Ahistus

Ahdistus on lääketieteen käyttämä termi, jonka yksi tunnettu suomennos on ”vitutus”.

Niille lukijoille, jotka aikovat lopettaa tähän nulikkamaisuuteen, sanon että lukekaa nyt pari lausetta lisää.

Kun ”yleinen vitutus” eli siis harmistuneisuus, kireys, ärtyisyys tai äreys alkaa väistyä, se voi olla huolestuttava merkki. Tien päissä voi olla päivän termein ”kliininen depressio” eli niin paha masentuneisuus, että eläminen uhkaa romahtaa ja asiantuntijan apu on tarpeen.

Keljutus näyttäisi olevan ainakin nisäkkäiden maailmassa ja luultavasti linnuilla ja kaloilla keskeinen ja ylläpitävä osa elämää. Katson, miten kottarainen selvästi kiukuttelee nurmesta esiin kiskoma onkiliero lipsahtaa nokasta, tai kun oravalta lipsahtaa käpälistä käpy. ”Pienen punaisen oravan” tunteista on olemassa koko joukko sutkauksia, jotka jätän tässä toistamatta.

Kasvatuksen ja kasvamisen keskeinen tarkoitus on opettaa ihmistä kestämään mielipahaa. Asian voisi sanoa niinkin jyrkästi, että jatkuvan epäonnistumisesta aiheutuvan harmin keskeinen on tärkeimpiä asioita ihmiselle.

Esimerkiksi monien tuntema ”10 000 toistoa” tarkoittaa kymmentä tuhatta epäonnistumista. On tapana sanoa, että urheilussa mäenlaskun ponnistus on äärimmäisen vaikea suoritus ja edellyttää psykofyysistä kouliintuneisuutta. Näkemieni käyrien ja numerotietojen perusteella pidä asiaa selvänä. Jo pelkkä ponnistus yläviistoon kovasta vauhdista on suoritus, johon ei kykene kylmiltään.

Siedettävän äänen saaminen viulusta tai sellosta vaatii tyypillisesti nuo 10 000 toistoa eli jos opettelija on päättäväinen ja jaksaa sata kertaa päivässä, ei siihen mene kuin kolmannes vuotta, kerran päivässä. Siihen asti on aina mahdollista, että joku soittaa ovikelloa ja kysyy, että kuka teillä kiusaa kissaa. Senkin jälkeen se valitettavasti on aivan mahdollista.

Kuvan veistäminen tai hyvän, näköisen kuvan maalaaminen on niin vaikeaa, että oppimiseen menee noin kymmenen vuotta. Sen jälkeen on ehkä saavutettu keskinkertaisuus. Sama koskee kirveellä tehtyä lohenpyrstösalvosta.

Pyrkimys positiivisuuteen on suuri virhe. Elämäntapatohtoroinnissa ja puoskaroinnissa sellaista korostetaan. ”Petä sinäkin itseäsi!”.

En kannata sellaista. Ei elämää ole lujuuslaskettueikä koeponnistettu miellyttäväksi. Pikemmin on päinvastoin.

Siihen voi mennä viikkoja, mutta miettikääpä tuokioita, jolloin on tuntunut todella hyvältä. Se on vaikeaa. Yleensä todella hyvän asian tunnusmerkki on sama kuin suuren historiallisen käänteen: ei tunnu miltään; ei edes huomaa. Kirjailija tai tutkija, joka kuulee historian siipien havinaa, saisi käydä Haagassa tutkituttamassa kuulonsa. Ei se ole historia, vaan tinnityksen kaltainen hermovika.

Kirjani (valtitut runot – ”Maailmanloppu on jokapäiväinen asia”) päätyi käteeni, kun etsin jotain muuta. Mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja näkyy painattaneen muun ohella hiukan omituisella kielellä esitettyjä kuvia maailmasta, joka on. Runous on totta, totuus ei.

Kuvan omena-eläin on ovenpielestäni, tänään, aamulla, varhain.