Henkilöasioita

Itse mainitsin onnittelupuheessani, että syntyessäni ylioppilaslakki merkitsi keskiluokkaan astumista ja käytännössä jokseenkin varmaa työpaikkaa tai jatkokoulutusta. Eikä niitä vappuisin siellä kylillä monta nähnyt.

Lisäsin senkin, että kun joidenkin paikalla olleiden isoisä, siis ensimmäisen vaimoni isä, jäi rupattelemaan jotain omia aikojaan, hän saattoi hyvinkin aloittaa: kun lähdin sisävesilaivalla Helsinkiin ylioppilaskokeiden suulliseen  kuulusteluun, sillä matkalla tutustuin Alvar Aaltoon ja Hannikaisen veljeksiin…

Paluumatkalla kotiin pohdiskelin kvantitatiivista menetelmää ”luokkaretken” selvittämiseksi. En keksinyt mitään yksinkertaista. Nykymuotoisten kokeiden alkaessa 1920 ylioppilaita valmistui vuodessa noin tuhat, nyt noin 30 000.

Ei siihen taida olla muuta keinoa kuin laskea ikäryhmien koot eli kohortit ja keskimääräinen kuolinikä.

Kuulun niihin, jotka arvelevat koulutuksen näkyvän jopa keskiansioissa. Opiskelijat pitäisi kuitenkin esittää omana ryhmänään. Sapattivuotta pitävän opiskelijan esittäytyminen työttömäksi on joka tapauksessa harhaanjohtavaa, eikä heitä voi rinnastaa suoraan pieni tuloisiin.

Haluaisin myös tietää, onko olemassa taustalukuja sille käsitykselle, että eri oppilaitoksista valmistuneille olisi tärkeää saada alkuun edes jonkinlainen työpaikka, kuten pätkätyö. Se on jatkossa suositus. Tuntemani HR-ihmiset ovat kertoneet katsovansa myös kesäapulaisia palkattaessa, onko asianomainen osallistunut työelämään.

Silti: tämä kirjoitus ei ole puhe eikä esitelmä, vaan päivän blogi. Tämä työ muuten on kirjallista. Vuorovaikutus eli kommentit on keskeinen vaikuttaja, mutta tietenkin innostuin, kun kuulin eilen miten tänään lehdessä arvioiduin, lian pitkän ja karvaisen romaanin julkaisseen Paul Austerin entinen vaimo Lydia Davis kirjoittaa, hankin ja ehdin hiukan lukea. Tekstit ovat novellin ja esseen hybridejä, ja usein merkillisen lyhyitä. Pariskunnan eroamisen syyn aavistaa, koska molemmat tuntuvat rakastuneen syvästi omiin ja toiste päähänpinttymiin.

Kirjoitin kokeeksi muistelmani Davisin tyyliin. Tässä on koko teos:

”Puolet tuttavistani on psykopaatteja ja se toinen puoli pelkää olevansa.”

Mutta ylioppilastapahtumat vaikuttavat voimakkaasti muihin meneillään oleviin ajatuksiini. Nyt pohdin kuitenkin, mitä nuoren ylioppilaan tulisi tietää.

”Gaudeamus igitur” (aina väärin äännettynä) on ollut jo kauan osa ylioppilasjuhlaperinnettä. Yksi syy on puuttuva viitseliäisyys. Teksti on aika sekava ”Hela går” -tyyppinen juopottelulaulu, jossa keksitään kaikenlaisgta hurrattavaa (vivat – ei siis ”viivat” vaan ”vivaat”) että voisi taas tyhjentää lasillisen.

Lisäksi laulu on typerä. Kiistän johtopäätöksen, että olisi riemuittava, koska on nuori tai sen vuoksi että on nuori.

Itse olen absolutisti. Jos minulle tarjottaisiin ryyppyä Nuoruuden Lähteestä sanoisi että viekää helvettiin. Ikinä en ottaisi nuoruutta takaisin. Ainakin osa siitä oli elämäni viheliäisintä aikaa.

Elämä alkaa 70-vuotiaana. Oletetaan että almanakalla mitattuna nuorelle monet asiat olisivat ihastuttavia, kun niitä ei ole ennen kokenut. Uusia asioita kokee vanhuuseläkkeelläkin harva se päivä.

Voisi olla olemassa sellainenkin bisnes, että esimerkiksi nuorehko ja kauniinpuoleinen nainen tarjoaisi kovaan hintaan kenelle tahansa jotain ainutlaatuista, taatusti ennen kokematonta, sellaista mitä asiakas ei ole todellisuudessa osannut edes kuvitella.

Hinnan suorittanut asiakas vietäisiin sitten tallin taakse ja lopetettaisiin niskalaukauksella.

Kukaan ei ainakaan voisi väittää, ettei asianomainen olisi saanut juuri mitä tilasi. Ekstremismiä puolella ja toisella.

Vitsini oli tarkoitettu sopimattomaksi. Mutta sopivaa on korostaa, että suuri osa vanhuuteen ja itse asiassa myös nuoruuteen edelleen liittyvistä mielikuvista on vanhan maatalousyhteiskunnan aikaisia.

Talon ja maat sukupolven vaihdoksena luovuttava vanha isäntä ja vanha emäntä eivät fyysisesti enää pystyneet entisiin töihinsä, koska ne työt olivat todella raskaita, näännyttäviä.

Jopa hormonitoiminnan hilliintyminen ja hiipuminen ovat selviä merkkejä. Pienten lasten kanssa joutuu tekemään kahta työpäivää päällekkäin eli olemaan lasten kanssa ja käymään ansiotyössä. Se on oikeasta erittäin raskasta ja turhan usein lapset tai puolisot itse joutuvat syyttää kärsimään sen seurauksista.

Isovanhempana oleminen on aivan toista, koska erikoisia voimia ei tarvita. Mummo on aivan mainio lisä lasten kanssa pelaamiseen, ja isoisän tehtävä on antaa rahaa ilman ehtoja ja turhia laverteluja.

Olisin valmis menemään niin pitkälle, että suosittaisin tiettyihin virkoihin ja tehtäviin poikkeuslupajärjestelyä, koska joku vanha kääkkä voisi suoriutua mutkikkaistakin töistä liput liehuen.

Eilen keskustelimme menneisyyden tuomareista ja sitten väitöskirjoista. Väitän että pystyisin esittämään ihan painavia näkökohtia opinnäytteistä, ennen kaikkea niiden rakenteellisista ongelmista. Väitöskirjahan ei edellytä kirjoittajaltaan viisautta, vaan se on lähinnä pitkäjännitteisyyden harjoittelua. Siinä opetellaan pitämään sotkuisia asioita ojennuksessa. Isävainajani luki kynän kanssa useitakin opinnäytteitä asioista, joista hän ei tiennyt mitään, ja teki arvokkaita huomautuksia.

Tuon toimen voisi nimetä arvostelijan tai vastaan väittäjän tehtäväksi. Iältään nuorelle ihmiselle on arvokasta, että joku kyseenalaistaa hänen omia johtopäätöksiään, vaikka typerästikin.

Niin, ylioppilaat. Nuoruus on eräänlainen tuhkarokko, joka on ikävä sairastaa, mutta yleensä se menee ohi pysyviä vaurioita aiheuttamatta.

Sakset

Selaimeni sivustolle etuileva msn.com näyttää olevan liitossa MTV 3:n kanssa ja keskittyneen tyhjänpäiväisiin muka-uutisiin. Ryhdyin seuraamaan sitä haistellen, että kysymyksessä saattaisi olla tekstimainonta tai ainakin tuotesijoittelu.

Sitä olen kummastellut pidempään, mitä Apple mahtaa maksaa Ylelle siitä, että sekä uutis- että ajankohtaislähetyksissä näyttää olevan aina näkyvissä iPad. Vai olenko vanhanaikainen? Jos uutisankkuri mutustelisi Fazerin Kis-Kis-karamelleja ja laittaisi paperin näkyviin rintataskustaan, eikö se olisi mainontaa? Kis-Kis kai on maan vanhin makeismerkki, vielä vanhempi kuin Fazerin Sininen.

Nyt kerrottiin ihastelevassa hengessä, miten hyvää ja halpaa tavaraa Lidlistä saa. Harmistuin hiukan, koska olin juuri hankkinut käsille hyvän keraamisen teroituspuikkoni ja valistellut sen puukonkahvaisen fileerausveitsen ottavaksi. Berlusconin pintaa myytiin näet viikolla kimpale alle kympillä. Kyllä pääsiäissikaa piti saada. Ilmakuivattu Parman kinkku on hyvää. Oli. Oli lammastakin. Ja siivut olivat ohuita kuin huokaukset.

Prismasta löysin sitten hyvät sakset arkistointityötäni varten. Menetelmä on leikata paperit kahtia ja viedä silppu sitten keräyslaatikkoon. Näissä pikaisesti hoidettavissa tärkeissä papereissa on oudosti vuoden, kahden tai kolmen vuoden ikäisiä ja lisäksi yllättävä määrä kartonkia. Käyntikortit ovat kuin hautausmaalla kävelisi. Tuhoutuneita työpaikkoja, tärveltyneitä ihmisiä, tai sitten kauan sitten kadonneita…

Leikkaaminen on niksini. Vaikka olisi kuinka laiska ja vanha, työ keskeytyy silloin tällöin, ja seurauksena voi olla, että paperit käy suotta läpi useaan kertaan. Minullahan on tässä paperia enemmänkin, koska ympärilläni ovat vanhempieni erinomaisesti järjestetyt paperit. Niistä saksien uhriksi menevät ensimmäisinä muun muassa vanhat veroilmoitukset kopioineen, rutiinimaiset kuitit, vakuutuskirjat ja erilaiset esitteet.

Saksien ohella tarpeellinen työkalu on pieni katkoteräveitsi. Jotkut esittelykirjat on nidottu niin tukevasti, että käsin repimisen sijasta niteen selän viiltäminen on nopeampi ja tehokkaampi keino.

Fiskars keksi noihin saksiinsa uudenlaisen teollisen hiontamenetelmän ja kehuskelee valmistamansa niitä päivässä saman määrän kuin kilpailijat vuodessa.

Asiasta saattaa olla jopa yksimielisyys. Hyvät sakset. Sen huomaa viimeistään kun yrittää leikata jotain halpatuotteella. Kuvassa on uusi malli, jota epäilin huijaukseksi. Tarvitaanko korkinavaaja saksiin? Voi olla että takana on ajatusta. Olisiko kruunukorkin avaaja juuri se kapine, jolla on tapana olla hukassa silloin kun sitä tarvitsisi?

Erikoisuus on saksien leukojen juuressa oleva aaltomainen taite, jota ilmoitetaan tarvittavan köyden katkaisemiseen. Paksumpaan kartonkiin se on erikoisen hyvä. Ja lisäksi löytyy rautalangan leikkuri. Pakettinarun tai teipin sijasta käytän maitokaupassa myytävää, melkein ilmaista rautalankaa esimerkiksi CD-levyjen niputtamiseen.

Siinä on joskus miettimistä, noudattaisiko lakia vai ei.

Edellisen kerran jouduin miettimään samaa asiaa, kun aineistostani perustettiin digitaalinen kokoelma Kansalliskirjastoon. Jätin sähköpostin vain itselleni ja siirryin arkistointijärjestelmään, jossa tietyn värinen ja merkkinen ulkoinen kovalevy sisältää oikeasti yksityistä aineistoa, kuten lähetetyt ja saadut sähköpostit.

Siellä on tietysti melkein pelkkää roinaa, mutta on tärkeääkin ja sitten valitettavasti toisten liikesalaisuuksia ja omia vaitiolovelvollisuuden aiheuttavia viestejä.

Suhtaudun lääkäreiltä oppimallani tavalla. Ellei kysymys ole arkipäiväisyyksistä, en ilmaise, kenen kanssa olen ollut yksityisesti lakimiehenä yhteydessä. En tietenkään tarkoita avoimia luentoja ja sen kaltaisia.

Mutta kun isäni papereissa on saajana joku erittäin korkean virkamiehen tai toimihenkilön nimi ja asia on oikeudellinen, ne eivät kuulu kenellekään.

Siltä varalta että joku lukisi tämän huolestuakseen vanhoista asioista, kaikki hänen vaitiolovelvollisuutensa piiriin kuuluva on joko asianajotoimistossa tai jo syötetty silppuriin siellä.

Itse olen omissa papereissani hiukan kahden vaiheilla. Nytkin on ollut tasavuosipäivän johdosta valmiina pieni blogikirjoitus Lapualaisooppera-oikeudenkäynnistä, joka ratkaistiin 70-luvun alussa.

Taidan julkaista sen, kun tuo korkeimman oikeuden päätös asiassa, jossa olin siis asianajajana, kumminkin on edelleen ainoa varsinainen prejudikaatti sitaatin käsitteestä ja etenkin sallitun siteeraamisen laajuudesta.

Perusteluni on, että kaikki minulla olevat paperit ovat julkisia eli kenen tahansa arkistosta tilattavissa. Ne olivat osa oikeudenkäyntiä.

Fiskarsin saksia käytän ”promoihin” eli itse kirjoittamiini esittelymuistioihin ja jäsenenä laatimiini ”lappuihin”. Lain mukaan ne ovat salaisia, ja asia on sitä myöten selvä.

Hyvin usein olen valitellut tuota tuomioistuimen neuvottelusalaisuuden tulkintaa. Se tulee vastaan aika usein erilaisia väitöskirjoja ja muita lukiessa. Saatan tietää, että tutkijan ihmettelemästä asiasta on olemassa paperi, mutta se on salainen. Riittävän epämääräinen esimerkki löytyy grynderioikeudenkäynneistä 1960-luvulla. Asiantuntijat hämmästyisivät, jos tietäisivät, miten hyvin ratkaisevat jutut käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa. Toinen esimerkki voisi olla samaistaminen korvausjutuissa. Ei-julkisista muistioista näkisi heti, että tuomioistuimessa oli luettu huolellisesti kaikki asiaa sivunnut kirjallisuus.

Älkää ottako minusta mallia. Tiedän liian monta tapausta, jossa leski ja omaiset ovat kuolemantapauksen jälkitilassa tuhonneet vainajan paperit suureksi vahingoksi jälkimaailmalle. Edellä mainitsemani erikoisongelma koskee vain tuomioistuimia.

Hullu väijyjä

Kaltaiseni ihmiset, jotka sanovat, että laki kieltää tunnistettavien kasvokuvien käyttämisen ainakin kaupallisessa yhteydessä, ovat kovin pinnallisia.

Eilen koetin peittää kiihtymystäni Ateneumin valokuvanäyttelyn kuvien suurenmoisesta tasosta. Samalla halusin vihjata, että ne pienet kuvat, joita on paljon, kannattaa tutkia erikoisen tarkasti. Pidän vaimeista merkityksistä.

Rauhoitin mieleni miettimällä lakimiehen tavoin persoonallisuusoikeutta. Kysymyksen nimi on ”oikeus omaan kuvaan”. Joskus käytetään nimitystä ”intimiteettisuoja”. Lähelle tulee myös ”tietosuoja” ja yleisemmin ”henkilörekisteri”. Englanninkielinen yhteisnimitys on ”privacy”.

Cartier-Bressonin näyttelyssä oli muutama hyvin tunnettu kuva, jotka arvioni mukaan olisivat nyt otettuina lainvastaisia. Sellainen on esimerkiksi knallipäinen herra tirkistelemässä purjekankaan raosta naisten uimarannalle Belgiassa ennen sotia.

Lukija varmaan muistaa, että käsittelin ja opetin näitä asioita hyvinkin kauan ja hartaasti, viimeksi professorina. Valokuvaajat ja elokuvaajat kysyivät juuri tätä yllättävän usein ja myös kustantajilla ja tuottajilla oli huolta asiasta.

En taida modata vanhaa vastaustani. Julkisella paikalla yhteisössä vallitsevia tapoja noudattaen ihmisen saa valokuvata ja kuvan saa julkaista ja julkistaa. Tuo normiyhteisö on tärkeä. Jos kuvassa esiintyy professori Kemppinen vetämässä pöytäviinaa lankkuaidan takana kaupunkimaisemassa, sitä ei saa julkaista. Samoin perustein jäisi kätköön saman lankkuaidan takaa kuvattu ”Kemppinen kusella”.

Alan tutkimuskirjallisuudessa perustellaan, että tuollaisilla kuvilla aiheutettaisiin kuvatulle kärsimystä. ”Oma vika” ei riitä perusteluksi.

Keskustelu käynnistyi hyvin kauan sitten, kun eräs aviovaimo näki Englannissa televisiossa oman ilmoituksensa mukaan työpaikalle lähteneen aviomiehensä jalkapallokatsomossa suutelemassa sihteeriään pitkään ja tulisesti. Tapaus oli tuomioistuimelle vaikea. Olen edelleen sitä mieltä, että vaatimusten hylkääminen oli perusteltua, koska ei tuo pussailu niin epätavallista ole eikä liioin se, että televisioyhtiö (BBC) panoroi välillä katsojia tai jopa zoomaa. Toisin sanoen katsomossa kannattaa olla ihmisiksi.

Tämä on normaalia toimittajakoulun kamaa. Jokainen ammattilainen tietää tämän ja myös amatöörit, jos käyttävät järkeään. On olemassa ”yksityisyyden piiri”, kuten koti ja siihen liittyvä pihamaa, mutta myös esimerkiksi käymälä. Valokuvaajaa tuskin pelastaa poliisin (vartijan) kynsistä selitys, että hänen mielestään herrojen kikkeleiden kuvaaminen yleisölle avoimissa käymälöissä on erikoisen taiteellista. Siis julkinen paikka ei riitä. Normiyhteisön käsityksillä perustellaan perustelua, jonka mukaan eräät asiat saa jokainen hoitaa rauhassa.

Tästä alkavat sitten vaikeudet. Tuo ”normiyhteisö” toivottavasti vaikuttaa omituiselta hienostelulta. Se nimittäin ei ole sitä. Ihmisten käsitykset ja reaktiot poikkeavat toisistaan suuresti. Puhuakseni vain omasta puolestani minusta olisi yhdentekevää, jos vaikka vilahtaisin kuvassa Senaatintorilla selostettaessa uudenvuoden vastaanottamista. Olen samaa mieltä kuin silloin kerran esitellessäni korkeimmassa oikeudessa pilkillä istuneen miehen tapausta. Tuollaisen uutis- tai dokumenttikuvan nostaminen mainokseen tai julisteeseen vaatii kuvatun suostumuksen. Korkein oikeus kirjoitti, muistaakseni Olavi Heinosen kynällä, ettei ihmistä saa häneltä kysymättä kytkeä tuotteeseen tai aatteeseen. Siinä oli taustalla oikeustapaus, jossa erittäin kokoomukselainen maitokaupan myyjä sai korvauksia päädyttyään vasemmiston vaalijulisteeseen. Hän oli alun perin suostunut kuvattavaksi sanomalehteen elintarvikkeiden hintoja käsitelleeseen uutiseen.

Se pilkkimiehen tapaus oli pähkinä. Kuvattu oli sotilashenkilö, joka oli pukeutunut kirjallisen kiellon vastaisesti osittain sotilas- ja osittain siviilivaatteisiin, ja julkaisukin oli melkein valtiollinen matkailumainos Helsingin talvesta.

Nyt tuo juttu tuntuisi helpolta – julistekäyttöön aina kuvatun suostumus. Jos vaalimainokseen otetaan kuva kansanjoukosta Hakaniemen torilta, suostumusta ei tarvita, kun sen hankkiminen olisi käytännössä mahdotonta. Siis karkeasti: viisi henkilöä – lupa tarvitaan, viisikymmentä – lupaa ei tarvita, viisisataa – lupaa ei missään tapauksessa tarvita.

Mutta: maailma on muuttunut. Onko stalkkaaminen rangaistava teko? Lähestymiskieltoja annetaan.

Kuvitellaan tilanne, jossa aivan tuntematon ihminen seuraa sinua harva se päivä. Hänellä ei ole kameraa eikä äänityslaitetta eikä arvattavissa olevaa motiivia.

Maailman muuttuminen on siinä, että ennen poliisi ei liikahtanutkaan mokoman takia, mutta nyt asia ei ole niin selvä, varsinkin jos stalker on tummaihoinen ja jotenkin arabin oloinen.

Tuskin on mahdollista täsmentää, miltä näyttä ”epäilyttävä henkilö”. Viranomaisten tehtävä on kuitenkin pitää sellaisia silmällä ja huoata myös ”epäilyttävä käytös”. Jos poliisi pysäyttää sinut Amerikassa, ei ole hyvä ajatus mennä povitaskulleen eli liikauttaa kättään hyvin nopeasti. Muutenkaan ei kannata olla epäilyttävän näköinen.

Ei maailma ole muuttunut erikoisen epämiellyttäväksi. Suomessa ei ollut yhtään viisasta puhua venäjää julkisella paikalla sodan aikana eikä muutan ennen sotaakaan. Englannissa jopa kuningashuoneen jäsenet muuttivat saksalaisen sukunimensä vuonna 1914. Joku mies pieksi kadulla mäyräkoiran hengiltä, koska sellainen otus, englanniksi ”dachshund”, liittyi jollain salaperäisellä tavalla saksalaisuuteen. Nimitys on kieltämättä peräisin saksankielestä.

Perusteltu epäluulo ei ole peräisin meidän elinajaltamme. Järjestelmällinen suuren mittakaavan vakoilu vakiintui ensimmäisen maailmansodan vuosina. Perustyötä olivat tehneet anarkistit ja nihilistit, joiden keinot ja aatteet elävät yhä.

Sotilastiedustelu

Tiedonhankintalakityöryhmä on järjestänyt useita kuulemistilaisuuksia ja tiedottanut suunnitelmistaan. En ole kävellyt kuuntelemaan. Työryhmän mietintö on verkossa. Minulla on yksi mielipide ja esitän sen tässä.

En kerro, tiedänkö sotilasvakoilusta ja poliisin toiminnasta tietoverkossa saman kuin kuka tahansa lehdenlukija vai enemmän. Lukija saa arvailla itse.

Kybersodan ilmiöitä aloimme seurata vuonna 2001. Historian näkökulmasta perehdyimme radiotiedusteluun.

”Koodinmurtajista” kirjoitetaan nykyisin paljon ja esimerkiksi toisen maailmansodan ajan ilmiöistä on dokumentteja ja jopa näytelmäelokuvia. Tieto en enimmäkseen oikeaa mutta aina riittämätöntä.

Vaikka esimerkiksi Ruotsissa on julkaistu aivan avoimesti menneisyyden tietoja, ne eivät ole ylittäneet julkisuuskynnystä Suomessa. Liioitellen ja yleistäen sanoisin että Ruotsi on ollut merkittävä edelläkävijä sotilastiedustelussa ja arvaukseni mukaan toimittanut Natolle tietoja Neuvostoliiton ja edelleen Venäjän radioliikenteessä vuodesta 1949 ja sitä ennen Yhdysvalloille.

Tältä osin keskustelu Ruotsin liittymisestä Natoon on mielenkiintoista. Kuka tietää, onko Ruotsin väitetty puolueettomuus Natolle hyödyllisempää kuin avoin jäsenyys?

Lukuohje: aina kun kirjan tai elokuvan aiheena on salakirjoituskone Enigma tai esimerkiksi Alan Turing, luvassa on hiukan harhaanjohtavia osatotuuksia. Amerikkalainen Venona on paljon kiistelty aihe. Tuon projektin yhteydessä paljastettiin Cambridgen vakoilijat ja länsiliittoutuneiden ydinpommin salaisuuksien vuodattaminen Neuvostoliittoon. Cambridgen vakoilijat (Kim Philby ja neljä muuta) oli Ison Britannian suuri epäonnistuminen, joka osoitti, että maan oma sotilasvakoilu vuotaa.

Itse suhtaudun kansalaisena ja entisenä Informaatio- ja teknologiaoikeuden professorina erittäin myönteisesti sotilaiden ja polisiin toimintaan verkossa.

Lainsäädännön parantamisella on kiire. Olettaen että sotilaat ja poliisi noudattavat velvollisuuksiaan, he ovat vanhastaan harjoittaneet tiedustelutoimintaa laittomasti. Tilanteen muuttaminen eduskuntalailla lailliseksi on kannatettava ajatus.

Ja sitten tämä mielipiteeni lain valmistelijoille, puolustusvoimille, suojelupoliisille ja keskusrikospoliisille.

Valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden käyttäminen lakien valmistelussa on välttämätöntä mutta se ei riitä.

Näen ongelmia salaisen ja erittäin salaisen tiedustelutiedon käyttämisessä yksityisoikeudellisissa asioissa. Lain valmisteluun olisi kytkettävä tuomareita ja prosessioikeuden tuntijoita.

Nähdäkseni tiedustelutiedon suojaaminen todistamiskielloilla olisi toteutettava kiireesti.

Vakavassa rikosasiassa hankitun tiedon käyttäminen esimerkiksi avioerojutussa ei saa tulla kysymykseen. Tuollainen tieto ei saa liioin vuotaa elinkeinoelämään niin että sitä käytettäisiin esimerkiksi töihin otettaessa tai potkuja jaeltaessa.

Pieni erilliskysymys on tekijänoikeus, joka on tainnut unohtua jatkuvasti. Vastakkain eivät ole vain valtion turvallisuus ja ihmisoikeudet, joiden suhteen on oltavakin jännitteinen. Tekijänoikeus ja yksityisyyden suoja on sekin vaikea yhdistelmä, ja sen on oltava. Tekijänoikeus ja sananvapaus on kuin ying ja yang, toisiaan täydentävä kahden välttämättömän asian yhdistelmä.

Suomeen tuli oikeuskäytännön kautta kysymys tiedoista, asiakirjoista ja muista todisteista, joita ei sitten saakaan esittää tuomioistuimelle todisteina josain jutussa. Asia on sinänsä hyvin vanha. Lääkärin potilastiedot ja asianajajan asiakastiedot ovat olleet koko 1900-luvun asioita, joita kukaan ei voi väkisin vetää todisteiksi riita-asioissa eikä pienissä rikosjutuissa. Kaikkein vahvin on papin rippisalaisuus.

Esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuus on helppo perustella. Yksi hyvin ilmeinen tilanne on kulkutautien ja tarttuvien tautien torjuminen. Ihmisen on saatava hoitoa joutumatta nimetyksi sairautensa vuoksi. ”Tällä ihmisellä on kuppa” ei ole koskaan julkinen tieto.

Paljon yleisluonteisempi ja mutkikkaampi kysymys on lehdistön lähdesuoja. Toimittajan ei ole pakko kertoa poliisillekaan, mistä on peräisin julkaistu tieto. Väitetään että lehdistön luotettavuus edellyttää tätä. Tämä on omakin käsitykseni.

Yleistän: sotilasvakoilu ja poliisin harjoittama urkinta eivät koske teitä, lukijat. Ei ole sen suurempaa syytä huolestua. Luulen että nuo viranomaiset pääsevät todellisuudessa käsiksi salaisempiinkin tietoihin ja kuka tietää, saattavat kuunnella sekä puhelinkeskusteluja että nauhoittaa keskusteluja. Ihmisten puheilla ei ole kuitenkaan merkitystä tuossa viranomaistoiminnassa. Se ovat kuin spämmiä.

Esimerkki tiedustelun välttämättömyydestä on muuten juuri nyt pakolaisongelma. Miksi se pääsi yllättämään? Miksi meille ei vieläkään kerrota, miten todellinen tuo ongelma on? Ainakin EU:n tasolla tiedusteluyhteistyö ontuu.

Itse olen luovuttanut kaiken digitaalisen aineistoni Kansalliskirjastolle, lukuun ottamatta saamiani sähköposteja (tekijänoikeus) ja erinäisiä projektipapereita (liikesalaisuus).

Silloinen Etsivä keskuspoliisi eli Supon edeltäjä muuten keräsi ainakin aidosti maanpetoksellista toimintaa harjoittaneet kommunistit ja armeija puolestaan hävitystöitä ohjailevia desantteja talteen varsin tehokkaasti jo 1919 – 1944.

Sen jälkeen johtavat asiantuntijat siirtyivät Ruotsiin ja tiettävästi palvelemaan Yhdysvaltoja, ainakin eräissä tapauksissa.

Tässä muuten olisi valtioneuvostolle sellainen kärkihanke, johon kannattaisi panna rahaa. Osaamien on korkealla tasolla, puolustusvoimissa erinomaista.

Lähdesuoja

 

 

 

Joudun näemme tekemään ilmiantoja itsestäni jatkuvasti. Oma syy.

Kun kukaan kommentoija ei ole huomannut mainita lähdesuojasta, teen sen sitten itse.

 

Viestin julkaisijalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin tarkoittamat tiedot. Lähdesuoja murtuu vasta, kun käsiteltävän on rikos, josta voidaan tuomita enemmän kuin 6 vuotta vankeutta. Toistaiseksi lähdesuojaa ei voi murtaa poliisitutkinnassa.

 

Minulla on oikeus olla ilmaisematta tietolähteitäni; tällaisen blogin kirjoittajana ja moderoijana olen samanlaisessa asemassa kuin sanomalehden päätoimittaja.

Asia on erittäin tärkeä. Viime vuosien ”vuodoissa” on tullut julkisuuteen tietoa mm. viranomaisten harjoittamasta lakiin perustumattomasta urkinnasta. Vuotajia ja julkaisijoita on ahdistettu oikeudessa ja kuulusteluissa. Aivan selvästi on yleisen edun mukaista, että viranomaisten ja poliitikkojen pahat teot tulevat julkisuuteen.

 

Myös lainsäädäntö ottaa huomioon sen, että merkittävää julkista valtaa käyttävät joutuvat tinkimään yksityisyyden suojastaan. Mutta rajat ovat kyllä olemassa.

 

Kymmenen vuotta olen toistellut tässä, että sensuuri tarkoittaa ilmaisun estämistä ennakolta ja että sananvapaus ei tarkoita lupaa sanoa mitä tahansa milloin tahansa seuraamuksitta.

 

Joku kommentoija tekee kategoriavirheen. Toimintani ei edistä sananvapautta eikä ole liberaalia. Havainto on aivan oikea. Olen hyvinkin usein ollut estämässä tekijänoikeuden loukkaamista, kun joku siis julkaisee omissa nimissään toisen tekstiä. Se on leimattu sensuuriksi ja sananvapauden loukkaamiseksi. Olen tuosta tulkinnasta aivan eri mieltä.

Jos viesti on rikoslain mukaan ”laiton uhkaus” (”sinut hakataan”), viesti ei ole sananvapauden suojaama, eikä lähdesuojan liioin.

 

Liberalismi ei tarkoita ”laissez-faire .ajattelua”, jonka mukaan mikä tahansa käy, vaan valmiutta kestää omista poikkeavia mielipiteitä. Näiden päivien keskustelussa useat ovat valittaneet, etteivät muut ole heidän kanssaan samaa mieltä esimerkiksi maahanmuuton rajoista. Ei sellaista sääntöä ole, että pitäisi olla samaa mieltä kuin toinen.

 

Jotkut kommentoijat eivät lue kunnolla. Ilmoitin poliisille yhden viikon kommentit. Normaalisti ilmoituksen tekijää – minua – kuullaan tutkinnan alussa. Tietysti olen kruksannut oman käsitykseni mukaan oikeudellisesti epäilyttävät kommentit. Niitä on yhdeksän. Aineistoa on vähemmän kuin liikennejutussa.

 Ilmoitin luovuttavani tarvittaessa kaikki vanhat kirjoitukset ja kommentit poliisille, vaikka en usko, että niillä olisi asiassa merkitystä. Ne ovat myös verkossa kenen tahansa tarkasteltavissa.

 

Mutta näin en ole paljastamassa tietolähteitäni. Enhän tiedä anonyymien kommentoijien nimiä enkä osoitteita. Aineisto saattaa selvittää kirjoitusten ja kommenttien yleisempää luonnetta. Onhan siellä kovasanaisia hyökkäyksiä muun muassa herraskorskeutta ja virkaröyhkeyttä vastaan.

 Näissä blogeissa muuten on luottamuksellisesti saatua tietoa. Niitä lähteitä en paljasta. Lisäksi on hyvinkin paljon sellaisia asioita, joista en kirjoita. Eräällä ystävälläni on tapana sanoa, että älä sitten pane tätä blogiin. Ymmärtäisin asian kyllä sanomattakin.

 Olen muuten toiminut sensorina puoli vuosisataa yhteistyössä melkein kaikkien kirjankustantajien ja eräiden lehtien kanssa. Linjani oli yleensä että sallin solvaukset mutta poistin herjaukset. Siis sallin ”kapteeni X oli epätavallisen huono upseeri”. Pyyhin pois ”kapteeni X varasti ja käytti kenttäapteekista morfiinia”.

 Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”

 Viimeksi mainittu esimerkki on todellisuudesta. Joskus on pahoja tulkintavaikeuksia.

Hakukone ja vuosisadan yksinäisyys

Olen pahoillani, että tuomioistuimen kieli on niin vaikeaselkoista. Ratkaistu kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä – ihmisen oikeus vaatia vanhentuneiden ja epäoleellisten tietojen poistamisesta myös hakukoneen – Googlen – listauksista.

Jotta ratkaisun merkitystä ja kantavuutta voisi kunnolla arvioida, joudun turvautumaan linkkeihin ja suoriin sitaatteihin. Mitä ratkaisu merkitsee käytännössä, sitä kysymystä on sulateltava. – Ratkaisu tuli verkkoon äsken.

Eilinen EU-tuomioistuimen päätös on

http://curia.europa.eu/juris/document/document.jsf?text=&docid=152065&pageIndex=0&doclang=FI&mode=lst&dir=&occ=first&part=1&cid=73988

ja juttu on

Henkilötiedot – Yksilöiden suojelu henkilötietojen käsittelyssä – Direktiivi 95/46/EY – 2, 4, 12 ja 14 artikla – Asiallinen ja alueellinen soveltamisala – Internethakukoneet – Internetsivustoilla olevien tietojen käsittely – Kyseisten tietojen hakeminen, indeksointi ja tallentaminen – Hakukoneen ylläpitäjän vastuu – Jäsenvaltion alueella sijaitseva toimipaikka – Hakukoneen ylläpitäjän velvollisuuksien ja rekisteröidyn oikeuksien ulottuvuus – Euroopan unionin perusoikeuskirja – 7 ja 8 artikla

Asiassa C‑131/12,

jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Audiencia Nacional (Espanja) on esittänyt 27.2.2012 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 9.3.2012, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa

Google Spain SL ja

Google Inc.

vastaan

Agencia Española de Protección de Datos (AEPD) ja

Mario Costeja González.

* * *

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta 24.10.1995 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 95/46/EY 2 artiklan b ja d alakohtaa tulkittava siten, että yhtäältä hakukoneen sellaisen toiminnan, joka käsittää sivullisten internetissä julkaisemien tai siihen liittämien tietojen löytämisen, automaattisen indeksoinnin ja tilapäisen tallentamisen sekä lopuksi kyseisten tietojen asettamisen internetin käyttäjien saataville tietyssä etusijajärjestyksessä, on katsottava olevan kyseisen 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettua ”henkilötietojen käsittelyä” silloin, kun näihin tietoihin sisältyy henkilötietoja, ja toisaalta kyseisen hakukoneen ylläpitäjää on pidettävä mainitun 2 artiklan d alakohdassa tarkoitettuna ”rekisterinpitäjänä”.

2)      Direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että henkilötietojen käsittely suoritetaan jäsenvaltion alueella sijaitsevassa rekisterinpitäjän toimipaikassa tapahtuvan toiminnan yhteydessä kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla silloin, kun hakukoneen ylläpitäjä perustaa jäsenvaltioon sivuliikkeen tai tytäryhtiön, jonka tehtävänä on markkinoida ja myydä hakukoneen tarjoamia mainospaikkoja ja jonka toiminta kohdistuu kyseisen jäsenvaltion asukkaisiin.

3)      Direktiivin 95/46 12 artiklan b alakohtaa ja 14 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että kyseisissä säännöksissä säädettyjen oikeuksien kunnioittamiseksi – ja kunhan noissa säännöksissä säädetyt edellytykset ovat todellakin täyttyneet – hakukoneen ylläpitäjä on velvollinen poistamaan henkilön nimellä suoritetun haun johdosta näkyvästä hakutulosten luettelosta linkit sivullisten julkaisemiin internetsivuihin, joissa on kyseistä henkilöä koskevaa tietoa, myös siinä tilanteessa, että kyseistä nimeä tai kyseisiä tietoja ei ole poistettu ensin tai poisteta samanaikaisesti näiltä internetsivuilta, ja näin on tilanteen mukaan jopa silloin, kun niiden julkaiseminen mainituilla sivuilla on itsessään laillista.

4)      Direktiivin 95/46 12 artiklan b alakohtaa ja 14 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että kyseisten säännösten soveltamisedellytyksiä arvioitaessa on muun muassa tutkittava, onko rekisteröidyllä oikeus siihen, ettei kyseessä olevia hänen henkilöään koskevia tietoja liitetä enää arviointiajankohtana hänen nimeensä sellaisessa hakutulosten luettelossa, joka tulee näkyviin rekisteröidyn nimellä suoritetun haun johdosta, ilman, että tällaisen oikeuden toteaminen edellyttäisi kuitenkaan sitä, että kyseessä olevien tietojen sisällyttäminen hakutulosten luetteloon aiheuttaa vahinkoa rekisteröidylle. Kun rekisteröity voi hänellä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklan nojalla olevien perusoikeuksiensa suhteen vaatia, ettei kyseessä olevia tietoja aseteta enää suuren yleisön saataville sisällyttämällä ne tällaiseen hakutulosten luetteloon, kyseiset oikeudet syrjäyttävät lähtökohtaisesti paitsi hakukoneen ylläpitäjän taloudellisen intressin myös suurella yleisöllä olevan intressin saada mainitut tiedot saataviinsa tehdessään haun rekisteröidyn nimellä. Tästä ei kuitenkaan olisi kyse, jos ilmenee, että rekisteröidyllä julkisuudessa olevan aseman kaltaisista erityisistä syistä puuttuminen rekisteröidyn perusoikeuksiin on perusteltavissa sillä ensisijaisella intressillä, joka suurella yleisöllä on saada nuo tiedot saataviinsa kyseisen sisällyttämisen johdosta.”

                 * * *

Ratkaisussa tulkittu direktiivi on täällä:

http://eur-lex.europa.eu/legal-content/fi/ALL/?uri=CELEX:31995L0046

Sen pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen tilanteen osalta, jossa siinä hakutulosten luettelossa, jonka internetin käyttäjä saa Google Searchin avulla rekisteröidyn nimellä suorittamansa haun johdosta, näkyvät linkit internetissä oleville sanomalehden arkistosivuille, joilla on sosiaaliturvasaatavien perimiseksi järjestettyyn takavarikkoon liittyvää kiinteän omaisuuden huutokauppaa koskevia ilmoituksia, joissa rekisteröidyn nimi mainitaan, on katsottava, että kun otetaan huomioon kyseisiin ilmoituksiin sisältyvien tietojen arkaluonteisuus rekisteröidyn yksityiselämän kannalta ja se, että ilmoitukset on julkaistu alkujaan 16 vuotta sitten, rekisteröidyllä on perustellusti oikeus siihen, ettei noita tietoja liitetä tällaisessa luettelossa enää hänen nimeensä. Siltä osin kuin tässä tapauksessa ei näytä olevan olemassa erityisiä syitä, jotka oikeuttavat yleisön ensisijaisen intressin saada kyseiset tiedot saataviinsa tällaisen haun yhteydessä, – mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tarkastettava – rekisteröity voi direktiivin 95/46 12 artiklan b alakohdan ja 14 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan nojalla vaatia mainittujen linkkien poistamista kyseisestä hakutulosten luettelosta.

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 95/46 12 artiklan b alakohtaa ja 14 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että kyseisten säännösten soveltamisedellytyksiä arvioitaessa on muun muassa tutkittava, onko rekisteröidyllä oikeus siihen, ettei kyseessä olevia hänen henkilöään koskevia tietoja liitetä enää arviointiajankohtana hänen nimeensä sellaisessa hakutulosten luettelossa, joka tulee näkyviin rekisteröidyn nimellä suoritetun haun johdosta, ilman, että tällaisen oikeuden toteaminen edellyttäisi kuitenkaan sitä, että kyseessä olevien tietojen sisällyttäminen hakutulosten luetteloon aiheuttaa vahinkoa rekisteröidylle. Kun rekisteröity voi hänellä perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklan nojalla olevien perusoikeuksiensa suhteen vaatia, ettei kyseessä olevia tietoja aseteta enää suuren yleisön saataville sisällyttämällä ne tällaiseen hakutulosten luetteloon, kyseiset oikeudet syrjäyttävät lähtökohtaisesti paitsi hakukoneen ylläpitäjän taloudellisen intressin myös suurella yleisöllä olevan intressin saada mainitut tiedot saataviinsa tehdessään haun rekisteröidyn nimellä. Tästä ei kuitenkaan olisi kyse, jos ilmenee, että rekisteröidyllä julkisuudessa olevan aseman kaltaisista erityisistä syistä puuttuminen rekisteröidyn perusoikeuksiin on perusteltavissa sillä ensisijaisella intressillä, joka suurella yleisöllä on saada kyseiset tiedot saataviinsa tuon sisällyttämisen johdosta.

Olympia-aate

Suomen edustaja kansainvälisessä olympiakomiteassa sanoi uutisissa, että urheilu on ihmisoikeus. Siksikään olympialaisiin ei saa sekoittaa politiikkaa, kuten homoseksualismiin viittaavia tunnuksia.

Ehkä tämän lausunnon antajaa, joka oli Peter Tallberg, voitaisiin muistaa sopivalla journalismipalkinnolla.

Ehkä voitaisiin perustaa UKK-totuuspalkinto. Tuossa Venäjän tulevia olympialaisia ajatellen annetussa lausunnossa on tuttu tuulahdus. Kekkonen julisti YYA-sopimuksen kunniaksi järjestetyissä juhlissa 1973, että talvisota oli tarpeeton. (Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi pitänyt suostua jo 1938.) Tallberg julistaa mitä tahansa perättömyyksiä, joita hänen ajattelutavoiltaan ja arvostelukyvyltään epäilyttävät ystävänsä kansainvälisessä olympiakomiteassa ovat keksineet esittää.

En ole koskaan kuullut enkä tullut ajatelleeksi, että urheilu olisi ihmisoikeus. Kai sitten myös matkailu on.  

Pekka Haaviston osallistuminen viime presidentinvaaleihin oli siis Olympiakomitean keksimien sääntöjen vastaista, koska ainakin minä ymmärsin, että siinä seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen – sinänsä mielestäni yksityisasia – yhdistettiin poliittiseen toimintaan – sinänsä mielestäni ymmärrettävästi.

Todellisuudessa seksuaalisen vähemmistön tunnusten käyttämisen kieltäminen on syrjintää. Kysymys on siis ihmisoikeuksien vastakohdasta. Sitäkään en ole kuullut, että homoseksuaalisuus ja sen esiin nostaminen olisi ”politiikkaa”, jota olympia-aate ei muka suvaitse. Ajatus on uusi ja yllättävä. Sanotaan – tähän asiaan en ota omaa kantaa, koska en ole asiantuntija – että homoseksuaalisuus on ihmisen ominaisuus. Käskyttäminen sellaisen perusteella on juuri sama asia kuin rasismi, jossa ihmisiä sijoitellaan heidän ihonvärinsä perusteella, tai jätetään sijoittelematta.

Venäläinen perheenisä, joka ei halua lastensa näkevän seksuaalisen vähemmistön näyttäytyvän, on samassa tilanteessa kuin amerikkalainen perheenisä, joka ei halua lapsena näkevän mustaihoisia.

Olen kiitollinen Tallbergille. Nyt ymmärrän vielä hiljan ihmettelemäni kansallisuuden, lippujen ja hymnien hehkuttamisen kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Tuota epäpoliittisuuden sääntöä, joka varmaan ei ollut voimassa 1936 Berliinin olympialaisissa, ei Moskovassa eikä Los Angelesissa 1980 ja 1984, ei ole tarvinnut korostaa. Kun kansakunnat kilpailevat, on itsestään selvää, ettei esimerkiksi Suomen edustaja esiinny Shotsin kisoissa Viipurin Urheilijoiden paidassa tai heiluta Karjalan lippua. Vaikka itse en tuota aatetta kannata, en yllättyisi, jos joku urheilijanuori ajattelisi ääneen, että luovutettu Karjala takaisin…

Jos joku haluaisi väittää, että Kekkonen oli aivan oikeassa ja talvisotaan osallistuneet saisivat luvan hävetä, sanon taas kerran, että luotettavilla ja uskottavilla asiakirjoilla on osoitettu Neuvostoliiton lyöneen lukkoon Baltian ja Suomen kohtalon nimenomaan 1938. Suomen kohdalla lukko ei sitten pitänyt. – Tähän asiaan eli muun muassa aluevaatimusten verukkeen luonteisuuteen ei ajatteleva ihminen tarvitsisi sen suurempia todisteita kuin Kuusisen kansanhallituksen eli Terijoen hallitukseen, joka ilmoitti jo kolmantena päivänä sodan syttymisestä olevansa ainoa laillinen hallitus maassa. Muiden ohella Ruotsin Moskovan lähettiläälle ilmoitettiin, ettei tanner-mannerheimilaisen rosvokoplan kanssa neuvotella mistään, ei varsinkaan rauhasta. Ja tuo kanta sitten syystä tai toisesta muuttui helmikuussa 1940. Ja kun Mannerheim ja muutamat muut puolsivat alueluovutuksia, tarkoitus oli saada ainakin puoli vuotta aikaa ja löytää jostain liittolainen. (Saksa ei ollut ykkösehdokas, vaan Ruotsi.)

Televisio-ohjelman Kalle Isokallio tuntuu väsähtäneen jatkuvasti huokailemisestaan huolimatta pahanpäiväisesti. Ajatuskaan ei tahdo enää kulkea tai kulkee kokkareina. Viimeksi hän korosti olevansa sitä mieltä, että Paavo Arhinmäen sateenkaarilippu Moskovan MM-kisojen katsomossa oli paha diplomaattinen möhläys. Kun ollaan virallisesti vieraina, on käyttäydyttävä talon tavoin. Venäjän vaikeatajuinen homolaki on siis Venäjän sisäinen asia, johon vieraat ja siis olympiaurheilijat eivät saa kajota.

Tämä perustelu on tuttu eräistä poliittisista piireistä, joita toisin ajattelevat sanovat maahanmuuttajavastaisiksi. Suomeen saa tulla ja ehkä jopa asua täällä, kunhan on suomalaisten määrittelemällä tavalla ihmisiksi.

Euroopan ihmisoikeussopimus (1953), johon Venäjä kuuluu, kieltää nimenomaisesti loukkaamasta sananvapautta ja takaa nimenomaisesti turvan syrjimistä vastaan. Tekstissä ei tietenkään puhuta homoseksuaalisuudesta. Siinä puhutaan tietenkin vähemmistöistä nimenomaan tarkoittaen ryhmiä, joihin kuuluminen ei ole vapaan valinnan asia. Alkeisesimerkki on syrjintä sukupuolen perusteella. Kukaan (juuri kukaan) ei päätä olla mies tai nainen. Sitä vastoin esimerkiksi alkoholin värinkäyttäjä ei nykyisen käsityksen mukaan kuulu sellaiseen vähemmistöön, jota ihmisoikeussopimus tarkoittaisi. Vaikka se ei liene aivan totta, ajatellaan että alkoholin samoin kuin tupakan epäkohdat voi torjua olemalla käyttämättä.

Ihmisoikeuksien mukaan kansallinen laki ei saa loukata ihmisoikeuksia, periaatteita.

Toisin sanoen olympiakomitea ja sen nähdäkseni hyvin ajattelemattoman kannan puolustajat ovat todella pahalla asialla. Pyytäisin harkitsemaan vielä kerran.

Jupinaa henkilötiedoista

Väärinkäsityksiä on ilmennyt. Ei ihme. Kirjoitan joskus asioista, kuten henkilötietojen vakoilemisesta ja yksityisyyden loukkaamisesta, totisesti ja kiihkeästi kuin saarnamies. En viitsi aina toistella, että noiden asioiden kanssa olen ollut tekemisissä kauan. Eilen osui käteen Hesariin vuonna 1973 asiasta kirjoittamani. Keskustelukumppaneita on ollut valtakunnan ja sen elinkeinoelämän kärjestä.

Toisaalta joskus kirjoitan juuri samoista asioista jupisten tavalla, joka on tarkoitettu kodikkaaksi. Tämä laverteleva tyyli on tarkoitettu helpoksi lukea. Välttämättömyyden pakosta se on myös yleistävää ja epäselvää.

Eli: miksi paikallinen kauppa ei saisi kerätä henkilötietojani. – Minusta olisi hauska, että keräisivät minun tietoni. Los Angelesissa sellainen oli toiminnassa jo kauan sitten. Posti kantoi räätälöityjä tarjouksia: Mr. Kemppinen – 100 gallonaa juomavettä kynnyksellenne toimitettuna vai niin ja niin paljon. Mainiota!

Suomessa on osta vettä kaupasta ja seurattuani jatkuvasti päivittäistarvikkeitten markkinointia tiedän, etteivät täkäläiset marketit missään tapauksessa erehdy vahtimaan minun tarpeitani. Niitä kiinnostaa kokonaisostojen summa eli se, paljonko törsään heidän kaupassaan.

K-Rauta ei minua hätistele. Ikään kuin he tietäisivät, että jos tarvitsen todella tongit, käyn ostamassa ne Biltemasta. Ruokauppa on K, mutta olen samalla Lidlin harras ihailija. Heidän croissantinsa ovat samaa luokkaa kuin Ekbergin, ja on siellä muutakin mukavaa.

Heti tuli mielen muinainen renkutus: ”Entisellä likall’ oli virkatut pöksyt, ja oli sillä muutakin mukavaa…”

Kommentoija kummasteli saamiaan tarjouksia bambusukista. Asioin Ison Omenan Sockdrawerissa (www.bestsockdrawer). Tavalla tai toisella bambukuituakin sisältävät sukat ovat halpoja, mukavia käyttää ja lisäksi kehuttavan kestäviä. Verkkosivun mukaan niitä tehdään diabeetikoille ja muille raajojen verenkierron ongelmista kärsiville. Minulla ei ole muuta kuin iän tuoma harmi, että tiukat sukansuut uppoavat syvälle ihoon ja puristavat.

Tässä esimerkki suoramarkkinoinnista, ilmaiseksi ja mainitun liikkeen asiasta tietämättä.

Hiukan vakavampi sävy: Suomesta en ole varma, mutta eräissä maissa henki- ja sairausvakuutuksia myyvät yhtiöt tahtovat mielellään saada vähittäisliikkeistä tietoonsa yksittäisten henkilöiden tottumukset ostaa olutta, tupakkaa, makeisia, suolaa jne.  Se on aika pientä verrattuna luottotietoja paljon yksityiskohtaisempaan selvitykseen palkansaajan varallisuusasemasta ja hänen rahankäyttötottumuksistaan. Asuntolainan saaminen ja siitä perittävä korko ovat kiinnostavia kysymyksiä. Niillä on yhteytensä maksukykyyn.

Nämäkin ovat suhteellisen pieniä asioita. Käsitykseni mukaan Suomessa ja Pohjoismaissa viranomaisten harjoittama voi olla jossain tilanteessa tarpeellistakin. Tai totta puhuen tiedän että se on eräissä tilanteissa välttämätöntä. Se on kuitenkin selvä ongelma, että poliisi ja suojelupoliisi yrittävät vakuuttaa, että ne voivat oikein hyvin valvoa itse itseään. Meillä on tuomioistuinlaitos, joka on kouliintunut toimimaan myös sellaisten tahojen kimpussa, jotka ovat ”kaiken epäilyn yläpuolella”.

Ainakin poliisilla on ollut aihetta pettymykseen eräissä asioissa tuomioistuinten kanssa. Haluavatko he helpottaa itseensä kohdistuvaa valvontaa? Jos haluavat, sellaisessa en haluaisi olla mukana.

Sekä vieraat vallat että oma maa sisältävät lisäksi selkeän vaaratekijän. En kuulu niihin, joiden mielestä johtavat poliitikot, virkamiehet ja vastaavat olisivat edesvastuuttomia sikoja. Nähdäkseni sellaista tapahtuu silloin tällöin, että nämä tahot pyrkivät toiminnallaan edistämään maan parasta.

Mutta asiat voivat muuttua. Siitä on esimerkkejä. Kun punaisten paitojen käyttämistä poliittisena tunnuksena rajoitettiin voimakkaasti äärioikeiston vaatimuksesta 30-luvulla, useilta jäi huomaamatta, että uusi ja kummallinen laki kielsi ylimalkaan ”poliittisten paitojen” käytön erinäisissä julkisissa yhteyksissä. Niinpä maassa ei nähty mustapaitoja vaivoiksi asti. Sotien jälkeen punaiset paidat eivät palanneet, vaikka liput palasivat. Ajat muuttuvat ja me niiden mukana.