Doyle I

 

Arthur Conan Doyle oli rekisteröity tomppeli. Kirjoittajana hän oli kolmannen luokan kyky. Uskokaa huviksenne. Luin ”Baskervillen koiran” taas, kirjoittaakseni eli keskittyneesti ja nopeasti. 

 

Peruste oli etenkin ilmiömaisen hyvän ja yleistajuisen Marie Tatarin ”The Classic Fairy Tale”, ensimmäinen huomaamani selvä askel sitten suomalaisten (Antti Aarnesta Satu Apoon) ja kahden amerikkalaisen folkloristin sekä selittäjistä Bruno Bettelheimin naiivin syvyyspsykologian pilaaman kirjan ”Satujen lumous. Merkitys ja arvo”, 1973 suom. 1998). Huomatkaa myös Tatarin etevä teos Andersenista, joka oli arvoituksellinen sekoitus sadomasokismia ja inhimillistä lämpöä ja luullakseni seksuaalisesti onnettomalla tavalla poikkeava.

 

Todellinen aiheeni on Laurie R. King, jonka kirjoihin Sherlock Holmesista ja tämän sankaria hyvin 30 vuotta nuoremmasta patristiikkaan ja filologiseen osaamiseen etevyytensä perustuvan apulaisen ja sitten vaimon (!) Mary Russellin toimista ja teoista olen nyt paneutunut. Niiden tapahtuma-aika on 1920-luvun Englanti, jossa Holmes oli jo vetäytynyt eläkkeelle mehiläishoitajaksi.

 

Ette pidä noista kirjoista, joista yksi näkyy suomennetun. Minulla on niitä nyt 15. Olen samaa mieltä kuin te, lukijani. Pastissien harrastaminen on yhtä häpeällistä kuin vitsilehtien lukeminen eikä tee hyvää ruuansulatukselle.

 

Itse George Orwell lahjoitti minullekin tämän oivalluksen: (rahasta huolimattomasti kirjoittanut) Dickens loi teoksia, jotka tulevat koko loppuelämänne mieleenne, elleivät kerran viikossa, useammin.

 

Suomessa Orwellin kriteerin täyttää vain ”Tuntematon sotilas”, mahdollisesti joillekin myös ”Seitsemän veljestä”. Valitettavasi nyt on niin, että ”Baskervillen koira” kuuluu samaan luokkaan, viisi tähteä ja XP tai VVSOP. Ja näin on siitä huolimatta, että tarina on todella huono ja kynänjälki parhaimmillaankin keskinkertaista.

 

Perusteluni: romaanissa tärkeintä ei ole tarina eikä se rakenne eikä kirjallis-kielellinen taso. Tärkeintä on puolitajuinen tunnelma eli juuri sama asia kuin sinfonioissa, liedeissä, muissa iskelmissä ja jazzissa. Amerikkalaisilla on hyvä sana ”mood”, joka suomennetaan käytännössä ”tunnelma” mutta tarkoittaa myös mielialaa ja lisäksi mielen sieppaamista (vertaa näytön sieppaaminen tietokonemaailmassa).

 

Elokuvissa, valokuvissa ja maalauksissa ette itsekään osaa sanoa, miksi. Omassa maailmassani hienoin taideteos on Eyckin veljesten, van Goghin ja Flémallen mestarin (sekä kaikkien taidehistorian cumuun kuuluvien teosten) näkemisen ja tarkastelun jälkeen Kauhavalla puupäässä vessan seinällä ollut painokuva intiaanista, koska se oli äitini näköinen. Ainakin tukka oli samanlainen. Hyvä kakkonen oli Gallen-Kallelan luonnos Väinämöisen venematkan kuvitukseksi, koska painokuva oli eteisen seinällä ja isä lauloi sitä laulua, yleensä ensimmäistä tenoria, vaikka olikin toinen tenori kunnes vaipui bassoksi. Hyvä kolmonen on Rudolf Koivun kynäpiirros pojasta ja kelkasta. Kirja oli se vihreä mielikirjani 40-luvulta, Rudolf Koivu.

 

Laurie R. King on muuten ihanan hyvä eli siis tarvittaessa myös hidas kertoja, tekee kotiläksynsä oivallisesti, itse uskontotieteilijä ja selvittänyt ihmeen hyvin Holmesin ja Maryn insestisen makuisen eli vastenmielisyyttä herättävän suhteen.

 

Ja Sherlock tarkoittaa alkujaan vaaleakutrista (OE eli vanha englanti) ja Mycroft on tietynlainen vetinen paikka.

 

Ja Doylen mollaaminen johtuu siitä, että hän munasi itsensä 20- ja 30-luvulla useita kertoja uskomalla spiritismiin sen karkeimmassa muodossa ja ilmoittautumalla sen vankaksi tukijaksi. Houdinin kanssa hän lopulta riitautui, kun ei uskonut Houdinin omaa sitkeää vakuuttelua, että hän oli vain hyvin harjoitellut temppujen tekijä vailla mitään ns. paranormaaleja kykyjä.

 

Vitsi sinänsä ja erittäin hyvä hankinta on Sherlock Holmesin kolme uutta The New Annotated Sherlock Holmes-nidettä. Britti ei kaihda käyttämästä koko elämäänsä turhuuteen. Kaikki Holmes-kertomukset on varustettu alaviittauksin ja perusteellisin lähdetiedoin. ”Holmesiana” on sangen laaja alue, mutta tähän on koottu toisarvoisten mainintojen lisäksi runsaasti tietoa, joka tukee esimerkiksi sitä päätelmää, että Dartmoorin nummi, josta Doyle ei kirjoittaessaan paljon tiennyt, oli juuri se seikka, johon tarinan suuruus perustuu: epämiellyttäviä graniitin ja huonojen puiden täplittämiä kukkuloita, pettäviä soita, sumuja, synkeyttä, kosteutta, kaamea vankila (oikea), menhiirejä eli esihistoriallisia kiviä todella paljon, kivikautisia (oikeastaan pronssikautisia) asumuksia, muinaishautoja, se koira – ja kaikki tämä jo 1890-luvulla Englannin kaakkoiskulmassa järjellisen lähellä ihanaa Lontoota… [jatkuu…]