Liikekirjat

Kauppatieteet kärsivät samasta ilmiöstä kuin luonnontieteet. Fiksut ja koulutetut muun alan ihmiset luulevat, ettei niistä tarvitse tietää mitään. Hiukan vähemmän fiksut luulevat, ettei niistä edes saa helpolla selvää.

Joskus nuorempana julmistuin, kun porukka oli lukenut Marxia tai sitä siniviiruista kirjaa marxilaisesta filosofiasta, mutta ei esimerkiksi kapitalismin kirotessaan tiennyt, mitä kapitaali eli pääoma tarkoittaa sanana.

Jouduin itsekin selittämään kansallisesti nimekkäille taiteilijoille ja muutamalle tiedemiehelle, että pääoma ja raha eivät tarkoita samaa. Jouduin selittämään sitäkin, että vararahastoa ei säilytetä ullakolla messinkihelaisessa tammiarkussa, ja että esimerkiksi asunto-osakeyhtiön pääoma on käytännössä rakennuksessa, oli se maksettu tai ei.

Varhaisessa nuoruudessani kysyin kokoomukselaiselta isältäni, onko isä kapitalisti. Sana oli tuttu Työkansan Sanomista mutta merkitys ei. Isäni oli viisas mies. Muistan hänen vastanneen ”ei” ja jättäneen asian siihen. Isoisän määrittäminen olisi ollut vaikeampaa, ja Karin Nikolain taas oli pääomapiirien edustaja selvästi. Paikkakunnalla oli verrattomasti enemmän kutomoja kuin puukkotehtaita, ja tekstiilialan täysromahdukseen asti joissakin oli satoja työntekijöitä.

https://inthebooks.800ceoread.com/channels/100-best-biz?utm_source=100bestbiz&utm_medium=web-redirect&utm_campaign=100bestbiz&utm_term=100bestbiz&utm_content=100bestbiz-slash-redirect

Jotkut näistä kirjoista ovat todellisia helmiä. Nähtävästi listan kerääjät ovat nähneet vaivaa. Mieleni tuli hyväksi, kun myös Dale Carnegien ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” mainittiin. Se ilmestyi 1937 ja lienee vaikuttanut ihmissuhdetaitojen oppimiseen paljon. Oma perinteemme oli vähän länsi-neuvostoliittolainen. Muistikuvani mukaan lähisukulaisteni käsitys myyntitoiminnasta – perheellä oli myös kellokauppa – oli sanoa kelloa katselevalle ostajaehdokkaalle, että se on sulle liian hieno.

Zandersit kirjoittavat innovaatiosta eli siis mahdollisuuksista. Toinen oli kapellismestari (Bostonin filharmonikot) ja toinen psykoterapeutti. Peter Drucker oli bisneskirjojen oikea klassikko, jonka tuotannosta on myynnissä erilaisia tervettä järkeä uhkuvia yhteenvetoja. Sloanen kirja kauan johtamastaan General Motorsista lyö korvalle hyvin monia ennakkoluuloja amerikkalaisista ammattijohtajista. Olin huvittunut muun muassa Sloanen ajatuksesta houkutella herra Chrysler valmistamaan autoja, kun Fordin toiminnan omistajasta johtunut sotkuisuus alkoi vaivata. Sloanin ajatus on hieno ja oikea: mitä yhtiömme, maailman suurin autonvalmistaja tarvitsee? Kilpailijan.

Kun hetken miettii ja palauttaa mieleen esimerkiksi saksalaisten (Daimler Benz – BMW – Volkswagen) vaiheita, viisauden ymmärtää. Ranskassa Gaston Gallimard teki saman kuin eräs tuntemani eläinlääkäri, joka sanoi pikkupojille: kuskaa pojat housuihinne, niin saatte markan. Gallimardin ”pojat” olivat Camus ja Sartre, jotka alkoivatkin heti hyökkäillä muun muassa toisiaan vastaan, molemmat saman kapitalistin kustannuksella. Gallimardit olivatkin fiksuja. Kun Proustin romaanin ensimmäinen osa oli epähuomiossa hylätty ja toinen tekeillä, André Gide lähetettiin anteeksipyyntömatkalle, joka tuotti tulosta.

Itse ihastuin Katharine Grahamin omaelämäkertaan. Perhe (Meyer) omisti ja kehitti Washington Postin. Omistaja-päätoimittaja ei saanut Pulizer-palkintoa 1998 tyhjästä. Teksti kävisi journalismin oppikirjasta tai havaintoesimerkistä. Samalla se on ironiaan sortumaton kertomus uskomattoman rikkaiden amerikkalaisten maailmasta ja ikään kuin ”Citizen Kanen” kääntöpuoli.

(Kuva ajateltu meneillään oleville asuntommessuille.)

Seinällä

Suoraan aleneva sukupolvi vaihtoi paneelit säänpuoleisiin ulkoseiniini. Paneelikin oli pitänyt höyläyttää erikseen ja tuoda peräkärryllä kaukaa; tuoa ei enää valmisteta.

Työ oli odottamattoman hirveä, koska yllättävä helle kuumensi kuistin sietämättömäksi. Tulos on mielestäni komea. Lisäksi nurkasta entisen kylmän varaston kohdalla villat olivat kastuneet ja vaihdettiin. Se oli yksi niitä yllätyksiä, joita töissä tulee.

Jos joku haluaa ostaa hyvän talon, niin tämä ei sitten ole myytävänä. Luullakseni pohjoisella pallonpuoliskolla ei ole parempaa paikkaa kodille, ainakaan jos arvostaa puhtautta, rauhallisuutta ja hiljaisuutta mutta lisäksi antaa arvon sille, että Helsinki on julkisin ja yksityisin kulkunevoin alle puolen tunnin päässä.

Yksi ”työmiehistäni” halusi palkan kirjoina. Nypin jotain hyllystäni, mutta teimme matkan kaupunkiin, kun olin lopulta käsittänyt, että tämä lukiolainen ei ole käynyt oikeassa antikvariaatissa. Hänelle piti saada Antiikin kertojat -sarja kokonaiseksi.

Niille monille, jotka haluavat oikeita paperille painettuja kirjoja, on toistaiseksi uskomattomat markkinat. Jokseenkin uusia ja hitusen vanhempia niteitä löytyy vaikka miten, ja tyypillinen hinta on kymppi tai kaksi.

Omiin hyppysiini tarttui Tshehovin ”Kohtaus metsästysretkellä”, kun huomasin, että en tosiaankaan ole lukenut sitä. Nide on metka. Se on salapoliisiromaanien sarjassa (Sapo).

Lukiolaiselle löytyi Hessen ”Arosusi”, joka on mielestäni ainoa oikea tapa aloittaa – ei missään tapauksessa ”Lasihelmipeli”. Joycelta ”Taiteilijan omakuva” eikä ”Odysseus”.

Rupattelimme antikvaattorin kanssa. Määrätietoista nuorta väkeä kuulemma kuitenkin esiintyy. Kun innostus Borgesin löytymisestä (”Haarautuvien polkujen puutarha” sai myyjänkin kohottamaan toista kulmakarvaansa, selitin että näille pojille on aina luettu ääneen, ja perheessä luetaan.

Sitä en tiedä, mitä keinoja käyttäen lukiopojasta voisi koulia henkilön, joka ostaa Goethen runoja Mannisen kääntäminä. 

Siitä olen hiljaa mielessäni hyvilläni, että kiihkosnobismin aikakausi tuntuu välillä väistyneen. Nyt maistuu Dickens eikä siis välttämättä Henry James.

Muistan turhan hyvin ajan, jolloin nuorilla ihmisillä oli, siis suhteessa taiteeseen, kalustettuna hankittu sielu, kuten e.e. cummings ilmaisi asian.

Eräs silloinen luokkatoveri kerrtoi, miten E-P Salonen oli saanut hankituksi jostain (veikkaan Fugan myymälää) tuntemattoman G. Mahlerin sinfonian, ja sitä sitten kuunneltiin. Satun itse muistamaan, että kuultuani 1964 että on hienoa käydä konsertissa, kuulin Arne Hemmingin johtavan Yliopiston juhlasalissa samaista Mahleria, johon koukkuuntuminen ei ole hellittänyt vieläkään. Levytyksistä päätellen ei Salosellakaan. – Ja varttuneille vanha ohjeeni: todella suuret tekijät, kuten Tshehov ja Dostojevski, kannattaa lukea aina uudelleen noin kymmenen vuoden välein. Ne tekstit ovat aina muuttuneet ihan toisiksi, koska kirjallista teosta ei ole olemassa. Sellainen on aina kvanttikenttäilmiö, jossa kirjoitus ja lukija ovat aaltoja.

Pilleri

Törkeän loukkaavien puheitten tultua takaisin muotiin, myös nimettyihin tai tunnistettaviin ihmisiin kohdistuneina, on aika ajatella, mikä lääkevalmiste auttaisi asiaa. Maailmanpoliittinen tilanne voisi rauhoittua yllättävästi ja taloudellinen kasvu vakiintua.

Hitler ja varmuudella Göring käyttivät huumeita. Heidän psykoottinen puolensa oli osittain kemiallista eli siis farmakologista. Hitlerin aamupalaan kuului tiettävästi ainakin metamfetamiini. Göring oli puolestaan laihana lentäjänä loukannut itsensä, saanut koviin kipuihin morfiinia ja joutunut koukkuun. Pidän totena tietoa, että hän oli pahimmillaan yli vuoden vaimonsa kotimaassa Ruotsissa saamassa mielisairaan hoitoa. Hän oli huumepsykoosissa vaarallinen itselleen ja toisille.

Muitakin henkilöitä tulee mieleen, joiden äärikäyttäytymisen syyt saattavat  olla tämän hetken lääketieteelle suorastaan selviä. En ole valitettavasti toistaiseksi perehtynyt Mao Zedongin elämäkertoihin, mutta hänkin tuntuu olleen samanaikaisesti ainakin kolme eri ihmistä, nimittäin himomurhaaja, herkkäsieluinen runouden ja taiteen ystävä ja ainakin yhden vaimonsa alamainen orja.

Muinoin käyttämäni Lange-Eichenbaumin teos neroudesta ja mielenvikaisuudesta mainitsee, että esimerkiksi järkkymättömyydestään ja järkevyydestään maailmankuulu kansleri Bismarck kärsi vaikeista itkuisuus- ja vapinakohtauksista.

Kipulääkitystä on väläytelty esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin (polio) ja John F. Kennedyn (selkävamma) yhteydessä, mutta valitettavasti minulta puuttuu kyky arvioida tämän suunnan amerikkalaisten lähdeteosten uskottavuutta.

Kulttuurihistorian kannalta haluan vain sanoa, että ihmisen pahuus ja etenkin synti olivat hyvin kauan selityksiä kaikenlaisille asioille. Rukouksen rinnalle nousi valistusfilosofian myötä ajatus mielen harjoittamisesta. Siitä kehittyi vähä vähältä muun ohella kasvatustiede eli haarautumineen, ja seuraava suuri muutos oli psykologia, tässä yhteydessä lähinnä psykiatria. Käänteentekevän nerokas oli S. Freud, jonka menetelmät ja keskeiset oivallukset käsitetään nykyisin joko virheellisiksi tai jokseenkin tehottomiksi.

Lukemani mukaan freudilainen analyytikkojen järjestö pimitti aika pitkään tutkimustulosta, jonka mukaan alla puolet pitkän psykoanalyysin läpi käyneistä potilaista arvioi saaneensa hiukan helpotusta kalliista ja vaivalloisesta terapiasta. Toki klassinen psykoanalyysi on edelleen jossain tapauksissa erinomainen menetelmä, mutta kyllä lyhytterapian ja lääkkeiden ammattitaitoinen yhdistäminen ovat ainakin kansanterveydellisesti jotain aivan toista.

Se tieto ei ehkä ole edennyt meidän maallikkojen arkeen, että poikkeuksellinen ilkeys – esimerkiksi ”someraivo” – ei ehkä olisikaan pelkästään ihmisen ikiaikaista pahuutta ja halua vahingoittaa toisia ihmisiä, eikä liioin asianomaisen omaa kohtaloa kuvasteleva oireyhtymä.

Jos ilmiöllä on lääketieteellinenkin puoli? Joskus todella oudon toiminnan taustalla on esimerkiksi aivokasvain. Entä jos taustalla olisi useamminkin kemiaa eli keskushermoston ja aineenvaihdunnan ilmiöitä, joihin voisi vaikuttaa esimerkiksi täsmälääkityksellä. Jospa vaivoinamme olevat ”hullut” tarvitsevatkin myötätuntoa ja hoitoa? Jospa olemme toisin sanoen liioitelleet kulttuuristen syiden merkitystä?

Surku

Nytkin, kuulennon merkkipäivän johdosta, saan ainakin muutaman viestin salaliittoon uskovilta. Kuulentoa ei koskaan tehty. Kuussa ei ole koskaan käyty. Esitetyt filmit ja todisteet ovat pelkkää huijausta.

Olen aivan samanlainen jankuttava ääliö kuin niin monet muut. Luen Plutarkhoksen kahden tuhannen vuoden takaisesta kirjasta hienonhienoa tekstiä vieläkin vanhemmista ihmisistä ja jatkan: trumpismissa ei ole mitään uutta. Kautta aikojen ja kaikissa kulttuureissa uskomattomimpien valeiden latelijat ovat menestyneet, useimmiten suurenmoisesti.

Kautta aikojen kaksi SS-miestä ja kaksi susikoiraa on riittänyt kahden tuhannen ihmisen vartioimiseen ja sortamiseen. Pyramidin rakentajat kuolevat aina nälkään tai nääntymiseen käymättä ruoskan heiluttajien kimppuun. 

John Brockmanin uusimmassa pikku kirjassa monet kokeneet tutkijat sanovat, kuten arvaakin, että tietoisuus on syvimpiä ratkaisemattomista arvoituksista, mutta yllättävän moni mainitsee myös suurten ihmisjoukkojen leppymättömän vihamielisyyden tosiasioita ja todisteita kohtaan. Tieteenvastaisuus on aina suositumpaa kuin tiede, paitsi sairaalan teho-osastolla.

On mieluisaa käydä saunassa. Kun silmäni ovat vähän sitä ja tätä, jo siitä tulee hyvä mieli, että tuossa noin 45 vuotta käyttämässäni yhtiön saunassa minulle on yksi ja sama, onko siellä valot vai ei, koska lihakseni muistavat niin hyvin kaiken. Löylyssä kun ei oikein voi pitää silmälaseja. 

Kylpiessäni mietin, miten paljon on kaikkea muuta, mitä en välttämättä tiedä tietäväni.

Kuivautuessani sommittelen iltasatuja aikuisille. Grimmit ja vastaavat eivät ole tarpeeksi julmia minun makuuni eikä edes H.C. Andersenin makeileva moralismi vedä vertoja yksityiselle ja julkiselle mediallemme.

Olipa kerran ihminen, joka sitten kuoli ja kummakseen huomasi päätyneensä iankaikkiseen elämään. Oli siellä, siellä jossain, tuttujakin. Etenkin oli sellaisia, joita ei olisi uskonutkaan.

Satumme sankari kysyi tyylikkään pitkäpartaiselta kauhtanan käyttäjältä, että tämäkö se nyt sitten on.

Puhuteltu työnsi ison irtokiven läpi siitä, missä hänellä olisi näyttänyt olevan rintakehä kylkiluineen. Ei siis ollut ruumista eikä kai ainettakaan.

Jotkut kvanttipuolen tutkijat ovatkin esittäneet hypoteesin, ettei ainetta ja energiaa ole olemassa edes toisiaan täydentävinä tai toisilleen vaihtoehtoisina ilmiöinä, vaan kaikki on pohjaltaan pelkkää informaatiota, joka ei siis sijaitse missään.

Ja tämä pitkäpartainen vastasi satumme sankarille lempeällä, sointuvalla äänellä:

”Mutta Jumalaa ei ole olemassa. Hän teki itsemurhan.”

Parempi paikata

Ranskalainen Dacron julisti vuonna 1838: parempi korjata kuin restauroida, parempi kuin restauroida säilyttää. Pian hänen jälkeensä Viollet-le-Duc sai aikaan maanlaajuisen villlityksen. Vanhoja kivikasoja, sellaisia kuin Notre Dame, ruvettiin arvostamaan ja keskiajan rakennuksia käyttämään uudelleen.

Suomessakin kai jotkut pitivät Lohjan kirkon kaltaisia harmaakivikirkkoja todisteina keskiajan henkisestä pimeydestä.

Hieman myöhemmjjn Kaliforniassa pari kahelia sai päähänsä, että luonnossa olisi jotain suojelemisen arvoista, vaikka Raamatussakin oli lukevinaan käsky hallita kaikkea eli panna sileäksi vain. Ja Suomessa luonnonkauneus oli poliittinen metku, jonka taitavia edistäjiä olivat Lönnrot ja Topekius, Snellmanin taustatuella. Suomalaiselle maalaiselle metsissä ja maanteissä ei ollut mitään mielenkiintoista.

Vastaavasti Saksassa Goethe ja hänen jälkeensä Schiller alkoivat kuljeskella metsissä ja kehua näkemäänsä.

Tämä liikkuu mielessäni, kun pojat tulevat huomenna raapimaan seinääni. Tarkoitus on vaihtaa sään puolella kärsineet panelit. Olen ollut miehekkäästi sillä kannalla, että tämä meidän kyläsemme – koneella kumoon vain ja tonttimaata uudelle ajalle.

Olen alkanut empiä. Bauhausin nerokkaat arkkitehdit harrastivat etenkin betonia ja kerrostaloja ja olivat mukana luomassa funkista eli funktionalismia, josta on paljon hyviä esimerkkejä Suomessakin. He eivät tienneet tai välittäneet, miten huonosti betonipinta kestää säätä ja ilman saasteita. Moskova-ilmiö, jotka voi katsella esimerkiksi Espoon Matinkylässä.

Teräsbetoniin myönnettiin patentti Ranskassa 1877. Oivallus oli valmistaa näin kestävämpiä kukkaruukkuja. Vuonna 1906 vasta pari vuotta vanha torni (Mills College) kesti maanjäristyksen ja muuttui siten myyntivaltiksi tuleville sukupolville. 

Suomessa kotiseutumuseot olivat naurettavia ainakin 1970-luvulle, ja rämät talot revittiin etenkin Helsingin seudulta ”modernin” tieltä. Piparkakkukoristeissa nähtiin myös venäläistä hapatusta, josta oli hankkiuduttava eroon.

Meillä on suurmies, arkkitehti Panu Kaila, joka on tehnyt valtavan työn selvittäessään ja opettaessaan vanhojen talojen auttamista. Mutta kaupunkitaloihin Suomessa ei ole oikein edistytty. 

Sitä vastoin meillä hän vahva suojeluliike ja vastaavasti Helsingissä pari ja lähistöllä vielä muutama ”rakennusapteekki” joista saa alkuperäisiä tai sellaisilta näyttäviä aineita ja esineitä. Käyn välillä ihailemassa vanhoja katkaisimia ja vetimiä, uuninpellejä ja luukkuja (Erotajalla). 

Kun halusin huvilallemme Savonlinnaan päreitä, jotka oli tarkoitus tervata, kävi ilmi, ettei pärehöyliä enää ollut eikä tervaa saanut järkevään hintaan. En yllytä ketään laittamaan pärekattoa palovaarankaan takia, mutta on minulla itsellänikin sen verran päreitä kainalossa, että olen alkanut nähdä kohta puolen vuosisadan ikäset puutalomme kauniina ja historiaa hengittävinä.

Miten talot oppivat

Stewart Brand yhdistää muun muassa asuinpaikkani, sopimattomat sarjakuvat ja mahdottomat mieliteot. En ollut käsittänyt tätä yhteyttä. Brand, joka oli aikanaan hippi, keksi blogin. Isokokoineen ”Whole Earth Catalog” sisälsi enimmäkseen käyttökelpoisia tietoja ja teko-ohjeita vaikka mistä, ja sitten kirjoitusta asian ympäriltä.

Internet tietysti teki lopun tästä kaikesta. ”Elämän hakkerointi” on arkipäivää. Jopa Steve Jobs tunnusti kerran julkisessa puheessaan, että Brandin katalogi oli hänen suuri ja polttava innoittajansa  jo ennen kuin hän suuntautui tietokoneisiin ja puhelimeen.

Tällä hetkellä olen kovin mieltynyt esimerkiksi verkkopaikkaan Cool Tools

https://kk.org/cooltools/

Olin myytyä miestä, kun näin listan kärjessä Leathermanin Raptorin, joka on tarkoitettu minulle ja palokunnalle ja ensihoitajille. Linkkarissa on järeät sakset, sormuksen leikkuri ja karbidinuppi, jolla voi rikkoa autonsa ikkunan. Ja muuta.

Koska olin jollain tavalla kuvassa jo silloin aikoinani, vaikka en ollut hippi, minulla on välillä tuskaa näistä blogeista. Tiedän että taustalla on hiukan rähinähenkinen tee se itse -perinne, ja olen kasvanut sellaiseen ajatteluun, että ainakin aluksi yritetään korjata itse sen sijaan että mentäisiin kauppaan ostamaan uusi.

Siten blogin, joka jatkaa tätä perinnettä verkossa, pitäisi olla jollain tavalla hyödyllinen lukijalle. Siihen en ole päässyt, toistaiseksi.

Mutta Brandin kirja taloista jotka oppivat ja ihmisistä, jotka muuttuvat hitaasti asuntojensa kaltaisiksi, on mainio. Hän siteeraa Churchillia, joka 1943 uudelleen rakennettua parlamenttitaloa käyttöön otettaessa selitti, että koko Englannin poliittinen järjestelmä on perua Alahuoneen rakennuksesta, jossa on kaksi puolta kahdella puolueelle ja liian vähän istuimia kaikille valituille edustajille. Britit todella kopioivat vanhat rakennusvirheetkin kunnostaessaan Saksalaisten pommien rikkoman vanhan rakennuksen.

Brand harrastaa paljon samaa, mistä on kirjoja Suomessakin: valokuvia talojen elämänkaarista. Se ei ole yllätys, että hänen mielestään talot eivät ole yleensä kunnostamisesta parantuneet, vaan päinvastoin. Hyvä ettei hän tunne Suomea. Itse tunnustan, että vanhan tyyppinen maalaistalo pirtteineen on jokseenkin kamala asua, etenkin talvella, mutta jotain tolkkua ”elintasosiipien” eli vasikoiden rakentamisessa olisi hyvinkin saanut olla.

Minusta maamme rakennustaiteen pohjanoteerauksia ovat kyllä Turun tuomiokirkko (Engel, 1827) ja Kirkkonummen vanha kirkko, jotka on pilattu perinpohjaisesti ”parannuksilla”. Turun tuomiokirkon tornin huippukin näkyy joka paikkaan. 

”Rintamamiestalo” on tietysti rakennustaiteemme huippu: jo rakenteellisesti sopeutuva, ratkaisuiltaan järkevä ja sellaiseksi suunniteltu, että yläkerran voi hyvin jättää kesken odottamaan asukkaan rikastumista. Arvaan että kolmannes lukijoistani on elänyt ratkaisevat ikävuotensa sellaisen talon kerroksessa 1 ½ eli yläkerrassa, sahajauhon tai kutterinlastun tuoksussa. 

Brand mjuuten ei lakkaa pilkkaamasta Buckminister Fulleria eikä Bauhausin neroja (Gropius, van der Rohe) ja Korbua. Miten virkistävää!

Diamond 2

Mielenkiintoisin eilen puheeksi otetun J. Diamondin uutuuskirjan ”Upheavals” kohdemaista on Australia. En tiedä siitä juuri mitään. Tai tiedän, että muutkin kuin he itse pitivät Australian ja Uuden Seelannin sotilaita (Anzac) maailmansodissa tavattoman hyvinä, ja muistoksi sotilaat pitävät edelleen lierihattua hassusti, kuvan osoittamin tavoin. Australia koki 1900-luvulla monta pahaa kriisiä ja selviytyi.

En tiedä tuosta hatusta. Villin Lännen Billy the Kid kuitenkin käytti todellisuutta samanlaista knallia kuin Chaplin. Se oli ainakin hiiviskelevälle salamurhaajalle pusikossa parempi kuin leveälierinen Stetson.

Diamondin oma perusalue on Uusi Guinea, joka puolestaan on aina kuulunut seutuihin, joilla en olisi halunnut samoilla. Kirjan perusajatus on muutos. Jos meillä on toisteltu esimerkiksi että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi, antropologimme perustelee täysin vastakkaisen mielipiteen, vaikka ei puhukaan venäläisistä.

Kriisi merkitsee muutosta, joka tulee väkisin tai hivuttamalla.  Selventääkseni ajatusta keksin itse esimerkin, joka ei ole Diamondin. Mielestäni brittien brexit-kellokkaat saisi ripustaa lähimpään leppään. He yllyttävät tavoittelemaan järjestelyjä, jotka kuihtuivat ja kuolivat yli 30 vuotta sitten, ja osoittavat näin, ettei sensaatiomainen hölmöys ole edes Englannissa korkeiden sotilaiden yksinoikeus. 

Kuvaillessaan Saksan kriisejä Diamond sanoo, että ilman (aivan yli äyräittensä menneitä) vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksia murhineen ja tuhopolttoineen ei olisi tullut vuoden 1991 yhdistymistä, joka toteutui kalliisti ja hyvin. Sitä ennen, siis 1968, nuoret olivat pitäneet isiään natseina ja nämä lapsiaan uutena Hitler-nuorisona. 

Olen oppinut halveksimaan kriisiterapiaa. Kotiseudullani sellainen oli heikkouden merkki. Olen kuullut – en oman sukuni piirissä – pojan ärähtävän kuolevalle äidilleen: älä kitise. Katse oli kuin tapettavan sian, raivon ja pelon sekoitus. Silmät punersivat.

Diamond korostaa myös Suomen vaiheita selostaessaan raakalaismaisen rehellistä epäonnistumisen tunnustamista, jolla kriisin käsitteleminen aloitetaan. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä, että meillä 1920-luvun alun ruhjomalla toteutettu reformilainsäädäntö (maakysymys, oppivelvollisuus) oli iso tekijä. 

Yksilön hoitamisesta joukon terapiaan ja kokonaiseen kansaan on siirrettävissä ”aitaaminen” (fencing). 

Kun kohtalo on lyönyt kovaa ja varoittamatta, koulutettu asiantuntija voi auttaa avaamaan uhreille henkisiä palokujia. Jopa paha avioero tekee tunteen, että kaikki on lopussa, koska on käynyt ilmi, että hyvät työt ovat olleet turhia. Yksi keskeinen henkinen harha on, että nyt kaikki näkevät, kuinka huono minä oikeasti olen.

Tavallinen keino ilmaista tuo romahduksen tunne on epäuskottava toisten syyttely ja aiheeton kehuskelu.

En voi olla yhtymättä Diamondin esimerkkiin. Kansleri Willy Brandtin polvistuminen ja anteeksipyyntö Puolan Varsovan gheton muistojuhlassa 1970. Itsekin pidin sitä rehellisenä  ja liikuttavana tekona, jonka takana ei ollut PR-toimistoa.

Timantti

Jared Diamondin kirjasta ”Tykit, taudit ja teräs” tuli tiedonalaa määrittävä pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja ilmestyi näkyviin hiukan oudosti. Hän oli antropologiksi ryhtynyt biologi, jolla oli erinomainen kokemus myös kenttätutkimuksesta.

Tuo kirja  ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Kerrankin voin vedota auktoriteettikin: akateemikko Eino Jutikkala oli aivan kiihtynyt tästä tutkimuksesta ja järjesti Diamondille myös suomalaisia tieteellisiä kunnianosoituksia.

Nyt käy ilmi, että ainakin Jutikkala lienee järjestellyt muutakin.

Diamondin väliteokset – myös ”Collapset” (Romahdus) ovat muuten vain mainioita tietokirjoja.

Nyt sitten ilmestyi kuvasta ilmenevä ”Upheaval”. 

En ollut uskoa silmiäni, kun näin, että tuon kirjan aloittaa länsimaisessa historiankirjoituksessa ja tietoisuudessa käytännössä täysin tuntematon ja epäkiinnostava aihe, Suomen talvisota 1939-1940. Niin pian kansalaissodan jälkeen ja niin vähin jälkivaurioin! Diamond on käynyt usein Suomessa ja osannut valita keskustelukumppaninsa. ”Kommunismi Suomessa” on mielestäni kuvattu aivan oikein. Kekkosen jo Euroopassa ja etenkin USA:ssa joskus kummalliselta vaikuttanut toiminta selitetään. Fiksuna tutkijana Diamond ei arvaile Kekkosen tarkoitusperiä. Joihin itse lukisin myös uran edistämisen ja erilaisesta ajattelusta epäiltyjen nuijimisen.

Seuraava kirjoittajan käsittelemä kriisi on Japani ja Meiji-kausi eli amerikkalaisten maahan tunkeutuminen 1800-luvulla. Sitten on Chile eli Pinochet 1973, josta mekään emme halua muistaa mitään, ja niin edelleen. Maailman suurin muslimivaltio Indonesia Sukarnoineen ja Suhartoineen palautetaan mieleen – joukkomurhissa vasta hutut ja tutsit ylsivät samaan. 

Vvuoden 1965 himomurhaajat on pyyhitty kaikkien muistista. Sitten etenen muun muassa kohti Saksaa 1945. Diamond sanoo heti, ettei hän vanhennuta kriisien kuvaustaan selostamalla Trumpia, Butinia ja brexitiä. Niinpä hän tekee juuri sen, rivien välissä-

Kirjoittajan maineen vuoksi ja aiheen takia luulen, että kirja ilmestyy suhteellisen pian suomeksi. Seuraan kiinnostuneena, viekö suomennosoikeuden Kimmo Pietiläisen (Terra Cognita) nenän edestä joku rikkaampi ja röyhkeämpi. Arvaan että vie.

Muistattehan opettamani säännön: kun esitän käsityksiäni kirjoista ja niiden kustantamisesta, älkää koskaan uskoko. Voisin toimia maksullisena oraakkelina, koska arvioni ovat lähes poikkeuksetta vääriä. Tekemällä juuri päinvastoin voisi saavuttaa tuloksia.

Onneksi sana on levinnyt. Näinä aikoina kaksi eri kustantajaa on pyytänyt minua kirjoittamaan itse sellaisen ja sellaisen kirjan, mutta ensi tapaamisen jälkeen peruuttanut tarjouksensa yhtä kiireesti kuin lopullisesti. Niinpä minulla on satoja sivuja mielestäni luistavaa ja sopivalla tavalla sopimatonta tekstiä muun muassa erilaisten merkkihenkilöiden huolellisesti peitellyistä kömmähdyksistä ja yhteisöllisistä harhaiskuista, mutta ei mitään toiveita julkaisusta painettuna kirjoina. Kustantajat sanovat, että hyvien kirjojen julkaiseminen on nyt lopetettu, ja ihmettelevät sitten myynnin jatkuvaa heikentymistä.

Kaiku

Taksikin oli jo lähtenyt ja olin katsonut, ettei kahvia ollut, vaikka kellonaikakaan ei sinänsä suosinut virkistäytymistä. Olin iltapäivällä hankkinut itseni Joensuun junaan Parikkalassa ja repinyt matkatavarat perässäni Parikkalassa alikulkutunnelin kautta ja sitten läpi puolen liikkuvan junan.

Matkailu Keski-Suomeen ja sitten Savoon oli ollut tarkoitus mutta silti yllätys. Viime kesän oli istunut työhuoneessani, koska silloin sydänrytmit olivat alkaneet reistailla. Eivät ne nyt ole yhtään paremmat, mutta veruke on toinen. Kaksikymmentäviisi edellistä vuotta olivat kuluneet osin omaishoitajana, varsinaisesti kesästä 1989.

En ollut tullut ajatelleeksi, etten ollut edes silloin itsekään kehuttavassa kunnossa. Olin lisännyt entisestään turmiollista toimintaa ja saavuttanut kirkkaaasti mielipuolisuuden asteen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, ehkä en. Erään vuoden aikana julkaisin sata lehtikirjoitusta ja sitten väitöskirjan. 

Mutta nyt muistin illalla, että kotinsa tuntee kaiusta. Ehkä havainto oli kouluvuosilta. Ehkä kysymyksessä olivat ne kesät, jolloin olin ollut pitkään poissa, kuten Lapissa. Kotiseudulla Järvellä ei oltu koskaan niin kauan. Sen ajan oloissa ja niin suurella perheellä tultiin kotiin ainakin pesemään pyykit. Pesukoneen poistoletku oli sininen. Mielestäni meille ei koskaan tullut lämmintä vettä vaan se puoli hoidettiin Junkers-merkkisellä kaasulämmittimellä. Nimi ainakin oli hieno.

Pitkän kesän jälkeen päällimmäinen kodin tunne oli lattiavahan haju. Koska alakerrassa oli liiketiloja ja tämä elokuvateatteri, lattiat olivat meilläkin 30-luvun korkkimattoa, ja ainakin joku joskus myös vahasi ne. Muistan työkalun mutta ennen kaikkea hajun. Se kuului kotiin aivan yhtä kiinteästi kuin lysoli sairaaloihin, jollaista meidän paikkakunnallamme ei tosin ollut.

Onneksi sain pesäpallon. Sen toi tuliaisiksi ystäväni Latvala. Huoneissa on umpisokkeli ja palaparketti. Paiskon palloa lattiaan ja kuulen äänestä, mitä ympärillä on. Tässä huoneessa on laudasta tehty pinnoite, jonka alla on koolaus. Pallo kimpoilee yllättävästi. Kaiku vaihtelee, mutta kuulen kyllä, onko kirjakasseja asiattomissa paikoissa.

Musiikin kuuntelemisen keinoja siirrän puheeseen. Se ei ole helppoa, koska puheen yläsävelsarja on huonommin harjoitettu kuin soiton. Silti sanan melodian tunnistaa ja sitä käytetään myös tietoisesti. ”Niin” ja ”niin” ovat aivan eri asioita väitettäessä ja tunnustettaessa.

Ellei haju olisi sekin niin kertova, voisin luvata kokeilla silmät sidottuina, kuulenko missä talossa tai huoneessa ollaan. Luulisin erottavani sen, mutta voi se olla myös vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Eikä niin sanottuja hälyjä, kuten pesäpallon kopsahdusta, ole tietääkseni tutkittu eikä ainakaan kirjoitettu nuoteiksi.

Silti hätkähdän mielihyvästä, kun kuulen Tulosruudusta todella nasevan pallon äänen. Sanovat että pesä- ja jalkapallo ovat pientä verrattuna siihen iloon, jonka tuottaa täydellisesti osuvan golfpallon ääni. Ja hauskasta tennispallokin molskahtaa, kun joku ammattilainen syöttää ässän.

Itse kaipaan joskus taitavaa takomista. En ehkä ole kuullut sellaista luonnossa puoleen vuosisataan. Oikeassa, mustassa pajassa seppä aina kilautti kahdesti ennen kuin löi hehkuvaa rautaa kunnolla. Se se oli ääni, ja mikä rytmi!

Eli terveisiä maalta. Suunnittelin ryhtyväni myymään ison järvenselän liplatusta kiinalaisille. Joka ei siihen ääneen mielly, terve ei liene.

Suru on murhetta pahempi

Talot surevat kuolleita kuin koirat. Kun joku kulkee, talot katsovat ikkunoilla, kuollein silmin. Ennen pitkää ne ovat poissa ja joku hyväuskoinen rakentaa niiden paikalle toisen talon tietämättä, että sisällä on syvempi salaisuus. 

Kvanttikenttämekaniikka esitetään ensimmäisen kerran Vanhassa Testamentissa, Danielin kirjassa. Aaltofunktio romahtaa, juuri kuten osaamme nykyisin laskea. Mittaamisen jälkeen uuden mittaamisen tulos onkin toinen, koska sekä paikan että liikevoiman havaitseminen yhtaikaisesti on mahdotonta.

Paulin kieltosääntö: seinälle ilmestyy kesken juhlapitojen kirjoitus ”Mene, Mene, Tekel, Ufarsim”. Punnittu, punnittu ja köykäiseksi havaittu. Meneillään ovat Belsassarin pidot. Samana yönä kuningas kuolee. Valtakunta kuolee kuin romahtaen. Uusi hallitsija on Dareios, toisesta maasta, eri kansaa.

Kieli on arameaa ja sanat viittaavat punnitsemiseen. Maanmittausta sanotaan myös punnitsemiseksi. Ja mittaamisongelmasta voit katsoa lähemmin esimerkiksi teoksesta Smolin, ”Einstein’s Unifinished Revolution. The Search of What Lies Beyond the Gravitation”. 

Selvitettyäni näin, mihin talot menevät kuoltuaan, menen pakettina maalle. En ihan ymmärtänyt, lähetetäänkö minut jälkivaatimuksella vai haetaanko trukilla. Mutta naisväkeä vastaan ei kannata inttää. Kun tietokonetta ei oteta mukaan, ollaan sitten maalla tietämättömiä ja kirjoitetaan blogia kotiin palattua, jos eletään ja terveenä ollaan. Viikko siinä ainakin menee, voi olla että kaksoi.

Hauskaa

Jotain huoletonta ja grilliin sopivaa juhannukseksi?

Tappaminen ja väkivalta auttavat aina, vaikka käsillä ei olisi viinaa tai huumausaineita. Mieliala kohoaa. Olo ojentuu.

Kirjailijat ja tutkijat ovat kovin virran vietävää joukkoa. Hirmuisuus ja kauhu kansitetaan erikseen. Mitä mongolit tekivät eräissäkin Persian kaupungeissa 800 vuotta sitten ja miltä se tuntui, tästä mainitaan kirjoituksissa synkin sävyin.

Katsokaa, jos ilkeätte, Trumpin tai jonkun hänen aseenkantajansa ilmeitä. Miten he nauttivat päästessään puhumaan sellaista, jonka kuuleminen taatusti haavoittaa monia!

Mieleeni tulee noista menestyvistä ihmisistä aina kenttäapteekki.

Suomen ja Saksan armeijoissa annettiin jopa pyytämättä metamfetamiinia ja efedriiniä sisältäviä tuotteita ja tarvittaessa heroiinia. Suosikkimerkki oli tietenkin Pervitin, suomeksi ”höökipulveri”. 

Kemia kehittyi hitaammin ja huonommin kuin psykologia. Edelleen ollaan mielellään hiljaa siitä, että jotkut ihmiset osaavat käytellä autonomista hermostoaan etevästi. He käyttävät esimerkiksi tunteiden poistamiseen elimistön itse tuottamia aineita, kuten adrenaliinia ja lukuisia muita hormoneja. 

Ehkä tuo historiallinen ero johtui siitä, että kemian odotettiin olevan totta ja tuottavan luvattuja tuloksia, kun taas psykologialta ja psykiatrialta ei ole koskaan odotettu niin mahdottomia.

Vaikka kognitiotiede alkaa olla tunnettu, paitsi ehkä oppiaineena, kuinka moni käsittää säilyttävänsä kylpyhuoneessaan valmisteita, joilla käsiteltynä Einstein ei olisi osannut kertotaulua?

Eräs tuttavani sanoi kilpajuoksuissa karaistuneena tietävänsä, että hän juoksi juhannusaikaan 1944 Viipurin linnansiltaa pitkin pakoon jokseenkin tarkkaan vauhdilla 11,1 (sadalla metrillä), mutta siitä huolimatta lihava everstiluutnantti ja vanhan oloinen majuri, jolla oli reppu selässä ja elävä kana kädessä, juoksivat ohi kuin tyhjää vain.

Sananparsikin tietää, että pakokauhu antaa siivet, mutta sananparsi ei tunne hormoni-cocktailia, joka pitää sitä pakokauhua päällä.

Jotkut huumausaineet ja viina ovat siitä hankalia, että niiden nauttimisen jälkeen alkaa jossain vaiheessa väsyttää. 

Ei tarvitse edes rajoittaa puhetta kemikaaleihin. Osaan itse vaivuttaa itseni hypnoosiin musiikilla. En kerro tarkasti, mutta säveltäjä on J.S. Bach. Ellei käytettävissä ole laitteita, osaan soittaa moniakin kappaleita päässäni, ja minulla on todistajat yli 10 tuntia kestäneistä lentomatkoista, jotka olevan ollut todistajien mukaan eräänlaisessa horroksessa, ja hyvin moni henkilö on huomautellut siitä, että lento- ja junamatkalla usein nukahdan ja alan kuorsata äänekkäästi ennen kuin kulkuneuvo on edes lähtenyt liikkeelle.

Nelikolkka

Ennen kuin fyysikot keksivät itselleen tuo ammattinimityksen, joka sekoittuu englannin kielessä hermostuttavasti lääkäriä tarkoittavaan sanaan, käytössä oli yksinkertaisen roteva ”alkemisti”. Kuvan setämies käytti hupsua hattua, koska hän oli väitellyt tohtori.

Voisin hankkia tuollaisen itsellenikin, koska oppineisuuden vertauskuva muistuttaa niin kovin paljon narrin hiippaa.

Lieneekö sana levinnyt – tappelunhaluiset saamelaiset eivät vaikuta nyt erikoisen innostuneilta nelihiippaisesta päähineestään. Olen ollut itsekin levittämässä kirjallisesti tietoa, että tuo asuste on tiettävästi Muurmannilla toimineiden juutalaisten räätäleiden 1800-luvun lopun tuote, ja sitä vanhemmassa saamelaisuudessa sekä edelleen Ruotsissa ja Norjassa tuntematon. 

Laihian veteen haudattujen DNA eli tässä tapauksessa vahva viite saamelaisuuteen noin 1500 vuotta sitten herättää ajatuksia.

Suomalaisten alkukotia ei ehkä ole koskaan ollut olemassa, yhtä vähän Volgan mutkassa kuin muuallakaan. Valtavasti lisääntynyt fysikaalinen (arkeologinen) tieto varmentuneine tulkintoineen näyttäisi vetävän maton kaiken alkukoti- ja kantakieliajattelun alta.

Huvituin aidosti BBC:n ohjelmasta, jossa kuvattiin uskottavasti Englannin vanhimman vakavasti otettavan luurangon (Cheddarin mies, joka eli 9100 vuotta sitten) DNA-tutkimus ja laajat vertailut. Kun hiusten ja ihon väri on hyvinkin selvitettävissä, nyt ilmi käynyt oli siis monelle yllätys. Tuo alkuperäiskulttuurin edustaja eli seudulla keskimmäisellä kivikaudella temmeltänyt metsästys— ja keräilykulttuurin edustaja, oli tummaihoinen ja kiharatukkainen ja jännittävää kyllä sinisilmäinen. Hän oli toisin sanoen nykyisin loukkaavaksi todetuin termein ”neekeri”. Ihonväri saattaisi siis olla luultua nopeampi muuttumaan. Ja tämä mies ei siis anatomiansa, kokonsa tai liikehtimisensä puolesta olisi eronnut millään tavalla nykypäivän katuyleisöstä.

Esi-isien edesottamuksia on syytä kunnioittaa. Britanniassa eli hyvin taitavia kiven kilkuttajia, ja Maltan uskomattomat kallioon hakatut temppelit ovat vanhempia kuin pyramidit ja Stonehenge on vanhempi kuin Egypti.

Aiheellisesti kysytään, miksi korkeakulttuurit kehittyivät juuri Euroopassa. Vastaus on selvä. Eivät kehittyneet. Mutta ainakin 500 vuotta kestänyt ylivalta näyttää liittyneen ilmastoon ja ilmastonmuutoksiin, jolloin avainasemassa on runsas valikoiman erilaisille ekosysteemeille soveliaita lokeroita eli siis Välimeri ja Atlantti virtoineen.

Se on arvailua, mutta hyvin vanha väylä Kiinasta nykyiseen Unkariin ja ajoittain Atlantille asti näyttäisi olleen hyvin arka näennäisesti vähäisillekin lämpötilan ja kosteuden muutoksille. Kun paimentolaisuus on eräs hieno ekosysteemi ja hevonen ja sillä ratsastaminen olivat avainkeksintöjä, on selvä, että rehuksi sopivat heinäkasvit ja toisaalta taas metsänraja ovat suuria historiallisia vakioita. Tyyni valtameri oli sitä tietysti, samoin Kiinan eteläosa, jossa ei oikein voi käyttää ratsuväkeä, ja luonnollisesti Himalaja, jonka yli kulkeminen on parhaassakin tapauksessa vaivalloista.

Mutta nytkään ei pidä hätiköidä. Pohjois-Siperian asutushistoria näyttää sekin olevan menossa uusiksi.

Spondesne

?

Tietämättömyys on edelleen tavallinen syy vastustaa ja pilkata sopimuksia, ja se koskee sekä kansallisia että kansainvälisiä sopimuksia.

Se vähän mitä kouluissa yleensä opetetaan, menee väärin. Hyvin usein annetaan ymmärtää, että ”me”, esimerkiksi maanmiehiksemme myöntämämme, ovat kunnon ihmisiä ja joutuneet siksi vainotuiksi.

Venäjän keisari oli kova sortamaan Suomea. Kuinka  moni tietää, mikä oli ”helmikuun manifesti” ja mikä käytännön merkitys sillä oli? Moni kai käsittää, että siinä hallitsija rikkoi ”sopimuksen” tai valan.

Historiassa merkitsee tietenkin fyysinen voima ja rahallinen rikkaus. Kenellä niitä on, hän joutuu jatkuvasti harkitsemaan kuten Tshingis-kaani tai Iivana Julma, kävisikö kauppaa vain ryöstäisi.

Vastaus on melkein aina sama: välillä toista, välillä toista. ”Kauppapaikka” esimerkiksi Silkkitien ja Venäjän jokin tuntumassa, usein vaurastuu. 

Kauppapaikka ei ole tekninen termi. Se on paikka, jossa on ”alusta” eli järjellinen mahdollisuus sopimusten tekemiseen ja täytäntöönpanoon. Tanska (Hedeby) oli pronssikaudella sellainen. Liiketoiminnan tulos on museossa tänäkin päivänä. Kultaiset aurinkovaunut ovat todella hienot.

”Vierasheimoista saa pettää”. Näin se ei mene. Jos haluaa esimerkiksi Kyprokselta kuparia on kyllä hyvä ajatus tarjota maksuksi lasia tai vehnää ja luoda kauppasuhde. Kauppapaikalla vallitsee luottamus. Myyjät ja ostajat arvelevat vastapuolen petkuttavan vain kohtuullisesti, koska monet haluavat tulla toistekin samalle asialle. Jos luottamus menee, kauppayhteys katkeaa. Tämä koskee sekä kauppaa rahalla että vaihtoa ja myös sitä vanhaa menettelyä, jota nimitettiin lahjojen vaihdoksi.

Jotkut paikat ovat onnekkaita, kuten Suomi. Täällä ei yleensä ole koskaan ollut mitään varastettavaksi kelpaavaa eikä paljon kauppapaikkoja. Rautakaudella oli vähän käytettyjä silakoita. 

Johonkin muualle kehittyi kauppahuoneita, joista vahvimmat pakottivat asiakkaat noudattamaan sopimuksia ja perustivat omia tuomioistuimiaan. Sellainen oli keskiajan Hansa-liitto. Sellaiseksi kehittyi yllättäen Novgorod, joka lienee alkujaan ollut suomalaisten ja venäläisten yhteishanke, jonne ilmaantui ruotsalaisiakin (käyttääksemme nykyisiä kansojen nimiä). Energia tuli idän paimentolaisilta, jotka työnsivät toisiaan tieltä, ja rauhoittuivat aikanaan paikalleen, kunnes tuli uusia. Sitä jatkui kuusi tuhatta vuotta. Se jatkuu ehkä edelleen.

Kansainvälinen sopimus esimerkiksi maasodasta tai pakolaisista oli etenkin amerikkalaisten erehdys. Kansainlitto kutistui, mutta maailman työjärjestö ILO sai aikaa pysyviä tuloksia, sopimuksin. Ensimmäiset koskivat lasten ja sitten naisten yötyön kieltämistä. Olemme tavallamme samassa renkaassa, kun haluamme ”reilun kaupan tuotteita”.

Kommentti jonka perustelu on, etteivät isotkaan noudata sopimuksia, on heiveröinen. Raamatun Vanha testamentti tarkoittaa vanhaa sopimusta ja uusi uutta. En ole kuullutkaan, että kumpaakaan olisi noudatettu käytännössä. Silti molemmissa on hyviä sääntöjä kuten ”älä tapa”. 

Lisää

Sitä en mene tietämään, mistä on peräisin juomaseuroissa ennen suosittu toivotus ”lisää saippuaa mummun silmiin”.

Kirjoittaja voisi olla Li Po (701-762). Häntä pidetään aiheellisesti maailmankirjallisuuden kaikkien aikojen parhaana runoilijana, mutta julkaisi hän myös tuhat muuta kirjoitusta.

Kannesta ilmenevä Ha Jinin uutuusteos on siis Li Pon elämäkerta. Kirjoitan Li Po, koska täysin oikeita muotoja on muitakin, kymmenkunta, kuten Li Tai Po, Li Bao, Rihaku jne.

Kiinalaisia suomentaessani olen kiukutellut hönkäilevää sävyä, joka tarttui Arthur Waleyn ja Ezra Poundin ponnistuksista huoimatta eurooppalaiseen perinteeseen. 

Du Fu, joka itse oli runoilijana suurista suurimpia, tähdentää elämäkerran mukaan, että Li oli voimamies, suurikokoinen ja suora, hirmuisen voimakas ja että kirjoittaessaan hän hymyili kuin tiikeri.

Mao Zedong eli Mao Tse Tung piti parikymmentä vuotta omanaan aitoa Li Pon kirjoitusta, joka on nyt Taivaallisen rauhan aukion museossa. Käsiala eli taito piirtää kirjainmerkit on kuulemma mykistävä, koska ällistyttävä osaaminen  yhtyy täydelliseen omintakeisuuteen, joka uhkuu voimaa. 

Du Fu kirjoitti (”Näin unta Li Posta”):

Pääkaupunki tulvehtii suurenmoisia viittoja ja vaunuja.

Vain sinä lahjakkain olet nukkavieru ruipelo.

Vielä väitetään että taivas tekisi oikeutta!

Näin vanhana ei enää vältä mielipahaa.

Sinusta kuiskitaan kymmenen tuhatta vuotta,

kun olet kuollut.

Lukija varmaan muistaa ennenkin tässä blogissa julkaisemani uutispätkän Li Pon ja Po Chü I:n tapaamisesta vanhojen muistojen merkeissä:

Iässä ja varmajalkaisuudessa olemme yhdenkaltaiset.

Meillä silmät eivät ole aivan sokeat eivätkä korvat kuurot.

Makailemme kevättä ja juomme minkä jaksamme

ja hilpein mielin tunkeudumme nuorten seuraan.

Kuvernööri raivoistui, kun lainasimme häneltä hevosen

                kukkia etsiessämme.

Herttua oli käärmeissään, kun veimme häneltä veneen

                vedessä pelehtiäksemme.

Lo-Yangissa väki on kuulemma äimän käkenä ja 

me olemme ”Li ja Po, kaksi hullua vanhaa miestä”.

Sääntömäärä ja naiset mustissa

Koska kommentissa kysyttiin asiallisesti, vastaan.

Ne parikymmentä lasta ja naista, joiden tuomisesta Suomeen keskustellaan nyt lienevät Suomen kansalaisia. Näin on ilmoitettu.

Niinpä sen asian tähdentäminen on turhaa, miten vaarallisia ja rikollisia nämä naiset saattavat olla. Heidät on tuotava Suomeen tuomittavaksi etenkin siksi, että pieniä lapsia tuskin voi tuoda tänne äideistään erotettuna.

Suomessa ja samoin kaikissa muissa maissa on suurrikollisia etenkin vankiloissa. Suomen tuomioistuinten valta ei ulotu käytännössä  ISIS-sotilaisiin, jotka lienevät sotavankeina. Sotavangit ovat sen sotaväen hallinnassa, joka on ottanut heidät kiinni. Oikeudellisesti on mahdollista, että sotavankeudesta esimerkiksi Lähi-Idässä vapautunut mies otetaan Suomessa tutkittavaksi ja tuomittavaksi. 

Rikoslaissa on kokonainen luku Suomen lainkäyttövallan alueellisesta ulottuvuudesta, ja sen viranomaisemme osaavat.

Keskustelu on hiukan kiusallista, koska kielenkäyttöään parantaneet poliitikotkaan eivät suostu täsmentämään, että ”haitallinen maahanmuutto” on ongelma, joka on todettavissa vain selvittämällä tosiasiat.

Kanadalaisen tai australialaisen kaivosinsinöörin muuttaminen tänne voi olla jonkun mielestä hyvin haitallista, mutta se ei riitä perusteeksi estää tai rajoittaa kanadalaisen tai australialaisten oleskelua täällä kotipaikkansa perusteella.

Tällä vuosikymmenellä koettu turvapaikan hakijoiden aalto oli yllätys kaikille, myös ulkomaalaisasioissa toimiville viranomaisille. 

Osa keskustelijoista hämää vaikenemalla siitä, ettei itse ongelma ole mitenkään uusi. Vuonna 1945 eli siis omana elinaikanani pelkästään nykyisen Saksan alueessa oli ainakin 20 miljoonaa harhailijaa, joista amerikkalaiset käyttivät nimitystä ”displaced personsa” eli kodittomat ihmiset. Mukana oli paljon saksalaisia, jotka olivat menettäneet kaiken sodassa, ja hyvin paljon saksalaisia, jotka Neuvostoliiton armeija oli asein karkottanut kodeistaan sellaisillakin seuduilla, joilla näiden suvut olivat asuneet tuhat vuotta.

Tutkimusmatkailija F. Nansenin mukaan nimettiin 1920 keksitty paperi, joka auttoi hiukan paperittomia maahanpyrkijöitä, joissa oli hyvin paljon esimerkiksi venäläisiä, muun muassa bolshevikkivaltaa pakenevia.

Turkissa on edelleen voimassa ja käytössä laki, joka rankaisee ankarasti puheen vuoden ”etnisistä puhdistuksista” tai kansanmurhasta. Nykyisenkään Turkin mukaan sellaista ei tapahtunut 1915. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että ehkä jopa 15 miljoonaa armenialaista marssitettiin hengiltä lopulta juuri samassa Syyrian erämaassa, jota nyt kuvataan suomalaisten lasten yhteydessä.

Tavanomaisissa lähteissä, kuten hakuteoksissa, puhutaan ”järjestelmällisestä surmaamisesta”. Ja eri asia ovat sitten sellaiset vähemmistöt kuin Kiinan uiguurit, puhumattakaan muista joukkomurhista.

Suomessa puhutaan presidentti Niinistön johdolla sääntöpohjaisesta kansainvälisestä toiminnasta. Sitä kannatan sydämestäni. On sääntöjä ja niitä sitten noudatetaan.

Höpö

Varoitan lukijoitani. Juuri nyt puhutaan perättömiä pitkän matematiikan merkityksestä korkeakouluvalinnoissa ja laajemminkin.

Jopa matematiikan professorit toistelevat iänikuisia typeryyksiä muun muassa johdonmukaisen ajattelun oppimisesta. Matematiikka on yksi esimerkki monista eikä opeta erityisemmin ajattelua. Toinen esimerkki on musiikki. Johdonmukaisuuden ja satunnaismuuttujien erottelua opettaa hyvin esimerkiksi Bachin urkufuuga BWV 578 (”pieni”). 

Hyvä matemaattinen taito on keskeinen osa yleissivistystä. Pitkä matematiikka on sangen sopiva, mutta mielestäni siinä ei kyllä keskitytä riittävästi tilastomatematiikkaan ja todennäköisyyslaskentaan. Tosin ne ovat aika vaikeita alueita. Korrelaation ja kausaation rajapinnalla tapahtuu juuri nyt mielenkiintoisia asioita, ja tekoäly on tietysti hiukan uudenlainen ajattelun ympäristö.

Ihan uutisissa sanottiin, ettei esimerkiksi oikeustieteessä tarvita matematiikkaa. Olen itse kirjoittanut tästä asiasta väitöskirjan. Olen jyrkästi eri mieltä. Oikeudenmukaisuus / lainmukaisuus on sangen matemaattinen kysymys. Eräskin tuntemani henkilö tekee väitöskirjaa rangaistuksen mittaamisesta rikosoikeudessa. Parametrien poimiminen ja arvioiminen on urakka.

Ettei media nyy erehtyisi luulemaan, että matematiikka ja kvantitatiiviset menetelmät olisi jotenkin sama asia? Oikeus- ja kauppatieteissä esimerkiksi kirjanpito ja taseoppi sisältävät sangen paljon numeroita ja ainakin istuvalle tuomarille ekonometrian perusteiden ymmärtäminen on tarpeen.

Riita-asioissa polkuriippuvuus on aivan keskeinen ilmiö.  Systeemin aiemmat valinnat vaikuttavat myöhempiin valintoihin mahdollistaen tai rajaten. 

Polkuriippuvuus on aivan hyvä keino kuvata oikeusteoreettisesti tiettyä keskeistä ilmiöryhmää.  Bifurkaatio siis on eräs näistä ilmiöistä, ja siten myös haarautuvien polkujen puutarha.

Eilen keskustelin kreikan kielen kieliopista. Oxfordissa on saatu ensimmäisen kerran sataan vuoteen aikaan uusi alan teos, ja jos Suomessa olisi jotain samanlaista, niin voi veljet…!

Omasta puolestani lisäisin lyhyeen matematiikkaan tai ehkä jo yläasteelle osia algebrallisesta topologiasta, etenkin solmuteoriasta. Epätriviaalisolmuissa on paljon opettavaista, ja kuten tiedämme, kiertyminen esittää erästä osaa myös molekyylibiologiassa.

Jos minulta kysyttäisiin, painottaisin lukion opinnoissa ja korkeakouluvalinnoissa lukemista.

Se taito on tarpeellinen.

Asiasta on se tunnettu, hauska esimerkki, kun Polonius-vainaa kysyy, miten herra prinssi lukee, ja Hamlet vastaa: sanoja, sanoja, sanoja.

Tarkoitan tällä viittauksella, etten edellä lukemisella tarkoita sanoja. Merkitykset ovat tähdellisiä. Ja matematiikassa numeroilla ei sinänsä liene merkitystä, vaikka ne voivat merkitä paljon, eivät kuitenkaan itseään, eivätkä liioin todistaa oman järjestelmänsä todenmukaisuutta.

Alamaa

Pariisin alla on toinen Pariisi ja Helsingin alla on Helsinki. Kirjoittaja on Robert Macfarlane ja kirja on uusi.

Asiantuntemukseni ei riitä uskottavaan arvioon, mutta itse pidän tarinoita tosina. Tosin haku osoittaa, että hänen ammattinsa on arveluttava, kirjailija.

Miellyin kun näin, että hän julstaa aatetta, jota isävainajani taisi tavoitella ja jota itse koetin pyydystää purkiin Pohjankirjassani.

Maisema on ihmisen mielen kuva. Ihmisen mieli näkyy maisemana.

Juuri tätä luullakseni Paul Cézanne ja eräät muut suuret taidemaalarit ovat tarkoittaneet.

Macfarlanen tulokulma on uusi. Ensin hän kertoo kaivoksista. Ahtaan paikan kammoiset älköön vaivautuko. Sitten hän  kertoo tutustumisestaan Englannin Yorkshiren ja Pohjanmeren alla oleviin kali- ja suolakaivoksiin, joissa on käytäviä tuhansia kilometrejä. Nyt olen hänen opastuksellaan Pariisissa. Kaupunkia rakennettiin yli tuhat vuotta laadultaan erinomaisesta kalkkikivestä, jota louhittiin paikan päältä. Nyt siellä on tuhat kilometriä tunnelia, joka välillä sortua humpsahtaa.

Olen itse käynyt Pariisin katakombeissa ja nähnyt ne luut ja kallot, mutta vasta nyt ymmärrän ongelman. Haugtausmaa Les Innocents oli Kaupungintgalo (Hotel de Ville) kohdalla ja alkoi varhain tulvia yli äyräittensä. Kirjaimellisesti. Pére Lachaise, jossa kävin viimeksi muutama vuosi sitten, ja Montparnassen hautausmaa (samoin) perustettiin pahimpaan hätään.

Odotan kirjoittajan siirtyvän pian Pariisin kloakkeihin eli viemäreihin. Niissäkin olen käynyt ja luulen tietäväni, että myös niissä asuu aika paljon julkisuutta kaihtavaa väkeä. Herätteen sain nuoruuden vuosina elokuvasta ”Kolmas mies”, jonka lopussa Orson Wellesin esittämä Harry Lime ajelee ensin Praterin maailmanpyörällä ja siirtyy sitten seikkailemaan kaupungin viemäreihin.

Ei niissä hyvältä haise, mutta neste on enimmäkseen valumavettä, jolla on nykyisin uusi nimi, hulevesi, joka on ruotsiksi ”päivävesi” (dagvatten). Ja on harmaa vesi.

Helsingin reikäisyydestä ei pidä huudella. Kaikki kai kuitenkin tietävät, että puolustusvoimilla on erilaisia järjestelyjä ja vaikka väestönsuojelu on poissa muodista, esimerkiksi Erottajan parkkihallin ylätaso on entinen pommisuoja.

Macfarlane mainitsee, että nykytyylinen pilvenpiirtäjäjärjestelmä (Pasila, Tampere), vaikuttaa parinkymmenen kilometrin korkeuteen ja ainakin kilometrin syvyyteen.

Eräästä toisesta kirjasta luin, ettei Manhattan valikoitunut maailmankaupunki New Yorkin paikaksi erinomaisena rakennusmaana, jota siellä tosin on, vaan aivan muista syistä. 

Ja Helsingissä on samaa peruskalliota, jota näen tästä ikkunastani, mutta toisaalta esimerkiksi rautatieasema ja Ateneum on rakennettu suolle. Liejuinen lahti ”gloet”, joka on tallella kadunnimistössä, näkyy verkon historiallisten karttojen 1700-luvun kartoissa. (Esim. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/24994