Henkseli

 

Eräästä Talvisodassa kaatuneesta ei jäänyt kuin henkselin lukko. Se löytyi, kun Vuoksen varren taistelupaikkoja käytiin suurella huolella läpi runsaat 50 vuotta tuostakin tapahtumasta. Nyt hämmästyttävästi kehittyneellä tutkimuksella löytöpaikan maa-aineksesta löytyi molekyylitason ainesta niin että kun tuossa tilanteessa henkilöstä oli perusteltuja arvioita, löytöä päästiin vertaamaan jälkipolven näytteisiin, ja lopulta kirjoista poistui yksi taistelukentälle kadonnut lisää.

Raitismielinen lukija ajattelee, ettei asialla ole mitään merkitystä. Ehkä 93 prosenttia kaikkina aikoina syntyneistä ihmisistä (homo sapiens) on kuollut, ja meille 7 prosentille nyt elävistä käy samalla tavalla.

On sellainenkin mielenkiintoinen ajatusrakenne, että ihminen oli parhaimmillaan ja kehittyneimmillään noin 40 000 vuotta sitten, ja sen jälkeen kaikki on ollut lievää alamäkeä. Tuossa ajatuskuviossa ei ole mukana se niin ikään huomattava ja merkittävässä määrin niin sanottuihin tosiasioihin perustuva ajatus, että runsaat 200 vuotta sitten alkanut teollinen vallankumous oli koko planeettaakin ajatellen suuronnettomuus ja tuhon siemen.

Luonnon ystävissä on Darwinin väärin käsittäneen Spencerin hengenheimolaisia, joiden käsityksen mukaan vahvempi alistaa ja syö heikomman, sekä vilkasmielisen Rousseaun hengessä toimivia, joiden mielestä luonto, etenkin “villi luonto” on jalo ja ihminen etenkin nykyisellään valitettava romahdus tämän pohjimmaisen sopusoinnun maailmassa.

Minua miellyttää ajatus, että esimerkiksi itse olen pieni epäpuhtaus maailmassa ja maailmankaikkeus puolestaan on ominaisuuksiltaan jokseenkin tuntematon moniulotteisen informaatiokentän aiheuttama tilapäisilmiö.  Välillä muistutan itseäni ymmärtämisen ansasta palauttaalla mieleen kerran kirjoittamani tekstin alun. “Olipa kerran ihmnen, jota ei ollut olemassa.”

Eräs ystäväni alkoi opiskella eläkkeelle siirtyessään kiinaa. Se on huomattavan vaikeaa. Hän on kuitenkin kääntänyt alkukielestä satoja sivuja teoksesta “Kolme kuningaskuntaa”, jossa kuvaillaan osittain yksityiskohtaisesti, osittain hyvinkin ylimalkaisesti Kiinan ajanjakso noin vuosina 100 - 300 jälkeen meidän ajanlaskumme alun. Jakso oli sielläkin aivan epätavallisen väkivaltainen taukoamattomien sotien kausi. Noin 500 vuotta sen jälkeen olivat T’ang ja Sung, jolloin muuan muassa taide ja mahdollisesti filosofia kohosivat toistaiseksi ylittämättömälle tasolle.

Arvostan suuresti sitä, että käsillä olisi muutakin kuin etenkin Yhdysvalloissa ajoittain muodissa olevat klassikot, siis Kungfutse tai Sun Tzu. Tämän kuningaskuntahomman Arthur Waleyn lyhennelmän jälkeen luotettavaksi kiitetty englanninnos on runsaat 2 000 sivua. Löytyy kaupasta. Ja Waleyltä yllytän lukemaan runokäännöket sekä matkasta etelään kertovan Apinakuninkaan (Monkey king). Hän oli kirjailija, kuten kääntäjän kuuluu ollakaan.

Itse olen ottanut esiin Kindle-kirjani,  Nikos Kazantzakisin Odysseian englanninnoksen. Se ilmestyi alkukielellä eli kuulemma omaperäisesti kehitellyllä nykykreikan kielellä 1938. Esimerkiksi Amazonista löytyvä englanninnos “Odyssey. A Modern Sequel” on erinomainen.

Odysseus siis palaa matkoiltaan kotiin Ithakaan eikä viihdy. Hän lähtee tas matkoille ja tapaa niillä hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa Buddhan ja Jeesuksen, ja käy syvällisiä keskusteluja.

Kazantzakis oli Suomessakin muotia Zorbas-romaanin takia, ja meillä on kielellämme hiukka aikalaisrunoutta, jossa Kavafis ja Seferis ovat suuria nimiä.

Hän oli erittäin lukenut ja laajasti matkustellut ihminen. Nuorena hän innostui kahdesta eurooppalaisesta, joista kumpikaan ei ole ollut meillä muotia - tai ehkä Nietzsche oli. Se toinen oli muun muassa Marcel Proustin innoittaja Henri Bergson, jonka asema oli Ranskassa hyvin korkea ja hyvin suosittu. Hänen ajatuksensa “elämänvoimasta” (elan vital) upposi etekin ranskalaisiin. Sitten hänet unohdettiin niin täysin. Hänen keskeiset ajatuksensa löytää 1920-luvulla suomennetusta kirjasta “Henkinen tarmo”.

En ole tavannut koskaan tai ainakaan 50 vuoteen oikeastaan ketään, joka sekä tuntisi tämän nobelistin nimen että osaisi tuhahtaa “aikansa muotifilosofi”.

En tunne hänen ajatteluaan sen enempää kuin melkein aikalaisen Eino Kailan. En aio myöskään tutustu. Mutta Proust on minulle tärkeä. Hänen suurromaanissaan Bergson on keskeinen. Muisti ei ole tutkittavissa eikä tekemisissä järjen kanssa. Kysymyksessä on intuitio.

Hieno ajatus. Ihminen voi aavistaa menneisyyden, jopa niin, että (ehkä keinotekoisen) muistikuvan laukaisee jokin ulkoinen seikka.

Madeleine-keksejä saa muuten nykyisin Suomessakin kaupasta. Samoin Proustia. Suosittelen molempia.