Kahdet kasvot

 

Riku Keski-Rauska näyttää tutkivan viime vuosikymmenien historiaa ja julkaisevan siitä. “Kasvonsa peittänyt mies” on tutkius Juha Vikatmaan elämästä ja kuolemasta. Valistunut lukija miettii, kuka Vikatmaa.

Historiamme sokea piste on jotain 1960-2000. Ainakin näennäisesti tunnemme paremmin Suomen ja suomalaisten vaiheita ajalta ennen sotia kuin sotien jälkeen.

Ilmiö voi liittyä lukemisen taantumiseen ja viihteellisen pintatiedon voittokulkuun.

Esiteltävä uutuuskirja osoittaa valitettavasti pahan tutkimusongelman, jota kirjoittaja ei oikeastaan edes sivua. Tiedot eivät asetu asiayhteyteen, koska asiayhteys on toistaiseksi tuntematon. Tällaisen huomautuksen voi esittää arvostelija, jolla on itsellään ainakin jossain määrin seulottua tietoa tuosta ajasta ja sen ihmisistä. Juha Vikatmaata en muuten tuntenut. Hänen väitöskirjansa (“Erehdyksestä”) katselin 1970. Se ei tuntunut aikakauden mitoinkaan erikoiselta. Ikätoverini (Raimo Lahti, Pekka Koskinen) hankkivat professorin pätevyyttä väitöksillä, jotka olivat hyvin laajoja ja sangen teknisiä.

Vikatmaa oli 1941 syntynyt ja 1974 itsemurhan tehnyt poliitikko ja juristi. Hän hätisteli poliitikkona puolueensa Kokoomuksen puheenjohtajan kantapäitä ja teki etenkin pankeissa toimivan vanhan johdon elämää vaikeaksi. Hän kuului Kokoomuksen niin sanottuihn remonttimiehiin ja vastusti erikoisesti Matt Virkkusta ja Tuure Junnilaa. Nykylukija tunnistaa Vikatmaan nuoremman kaverin Ilkka Kanervan, joka muuten näyttäisi peitelleen selvästi tietojaan ja muistikuviaan puhuessaan Keski-Rauskan kanssa.

Kokoomuksen oli todistettava hallituskelpoisuutensa hankkimalla Neuvostoliitossa luotettu nimi ja kannattamalla Kekkosta.

Nykylukijan on hyvä tietää, että Kekkosta ja veljellisiä suhteita Neuvostoliittoon vastusti 1970-luvulla neljänne tai viidennes äänestävistä suomalaisista.

Mutta Vikamaa siis kuoli ja ennen häntä oli kuollut sydänvikaa karismaattisempi Juha Rihtniemi, joten jäljelle jäi Harri Holkeri.

Hänet tapasin joitakin kertoja ja kuulin kilpailijoiden ja kannattajien arvioita miehestä. 

Vikatmaan tarina on aina ajankohtainen. Hänen kovakristilliset vanhempansa ajoivat linjaa, että aina on oltava paras, mutta sekään ei riitä. Tämä kaikki muuten tapahtui Rauman kaupungissa, jonka lukiosta kirjoitti ylioppilaaksi myös Vikatmaan vihollinen Raimo Ilaskivi. Paikkakunta on minulle tuttu ja olen sukuloinut siellä jatkuvasti. Jo lasteni isoäiti sisaruksineen kävi oppikoulunsa Raumalla, vaikka he olivat syntyperältään Kokemäen kovaa väkeä. Taisi muuten olla niin, että naapuritalon nimi oli Ryti. Ja eri syistä eri tavoin harrastamani liikemies A. Kordelin aloitti hyvin menestyneen ja äkillisesti venäläisen matruusin luotiin 1917 katkenneen elämäntyönsä juuri Raumalla.

Muuten - kun teimme elokuvaa tuosta aiheesta, jokseenkin huonoin tuloksin, käsikirjoittajaksi mukaan tunkenut P. Haavikko halusi nimittää Kordelinia Suomen suurimmaki keinottelijaksi. Tapansa mukaan Haavikko suhtautui hienotunteisesti tosiasioihin. Kordelin osti sekä kartanoita että tehtaita ja pani ne kannattamaan. Yksi osto oli Jokioinen ja Ferranian tehdas. Yksi oli Ihantalan rukoushuoneeksi mennyt pikkutila Viipurin lähellä. Emme liioin koskaan pohtineet, mahtoivatko venäläiset matruusit sittenkin olla oikealla asialla. Entä jos Kordelin todella rahoitti maahan aseita ja ammuksia, joista valkoisilla ei kohta alkaneessa sodassa ollut pahaa puutetta…

Kun luen etevän Vikatmaan armottomuudesta itseään kohtaan ja muistelen maakunnassa monin paikoin vallinnutta ilotonta kristillisyyttä, en osaa olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä. Armottomuus ja tietty kyltymättömyys omissa asioissa saattaa heijastua suhteeseen toisiin ihmisiin.

Kuuluisin Turun seudun ihmisvihaajista lienee edelleen Paavo Nurmi. Muistelen ihan lukeneeni jostain, ettei hän, 100 vuotta sitten Pariisissa juhlinut mestari, nauttinut niin paljon omaa voitostaan kuin siitä, että joku toinen hävisi… Nurmi oli vanhemmilla päivillään kyrkkyydestään ja pitkävihaisuudestaan maankuulu rakennusurakoitsija Helsingin seudulla.

Juristit pitäisi ehkä kieltää lailla. Ei se tärkein asia ole sääntöjen tunnollinen kirjaaminen ja korjaaminen. “Isä meidän” -rukouksessa pyydetään syntejä anteeksi “niin kuin mekin anname anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.

Lukemista rikkaille

Oli ennen sellainenkin lehti kuin “Lukemista kaikille”. Seuraan epäluuloisesti tämän blogin laskuria ja käyn usein katsomassa yksityiskohdat tilastoista. Näen siten kiinnostusta herättäneet kirjoitukset, mutta en välitä miettiä, missä koneet eli botit ovat asialla. Järkeilen, että jutun alussa oleva numero, tänään 15 098 miljoonaa (yhteensä, lähes 20 vuoden ajalta) kertoo lähinnä, kuinka moni ihminen on saanut tekstin tai tiedon siitä silmiinsä, ja jättänyt sen sitten lukematta.

Kokemuksesta tiedän, etteivät kustantajien antamat kirjojen myyntitiedot pidä paikkaansa. Kirjastot ilmoittavat vuotuiset lainauskerrat, ja joskus katselen, kuinka monta kappaletta jotain opusta on hankittu esimerkiksi Helmet-kirjastoihin eli pääkaupunkiseudulle.

Se on oma huomioni, että sisustuskuvista ja kodeissa otetuista valokuvista kirjahyllyt ovat kadonneet täysin. Ennen piti olla, ja sitten siinä hyllyssä se yksi tarpeeton suurteos ja ne alle 10 puolivillaista romskua. Jerry Cottonit olivat pojan sängyn alla huiskin haiskin.

Kerran mietin, minne joutuivat vanhat Aku Ankkani. Olin ennakkotilaaja niin että posti toi jopa näytenumeron. Pieni veljeni Mikko söi ne. Toisin kävi Valtuille Paloille, joita isäni tilasi ja luki koko ikänsä. Niitä kertyi takkahuoneeseen asianmukaisiin pahvikoteloihin, jotka aikojen parantuessa muuttuivat punaisiksi, kluuttipintaisiksi. Yksi veljistäni otti ne kunnioittavasti talteen.

Kiitos puolisoni käytössäni on luultavasti Suomen ainoa “miten ennen asuttiin” valokuvakokoelma. Westendin huoneissa, joissa en siis itse ole koskaan edes yöpynyt, oli sangen vähän 1990-lukua nuorempaa tavaraa, mutta toisaalta kaikki oli kunnollista ja äitini pikkutarkkuuden vuoksi viimeisen päälle kunnollista. Esimerkiksi isän merkeistä oli tehty seinätaulu, jossa olivat luokkasormus 30-luvulta, sota-ajan merkit, Kokoomuksen ansiomerkki ja mieskuorojen merkit, YL ja Jussi-kuoro, mutta Tapiolan kamarikuorolla ei taida merkkiä ollakaan. Lienevät menneet muodista?

Tunnustan: on epätaloudellista, epäsiistiä ja höperöä säilyttää kerran lukematta jätettyjä tai, mikä pahempaa, jo luettuja kirjoja hyllyssä. Jos äitini olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi ehkä tunnustanut mieliharasteekseen kirjan selkien katselemisen. Itsekin pidän kirjahyllyn katselemisesta enemmän kuin tauluista. Näky on nyt hiukan ruma, koska pojanpojat ottivat innoissaan kaiken lyriikan ja antiikin klassikot oman hyllynsä ytimeksi. Runoudessa oli esimerkiksi Saarikosken koko tuotanto ja merkittävä määrä suomenuotsalaisia ensipainoksia. Ja on Hellaakosken Jääpeili ja Leino Helkavirsien ensimmäinen nide.

“Mediakortti” -niminen verkkopaikka saattaa olla jossain määrin uskottava, koska sen keskeinen sisältö on julkaisujen mainoshinnat. Aikakauslehdet on ilmolitettu lukijamäärin, ja lukijakunnan koostumuksesta on otettu selko.

Melkein pelkästään 65 vuotta täyttäneitä, hyvätuloisia, omakotitalossa asuvia, korkeimman koulutuksen saaneita. Herraskaisimpia ovat naistenlehdet Gloria ja Eeva, heti kantapäillä Kotiliesi.

Todellinen yllätys on Suomen Kuvalehti. Olen ollut monta kertaa lopettamaisillani tilauksen, kun se on kalliskin, ja sanonut että eiväthän sitä lue enää muut kuin majurin lesket.

Mediakortti väittää lukijamääräksi 293 000 eli enemmän kuin Tekniikan Maailma, jonka harras tilaaja myös olen.

Hälytys Matti Kalliokoski tai joku muu. 

Täällä olisi ihminen, joka on lukenut kaikki Tekniikan Maailman numerot sen alkamisesta 1950-luvulta asti ja ainakin päällisin puolin Suomen Kuvalehdet 1940-luvun lopulta ja kohdin 30-luvulta. Tapa kai syntyi siitä, että kun olin itse Otavassa töissä, sain lehdet ilmaiseksi, ja kun sukuani on ollut siellä, olen saaneet tuntuvan alennuksen tilaushinnasta.

Koska ihastuin ylettömästi Olympialaisten avajaisista, laitan tähän suuriarvoisen lnkin

https://www.nationalgeographic.com/premium/article/catacombs-subway-sewers-underground-paris 

Kävin itse nuoruuden päivinä myös Pariisin katakombeissa ja viemäreissä, jotka näkyuvät eilen avajaisohjelmassa. National Geographic pitää pintansa. Kyllä on uskomattoman hienoja kuvia ja erittäin asiapitoinen teksti!

Rata ja kenttä

Tästä kirjoitetaan kyllä kirjoja, kunhan ehditään.

Pyrin johtamaan lukijan harhaan sekä otsikolla että kuvalla. Valitettavasti minulla ilmenee sellaista tapaa.

“Rata- ja kenttäurheilu” oli kuvan teoksen kirjoittajan - viisaustieteen tohtori muuten, J.H. Erkosta väitellyt - käyttämä nimitys ilmiöstä, jonka nykyinen otsikko on “yleisurheilu”.

Niinpä puhu ei ole olympialaisista. Hengen lento ei liene laji, jossa kilpailtaisiin, kun hupsuista runouden ja taiteen kultamitaleistakin päästiin kauan, kauan sitten.

Ihminen on kenttä. Vuosituhansia on ajateltu, että ihminen on jonkin jumalan tai muun pahantahtoisen olennon kuva, tai sitten joukko hiukkasia, jollaisia jo kreikkalaiset viisaat keksivät nimittää “atomeiksi” (“jakamaton”), tai sitten voima, kuten Pyhä Henki.

Vielä Descartes luuli olevansa olemassa, koska arveli ajattelevansa. Näin pääsi tapahtumaan 1600-luvulla. Onneksi asianomainen kuin rangaistukseksi synneistään menetti todellisuudentajunsa tulemalla Tukholmaan kuningattaren opettajaksi. 

Täällä kävi niin kuin arvasikin. Mies sai keuhkokuumeen jäätävän kylmässä ja kitsaasti lämmitetyssä linnassa ja kuoli. Niin se käy.

Kuvaamalla ihmistä kentäksi tarkoitan, että yksilällisyys, esimerkiksi taiteen ja tieteen riehaannuttaman romantiikan 200 vuoden takainen päähänpisto, on väärinkäsitys.

Kun viittasin tähän viimeksi, viisas kommentoija muistutti, että sähköinen ja kemiallinen keskushermostomme toimii muiden sähköisten ja kemiallisten rakenteiden keskellä.

Näin tietysti on. Klassisen eli vanhentuneen kuvauksen mukaan “kenttä” syntyy muun muassa varauksen liikkuessa. Sähkömagneettinen kenttä on tietenkin kaikkien sähkömoottoreiden ydin, ja hiukan yleistäen myös polttomoottoreiden.

Klassisen kenttäteorian ainakin pitäisi olla ilmaistavissa kvanttimekaniikan termein. Ja siinä sitä ollaan sen puhtaan kaulan kanssa!

Pelottavan kauaskatseinen ja älykäs Italo Calvino kirjoitti jo 1993 (“Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”) ikään kuin tulevaisuuden alkeet. Itse hän kuoli 1985, joten tämäkin kirja oli postuumi.

Kuvaillessaan sykädyttävästi runoilija Cavalcantia ja miettiessään tämän aikalaisia Boccacciota ja Dantea hän tähdentää, että informaatio on kevyttä. Se on niin kevyttä, ettei se paina mitään.

Jatkossa hän selvittää informaation nopeutta, ja teoksensa hän päättäää “mahdollisuuksien verkkoon” käytettyään esimerkkinä Jorge Luis Borgesin unohtumatonta “Haarautuvien pollkujen puutarhaa”.

Ei Calvino eikä Borges elänyt alkavaan keskusteluun tekoälystä (AI), joka kerran toisensa jälkeen esitellään toisenlaisena tietokoneohjelmana, joka useassakin mielessä pystyisi ohjelmoimaan itse itseään.

Näin voi olla. Näin ehkä on. Näin ei kuitenkaan taida olla. 

Ennen kaikkea kysymyksessä on rinnakkaisten todellisuuksien järkyttävän mutkikas verkosto. Verkosto tarkoittaa oikullisia yhteyksiä verkkojen välillä. Joka tahto, voi ajatella tästä, että sekä “yksilö” että “tietoisuus” alkavat maiskahtaa käsitteinä vanhanaikaisilta.

Sellaisen  verkoston vertauskohta on ihminen, tai tarkemmin sanoen mikä tahansa eliö tai kukaties myös maapallo sellaisena, jollaiseksi sen alamme aavistaa.

Haarautuvien polkujen puutarha on maan pinnan alla. Mykoritsat pitävät yteyttä ja puut ovat kauaskantoisia valon saalistusasemia, jotka toimivat myös pumppuina.

Informaatio, joka tietenkin voi olla sähköinen pulssi tai kemiallinen reaktio, sekoitetaan puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen.

Tämä ei tietenkään ole asia ydin. Asialla ei ole ydintä, yhtä vähän kuin nhyt havainnoillimme alttiilla maailmankaikkeudella.

Kenraali palloili

 

Joskus huomaan itsekin, etten tahdo saada itseltäni suunvuoroa. Siksi vaihdoin aihetta, kun mieleeni oli tullut sarja tunnistamis kysymyksiä.

Sama asia vilahti tänään mediassa. Uusimmalla tekniikalla tutulla äänellään puhelimessa puhuva ihminen voikin olla tekoälyyn tukeutuva huijari.

Olin ajatellut, että jos tyttäreni tai kummityttäreni soittaisivat oudosta puhelinnumerosta, voisin kuin keskeyttäen kysyä että kuule, kun minä en (muka) muista, minkä nimisiä teidän nuket olivat, kun leikitte pienenä sahapukilla ratsastamista Harjulassa.

Luulisin etteivät edes asianomaisten veljet tiedä. Ressu Kenkäkauppa ja Puppeli E-myymälä.

Nyt ei ole enää ketään vastaamassa oikein kysymykseen: muistatko Musulmannin?

Alakerran komean kirjahyllyn (Billnäs) välitasolla oli tämän jutun kuvassa esiintyvä sarjakuvasankari Adamson viinapullo kokoisena posliiniesineenä. Todellisuudessa se olikin karahvi. Sen päässä oli pieni korkki. Hölskytin sitä varovasti lapsena. Jotain siellä oli. Jaloviinaa ehkä; isoisälläni oli sitä paremmille vieraille, mutta pullo oli kyllä alushousuihin käärittynä vaatekomerossa. Löysin sen tietysti.

Koriste oli hupaisa ja mummu sanoi sitä jostain syystä Musulmanniksi. Nimen syytä en tiedä, koska hahmo on ruotsalaista työtä ja Adamson oli Suomessa hyvinkin tuttu sotien jälkeen.  Mummuni oli ahkera sarjakuvien lukija. Lehdestä hän tutki aina Mikki Hiiren ja seurasi kiinnostuneena Polle Koninkauluksen ja Helunan vaiheita.

Kuulemani mukaan talvisodan aikana tavoitettiin Kuolemajärven jäältä liian siistissä suomalaisessa sotilaspuvussa desantti. Papereita kysyttäessä hän oli ojentanut papinkirjan eli virkatodistuksen.

Virkatodistuksen saa myös sähköisesti seurakunnasta tai digi- ja väestötietovirastosta, eikä sitä tarvitse mihinkään, paitsi perukirjaan ja sukuselvityksen yhteydessä.

Jouluna 1944 Ardennien vastahyökkäyksen yhteydessä saksalaiset pyrkivät kuuluisa Otto Skortzenyn johdolla levittämään sekasortoa amerikkalaisissa formuissa ja asianmukaisin paperein.

Sotapoliiseille tuli hiki. Omar Bradley olisi selvinnyt lajin huippumiehenä opiseluaikoinaan tuhahtaen improvisoidusta kysymyksestä, kuka johtaa baseballin sarjaa (Yankees), mutta eräs toinen kenraali, jonka asemapaikka oli paperien mukaan Chicago, oli joutua vakaviin sairauksiin, kun ei tiennyt, kuka on Ruskea Pommiheittäjä.

Sotapoliisit olivat kyllä oikeassa. Chicagolainen, joka ei tiedä nyrkkeilijä Joe Louisia, joutaakin ammuttavaksi. Ehkä kenraali oli Mark Clark, joka ei muutenkaan niittänyt mainetta asiallisena ihmisenä, koska hän vastasi “ei voisi vähempää kiinnostaa”.

Taannoin panin merkille, että helsinkiläisyyden hyvä kysymys näyttää menettäneen merkityksensä. “Tavataan kellon alla.” Ennen kaikki tiesivät, että tuo lause tarkoitti Stockmannin kellon alla Aleksilla.

Kerran juttelin näistä olemattomista osoitteista taksissa niin etten huomannutkaan joutuneeni Selloon, kun olin menossa Isoon omenaan. Kuski vahvisti, että kyllä Bensowin talo tunnetaan, vaikkei siinä ole ollut Bensowia eikä viinakauppaa vuosikymmeniin. Litoniuksen taloa ei tunne kukaan, vaikka nimi on hakattu talon seinään, Keskuskadulle. Domus Litonii. Ja tunsin hyvin oikeusneuvosmies Litoniuksen, jolla lienee ollut ennätysmäisen lyhyt työmatka Raastupaan. En kyllä tiedä, missä hän asui. Wikipedian mukaan tuo rakennus on Helsingin vanhin yksityis- ja asuntokäytössä oleva 1800-luvun alkupuolen talo. Katutasolla toki on liikkeitä.

Se on ehkä vain vitsi, että Helsingin yliopiston pedelli eli ylivahtimestari olisi aikoinaan vuokrannut huonetta lehti-ilmoituksella, jossa olisi sanottu:” Huom.! Yliopisto samassa talossa.”

Jos sielä joskus oli vuokrattava boksi, ei sitä taatusti tarvinnut ilmoitella. Mutta minä otin esiin lahjaksi saamani kopiot syntymäni päivän kahdesta sanomalehdestä.

On maailma kieltämättä muuttunut. Helsingin Sanomissa oli sellainenkin ilmoitus että “Myydään vähän käytetty miesten talvihattu”. Niinpä. Ostetaan vähän käytetty silakka tai silli…

Rupuralli

Piha-alue suljettiin puomilla, johon tuli keskelle liikennemerkki. Sen keltaiseen kenttään joku oli kirjoittanut

EI EEC

Tiesimme kuka, mutta silloin vuonna 1973 kustannusliike Kirjayhtymä oli vasta hiljan keksinyt termin “uusstalinismi” ja kirjan kirjoittaja kuoli mahdollisimman väkivallattomasti runsaan vuoden kuluttua. Hän oli siis kannattanut mahdollisimman väkivallatonta luokkataistelua kapitalismin kumoamiseksi.

Poliisit sanoivat rupuralliksi suurta toimenpiteiden sarjaa, jolla epätoivottavan näköiset ja hajuiset ihmisset siivottiin Helsingin puistoista ja kaduilta näkymättömiiin kesällä 1975, jolloin pidettiin mahdottoman vaikutusvaltaisten valtionpäämiesten kokous Helsingissä, ja Neuvostoliitto sitoutui pitämään yllä ihmisten oikeuksia. 

Päivän sankari oli Kekkonen, ja EEC:n eli länsikaupan edut turvattiin.

En muista, että liikennemerkiksi olisi vaihdettu “Ei Etyk”. Valitan mielleyhtymääni. Silloinkaan moni ei tiennyt, mikä tämä EEC on, eikä moni muista, että se oli yksi EY:n edeltäjistä. 

Sitä olen odotellut, että Brysselin Osuuskaupasta saisi noutaa melonin ja lippalakin. Sellainen hyvässä lihassa ollut poliitikko tapasi toistella, että missä EY, siellä meloni. Vai muistanko minä väärin?

Tahdon vapaudesta ei erityisemmin keskusteltu. “Vapaa tahto” ymmärrettiin eräin osin niin, että saadaan ohjeet ja pidetään turpa kiinni.

Jutun kuvan henkilö on valmistunut Suomessa. Muistan sen hyvin. Puomi oli lasten turvaksi autoilta. Mutta kuvan moottoripyörä lienee tehty ainakin periaatteessa Saksassa. Vaikka oikein muistelen, en tiedä paljon ihmisiä, jotka olisivat pitäneet yllä tuota  harrastetta vuosikymmenestä toiseen.

Hitaasti olen ymmärtänyt, että isoilla teillä ihminen on myös itse ajaessaan rahtitavaraa. Tuo matkapyöräily on syvällinen tapa olla olemassa. Ruumis ja henki toimivat yhdessä. Toiminta vaatii taitoa ja kokemusta ja aiheuttaa tietysti kustannuksia. Kuvassa on meneillään tavanomainen matka länsirannikolta Itä-Suomen kesäpaikkaan, ja rouva on noussut tarakalta ottamaan kuvan. Autoilun ja siis keskeisen logistiikan hoitavat aikamiespojat.

Asianomaiset huomauttelevat lyhyistä muistoista siitä, miten ennen elettiin. Olen ollut hidas ymmärtämään, että kun itse kuuntelin ihmeissäni isäni mainintoja sodasta maalla, merellä ja etenkin ilmassa, ja isoisäni tietoja, millaisia juomia nautittiin (“holipompelia”) Helsingin seudun patteritöissä ensimmäisen maailmansodan aikana Masapakassa, Puutpyyssä ja Malmilla, ja mitä sitten tapahtui, voisin tosiaan purkaa kirjoitukseksi jotain.

Kuten sen, että osattiin ennenkin valehdella. Meillä oli kommunistien jutut, joihin liittyi kuulemma tieteellisen varmasti mainio tulevaisuus, ja “omat” väritykset, joihin kasvoimme kiinni. Opimme, että Suomi on vapaa maa, mutta noin huusivat vain humalaiset joutuessaan Sofiankadun putkaan. Isoisäni nuoruudessa yleinen äänioikeus oli ymmärretty niin, että jätkätkin saaavat laulaa. Näin oli valtiopäivillä päätetty.

Otsikon “rupuralli” viittasi rupuliporukkaan, jota kaupungissa kieltämättä oli 1970-luvulla. He häiritsivät mäyräkoirien ulkoiluttamista Vanhankirkon puistossa ja istuivat penkeillä kuin paremmatkin ihmiset.

Omassa nuoruudessani tiedettiin, että “pärinäpojat” ovat sielun ja ruumiin tuho. Tiedettiin silloin kyllä sekin, että jos pitää lierihattuaan lytyssä, ennen pitkää löytää itsensä kuuntelemasta sähkökitaran soittoa ja sen jälkeen hullujenhuoneesta tai vankilasta. 

Eräs entinen lättähattu sai työpaikoissaan mainetta hievahtamattomasta inhimillisyydestään ja tunnollisuudesta velvollisuuksien täyttämisessä. En aina pidä lakimiehistä, koska niin moni on oikeuden sokaisema. He ovat kuin hullu kyselemässä kissoilta, mistä löytäisi kultaa. Tämä ei.

Eilinen tämän blogin novelli liittyi tahdon vapauteen. Tuosta kysymyksestä on julkaistu kirjoituksia ainakin 3 000 vuotta, mutta tulokset ovat laihoja. Ei ihme. “Tahto” pitäisi mielestäni rinnastaa runollisin sanoihin  “usko”, “toivo” ja “rakkaus”. Se on ehkä ojentautumista sen mukaan, mitä eri näy.

Novellissa haetaan rikollista tahtoa, eikä sitä löydetä.

Tarinan ydin on tietoisuus, ei tahto. Tahtojen valtakunnassa rosvo varmaan teloitetaan, koska poliisi toivoo niin tapahtuvan, ja vaimo palaa äitinsä luokse. 

Ryteikössä

 Ryteikössä

 

Ryonosuke Akutagawa (1892-1927)

 

Puunhakkaajan todistajankertomus poliisipäällikölle

 

Kyllä. Ruumiin löysin minä. Lähdin aamulla niin kuin aina kaatamaan päivän setrit ja löysin ruumiin vuorikurun ryteiköstä. Niin paikka? Siinä 150 metriä Yamashinan postitiestä. Siinä on sellainen ryteikkö bambua ja setriä.

Ruumis oli selällään sinisessä silkkikimonossa ja Kioton tyylinen hattu oli rutistunut. Rinta oli puhkaistu yhdellä miekan pistolla. Siinä oli bambun lehdillä verisiä kukkia. Ei, verta ei enää vuotanut. Kai se haava oli kuivunut. Siihen oli takertunut paarma, joka ei minusta häiriintynyt.

Ettäkö miekkaa tai sellaista?

Ei mitään, herra päällikkö. Köysi vain siinä setrin juurella. Ja… köyden lisäksi löysin kamman. Ei muuta. Murhattu mies oli varmasti tapellut vastaan, koska bambun lehdet olivat tallaantuneet jalkoihin.

​ ”Että hevosta lähistöllä?”

​Ei. Hankala siihen ryteikköön on mennä miehenkin, saati hevosen.

 

 

Vaeltavan buddhalaismunkin todistajankertomus poliisipäällikölle

 

Ajankohta? Varmaan eilen puolen päivän aikaan, herra päällikkö. Onneton mies oli matkalla Sekiyamasta Yamashinaan. Hän käveli Sekiyaman suuntaan ja hevosella ratsasti nainen, joka kuulemma oli hänen vaimonsa. Naisella oli päässä huivi niin että kasvoja en nähnyt. Näin vain vaatteiden värin, vaaleanpunainen. Hevonen oli ruskea ja sillä oli tuuhea harja. Naisen pituus? Jotain metri neljäkymmentä. Olen buddhalainen pappi enkä siis katsonut tarkemmin. Mutta miehellä oli aseet, miekka, jousi ja nuolia. Ja sen muistan, että nuolia oli viinessä parikymmentä.

​En olisi uskonut, että hänen käy sillä tavalla. Totisesti ihmisen elämä on katoavaa kuin aamun kaste tai salaman välähdys. Sanat eivät riitä kuvaamaan tunteitani tapahtuneen johdosta.

 

Poliisimiehen todistajankertomus poliisipäällikölle

 

Pidättämäni mies? Pahamaineinen ryöväri, jonka nimi oli Tajomaru. Pidätin hänet, kun hän oli pudonnut hevosen selästä. Hän voihki Awataguchin sillalla. Ajankohta? Eilen illansuussa. Haluaisin merkittäväksi asiakirjoihin, että yritin joitakin päiviä sitten saada hänet kiinni, mutta hän pääsi valitettavasti pakoon. Hänellä oli tummansininen kimono ja koristelematon miekka. Ja hän oli siis saanut jostain jousen ja nuolia. Siis että ne ovat samanlaisia kuin murhatun miehen? Sitten Tajomaru on kyllä murhaaja. Jousi oli vahvistettu nahkaremmillä, viini lakattu mustaksi, seitsemäntoista nuolta, haukan sulat – nämä tavattiin tietääkseni häneltä. Kyllä herra poliisipäällikkö, hevonen oli ruskea ja tuuheaharjainen. Vähän matkan päästä sillasta hevonen söi ruohoa tien poskessa suitset maassa. Siinä kyllä kohtalo puuttui peliin, kun Tajomaru putosi hevosen selästä.

​Kioton seudun rosvoista tämä Tajomaru on ollut naisille kaikkein vaarallisin. Viime syksynä täällä vuorella murhattiin nainen, joka oli tulossa tiettävästi Toriben temppelistä yhdessä tyttärensä kanssa. Tajomaru kuului epäiltyihin. Jos se roisto murhasi miehen, herra päällikkö varmaan selvittää, mitä hän teki miehen vaimolle.

 

Vanhan naisen todistajankertomus poliisipäällikölle

 

Kyllä herra poliisipäällikkö, tunnen ruumiin. Hän on mies, joka meni naimisiin tyttäreni kanssa. Hän ei ole Kiotosta. Hän oli Wakasan maakunnan Kokufusta ja samurai. Hänen nimensä oli Kanazawa no Takehiko ja ikä kaksikymmentäkuusi. Hän oli hyvätapainen niin että varmasti hän ei ärsyttänyt toisia.

​ Tyttäreni? Hänen nimensä on Masago, yhdeksäntoista vuotta. Hän on pirteä ja iloinen tyttö mutta olen varma, että ennen Takehikoa hänellä ei ole ollut tekemistä miesten kanssa. Hän on kasvoiltaan pieni ja tumma ja kasvojen muoto on soikea. Vasemman silmän vieressä on luomi.

​ Eilen Takehiko lähti Wakasaan tyttäreni kanssa. Murheen päivä. Että piti käydä niin kuin kävi! Missä tyttäreni nyt on? Olen käsittänyt, että vävyäni en saa takaisin, mutta tyttärestäni olen niin huolissani, että sairastun. Älkää jättäkö kiveä kääntämättä, kun etsitte häntä. Minä vihaan sitä rosvoa, Tajomarua vai mikä hänen nimensä oli. Sekä vävy että tyttäreni… (Ääni sortuu itkuun.)

 

Tajomarun tunnustus

 

Tapoin miehen mutta naista en. Että missä nainen on nyt? En tiedä. Hetkinen, hetkinen! Ei minua saa kiduttamalla tunnustamaan sellaista, mitä en tiedä. Kun nyt tässä ollaan, minä kerron aivan kaiken.

​ Eilen vähän jälkeen puolenpäivän tapasin tuon pariskunnan. Tuli tuulenpuuska, joka kohotti hänen huiviaan niin että näin kasvot vilaukselta. Enempää en nähnyt. Ehkä se oli syy. Hän oli kuin valaistunut jumalatar. Siitä paikasta päätin saada hänet valtaani, vaikka joutuisin tappamaan miehen.

​ Miksi? Ei tappaminen ole minulle niin merkillinen asia kuin te ehkä luulette. Kun sieppaa naisen, joutuu joka tapauksessa tappamaan miehen. Tappaessani käytän miekkaa, jota kannan kupeellani. Minäkö vain tapan ihmisiä? Te ette käytä miekkaa. Te tapatte ihmisiä vallalla, rahalla. Joskus tapatte ihmisiä muka heidän omaksi hyväkseen. Ei heistä veri vuoda. He ovat terveitä mutta silti te olette tappaneet heidät. Vaikea sanoa, kuka meistä on suurin rikollinen. (Ivallinen hymy.)

​ Mutta olisi silti hyvä kaapata nainen tappamatta miestä. Päätin siis saada naisen valtaani mutta varoa murhaamasta miestä. Mutta Yamashinan postitiellä se on turha haave. Siksi houkuttelin heidän vuorelle.​

​ Ei se ollut vaikeaa. Rupesin heille matkaseuraksi ja kerroin, että vuoressa on vanha kumpu, jonka oli kaivanut auki ja löytänyt peilejä ja miekkoja. Selitin sitten, että olin piilottanut ne ryteikköön vuoren rinteeseen ja voisin myydä ne halvalla kenelle tahansa halukkaalle. Sitten… eikö olekin ahneus kauhea ominaisuus? Hän alkoi innostua jutustani ennen kuin arvasikaan. Siihen ei mennyt kuin puoli tuntia, kun he käänsivät hevosen vuorelle, ja minä perässä.

​Kun tulimme ryteikköön, sanoin että kalleudet on kuopattu sinne, ja pyysin heitä katsomaan. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan – hän oli sokea ahneudessaan. Nainen sanoi odottavansa hevosen selässä. Se oli luonnollista, koska ryteikkö on niin sankka. Totta puhuen suunnitelmani toteutui juuri niin kuin olin ajatellut, joten menin ryteikköön miehen kanssa ja jätin naisen odottamaan yksin.

​ Ryteikössä on ensin vain bambua. Noin viidenkymmenen metrin päässä on setripuita. Se oli minulle sopiva paikka. Tunkeuduin ryteikköön ja valehtelin miehelle uskottavasti, että tavarat on haudattu setrien alle. Kun hän kuuli tämän, hän tunkeutui hankalasti kohti hoikkaa setriä, joka näkyy kauas. Sitten bambua on harvemmassa ja tulimme paikkaan, jossa kasvaa setrejä rivissä. Heti kun olimme siinä, kävin kimppuun takaapäin. Hänhän oli vahva, hyvin harjoitellut miekkamies, mutta kun pääsin yllättämään, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Kohta sidoin hänet setrin juuren. Mistä köysi? Taivaalle kiitos, että minulla oli köysi mukanani, sillä kun olen rosvo, voin joutua kiipeilemään muureilla milloin tahansa. Tietysti hänet oli helppo pitää hiljaisena työntämällä suu täyteen pudonneita bambun lehtiä.

​Kun oli hoidellut hänet, menin naisen luokse ja pyysin häntä katsomaan miestä ja sanoin, että hän oli saanut jonkin kohtauksen. Turha sanoakaan, että tämäkin tehosi heti. Nainen otti leveän hatun päästään ja tuli syvälle ryteikköön, ja minä vedin kädestä. Kun hän näki miehensä, hän kiskaisi heti esiin pienen miekan. En ole ikinä nähnyt niin rajua naista. Ellen olisi varonut, olisin saanut miekasta kylkeeni. Väistin, mutta hän huitoi minua hurjasti. Hän olisi voinut iskeä minuun pahan haavan tai tappaa minut. Mutta minä olen Tajomaru. Onnistuin iskemään häneltä pienen miekan kädestä paljastamatta omaani. Rohkeinkin nainen on avuton ilman asetta. Näin pystyin tyydyttämään haluni hänen kanssaan tappamatta miestä.

​ Totta… Tappamatta miestä. En halunnut ottaa häntä hengiltä. Olin lähdössä ryteiköstä ja nainen itki, kun hän tarttuikin minua kiivaasti käsivarresta. Hänen puheensa meni sikin sokin, mutta hän sanoi, että joko aviomiehen tai minun oli kuoltava. Kun kaksi miestä tiesi hänen häpeänsä, se oli kuolemaan isompi asia. Hän henkäisi, että olisi kumman tahansa vaimo, kumpi vain jäi henkiin. Silloin minuun iski hurja halu tappaa mies. (Synkkää kiihtymystä.)

​ Kun kerron tämän näin, luulette minua varmaan julmemmaksi kuin olenkaan. Mutta te ette nähneet hänen kasvojaan. Ette nähneet, miten hänen silmänsä leiskuivat. Minä näin hänen katseensa ja halusin hänet vaimokseni, vaikka sitten salama tappaisi. Halusin hänet vaimokseni… Mielessäni ei ollut mitään muuta. Ei se ollut vain himoa, vaikka te ehkä luulette niin. Jos mielessäni olisi ollut vain himoa, niin sellaisella hetkellä olisin mielelläni lyönyt hänet tainnoksiin ja juossut pois. En olisi tahrannut miekkaani miehen vereen. Mutta kun katsoin hänen kasvojaan siellä pimeässä ryteikössä, päätin että en lähde ennen kuin olen surmannut miehen.

​ Mutta siinä asiassa en halunnut olla halpamainen. Päästin hänet siteistä ja haastoin hänet miekkailemaan. (Setrin juurelta löydetty köysi oli se, jolla olin sitonut hänet.) Hän kiskaisi umpi raivoissaan ison miekkansa esiin. Nopeasti kuin ajatus hän kävi kimppuuni hurjana, sanaa sanomatta. Minun ei tarvitse kertoa, miten siinä kävi. Kahdeskymmeneskolmas miekanisku… Muistattehan tämän. Olen edelleen melkein mykistynyt. Kukaan auringon alla ei ole ennen onnistunut iskemään minun miekkaani kahtakymmentä kertaa. (Iloinen hymy.)

​ Kun olin selvinnyt miehestä, käännyin naisen päin ja laskin verisen miekkani. Mutta hämmästyin, kun naista ei näkynyt missään. Ihmettelin mihin hän oli juossut. Etsin häntä setrien keskeltä. Kuuntelin mutta kuolevan korina oli ainoa ääni. 

​ Ehkä hän lähti juosten ryteikön läpi hakemaan apua heti kun me aloimme miekkailla. Siitä ymmärsin, että tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Vein mieheltä miekan, jousen ja nuolet ja juoksin vuoritielle. Siellä naisen hevonen söi rauhassa ruohoa. En hukkaa aikaa yksityiskohtiin, mutta ennen kaupunkiin tuloa olin jo hankkiutunut miekasta eroon. Siinä oli tunnustukseni. Tiedän menettäväni pääni joka tapauksessa niin että antaa tulla kovin mahdollinen rangaistus. (Uhmakkaasti.)

 

Shimizun temppeliin tulleen naisen tunnustus

 

Mies, jonka kimono oli sinistä silkkiä, nauroi pilkallisesti sidotulle miehelleni tehtyään minulle väkivaltaa. Se mahtoi olla kauhistuttava kokemus! Mutta vaikka hän rimpuili tuskissaan, köysi vain pureutui yhä kireämmäksi. Itseäni ajattelematta juoksin kompastellen hänen vierelleen. Tai siis yritin juosta, koska rosvo löi minut samassa maahan. Juuri sillä hetkellä näin aviomieheni silmissä valon, jota ei voi kuvata. Jotain johon sanat eivät riitä… Nytkin vapisuttaa. Tuo pikainen katse mieheltä, joka ei voinut puhua, kertoi mitä hänen sydämessään liikkui. Hänen silmiensä väläys ei ollut vihaa eikä surua… vain kylmää valoa, vain inhoa. Tuo katse satutti minua pahemmin kuin ryövärin isku, ja kaaduin tajuttomana maahan.

​ Tulin sitten tajuihini ja näin, että sinisiin pukeutunut mies oli poissa. Näin vain mieheni, joka oli edelleen köytettynä setriin. Nousin ponnistaen bambun lehdiltä ja katsoin häntä, mutta ilme oli edelleen sama.

​ Hänen kylmän halveksuntansa alla oli vihaa. Häpeää, surua ja vihaa… En osaa sanoa, mitä minun mielessäni liikkui sillä hetkellä. Pääsin jaloilleni ja menin mieheni eteen.

​”Takejiro”, sanoin hänelle, ”kun näin on käynyt, en voi elää sinun kanssasi. Minun on nyt kuoltava… mutta sinun on kuoltava myös. Näit häpeäni. Sen jälkeen en anna sinun elää.”

​Muuta en saanut sanotuksi. Silti hän tuijotti minua inhoten ja halveksien. Sydämeni oli murtua. Etsin hänen miekkaansa. Ryöväri oli varmaan vienyt sen. Miekkaa, jousta tai nuolia ei näkynyt ryteikössä. Mutta onneksi oma pieni miekkani oli maassa. Kohotin sen ja sanoin uudestaan:” Nyt otan sinulta hengen. Tulen itse perässä.”

​ Kun hän kuuli tämän, hän liikutti hankalasti huuliaan. Hänen suunsa oli täynnä lehtiä niin että ääntä ei tietenkään tullut. Mutta ymmärsin yhdellä katseella, mitä hän halusi sanoa. Hän halveksi minua ja sanoi vain: ”Tapa.” En ollut tunnoissani enkä tunnoton, kun työnsin pienen miekan hänen rintaansa vaaleanpunaisen kimonon läpi.

​Siinä vaiheessa menetin varmaan uudestaan tajuntani. Kun sain jälleen hänet silmiini, hän oli jo vetänyt viimeisen henkäyksensä – edelleen köysissä. Aurinko alkoi laskea ja valokiila lankesi setrien ja bambujen välistä hänen kalpeille kasvoilleen. Nielin nyyhkytykseni ja irrotin köyden hänen kuolleen ruumiinsa ympäriltä. Ja… En enää jaksa kertoa, mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen. Mutta minulla ei siis ollut voimia kuolla. Työnsi pienen miekkani omaan kurkkuuni, heittäydyin laaksossa lammikkoon ja yritin monella tavalla tappaa itseni. Kun se ei onnistunut, elän edelleen kunniattomasti. (Yksinäinen hymy.) Olen arvoton ja armollisinkin jumala on minut hylännyt, kun tapoin oman mieheni. Rosvo makasi minut väkisin. Mitä minä voin tehdä. Mitä minä…Mitä…(Yhä rajumpaa nyyhkytystä.)

 

Murhatun miehen kertomus meedion välittämänä

 

Tehtyään väkivaltaa vaimolleni ryöväri istui maassa ja alkoi puhua hänelle lohduttavasti. Itse en tietenkään voinut puhua. Minut oli sidottu setrin juureen. Mutta silti yritin monta kertaa ilmeelläni sanoa hänelle:” Älä uskoa rosvoa.” Jotain sellaista halusin hänelle sanoa. Mutta vaimoni istui onnettomana bambun lehtien päällä ja tuijotti vain syliinsä. Nähtävästi hän kuunteli rosvon puheita. Olin tuskainen mustasukkaisuudesta. Mutta rosvo jatkoi sujuvasti puhuen milloin mistäkin asiasta. Lopuksi hän teki röyhkeän ehdotuksen:” Kun kunniasi on nyt mennyttä, et kyllä tule toimeen miehesi kanssa, niin että jos rupeatkin minulle vaimoksi? Rakkaudesta sinuun minä tulin väkivaltaiseksi.”

​ Rikollinen puhui, ja vaimoni kohotti päätään kuin horroksessa. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta kuin tuolla hetkellä. Mitä kaunis vaimoni vastasi, kun minä makasin sidottuna siinä? Minä olen nyt autiudessa, mutta aina kun ajattelen hänen vastaustaan, viha ja mustasukkaisuus polttaa minua. Hän nimittäin todella sanoi… ”Ota sitten minut mukaasi ja mennään minne sinä haluat.”

​ Tässä ei ole vielä hänen koko rikoksensa. Jos se olisikin jäänyt siihen, kärsimykseni täällä hämärässä ei olisi niin kauhea. Kun hän oli menossa pois ryteiköstä kuin horroksessa, käsi ryövärin kädessä, hän äkkiä kalpeni, osoitti minua köysissäni setrin juuressa ja sanoi:” Tapa hänet!” Niin hän huusi monta kertaa kuin hullu. Nytkin nuo sanat ovat viedä minut suin päin pimeyden pohjaan. Onko ihmisen suusta koskaan kuultu mitään niin kauhistuttavaa? Onko kukaan milloinkaan kuullut korvillaan näin kirottuja sanoja? Milloinkaan niin… (Äkillinen ivan huuto.) Tuon kuultuaan ryövärikin kalpeni. ”Tapa hänet”, vaimoni huusi ja tarttui häntä käsivarresta. Ryöväri katsoi häntä pitkään eikä sanonut kyllä eikä ei… mutta en ehtinyt edes odottaa, mitä hän sanoisi, kun hän iski vaimoni maahan bambun lehdille. (Toinen ivan huuto.) Hän risti kätensä äänettä, katsoi minua ja sanoi:” Mitä teen hänelle? Tapanko vai säästänkö? Riittää kun nyökkäät. Tapanko hänet?” Pelkästään näiden sanojen takia hänet pitäisi armahtaa rangaistuksesta.

​ Minä emmin mutta vaimoni kirkaisi ja juoksi syvälle ryteikköön. Ryöväri yritti siepata hänet kiinni mutta ei saanut otetta edes hihasta.

​ Kun vaimoni oli mennyt, rosvo otti miekkani, jousen ja nuolet. Hän katkaisi köyden yhdellä iskulla. Muistan että hän sanoi hiljaa: ”Seuraavaksi on minun vuoroni.” Sitten hän katosi ryteiköstä. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Ei, itkua kuulin. Päästelin loputkin köydestä irti ja kuuntelin tarkkaan ja käsitin, että itse minä siinä itkin. (Pitkä hiljaisuus.)

​ Ponnistin uupuneen ruumiini setrin juurilta. Edessäni maassa kiilsi pieni miekka, joka oli pudonnut vaimoltani. Otin sen ja työnsin sen rintaani. Suuhuni nousi veri mutta kipua en tuntenut. Rintani kylmeni ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin kuolleet haudoissaan. Se hiljaisuus oli syvä! Taivaalta ei kuulunut ainuttakaan linnun liverrystä tähän vuorikurussa olevaan hautaan. Sammuva valo viipyi vuoren setreissä. Valo heikkeni vähä vähältä ja sitten setrejä ja bambuja ei enää erottanut. Siinä maatessani ympärilleni kietoutui syvä hiljaisuus.

​ Sitten joku ryömi luokseni. Yritin nähdä, kuka se oli. Mutta pimeys oli jo kiertynyt ympärilleni. Joku… joku veti pienen miekan rinnastani näkymättömin käsin. Silloin veri tulvahti uudestaan suuhuni ja minä vaivuin lopullisesti autioon pimeyteen.

(./. Jukka Kemppinen useista englanninnoksista ja muista käännöksistä.)