Hämeenlinnassa siis oli kadut täynnä kansaa ja kalua ja siellä soitin haitaria, vanha äijä, Elämää juoksuhaudoissa ja Äänisen aaltoja, eikä haitarikaan ollut uusi. Kulmalla armeijan rekisterilaatoissa oleva iso kuhmuinen auto ei päässyt eteenpäin eikä kohta myöskään taaksepäin. Siitä autosta meinaan nousi upseeri, ykköspuvussa, ja tunsin minä heti ja näin sinne portaille asti muitten kunniamerkkinauhojen joukossa Ristin. Kävelin puujalkani kanssa kohti ja soitin ”Niin monta minä lempinyt olen” ja tyrkytin lätsää ja kysyin kaljarahaa veteraanille. Se sanoi ”Perkele, Kylliäinen, muistatko kun ammuttiin perunakellarin katolta komentopaikalla Nimettömän talon luona?” Minä sanoin että olen pidätellyt rynnäkköä yksin pikakiväärillä kolmekymmentäkuusi kertaa, mutta enää ei onnistuisi, kun on tuo näkö mennyt huonoksi. ”Perkele, vieläkö viina maistuu?” Niin se kysyi, ja kohta oltiin Hämeenlinnan upseerikerholla, vaikka ensin ne vähän katseli. Mutta eihän tälle sielläkään kukaan mahtanut mitään niin kuin ei muuallakaan, eikä ennen eikä jälkeen. Sitä minä vain että
elämä ja tuuri ja käsi ja jalka menee ja ainoa joka muistaa on poliisi mutta herrat ne maata varjelkoon, Herra varjelkoon, se on ponsi virressäin, sanat muut jos vaihteleekin..
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti