En muista kuulleeni Ernest Hemingwaysta vuosikymmeniin. Mitäpä hänestä. Kova poika kirjoittamaan, nobelisti, hankala henkilö, oli seuraa tai ei. Ymmärsi ampua itsensä.
“Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä” on hiukan työläs löytää, mutta suomennoskirjassa “Kilimandzaron lumet” se on. Havaitsen että asiantuntevat ja asiaa tuntemattomat kriitikot ovat olleet tästä novellista eri mieltä, kun taas esimerkiksi romaani “Kenelle kellot soivat” on kerännyt jokseenkin yksimielistä kiitosta.
Yllättäen poliittisiakaan säröääniä ei juuri ole. Kirja ilmestyi Espanjan sisällissodan juuri päätyttyä. Niin ikään itse mukana ollut George Orwell sai lisää vasemmistolaisen leimaa, kun hänkin kuvasi tilanteita tasavaltalaisten eli Francon vastustajien suunnasta.
Hiljan luin, miten paljon vaivaa sotakirjeenvaihtajana sekaan ängenneestä Hemingwaysta oli Pariisin valtauksessa 1944, joka oli kaikkiaankin hyvin sotkuinen tapaus.
Perun juhlallisesti puheeni. Olen sanonut aika usein, että kyllä englanninkielistä proosaa on kaikki aihe opetella lukemaan. Välillä ihmettelen, ettei monikaan englantia hyvin osaava tee sitä. Ja ole neuvonut harjoittelemaan lukemalla esimerkiksi juuri Hemingwayta, “koska se on helppoa kieltä”.
Kaikenlaisia typeryyksiä sitä tulee ladelleeksi.
Monella on luulo, että keskeinen englanninkielinen kirjallisuus on suomennettu. Erehdys.
Teksti, joka on eri asia kuultuna kuin luettuna, muistuttaa metsää. Lehdillä ja rungoilla on väliä ja niitä erottavat välimatkat. Lukemisen tuloksenan on sokereita ja happea. Ellet käsitä, taidat olla skorpioni.
Francis Macomber tuo peliin ominaisuuden, jota sanotaan vanhaaa dramaturgiaksi. Jopa opettajat toistavat, että dramaturgia on eräänlainen huvipuisto, jossa mennään hiljaa ja lujaa ylös ja alas, ja kaikesta selviää rahalla.
Niin se ei olel Hemingway ja hänen - yllättävä kilpailijansa ja kaksoiolentonsa Tšehov, itäisitä mailta, - kääntävät valonsa ihmisiin, jotka ovat usein ikävystyttäviä tai vähäpätöisiä tai molempia. Ihmisiä liikuttava vieteri on pelko. Mitä suurempi asema, sitä pahempi pelko.
Poikkeukset ovat kokeneita ihmisiä, sellaisia kuin “Aron” pappi tai “Macomberin” palkkametsästäjä Wilson.
Eräillä kaikkein suurimmista kirjailijoista näyttää oleva sama periaate. He eivät koskaan puhu totta.
Jos olisi toisin, miksi lainkaan kirjoittaa?
Vastaus on ympärilläsi. Tilannen voi olla sama kuingalleriassa. Sinulla on jokin taulu seinällä. päivästä toiseen ja viikosta viikkoon.
Musiikki on vielä parempi esimerkki. Olen ennenkin kertonut, että kun sormiini sattui vuonna 1990 Helsingin Sanomiin kirjoittamani laaja artikkeli Beethovenin erknäiten teosten levytyksistä, sain siitä kimmokkeen. Kuuntelin kakkii eli 32 Beethovenn pianosonaattia, kunkin 32 kertaa. Halusin rakentaa mielipiteen, mikä kkonaislevytyksistä on paras. Valintani oli Radu Lupu.
Mutt ei sillä ole väliä, koska kaikki nämä teokset, jotka ovat jokainen runsaan puolen tunnin pituisia, ovat eri pianistien käsissä hyvin erilaisia.Sitten koin senkin, että saman pianistin sama levy oli eri kerroilla erilainen. Joskus se oli loistava, joskus ihan hyvä, joskus yhdentekevä, joskus ilmeinen väärinkäsitys.
Tämän takia olen kuunnellut yli neljäkymmentä vuotta pääsiäisen aikaan Bachin molemmat passiot ja h-molli-messun, mielellään eri levyinä.
Hemingwaytä aloitin lukemalla hänen 1958 ilmestyneen novellivalikoimansa varmaan seuraavan vuonna. Uuden suomennoksen luin, kun se tuli 1998. Kumpikaan ei mielestäni tavoita kirjoittajaa eikä siis lukijaa. Jonkun pitäisi kääntää ne parhaat seuraavan kerran. Ja sitä seuraavan.
Vaikka Hemingway taiteilijoiden perinteiseen tapaan vähätteli kollegoitaan, hänen peruskuvionsa on ranskaksi sanapari “l’ennui et la nausée”, ikävä ja inho. Nuo sanat on kiinnitetty J.-P- Sartren koulupoikamaisiin yriteliin, mutta Camusiin ne sopisivat paremmin.
Viis filosofiasta. Minua miellyttää yhtä paljon kuin Tšehovin kunnioitettu professori, joka ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt ihmisistä eivätkä ihmiset hänestä, Hemingwayn lause, joka on kuin kaukoputki. Se menee lyhyeksi lieriöksi ja sitten sen voi vetää pitkäksi, ja sillä näkee kaiken. Se on kaukoputki, jolla myös kuulee. Ja peili, sellainen kuin teleskoopeissa yleensä on.
Professori Kemppinen ymmärtää erityisen hyvin myös fasisti Ezra Poundia, jonka "Lukemisen aakkosia" toteuttaa kirjoittaessaan runoja ja päivityksiä.
VastaaPoistaErnst Hemingway mainitsee Kemppisen käännettäväksi valitsemassa ja suomentamassa haastattelukokoelmassa Kirjailijan työ: ”Poliittisesti suuntautuneesta kirjailijasta voi sanoa varmuudella vain sen, että jos hänen tuotantonsa säilyy, sitä lukiessa joutuu hyppäämään politiikan yli” (Hemingway 1985, 80). No jaa, kirjailijana Kemppinen on suuntautunut kaikkeen, politiikkaankin, mutta ei vanginnut itseään puoluepolitiikkaan. Ihminen on monta, Kemppinen kirjoittaa.
VastaaPoistaJokaisessa on pieni kokoomuslainen, keskustalainen, demari, ehkä niin. Mutta niiden yli voi itsekin hypähtää polttamiensa siltojen yli. Siis kuka vaan, ei siis Kemppinen, joka ei polta siltoja.
Jokaisen sisällä asuu pieni persu, joka vihaa muita persuja.
PoistaKuulostaa siis siltä että olet persu ja luulet muidenkin olevan
PoistaOnko joku laskenut Kemppisen käännösten luvun?
VastaaPoistaJoulupukin mieheys ja noidan naiseus eivät vastaa todellisuutta. Tupu Hupu sensijaan on valintani.
VastaaPoistaJa taas Lupua sorretaan.
PoistaJos huomaat mieskirjailijoiden tuotokset epäsentimentaalisiksi, ethän unohda, että itsehailu ja naisiin kohdistuva inho niissä ovat nekin tunteita ja energioita.
VastaaPoistaUskonnon hyvä/paha ei ole realismia, eivätkä Freudin maskuliiniset tulkinat. Jung tietää enemmän.
VastaaPoistaTammen Keltaiinen kirjasto sarjassa Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta vuodelta 1991, suomentanut Kalevi Nyytäjä - on “Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä” ensimmäinen novelli.
VastaaPoistaTurvallisilla vesillä seilataan. Eräs kommentoija jo kauhistui pari juttua sitten, kun blogittajamies oli ensimmäisen kerran sanonut naisesta – Marinista – kaarrellen mutkan kautta jotain lähes myönteistä, siis ikään kuin vihjannut voivansa sanoa sellaista. Maailman kirjat ovat palanneet entiselleen ja ollaan Kemppisen kääntämissä miehissä kuten Orwellissa ja kaikista kirjailijoista maskulistisimmassa ja häijyimmässä eli Hemingwayssa ja ikävässä ja inhossa, miessäveltäjissä ja miespianisteissa. Ja naisnoidassa, joita miehet ovat joutuneet tuomitsemaan, vaativin ja oikeudenmukaisin katolisin menetelmin tutkittuaan, ja raahaamaan rovion pystyyn heille. Oikeus voittaa aina, taas todistettiin se.
VastaaPoistaMiksi kaikki pitää sukupuolittaa? Täällä keskustellaan kirjallisuudesta, ei hameista tai niiden puutteesta.
PoistaHemingway joutui naiskatseen alle ja todettiin machoksi ja vääränlaiseksi.
VastaaPoistaHänet ikään kuin canceloitiin jo ajat sitten, ennen kuin asiaa oli edes olemassa.
Naiset ovat tässä kaksineuvoisia. Poliittisesti, ja siis myös kirjallisesti, katsotaan että miehen pitää olla yhtä emansipoitunut kuin täysin emansipoitunut nainen, ja monet miehethän tätä vaadetta tottelevatkin. Onhan mies myrkkyolento. Toksinen, jos se on vapautuneesti itsensä.
Mutta sitten toisaalta mies sukupuoliolentona naisen kannalta ei saa olla hiirikään, naisten keskuudessa ihaillaan testosteronia ja sen ilmenemismuotoja, päättäväisyyttä, epäsovinnaisuutta ja fyysis-seksuaalista voimaa. Oma testotaso on vähän yli normaalirajan. Hemingway-viiksiä en olekaan kasvattanut.
Katsokaapa kirjallisuutta tänään. Naiset lukevat, naiset arvostelevat, naiset "miehittävät" kustantamot, suurin osa uudesta kaunokirjallisuudesta on naisten julkaisuja.
Yksi rohkea naiskriitikko tästä kirjoittikin: tiedostavat naiset suuttuivat. Ei saa sanoa noin, ymmärtävät tilanteen vielä, miehet.
Hemingway kuului nuoruuteen, ja sinne se jäi. Kuten melkein kaikki muukin amerikkalainen kirjallisuus. Poikkeuksena Cormac McCarthy.
Koskee myös bestseller-listoja sekä viihdekirjallisuuden että vakavamman kaunokirjallisuuden puolella.
PoistaMutta eipä tästä kirjallisuuden naistumisesta pitäisi naisia syyttää.
Minkä sille voi jos koulutettuja potentiaalisesti lukevia miehiä kiinnostaa enemmän pyöräily elastaanisukkahousut jalassa ja nettipelien pamahdukset ja välähdykset.
"Minusta "Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä" oli ja on hämmästyttävän, pysäyttävän hyvä, armoton ja moniselitteinen sekä taitavasti rakennettu. Parasta Hemingway-tyyliä: pannaan pelokas ja machomies vastakkain ja sekoitetaan nainen mukaan. Hemingwayn lause, helppoa kieltä ehkä mutta kuin kaukoputki todellakin, kohdistaa lähelle ja kauas. Rivien välit kertovat enemmän kuin näennäinen kertomus. Lukija pannaan pohtimaan, miten asiat oikein olivat. Näin parhaimmillaan monissa novelleissa. "The Short Happy Life of Francis Macomber" on netissäkin.
VastaaPoistaNiin ja Tshehov, hänellä on myös rivien väleissä vastaus siihen, mistä oikein oli kyse.
PoistaNainen on miehelle kiusaksi. "”Totisesti sinun sielusi on miekka/ lävistävä kuin sukkapuikko” (Jukka Kemppinen: Äkkisyvä, s. 40).
VastaaPoistaNostaisin Hemingwayn rinnalle Steinbeckin. Hänkin kuvasi pieniä vähäpätöisiä ihmisiä arkisissa puuhissaan. Hänellä oli hyvä kyky eläytyä ihmisten elämään ja laittaa heidät pohtimaan erilaisia kysymyksiä. Erityisesti pidän teoksesta "Torstai on toivoa täynnä".
VastaaPoistaNostaisin Hemingwayn rinnalle Martha Gelhornin.
PoistaMillä perusteella "rinnalle" Gelhorn? Onko hänen kaunokirjallinen tuotantonsa yhtä laajaa?
PoistaVai silläkö perusteella että on nainen?
Ja että noin kuuluu ajatella?
Hemingwayn vaimo ja parempi sotakirjeenvaihtaja.
PoistaEdwin Frankin Hemingway-valinta teokseensa Stranger Than Fiction oli In Our Time, Ernestin ensimmäinen novellikokoelma ja varsinainen ulostulo (jota oli edeltänyt kaksi pientä erikoisjulkaisua). In Our Timen novellit ovat tuttuja Ensimmäiset 49 kertomusta -kokoelmasta, mutta alkuperäisteoksessa järjestys on tärkeä, sillä se on nuoren miehen kehityskertomus, samoin se, että väliin on lomitettu vinjettejä ensimmäisestä maailmansodasta ja härkätaisteluista, joiden shokkiteho ryydittää muiden kertomusten pastoraalisuutta. Sain teoksen kesämökkilukemistoksi, koska SeaWolf Press on julkaissut tarvepainatteena kovakantisen tribuuttilaitoksen, jota saa hintaan 20 dollaria.
VastaaPoistaHemingwayn machomainetta voi kyseenalaistaa. Aloittamalla hänen ensimmäisestä novellistaan "Up in Michigan", joka on kaikkea muuta. In Our Timen novellit avaavat silmiä myös tältä kannalta. Muistamme Ernestin postuumien romaanien queer-näkökulman. Ken Burnsin loistavassa Hemingway-dokumenttisarjassa (2021) on naisnäkökulma, ja hänen neljä vaimoaan saavat suunvuoron.
Postuumeja julkaisuja on kyseenalaistettu, mutta Nuoruuteni Pariisi on osoittautunut steadyselleriksi, ei vähiten Pariisissa. Itselleni tärkeä oli koululaisena By-Line eli Täyttä elämää, jossa on yksi parhaista "haluatko kirjailijaksi?" -teksteistä, nimeltä Monologue to the Maestro (A High Seas Letter). Siitä paistaa rakkaus maailmankirjallisuuteen, ja siinä on oivallinen suosituslista nuorelle kirjallisuuden rakastajalle ja kenelle hyvänsä.
Tshehov ja Hemingway kyllä. Jäävuoriteoria. Tshehovin neuvo kirjailijalle oli muistaakseni yksi sana: "lyhyemmin".
Ylivoimaisesti parasta blogissa on huumori, jota on loputtomasti ja kaikessa. Elämänilo.
VastaaPoistaOlemme kaikki osallisia siihen ja ilo on tarttuva tauti
PoistaHemingway kirjoitti vanhaa hyvää englantia. Nykyenglanti (tai amerikka) on erilaista.
VastaaPoistaNovelli käsittelee elämän ja kuoleman välistä herkkää rajaa. Vasta kuoleman vakavan uhan alla ihminen voi löytää todellisen identiteettinsä ja sisäisen rauhansa. Rikas, vaikutusvaltainen ja pelokas voi elää tässä suhteessa vajaata elämää, mutta koettuaan sudenhetkensä hän saavuttaa onnen, joka on lyhyt. Vaimo toimii pelikuvana: avioliitto esitetään valtapelinä, jossa toisen heikkous johtaa julmaan hyväksikäyttöön, ja toisen ”voimaantuminen” ilmenee välittömänä uhkana (Margotin reaktio).
VastaaPoistaNovelli demonstroi Hemingwayn elämänfilosofian perusteet: ”Grace under pressure” (arvokkuus paineen alla), mutta siinäkin on vuotokohtansa: niinpä kirjailijan oma elämä on toistuvaa, loputonta oman miehisyytensä ja ratkaisevien hetkien voiman koettelemista, näyttöä ja todentamista.
”Hemin” erityissuosikkejaan olivat härkätaistelijat, jotka viikosta viikkoon joutuivat ”totuuden eteen” raivoisiksi ja arvaamattomiksi koulittujen härkien edessä: epävarmuus ja heikkous haisi pahalle, siksi kovat sankarit parhaita. –
Mutta arvokkuudessa ja rohkeudessa oli pulmansa: ja siinä hän itse on heikoin astia. Ilman uusia todisteluja hän tyhjenee, ärtyy, käy häjyksi, toisteisuus leimaa häntä. Kuluttava elämä. Tämä varmentuu kun ase pamahtaa viimeisen kerran, hänen näkynsä osoittautui ylivoimaiseksi kantaa, kestää.
Samalla toteutui viimeistä piirtoa myöten hemingwäylaisen filosfian ajatus siitä, että maailma on välinpitämätön ja usein julma. Juuri kun ihminen saavuttaa henkisen täyttymyksen ja voittaa itsensä, elämä voi pettää ja sammua, joko heti tai ajan kanssa, mutta aina yhtä vääjäämättömästi ja sattumanvaraisesti. Novellin taisteluparin tasapainottava välimies, suurriistanmetsästäjä R. Wilson edustaa tarinassa stoalaista ideaalia – miestä, joka hyväksyy maailman ja sen säännöt sellaisena kuin ne ovat, ilman illuusioita. Samalla hän on kirjailijan alter ego.
Blogin hienoimpiin kuuluvassa kirjoituksessa Kemppinen lähes kyynelehtii miiman kuolemaa – ehkä itsemurhaa – Harry Martinsonin Aniarassa. Hän pitää tärkeänä teoksen ottamista esille puhuttaessa koneoppimisesta ja digitaalisuudesta. Tänään Kemppinen iloitsee Hemingwayn itsemurhasta. Lieneekö kulttuuri vai Kemppinen muuttunut.
VastaaPoistaAd Omnia: Hemingwayn iemurhan suhteesta samaan ihmistä ja mieltä tuhoavaan tautiin, joka voi useita hänen lähisukulaisiaan, on kirjoitettu merkittävää tekstiä. Taustana on ollu miehen tai tekstin pitkäaikainen tuntemus, ruumiinavaus laboratritutkimuksieen jne. Omasta mielestäni on kanista, että kuolleista mainitaan usein nimi ja kaksi päivämäärää, 'syntyi' ja 'kuoli'.
VastaaPoistaOriana Fallacin töistä olen pitänyt, niissä on humanismi tallessa ja typeryys kukoistaa sävykkäästi.
VastaaPoistaInsallah 2ssa on puolentoista sivun kokoinen selonteko yhdestä ainoasta luodista joka on sivistyksen rajalla.
Osui ja osuu yhä.
Blogi on ikämiehen tekstiä. Sellaisena ja muutenkin omaa luokkaansa. Ihan kaikkialla muualla vanhuksilla teetetään kaikenlaista missä he esiintyvät taukkeina, ja heitä opetetaan. Sikäli nämä kirjoitukset joita saa lukea täällä, ovat sivistyksen mitta ja sivistyneitä. Sellaisinahan vanhukset ennen nähtiin, arvokkaina ja viisaina. Ei sen puoleen, blogisti esiintyy "Kemppisessä" useammin kaikesta innostuneena ja elämänmyönteisenä nuorenamiehenä kuin taatana. Merkillistä on kyky sanoa niin lyhyesti niin paljon. Hän ei toistele samaa ajatusta kolmeen neljään kertaan, kuten moni kirjoittaja vanhana ja jo nuorena.
VastaaPoistaYksi professori Kemppisen rikkaus on elämänviisaus ja kyky ilmaista sitä. Merkillistä kyllä se näyttää olleen hänellä aina, ainakin kaikessa hänen julkaisemassaan. Elämä commediana, sen sanan paras suomennos ei ole huvinäytelmä.
VastaaPoistaIhmisistä voi sanoa: syntyi. Toinen juttu on, voiko kaikista tavallaan pois menneistä sanoa: kuoli. Vastoin parempaa tietoa sanoa. Käyhän JS Bach edelleen Kirkkonummella. Moni on niin hyvää tekoa että käymäseltään on tavattavissa. Ennen ihmiskunta ehkä oli viisaampi kun tiesi tästäkin. Kokemus on tietoa.
VastaaPoista