Digitaali ja digitalis

Lähes kaikki tädit ja surin osa mummoista ovat tätä nykyä nuorempia kuin minä.

Kun ET-lehti osoitti jotain mielenkiintoa, jäin tuijottelemaan. Suomen paras blogiyleisö on tässä. Jos harrastetaan luovaa tilintarkastusta, te olette myös Suomen suurin blogiyleisö. Tottahan lukijamäärä on tuo otsikossa ilmenevä, näinä aikoina 9 miljoonaa vuodesta 2005.

Jos joku haluaa nillittää, ettei Suomessa edes ole niin paljon ihmisiä, niin kai siellä on näitä kirjoituksia kahteenkin kertaan lukeneita. Tai kolmeen.  

Mutta ajatuksia herätti kuitenkin se, että puoli miljoonaa mahdollista lukijaa on tavoittamattomissa.

Suomessa oli tämän vuoden alussa 1,5 miljoonaa eläkkeensaajaa ja lähes 600 000 kansaneläkkeen ja työeläkkeen saajaa.

Ainakin kolmesataa tuhatta suomalaista suhtautuu raivokkaan kielteisesti kaikkeen digitaaliseen.

Maito oli parempaa ja terveellisempää, kun kannoin sitä hinkillä Luoman kaupasta. Silti kai muutkin ovat tottuneet siihen, etteivät tonkat kolise eikä irtomaitoa myydä tiskin takaa.

Jos joutuisin myymään liian kalliita laitteita, kuten puhelimia tai iPadejä vanhainkotiin, saisin potkut ja porttikiellon ensimmäisestä lauseestani: ”Ilman digitaalisuutta kukaan teistä ei olisi enää hengissä.” Siis kukaan meistä.

Ihmisten on vaikea tunnustaa, että olot ovat hyvät ja toimeentulo useimmilla parahultainen. Elektroniikkaa karsastavat eivät huomaa käyttävänsä paristolla toimivaa kelloa, mikroaaltouunia ja kahvinkeitintä.

Valmistajat eivät ota uskoakseen, että tietokoneiden ja puhelinten käyttöliittymä on huono. Näppäimistö on vähän niin kuin vapaussotaa –ammutaan kirjain kerrallaan siinä toivossa, että välillä osuisi. Vanhoille on nimenomaan vaikeaa löytää oikea nappula ja painaa sitä oikein.

Miksi kouluille ei ole räiskimispelejä, joissa saisi pisteitä siitä, että päättelee ja sitten kirjoittaa koodin, esimerkiksi ”abrakadabra”, nopeasti ja virheettömästi. Miksi kognitiotieteilijät ja äidinkielen opettajat eivät heti huomaa, että sanojen rakentuminen kirjaimista ja lauseiden sanoista ei ole itsestään selvää?

Jos opettaisin äidinkieltä peruskoulussa, saisin ensimmäisenä päivänä potkut. Panisin lapset kirjoittamaan (tietokoneella) sanelusta. Joku muu ryhmä saisi oikolukea toisten kirjoittamaa tekstiä. Jokin kolmas ryhmä saisi esittää kuunnelman tai videoitavan näytelmän pätkän tukeutuen käsikirjoitusliuskoihin.

Toivon suuria puheentunnistukselta. Ainakin ”Siri” alkaa olla siinä vaiheessa, että käytän sitä välillä itsekin (tosin englanniksi). Odotan kiihkeästi eläkeläisille tietokoneohjelmaa, joka pitäisi lokia ja jolle voisi sanoa: korjaa tämä kone. Melkein kaikki toimintahäiriöt ovat käyttäjän tekemiä virheitä. Mikään ei estäisi tekemästä ohjelmaa, jota käyttäen voisi soittaa omalle tietokoneelleen ja kysyä: ”Miksi et käynnisty?”

Setä Max

”Lenin-setä antoi itsenäisyyden Suomelle”.

Tuo ei taida pitää paikkaansa missään muodossa. Ainakaan V.I. Lenin ei ollut sellaisessa asemassa, että hän olisi voinut tehdä ratkaisuja Venäjän puolesta. J.V. Stalin oli käväissyt patistamassa vasemmistoa vallankumoukseen. L.D. Trotski istui kokouksissa keskustelemassa saksalaisten kanssa, oliko sotatila vai rauha.

Suomen siirtyminen Venäjän yhteydestä kirjattiin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhasopimuksessa. Saksa luonnehti tuossa yhteydessä Baltian maita tarpeelliseksi puskurialueeksi, ja Suomeen lähetettiin sotilasosasto, Itämeren divisioona, joka suoritti tunnollisesti sotilaallisen tehtävänsä torjumalla bolshevikkien hankkeet täällä. Siirtomaahenkiset neuvottelut Suomen niin sanotun tasavallan kanssa aloitettiin ja alueen hallinto siirrettiin käytännössä saksalaisten käsiin.

Saksan suunnittelija ja äänen käyttäjä oli yleisesikunnan päällikkö Max Hoffmann.

Venäjän ja Saksan historia 1917 ja 1918 on maassamme myös ammattilaisten keskuudessa huonosti tunnettu. Se on sääli, koska nämä maat päättivät keskenään Suomen kannalta olennaiset asiat, ja saksa-henkisyys ja neuvostohenkisyys vaikuttivat asenteisiin ainakin vuoteen 1939. Ehkä ne vaikuttivat vuoteen 1989.

Orlando Figesin kirja “Revolutionary Russia 1891 – 1991” on aivan hyvä. Anakin minulle yllätyksenä ilmestyi pari viikkoa sitten englanniksi Solzhenitsynin historia tai romaani punainen pyörä,”The Red Wheel”. Yksi osa vallankumouksen ja sisällissodan historiaa puuttuu vielä, mutta sivuja kolmessa nyt englanniksi olemassa olevassa kirjassa on noin 6 000. Hahmoltaan kirja tuo mieleen ”Vankileirien saariston”. Arkistoidut asiakirjat rinnastuvat kuvauksiin ja muistelmiin.  

Nähdäkseni kirja ei ole herättänyt vähintäkään huomiota missään. Luulen ettei odotettavissa ole muutosta. Solzhenitsyn ei myy. Hänelle ja hänen kirjoilleen ei ole tilausta.

Muistan itse, kun ”Päivä Ivan Denisovitshin elämässä” ilmestyi hyvin kauan sitten. Ajattelin heti: ”Tämä on totta. Tätä en halua lukea.” Luin kuitenkin.

Minusta olisi tullut aivan mainio sensori, painoylihallituksen tirehtööri. Sitten tuli itsenäisyys ja painovapauslaki ja itse päädyin sensuurin vastustajaksi. Sellainen sopi ihmiselle, jolla on sensorin vaistot. Solzhenitsynin Punaisen pyörän kieltäisin (jos se olisi tarpeellista) kirjoittamalla sinikynällä ”ikävää, masentavaa, tarpeetonta”.

Ajatelkaa itse,  miten monta hyvää työpaikkaa menetettäisiin, jos kirjoittajien ja taiteilijoiden tarkoitus olisi muukin kuin nostattaa aiheettomia odotuksia, luoda reipasta mieltä tympeän pohdinnan sijaan. Tai ylimalkaan puhua totta. ”Mikä on totuus”, kysyi entinen poika tarkoittaen että turha sellaista on vatvoa. Ja Pilatus  meni sanomaan väkijoukolle, että tutkittava on viaton – mutta ruoskitaan ja ristiinnaulitaan nyt sitten. - - - Miksi Merezhkovski tulee silti vähän väliä mieleeni? Ehkä Venäjän kirjallisuudessa on pitkä silta Dostojevskista Solzhenitsyniin?

Viestejä ja vihjeitä

Kenelläkään ei tunnu olevan rohkeutta huomauttaa, että naisten ahdistelu ja häirintä on normaalia käyttäytymistä, ja uhkaava karjahtelu juovuksissa on samoin.

Molempia voisi luonnehtia biologisiksi malleiksi, koska ne ovat välttämättömiä etenkin eläinkunnassa, linnut ja kalat mukaan luettuina. Huomion herättäminen vastakkaisessa sukupuolessa parittelumielessä on sangen monien hyönteisten piirre.

Nykyiset armeijan varusteet ovat jotenkin masentavan näköisiä. Menneisyyden upseerikerhon ovelta iltajuhlien aikaan (ykkösasu kunniamerkkeineen) toi mieleen metsot soitimella. Minulla on valokuvia ilmavoimien tilaisuuksista vanhan eli sota-aikaisen formun ajalta.

Nuorten miesten suosimat asut ja varusteet viestittivät: tämä mies tappaa tai ainakin runtelee pahanpäiväiseksi. Koodi on sama kuin uroskoirilla.

Tytöt ovat olleet ainakin jossain määrin eri mieltä äitien ja kylän naisten kanssa sopivuuden rajoista pukeutumisessa. Äideillä ja akoilla on jo mies, tytöillä vielä ei.

Omat muistoni alkavat nailonsukista. En ollut sellaisista kuullutkaan ennen kuin koulussa joku opettajatar leimasi ne synnillisiksi. Se herätti mielenkiintoa. Kun vaahtokumi ja –muovi tulivat käyttöön, ensimmäisiä käyttötapoja oli rintaliivien toppaaminen. Sanoisin että merkki oli Peter Pan. Valitan tietojeni hataruutta tässä asiassa. Hiukan aikaisemmin niinkin erikoista ainetta kuin huulipunaa oli alettu oikein mainostaa lehdissä. Ponds huulipuna…

Ensimmäinen koiraskonsti, jossa olin innolla mukana, oli luultavasti amerikkalaisista elokuvista omaksuttu otsatukan voiteleminen tahmealla aineella. Vitalis tai Brylcreme. Bill Haleyn rasvakiehkura oli unohtumaton. Elokuva (Älä käännä heille selkääsi”) sitä vastoin ei ollut.

Laajimmilaankin sosiaalipsykologia ja sosiologia selvittelevät tilanteita, joissa erilaiset elävät, kuten ihmiset, tahtovat erottua tai tahtovat sulautua muihin. Molemmat kuuluvat arkikokemuksen piiriin, myös se, että naiset haluavat tehdä vaikutuksen miehiin ja muihin naisiin monin keinoin. Juuri nyt seksuaalinen, eroottinen ja esteettinen ovat, kuten ne yleensä ovat, yhtenä sekamelskana.

Haluaisin yhdistää tällä viikolla vellovan keskustelun hiukan yleisempiin ilmiöihin. Yleisen sopimattomuuden ja huonon arvostelukyvyn lisäksi nyt puheena olevat törkymöykyt osoittavat huonoa sosiaalista lukutaitoa ja heikkoa psykologiaa.

Ongelma on siis sama kuin sosiaalisessa mediassa. Asiayhteys puuttuu tai se on luettu täysin väärin.

Sulautumine joukkoon on selvä asia. Ei varmaan ole viisasta laittautua kotijoukkueen fanien osaan katsomoa vastapuolen varusteissa. Metsäneuvos Sundqvistin elämäkerrassa mainitaan vuoden 1920 työvoimapulasta ja kerrotaan rovaniemeläisistä puliveivareista, jotka ilmaantuivat muka tukkitöihin tumma ulsteri päällä ja kalossit jalassa. Niinpä moni ei ihmetellyt, kun he yrittivät nirhata tukkipuuta nurin makuultaan – ettei selkä väsyisi. Ei kannata pukeutua joulupukiksi hautajaisiin. Sillä ei mitään voita.