja muuttaa kasvioppia taiteesta. Tunnettu on ruususta kertova ”Heidenröslein”. Siihen asti ruususta laulettaessa oli ajateltu rakkautta tai naista. Tämä ruusu kasvoi nummella ja on selvästi samaa sukua kuin kotoinen versiomme ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa”.

Amerikkalaiskielisille puuaatteen perusteos on George Pope Morrisin ”Woodman, spare that tree vuodelta 1837:

Woodman spare that tree!
Touch not a single bough;     
In youth it sheltered me,
And I'll protect it now;
'Twas my fore father's hand
That placed it near the cot,
There, woodman, let it stand,
Thy axe shall harm it not!

Jätkämiestä siinä kielletään kellistämästä puuta, koska äijävainaan sen aikoinaan istutti. Ja mikäpä ettei niinkin.

Täysi ylitys poliittiseen maisemaan on Ilmari Kiannon ”Ne tahtovat”;

Ne tahtovat kaataa mun koivuni
kotipeltoni veräjän suusta,
alas maahan mahlat sen juoksuttaa
ja tuohet kiskoa puusta!
Ne tahtovat häijysti hävittää
mun ritvani rakkahimman,
min juurella käkeä kuunnellut oon
keväthetkeni herttaisimman!

Runo on kirjoitettu helmikuun manifestin johdosta. Kokonaan luettuna teksti tipahtaa reisille. Siinä uhitellaan myös saunan, aitan, hevosen ja kanteleen särkijää. Poikaakaan ei rapparille luvata.

Tänään olen sitä mieltä, että elokuvassa ”Kersantti York” puuhun liittyvät pitkät perinteet kootaan kauniisti. Se on Hawksin elokuva, mielestäni yksi hänen parhaitaan. Myös Cooper on pääroolissa hyvä, vaikka jo tässä hänellä on mahahaavasta kärsivät ajokoiran ilme. Loistava suoritus on Walter Brennanin saarnaaja. Sama mies voi muistua lukijan mieleen helpommin neljännesvuosisata myöhemmin ”Rio Bravon” ontuvan sheriffin roolista (kolme Oscaria parhaasta miessivuosasta).

Tarina kertoo Tennesseen hillbillystä Alva Yorkista (Elviksen naapureita itse asiassa, ei kaukana Nashvillestä syntyneestä), joka vaikeiden sielunvaivojen jälkeen suostui uskonsa säilyttäen armeijaan ja kunnostautui lopulta ensimmäisen maailmansodan rintamalla aivan silmittömästi ja sai viisikymmentä kunniamerkkiä. Elokuvan kuvaus urotöistä tuntuu pitävän paikkansa, vaikka moni muu asia ei pidä. Tosin York kuuluu olleen filmihahmonsa tavoin viinaan menevä, ja vaikka hän kantoi sankarin viittansa kauniisti myöhäisiin vuosiin (1964), hänen isänmaallisuutensa muuttui äreäksi.

Jotkut hyväkkäät kävivät nuuskimassa Ranskassa tapahtumapaikat ja väittivät löytäneensä aidot hylsyt. Nyt sielläkin on kersantti Yorkin muistomerkki.

Sitä on arvailtu, liittyikö tämä elokuva Rooseveltin taitavaan propagandakampanjaan, jolla murrettiin amerikkalaisten päättäväisyyttä pysyä eurooppalaisen sodan ulkopuolella. Jos näin on, ja näin voi hyvinkin olla, elokuva on Chaplinin ”Diktaattorin” kääntöpuoli. Taiteenystävän tolkuttomuudella sanon molempia merkittäviksi elokuviksi.

Yorkin lopussa isänmaa oin sitten ostanut sankarilleen talon. Todellisuudessa se meni päinvastoin. Sankari osti isänmaalle koulurakennuksia ja joutui ajoittain ahdinkoon velkojen kanssa.

Elokuvassa talon edessä kasvaa hurmaava, suunnattoman suuri puu. Siinä on yhtenä puuna kuin kaikki, mikä Amerikassa on kaunista. Jokin Yorkin talo on olemassa. Asiasta on seikkaperäiset kirjoitukset Wikipediassa.