Kirjeet olivat enimmäkseen heinäkuulta 1964. Tiedän että PariisIin saamani kirjeet ovat jossain, mutta tuo vuosi oli minulle yllätys. Gibert Jaunen kirjakaupan muistan tietenkin ja hengenvaaran Boul’ Michiä jalan ylittäessä.
Viime vuonna Shakespeare & Co. sulki koronan takia eikä turvautunut verkkomyyntiin. Miten nyt on asia laita, siitä olen tietämätön. Mutta nuorempi poikani halusi nähdä tuon kirjakaupan ensi töikseen Pariisissa joitakin vuosia sitten. Ernest Hemingway ja Henry Miller sekä aina vaivalloinen Scott Fitzgerald ovat varjoa varjompia. Uudemmille sukupolville pitää erikseen selittää, että Joycen ”Odysseus” piti julkaista englanniksi vieraassa maassa eli Ranskassa ja tämän kirjakaupan toimesta. Yksi kaupan vakinaisista, Lawrence Ferlinghetti, joka perusti mallin saatuaan oman kirjakaupan nimellä ’”City Light” San Franciscoon, kuoli tänä vuonna. Kerran seisotin lähetystön autoa sen edessä pysähtymiskieltoalueella, koska ulkoiluttamani ministeri halusi penkoa hyllyjä.
Siellä lakisääteisten marmoripöytien ääressä luin Apollinairea ja Baudelairea apunani Koululaisen taskusanakirja. ”Pariisin ikävä” tuli tutuksi. Alkoholi oli bistroissa harvinainen tilaus. Myös Apollinaire antaa ymmärtää, että lasillinen paloviinaa tilattiin, kun oli osattu yön retkiltä halki kaupungin vyöhykkeiden. Ja luin kirjasta ”Paroles” Prèvertin maininnan ja näin ja kuulin asian itse. Hirvittää keitetyn munan rusahdus pöydän sinkkipeltiin, kun sen kuulee mies, jolla on nälkä. Munia oli tiskillä juomahalua lisäämässä, mutta toisin kuin Amerikassa Pariisissa ne olivat maksullisia. Eikä suolapähkinöitä ollut missään.
Eilen otin YouTubesta esiin Horowitzin Moskovan konsertin 1986 ja otin äänen pois päältä. Näin televisiosta tuon tapauksen tuoreeltaan. Horowitz vieraili isiensä mailla 61 vuoden tauon jälkeen. Koska tiesin ja tunsin kappaleet, suurinta juhlaa ovat ilmeet, vanhan pianistin omat mutta ennen kaikkea yleisön. Silmistä ja kaikesta muusta näki, että suuressa salissa oli pelkästään konserttipianisteja, pianonsoiton opettajia ja kukaties jokin määrä onnekkaita opiskelijoita. Kaikkien silmistä näkee, että he osasivat kaikki kappaleet ulkoa ja olivat esittäneet niitä ja tunsivat sormitukset mutta eivät olleet uskoa korviaan.
Se levy jota etsin hikisen heinäkuun päivän Pariisissa oli Sony-levymerkin Horowitzin Chopin-valikoima. Vein sen matkalaukun virkaa toimittaneeseen jenkkikassiini ja ajattelin onnellisena, että enää vajaa kuukausi, kun pääsen kuuntelemaan sitä. Ajattelin että joskus minä tulen niin rikkaaksi että ostan Beomasterin, jossa Ortofonin äänirasian neulapainetta voi säätää. Se muuten on toimivana maalla.
Mutta se sama levy on striimattavissa esimerkiksi Spotifystä ja Amazonilta. Kyllä hämmästyin kuunneltuani jonkin asian takia, miten suurenmoisia nuoria taitelijoita nyt on ja miten tavattoman hyvin he esittävät myös Chopinia, joka tunnetusti sisältää samanlaisia kompastusesteitä kuin toisen virtuoosin, Schumannin, eräät teokset.
Mutta Horowitz on edelleen aivan omaa luokkaansa! Kyllä hän oli viimeinen romantikko. Ja Chopin oli ensimmäinen ja väline oli flyygeli, aluksi merkiltään Pleyel, myöhemmin melkein pelkästään Steinway.
Ja tuo Moskovan konsertti oli Jäähyväiset pianolle.
Kun kuuntelette musiikkia – ääni pois päältä. Elokuvan mestari Robert Bresson kirjoitti muistiinpanoissaan elokuvasta: ”Debussy soitti itseään pianon kansi suljettuna.”
Kunnianarvoisa herra H loihtii jumalia Wienin tallennuksessa vuodelta 1987 esittäessään Schubertin Impromptu n°3:n. Minun Juutuubini suosittelee heti tämän jälkeen Khatia Buniatishvilin vastaavaa. Täytyy sanoa, että kuvakulman ansiosta K vie voiton ulkomusiikillisissa aspekteissa. VH kun ei heilauta hiuksia silmilleen missään vaiheessa esitystään.
VastaaPoistaYhtenä iltana halusin kerrankin katsoa TV:tä, muttei siellä taaskaan ollut mitään mielenkiintoista. Niinpä selasin muiden Pohjoismaiden ohjelmia, ja Norjan kohdalla tärppäsi, oli Beethoven-konsertti alkamassa. Pianistilla oli päässään villi harmaa tukkapehko, kuka hän on, varmaan ainakin kahdeksankymppinen, kädetkin ihan kuhmuraiset, miten noilla voi soittaa? Ihan hyvin, kepeästi meni ja hyvältä kuulosti minun ei-asiantuntijan korvaani. Kapellimestarikin harmaatukka, mikä vanhusorkesteri tässä on? 93-vuotias Herbert Blomstedt heilutti tahtipuikkoa tarmokkaasti kaiken kaksi tuntia, aika suoraselkäisenä,välillä hymyillen, ikään kuin nauttien, ja hymy irtosi joskus pianistiltakin.
VastaaPoistaIhmettelin vielä, miten tuollaiset vanhukset jaksavat ja viitsivät matkustella ympäri maailmaa, mutta ainakin siinä tapauksessa he saivat esiintyä kotikaupungissaan Luzernissa musiikkijuhlilla. Martha Argerich oli konserttia viime vuonna nauhoitettaessa 80-vuotias, Blomstedt taas oli vielä 91-vuotiaana ollut vakituisesti kiinnitettynä. Alkuihmettelyn jälkeen oli katsottava/kuunneltava koko konsertti ja luettava tarkemmat tiedot näistä kahdesta.
Taiteilijan ammatissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse lopettaa kuin seinään, jos vain pää ja muu kunto kestävät. Huippu-urheilijan on luovuttava jo nuorella iällä, ja se saattaa ollakin vaikeaa. Musiikki pitää osaltaan aivot kunnossa. Horowitz oli ilmeisesti 83-84-vuotias sen Moskovan-konsertin aikaan, mutta todella kauniilta soitto kuulosti.
No mut hittovie Kaikenkarvaiset tulee uusintana, jippiitason kulttuuriteko. Kiva tunnussävelmä, kepeä ja helmeilevä. Näyttelijätyö upee ja lavastus priima mutta ennenmuuta kameratyö, opinkappale tosissaan. On siinä ollu tekemistä, hiottaa edes arvailla. On se vaan niin taiten tehty ja somaa nauttia. Kardemummaa jäätelölle ja lööperin liilaa, ah onnea oi auvoa.
PoistaHorowitzin Moskovan konsertti oli pianotaiteen juhlaa ja suuren romanttisen tradition iltaruskon viimeisiä säteitä.
VastaaPoistaDGG:lle levytyssopimus Horowitzin kanssa oli osuma kultasuoneen ja sitä se oli pianistille itselleenkin. Tämä sopimus synnytti hänen parhaat levytyksensä ja toi hänet vielä konserttilavoille.
Tuo Kauko Ollilan mainitsema Schubertin Ges-duuri Impromptu Wienissä on varsinainen pianosoinnin ihme. Toinen on Schubert-Lisztin Soirées de Vienne No6, sitä ei kerran kuultuaan voi enää kuunnella kenenkään muun soittamana.
Horowitzin viimeinen ihme on Sonylle siirtyneen mestarin Last Recording. Haydnin Es-duuri sonaatti on levyn kappaleista ainoa, jonka Horowitz oli levyttänyt aikaisemminkin. Levyn ehdoton huippu on Lisztin Weinen, klagen-muunnelmat. Horowitz kuoli vain viikkoja levytyksen jälkeen ja soitti kodissaan viimeisenä iltanaan nämä muunnelmat. Hieno kappale jäi hänen viimeiseksi kappaleekseen.
Näitä tämän päivän harmaahapsia kuuntelee mieluummin kuin nuoria leijonia. Martha Argerich on yksi suurista ja brasilialainen Nelson Freire toinen todella loistava soittaja, lähes kahdeksankymppinen jo hänkin.
Ovat muuten esiintyneet paljon yhdessä nelikätisellä ohjelmistolla. Freire on käynyt useita kertoja Suomessakin RSO:n solistina.
YouTubesta löytyy melkoinen määrä molempien esityksiä.
Kolmeakymmentä lähestyvässä pianistisukupolvessa toivoa antaa Utrechtin Franz Liszt- pianokilpailun 2014 voittanut Mariam Batsashvili. Soitossa kuuluvat pianonsoiton perinteiset arvot virtuositeetista tinkimättä. Samoilta kulmilta lähtenyt Buniatishvili keskittyy lähinnä rintavarustuksensa esittelyyn.
Valentina Lisitsa on kanssa oikein terhakka tätönen, komee nokka ja kivat otteet. Voi olla ettei ole kaikkien mieleen mutta unkarilainen rapsodia kakkonen menee kuin potkukelkka myötätuulessa, viilettämällä. Ei kuutamosonaattikaan kenkuta mutta onko vikaa vekottimissa kun on outo vibrato, ei se haitaksi ole mutta hifikorva prutajaa. Kyl mie pidän! Taiteilija työnsä ääressä, kiehtovinta kaikista.
VastaaPoistaVanhaa lakua ja punaista maitoa. Illalla viedään verkot...