Hullut kirjailijat

Ehkä paras taiteen tuottamista koskeva kirja, puhuakseni omasta elinajastani ja itsekin kokemistani asioista ja ihmisistä, on Tammessa noin 1945 – 1985 toimineen Jarl Hellemanin muistelman ensimmäinen nide, ”Lukemisen alkeet”.

Esimerkin vuoksi kirjan nimi on aivan päätön. Se ei vastaa mitenkään sen sisältöä. ”Miten minusta tuli kirjankustantaja” on toisen puolikkaan kuvaus. ”Mitä kaikkea kirjankustantajan elämään saattoi kuulua” olisi hyvä nimi jälkimmäiselle.

Hyvin suppeissa ammattipiireissä Hellemania pidettiin kai yksimielisesti parhaana. Ammattitaitoa ja toimintaa ajatellen hän oli eri karttalehdellä kuin esimerkiksi kaikki Reenpäät, kaikki Jäntit, Haavikko tai nyt Siltalat.

Tämän kummallisuuden hän selittää uskottavasti. Syy oli sattuma. Hän ei pitänyt itseään näkijänä, ei verrattomana kirjallisuuden tuntijana eikä liikenerona. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi oli KK:n eli osuuskaupparyhmittymän ”elantolainen” pikku yritys. Olen itse nähnyt ja tutkinut Tammen useiden eri vuosikymmenien taseet. Se oli aina tappiollinen, joskus suhteellisen pahastikin. Tammen Keltainen kirjasto, jonka Helleman loi kopioimalla norjalaisten idean ja olemalla sen jälkeen uskomattoman itsepäinen, on ilman mitään varauksia suomalaisen kirjankustannustoiminnan hienoin saavutus, eikä sitä ole pystytty vieläkään pilaamaan, vaikka yritetty on. – Jalle on kuollut, 90-vuotiaana vuonna 2010.

Muistelman loppupuolella on ainutlaatuisen hieno kertomus Eeva-Liisa Mannerin vaikeista vaiheista; kirjailija painui Espanjassa asuessaan pahasti psykoottiseksi, ja tietenkin kustantaja – Helleman – joutui kesken oman vanhan isänsä hautajaiskiireiden hakemaan tekijänsä talteen. Tapahtumien kuvauksen alla rivien välissä on suuri myötätunto ja syvä ymmärrys eli avain Mannerin tuotantoon, joka oli kohdin ja ajoittain parasta meillä kirjoitettua, syyttä hiukan Haavikon ja Saarikosken varjossa.

”Tämä matka” oli muuten minullekin henkilökohtaisesti ensimmäinen näyttö siitä, mitä kirjallisuus voi olla, ja erikoisen vaikuttava ”Ruth Ellisin teloitus” oli Jallen (Hellemanin) mukaan se jakso, joka toi WSOY:llä aloittaneen Mannerin Tammeen WSOY ei pitänyt tuota runoelmaan sopivana. Isä-Jäntti luuli ymmärtävänsä kirjallisuutta, poika Yrjö ei. Minulle Yrjö A. ainakin sanoi olevansa kiinnostunut pikemmin valokuvauksesta.

Emme tule näkemään useampia hyviä kustantajien muistelmia tai elämäkertoja. Olen itse lukenut ne kaikki ja tiedän, että esimeriksi Heikki A. Reenpään kaksi (Pojanpoika ja Pikku-Heikki) ovat suurenmoisia, mutta eivät ne hyviä ole. Arviooni vaikuttaa jonkin verran, että tiedän turhan paljon siitä, mistä kirjoittaja ei edes mainitse. – Samahan muuten vaihdettavat vaihtaen toteutui nyt Aatos Erkon kohdalla. Tosi hienoja kirjoja, mutta miten asiat todellisuudessa menivät…

Pyydän lukijaa käsittämään, että tämä on vakava ja kiertämätön ongelma. Ei kukaan järkevä ihminen kirjoita todella ikäviä asioita esimerkiksi läheisistään tai sukulaisistaan, ja kun elämässä on todella ikäviä asioita, paljosta on vaiettava. Niin teen itsekin. Mutta aika iloinen olen siitä, että Panu Rajala, joka ei epäile istua toisen housuilla tuleen, on kertonut kauniisti ja ilmaisevasti, miten Sakari Pälsi tuli parantaneeksi Kammion mielisairaalaan luulon mukaan pysyvästi sijoitetun ystävän F. E. Sillanpään. Taata-hahmon muuten kehitti ja keksi aivan tyhjästä Heikki A. Reenpää. Sillanpää oli noin 60-vuotias, kun hänestä tuli koko kansan kunniavanhus etenkin radiojutuillaan, joita kirjoittivat hänelle kustantajan edustajat. Ja vanhuksista: olen siis todella tavannut Sillanpään ja Pälsin useita kertoja yhdessä Otavassa ja kuunnellut heidän puheitaan. Ja käytävissä vaikeroi Matti Hälli hädissään siitä, että saksalaiset polttavat juuri nyt Hailuotua. Vuosi oli 1964.