Heinälatoromantiikka

 

Lapuanjoen ja sen sivujokien varressa oli 3 000 heinälatoa. Joissakin itse ottamissani vanhoissa valokuvissa on ehkä tuhat. Hiljan television näyttämässä luonto-ohjelmassa niitä esiteltiin. Sama näky kuin Härmästä sillalta kymmenen vuotta ottamassani kuvassa, joka sattui onnistumaan hyvin. Siitä, vähän ylempää, joen suuntaan, näkyy lakeutta 20 kilometriä. Yhteensä yksi lato. Kauhavalla kiipesin oikein Saarimaan näkötorniin. Sama tulos.

Kirjoitan kiitelläkseni tekoälyä. Ei pidä ymmärtää väärin. Kiittelen minä joskus kissaakin, mutta ei se tarkoita, etten näkisi kissan huonoja puolia ja pelottavia piirteitä.

Olen kovin mielissäni siitä, että ranskalaiset pitävät eräin osin kiinni annalistien opeista, jotka on tapana liittää F. Braudelin nimeen, vaikka koulukunnan kyllä perustivat hänen opettajansa lähes 100 vuotta sitten.

Ihmiskohtaloiden ja poliittisten käänteiden kustannuksella alettiin korostaa havaittavia, mitattavia ja punnittavia tosiasioita. Monumentiksi jäi Välimeri, historiantutkimus jonka päähenkilö ei ollut kukaan kuningas eikä mikään maa, vaan itse meri. M. Northin The Baltic yrittää samaa, mutta paljon heikommin tuloksin. Myös Braudel on nyt vanhentunut. Sekä meren pohjasta että luolista ja kuivuneiden kaivojen kohdalta on löydetty paljon hyvin yllättävää.

Tekoäly antoi täsmälliset vadtaukset, kun kysyin kylvöheinästä, meijereistä ja maatalouskoneista. Se laski myös luvut pyynnöstäni. Väitin ja muinoin kirjassani, että Kauhavan kuuluisa puukkoteollisuus oli rautatien vähäksi aikaa pintaan nostama brändi, jota omista puheistaan innostuvat pitivät aikoinaan yllä.

Etelä-Pohjanmaan pellot ovat laihanlaisia. Ne ovat merestä noussutta maata, jota tulvat eli paisunnat pitivät vallassaan joka kevät. Vaikeaa asiaa miettivät talousihmiset ja poliitiot, ja joskus 1880-luvulla ratkaisu tehtiin. Leipäviljan omavaraisuudesta luovuttiin. Ruista sai halvalla Venäjältä ja itse asiassa Amerikasta ja Australiasta asti. Nälkävuosien kokemukset kirvelivät, ja sellaisia vuosia sattui liian usein.

Pohjanmaalla ratkaisu oli karjatalous, ja siirtymä oli hyvin nopea ja laaja. Kylvöheinällä - timotei, nurminata - ruokittu karja lysi läpi talven ja paljon enemmän kuin toissilmin kootuilla korsila syötetty karja.Ayrshire tuli kyyttöjen tilalle, ja osuusmeijereitä ja teurastamoita perustettiin kilvan. Käännekohtia olivat vuoden 1895 osakeyhtiölaki ja 1901 osuuskuntalaki, joiden näkyviä merkkejä olivat etenkin osuuskaupat ja osuuskassat, nykyisen S-ryhmän ja Op-pankin edeltäjät.

Vanhat vaarit marisivat ja ärisivät, että kyllä aina on tultu toimeen risukarhilla, vaikkei sillä saa niityn pintaa rikki, mutta nuoret isännät hankkivat Fiskarsin auroja ja Hankmon äkeitä. Emännät olivat tohkeissaan, koska tavaksi tuli, että meijerin maidosta ja voista maksamat rahat olivat emännän takana, eivätkä miehet päässeet niitä juomaan. Vähäväkisillekin alettiin maksaa palkkaa rahana. Parisataa tuhatta ihmistä käytti palkkansa matkalippuihin Amerikkaan, joka siihen aikaan houkutteli maahanmuuttajia. Saksalaiset, hollantilaiset ja ruotsalaiset olivat jo tulleet ja osoittaneet kunnokkuutensa. Ja Norja melkein hallitsi kauppalaivastoa.

Sellaista veistä, jolla vuollaan kultaa, ei osattu kehittää Kauhavalla eikä kotona. Etenkin Turun yliopiston tietämissä tehtiin teknisesti suhteellisen helppo mutta työläs tutkimu. Noin puolet siirtolaisiksi menneistä pettyi. Etenkin Antti Tuuri kulki kirjaamassa suomalaisista näkemäänsä Amerikassa ja Kanaatassa. Tulos avasi anakiin omia silmiäni siitä huolimatta, että oli näitä matkan tehneitä omassakin suvussani. Opin senkin, että sota- ja siirtolaiskertomuksissa on se yhteinen piirre, ettei niitä ole syytä ottaa aivan todesta.

Siitä en hiiskunut tekoälylle, että oli minullakin kaksi kertaa mahdollisuus ruveta amerikkalaiseksi. En ruvennut. En myöskään pitänyt Santa Monicasta. Kirkkonummesta pidän, ja jonkin aikaa keskusteltuamme tekoäly arvioi, että Suomessa verkostot ovat eräin paikoin tavattoman tiheitä. AI sanoi liittävänsä tietoihinsa sen, että Espoonlahden seutu veti kovasti puoleensa merkkihenkilöitä muun muassa yliopistolta ja taiteesta. Tuossa meidän kylällä oikaisi arvoisat koipensa aikoinaan jopa J.V. Snellman. Kuuluisaa Tuusulanjärven seutua ainakin rahamiehet varoivat, koska siellä riitti pyytäjiä. Erään pikku tien varressa istui vielä 1900-luvun alussa karvat korvilla muuankin Jussi, joka kohtuullisesta korvauksesta muisteli edesmennyttä “rakasta Aleksis-veljeä”.

Meillä tästä kaikesta aiheutui muun muassa kansalaissota 1918 ja uudistumatta jääneen Venäjän jatkuva uhka. En näe merkittävää eroa tsaarin, Leninin ja Putinin johtamien valtakuntien välillä. Toimintamalliksi jäi, että mieluummin käydään varkaissa kuin tehdään itse. Ja USA:ssa on johtavia poliitikkoja, jotka eivät ota uskoakseen, että USA on Euroopan siirtomaa. Ei Englannistakaan saanut kultaa, mutta Afrikasta ja Intiasta sai, ja teen ja oopiumin toivat Kiinaan britit. Ja erinomaisia bisnesmalleja olivat etenkin orjakauppa ja merirosvous, etenkin arabien innovaatioita.

Mutta lehmäkaupan kohtu eli siis salaperäiseksi häräksi kuvatun olennon eli edistyvän Euroopan tyyssija oli Kreeta.

Qigong

 

Daniil Trifonov iski pari vuotta sitten suoraan suoneen. Myönnän että moskovalainen perinne on yleensäkin minulle eniten mieleen,vaikka en palvo Gilelsiä enkä Richteriä. Nuoremmista Pletnev ja Matsujev ovat juuri sitä, mitä lääkäri on määrännyt minulle, mutta Trifonov…

Taustalla on Tatjana Nikolayeva, tuo mainio, joka soittaa kuin maailman kaikkien pappien täti, mutta muistuttaa ulkomuodoltaan ja habitukseltaan Kauppatorin kauppiasta. Tai muistutti.

Jouduin hartauden valtaan, kun eräs tuttavani kertoi olleensa paikalla kuulemassa Helsingin konserttia (The Art of Fugue, 2020). Se jäi hänen viimeisekseen.

Ei sillä, eräs vanhempi tuttavani ainakin väittää olleensa Konsevatorion salissa kuuntelemassa hyvin hyvin vanhaa Cortot’ta silloin kun tllä meni Schumann poikki, suoraan metsään siitä finaalin kohdasta, joka näyttää normaalilta mutta ei ole.

Tiedän hyvin, että nuorista Olofsson on monille suuri, ja mikäpä siinä. Mutta luullakseni musiikista nauttiminen liittyy jotenkin kuuntelijan autoimmuunijärjestelmään, ja omani on ollut rämä jo 70 vuotta,

len vain puoliksi leikilläni. Olen lukenut sen verran korkeakoulutason kirjallisuutta, että tiedän, ettei ääniaalto saavuta eri ihmisten välikorvan elimiä samanlaisina. Liian runsas klassisen musiikin kuunteleminen, joka on ollut syntejäni vaikka miten monta kymmentä vuotta, vaikuttaa myös aistimukseeni, mutta sepä taas ei ole mitattavissa. Siis se, mitä kuulen. Silti ajattelen lapsekkaasti, että input ja output olisivat jotenkin samaa. Eivät ne ole. Siellä on keskushermostossa käsittämättömiä prossuja välissä.

Mutta Trifonov itse kuuluu sanoneen, että etenkin Bachia soittaessaan, kuten hän tekee muun muassa levyllä “The Art of Life”, hän harjoittaa Qigongia ja sitä tehdessääm ajattelee aina puuta.

Minä jolla on omalla nurkalla ajatuspuu, valuin ihastuksesta. Tuo kiinan sana viittaa nykyisin usein erilaisiin puolikaupallisiin “järjestelmiin”, joihin liittyvät rentoutuminen, hiljentyminen ja ajatusten keskittäminen. Ja Trifonov - hän kenties ajattelisi minun kuustani, jos olisi käynyt meillä. Mutta ei ole.

Lukemani perusteella arvelen, että sekoitamme usein puun “itiöemään”, jossa on varsi ja oksia ja muuta sellaista, vaikka se todellisuudessa on mitä mittavin järjestelmä, jossa maan alla sienten rihmaston kärjet ja juuriston pienen pienet kärjet koskettavat toisiaan ja vaihtavat informaatiota, ravinteita, mineraaleja ja vettä.

Kuvan kirjassa, joka on uudempia aarteita ja helposti huokeaan hintaan ostettavissa, on puiden historia jostain jura- tai triaskaudelta nykyaikaan. Se on uljas historia!

Sen ääressä mietin joskus, mahtavatko sinilevää kiroavat grobiaanit tietää, että tuo ilmiö, joka oikeastaan ei ole sininen eikä levä, on isämme ja äitimme, vanhimpia elämäksi nimeämme asian ilmentymiä.

Qigong viittaa muuten muinaislähteisiin, joiden mukaan Li Baonkin (Li Po) ylistämä persikan kukan kuvajainen on olevaisuuden tuolta puolen. Nimenomaan persikan.

Kirjakulta kertoo ja näyttää huikein kuvin, että neidonhiuspuu (gingko) on ollut saman näköinen kuin nykyisinkin ainakin kymmeniä miljoonia vuosia ja että halukkaat voivat etsiä sitä Xitianmun vuorilta Itä-Kiinasta. Laji on erittäin uhanalainen.

Olin ajatellut panna otsikoksi “Sukkulamatojen muistelmista”, mutta en sitten kehdannut. Vanhin tunnettu sukkulamato on elänyt ikiroudassa 46 000 vuotta ja ainakin yksi selviytyi avaruuden kylmyydestä pudotessaan jostain satelliitista.

Palaan kertaamaan Ariès’n - Dubyn yksityiselämän historiaa, josta julkaistiin vuonna 2001 laaja suomnnos “Omassa huoneessa”- Tuosta aineisstosta on peräisin tietoni, että esimerkiksi Montaigne kirjoitti 1500-luvun lopulla tutkielmansa ja esseensä vain itselleen, ei kenenkään luettavaksi. Siksi niissä on niin paljon latinan- ja kreikankielisiä viittauksia. Hänen isänsä oli ollut sikäli omituinen, että lapsen äidinkieli oli latina. Ympäristönsä ranskaa hän alkoi oppia vasta lähes kymmmenvuotiaana. ;utta niinpä oliTolstoinkin todellinen äidinkieli englanti, kotiopettajattaren opettamana, ja venäjä tuli vasta myöhemmin. Nabokovista en muista niin tarkasti, mutta mielestäni hänellä oli neljä äidinkieltä.

Henkseli

 

Eräästä Talvisodassa kaatuneesta ei jäänyt kuin henkselin lukko. Se löytyi, kun Vuoksen varren taistelupaikkoja käytiin suurella huolella läpi runsaat 50 vuotta tuostakin tapahtumasta. Nyt hämmästyttävästi kehittyneellä tutkimuksella löytöpaikan maa-aineksesta löytyi molekyylitason ainesta niin että kun tuossa tilanteessa henkilöstä oli perusteltuja arvioita, löytöä päästiin vertaamaan jälkipolven näytteisiin, ja lopulta kirjoista poistui yksi taistelukentälle kadonnut lisää.

Raitismielinen lukija ajattelee, ettei asialla ole mitään merkitystä. Ehkä 93 prosenttia kaikkina aikoina syntyneistä ihmisistä (homo sapiens) on kuollut, ja meille 7 prosentille nyt elävistä käy samalla tavalla.

On sellainenkin mielenkiintoinen ajatusrakenne, että ihminen oli parhaimmillaan ja kehittyneimmillään noin 40 000 vuotta sitten, ja sen jälkeen kaikki on ollut lievää alamäkeä. Tuossa ajatuskuviossa ei ole mukana se niin ikään huomattava ja merkittävässä määrin niin sanottuihin tosiasioihin perustuva ajatus, että runsaat 200 vuotta sitten alkanut teollinen vallankumous oli koko planeettaakin ajatellen suuronnettomuus ja tuhon siemen.

Luonnon ystävissä on Darwinin väärin käsittäneen Spencerin hengenheimolaisia, joiden käsityksen mukaan vahvempi alistaa ja syö heikomman, sekä vilkasmielisen Rousseaun hengessä toimivia, joiden mielestä luonto, etenkin “villi luonto” on jalo ja ihminen etenkin nykyisellään valitettava romahdus tämän pohjimmaisen sopusoinnun maailmassa.

Minua miellyttää ajatus, että esimerkiksi itse olen pieni epäpuhtaus maailmassa ja maailmankaikkeus puolestaan on ominaisuuksiltaan jokseenkin tuntematon moniulotteisen informaatiokentän aiheuttama tilapäisilmiö.  Välillä muistutan itseäni ymmärtämisen ansasta palauttaalla mieleen kerran kirjoittamani tekstin alun. “Olipa kerran ihmnen, jota ei ollut olemassa.”

Eräs ystäväni alkoi opiskella eläkkeelle siirtyessään kiinaa. Se on huomattavan vaikeaa. Hän on kuitenkin kääntänyt alkukielestä satoja sivuja teoksesta “Kolme kuningaskuntaa”, jossa kuvaillaan osittain yksityiskohtaisesti, osittain hyvinkin ylimalkaisesti Kiinan ajanjakso noin vuosina 100 - 300 jälkeen meidän ajanlaskumme alun. Jakso oli sielläkin aivan epätavallisen väkivaltainen taukoamattomien sotien kausi. Noin 500 vuotta sen jälkeen olivat T’ang ja Sung, jolloin muuan muassa taide ja mahdollisesti filosofia kohosivat toistaiseksi ylittämättömälle tasolle.

Arvostan suuresti sitä, että käsillä olisi muutakin kuin etenkin Yhdysvalloissa ajoittain muodissa olevat klassikot, siis Kungfutse tai Sun Tzu. Tämän kuningaskuntahomman Arthur Waleyn lyhennelmän jälkeen luotettavaksi kiitetty englanninnos on runsaat 2 000 sivua. Löytyy kaupasta. Ja Waleyltä yllytän lukemaan runokäännöket sekä matkasta etelään kertovan Apinakuninkaan (Monkey king). Hän oli kirjailija, kuten kääntäjän kuuluu ollakaan.

Itse olen ottanut esiin Kindle-kirjani,  Nikos Kazantzakisin Odysseian englanninnoksen. Se ilmestyi alkukielellä eli kuulemma omaperäisesti kehitellyllä nykykreikan kielellä 1938. Esimerkiksi Amazonista löytyvä englanninnos “Odyssey. A Modern Sequel” on erinomainen.

Odysseus siis palaa matkoiltaan kotiin Ithakaan eikä viihdy. Hän lähtee tas matkoille ja tapaa niillä hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa Buddhan ja Jeesuksen, ja käy syvällisiä keskusteluja.

Kazantzakis oli Suomessakin muotia Zorbas-romaanin takia, ja meillä on kielellämme hiukka aikalaisrunoutta, jossa Kavafis ja Seferis ovat suuria nimiä.

Hän oli erittäin lukenut ja laajasti matkustellut ihminen. Nuorena hän innostui kahdesta eurooppalaisesta, joista kumpikaan ei ole ollut meillä muotia - tai ehkä Nietzsche oli. Se toinen oli muun muassa Marcel Proustin innoittaja Henri Bergson, jonka asema oli Ranskassa hyvin korkea ja hyvin suosittu. Hänen ajatuksensa “elämänvoimasta” (elan vital) upposi etekin ranskalaisiin. Sitten hänet unohdettiin niin täysin. Hänen keskeiset ajatuksensa löytää 1920-luvulla suomennetusta kirjasta “Henkinen tarmo”.

En ole tavannut koskaan tai ainakaan 50 vuoteen oikeastaan ketään, joka sekä tuntisi tämän nobelistin nimen että osaisi tuhahtaa “aikansa muotifilosofi”.

En tunne hänen ajatteluaan sen enempää kuin melkein aikalaisen Eino Kailan. En aio myöskään tutustu. Mutta Proust on minulle tärkeä. Hänen suurromaanissaan Bergson on keskeinen. Muisti ei ole tutkittavissa eikä tekemisissä järjen kanssa. Kysymyksessä on intuitio.

Hieno ajatus. Ihminen voi aavistaa menneisyyden, jopa niin, että (ehkä keinotekoisen) muistikuvan laukaisee jokin ulkoinen seikka.

Madeleine-keksejä saa muuten nykyisin Suomessakin kaupasta. Samoin Proustia. Suosittelen molempia. 

Työtä päivää

 

Luen yllättäen uudelleen Juhani Seppovaaran kirjaa “Postimiehen kesä”. Luin sen viimeistelyvaiheessa noin vuosi sitten, ja keskustelimme siitä paljonkin. 

Varoitus: en periaatteessa tee tällaista.Koska kiitettykin nykykirjalisuus jättää minut melkein ainan väljähtäneeksi, päättelen että syy on minussa. Siksi neuvojani ei kannata uskoa eikä huomautuksiani kuunnella.

Tässä on kuitenkin hyvin tuttu mies, joka on rakentanut tarinalleen ympäristön ja ottanut jopa nimiä tästä lähistöltä. Päähenkilö esimerkiksi asuu Jorvaksessa ja tulee tänne L-sähköjunalla. Kun kysymyksessä on harkiten rakennettu fiktio, juonen kannalta merkittävää maanomistajaa, jolla on ylimääräinen mökki ja vastenmielisyys omia aikojaan kuolevia taloja kohtaan, ei ole olemassa. Puhe ei ole is avainromaanista.

Joka tapauksessa kirja tuntuu nyt selvästi paremmalta kuin viimeksi. Samalla horjahtaa väitteeni, jonka mukaan on yhdentekevää, lukeeko proosaa tietokoneen näytöltä vai paperille painettuna. Siitä taas en anna periksi, että äänikirja ymmärretään usein väärin. Minusta on hienoa, että eräs perhe kuunteli sekä Välskärin kertomukset että Täällä Pohjantähden alla nauhalta, kun heillä on yli viiden tunnin automatka maalle.

Sekin oli mieluisaa, kun jotain 10 vuotta sitten pidin tapanani lukea vaimolleni iltasatuja. Sekä Seitsemän veljestä että Kunnon sotamies Svejk tuottivat suurta mielihyvää.

Tiedän, että ainakin Englannin paremmissa perheissä etenkin Dickensiä luettiin 1800-luvulla niin, että joku luki koko paksun kirjan ääneen, ja koko perhe kuunteli. Epäilen että siihen taiteelliseen tehtävään tarvittiin sisäkkö kuljettamaan teekuppeja kyökistä salonkiin.

Tuo äänikirjan piirre edellyttää, että kuullusta ei juurikaan keskustella, ainakaan oppineesti. Mainio tapa on suhtautua asiaan samalla tavoin kuin iltapalaan. Ei siitäkään keskustella jälkeenpäin. Kysymyksessä on nautinto ja ravinto, henkinen ja ruumiillinen, jos näiden välillä on ero.

Suomen ehkä paras romaanien radiossa ääneen lukija oli Tuomas Anhava. Muistan eräänkin Maila Talvion romaanin, joka oli huono, kuten Maila Talvion romaanit yleensäkin ovat, ja senkin tiesin, ettei Tuomas kestänyt henkilö-Maila Talviota edes tippoina veteen sekoitettuna. Mutta tulos oli suurenmoinen.

Ite olen suorastaan keräillyt runoja ääneen luettuina ja olen kiitollinen siitä, että runonlausunta on kuollut. No - yllättäen 1600-luvun suurenmoisen John Donnen  runojen esittäjänä loistaa Richard Burton. Siis tämä Elizabeth Taylorin mies! Olihan hän kyllä walesilainen ja hyvin kiitetty Shakespeare-näyttelijä ennen kuin haksahti Hollywoodiin. Macbethina paras on kyllä Ian McKellen, jonka esitys on YouTubessa. Ellette jaksa ja kun ette jaksa, kuunnelkaa nyt kuitenkin se lopun yksinpuhelu, soliloquy. Ladyna on muuten Judy Dench, joka oli aivan käsittämättömän hyvä näyttelijä hänkin.

Lawrence Olivier (tuliko häestä myös lordi pelkän aateloinnin lisäksi), hallitsi näyttelijän puheilmaisun esimerkillisesti, mutta hänestä puuttui se ripaus Falstaffin rehevyyttä, jota kaipaan kaikessa Shakespearessa, myös soneteissa.

Älkää surko, nix nix. Eivät englantilaisetkaan ymmärrä kunnolla Shakespearea kuultuna eivätkä yleensä edes painettuna. On se vanhaa kieltä ja ennen kaikkea niin ilmaisevaa.

Palaan Seppovaaran kirjaan piankin. Se siis aiheutti minulle ongelman, josta otan nyt selvän. Miksi se tuntuu nyt sillä tavalla hyvältä, että haluan kehua sit toisillekin, kun tekstin valmistumattomana lukiessani totesin vain, kukaties hiukan yllättyneenä, että tämä on täysimittaista tavaraa?

Tiesin luonnollisesti aikojen takaa, että kirjoittaja on kiinnostunut ulkohuuseista ja kanoista, joista kumpikaan ei sykähdytä minua. Hän on myös samalla tavoin kuin romaaninsa päähenkilö, ahkera ja antaumuksellinen mopoilija. Minä olen ajanut yhden tai kaksi kertaa mopolla enkä koskaan moottoripyörällä.

Niinpä asiantuntemukseni petti. Kun harjoittamistani ammateista luontaisin on toimittaminen eli editointi, jota muuten virkatuomarinkin työ suurimmaksi osaksi on, haksahdin.

Tietääksen isäni editoi etevästi vanhemman poikani väitöskirjan, joka oli kasvatustiedettä ja kulttuurihistoriaa, molemmat editorille aivan vieraita aloja. Itse sain suurta apua nuoremmalta pojaltani, joka luki kynän kanssa juuri kirjoittaneena, kaunokirjallisuudesta ja musiikista kiinnostuneena ylioppilaana yli 500-sivuisen professorin viran habilitaatiokirjani digitaalisen toimintaympäristön oikeudellisista ongelmista, jotka luullakseni eivät edes kiinnostaneet häntä silloin. Apu oli mainio, usein tyyppiä “sivulla 72 sanot paremmin saman asian kuin siulla 312”. Tai “tätä en ymmärrä”.

En siis aio lainata kenenkään mopoa, vaan lukea Seppovaaran Postimiehen kesän paremmin, saadakseni selvää, mitä siinä todella lukee.