Kirjoittaminen

 

Olen ollut oikeilla, vanhanaikaisilla kinkereillä. Jumaluusopin alkeiden lisäksi siellä selvitettiin lukutaitoa. Siitäkin asiasta tuli merkintä kirkonkirjaan.

Luulen että vasta kansakoulussa alettiin opettaa kirjoittamistakin. Kaikki eivä oppineet,

Kansakouluja perustettiin kaupunkeihin, kun asiasta oli annettu asetus 1866. Maalaiskunnat perustivat niitä laiskanalaisesti, ja oppivelvollisuus tuli vasta 1921.

Merkittävä osa papesta ja varakkaista talollisista vastusti tätä uutuutta, jossa lapse vain vieraantuivat oikeasta työstä ja oppivat laiskoiksi. Valtava enemmistö eli tilaton väestö teki vanhaan tapaan niin kuin käskettiin.

Lähes itsenäistymiseen asti kansakoulunopettaja oli monesti paikkakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö; pappi ja lukkari eivät välttämättä asuneet pitäjässä. Muuan 1800-luvun kirjailija (Fellman) mainitsee hoitaneensa pahasti sairaanakin seitsemää seurakuntaa samanaikaisesti.

“Seitsemässä veljeksessä” juoni rakentuu lukutaidon ympärille. Pojat karkaavat metsiin, kun eivät opi. Romaanin lopussa Eero tilaa Turua sanomalehtiä, mutta kirjoittamisesta ei puhuta.

“Nummisuutareissa” lukkari on kutsuttu kirjoittamaan suostumus alaikäisen Eskon kuuluttamiseen avioliittoon vihittäväksi. Siis talossa kukaan toinen ei osaa kirjoittaa, ainakaan tällaista asiakirjaan eli “naima-atestia”. Ja tappelu tulee, kun Esko vaatii, että isän antamaan suostumukseen on pantava hänenkin puumerkkinsä. Puumerkin. Hän ei osaa kirjoittaa.

Pitäjissä oli lautamies tai muu osaava henkilö, joka laati maksusta esimerkiksi perukirjat ja testamentit, ellei sitä tehnyt opettaja. Kirjeen kirjoittajia oli vielä viime sotien aikaan. Monilta rintamamiehiltä mutaman rivin viesti kotiväelle ei onnistunut. Tehtävään tarvittiin tupakkapalkalla siinä toimessa edistynyt aseveli; jotkut heistä kirjoittivat toisille myös rakkauskirjeitä, unohtamatta tarpeellisia lirutuksia.

Sitten oli “hyväpäisiä”. Itsensä papin vaikutusvaltaa tarvittiin taivuttelemaan toisia lähettämään tällanen poikkeusyksilö kouluun, esimerkiksi Turkuun. Ainoa järkevä opintosuunta oli papiksi pyrkiminen, koska pappi oli ainakin 1700-luvun lopulle kuninkaan “virkamies”, joka kätevästi ryösti palkkansa seurakunnasta luonnontuotteina rasittamatta aina köyhää kuningasta.

Olen pahoillani, mutta näen “vanhastaan vapaan” Suomen kansan pakkovallan kohteena. Ja oikeassa säätyläiset ja aateliset olivat. Heti kun suutarit opettelivat kirjoittamaan, omaksuttiin sosialismi ja alettiin inttää parannuksia oloihin. Kansankiihottajat olivat perinteisesti olleet luostarista karanneita munkkeja (Jan Hus, Luther jne.) ja myöhemmin erilaisia lehtimiehiä tai epäonnistuneita lakimiehiä (Robespierre, Lenin).

Vanha vallanpitäjien ohje on, että kapinan uhatessa runoilijat hirtetään ja kirjoituskoneet takavarikoidaan.

En ole tässä puhunut kaupungeista. Myös meillä taitava ja siveellinen nuori mies saattoi kohota kerrassaan konttoristiksi. Jutun kuva muistuttaa, että Yhdysvalloissa oli pitkään kirjoituskoneen käyttöön tulon jälkeenkin tapana pyrkiä siihen, että kaikki liikeyrityksen kynätyöntekijät osasivat kirjoittaa täsmälleen samanlaista käsialaa. Romaaneista ja muistelmista päätellen he osasivat kirjoittaa myös sisällön paikalla pistäytyneen Johtajan ohjauksen mukaan, “tarjoamme vehnästä 2,- bushelilta.”

Läheinen virkaveljeni oli N. Gogolin “Päällystakin” nimihenkilö A. Akakijevits, joka oli kopisti eli siis kirjuri virastossa. Kun hänen uusi, ihana takkinsa, jota varten oli säästetty ja paastottu, varastetaan häneltä, hän joutuu niin suunniltaan, että on työssä tekemäisillään - kirjoitusvirheen! Itse olin virkaa tekevä reistaattori Korkeimmassa oikeudessa, ja pidin päällystakkiani tarkoin silmällä. 

Kirjoitus on niukkuustuote. Kysyntää olisi enemmän kuin tarjontaa. Hetkittäin tuntuu, että Helsingin Sanomat ja Yle yrittäisivät tehdä asialle jotain. Sisällöltään hienoille kirjoile on rakennettu jokin kiirastuli, jossa ne palavat hitaasti tuhkaksi.

Juuri nyt pelkään, että kirjastoja lämmitetään kirjoilla. Vuoden 2000 jälkeen on ilmestynyt kymmeniä erinomaisia suomennoksia, joita ei käytännössä saa mistään.

 

Selitys

  

Viime kirjoituksesta meni aiottua enemmän aikaa.

Kun sitten olin itse asiassa Elisan omistamassa liikkeessä Isossa omenassa miettimässä, miten toimia puhelimen näytön mentyä rikki, panin taas merkille, etteivät fiksutkaan nuoret osaa lukea “kaunoa”.

Siinä pelattiin sähköpostiosoitteilla ynnä muilla. Kirjoitin lapulle muun ohella osoitteeni, ja osaava ja tietäväinen myyjä kysyi kolme kertaa, mitä lukee kohdassa, jossa luki osoitteeni osana “Jorvas”.

Olin kirjoittanut niin kuin tapani on, eli niin sanotulla kaunokirjoituksella. Käsialaani on luonnehdittu selväksi ja jopa kauniiksi, ja saan usein kirjoittaakseni erilaiset onnittelukortit ja kirjekuoret. 

“Uusi matematiikka” aiheutti peruskoulussa metelin, ja se meteli oli aiheellinen. Erilaiset kouluneuvokset palasivat vähin äänin vanhaan matematiikkaan, ja joukko-oppi sai jäädä.

Siirtyminen kaunokirjoituksesta tekstaamiseen tapahtui lopullisesti kymmenkunta vuotta sitten, mutta ylimenokaudella voitiin käyttää enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseti kuvasta ilmenevää kirjaimistoa. Oman oli Salervon kirjaimisto, ja kirjoittamiseen liittyi surua ja murhetta. Muste oli nimittäin opettajan isosta pullosta anostelemaa Akvilan arkistomustetta ja kynänterät metallisia eli leensä hukassa, kierossa tai ruosteessa.

Kun aloitin 1976 korkeimman oikeuden esittelijänä (määräaikainen ylimääräinen esittelijä) ilmoitustaululla oli kansliapäällikkö J. Wäreen Remington-merkkisellä kirjoituskoneella naputtama ilmoitus:”Kielletään käyttämästä niin sanottua kuivamustekynää asiakirjoille.” Diaarikirjan vieressä oli käyttökelvoton mustekynä, pullo kuivunutta mustetta ja raapevettä sekä tietysti leskari. Valtioneuvoston päätöksellä oli ilmoitettu, mitkä musteet ovat arkistointikelpoisia. Kyllä siellä tuohon aikaan oli myös kuulakynän musteita, mutta asiaa ei ollut pantu korkeimmassa oikeudessa merkille.

Oma täytekynä oli useimpien ratkaisu. Yksi kaveri, josta tuli sitten Helsingin yliopiston professori, lähti kesken työn tiehensä, koska hänen kynästään oli loppunut muste eikä hän osannut itse täyttää sitä eikä vaimo ollut kotona.

Kyselin tuttavilta, miten nykyisin tehdään kauppalistat, kun aktiivikansalaiset eivät siis aina osaa käyttää kynää ja paperia. Minua katsottiin hitaasti ja vastattiin, että tekstiviestillä.

Ainakin lukiossa koevastaukset ja aineet kirjoitetaan tietokoneella. Voisin siis palata yliopistolla luennoimaan, jos kelpaisin. Mielestäni se oli oikein hauskaa, varsinkin Porthania I:ssä, mutta tenttipaperien lukeminen oli hirvittävää. Pari sataa hirmuisen suttuisella käsialalla tuherrettua konseptipaperia.

Mieleeni juolahti yksi mahdollinen syy siihen, että etenkin USA:n sisä- ja ulkopolitiikka on mennyt sellaiseksi kuin on. Ainakin omassa tuttavapiirissäni vakioselitys on, että Mr. Trump on hullu. Olen lukenut ettei hänelle saa edes esittää yhtä liuskaa pidempää tekstiä. Hän ei lue sellaisia.

Hän ei osaa! 

Jos joku ihmettele tätä ajatusta, olen valmis tässä ja nyt luettelemaan 20 - 40 hengeltään heikkoa merkkihenkilöä, jotka pääsivät pitkälle maailmassa, vaikka lukivat sanomalehdistäkin vain puoli etusivun otsikkoa. Esittelijän virka, jota olen siis harjoittanut kauan ja hartaasti, oli selittää suullisesti asiaa. Kuulijoissa oli aina joku, joka ei ollut vilkaissutkaan etukäteen jaettuja papereita - ja joitakin, jotka olivat lukeneet kaiken ja analysoineet asian paremmin kuin esittelijä.

Marsalkka Mannerheim ei tainnut olla lukumiehiä. Hänellä ei ollut oikeaa esikuntaakaan. Eri kenraalit selittivät asioita suullisesti: nyt Kannas on romahtanut jne. Valokuvissa hän tutkii karttaa tai katsoo kiikarilla. Kukahan mahtoi kirjoittaa mainion kirjan pitkästä vakoilumatkasta halki Aasian? Muistelmat kirjoittivat Henrichs ja Paasonen, molemmat kovan luokan kynämiehiä.

Useita vuosia Suomen johtava kirjoituskonekauppias oli marsalkan isä, maineensa menettänyt kreivi Robert Mannerheim, jolla oli ikävä tapa pelata kasinolla omat ja toisten rahat. Askaisten kartanokin meni konkurssissa.

Toimintaa jatkanut Systema Oy kehitti konekirjoituskurssit ja saavutti käytännössä monopolin alalla. Sotien jälkeen Hynnisten Konttorityö Oy sopi Valtion Hankintakeskuksen kanssa, että valtiolle ja kunnille sai ostaa vain Olivetti Lettera -merkkisiä kirjoituskoneita, joita paukkui parhaimmillaan sata tuhatta. Sähkökirjoituskoneiden markkinat ahamaisi sitten IBM. Minullakin oli se pallokone, jolla kirjoitin 40 liuskaa päivässä jokseenkin virheetöntä tekstiä.

Valitettavasti myös koneella kirjoittaminen on samanlaista kuin pianonsoitto. Sitä pitäisi harjoittaa joka päivä, että pysyisi iskussa. Itse lopetin 20 vuotta sitten painettavien tekstien kirjoittamisen, ja sen huomaa.

Traumaattinen kokemus oli väitöskirjan laatiminen tietokoneella, jota en oikein osannut käytttää. Olin tottunut kirjoittamaan kymmenellä sormella sokeasti eli sormiin katsomatta. Tietokoneella se ei oikein toimi. Kuten huomaatte.

 

 

Sodan palveluksessa

 

Olen esteellinen tai ainakin epäluotettava, kun nyt ylistän Markku Kuisman uusinta kirjaa “Sodan yrityksiä. Suurteollisuus sodan palveluksessa”. Olemme puhuneet näistä asioista usein.

Kirjan keskipisteessä näyttää olevan saksalais-monikansallinen IG Farben, jonka tuotteista mm. Bayerin ja Hoechstin lääkkeet, BASFin muovit, Agfan filmit ja monet muut tuntee jokainen ja hänen veljensä.

Todellinen keskipiste on Outokumpu ja vuorineuvos Eero Mäkinen. Mäkinen pani onnistuneesti kampoihin saksalaisille jo 1930-luvulla ja neuvostoliittollaisille sodan aikana ja jälkeen.

Hekumalliseksi kirjan tekee se, että historiaa voi hyvin lukea rivien välistä kertomuksena Donald Trumpin ja V. Putinin toiminnasta keskinäisen kehun kerhona. Ennen tuo sanottiin ruotsiksi sällskap av inbördes beundran.

Hunajapaloja on mielin määrin. Yhden olisin lisännyt, jos siihen olisi tullut tilaisuus. Saksan ilmavoimien ykkösnimi Udet käsitti, ettei Englannin lyöminen ilmavoimilla voisi onnistua, koska bensiini loppui. Nokkelana miehenä hän osti tarvittavan bensiinin ja voiteluöljyn Shelliltä ja Englannista BP:ltä. Hän sitten teki itsemurhan, ja seuraaja kenraalisotamarsalkka Milch viivytteli  nelimoottoristen pommikoneiden suunnittelussa keskittyen hengenvaaralliseen Messerschmitt-hävittäjän myöhäisversioon.

Myös Gaan olisi voinut mainita nimeltä siinä missä kerrotaan laivastoministeri W. Churchillin toimista avata mahdollisimman lyhyt ja varma yhteys öljykentille eli Arabiaan ja Persiaan 1914.

Näin kirjaa esitellen voisi sano, että Trumpin ilmastonmuutosta koskeva denialismi ja suhtautuminen maahanmuuttajiin liittyvät öljyyn. Rahalla tai kullalla kun ei tee mitään, mutta öljyllä tekee. 

Outokummun asema oli niin vahva, että saksalaiset ja neuvostoliittolaiseet sopivat talvisodan aikana varovansa sen pommittamista. Kupari on ollut maaimankaupassa verrattomasta tärkeämpi kuin “harvinaiset maametallit”. Nyt näyttää siltä, että valokuitu ei aja ohi, vaan sijaan tulee fotoniikka, mutta se vie aikaa. Enkä ole kuullut, että sähköpuolella suurjännitejohtojen kupari korvattaisiin jollain muulla. 

Kuisma toistaa sen aika harvan muistaman tosiasian, että Hitlerin Saksan kaikkein heikoiin kohta oli öljyn puuttuminen. Ruskohiilestä tislaamalla saatiin jotain, mutta Kaspianmeren jääminen haaveeksi hullun hyökkäyssuunnitelman takia ratkaisi käytännössä sodan jo ennen Stalingradin ratkaisua. 

Meillä on koko joukko mainioita historiantutkijoita. Kuisma, joka oli Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, on hyvin harvinaista lajia. Maamme ja kukaties koko Euroopan historian pahimmin laiminlyöty alue on elinkeinotoiminnan historia. En kirjoittanut “taloushistoria”. 

Kuisman “Kahlittu raha”, Kansallis-Osake-Pankin historia oli lottovoitto. Jo erittäin kokenut yrityshistorioidn kirjoittaja pääsi kasinokriisin käytännössä hävittämän pankin papereihin käsiksi ainutlaatuisella tavalla. Hänellä oli kykyä tunnistaa tiedot ja taitoa käydä niitä läpi niin että tämän Suomen paras yrityshistoria sisältää hyvin paljon myös sellaista tietoa, jonka pankki halusi kaikin mokomin pitää salassa. Hän on tutkinut metsäteollisuutta, kirjoittanut laajasti Outokummun lisäksi Nesteestä ja Sanoma Oy:stä. Ja niin edelleen.

Normaali hyvin koulutettu tutkija vääntää vähintään itkun joutuessaan tekemisiin loputtomien tilikirjojen ja päättymättömien tositteiden kanssa ja tuijottamaan vakiintuneella tekniikalla vääristeltyjä taseita.

Se on todella vaikeaa. Tiedän tämän hyvin, koska olen miettinyt siitä erin, un pääsin penkomaan Otavan kassaholvia, miten on ahdollista, ettei Suomen kirjapainoalasta ja kustannustoiminasta todellakaan ole kirjoitettu ainuttakaan järkevää kirjaa. Eri kirjankustantamojen “historiat” ovat toki monissa tapauksissa erinomaisia, mutta toiminnan alla oleva todellisuus eli tieto markkinainstrumenttien käyttämisestä puuttuu. Ja sen mukana kaikki.

Sotaliike

 

Monet suomalaiset, ehkä poliitikotkin, ovat omaksuneet amerikkalaisilta sen, että eivät tunne Amerikkaa (USA) ja sen historiaa.

Kuka täällä mahtaa esimerkiksi uskoa kirkkain silmin esitettyihin puheisiin USA:sta sananvapauden tyyssijana? Ensimmäiset runsaat 100 vuotta “sananvapaus” ei koskenut lainkaan naisia, lapsia eikä vähemmistöjä. Tie sanan eli ehkä puheen ja julkaisun vapaudesta ilmaisun vapauteen on ollut ajoittain ylivoimainen.

Nyreksiessään “sääntöpohjaisuutta” hesivuuttavat - myös Rubio Münchenissä, että sananvapaus ja perustuslaki ovat sääntöjä. 

Harmi että tuo sana on niin huono suomessa ja monissa muissa kielissä. Minulle joka olen työskennellyt juuri näiden asioiden parissa, kuukausipalkalla, yli 60 vuotta, oikeusteorian ydin on tämä: et voi pelata pitkän päälle jalkapalloa, ellei ole sääntöjä. Erotuomareita tarvitaan. Säännöistä on aina vaivaa, etenkin kun niin moni hivuttaa sääntöpohjasuutta sinnekin, missä sillä ei ole sijaa. Esimerkiksi parisuhde ja laajemmin biologia eivät ole sääntöjen maailmaa, eivät edes säännönmukaisuuden. Juuri nyt jyristen uudella tavalla ennen näkemättömän tekniikan (vanttibiologia jne,) turvin etenevä biologia on epäsäännöllisyyden alue. Esimerkki: mutaatio eli sattumanvarainen muunnos

Esimerkiksi Euroopassa ainakin 1860-luvulta hyvin vakavasti otettu rakenteellinen vastakkaisuus “sananvapauden” ja tekijänoikeuden välillä vaatii Yhdysvalloissa yhä isomman maton, jonka alle se lakaistaan, kun etenkin tietotekniikka on 1950-luvulta alkaen syönyt sitä.

Käsitepari minun sananvapauteni - sinun sananvapautesi ei viehätä myöskään amerikkalaisia juristeja.

Olin itse usein mukana, kun käytiin keskustelua muun ohella siitä, onko teollinen standardi jommankumman vapauden tai oikeuden piirissä. Toiset heristelivät GSM-puhelimia, toiset CDMA:ta. Järjestelmät eivät sopineet toisiinsa. Tällä hetkellä joku Musk pitää Starlinkiä “omaisuutenaan”, mikä on nurinkurinen ajatus.

Viimeistään vuonna 1900 presidentti Theodore Roosevelt - ei siis viides serkkunsa Franklin D. Roosevelt - käsitti politiikan liiketoimintana. Paitsi suurriistan metsästäjä ja rankan ratsuväen ystävä hän oli aito imperialisti, joka käsitti täysin merivoimien merkityksen.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat USA:lle erittäin hyvää liiketoimintaa. Eurooppa suojasi silloin ja nyt Yhdysvaltoja sotilaallisesti. Ja sekä saksalaiset että japanilaiset sukellusveneet katselivat periskoopeillaan Yhdysvaltojen rantoja ja etenkin kirkkaasti valaistua New Yorkia. 

Yhdysvallat oli keksinyt Venäjän liehittelyn jo 1905, kun Venäjän - Japanin sodan rauha tehtiin Portsmouthissa Mainen osavaltiossa. Venäjää edusti Sergei Witte, yksi keisariajan etevimmistä valtiomiehistä, joka oli kunnostautunut myös Siperian rautatien valtavan rakennustyön rahoittamisessa. Hän oli ymmärtänyt rakentaa suhteet Rotschild-suvun pankkiireihin.

Sen sellaisen J.D. Vancen harrastama EU on oleellisesti amerikkalaisten luomus. Hänen lapsellisuutensa sitä vastoin kuvittaa käsitettä “ruma amerikkalainen” (Graham Greene), joka meluaa luuloteltua etevyyttään.

Taustalla oli Marshall-apu, jonka taustalla oli kenraali George C. Marshall, joka suunnitteli vaikeita asioita samaan aikaan kuin kenraali Eisenhower luki rakastamiaan Zane Grayn lännenkirjoja.

Itse asiassa monipuolinen yhteistyö oli alkanut jo paljon aikaisemmin, kun amerikkalaiset alkoivat ahnehtia orjia Afrikasta ja useat eurooppalaiset valtiot ilmoittautuivat rahtilaivaston pyörittäjiksi asevelihinnoin. Ja jo alkuvaiheessa mainittu joukkio yhdessä puhdisti läntisen Välimeren ja Afrikan rannikon islaminuskoisista merirosvoista keinoja kaihtamatta. 

Joku voisi kertoa Trumpille ja hänen nuolijoilleen, että maailman rikkain mies Kroisos kysyi oraakkelilta, miten kävisi sota persialaisia vastaan. Oraakkeli sanoi, että suuri valtakunta tuhoutuisi. Niinpä Kroisos hyökkäsi ja ennustus meni toteen. Hänen valtakuntansa tuhoutui.

Pahasti sanottu

 

Potomacin lähellä olevassa kaupungissa, munan muotoisessa (oval) toimistossa pitää valtaa eräänlainen Pol Pot.

Meneillään on kulttuurivallankumous.

Miten Yhdysvalloissa voi tapahtua tällaista, kysyvät. Miksi eivät demokraatit tee mitään? Eivätkä republikaanit.

Amerikkalaiset tulivat 1600-luvulla ja alkoivat polttaa toisiaan roviolla Salemissa ja muuallakin, mihin vain tuli tarttui. Kukin tiesi kohdaltaan, mitä on oikea usko.

Heille kertyi tieto, että auringonlaskun suunnassa eli lännessä on maata ja puuta kaikille, ja että kaikki vastaantulijat saa tappaa. Koska tulevaisuus oli takana, he alkoivat suunnitella menneisyyttä.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. He kopioivat antiikin rooman sirkuksen, Circus Maximus, ja muuten sitten myöhemmin myös Colosseumin, jota esimerkiksi Los Angelesin Dodgers-stadion muistuttaa kovasti. Olen käynyt molemmissa.

Amerikkalaiset keksivät siis Barnumin sirkuksen, jossa esiintyivät livenä Buffalo Bill, Sitting Bull ja Annie Mestariampuja. 

Kun eivät muuta keksineet, eurooppalaiset toivat markkinoille Karl Mayn (1842-1912). Tämä rutiköyhä kansakoulunopettaja sai lukea vankilassa jäätyään kiinni erinäisistä omaisuusrikoksista, ja alkoi tehtailla itse kirjoja. Tosiasioihin hän lienee suhtautunut, kuvatessaan apasseja ja inkoja ja kaikkea itäistä ja etäistä, löysin rantein.

Häntä ahmivat aikanaan ihaillen 200 miljoonan muun ostajan ohella Albert Einstein,Herman Hesse ja Adolf Hitler.

Amerikassa jännittävän kertomuksen mestari oli Mark Twain, josta tuli rinta rinnan Charles Dickensin kanssa tekijänoikeusmiljonääri, vaikka hän teki myös konkurssin ja menetti kaiken keksittyään pettämättömän keinon ansaita pörssiosakkeilla.

Yhdysvaltojen “ilmeinen kohtalo” (manifest destiny) tuli kielenkäyttöön noin 1840. Kohtalo oli yhdistää alueet Tyyneen mereen saakka valtakunnaksi, ja tarkemmin ajatellen myös Alaska. Vieläkin tarkemmin ajatellen havaittiin, että kohtalo oli yhdistää koko pallonpuolisko, myös Meksikon yhdysvallat, edelleen nimeltään Estados Unidos Mexicanos. Erään poliitikon mukaan alettiin puhua Monroen opista.

Marilyn Monroe liittyy tähän asiaan vain vertauskuvana. Ulkoisesti kaunis, sielullisesti surkea, sorrettu.

Kuuluisimmalla lännen kirjailijalla, joka oli Zane Gray, oli sama harvinainen kyy kuin Tšehovilla. Hänellä oli Braudelin tyyppinen kyky nähdä maiseman ja ihmisen yhteys. Suomessa tuon korkean taiteen toteuttajia olivat Sillanpää ja Samuli Paulaharju, jotka eivät kiinnostuneen seikkailuista. Sakari Pälsi kiinnostui, mutta onnistui vain yhden kerran “Pohjankävijän päiväkirjassa”.

Yliopistomies Braudel hahmotteli 40-luvulla saksalaisten sotavankina ollessaan väitöskirjansa Välimerestä (La Méditerranée) ja uskottelee sen esipuheessa, että tämä aihe tuli väkisin, kun ei ollut niissä oloissa lähdekirjallisuutta Filip II:n tutkimiseen.

Lukijat näkivät kirjassa vain Ranskan ja Espanjan välisen alueen vuohipaimenet, jotka olivat pitäneet yllä paimenen elinkeinoaan 10 000 vuotta, ja käsittivät, ettei “tapahtumien historia” kerro mitään mielenkiintoista.. Braudelin Kapitalismin historian “Civilisation matérielle, économie et capitalisme, XVe et XVIIIe siècles” olen tässä blogissa luvannut sumentaa ilmaiseksi, jos joku painaa sen. 1713 sivua. Loistavasta tyylistä huolimatta tuo teos ei oikein mene jakeluun ilman hyvää historian osaamista. Kirjoittaja on enimmäkseen jättänyt pois henkilöt ja tapahtumat, jotka hän olettaa lukijan ilman muuta tuntevan. Hän osoittaa, ettei kapitalismi ole ideologia, ja tulee osoittaneeksi, ettei Marx-henkinen sosialismi ole sitä liioin. Ne ovat rakenteita, joita on lähestyttävä arkeologin ottein.

Ja teoksen aihe on vesi, Välimeri.

Meillä on Itämeri, joka ei ole Suomesta itään. Siitä nimi.

Satua

 

Vain muutama ihminen tietää, että vilahdan kokoillan elokuvan “Lumikuningatar” (1986) lopputeksteissä. Mainos-TV (MTV 3) istuu elokuvan restauroidun kopion kotimaisten esitysoikeuksien päällä eikä lähetä sitä eikä anna muidenkaan lähettää.

Se on rumasti tehty.

Hinnoista ei tulisi riitaa, sanoo ohjaaja.

Näin filmin Orionissa silloin restauroituna. Hämmästyin, miten se oli hyvä. Aikakaudelle luonteenomainn hitaus oli kääntynyt voimaksi. Onneksi valokuvasin myös Orionin salissa, aulassa ja konehuoneessa. 

Muistin kun kävin siellä vuonna 1964 katsomassa elokuvan, jonka nimi äännettiin “jules ja jim”. Ellen erehdy, ja miksi en erehtyisi, “Orion” oli puutalossa Fredalla ja tämä oli silloin Atena.

Raskaalla kalustolla filmille kuvattu teos on jotain aivan muuta kuin nämä nykyiset. Sama tunne kuin valikoidessani Riihimäelle museoon tulevaan näyttelyyn isäni 40-luvun Lapin kuvia. Zeissin Super Ikontaa ja sen Tessar f 3.5 -objektiivia ei ole ylitetty, ja mustavalkoinen valokuva liikkuu.

Ei sillä, Tšehovin novelleissa (“Onni”) on nuoren Anhavan suomentamina paremmat kuvat kuin missään elokuvannoksessa.  Ja katseltuni ihailemiani mykkäfilmejä, kuten kolme ihmeellistä satua sisältävää Fritz Langin väsynyttä kuolemaa (Der müde Tod) käsitän, että valokuva on valon kuva ja muistan, että jo Newton ja sitten Goethe ihmettelivät prismaa, joka toden tott hajottaa valkoisen väreiksi. Sateenkaari…

Fotoniikka eli valokvanttien soveltaminen tekniikkaan on jo mullistanut maailmaa.

Mutta värikuva on melkein yhtä huono keksintö kuin henkilöauto. Kummallekaan ei ole vaihtoehtoa.

Kirjoitin tuohon Lumikuningatar-elokuvaan dialogia. Näin silmissäni Jean Cocteaun filmin “Kaunotar ja hirviö” (1946). Se on maailman paras. Jos se on esitetty Suomessa, mielenkiintoa se ei ole herättänyt. Cocteau itse on osittain aiheellisesti unohdettu. Sadun kannalta tärkeää on, että hän oli seksuaalisesti poikkeava. 

Ja koska surrealismi tarkoitti taiteessa täsmällee samaa kuin satu, mainitsen samassa yhteydessä Garcia Lorcan, jolla oli merkittävä osuus elokuvaan “Andalusialainen koira”. Erityisen vahv arooli oli seuraavassa elokuvassa”Kulta-aika” (L’Age de l’Or) Luis Bunuelila, joka sai eräillä kuvilla Vatikaanin raivostumaan

Ja Bunuel oli sadunkertoja jos kuka. Vahva osuus oli myös Salvador Dalilla. Bunuel työskentelialalla hyvin pitkään Meksikossa. Hänellä oli pitkäänvaikuksia tekniikan kanssa, koska hän ei viitsinyt opetella.

Mutta H.C. Andersen osui juuri siihensaumaan, kun vuosituhansisuullisesti esitetyt kertomukset alkoivat menestyä kaupallisesti. Jotkut olivat alkaneet sekoittaa sellaiseen satiiria. Andersen löysi uskonnollishenkisen opettavuuden ja enimmäkseen varoi aikalaistensa Grimmin veljesten suosimia julmuuksia.

Andersen painettii pikku hiljaa lastenkirjailijaksi, jollainen oli pitkään alempi asema, kunnes sitten ruotsalainen Astrid Lindgren ja suomalainen Tove Jansson räjäyttivät pankin.

Ja satu siirtyi yäs krkeakirjallisuuteen. Hyvä esimerkki on Italo Calvino, jonkasankareita olivat halkaistu varakreivi ja itse Kublai Kaani, jolle Marc Polo Kiinassa lateli toinen toistaan villimpiä juttuja.

Ehkä jätän nyt maininnan varaan, että Raamatussa on hyvinkin paljon satuainesta. Olihan itse Jeesus tunnettu ihmeiden tekijä ja kuulusa yliluonnollisista kyvyistään. Joten suuri linja o satu, ja realisiin kannistuva romaani näyttää olleen välivaihe.

Toinen luonto

 

Itse “Nature” kirjoitti akateemisista ja tutkimuslaitosten riidoista, tosin enimmäkseen puuta heinää. Se kuitenkin oli viehättävää kuulla, että eräs huippututkija esittää opettaessaan RNA-sekvenssit laulamalla ja spektrin viivat soittamalla.

Nuokin asiat ovat tyypillisesti niin vaikeita, että myös etevät asiantuntijat joskus masentuvat tai raivostuvat sellaisia selvitellessään.

Tekisi mieli lisätä tuohon, että musiikkikaan ei aina auta. 

Sibeliuksen hyvä ura kapellimestarina, etenkin omien sävellysten johtajana, katkesi noin 1902 käsien vapinaan. Mistä se puolestaan johtui, siitä vaikenee myös Erik T. syystä kiitetyssä elämäkertateosten sarjasaan. Ja kuulemma S. otti aikoinaan pienet sen kunniaksi, että oli ollut vuosikausia kuivilla. Sen jälkeen hän ei enää koskaan ollut, ja siihen tyssäsivät myös kuiskitut myöhemmät sinfoniat.

Väitettä ei voi todistaa, mutta oman koulukuntani mukaa merkittävää taidetta tai tiedettä ei synny humalassa. Legendoja sellaisesta syntyy kyllä. Manninen piti Leinoa väkisin selvänä ja uitti vähän väliä järvessä, jotta Helkavirsien ensimmäinen kokoelma saatiin syntymään. Leinolla oli tarve näyttäytyä räkä poskella, mutta kun olen saanut eri tilanteissa tarkastella joitakin hänen käsikirjoituksiaan ja muita kirjoituksia, viesti on selvä. Haluaisin ymmärtää paremmin silmän ja käden psykomotoriikkaa, mutta jo lähtien rikospoliisin perustekniikasta - kynän paino paperilla ja sen terän nopeus vaihteluineen suorastaan osoittaa, että runot on kirjoitettu mieli kukaties mustana, mutta kirkkaana.

Beethoven käytti loppuvuosinaan hiukan enemmän aikaa veljenpoikansa kolttosista kiukuttelemiseen kuin säveltämiseen. Mozartilla sitä vastoin oli hyvä keino taiteellisen mielialan palauttamiseen. Hän kirjoitti jokseenkin törkeitä, usein sanaleikkeihin piilotetulla vessahuumorilla höystettyjä kirjeitä siskolleen Nannerlille (Marianne), joka vastaili samanlaisilla. Nannerl oli myös ihmelapsi pianistina ja säveltäjänä, mutta luopui sellaisista, kun ajan ajatusten mukaa nainen saattoi esiintyä musiikissa solistina vain laulajatterena.

Mozartin vain Constantzen toinen aviomies, tanskalainen diplomaatti, keräsi kaiken kiinni saamansa Mozart-aineiston ja rahoitti laajaa nuottien painamista. Häneen liittyen “Don Giovannia” esitettiin Tanskassa niin ahkerasti jo 1800-luvun alussa, että itse filosofi ja eksistentialisti Søren Kierkegaard kävi kuuntelemassa joka esityksen - käytävän puolelta - ja kirjoitti teokseensa “Enten / Eller” (Joko - tai) jakson Mozartin Don Juanin (siis Giovanni) välittömän eroottisesta asteesta otsikolla “Mitäänsanomaton johdanto”  https://tekster.kb.dk/text/sks-ee1-txt-root . Useat merkittävät säveltäjät ja teologit (kuten Karl Barth) pitävät juuri tätä kaikkien aikojen hienoimpana kirjoituksena musiikista. Teoksen Penguin-laitos on kaupan nimellä “Either Or”. 

En muista, olenko itse keksinyt ajatuksen vai onko se totta, että Kierkegaard ja H.Chr. Andersen olisivat tuuppineet toisiaan kilpaillessaan kuuntelupaikasta. Viimeksi mainittu oli muuten epätavallisen ruma mies, joka silti kulki näyttämässä itseään mm. Helsingissä, isäntänä Z. Topelius. Ja Kööpenhaminassa olen käynyt Kierkegaardin kodissa ja miettinyt, mahtoiko hän säilyttää sieluaan huoneessa olevassa mahonkikaapissa. Se näet oli e.e. cummings, joka runoili, että Oxfordin rouvilla on kalustettuna hankittu sielu…

Tutkijoiden tappeluista on tapana sanoa, että esimerkiksi fysiikassa, biologiassa ja arkeologiassa ne ratkeavat vasta hautausmaalla. Itsekin opettaessani usein toistamani väite, että tieteellinen oivallus on falsifioitavissa eli kumottavissa, toisin kuin “mielipide” tai “tosiasia”, ei pidä käytännössä paikkaansa.

Silloin harvoin kun tutkija muuttaa käsityskantaansa, kenties peräti vastakkaisten perustelujen vakuuttamana, hän käyttää verbiä “tarkistaa”. Jopa korkeimmassa oikeudessa neuvos, joka asiakirjojen kierrettyä toisilla neljällä jäsenellä muuttaakin mielensä enemmistön kannalle, kirjoittaa konseptiin “Tark = C.O.”, eikä siis jää historiaa harvinaislaatuisella typeryydellä.

Ehkä muistatte, lukijat, että muiden ohella Tesla, lordi Kelvin ja W. Pauli eivät uskoneet elektronien olemassaoloon ja pitivät asianaan pilkata tuollaista hupsutusta esittäneitä kollegojaan.

En siis ole enemmistön kannalla. Kun tieteen mukaan mustia joutsenia ei ollut olemassa, koska sellaisia ei ollut havaittu, tiede muuttui, kun sellainen joutsen löytyi. Ei se muuttunut. Osa oppineista todisteli edelleen, ettei se ole musta tai joutsen.

 

Aivoturso

 

Tuo kummallinen sana on korvautumassa latinasta väännetyllä sanalla “hippokampus”. Elin on aivojen sisällä ja nimityksen väitetään johtuvan siitä, että tietyllä tavalla halkaistua päässä se muistuttaa merihevosta tai virtahepoa tai tursasta. Tursas on mustekala, jolla ei ole luita mutta sen sijaan kolme sydäntä.

Tämän hetken tiedon mukaan tuossa elimessä olevan muistin toimintaa voi parantaa ja muistisairauksia jarruttaa harjoittamalla liikuntaa. Neljäkymmentä minuuttia päivässä.

Yksilötasolla en ole havainnut tällaista. Vimmatusti liikkuvista ikätovereistani jotkut tulevat höperöiksi. Jotkut sängyn pohjaan tuomitut säilyttävät ilmiömäisen muistiinpainamiskyvyn 90-vuotiaiksi.

Olemme siis filosofoimassa tällä kertaa muistista, kun taannoin puhuimme tietoisuudesta. Molemmat ovat sopivia pohdiskelun kohteita, koska ne ovat epämääräisyytensä vuoksi vailla käyttökelpoista sisältöä.

Tutustuin isääni eilen. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä sanon; siinä tulee monesti mielenkiintoisia yllätyksiä. Isäni näytti esimerkillään, miten kuunnellaan toista ihmistä, esimerkiksi keskustelukumppania. Useimmat eivät kuuntele. Siksi kai radion ja television keskusteluohjelmat tahtovat olla tylsiä. Osallistujat laukovat omiaan vähät välittäen, mitä muut ovat juuri sanoneet.

Täällä oli käymässä ihminen, jota en ollut tavannut ennen. Paikalla oli myös veljeni, laamanni. Kävi ilmi, että Saariselän kultamuseosta jonnekin kadonneet isäni retkeilyvarusteet tulevat kuun lopussa näytteille Riihimäen metsästysmuseoon, joka on laajentanut myös retkeilyyn. Tarjolla oli kahvia ja karjalanpiirakoita.

Kävi ilmi, että uusi ystävämme, jolle keksin haukkumanimen “Reppuli”, koska se on vähän niin kuin heppuli ja tuo mieleen Tolkienin Bilbon, joka on periaatteellisessa nöyryydessään hyvin miellyttävä hahmo, heilutteli isäni Eräretkeily-kirjaa. Näyttelyssä on pantu esille Kullervo Kemppisen aitoja retkeilyvälineitä, ja teema on, mitä hän käyttäisi tänä päivänä. Näytin vanhaa valokuvaa vuodelta 1949, jossa isä paistaa nuotiolla jotain jalassa omituiset tallukkaat. Sanoin että hän käyttäisi vaelluksella välttämättöminä leiriytymispaikan jalkineina Crockseja. Reppuli hymyili metkasti ja näytti toista kuvaa, jossa oli Crocksit. Ja vielä keltaiset, teltasta tai sen läheltä löytämisen helpottamiseksi.

Isä siis ajoi muotiin rinkan repun sijasta ja kumisaappaat tervattujen monojen asemesta. Hän hylki myös armeijan pakkia, joka on vaikea tiskata, ja otti käyttöön kotimaisen, alumiinisen virityksen, jossa kahvipannu menee kattilan sisälle. Jopa kanonisessa “Tuntemattomassa” vilahtaa jäytävä pelko, että joku kersantti potkaisee pakin nurin juuri kun sen on saanut täyteen herkullista hernekeittoa. Pakki on hutera, etenkin kanervikossa. Se on muotoiltu saksalaisen tornisterin, ei suomalaisen repun kylkeen. Sloboilla ei ollut ruoka-astiaa, vaan usein itse veistetty puulusikka vyössä ja limppu takin povessa.

Kun siis kuvailin pyynnöstä isääni, kuulin kummia, omasta suustani. Satun tietämään, että meillä on suvussa aivoturson liikatoimintaa. Isä oli sekä vilkas kertoja ja hyvä puhutun ja kirjoitetun kielen muotoilija että hyvin täsmällinen ja tarkka. Ei hän sattumalta päätynyt verolautakunnan puheenjohtajaksi Kauhavalla. Hän sekä muisti tuhansien verotettavien veroäyrit että löysi laskelmista ja kirjanpidosta sekä pienet että jättiläismäiset virheet, niin vahingossa aiheutuneet kuin tahallaan tehdyt, muutamassa minuutissa. Tarina tuntui tutulta, kun aikoinani luin Jobsista tai Bill Gatesista, että kun voimistelusalin lattia oli täynnä liuskoja, jotka olivat täynnä tietokonekoodia, he näkivät suoraa ovelta bugin kymmenen metrin päästä, jonkin rivin jossain termissä. Yleensä se oli puuttuva sulkeva lainausmerkki eli ”. 

Isällä tuo ominaisuus säilyi vielä ne vuodet, kun häneltä oli amputoitu toinen jalka nekroosin takia eikä hän siis päässyt omin voimin liikkeelle. Hänen harrastuksensa oli muisteleminen. Luulen että hän muisti kivet ja kannot joskus kulkemiltaan reiteiltä. Kerran puhuimme vero- ja pankkiasioista. Lupasin tuoda tiedot seuraavalla käynnillä Hän käski ottamaan paperia ja kynän ja luetteli ulkomuistista kymmenen jälkeläisensä nimet, henkilötunnukset ja pankkitilin numerot. 

En muista… Kuka olikaan se näyttelijä, joka oppi viikossa isonkin roolin repliikit kielellä, josta ei ymmärtänyt yhtään sanaa?

Kaislikossa jupisee

 

Vinkkaamani Vogel on Stephen, jenkki usean sukupolven matkalta, ja professuuri oli biomekaniikka. Se on sopiva ala yritteliäälle maallikolle. Miellyin mieheen, koska hän neuvoi samaan, minkä olen itsekin hoksannut. On tuloksekasta mietiskellä aidosti tyhmiä ja yksinkertaisia asioita. Kai siksi esimerkiksi HSn “Lasten tiedekysymykset” ovat niin hyviä.

Yksi viime kommenteista sivusi vaarinhousut-typpistä kysymystä Englannin rantaviivan pituudesta. (Lapsena ollessani jossain leikissä annettiin kolme vaihtoehtoa vastata, ei, juu, vaarinhousut -  ja nyt minulla on itselläni jalassa vaarin housut ja siten luullakseni lupapohtia vaihtoehtoa antikin viisaiden kahtiajaolle, jonk mukaan on vain A tai ei-A. Tästä Ateenan työväen palloseuran ajatuksesta on tehty jauhelihaa esimerkiksi “QED:ssa” esitetyin tavoin, ja kokeellisestikin on havaittu, että yksi hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Kun siis nykyfysiikan mukaan usea havainnoin kohde voi olla samalla hetkellä samassa paikassa, mieleeni tulee välillä trolley-bussi numero 14, jossa matkustavalla saattoi olla juuri tuo tunne.

Englannin rantaviivasta tiedämme, että se saattaa olla Päiväntasaajaa pidempi, jos mitataan riittävän tarkasti eli hiekanjyvätkin yksi kerrallaan tai vaihtoehtoisesti vedestä molekyylit. Joita on on 4,5 kertaa 10 potenssiin 46. 

Leppoisa Vogel sanoo, että pilakuva tiedemiesten pyrkimyksestä suureen täsmälisyyteen ei pidä paikkaansa. Ainakin insinöörit käsittävät että toleranssi on yhtä tärkeä. Siis esimerkiksi ± 2 suuntaansa. 

Ja tässä on yhteys Feynmaniin, joka keksi hienon keinon kiertää Heisenbergin nimissä oleva epätarkkuusperiaate: on mahdotonta mitata aivan tarkasti, koska mitattava ei ole siellä missä luulisi. Ja valo (fotoni) kulkee samanaikaisesti kahden rinnakkaisen aukon läpi, koska se kulkee kaikkia mahdollisia reittejä pitkin, samanaikaisesti.

Antti Hyry ei vastannut mitään, vaikka oli koulutukseltaan vahvavirtainsinööri, kun sanoin että “Maantieltä hän lähti” -novellikokoelman atomien vertaaminen myllyihin on harhaanjohtavaa. Se oli se kerta, kun ajoimme Keravalle katsomaan Saarikoskelle taloa, jonka Otava sitten ostikin.

Osa lukijoista suhtautui nyreästi kirjoitukseeni, jossa oli keskustelua AI:n eli tekoälyn kanssa. Koska suhtaudun itse nyreästi tai kauhistuneesti ainakin Kalifornian IT-alan jättiläisiin, olin hyvin varovainen, etten tilaisi jotain mistä ei sitten käytännössä pääse eroon.

Niinpä kysyin Open GTI:lä (ilmainen versio) järjestelmän omaa hinnoittelua ja versioiden keskeisiä ominaisuuksia. Sain ne heti ja tahdoin kokoelmiini vielä helposti tiedostona käytettävän version. Ja oikeassa olin epäluuloissani. Sellainen versio, joka purkaisi automaattisesti esimerkiksi tätä blogia ja poistaisi samalla kilkkeet, maksaa ainakin 200 dollaria kuukaudessa. Siis näkemiin.

Mutta ilmaisen vastauksen olin saanut jo Googlen tekoälymoodista, maksutta. Lihasmuisti, jota käytän tällä sekunnilla näpytellessäni näppäimistöä yhä huonommin, on kaikkien muusikkojen tuntema. Hermosto ja sen ohjaama lihaksisto eivät pysy edes ennallaan, ellei niitä harjoita päivittäin. Ja vanha sanonta, jonka tapaan esittää V. Horowitzin repliikkinä, pitää paikkansa. Pianonsoittoaan voi kohentaa harjoittelemalla vaivaiset neljä tuntia päivässä. Hän tekee itse niin, ellei ole konsertteja tulossa. Ja myös muiden virtuoosien mielestä hänellä oli maailman paras tekniikka - ja kummallinen käsien asento koskettimilla.

Tämän hermojen sähköisen ja kemiallisen muutoksen ja lihasten tapahtumat pystyy mittaamaan jo vakiintuneela välineistöllä.

Tämä kaikki juolahti mieleeni, kun taas huomasin, että tämä blogi omina ja lukijoiden teksteineen esimerkiksi vuodelta 2020 on aika järkyttävä katsaus menneisyyteen ja historian - mitä “tiesimme”, luulimme ja uskoimme. Suosittelen. Luin, vahingossa, kirjoittaneeni A. Burgessin ylistetystä romaanista “Earthly Powers”, että päähenkilö oli 81-vuotias, ja kirjoitti vain. Mutta Burgess osasi myös malaijia. Ja farsia. Tiettävästi.