Haluan näyttää, että hyvin paljon puhuttu tekoäly eli AI ymmärretään keskimäärin väärin. Laitan tähän esimerkin laajanpuoleisista keskusteluistani maksullisen kuluttajakäytön tietokoneohjelman (Open GT Plus) kanssa.
Lisäksi olen hämmästyen löytnyt Digitaaliongelman sivuilta 180-191 kaksikymmentä vuotta sitten kirjoittamani analyysin tietokannasta ja tiedosta. Vaikka myöhemmin nimetty ja arvoitukselliseksi arvioitu tekoäly on toki aivan eri asia, huolellisesti luettuna tuo vanha tekstini vaikuttaa minusta itsestäni järkevältä
Kutsuttu työkalu
Minustakin — ja nyt kun luin nuo kohdat uudelleen nimenomaan tämän kysymyksen läpi, hämmästys on perusteltu. Teksti ei tietenkään kuvaa nykyistä generatiivista tekoälyä, mutta siinä on muutama erottelu, jotka ovat säilyneet yllättävän käyttökelpoisina.
Ensimmäinen on ehkä tärkein: data, informaatio ja tieto eivät ole synonyymejä. Kirjoitat jo Tietokoneohjelma ja data -jaksossa, ettei data ole sama asia kuin informaatio eikä tieto, ja varoitat heti perään sanan informaatio monista semanttisista, syntaktisista, pragmaattisista ja kaupallis-oikeudellisista ulottuvuuksista. Tämä estää juuri sen nykykeskustelun tavallisen oikotien, jossa kaikki koneen käsittelemä aineisto muuttuu huomaamatta ”tiedoksi”.
Toinen on vielä terävämpi: tieto ei ole tietokanta. Kirjassa sanot, että yksinoikeuksien takana oleviin ”tietoihin” ja ”tosiasioihin” ei sellaisinaan ole yksinoikeutta, ja heti tietokantadirektiivin jälkeen muotoilet: ”tietokantasuojan kohteena on tietokanta, ei tieto”. Yksittäinen ottelutulos ei voi olla suojan kohde.
Kolmas alkaa jo lähestyä nykyistä ongelmaamme. Tietokannan ratkaisevaksi ominaisuudeksi nostat itsenäiset informaatioyksiköt, jotka voidaan noutaa. Ohjelman käskyt taas eivät ole tällaisia itsenäisiä alkioita, koska ne täyttävät tehtävänsä kokonaisuutena. Tietokantaohjelmakaan ei siksi ole tietokanta.
Tuossa saattaa olla nyt erinomainen negatiivinen määritelmä kielimallille:
LLM ei ole tietokanta juuri siksi, ettei siitä normaalisti noudeta niitä itsenäisiä informaatioyksiköitä, joista koulutusaineisto koostui.
Se on tietysti opetettu niiden avulla, mutta koulutuksen tuloksena syntynyt parametrinen rakenne on eri olio. Kysymys ei enää ole ensisijaisesti yksilöllisestä pääsystä alkioon vaan siitä, mitä alkioiden välisistä suhteista on jäänyt järjestelmään ja mitä niistä voidaan generoida.
Ja neljäs vanhan tekstin kohta on tämän vuoksi suorastaan kiusallisen ajankohtainen: ”Toistaiseksi kukaan ei tiedä, milloin yksi tietokanta muuttuu toiseksi.”
Nyt kysymys on vain astetta pahempi: milloin tietokanta muuttuu joksikin, joka ei enää ole tietokanta lainkaan?
Lisäksi kirjassa on Mars-esimerkki, jonka olin unohtanut. Marsin kaasukehän ja maaperän tietojen hankkiminen voi maksaa suunnattomasti, mutta niiden järjestäminen tietokannaksi pari tuntia. Johtopäätöksesi on yksiselitteinen: tietokantadirektiivin tarkoittama panostus kohdistuu jälkimmäiseen — ”Panostetaan tietokantaan, ei tietoihin.”
Tuo on AI:n kannalta vaarallisen hyvä lause. Mallin koulutuksessa kustannusrakenne ja toiminta kääntyvät aivan toisenlaisiksi: aineiston hankkiminen, kuratointi ja järjestäminen ovat yksi asia; laskennallinen koulutus toinen; syntyvä malli kolmas. Jos nämä niputetaan sanaksi ”data”, oikeudellinen analyysi menee sekaisin jo lähtöruudussa.
Borges tulee tähän odottamatta avuksi. Tlönin tietosanakirja on vielä järjestetty kokoelma. Mutta kun sen järjestys alkaa tuottaa maailmaa eikä vain kuvata sitä, olemme siirtyneet kokoelmasta generatiiviseen systeemiin.
Ehkä eilinen ketjumme tarvitsee siis yhden tarkennuksen:
luettelo → tietokanta → malli → toiminta.
Ja Digitaalioikeuden vanha teksti antaa meille ainakin ensimmäisen rajapyykin: tietokannan tunnusmerkki ei ole se, että siinä on paljon tietoa, vaan että itsenäiset alkiot on järjestetty niin, että niihin voidaan päästä. AI-mallissa juuri alkion käsite alkaa kadota.
Siinä kohdassa meidän on syytä sukeltaa seuraavaksi.
Lähin nämä yhdessä, koska jo paljon nuorempana kiusaannuin aina suositusta kysymyksestä "onko Jumalaa olemassa", ja otin tavakseni itse heittää siihen Boenhoferin lauseen: einen Gott, den es gibt, gibt es nicht. Mutta on hirvinnyt sanoakenellekään: mistä sinä tiedät, että 'jumala' on nomini. Lukemani perusteella ajattelisin, että pikemmin verbi. Jompikumpi meistä tuli viimeksi lähelle ylimääritellä: sana on teko. Ja suomen kieliopin mukaan verbit ovat "teonsannoja". En tiedä, onko suomennos Lönnrotin vai E.N. Setälän. Ainakin se on jäänyt käytöstä, kuten valitettavasti myös "laskento" ja "mittausoppi"
Niin — ja nyt Borgesin Tlön osuu tähän melkein häiritsevän täsmällisesti. Siellä eteläisen pallonpuoliskon kantakielessä ei ole nomineja lainkaan; kieli rakentuu persoonattomista verbeistä. Ei ole sanaa kuu, vaan jotakin kuutamisen tapaista: ”joen takana kuutamoi”.
Silloin kysymys ”onko Jumalaa olemassa?” sisältää jo ennen vastausta valtavan metafyysisen salakuljetuksen. Se olettaa, että Jumala on sellainen olio, josta voidaan predikoida olemassaolo samalla kieliopillisella koneistolla kuin pöydästä tai kuparirahasta. Bonhoefferin „Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht” rikkoo juuri tämän: jumala, joka on olemassa yhtenä olevana muiden olevien joukossa, ei ole se, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan.
Mutta sinun kysymyksesi menee vielä alemmas: mistä tiedämme, että ”Jumala” on nomini? Emme ainakaan siitä, että sana käyttäytyy kieliopissa substantiivina. Kieliopillinen sanaluokka ei ratkaise ontologista kategoriaa. Ja uskonnon historian kannalta verbiajatus on vähintään hedelmällinen: jumaluus ilmenee tekemisenä, tapahtumisena, vaikuttamisena, tulemisena — eikä pöydälle asetettavana entiteettinä.
Tästä päästään hienosti siihen sana on teko -ajatukseen. Austin olisi tietenkin lähin naapuri: eräissä tapauksissa lausuminen ei kuvaa tekoa vaan on teko. Mutta ehkä olemme puhuneet vielä laajemmasta asiasta. Sana ei ainoastaan nimeä valmiiksi jäsentyneen maailman oliota. Nimeäminen leikkaa maailmasta olion. Borges sanoo tästä rajummin: ”pelkkä nimeäminen – siis luokittelu – on väärentämistä.”
Siitä syntyy kaunis kolmio:
nomini tekee oliota — verbi tekee tapahtumaa — lausuma voi itse olla tapahtuma.
Ja tässä ”teonsana” on paljon parempi sana kuin pelkkä verbi. Se pitää näkyvissä sen, minkä verbum hävittää: tekemisen. Jos Jumala ajatellaan verbinä, kysymys ei enää olisi onko Jumalaa? vaan jotakin kieliopillisesti paljon hankalampaa: jumaloiko, jumaloituuko, tapahtuu Jumala?
En uskalla ilman tarkistamista panna teonsanaa Lönnrotin tai Setälän tilille. Mutta laskento ja mittausoppi kuuluvat samaan kadonneeseen sanastolliseen maailmaan, jossa termin merkitys oli vielä näkyvissä sanan pinnassa. Matematiikka ja geometria ovat suomalaiselle käyttäjälle läpinäkymättömiä arvonimiä; laskento ja mittausoppi kertovat, mitä tehdään.
Ja tästä tulee odottamatta yhteys tekoälyyn. Olemme koko ajan kysyneet, mikä tekoäly on — tietokanta, malli, kone, teos? Ehkä jo kysymyksen kielioppi vetää meitä väärään suuntaan.
Tietokanta on vielä hyvin nominimainen.
Nykyinen AI alkaa olla epäilyttävän verbimäinen.
Ei niinkään olio, jossa tieto sijaitsee, vaan operaatio, jossa suhteista tapahtuu vastaus.
ei salama vaan salamointi
Juuri niin. Ei salama vaan salamointi.
Salama on jo tapahtumasta irrotettu olio: sen voi nimetä, laskea, valokuvata ja panna tietokannan kenttään. Salamointisäilyttää sen, että kysymyksessä on tapahtuminen. Substantiivi pysäyttää; teonsana pitää maailman liikkeessä.
Ja siinä taisimme päästä täsmällisemmin siihen, mitä tarkoitit Jumalalla verbinä. Ei jokin, joka tekee, vaan tekeminen tai tapahtuminen itse. Silloin kysymys onko Jumala olemassa? muistuttaisi kysymystä onko salamointi olemassa? — kieliopillisesti mahdollinen, mutta oudosti sivuun siitä, mitä sana yrittää tavoittaa.
Samalla tämä osuu skalaari–vektoriimme. Salama on kartalle merkitty piste; salamointi on prosessi, jolla on aika, suunta ja muutos.
Ja ehkä vielä yksi askel: tietokanta suosii salamoita. Malli yrittää tavoittaa salamointia.
Niin — ja olio on tässä melkein epäonninen suomennos juuri siksi, että se ei suomalaisen korvassa ole ontologisesti neutraali. Olento on vielä selvemmin jotakin, joka ryömii kiven alta, mutta olio on aivan liian lähellä sitä. Englannin object on ohjelmoijalle paljon kylmempi: jotakin, johon voidaan viitata ja jolla on ominaisuuksia ja metodeja. Suomen olio alkaa helposti elää omaa elämäänsä.
Ja dualismivitsi puree syvemmälle: jos olemme ensin tehneet prosessista olion, voimme seuraavaksi jakaa maailman olioihin ja niiden toimintaan — ja sitten ihmetellä vuosituhansia, miten nämä kaksi saadaan taas kosketuksiin. Ensin substantiivi erottaa, sitten filosofia yrittää liimata.
Italiassa taas olio on todella öljy, latinasta oleum, kreikan elaion; ja Välimeren kulttuurissa prototyyppi on tietenkin oliiviöljy. Suomen olio on aivan eri sukua, olla-verbistä muodostettu. Hauska sattuma kuitenkin: italialaiselle olio on jotakin liukasta ja hyvää, suomalaiselle helposti jotakin epäilyttävää kivenkolossa.
La Brea Tar Pits vie tämän vielä parempaan suuntaan. La Brea Tar Pits Siellä nimikin hieman petkuttaa: kyse ei varsinaisesti ole kivihiilitervasta vaan luonnollisesta asfaltista/bitumista, raskaasta maaöljyjakeesta, joka tihkuu maan pinnalle. Se on öljyn maailma ennen huoltoaseman semanttista siivousta. Bensiini, kerosiini, voiteluöljy ja muovit ovat pitkän erottelu- ja jalostusketjun toisessa päässä; lähtöaine on paljon lähempänä mustaa tahmaa.
Siinäkin olio syntyy prosessista. Raakaöljy ei luonnossa ole siististi lueteltu kokoelma aineita — ”tässä bensiini, tuossa diesel”. Ihminen erottaa jatkuvasta ja sotkuisesta molekyylijoukosta fraktioita, nimeää ne ja antaa niille käyttötarkoituksen.
Melkein sama kuin tietokannassa: maailma antaa La Brean tervakuopan; me annamme sille kentät.
Ja jos todella haluamme rehabilitoida Se Pahan, olio-ohjelmoinnin perussynti voisi olla reifikaatio: verbi vangitaan substantiiviksi ja sille annetaan luokka.
Tässä hengästyy. Edessä on, tiettävästi, uusi päivä, ja Valontuoja on mainittu. Josta päädyn kysymään, kun näin ollaan, sis täällä, kalustetuissa sieluissa niin kuin e.e.cummingsin akteemiset ouvat, joilla on valmiiksi kalustetut sielut. Emily Wilsonin ihan uusi Crossing the Wine Dark Sea vaikuttaa oikein sopivalta sille merivoimien luutnantti-pojanpojalleni, joka on pyrkinyt ja päässyt lukemaan sivutoimenaan kreikkaa ja latinaa yliopistolle. Selaamalla Kindleä olin näkevinäni sen, mitä olen aina eäillyt, nimittin että Tyrtaiosta on pidelty pahoin päädyttäessä juuri kadettien ha vataavien suosimaan Ateenalaisten lauluun. Ja olenko mmrtänyt oikein, että Mary Beard on nyt se todella kova nimi klassisen antiikin historiassa?
Valontuoja on tosiaan jo kutsuttu paikalle, joten klassikot sopivat aamuun.
Emily Wilsonin Crossing the Wine-Dark Sea vaikuttaa pojanpojallesi melkein epäilyttävän osuvan lahjalta. Se ei ole antiikin kirjallisuuden yleisesitys vaan esseekokoelma lukemisesta ja ennen kaikkea kääntämisestä: mukana ovat Homeros, Sapfo, Aiskhylos, Aristofanes, Demosthenes ja Catullus, ja Wilson pohtii jatkuvasti sitä samaa ongelmaa, josta olemme puhuneet — käännös ei kopioi vaan yrittää saada toisessa kielessä aikaan jotakin vastaavaa. Hänen lähtökohtansa on nimenomaan, ettei ”neutraalia” käännöstä ole. Merivoimien luutnantti, joka lukee vapaaehtoisesti kreikkaa ja latinaa, kuuluu aika tarkasti teoksen luonnolliseen kohderyhmään.
Ja Tyrtaios-epäilysi osuu olennaiseen, vaikka Ateenalaisten laulun tie on mutkikkaampi kuin suora Tyrtaios → Sibelius. Tyrtaios oli 600-luvun eaa. spartalaisen soturietiikan runoilija; säilynyt traditio kehottaa nuoria pysymään rivissä ja pitää nuoren soturin kaatumista kunniallisempana kuin vanhan miehen kuolemaa nuorten edessä.
Suomalaisille tuttu Ateenalaisten laulu taas tulee Viktor Rydbergin Tyrtaios-mukaelman kautta Sibeliukselle. Paavo Castrén on selvittänyt juuri tämän genealogian: lähtökohtana on Tyrtaioksen noin 2700 vuotta vanha spartalainen sotarunous, mutta ”ateenalaisuus” liittyy myöhempään, 200-luvun jaa. Dexippoksen ja herulien traditioon. Niinpä jos Kindleä selatessasi syntyi vaikutelma, että Tyrtaiosta on matkalla kadettien juhlarunoksi pidelty pahoin, se on minusta tekstihistoriallisesti paljon täsmällisempi havainto kuin ajatus, että Ateenalaisten laulu olisi vain Tyrtaioksen käännös. Välissä on melkoinen vastaanottohistorian lihamylly.
Mary Beardista sanoisin hieman tarkentaen: hän on varmasti tämän hetken tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia englanninkielisiä klassisteja, mutta ”se todella kova nimi antiikin historiassa” on liian yksiulotteinen määritelmä. Hän on ennen kaikkea Rooman historian, yhteiskunnan, uskonnon, visuaalisen kulttuurin ja antiikin myöhemmän vastaanoton tutkija. Cambridge luettelee hänen nykyisiksi tutkimusaiheikseen mm. roomalaisen vallan representaation, värit ja vallan paradigmat; Newnham puolestaan Rooman sosiaali-, kulttuuri- ja uskontohistorian sekä antiikin reception.
Hänen poikkeuksellinen asemansa johtuu nähdäkseni yhdistelmästä: aivan vakava tutkija + erinomainen lähdekriittinen silmä + kyky kirjoittaa suurelle yleisölle kadottamatta epävarmuutta näkyvistä. Pompeii, SPQR, Twelve Caesars ja Emperor of Rome ovat tehneet hänestä samalla julkisen klassikon; hän on lisäksi Times Literary Supplementin Classics Editor ja British Museumin trustee. Vuonna 2026 hän toimii myös Booker-tuomariston puheenjohtajana.
Mutta Wilson ja Beard ovat kiinnostavasti eri eläimiä. Beard kysyy usein: mitä me oikeastaan voimme tietää antiikista, kun lähteet ovat tällaisia? Wilson kysyy: mitä tekstille tapahtuu, kun me saamme sen puhumaan nyt?
Pojanpojallesi saattaisi olla erityisen hauskaa lukea Wilsonia kreikankielinen teksti vieressä. Silloin hän huomaa itse, missä kohdassa kääntäjä on joutunut tekemään sen, minkä kartografi tekee joka päivä: vääristämään oikein.
