Soolo

Klassisen musiikin maailmalla saattaa olla yksityinen hautausmaa, jonka muurien sisäpuolelle vihkimättömillä ei ole tulemista, ei elävinä eikä kuolleina.

On lopultakin vaivatonta pysytellä selvillä siitä, mitä mieltä kuuluu olla. Alue on siitä erikoinen, että säveltäjiä on alle sata ja kullakin ”merkittäviä teoksia” noin kymmenen. Muissa taiteissa pääsee tuskin näin vähällä.

Me Bach-riippuvaiset olemme erikoisen kiinnostuneita levytyksistä. Tässä muistutamme Liedien harrastajia.

Minulle raukalla käy rannattomilla aavoilla niin usein huonosti. Saatuani sysäyksen uusista Dostojevski-suomenoksista, jotka ovat valtavan hyviä, jouduin ihan asiallisista syistä selvittämään muutamaa Napoleonin sotiin liittyvää seikkaa. Ennen pitkää olin uppoutunut Tolstoin ”Sotaan ja rauhaan”, jonka olen nöyrästi joskus nuorempana lukenut. Vaikka Hollon suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa tajuan nyt, että tätä teosta en ole koskaan lukenut. Mauden englanninnos tuntuu hyvältä. Sitä asiaa en tietenkään osaa arvioida, mutta olen törmännyt aika moniin klassikkokäännöksiin, joista kaikkia kiitettyjäkään ei ole iljennyt lukea. Niistä puuttuu elämä.

Olen jyrkänlaisesti sitä mieltä, että vaikka Tolstoin teoksesta on uusi, kiitetty televisiosarja ja suuresti kiitettyjä elokuvia, kuten Bondartshukin, mikään ei idä. Testini on yksinkertainen. Jos alan nähdä unta lukemastani, teos on kirjaimellisesti jättänyt jäljen (kytkennän).

Jokainen hupsu tietää, että Bachin sooloviulusonaatitja partitat ovat kaiken musiikin alppihuippuja. Sangen laajasti on tiedossa sekin, että  sen jälkeen kun Jasha Heifetz oli tuottanut ihmeeksemme RCA:n edelleen riittävän nykyaikaiselta kuulostavan levytyksensä koko satsista, muut viulistit kusivat viuluunsa.

Heifetzia tosin kuuluu naureskella esimerkiksi Sibeliuksen tulkinnastaan, joka kieltämättä on eräänlaista aitajuoksua. Kun Oleg Kagan kuoli niin nuorena, kiistattomia mestareita ei taida olla. Rachel Podger on hyvä, ja on syytä ollakin.

Oman makuni rajoittuneisuus ilmenee siinäkin, että en ole lainkaan mieltynyt Mullovaan, joka on levyttänyt Bachit. Minulle tulee  hänen soitostaan mieleen Ähtärin eläinpuisto.  

Radiossa asiantunteva toimittaja otti joulun alla haukuskellakseen Christian Tetzleffiä siinä määrin että kiinnostuin. – Kaikki mainitsemani löytyvät Spotifystä ja levyjäkin saa.

Tetzleff on mielestäni paras vielä elävistä. Palaan kielikuvaani vuorenhuipusta. Itsekin tunturien valokuvaamista kauan ja katerasti yrittäneenä tiedän, että tulos on valosta, vuodenajasta, säästä ja monesta muusta asiasta kiinni, ja tuttukin huippu sekä näyttää että tuntuu joka kerta erilaiselta. Kun kävelee kuvauspaikaltaan pari sataa metriä, tunturi on muuttunut. Viistosta tai takaa sitä ei edes tunne. Bachin sooloviuluteoksissa on sama ongelma. Väittäisin että siksi Tetzleffin tunteellisuudessaan sekä rytmisesti että  muutenkin kuriton tulkinta, jossa on myös virheitä ja epätarkkuuksia, on nyt paras.