Kuolemisen kulttuuri

Kuolemisen kulttuurihistoria
Jukka Kemppinen
Joensuu 24.9.2005

Lehdetkin kysyvät, miksi väkivalta ja seksi kiinnostavat ihmisiä niin kauheasti. En tiedä. Lähes kaikilla ihmisillä on käyttökelpoiset välineet seksin harjoittamiseen. Kuolema on binaarilogiikkaa totteleva tosiasia. Joko ihminen on elävä tai kuollut ja kaikkien ykkönen vaihtuu jossain vaiheessa nollaksi. Virta lakkaa kulkemasta. Ihminen lakkaa pelittämästä. Aika harva ajattelee, että mahdollinen tuonpuoleinen elämä olisi elämää missään meille nyt kokemamme pohjalla käsitettävässä muodossa. Monet ovat sitä mieltä, että koko asia on turhaa puhetta. Pascal silti sanoi, että on siinä se, että ne, jotka eivät usko tuonpuoleiseen, eivät saa koskaan tietää olleensa oikeassa, ja ne jotka uskovat, eivät koskaan saa nähdä olleensa väärässä. Itävaltalainen Karl Kraus kyllä kehitti aikoinaan fantasian, jonka mukaan tuonpuoleinen elämä on olemassa mutta Jumalaa ei. Se on ikävä ajatus.
Kuoleman eli oman väistämättömän kuoleman historiaa on tutkittu vakavassa mielessä parikymmentä vuotta. Uranuurtaja oli ranskalainen Philippe Ariès, jonka kirja on tunnettu myös englanniksi käännettynä, ”The hour of our death”. Toiset kuten Michel Vovelle ovat jatkaneet samasta aiheesta – ”Kuolema länsimaissa”.
Merkittävä tutkimustulos on helppo uskoa vaistonvaraisesti. Yleensä eurooppalaiset nimittäin eivät ole tehneet omasta kuolemastaan kauhean suurta numeroa. Tavallisimmin ihmiset ovat kuolleet sävyisästi, kukin ajallaan ja kohtaloaan vastaan koputtamatta. Joukossamme on nytkin ihmisiä, jotka muistavat omiin hautajaisiinsa pullat ja pikkuleivät leiponeita mummoja. Minä muistan. Vanhojen ihmisten keskuudessa ei ole ollut harvinaista kohdata loppuun kulumisen tuntoja ja täysin sävyisää kuoleman odotusta.
Mutta sitten kuolema villiintyy epidemiaksi. Hyvin kuuluisa vaihe oli 1300-luvun Musta surma. Ääriliikkeet, kuten hurskaat itsensä ruoskijat ja parannuksen tekijöiden kulkueet yleistyivät jo ennen kuin rutto riehaantui. Kukaan ei ole aivan varma, mikä oli syy ja mikä seuraus. Toinen samanlainen vaihe oli 1600-luvun barokin kuolemasta haltioituminen, joka näkyy myös ajan virsirunoudessa – esimerkiksi Bachin passioiden ja kantaattien teksteissä. Kolmas oli Saksan romantiikan itsemurha-aalto ja laajalle levinnyt ajatus elämän arvottomuudesta ja arvaamattomuudesta. Neljäs, pohjaltaan hiukan salaperäinen asia oli vuoden 1918 influenssa, ”espanjantauti”, joka tappoi enemmän ihmisiä kuin sota. Asiaa Suomessa tutkinut ja selvittänyt akateemikko Eino Jutikkala (”Kuolemalla on aina syynsä”) esittää syyn ja seurauksen sokkelon etevästi.
Sitten tullaan vaikeisiin kysymyksiin. Miten ensimmäisen ja toisen maailmansodan valtava ihmishenkien tuhlaaminen ja siihen liittyvä Mao Zedongin silmitön joukkomurhaaminen liittyvät näihin asioihin vai liittyvätkö ne lainkaan?
Itä-Euroopassa ja siis myös Suomessa miehet menettivät rintamalla vietetyt vuodet elämänsä pituudesta. Vielä vähän aikaa sitten suomalaisen miehen elinodotus oli kuusi vuotta vähemmän kuin vertailukelpoisissa Euroopan maissa.
Sota ja kovat koettelemukset tappavat siis myös jälkeen päin. Toiselta puolen kulkutaudit ovat kummallisia. Menneisyyden sodissa ne surmasivat monin verroin enemmän ihmisiä kuin aseet. Suomen rintamilla toisen maailmansodan aikaan terveydentila oli käsittämättömän hyvä. Räkätauti ja talvisota eivät kuulu mielikuvissa yhteen; se johtuu osittain siitä, että rintamalla vilustuttiin kumman vähän.
Kuolema ja seksuaalisuus liittyvät yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Tämä on minun käsitykseni ja se tukeutuu osittain ”kuolemankulttuureihin”, joissa haudantakaisuus on ollut erikoisen vahvasti läsnä, kuten muinaisessa Egyptissä eri aikoina, tai ihmisten tappaminen on ollut tavattoman suosittua, kuten mayojen maailmassa.
Tämä näennäisesti uusmarxilainen kanta liittyy runolliseen ajatukseeni: kuolema ja seksi ovat ne kaksi asiaa, jotka eivät tottele rahaa eivätkä yhteisöllistä ylivaltaa. Surkein rahjus voi sivaltaa sankarilta pään poikki. Historiallisiin suurtöihin yltänyt kuningas – Kustaa II Aadolf tai Kaarle XII, saattaa saada kesken kaiken kuulan kalloonsa tai miekasta päähänsä, ja se on siinä.
Seksuaalisuus on köyhän ainoa ilo, ja rasistiset legendat sisältävät runsaasti aineksia, joiden perusteella sopii epäillä, että herrakansat ovat epäilleet ”huonompien” saavan kohtuuttomasti mielihyvää harrasteestaan. Puheet ”elimellisyydestä” ovat ehkä osuvia. Eläimet ovat usein tässä asiassa parempia kuin ihmiset.
Lisäksi kuolema ja seksuaalisuus liittyvät toisiinsa tavoilla, joista Freud ei osannut nähdä untakaan.
Viihteen aihevalintoja ei tosiaan tarvitse ihmetellä. Tutun perinteen esimerkiksi nostan pohjalaiset tappelulaulut. Ne korostavat elämän kertakaikkisuutta.