Epistolat

Dekkarissa (Mankell) komisario kysyy avoimella linjalla yhteistyöhaluiselta lääkäriltä, joka on tietenkin vaitiolovelvollinen, liittyykö tämä useista murhista epäillyn henkilön nimi Carl Michael Bellmaniin. Lääkärin sanoo kuin Esko Kivikoski että kyl-lä.

Suomessa tuskin kukaan yhdistäisi sukunimeä Fredman 1700-luvun lopussa kuolleeseen runoilijaan. Pitää muistaa kysyä juristi Markku Fredmanilta.

Suomalaiseen yleissivistykseen kuuluu muutama viinanhöyryinen kuorolaulu ja pari kaunista luontoidylliä. Erinomaiseen yleissivistykseen kuuluu tieto, että nuo sieltä täältä peräisin olevat laulelmat jakautuvat kahteen kirjaan, joista toinen on Fredmanin epistoloita ja toinen Fredmanin lauluja.

Kun Lars Hulden ja jopa Liisa Ryömä ovat kuolleet, suomeksi on tarjolla Saaritsan valikoima ja menneisyydestä Kupiaisen ja Reino Hirvisepän. K.A. Gottundin savoksi (!) kääntämät vihkoset ovat olleet vuosikymmeniä  hyvin pienen piirin huvittuneisuuden kohteena. (Eräs pappi muuten käänsi ahkerasti Aenesta karjalan murteelle…)

Vaikka ruotsalaisilla on hieno Bellman-seura, jonka kotisivuilta löytyvät mm. kommentoidut ja selitetyt laulut sekä se tieto, että nämä kuuluisat Fredman-jutut ovat aika pieni osa Bellmanin tuotannosta, he eivät ole huomanneet olennaisinta.

Lukijaa varoitan. Bellman on taiteilijana maaiman huippua. Mutta hänen vanha ruotsinsa on aika vaikeaa ymmärtää, etenkin runsaine viittauksineen mytologiaan ja hämärine paikannimineen. Lauluperinne on voimissaan. Ylivoimainen ykkönen esittäjistä on Fred Åkerström, eikä Cornelis Vreewijk ole yhtään huono hänkään. Sven-Bertil Taube ja useat muut, joiden levytyksia voi löytää, ovat minun makuuni liian siistejä eli verettömiä.

Åkerströmiä muuten on hyvin Spotifyssä. Kuunnelkaa vaikka ”Glimande nymf”. Sitä ei tarvitse ymmärtää. Vuoteen ääressä siinä lauletaan, ja tunnelma on valtava. Laulajan esittelee myös uskomatonta äänialaansa. Ja tuo seitsemän tuhannen tuopin jälkeinen ääni ei voi olla ihastuttamatta.

Mutta Bellmanin kaksi kirjaa ovat romaani, Dickensiä ennen Dickensiä, modernismi ennen modernismia.

Ne on nähty veisukokoelmina, joiden kokoonpano on sattumanvarainen. Näi ei ole. Tämä on Euroopan ainoa syvälle tunkeutuva kuvaus 1700-luvun ihmiseen, elmään, oloihin ja mieleen, kirjoittajana nero.

Ingmar Bergmanin mieleen tuova leikkaustekniikka ja kaksoisvalaistus tekevät mahdolliseksi uskomattoman limittämisen. Hoviherran silmistä  kurkistaa koriseva juoppo; tytöistä ihanin, ”nymfi”, on todellisuudessa räkähuora, jota Tukholman poliisin tapainen ahdistaa irtolaisuudesta.

Bellmanin tunnettu omakuva on yksinpuhelu kapakan edessä katuojassa varhaisena kesäaamuna. Kapkan nimi on ”Kryp in” eli konttaa sisään. Laulussa ”minä kiroaa aluksi” sen sängyn – tai pöydän - jolla hänen vanhempansa menivät ilostelemaan tällaisin seurauksin. Mutta lopuksi krouvin ovi narahtaa ja paloviinaa tuodaan. Myös vanhemmat saavat ylistystä.

Parodinen ”Bacchuksen ritarikunta” otti jäsenekseen vain henkilöitä, jotka oli vähintään kahdesta poimittu katuojasta sikahumallassa. Lukuohje: humala on suunnilleen sama kuin modernismin tajunnanvirtaa.

Häijyjä ehdotuksia

Roboteille ja erinäisille tekoälysovelluksille voisi määrätä veron, joka voisi olla vuotuinen ja kova.

Toiseksi tuumin robotiikkaa, joka meillä useimmilla on jo. Otetaan se ensin. Ministeri sanoi surullisen onnettomuuden jälkeen, että rautatien tasoristeykset on poistettava, vaikka se tulee kalliiksi.

Puhelimessani on ”Juna tulee” ja kaksi muuta appia, jotka näyttävät kartalla liikkuvana pisteenä junan, jota olen odottamassa. Tietääkseni ainakin Helsingissä on busseille ja takseille samanlainen järjestelmä. Jaraitiovanille on Spora.

Useimmissa junissa on valmiiksi järjestelmät, jotka välittävät paikkatiedon. Missä viipyy sellainen sovellus, joka hälyttäisi esimerkiksi värinällä lähestyessään. Reitittäminen kiskoon kiinnitettävään mokkulaan takaisi sen, että hälytys tulee oikeasta tasoristeyksestä. Kantaman säätäminen ei liene ongelma.

Tulos: tasoristeystä lähestyttäessä puhelin hälyttää, jos juna on tulossa liian lähellä.  – Meillä oli ennen kaksi hengenvaarallista tienristeystä. Miten olisi isoihin autoihin ja moottoripyöriin kytkettävä signaali, joka kertoisi, että täältä tullaan isompaa tietä.

Moottoripyöräilevät tuttavani arvelevat, että osa tapaturmista on pohjaltaan kognitiivisia. Auton kuljettajat eivät huomaa eli eivät osaa pitää silmällä moottoripyöriä.

Easy-Park on mielestäni erinomainen pysäköintiapu kaupungissa. Se toimii hyvin mutta ei ole varmaankaan ollut ihan helppo rakentaa. Tekoälyä kai tarvitaan niihin järjestelmiin, jotka näyttävät lähimmän vapaan ja laillisen pysäköintipaikan. Toivottavasti joku kehittää sellaiseen vielä keinon ”apustaa” paikka muutamaksi minuutiksi itselleen­.

Sen tiedän jo, miten helppo on toteuttaa järjestelmä ”miten löydän autoni pysäköintihallista”. Löytämislaitteita on myös avaimille ja silmälaseille. Tunnetuin­ ja kiitelty on Tile. On muitakin, ehkä parempia.

Siinä on jokin periaatteellinen virhe, että valtio vastaa työllisyydestä ja työnantajat eivät vastaa työttömyydestä. Tiedän maksut. Tiedän että potkujen jakeleminen on joskus ellei usein välttämätöntä. Silti työvoiman vähentäminen tähtää taloudelliseen tehokkuuteen, joka voi olla lisää voittoa eli rahaa investointeihin tai osakkaille osinkoina jaettavaksi. Tiedän että tämä on järjestelmän perustaa, mutta se on vain osa asiaa.

Totta puhuen otan robottiveron esiin vain härnätäkseni. Ei se poistaisi ongelmaa. Mutta arvelen, että henkilöstöpalvelufirmat ovat jo liikkeellä. Eräät näistä firmoista ovat hyvinkin suuria. Ne eivät ainoastaan rekrytoi väkeä tiedettyihin tehtäviin. Ajatus on että sieltä voi etsiä myös itselleen uutta työtä, ja huhu kertoo, että menestys on hyvä.

Siis tekoäly avuksi tekoälyn jalkoihin jääneille! Aivan varmasti monille työttä jääneille on todella hyviä paikkoja ja yhtä varmasti suuri joukko tekee työtä, josta ei todellisuudessa pidä, koska ihmiset aavistavat, että jossain toisessa tehtävässä he olisivat parempia ja jopa tyytyväisempiä.

Parametrien löytämisessä oppivat järjestelmät saattaisivat olla aika hyviä.

Keskustelun kesto

Lukemani mukaan joissakin länsimaissa puolisot puhuvat toisilleen noin puoli tuntia viikossa. Puhe on ylemmästä keskiluokasta ja onnellisista avioliitosta.

Ranskan tuntijoista paras, Th. Zeldin, pohtii aika pitkään, miksi käytännössä kaikki pitävät (pitivät) Pariisista, mutta turisteista noin 3 % pitää ranskalaisista.

Tuosta prosenttimäärästä minulla on suunnilleen sama kokemus, mutta esitän tärkeän rajauksen: turistiympäristössä. Kollegat, ystävät ja sukulaiset ovat toista.

Zeldin huomauttaa, että Ranska on ehkä ainoa maa maailmassa, jossa keskustelu on suosittua. Heillähän oli maailman parhaat moralistit Montaignesta alkaen, mutta Madamede Ramboillet’n nimiin viety salongin keksiminen oli ratkaiseva ero. Salongeissa, sellaisissa kuin esimerkiksi Proustin kuvaamat, oli täysin sallittua puhua asiaa ja esittää kiinnostavia näkökulmia, mutta oikeaa vastaus ei etsitty.

Englannin kuuluisin ja huonoin keskustelija oli tohtori Samuel Johnson. Hän oli niin hyvä huomaamaan ja niin tavattoman etevä muotoilemaan asiansa, että kun hän oli sulkenut suunsa, aihe oli loppuun käsitelty, eikä mitään keskustelua syntynyt.

Koska Zeldin on itse britti, hän ei jätä huomauttamatta, että päivänpolttaviin ja yleisinhimillisiin asioihin briteillä on yhteensä neljä vastausta, mahdollisesti viisi. Nice, jolly, charming, bore ja siis poikkeuksellisesti fond.

Ne ovat hyviä sanoja, koska ne sopivat, oli kysymys säästä, ManU:n maalista,, naapurin vauvasta tai vanukkaasta.

Englanista ja osittain USA:sta löytyy runsaasti kirjallisia todisteita käsityksestä, jonka mukaan eri yhteiskuntaluokkien on mahdotonta keskustella ja usein myös ymmärtää toisiaan. Oman yhteiskunnallisen aseman korostaminen on helppoa. Mahdollisimman paljon alkujaan vierasperäisiä, monitavuisia sanoja, kuten ”polysyllabic” (monitavuinen).

Joku yleislääkäri sanoi suosivansa lääkärinkielisiä termejä, jottei potilas suotta sekaantuisi asiaan, ja tunnusti, ettei hän ymmärtänyt tuon taivaallista potilaan omasta selityksestä, mihin sattuu ja miten. Meillähän oli Suomessa mainio lääkäri Pertti Pakarinen, joka kirjoitti siitäkin, mitä kunnanlääkärin tulee ymmärtää, jos savolaista potilasta juilii ja öllöttää.

Siinä asiassa ranskalaiset ovat varmasti ainutlatuisia, että kun he taas kerran 1789 päättivät panna pystyyn vallankumouksen, annettiin ”Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus”.

Kaikissa muissa maissa olisi tyydytty työläisiin, proletariaattiin, oman uskontokunnan edustajiin tai todistettavasti oman maan kansalaisiin. Ranskalaisille on jollain salaperäisellä tavalla selvää, että he puhuvat koko maailman puolesta, eikä asioista niin ollen tule koskaan valmista.

Tämän blogin ohella minulla on ollut keskustelukumppaneiden ilo. Mielestäni onnistuneen juttu tuokion merkki ei ole se, että olisin osannut sanoa jotain fiksua tai kerjäämään aplodeja, vaan se, että läimäytän itseäni otsaan ja sanon ääneen, että noinhan se on. Tuota en olisi tullut ikinä edes ajatelleeksi. – Tähän ilmiöön perustuu tieteellinen tutkimus. Kaksi tai kaksikymmentä tyhmää saa joskus aikaan jotain fiksua.