Sankaritar

 

Luumäellä asuva Harald Haarmann on kielitieteilijä, jolla on vyöllään yli 40 teosta. Hän käyttää vaivattomasti ainakin samaa määrää kieliä, joukossa muun muassa suomi, japani ja baski, vaikka alkujaan hän keskittyi romaanisiin, germaanisiin ja ugrilaisiin kieliin. Kotona Luumäellä hän taitaa tyytyä kaupassa paikalliskieleen, mutta erikoista kateutta minussa herättää hänen toinen talonsa Siellä metsässä, puolisoiden asuman talon vieressä on toinen hiukan saman näköinen talo, kirjasto.

 

Euroopasta tulevat mieleen Eco ja Manguel, joilla on ollut kotikäyttöön tuollainen 10 000 valikoitua nidettä. Itse en ole päässyt edes viiteen tuhanteen, ja varsinaisen satsin annoin tutkimusryhmissämme pyörineelle pojalle, joka nimitettiin proffaksi Oxfordiin. Pitäisi kysyä, ovatko kävijät pullistelleet silmiään suomen- ja ruotsinkielisille niteille. Tai italian.

 

Haarmann olisi Vanhan Euroopan tutkimuksissaan ”toisinajattelija”, ellei koko arkeologia ja laajemmin esihistoria oli säröillyt pelkiksi vähemmistöiksi kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.

 

Itse olen kouluttautunut aikaan, jolloin ensin Chile ja sitten Renfrew olivat kovia nimiä ja kiistaton muinaisjäänne, kuten nuolenkärki tai solki, olivat tieteellistä aineistoa.

 

Marija Gimbutas, jonka vaikutuspiirissä Haarmann liikkuu kirjoissaan, oli paneutunut Stalingrain (Volgogradin) seudun kurgaaneihin ja arvioi, että indoeurooppalaisten isälinjaisten ratsastajien rinnalla ja edellä oli äitilinjainen ”Vanha Eurooppa” Tonavan peukalon tienoille Vinçaan keskittyneenä, ja heillä oli kieli ja kirjoitus.

 

Hyvinkin tieteellisen keskustelun jälkeen nyt on selvää, että nykyisen Turkin alueella on Göbekli Tepessä ainakin 11 000 vuotta vanhoja kivirakennelmia ja että Maltan kivestä rakennetut ja louhitut temppelit ovat selvästi vanhempia kuin mikään Egyptissä ja jokilaaksojen kulttuureissa. Stonehenge on vanhempi kuin pyramidit.

 

Näin käy kun viisastuu liiaksi.  Muun muassa luminenssimetodit ja useat muuta nykyfysiikan tuottamat keinot antavat tilaisuuden ajoittaa jopa kiveä verrattomasti tarkemmin kuin vakiintunut hiili-isotooppi. Ja tämän seurauksena etenkin osa muka havaituista vaikutusväylistä on jo osoittautunut virheellisiksi. Ja sekä Andeilta että Afrikasta löytyy sellaista, mitä siellä ei millään muotoa pitäisi olla. 

 

Haarmann korostaa, että vanha Eurooppa, pitkään metsästäjistä ja keräilijöistä kooestunut väestö, piti jumalattaria, joista suurin on monen filtterin kautta Euroopan rautakaudelle periytynyt Athene. Indoeurooppalaiset siis harrastivat mies-jumalia. Koska parhaiten – maallikkotasolla kuitenkin – tuntemani antiikin lähde Odysseia on eräällä tasolla Athenen ja miesjumalien kilpailua, ajatus on herkullinen. Pallas Athene, jonka ajatus lentää pöllönä pimeässäkin. Kaupungin nimessä jumalatar on tieteen, taiteen ja muiden sotajuonien valtias.

 

Kuvio on mutkikas. Mesopotamiassa oli jumalatar Ištar, joka piti hurjaa peliä miespuolisten olentojen kanssa. Viimeksi ihastuin Haarmannin yhteenvetoon Etrurian ja etruskin kielen odottamattomiin suuntiin ohjautuneesta tutkimuksesta. Jumalatar-tarina Pallas Atheneen yhdistyneenä on raju eikä tietenkään suoraan mitattaviin ja punnittaviin löytöihin kytkettävissä. Viime kädessä aiheena on eurooppalainen mieli, josta, kuten tiedetään, puolet on Aasian aroilta.