Atleettien temput

Kuvassa (Wikipedia, fr.) Jean Bouin voittaa hopeaa Tukholman olympialaisissa 1912. Aika alitti maailmanennätyksen. Tekstissä mainitaan, että mitä niukimmin juoksun voitti Hannes Kolehmainen. Bouin kaatui 1914 sodassa, Kolehmaisen ympärille rakennettiin osittain väkisin tarina Valkoisen Suomen urheilusankarista. Brändistä oli hyötyä etenkin hänen veljilleen, jotka juoksivat silloin suosittuun tapaan rahapalkinnoista Amerikassa.

Ehkä mielleyhtymä liittyy Roger Bannisterin kuolemaan. Muistan sen haamumailin eli 4 minuutin alituksen. Mieleen on jäänyt myös toiseksi tuon rajan alittanut, John Landy, joka aloitti australialaisten ja Uuden Seelannin urheilijoiden hurjan perinteen kestävyysjuoksuissa.

Varmaan sata vuotta toisteltiin, ettei urheilulla ja politiikalla ole eikä saa olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Se ei ole totta. Kansallisen mainostamisen aloitti Suomi juuri Tukholmassa. Kolehmaisen kumppaneina kilpailivat etenkin heittäjät. Muistelen kuulleeni että Taipale oli Amerikkassa juristi. Wikipedia sanoo lystikkäästi, että hän oli ”ammatiltaan liikemies ja varatuomari”. Varatuomari ei ole ammatti, vaan titteli ja siitä erikoinen, että sen saadakseen joutuu tekemään tosi paljon töitä, auskultoimaan. Siis samaa kuin lehtori, sikäli kuin titteli on tuollaisenaan käytössä. Yliopistonlehtori puolestaan on virka.

Mielleyhtymä liittyy myös television kuvavälähdykseen Vasaloppetista eli Vasa-hiihdosta. Näky on samalla tavalla hurja kuin suunnistuksen Jukolan viestin lähtö. Pitäisi katsoa jostain, paljonko niitä 90 kilometriä loppuun hiihtäneitä oli tänä vuonna. Valokuva vasaloppet.se kertoo paljon. Hiihtotapahtumana se taitaa olla maailman suurin, kun taas ehkä Norjan Holmenkollen voisi esittäytyä vanhimmaksi yhä jatkuvaksi (1884). Meillä Salpaussselän kisat alkoivat 1923. Muistelen M. Jukolan kirjoittaneen, että voittajakaksikko teki tulet ja keitti kahvit matkalla. Tapani Niku ja Anders Collin?

Mutta Tukholman olympialaisissa suomalaiset kieltäytyivät marssimasta laillisen Venäjän lipun perässä, ja urheilupaitakin vaikuttaa jotenkin kummalliselta. Ja hymyilevä Hannes juoksi Suomen maailmankartalle, jolla se on edelleen.

Suojeluskuntien lisäksi työläisillä oli oman kilpailunsa ja järjestönsä. Helsingin Jyryn joukkue kuuluu kunnostautuneen taistelutoimissa 1918. Ja ainakin IFK:t (idrottsföreningen Kamraterna) ovat vanhaa perua, HIFK vuodelta 1898.

Normaalihistorian mukaan Hitler ja natsit tekivät Berliinin olympialaisista propagandatilaisuuden, ja Riefenstahlin filmin nähnyt ei voi muuta kuin yhtyä. Tosin Jesse Owens sotki suunnitelmia, koska suomalaisetkin tiesivät, ettei neekereistä ole oikeasti mihinkään. Vielä 50-luvulla ”tiedettiin”, ettei värillisistä ole ainakaan kestävyysjuoksuun. Suomalaisten voitot hyväksyttiin, vaikka olimmekin mongoleja silloisen ajattelutavan mukaan. Tarkemmin ajatellen kymppitonnin mitalikolmikko ei kyllä ollutkaan mikään kaunistus.

Olympialaiset liiketoimena kehitettiin Yhdysvalloissa, ja reaalisosialismin oloissa kaikki kilpaurheilu oli tarkoitettu korostamaan sosialismin suurenmoisuutta.

Mutta kyllä suurimman hyödyn urheilusta taisi ottaa Suomi 1952. Yleisesti ottaen Suomea ei juuri tunnettu eikä Helsinkiä varsinkaan. Olympialaiset oli poliittinen mielenosoitus, jolla sanottiin, että me olemme olemassa ja tänne tohtii tulla. Olihan paikkoja rakennettu tunnetusta syystä Tokiosta Helsinkiin siirrettyihin ja sitten peruutettuihin 1940 kisoihin.