Työtä päivää

 

Luen yllättäen uudelleen Juhani Seppovaaran kirjaa “Postimiehen kesä”. Luin sen viimeistelyvaiheessa noin vuosi sitten, ja keskustelimme siitä paljonkin. 

Varoitus: en periaatteessa tee tällaista.Koska kiitettykin nykykirjalisuus jättää minut melkein ainan väljähtäneeksi, päättelen että syy on minussa. Siksi neuvojani ei kannata uskoa eikä huomautuksiani kuunnella.

Tässä on kuitenkin hyvin tuttu mies, joka on rakentanut tarinalleen ympäristön ja ottanut jopa nimiä tästä lähistöltä. Päähenkilö esimerkiksi asuu Jorvaksessa ja tulee tänne L-sähköjunalla. Kun kysymyksessä on harkiten rakennettu fiktio, juonen kannalta merkittävää maanomistajaa, jolla on ylimääräinen mökki ja vastenmielisyys omia aikojaan kuolevia taloja kohtaan, ei ole olemassa. Puhe ei ole is avainromaanista.

Joka tapauksessa kirja tuntuu nyt selvästi paremmalta kuin viimeksi. Samalla horjahtaa väitteeni, jonka mukaan on yhdentekevää, lukeeko proosaa tietokoneen näytöltä vai paperille painettuna. Siitä taas en anna periksi, että äänikirja ymmärretään usein väärin. Minusta on hienoa, että eräs perhe kuunteli sekä Välskärin kertomukset että Täällä Pohjantähden alla nauhalta, kun heillä on yli viiden tunnin automatka maalle.

Sekin oli mieluisaa, kun jotain 10 vuotta sitten pidin tapanani lukea vaimolleni iltasatuja. Sekä Seitsemän veljestä että Kunnon sotamies Svejk tuottivat suurta mielihyvää.

Tiedän, että ainakin Englannin paremmissa perheissä etenkin Dickensiä luettiin 1800-luvulla niin, että joku luki koko paksun kirjan ääneen, ja koko perhe kuunteli. Epäilen että siihen taiteelliseen tehtävään tarvittiin sisäkkö kuljettamaan teekuppeja kyökistä salonkiin.

Tuo äänikirjan piirre edellyttää, että kuullusta ei juurikaan keskustella, ainakaan oppineesti. Mainio tapa on suhtautua asiaan samalla tavoin kuin iltapalaan. Ei siitäkään keskustella jälkeenpäin. Kysymyksessä on nautinto ja ravinto, henkinen ja ruumiillinen, jos näiden välillä on ero.

Suomen ehkä paras romaanien radiossa ääneen lukija oli Tuomas Anhava. Muistan eräänkin Maila Talvion romaanin, joka oli huono, kuten Maila Talvion romaanit yleensäkin ovat, ja senkin tiesin, ettei Tuomas kestänyt henkilö-Maila Talviota edes tippoina veteen sekoitettuna. Mutta tulos oli suurenmoinen.

Ite olen suorastaan keräillyt runoja ääneen luettuina ja olen kiitollinen siitä, että runonlausunta on kuollut. No - yllättäen 1600-luvun suurenmoisen John Donnen  runojen esittäjänä loistaa Richard Burton. Siis tämä Elizabeth Taylorin mies! Olihan hän kyllä walesilainen ja hyvin kiitetty Shakespeare-näyttelijä ennen kuin haksahti Hollywoodiin. Macbethina paras on kyllä Ian McKellen, jonka esitys on YouTubessa. Ellette jaksa ja kun ette jaksa, kuunnelkaa nyt kuitenkin se lopun yksinpuhelu, soliloquy. Ladyna on muuten Judy Dench, joka oli aivan käsittämättömän hyvä näyttelijä hänkin.

Lawrence Olivier (tuliko häestä myös lordi pelkän aateloinnin lisäksi), hallitsi näyttelijän puheilmaisun esimerkillisesti, mutta hänestä puuttui se ripaus Falstaffin rehevyyttä, jota kaipaan kaikessa Shakespearessa, myös soneteissa.

Älkää surko, nix nix. Eivät englantilaisetkaan ymmärrä kunnolla Shakespearea kuultuna eivätkä yleensä edes painettuna. On se vanhaa kieltä ja ennen kaikkea niin ilmaisevaa.

Palaan Seppovaaran kirjaan piankin. Se siis aiheutti minulle ongelman, josta otan nyt selvän. Miksi se tuntuu nyt sillä tavalla hyvältä, että haluan kehua sit toisillekin, kun tekstin valmistumattomana lukiessani totesin vain, kukaties hiukan yllättyneenä, että tämä on täysimittaista tavaraa?

Tiesin luonnollisesti aikojen takaa, että kirjoittaja on kiinnostunut ulkohuuseista ja kanoista, joista kumpikaan ei sykähdytä minua. Hän on myös samalla tavoin kuin romaaninsa päähenkilö, ahkera ja antaumuksellinen mopoilija. Minä olen ajanut yhden tai kaksi kertaa mopolla enkä koskaan moottoripyörällä.

Niinpä asiantuntemukseni petti. Kun harjoittamistani ammateista luontaisin on toimittaminen eli editointi, jota muuten virkatuomarinkin työ suurimmaksi osaksi on, haksahdin.

Tietääksen isäni editoi etevästi vanhemman poikani väitöskirjan, joka oli kasvatustiedettä ja kulttuurihistoriaa, molemmat editorille aivan vieraita aloja. Itse sain suurta apua nuoremmalta pojaltani, joka luki kynän kanssa juuri kirjoittaneena, kaunokirjallisuudesta ja musiikista kiinnostuneena ylioppilaana yli 500-sivuisen professorin viran habilitaatiokirjani digitaalisen toimintaympäristön oikeudellisista ongelmista, jotka luullakseni eivät edes kiinnostaneet häntä silloin. Apu oli mainio, usein tyyppiä “sivulla 72 sanot paremmin saman asian kuin siulla 312”. Tai “tätä en ymmärrä”.

En siis aio lainata kenenkään mopoa, vaan lukea Seppovaaran Postimiehen kesän paremmin, saadakseni selvää, mitä siinä todella lukee.