Kolmetoista kuuluisaa kusipäätä

Otsikosta ilmenevä tutkimukseni käsittelee lähinnä merkkihenkilöitä. Esimerkiksi perheväkivalta kirjataan nykyisin aika hyvin. Jos epäilty on tuomari, tutkija, akateemikko tai asessori, asia ei ole vailla yleisempää mielenkiintoa. 

 

Jill Lepore tekee samaa. Hän on Harvardin yliopiston historian professori, syntynyt 1966 ja väitellyt aiheesta, joka koski etenkin USA:n perustajia. Benjamin Franklinin sisko oli veljeään fiksumpi, vaikka ei ehtinyt oppia kunnolla oikeinkirjoitusta. 

 

Uusi kirja ”If Then” kuvaa Simulmatics-nimisen yhtiön nousua ja tuhoa 1960-luvun lopulla. Tai siltä näyttäisi. Itse asiassa se on kuvaus Eisenhowerin valinnasta 1952 ja kirjassa esiteltyjen yhteiskuntatieteilijöiden ja mainosmiesten keskeiseen rooliin, kun John F. Kennedyn valittiin. Siinä välissä Adlai Stevenson oli osoittanut, että asiallinen esitystapa ja televisiomainosten välttäminen ei tuo yhtään ääniä. Lepore kertoo, ketkä varhaisista neroista jouduttiin sulkemaan välillä mielisairaalaan.

 

Joukkoviestinnän varhaisvaiheen kuvaus johtaa suoraan Googleen ja Facebookiin ja siis Instagramiin ja Twitteriin ja Trumpiin.

 

Leporen mukaan asiat eivät ole niin pahasti kuin luullaan. Ne ovat paljon pahemmin. 

 

Jos Trump saisi esimerkiksi sydänkohtauksen, kuten arvoisa edeltäjänsä Ike, tilalle tulisi seuraava ”trump”, koska maailma on niiden, jotka ovat opetelleet kusettamisen taidon ja karistaneet vähätkin estot sen käyttämisestä.

 

Sananvalinta on omani. Aiheesta tiedän paljon, koska tunsin henkilökohtaisesti Manuel Castellsin ja hänen täkäläisen aseenkantajansa Pekka Himasen ja opetin korkeakoululla käyttäen heidän sangen arveluttavalta tuntunutta aineistoaan ja argumenttejaan. Määrällinen muuttuu siinä laadulliseksi ja Schumpeter Milton Friedmaniksi. ”Space of flows” toi yhä useammin mieleen runon ”ei patsast’ eikä napaa, vaan vahva virta vapaa”.

 

Leporen väitteen mukaan mielipidetutkijoiden asettama ryhmä ”ei osaa sanoa” ratkaisee yhä useammin äänestyksissä. Vasemmalla pallonpuoliskolla on laajoja alueita, joita varten tarvittaisiin uusi kategoria ”ei uskalla sanoa”.

 

Tausta olisi se, että ellei ihminen äänestä esimerkiksi oman ihonvärinsä mukaan, poliittinen puhe ei kiinnosta häntä. Eisenhowerin poliittinen ohjelma oli ”suussasulava” ja ”I like Ike”. Edes poliitikkoja ei kiinnostanut, että ennen pitkää puolet maan rahoista oli käännetty sotilaalliseen ja yliopistolliseen tutkimustoimintaan.

 

Olen sivulla 120 eli ei vielä neljännestäkään. Näen itsekin nopeasti tuhoutuneen 1960-luvun äänestäjiä manipuloivan Simulmaticsin ja Balmerin Cambridge Analyticsin välillä – totuus ei ole tiedossa, mutta väitetään Trumpin menestyksen perustuneen pelkästään ennustavaan analytiikkaan ja etenkin sosiaalisesta mediasta koottuun tietoon. Lepore näyttää pyrkivän osoittamaan, että muutos oli peruuttamaton ja alkoi siis jo 1960. Eli kun politiikka muuttui lottoamiseksi.