Miksi Sebald

Miksi Sebald

Että ei ole muuta vaivan arvoista syytä kirjoittaa kuin kohdata pelottomasti kaksi asiaa, muistot ja omat tunteet, joita ne muistot herättävät.
Romaani eli tässä tapauksessa ketju runoelmia on ainoa keino tavoittaa ne tunteet ja muistot, ja kun kirja on kirjoitettu, rakennelma on valmis ja liikkuva. Vaikka sen osat olisivat muualta tuttuja ja suorastaan koetuista malleista piirrettyjä, kokonaisuutta ei ollut olemassa. Se on siinä merkityksessä, jossa matemaatikot käyttävät tuota sanaa, kompleksinen eli lisäksi emergentti eli se ei ole osiensa summa eikä sen kokonaisuutta voi palauttaa sen osiin.
Tämä kuulostaa komealta ja ehkä tarkoitus on torjua lukijoita, joilla on tapana ymmärtää liian nopeasti väärin.
Säätila on emergentti ja kompleksinen. Tiedämme jokseenkin kaiken säähän vaikuttavista seikoista. Napa-alueen huippuvirtaukset yhtyneinä maapallon pyörimisliikkeeseen vaikuttavat paljon ja tietenkin maapallon akselin vinous ja kulloinenkin etäisyys auringostamme. Pyörremyrskyjen ja hirmumyrskyjen ilmenemisen ehdot ovat aivan selviä, mutta niitä ei pysty laskemaan ennakolta.
Väri on kummallinen ilmiö. Atomi ja sen hiukkaset eivät voi olla minkään värisiä, koska ne ovat pienempiä kuin valon kaikki aallonpituudet. Molekyylitasolla valo alkaa imeytyä ja heijastua niin että lopulta hämmästykseksemme näemme punaista tai sinistä, milloin emme näe vihreää.
Mutta vaikuttavia seikkoja on niin paljon ja niiden annostelu vaikuttaa niin paljon, että emme todella tiedä, tuleeko ylihuomenna sade vai pouta.
Tiede selvittää kompleksisia ilmiöitä ja yrittää löytää yksinkertaisia selityksiä. Taivaankappaleet näyttävät kulkevat sikin sokin, mutta niiden liikkeille on löydetty monta selitystä. Eräät niistä ovat aivan riittävän oikeita. Insinöörit rakentavat yksinkertaisia käyttöliittymiä, joita käyttäen kompleksinen järjestelmä voidaan käynnistää.

Kompleksisin tuntemistamme ilmiöistä on romaani. Ehkä se voisi olla runo, mutta runous on ollut niin kauan nuorten ihmisten näyttäytymistä vanhalle maailmalle. Vasta romaani on kuvittelua, kokeilua, mallinamista.
Tämä, Sebald, on hyvän ja epäonnistuneen kirjoituksen ero. Tiesit sen.
Olen kirjoittanut päivänkohtaisia kirjoituksia, kirjallisuutta ja tiedettä. Tieteellisyydestä ei ole kyllä tullut paljon mitään.
Ero on mielestäni hyvin selvä ja kirkas. Tiedemies tutkii ja selvittää ymmärtääkseen, ja kun hän on ymmärtänyt tai luulee ymmärtäneensä, hän laatii artikkelin, jossa hän kertoo, mitä hän on ymmärtänyt.
Kirjailija kirjoittaa ymmärtääkseen. Hän ei voi ymmärtää, ellei kirjoita. Häntä askarruttavia asioita ei ole olemassa ennen kuin ne ovat kirjoituksena, ja kirjallisuus on suuri sosiaalinen voima, koska monissa tapauksissa toisetkin voivat saada käsityksen kirjoittajan pyrkimyksistä.
Tiedemies kirjoittaa tiedosta, kirjailija ei. Tiedemies kirjoittaa varmuudesta, kirjailija epävarmuudesta. Tiedemies etenee kohti varmuuden eli jokseenkin todennäköisesti toimivaa sääntöjen maailmaa. Kirjailija etenee kohti epävarmuutta ja on koko ajan vaarassa pudota oman mielensä kaivoon, jossa ei ehkä ole vettä.
Jälkimaailma on julma ja propagandistinen. Siksi se toimii tuomarina. Tieteen saavutuksista ei jää niin paljon jäljelle. Vähän väliä saavutukset romahtavat kuin lankkuaita, ja sitten ne eivät kelpaa edes sytykkeiksi.
Romaanin aloitti Rabelais ja viisikymmentä vuotta hänen jälkeensä Cervantes, ja hänen aikalaisensa oli kuvittelun, kokeilun, näyttelemisen, teeskentelyn, mallintamisen ja ristiriitaisten mahdollisuuksien yhtaikaisen läsnäolon mestari Shakespeare.
Heidän teoksensa eivät ole kuolleet mihinkään. Ne herättävät vastalauseita tänäkin päivänä ja niiden ero verrattuna kehitelmiin, kuten Proustin kuvitelmien maailmaan ja Joycen tämän hetken toiminnan maailmaan ei ole suuri.
Kirjailijat kirjoittavat myös aikakausia ja ajatuksia valmiiksi niin ettei niihin ole sen jälkeen paljon lisäämistä. Siksi Dickens ja Balzac kirjoittivat rajoittavan kaupungin ja Flaubert ahdistavan arkipäivän ja sen vuoksi Dostojevski ja Tshehov menivät näennäisesti vähällä vaivalla syvemmälle mieleen kuin me pääsemme nyt parhailla lääkeaineilla.
Tiede on puhumisen aluetta eli suun valtakuntaa. Siitä on huonontuneita muotoja niin kuin oikeustiede ja osa jumaluusoppia. Kirjallisuus on korvan valakuntaa. Se ei ole kieltä, koska korvassa ei ole kieltä, vaan luita ja kalvoja. Kirjallisuus on ylivertainen kyky kuunnella sellaista, mikä on vaivoin kuultavissa, ja myös nähdä sellaista, mikä erottuu vain himmeänä, kuin kuvastimessa.