Maailman parhaita nuorisonkirjoja

Luottokommentoija puhui asiaa huomauttaessaan perinteisten tyttökirjojen merkityksestä. Se tieto oli säpsähtämisen syy, ettei sellaisia esiintyisi tätä nykyä, ainakaan runsaammin.

Kuuntelin tutkijoiden radiojutustelua tytöistä ja rypistelin kulmiani, koska jokin tuntui puuttuvan pahasti, mutta en keksinyt mikä. Nyt huomaan. Tyttöjen maailma on muuttunut mielestäni väärin ymmärretyin tavoin muka tasa-arvoiseen suuntaan niin että nykyisin myös tytöt mukiloivat heikompia tovereitaan ja kilpailevat siitä, kuka käyttäytyy julkisesti törkeimmin.

Huomaan: se mikä on lisää, on jostain pois. Osakulttuuria voi huoleti pitää nollasummapelinä eli keitoksena, jossa sakeuden lisääminen vie kirkkauden ja lisämaustaminen peittää juurevan maun. Ääneen lausuttava pelko on siis, missä määrin tyttökulttuuri karsii taitoja, joista nuori äiti joka tapauksessa hyötyisi.

Tämä jäi oikeastaan mieleen kun katselin viime pyhänä, miten taitavasti kaksi ensikertalaista, nyt äiti ja isä, käsittelivät ja hoivasivat suvun nuorinta, kesällä syntynyttä.

Joitakin päiviä sitten toinen kommentoija ihmetteli, miksi vanhojen nuorisonkirjojen suomennokset saattavat olla peräti kelvottomia.

”Maailman parhaita nuorisonkirjoja” oli Otavan sarja. Nimi saattoi johtua siitä, etteivät nuo kirjat olleet likikään maailman parhaita. Kun tein rahanalaisia töitä Otavassa alkaen keväästä 1964 löysin itseni myös korjaamasta tuon kirjasarjan suomennoksia, jotka oli ajan tavan mukaan  valmistettu repimällä kaksi kirjaa ja liimaamalla sivut kankeammalle paperille.

”Uudenmetsän lapset” ja ”Ryöstölapsi” olivat aivan kauhistuttavan huonoja kielellisesti ja täynnä toinen toistaan hirmuisempia käännösvirheitä. Pian kävi ilmi, että niin olivat useimmat muutkin vuosisadan alun nuortenkirjat. Sain lisäoppia, kun jouduin useammankin kerran suomentamaan ilmenneen tarpeen vuoksi R.L. Stevensonin ”Aarresaaren” tai ”Ryöstölapsen (Kidnaped”), jonkin Defoen vähemmän tunnetun teoksen ja niin poispäin. Tehtävä näet osoittautui hyvin vaikeaksi. – Asian sivusta: merirosvon laulu ”arkulla vainaan viistoista miestä” tuntui kovin kummalliselta. Lopulta löysin karttakirjan, josta ilmeni, että Dead Man’s Chest eli vainaan arkku on pieni saariryhmä Karibian merellä, merirosvojen mieliseudulla.

Vanhassa kulttuurissa eli 1900-luvun alussa näytti olleen tapana, että esimerkiksi leskeyden satuttama rouva sai käännöstöitä kustannusliikkeestä, jos hänellä oli nimeä muista yhteyksistä. Asianomainen ei joissakin tapauksessa osannut lähtökieltä käytännössä lainkaan. Muistan valitettavasti joukon nimiä…

En usko näkeväni hyvää käännöskirjallisuutemme historiaa. Hiljan julkaistu laaja teos on ihmeteltävän yksipuolinen, ja juuri lasten- ja nuorisonkirjallisuus jää mopen osalle. Olisi pitänyt selvittää alan ylpeät rouvat, joista numero yksi oli WSOY:n Inka Makkonen ja sangen merkittävä Otavan Aili Palmén. Maisteri Palménin kirjallisuuden tuntemus ja kielitaito osoittautuivat huikeiksi; hän oli käynyt koulua Sveitsissä ja hallitsi kotimaisten osalla ranskan ja saksan täydellisesti.

Inka Makkosen työnäytteitä ovat satojen muiden ohella Tove Jansson, jonka kirjailijanura alkoi ruotsinkielisellä puolella hiukan yskähdellen, Peppi Pitkätossu, jonka isot ruotsalaiset kustantajat olivat hylänneet epäsosiaalisena, ja Nalle Puh jota oli kummasteltu englantilaisena hölynpölynä. Otavassa ainakin minulle opetettiin jo 60-luvulla, että kielellisesti lapsille kelpaa vain paras. WSOY:llä oli jäljestä päätellen sama periaate.

Sekin on totta, että meillä jopa julkaistaan uusina painoksina suomennoksina ala-arvoisia muinaislöytöjä. Kommentoija mainitsi tässä yhteydessä Joseph Conradin.  Hyvä esimerkki. Laaja, kauttaaltaan korkeatasoinen tuotanto on kestänyt ajan kulutuksen itsestään selvästi. Asian tekee hankalaksi Conradin englanti. Koska kerran ryhdyin suomentamaan aivan palkkiosta erästä Conradin romaania voin vakuuttaa kokemuksesta, että kieli on epätavallisen vaikeaa ja suurten purjelaivojen termit teettävät hirveästi työtä.  Niinpä. ”Narkissoksen neekerissä” merimiehistä idioottimaisin on suomalainen. Hänen nimekseen sanotaan Wamibo – olisiko meren kulun tutkinnot suorittaneen Conradin korvaan jäänyt ruotsinkielinen murahdus – missä on punkkani?

Yhteydenpidon historiaa

Tieto muinaisista vainovalkeista on osoittautunut saduksi. Asiaa on kokeiltu useita kertoja käyttäen näitä linnavuoria, joita Suomessa on paljonkin, ja muita korkeita paikkoja.

Ei toimi. Näkyvyys on lyhyt ja yhteys epävarma. Intiaanien savumerkeistä en tiedä, mutta yhteydenpito lyhyellä matkalla ja vain muutaman ryhmän kesken lienee mahdollista. Afrikan rummuista on uuttakin tietoa. Sieltä löytyy yllättävä yhteys tietotekniikkaan, redundanssi. Etevät rummuttajat tiettävästi improvisoivat viestejä sekoittamalla mukaan asiaan kuulumattomia, mutta tärkeä asia toistetaan useasti. Kun pahat miehet laskevat laituriin, siellä voi olla vastassa kolkko joukko hampaisiin asti aseistautuneena.

Luen Harald Haarmannin uusinta kirjaa ”Das Rätsel der Donauzivilisation” Euroopan luultavasti vanhimmasta korkeakulttuurista. Tonavan kulttuuri on vaivoin ehtinyt uusimpiin yleisesityksiin. Haarmannin mukaan on selvää, että korkeakulttuurin tunnus, kirjoitus oli siellä käytössä.

Oppineet käyvät kiistaa. Haarmannin kirjat ja käsitys ovat jo saksankielisessä Wikipediassa. Hakusanasta käy myös Vinča-Kultur.

Suosittelen Haarmannin monista teoksista myös kadonneiden kielten käsikirjaa. Kirjoituksen historia on tietenkin korvaamaton. – Osa teoksista on käännetty englanniksi. Jotkut niistä on kirjoitettu kielitieteilijöille, jotkut suuremmalle yleisölle.

Tekijä on asunut vuosikymmeniä Suomessa ja lienee täällä ainoa, jolla on lukuisien nykykielten lisäksi perinpohjaiset tiedot monista muinaiskielistä ja tukeva jalansija tiedemaailmassa. Muistelen hänen sanoneen joskus, että hän on väitellyt varmuuden vuoksi romaanisista, germaanisista ja suomalais-ugrilaisista kielistä, kustakin erikseen. Eikä tuttavapiiriini kuulu ihmistä, jonka kielitaito olisi laajempi – hänen oman arvionsa mukaan hyvä kirjallinen ja suullinen taito 33 kielessä, mukana mm. suomi, baski ja japani.

Joitakin päiviä sitten tuli mainio televisiodokumentti suomalaisesta G.J. Ramstedtista, joka oli hänkin monien muiden ansioidensa ohella kova poika oppimaan kieliä. Hän heilui mm. Mongoliassa Pälsin kanssa, joka kirjoitti kokemuksistaan ”Valkeat arot” –kirjansa, mutta Ramstedtin oma ”Seitsemän retkeä itään 1898-1912 on suuri klassikko. Samoin ”Lähettiläänä Nipponissa; muistelmia vuosilta 1919-1929 (1950). Ramstedtilla oli muuten asia, jossa moni ei voi panna paremmaksi – hänen velimiehensä Rafu kirjoitti ja sävelsi ”Rosvo-Roopen”.

Näyttäisi siltä, että Kiinasta Intian kautta Kreetalle ja uuteen maailmaan varhaiset kirjoitukset oli tarkoitettu kirjeenvaihtoon jumalien kanssa tai sitten suoraan viesteiksi kuolleille esi-isille. Ainakin Haarmannin tutkima Kreetan lineaari alfaa sisältävä Phaistosin diskus on eräänlainen uhripapin rallikartta – lunttilappu tehokkaista rukouksista. Lineaari betanhan ratkaisi maallikko, arkkitehti M. Ventris, kuulemma sota-ajan salakirjoituskeinoja käyttäen.

Toinen kirjoituksen ja säilyvien tallennusalustojen (poltetut savitaulut) järkeenkäyvä syy oli veroluettelojen ylläpitäminen. Myös velkakirjat ja muut kauppiaiden merkinnät ovat hyvin vanhoja.

Nuorta ei ole kertomakirjallisuuskaan. Gilgames oli best-seller jotain tuhat vuotta ja piti yllä kieltä, joka jäikin vain kirjallisuuden käyttöön (akkadi).

Yksi Haarmannin kirjoista pohtii vedenpaisumus-teemaa, joka on tullut uudelleen ajankohtaiseksi. Nykyisen Bosporin paikalla ollut maakannas on todettu, vaikka ajoituksesta on hiukan kiistaa. Ja Mustan meren syntyminen puolestaan lienee ollut todella repäisevä tapahtuma kivikaudella eli myöhään.

En väitä, että kukaan uskottava henkilö olisi suoraan tätä mieltä, mutta itse ole mietiskellyt, olisiko juuri tuo tapahtumasarja laukaissut korkeakulttuurin eli siis Tonava-kulttuurin.

Kirjapainotaito ei ollut niin ihmeellinen keksintö kuin väitetään, mutta rotaatiopaino ja uusi tuote, puusta valmistettu painopaperi merkitsivät vallankumousta 1800-luvun lopulla. Kuten etenkin Markku Kuisma on osoittanut, tuo vallankumous teki tästä maasta Suomen. Ilman puuta ja sitä nieleviä keksintöjä meistä olisi tullut Bessarabia, unohdettu ja köyhä kolkka Neuvostoliiton kainalossa.

Tieteellinen kaunokirjallisuus

Samaistuminen on kovin huokea selitys joidenkin filmien ja kirjojen suosioon. Pää- tai sivuhenkilöön on helppo samaistua…

Jörö-Jukka (Struwwelpeter) teki minuun järkyttävän vaikutuksen tässä takavuosina. Tuskin samaistuin Julmaan Jussiin tai Velli-Vilhoon, saati Keikkuja-Leikkuja Vilppuun. (Tiedän: yleisesti käytettyjä suomennoksia on kaksi, 302:nnesta painoksesta vuonna 1922 suom. A.Kohonen; samana vuonna suom. Lauri Pohjanpää. Alkuteos on mm. Wikisourcessa.)

Tuhansille nuorille miehille ”Tuntemattoman sotilaan” Hietasen kuolemaakin järkyttävämpi tapaus on se nuori sotilas, Hauhia, jonka tarkka-ampuja tappaa ensimmäisellä vartiovuorolla.

Yksi kohtauksen tehoa lisäävä seikka voi olla myötähäpeä. Tämä sama asia voi vaikuttaa joidenkin – ainakin minun – Kalle Päätalo –innostukseen. Entä jos siinä on jotain hyvin primitiivistä eli siis aitoa, että katsoja haluaa huutaa elokuvateatterissa ”varo, siellä kiven takana tuo tähtää sinua”. Olen kuullut lapsuuteni elokuvateatterissa paljonkin näitä parahduksia valkokankaan varjoille.

Tällainen henkinen resonanssi eli virittyneisyys samalla ominaistaajuudelle voisi selittää senkin, miksi jokin tarina tehoaa julmasti yhteen mutta jättää toisen välinpitämättömäksi.

Joku joutilas tutkija voisi todistaa vääräksi taannoin kuulemani väitteen, että yleinen kirjallisuustiede on muka turhanaikainen ala, ja selvittää, kuinka suuri osa Päätalon ihailijoista on miehiä. Arvaisin että kun romaanin lukijoista ainakin kolme neljästä on naisia, tässä tapauksessa suhde olisi päinvastainen. Resonoiko järkevä ja kokenut nainen Kallen viina- ja naisjuttuihin, joita mies lukee pieni hiki pinnassa ja ihmetellen, että minkä takia sitä ylimalkaan kiusaa itseään lukemalla tällaisia.

En osaa sanoa, näytteleekö sääli eli inhimillinen myötätunto suurtakaan osaa. Ainakin sentimentaalinen kirjallisuus on ryöstöviljellyt nuo lukijan tunteet aikojen alusta – jo 1800-luvun tätien ja mummojen suuri suosikki ”Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouwan wiattomasta kärsimisestä” (suom. 1852) tyhjensi tämän kaivon.

Tämä on viihteen ja kirjallisuuden yksi ero, vaikka skaala on liukuva. Jokin tällä viikolla kuolleen piirtäjän sarjakuvasankari Tex Willer on samaistumiskohde, sankari joka voittaa aina. Sentimentaalisen kertomuksen sankari, joka kärsii aina ja häviää melkein joka kerta (kunnes saa palkan taivaassa), on juuri viihdettä. Hienon kertomussarjan poliisi (kuten Maigret tai Wallander) on kertojan eli kirjoittajan oma ääni, taitavasti sovitettuna, ja kertojahan ei voi esimerkiksi kuolla.

Samaistumisajatuksen särkee sekin, että lukijan mielenkiinnon ja kiintymyksen kohde voi olla nimenomaan erilainen kuin lukija itse. Minua ei ole paneteltu vähäpuheiseksi eikä väitetty juroksi; Seitsemästä veljeksestä Lauri on ylivoimaisesti läheisin, kun taas ”Eerojen” kanssa olen viettänyt suuren osan elämääni ja myös juhaneita on ollut riittämiin kehissä.

Tämä pieni kirjoitus on harjoitelma Kirkkonummen kirjastoa  varten. On ollut puhe, että rupeaisin pitämään satutunteja aikuisille ja edistyneille noin kerran kuukaudessa. Pelkään että joku muuttaa nimikkeen lukupiiriksi, joka kuulostaa korvissani Anni Swanin tai Mary Marckin tyttökirjan kielenkäytöltä.

Todellisuudessa hyväntekeväinen tarkoitukseni on nostattaa kuulijoiden kanssa keskustelua teemasta ”How to Read and Why”. Ajattelin kertoa että esimerkiksi Dickensin ”Pickwick-kerhon jälkeen jääneet paperit” on aivan yhdentekevää jorinaa, kunnes päähenkilön rengiksi tulee Sam Weller tai vastaavasti, miten uskomattomasti ”David Copperfieldiä” ryhdistävät omalaatuiset sivuhenkilöt, ylimpänä luonnollisesti Mr. Micawber.

Tämä oli ennen tavallista ja nykyisin kustantajien ilkeyden ja kustannustoimittajien sydämettömyyden vuoksi harvinaista. Kirjailija saattaa löytää oman äänensä ja asiansa vasta kesken kirjan ja juonikas kirjailija harhauttaa lukijan joskus harhapolulle. Elokuvahistorian paras käsikirjoitus (veljekset Epstein) on ”Sunsert Boulevard” eli auringonlaskujn katu. Uima-altaassa kelluva kuollut on elokuvan ”minä”, kaikki on takautumaa ja mikään ei muutenkaan ole hetkeäkään sitä mitä luulisi.

Vaalivilppi kunniaan

Aitoa ja kannatettavaa vaalivilppiä on sellainen, että joku väittää olevansa pätevä akka tai visu mies, eikä olekaan. Samoin pidän hyvänä kauppaketjujenkin kielenkäyttöä eli katteettomien lupauksien suoltamista. ”Äänestäkää minua, niin hilse lähtee persaukostanne kuin taikaiskusta.”

Näinä päivinä tämän blogin kommenteissa on pulpahdellut kysymys verkossa äänestämisestä. Myös pikavilppi on yksi vaihtoehto, äänestäminen tekstiviestillä illan tunteina keskeltä hilpeää seuraa.

Vaalisalaisuus on mainittu. Se on tietysti hyvin painava asia. Pahan vuodon pelko ei ole mitenkään aiheeton esimerkiksi ajatellen viime aikojen uutisia tietojärjestelmistä. Sekin on mainittava, että normaalitasoisen suojauksen läpi mennään esimerkiksi ilkeämielisen valtion voimin jokseenkin ongelmattomasti.

Riski ei ehkä ole hirveä, kun ajattelee esimerkiksi suomalaisia kunnallisvaaleja. Silti minusta on hyvä, ettei esimerkiksi tietoja äärioikeistoa 1930-luvun lopulla äänestäneistä ole olemassa. Tälläkin hetkellä on maita, joissa vaalien ylivoimainen voittaja on halukas luovuttamaan tiedot väärin äänestäneistä salaiselle poliisille tehokkaita toimia varten.

Kiinnittäisin huomion äänten ostamiseen, joka on rangaistava teko (vaalilahjonta, rikoslaki 14 : 2). Silmääni sattui nettikirjoitus ”huutokauppaan ääneni”. Sekin on selkeästi rikos.

Vaalirahakeskustelu jäi taannoin pintapuoliseksi. Keskustelu kierteli puolueiden ja ehdokkaiden avustamista rahasummilla. Saatiin aikaan erinäisiä tarkistuksia, jotka eivät välttämättä edistä yhteistä hyvää. Miten köyhä saa oikeutta, ellei sitä voi ostaa?

Saattaa ottaa aikansa ennen kuin poliitikkona toimiminen hyväksytään tarpeelliseksi yritystoiminnaksi. Käytännössä se on jo sitä. Tämän yritystoiminnan täytyy luonnollisesti poiketa perusmallista. Rahallisen edun hankkiminen ei kuulosta hyvältä tavoitteelta, mutta kohtuullisen taloudellisen mukavuuden nauttiminen lienee välttämätöntä. Onneksi meillä on puoluetuki.

Minua ei ole onneksi pyydetty usein poliittiseen tehtävään. Se todistaa hyvää pyytäjistä eli tässä tapauksessa puolueista. Muutaman kerran olen joutunut harkitsemaan asiaa. Jos jätämme varmuuden vuoksi moraalin sikseen, valintaa on helpottanut entisestään havainto, ettei minulla olisi ollut varaa ainakaan kunnallisiin luottamustehtäviin, ja toinen syy, nimittäin laiskuus. Jos ihmisen kilpailuvietti on huonosti kehittynyt niin ettei päällepäsmäröinti tuota mielihyvää, mitä järkeä on tinkiä itse määritellyistä elämän ehdoista.

Poliittisten broilereiden häkkikokoa olisi syytä tarkkailla ja olla erikoisen huoleliinen siinä, että he saavat ratkaisevan tärkeinä kasvinvuosinaan jotain muuta ravintoa kuin minkinrehua. Jo Shakespeare-vainaja varoitti (näytelmässä Julius Caesar) nimittämästä laihoja ihmisiä vastuullisiin tehtäviin. On syytä suosia hyvin syöneitä, koska he saattavat olla muutenkin tyytyväisiä oloihinsa.

Tärkein syy vastustaa kansanedustajien valinnan ulkoistamista Hjallis Harkimolle, isoille veljille tai tanssikilpailujen tuomareina toimineille on laskettavuus. Käsite on sama kuin tietotekniikalla tärkeässä matematiikassa.

Käytössä oleva vaalijärjestelmä on täysin laskettava. Tulos muistuttaa tietenkin lottoarvontaa hyvinkin monessa suhteessa, mutta myös arvonta eli satunnaisotanta on reilua peliä, kunhan arvontaa asti mennään tarkoin määritellyin keinoin.

Suosittu ”kauneuskilpailu” eli ratkaisun uskominen asiantuntijoille ei ole laskettavissa. Eikö television iskelmälaulukilpailuissa ole kokeiltu kaikkia mahdollisia keinoja asiantuntijoista yleisöäänestykseen. Lopputulos on tietääkseni selvä. Osa voittaneista iskelmistä on osoittautunut mainioiksi ja suosituksi, suurempi osa ei.

Sama tulos tulee esimerkiksi kirjallisuuden Nobel-palkinnoista. Se onkin hyvä valintaprosessin mittapuu, koska tulos on mielestäni erinomainen. Lähes puolet valinnoista on osoittautunut perustelluiksi. – Mittaan asiaa kirjailijan maineen tai myynnin pysyvyydellä.

Madonluku

Eilen tekijänoikeussopimuksista kirjoittamaani lisään tänään madonluvun piraattipuolueille.

Olemme joutuneet digitaaliseen maaorjuuteen, ja ahdinko pahenee jatkuvasti. Viime aikojen uutiset suurten ohjelmistojen pettämisestä – VR, sähköiset reseptit – eivät ole odottamattomia pahan onnen iskuja, vaan keskeinen osa järjestelmiä, joissa elämme.

Ohjelmistotekniikassa on niin paljon riippuvuuksia, että muuankin kirjoittaja (Jaron Lanier) vertasi ohjelmiston parantamista Lontoon maanalaiseen, jota ei voi ilmastoida kunnolla siksi, että tunnelit on louhittu 1800-luvulla päätetyn junien raideleveyden perusteella hyvin ahtaiksi.

Piraattiaatteessa on se ilmeisen selvä ongelma, että tinkimällä tekijänoikeussuojasta nopeutamme kehitystä, jossa mahtava osa oikeuksista päätyy suuryhtiöille. Eilen kommentissa esitelty Bonniers-konsernin MTV3:n ”sopimus” on esimerkki.

Ketä hyödyttävät epämääräiset ja yksipuoliset sopimukset, joiden sisällön toinen osapuoli on sanellut? Ketä hyödyttää laki, joka on niin mutkikas ja kummallinen, että tavallisen ihmisen tai pienen järjestön on turha kuvitellakaan kustantavansa oikeudenkäyntiä edes jouduttuaan selvän vääryyden uhriksi?

Romaanikirjailija oli eräässä mielessä kustantajan liikekumppani, ei työntekijä. Joissakin tapauksissa kirjailijoita myös kohdeltiin asiallisesti. Ennen sotia laadittiin jopa kaikkia kirjailijoita koskeva normaalisopimusmalli, jonka mukaan tekijällä oli mahdollisuus saada prosentuaalinen osuus teoksen myyntitulosta eli ns. rojalti.

Minun elinaikanani normaalisopimuksen ajanmukaistamiseen ei ole ilmennyt tarvetta.

Verkon vapaudesta puhuvat ja tekijänoikeuksien turmiollisuutta korostavat ihmiset eivät ole tehneet aivan oikeaa analyysia asioista. Aivan kuten Aku Ankassa myös todellisuudessa rahat kulkeutuvat Roope Ankalle (ks. lhemmin ”Kun taivaalta satoi rahaa”.)

Taloussanomien verkkokeskustelussa useat kirjoittajat sanoivat kannattavansa suoraa demokratiaa, äänestämistä verkossa ja mielellään ”Idols”- tai ”Tanssii tähtien kanssa” konseptilla. He olivat vakavissaan.

Markkinatalous toimii, kun maassa on keskiluokka, alempi ja ylempi. Keskiluokka tarvitsee elääkseen työtä. Aineettomat palvelut ovat yhä suurempi osa työstä. Tekijänoikeus saattaa suojata aineettomien palvelujen tuottamista.

Olen toisessa yhteydessä sanonut suhtautuvani myönteisesti piraattipuolueisiin. Mielestäni erinäiset yritykset ovat rohmunneet itselleen liikaa esimerkiksi musiikin jakelussa. Lainsäädäntö on tukevasti näiden suuryritysten peukalon alla. Vastavoima on paikallaan.

Usein kiitetyn demokratian ohella tarvitsemme välttämättömästi oikeusvaltion, joka saisi olla mieluummin todellinen kuin kuviteltu, ja lisäksi meidän on osattava järjestää elämämme niin, että väkivalta ei ole vaihtoehto.

Helpoin tapa saada jotain järkeä kauhistuttaviin tekijänoikeussopimuksiin olisi luultavasti kuluttajansuoja. Laissa on kaikenlaisia hyödyllisiä säännöksiä, joita tarvitaan esimerkiksi verkkokaupassa.

Ei ole mitään periaatteellista estettä suojata tekijänoikeuden ”alkutuottajia” kuluttajansuojan keinoin. Tähän ajatukseen vastataan sekunnissa, että ei voi, kun tekijät ovat elinkeinonharjoittajia, joihin tuo lainsäädäntö ei sovi. Onkohan asia välttämättä niin?

Olisiko kuluttajan käsite otettava tarkasteltavaksi. Kun tuo lainsäädäntö luotiin 1970-luvun alussa, maailma oli ihan eri näköinen. Kun ihmisiä nyt lähes pakotetaan yrittäjiksi,