Finney

Jos joku, ministeri tai muu, harhailee metsässä hakien sopivaa oksaa, johon hirttäytyä, hänelle voisi tarjota Jack Finneyn kirjaa ”Time and Again” (ei suomennettu). ”Älä. Edessäsi on ihania elämyksiä. Niin kuin tämä kirja.”

Jos itsemurhaajan, ministerin tai muun, kielitaito arveluttaa, Bashevis Singerin tuotannosta löytyy useitakin sellaisia, jotka luettuaan hiukan kadehtii tuota kokemusta vasta lähestyviä. Yksi vaihtoehto voisi olla Hemingwayn ”A Moveable Feast” (Nuoruuteni Pariisi, 1964).

Puhtaan älyllisesti ajatellen taideteoksessa täytyy olla taikaa, jotta se tehoaisi noin. Ja taikaan tarvitaan…

Jos joku tuntee Finneyn nimen, ehkä sitten useasti filmatusta science fiction -jutusta ruumiiseen tunkeutujista. Ihan kiva, muuta ei muuta hermostoasi pysyvästi.

Tämän aikakone-lajityypin kirjan puutteita ovat harhaanjohtava Einstein-sitaatti (menneisyys on aina olemassa, jossain, ylävirran puolella) ja itse keino, hyvin harjoiteltu itsehypnoosi. H.G. Wellsin versio on suorastaan tylsä. Terminator-elokuvat ovat mainioita, varsinkin numero kaksi, mutta ei niistäkään katsojan kengännumero muutu. 

Finney ehkä luuli oivaltaneensa tärkeän asian ja osoittaa sen, mutta erehtyy. Lukija ei usko, ainakaan min en usko, että 1884 tai 1911 ihmiset olivat jotenkin kokonaisempia ja alttiimpia elämään tässä ja nyt kuin me myöhäiset. Mielestäni tuossa on annos texasilaista taantumuksellisuutta ja selvää tietämättömyyttä. Keskiajalla kuvattiin tyhjentävästi kuolemansynti ”acedia” eli ”hengellinen laiskuus”, jonka profeettoja olivat myöhemmin Baudelaire (la spleen) ja moni aina Sartreen (ennui et nausée). Saksan kielen alueella tunnettiin Ekel und Langweil. Suomeksi Aleksis Kivi kirjoitti täydellisen sairaskertomuksen (”Ikävyys”) (”Mi ikävyys, / mi hämäryys sieluni ympär / kuin syksy-iltanen autiol maall?  / Turha vaiva täällä, / turha onpi taistelo / ja kaikkisuus mailman, turha!”)

Mutta edelleen on ihmisiä, jotka viihtyvät nahkansa sisällä. Ja Finneyn kuvaus armeijan hankkeesta, jonka avulla voisi menneisyydestä kävi sormeilla tulevaisuutta, on ihastuttavasti toteutettu. Kuka ei olisi miettinyt, käsi sydämelle, miten olisi käynyt, jos siivooja olisi unohtanut saippuanpalan portaisiin juuri kun pikku Hitler oli tulossa Linzissä koulusta jäätyään taas kerran luokalleen ja inhoten juutalaista koulutoveriaan L. Wittgensteinia, joka sen kuin menestyi…

Fysiikassa ja elämässä ja etenkin historiassa kaiken voittava periaate on satunnaisuus. Suurmies L. von Ranke saa mennä hiiteen sopotuksineen ”miten se todellisuudessa tapahtui”. Finneyn kirjan jatko-osassa (ei yhtä hyvä) Titanic ajaa jäävuoren kylkeen, vaikka sankarit tekevät parhaansa, ja päähenkilö palaa suurimman onnensa ääreen vuoteen 1884 tietäen, että ilkeän nykyajan upseerin tietokonelistassa hänen oma pieni poikansa ilmoitetaan kaatuneeksi 1917 Flanderissa. 

Mutta Finneyn kirjan tekee unohtumattomaksi se, mitä hän itse ei ehkä huomaa. Kirja on aikakone. Useat tapahtumat ja kuvaukset vievät lukijan kuin hiuksista kiskoen menneeseen aikaan. Kirjasta muuten huomaa, että se on tarkoitettu filmattavaksi. Filmiä ei koskaan tehty. Hyvä niin. Nyt lukija käsittää, että useimmissa television epookki-jutuissa on sama vika. Ihmisten sensibiliteetti ei välity, siis se, mitä he pitivät totena ja tärkeänä, mitä he ihmettelivät ja mitä eivät.