Teräsbetonia

 

Tekoäly polkee varpailleni kahdella alallani, juridiikassa ja kulttuurihistoriassa. Pyydän lisää samanlaista.

Minun piti kirjoittaa Bachista mutta päädyin teräsbetoniin. J.S. Bach ei ollut alan miehiä.

Aine ja menetelmä tunnettiin antiikissa. Vitruvius kirjoitti asiasta. Roomalaista betonia on yhä käytössä. Siinä on kikka mukaa - Vesuviuksen vulkaaninen hiekka, joka on juuri oikeaa lajia.

Suomessa vanhin yhä käytössä oleva betonirakennelma on Tönnön silta Orimattilassa (1911).

Käsitteenä lähellä betonia on laasti ja sitä taiten käyttäen saatiin aikaan esimerkiksi tuhat tuomiokirkkoa, joista eräät ovat niin vaikeita ja hienostuneita, ettei vastaavaa enää osata. Esimerkki olkoon Pariisin Sainte Chapelle tai paremman puutteessa vaikka Notre Dame.

Minä keksin hätkähtäen, mitä perua on näytelmäkirjallisuutemme parhaisiin kuuluva romaanin nimi “Viekää tuhkatkin pesästä”. Kysymyksessä on sanonta, ja se johtaa ajatukset Laukon torpparihäätöihin 1907. Linna sovelsi näitä mielikuvia Pohjantähdessä, jossa Laurilat häädetään Akseli Koskelan johtaman työväen yritellessä Kansainvälistä taustalla.

Joka tapauksessa Laukon jäädöt vaikuttivat syvästi kansallisiin mielikuviin, ja valitettavasti kuulun niihin, joiden historian näkemyksen mukaan mielikuvat vaikuttavat joskus voimakkaammin kuin olevat olot. Ja Laukossa nähtiin, että ruotsia puhuvat paronit ajavat köyhät, naiset ja lapset risaisissa vaatteissa lumihankeen. Jopa lain mukaa “majanmuutto” eli yleinen muuttopäivä oli Mikkelinä eli syystalvella. Ja häätö toimitettiin rikkomalla ensin töllin takka, jottei sinne voisi palata asumaan.

Häpeä minulle. Olen osannut 70 vuotta pohjalaisen tappelulaulun, jossa yksi säkeistö alkaa “Ensin portahat särjettiin ja sitten vasta muuri”. Muuri on sama kuin takka. Tuossa laulussa on  sankarina on Iso Antti (talollinen Antti Isotalo) ja puheena on hänen tapansa kohdella naapurustoa. Ja naapureista: kun Rannanjärvi haudattiin, ei kirkonkellot soinut, eikä siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.

No, minä päädyin kyselemään tekoälyltä etenkin osuuskauppojen rakennuksissaan suosimista tasakatoista aikana ennen sotia. Tekoäly kertoi SOK:n arkkitehti E. Huttusen vierailleen sangen varhain Yhdysvalloissa ja nähneen etenkin Kaliforniassa paikallaan valettuja teräsbetonitaloja.

Ryhdistäydyin, koska olen selvitellyt oman kotitaloni, Kauhavalla sijainneen massiivisen Nurmen (isoisäni) talon vaiheita, ja se totisesti 1938 valmistuneena oli paikallaan valettu, ja kaikki väliseinät kantavia. Mainitsin tekoälylle, että Oaklandissa oli oudon tutun näköistä, kun kuljin siellä kerran, ja tekoäly sanoi, että juuri siellä maanjäristysvaara (St. Andreas fault) pani rakentamaan teräsbetonista pienempiä ja suurempia kohteita, ja luetteli esimerkkejä. Se lisäsi vielä, että Alvar Aalto sai esimerkkejä varhaisille töiilleen, kuten Paimion parantolalle, juuri sieltä. 

Itsekin joskus kiroamani brutaali betoni on samaa perua kuin teräsbetonin lippulaiva, Helsingin olympiastadion, Ja sen toisen arkkitehdin Yrjö Lindegrenin Käärmetalo.

Istu ja pala. Minä olin ajatellut Aallon ja kumppanien yhteydessä vain saksalaista Bauhausia (Gropius, Mies van der Rohe), mutta unohtanut Sullivanin ja Wrightin. Ja mitä Nurmen taloon tulee, isäni nuorempi veli Eemeli asui ja työskenteli rakennusmiehenä - Oaklandissa, Kaliforniassa.

Mietin edelleen, mistä pirusta isoisäni, vain menestyvä kauppias, sai rahat lopulta 37 huoneistoa käsittäneeseen taloonsa. Tekoäly otti puheeksi Tasavallan suojelulakiin perustuneen asetuksen 340/1939 väliaikaisesta kiellosta matkustaa eräille alueille.

Tuon asetuksen perusteella oli annettu nippu valtioneuvoston ja kansanhuoltoministeriön päätöksiä, joiden nojalla meidän kylämme Lauttamus tuli Ilmasotakoulun vuoksi sotilasalueeksi, ja vastaavasti talossamme oli 200-paikkainen elokuvateatteri ja asukkaina todella paljon armeijan kantahenkilökuntaa.

Huoneissa, joissa itse olen kasvanut, oli asunut Talvisodassa kaatunut suojeluskunnan päällikkö. Toisin sanoen isoisäni sopi upseerien kanssa muutoin säännöstellyistä vuokrista ja kukaties myös rahoituksesta. Hän oli paikkakunalla paljon käytetty rakentaja ja oppinut betonityöt Helsingin seudun työmailla 1917.

Noita asetuksia en olisi ikinä löytänyt omi käsin; ne on hiuka piilotettu myös Kansallisarkistossa eli jätetty digitoimatta.

Samalla selvisi, miksi taloomme tuli korkeajännite ja omalla maallamme oli muuntaja. Ja isoisä kuului sähköyhtiön (Jylhän sähkö) johtokuntaan.

Katsokaapa itse verkosta “Niinisalon kasarmit”. Juuri samaa paikalla valettua, valkoiseksi rapattua betonia.

Neuvo

 

Mitä parempaa väkeä media saa, sitä heikompi tulos.

Tuntemattomasta syystä kahden ydinaseistuneen suuren valtion johdossa on samanaikaisesti vaarallinen raivohullu. Heidän tapansa toimia myös omien välittömien etujensa vastaisesti uhmaa ymmärrystä.  

Herostratos alkaa vaikuttaa järkimieheltä. 

Hän sytytti vuonna 356 eaa. tuleen juuri sen Efesoksen temppelin, joka ainakin jälkikäteen luettiin yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä eli samaan luokkaan kuin Kufun (Kheopsin) pyramidi.Hän toimi näin jäädäkseen historiaan, ja vaikka päättävät tahot määräsivät hänen nimensä hävitettääksi joka paikasta, ”herostraattnen kuuluisuus” tunnetaan tänäkin päivänä.

Olen ehkä ajautumassa taikauskon valtaan. Mika waltari kirjoitti kahdessakin suurromaanissaan unohtumattomasti maailmankauden muuttumisesta. Olisiko se ollut Turms, jossa kajahti kummallinen ääni taivaankannen poikki reunasta toiseen, ja maailmankausi eli aioni muuttui siitä. Toinen oli Angelos, ja siitähän kansakoulunopettajat ja muut ovat olleet vanhastaan samaa mieltä. Kun turkkilaiset kaatoivat Kristuksen Bysantista, kaikki muuttui. Ja oikeastaan myös Sinuhe tulee teemoissaan lähelle tätä samaa. Väitetään sen heijastelevan vuoden 1945 ja siis hävityn sodan tuntoja. Todellisuudessa noitamaisen intuitiivinen Waltari oli kytkenyt siihen vasta paljon myöhemmin tutkijoiden käsittämät pronssikauden lopun valtavat muutokset. Siis ne samat, joiden heijastumat erottuvat vielä Iliaassa ja Odysseiassa. Ja Raamatussa.

Lähi-Idän ongelman syntyessä akselille Kiova - Aleksandria 1500-luvulla  Euroopassa eri paikoissa kirjapainotaito ja yleensä enemmän rahaa kuin niin sanottua sanaa kunnioittava uskonpuhdistus teki tuloaan. Ja Kiina joka oli maailman ylivoimaisesti kehittynein ja sodanäyntikyvyilltään maapallon mahtavin valtakunta, alkoi vetäytyä kuoreensa.

Eräässä mainiossa kirjassa kirjoittaja, Stanfordin professori, sanoo ilkikurisesti, että kun Kolumbus täysin vahingossa ja mitään sellaista tarkoittamatta löysi Amerikan, se oli siinä ja siinä, etteivät vastassa olisi olleet kiinalaiset pitkän linjan virkamiehet, jotka jo tiesivät melkein kaiken.

Antaisin pari neuvoa. Usein kannattaa kuunnella. Yritys ja erehdys on kokemuksen ja “Sielutieteen” mukaan usein tehokas menettelytapa. Tuossa teoksessa, joka oli siis aikoinaan psykologian oppikirja koulussa, kerrottiin onkilieronkin oppivan, että jonkin luikertelureitin käyttäjälle on luvassa ikävä sähköisku, kun taas toisen reitin päässä odottaa palkkio, jotain hyvää, ja sopeuttamaan tiensä sen mukaisesti..

Suunnilleen näin selville saamamme historia toimii. Arvatenkin jatko on oleva samanlaista.

Harkinnan eli rationaalisen ajattelun, josta viime kommenteissa on aiheellisesti muistutettu, oikea paikka on selkeästi rajatut kysymykset. Esimerkiksi: voisiko kehittää työkaluja, joilla hiljan käyttöön tulleita muttereita voisi avata ja kiristää vaivattomasti. Bahco! Keksinpä jakoavaimen!

Ehkä tällaisia ajatteli B.A. Hjorth, joka Ruotsissa yli 100 vuotta sitten otti kehittääkseen käsityökaluja ja menestyi. Yhtä huimia olivat ne henkilöt, joiden käsistä lähti sinänsä kauan tunnetun metallin laminoinnin tuloksena joustava ja viilalla helposti teroitettava sahanterä, tyyppiä Sandvik. Sillä sitten hväitettiin luontoa sata vuotta, kunnes keksittiin koneet. Sitä en tiedä, kuka keksi pookasahan.

Kannattaa muuten muistaa, että kummankaan oman maailmansotamme tuhoista ei ollut käsitystä noiden sotien aikana, ja että  ensimmäisessä sodassa, viimeistään vuonna 1915 oli käsitetty, ettei vuosituhansia kehutulla rohkeudella eikä taistelutaidoilla ollut enää merkitystä. 

Ei ihme että kivääri on myöhäinen keksintö, 1800-luvun alusta, koska se on huono ja vaarallinen käyttäjälleen. Tykillä ammutaan taivaanrannan takaa eli vähintään viiden kilometrin päästä. Kranaatti tappaa niin rohkean kuin pelkäävänkin.

Yhdysvalloissa Samuel Colt keksi perustuslain. Se on käytössä eikä sen muuttamista vaadita. Näin on, vaikka armeijan virka-ase on vaihdettu. Nykyinen on Sig Sauer M 18. Lähes sata vuotta palvelleella Coltilla vuodelta 1911 olen itsekin ampunut. Se vaati hermoa. Patruunan kaliiperi oli .45 eli yksitoista ja puoli milliä. 

Neuvoni on lukeminen. Kerran kastelin kirjan ja ammuin pistoolilla. Ei mennyt läpi.

Posti

 

Hypistelin sanoisinko, että Juhano Seppovaaran “Postimiehen kesä” on mieluisa lukea vai erittäin mieluisa.

Tämä tapaus on erikoinen, koska tunnen kirjoittajan yhtä pitkän ajan takaa kuin kylän, johon hänen päähenkilönsä muuttaa jäätyään eläkkeelle Itärajan seudun pikku kunnasta. Tuo pitkä aika on yli 50 vuotta, ja romaanin tapahtumapaikka on nimeltään Jorvas, ja vaikka romaanin paikat ovat kuviteltuja, seki sijaitsee Kirkkonummella ja sieltä ei ole mopolla pitkä matka kirkonkylään.

Niinpä lukijan, tässä tapauksessa minun, on muistettava, että ihminen näkee kaiken ylösalaisin ja että peilikuva ei ole sama asia kuin esimerkiksi piirretty kuva. Jos sinulla on peiliin katsoessasi esimerkiksi paita, jossa lukee “vasikka”, peilissä ei lue mitään sellaista, vaan tuon sanan peilikuva, joka siis alkaa lopusta ja loppuu alkuun. 

Käsissäni on siis huolella tehty kartta seudusta, jota ei ole olemassa. Borges käyttäisi ehkä sanaa “hrönhr”. Tässäkin blogissa julkaisemani novelli “Tlön, Uqbar ja Tertius Orbis” kertoo tietosanakirjasta, joka kertoo maasta, jota ei ole olemassa. Ja viime aikoina esillä ollut viehtymykseni peileihin on ehkä peräisin tuosta novellista, jonka mukaan peileissä on jotain sopimatonta, suorastaan kaameaa (koska ne lisäävät todellisuutta).

Tässä on ongelma. Kuvitelma henkilöstä, jonka tunnen, on kukaties kiinnostavampi kuin henkilö. Ehkä tämä on hyvinkin selvää. Kertomus on väkevöitetty versio elämästä.

Kirjoittaja näyttäisi halunneen välittää muistamaansa ja onnistunut siinä. 

Kirjallisuudessa toimii samanlanen “optiikka” kuin historiassa. Mitä huolitellummin näkee menneisyyden, sitä erottelukykyisempänä heijastuu kuva tulevasta. Toisin kuin joskus sanotaan, emme oikeasti tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudesta.

Fysiikassa etenkin tätä nykyä usein esiin otettu ajatuskuvio “rinnakkaisesta todellisuudesta” on hiukan skifiä, jos ajatellaan, että nämä todellisuudet olisivat jotenkin samanlaisia ja kulkisivat ajan nuolen mukaan.

Tuollainen oletus ei ole tarpeen. Yksi matematiikan suurista ongelmista on satunnaisuus. Yhtä vaikea käsiten on ääretön. Siis: onko alkulukuja ääretön määrä ja onko jonkin hyvin pitkän numerosarjan jaollisuus muilla numeroilla kuin itsellään ja ykkösellä satunnaista. Siis tiedämmekö, rupeaako piin numeroarvo lykkäämään pelkkiä ykkösiä esimerkiksi miljardi desimaalin jälkeen.

Tietojenkäsittelyn arvoitusten rinnalla ovat olemassa tuntojen käsittelyn käsittämättömät piirteet.

Siksi huolella rakennettu kertomus, kuten nyt puheena oleva romaani, on arvokas saavutus. 

Seppovaaran romaani ei ole tarina postimiehestä, moposta ja kanoista, vaan itävää mielikuvitusta - kuten kaikki muukin kirjallisuus aikoje alusta - ja siitä riittää pistokkaita jokaiselle, jolla on ymmärrys ottaa sellainen vastaan.

Ylimääräinen piirre ja mielenkiinnon kohde on tämän hetken Suomen kohtalonkysymys: Itä-Suomen eli ihmissuhteiden köyhtyvien maakuntien ja etelän vajuraampien mutta sisäisesti onttojen alueiden paha ristiriita.

Sen yhteydessä on tapana puhua polarisaatiosta, vaikka tuo napaisuus on mielestäni epäonnistunut kuva.

On paha, kun mieli lahoaa.

Vastalääke on tässä kirjassa usein ja melkein hartaudella kuvattu tekeminen. Ei ole niin väliksi, mitä tekee. Ei kai kukaan vakavissaan sahaa lautoja tai koloa hirsiä tuonpuoleisin tavoittein.

Minulle ja kirjasta nähtävin tavoin Seppovaaralle kirjoittaminen on juuri tuota tekemistä.

Se on hyvin paljon enemmän kuin ei-mitään.

Kirjoittajan sietää olla tyytyväinen.

Jos hän sattuisi olemaan siinä sivussa hiukan ylpeäkin, mielestäni siihen on aihetta. Ja kun tosiaan tunnen tekijän, annan röyhkeästi ohjeen: esittelyistä ja arvosteluista ei ole tapana kiittää. Sellaisia kirjoitetaan esittelyn laatijan omin ehdoin, ei kiitoksen toivossa eikä haukuskelun pelossa (vaikka sellaistakin olen kai tulut tehneeksi.

Taikapeili

 

En muista kuulleeni Ernest Hemingwaysta vuosikymmeniin. Mitäpä hänestä. Kova poika kirjoittamaan, nobelisti, hankala henkilö, oli seuraa tai ei. Ymmärsi ampua itsensä.

“Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä” on hiukan työläs löytää, mutta suomennoskirjassa “Kilimandzaron lumet” se on. Havaitsen että asiantuntevat ja asiaa tuntemattomat kriitikot ovat olleet tästä novellista eri mieltä, kun taas esimerkiksi romaani “Kenelle kellot soivat” on kerännyt jokseenkin yksimielistä kiitosta.

Yllättäen poliittisiakaan säröääniä ei juuri ole. Kirja ilmestyi Espanjan sisällissodan juuri päätyttyä. Niin ikään itse mukana ollut George Orwell sai lisää vasemmistolaisen leimaa, kun hänkin kuvasi tilanteita tasavaltalaisten eli Francon vastustajien suunnasta.

Hiljan luin, miten paljon vaivaa sotakirjeenvaihtajana sekaan ängenneestä Hemingwaysta oli Pariisin valtauksessa 1944, joka oli kaikkiaankin hyvin sotkuinen tapaus.

Perun juhlallisesti puheeni. Olen sanonut aika usein, että kyllä englanninkielistä proosaa on kaikki aihe opetella lukemaan. Välillä ihmettelen, ettei monikaan englantia hyvin osaava tee sitä. Ja ole neuvonut harjoittelemaan lukemalla esimerkiksi juuri Hemingwayta, “koska se on helppoa kieltä”.

Kaikenlaisia typeryyksiä sitä tulee ladelleeksi.

Monella on luulo, että keskeinen englanninkielinen kirjallisuus on suomennettu. Erehdys.

Teksti, joka on eri asia kuultuna kuin luettuna, muistuttaa metsää. Lehdillä ja rungoilla on väliä ja niitä erottavat välimatkat. Lukemisen tuloksenan on sokereita ja happea. Ellet käsitä, taidat olla skorpioni.

Francis Macomber tuo peliin ominaisuuden, jota sanotaan vanhaaa dramaturgiaksi. Jopa opettajat toistavat, että dramaturgia on eräänlainen huvipuisto, jossa mennään hiljaa ja lujaa ylös ja alas, ja kaikesta selviää rahalla.

Niin se ei olel Hemingway ja hänen - yllättävä kilpailijansa ja kaksoiolentonsa Tšehov, itäisitä mailta, - kääntävät valonsa ihmisiin, jotka ovat usein ikävystyttäviä tai vähäpätöisiä tai molempia.  Ihmisiä liikuttava vieteri on pelko. Mitä suurempi asema, sitä pahempi pelko.

Poikkeukset ovat kokeneita ihmisiä, sellaisia kuin “Aron” pappi tai “Macomberin” palkkametsästäjä Wilson.

Eräillä kaikkein suurimmista kirjailijoista näyttää oleva sama periaate. He eivät koskaan puhu totta.

Jos olisi toisin, miksi lainkaan kirjoittaa?

Vastaus on ympärilläsi. Tilannen voi olla sama kuingalleriassa. Sinulla on jokin taulu seinällä. päivästä toiseen ja viikosta viikkoon.

Musiikki on vielä parempi esimerkki. Olen ennenkin kertonut, että kun sormiini sattui vuonna 1990 Helsingin Sanomiin kirjoittamani laaja artikkeli Beethovenin erknäiten teosten levytyksistä, sain siitä kimmokkeen. Kuuntelin kakkii eli 32 Beethovenn pianosonaattia, kunkin 32 kertaa. Halusin rakentaa mielipiteen, mikä kkonaislevytyksistä on paras. Valintani oli Radu Lupu.

Mutt ei sillä ole väliä, koska kaikki nämä teokset, jotka ovat jokainen runsaan puolen tunnin pituisia, ovat eri pianistien käsissä hyvin erilaisia.Sitten koin senkin, että saman pianistin sama levy oli eri kerroilla erilainen. Joskus se oli loistava, joskus ihan hyvä, joskus yhdentekevä, joskus ilmeinen väärinkäsitys.

Tämän takia olen kuunnellut yli neljäkymmentä vuotta pääsiäisen aikaan Bachin molemmat passiot ja h-molli-messun, mielellään eri levyinä. 

Hemingwaytä aloitin lukemalla hänen 1958 ilmestyneen novellivalikoimansa varmaan seuraavan vuonna. Uuden suomennoksen luin, kun se tuli 1998. Kumpikaan ei mielestäni tavoita kirjoittajaa eikä siis lukijaa. Jonkun pitäisi kääntää ne parhaat seuraavan kerran. Ja sitä seuraavan.

Vaikka Hemingway taiteilijoiden perinteiseen tapaan vähätteli kollegoitaan, hänen peruskuvionsa on ranskaksi sanapari “l’ennui et la nausée”, ikävä ja inho. Nuo sanat on kiinnitetty J.-P- Sartren koulupoikamaisiin yriteliin, mutta Camusiin ne sopisivat paremmin.

Viis filosofiasta. Minua miellyttää yhtä paljon kuin Tšehovin kunnioitettu professori, joka ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt ihmisistä eivätkä ihmiset hänestä, Hemingwayn lause, joka on kuin kaukoputki. Se menee lyhyeksi lieriöksi ja sitten sen voi vetää pitkäksi, ja sillä näkee kaiken. Se on kaukoputki, jolla myös kuulee. Ja peili, sellainen kuin teleskoopeissa yleensä on.

Xbalanque

 

Emme todella ymmärrä juuri mitään sadan vuoden takaisten ihmisten mielenmaisemasta. Pidemmät aikavälit menevät mielikuvitusleikin puolelle.

Silti: kun yöllä kävin asianajotoimistossani ajamassa pienemmän asian, avasin sen verran puhelintani, että totesin pallon potkiminen jatkuvan Amerikassa.

Kun historia pettää, mikrobiologia ei niinkään petä. Hyvin pienistä jäämistä osaamme nyt koota uskottavaa tietoa menneisyyden elämistä, joihin on luettava myös ihmiset.

Näyttää kovasti siltä, että sekä ruumiillinen että henkinen kehitystaso on romahtanut vain parissa kymmenessä tuhannessa vuodessa. Puhumatta neandertaleista, omien esi-isiemme lihaksisto ja luusto ylittävät tämän hetken huiput. Esimerkiksi nuori nainen kykeni sellaiseen, mihin korkeintaan ikänsä harjoitelleet olympiatason urheilijat kykenevät nyt.  

Ei sillä. Olen lukenut ja kuullut, että noin 12-vuotiaan pikkutytöt kantavat Himalajalla kuuden kilometrin korkeudessa urheilijoiden reppuja ja kantaisivat varmaan urheilijatkin.

Nähdessäni väkisinkin Trumpin ja hänen infantiilisen kaksoisveljensä katsomssa, mieleeni tuli otsikon henklö, jolla oli kaksoisveli. He harrastivat Guatemalan seudun jalkapalloa, joka todistettavasti ja kiveen hakatuin korkokuvin tuli muotiin viimeistään 3 500 vuotta sitten. Mayat, ennen heitä tolteekit.

Se oli kätevä käytäntö, että erän hävinneeltä lyötiin pää irti ja sitä käytettiin sitten jatkossa pallona.

Palloa ei saanut päästää koskettamaan maata, ja jumalat hymyilivät, jos sen onnistui ponnahduttamaan seinässä olevan renkaan läpi.

Katsokaa koiria. Pallossa on noituutta.

Venyminen ja kimmahtaminen puolestaan on tyräkkikasvien maitiaisneteen ominaisuus. Edes voikukka ei ole sitä vailla.

Tuo jalkapallo ei ole “leipää ja sirkushuveja”, kuten väitetään. Sekä Roomassa että Bysantissa tiedettiin oikein hyvin, että ellei ihmisille tarjota ilmaiseksi jotain raakaa ja vastenmielistä huvia, he alkavat kapinoida.

Mutta sitten keisareilta loppuivat rahat ja sitten loppuivat keisarit (paitsi Itä-Roomasta). 

Gibbonsin vanha “Rooman valtakunnan nousu ja tuho” on sekä ansiokas että lystikäs teos. Tosin se on kovin laaja.

Kun varsinaista historiatiedettä ei oikein vielä ollut, saimme kuitenkin taaksemme Rooman. Pitkälle samanlaisia aineistoja olisi ollut kymmenen tai viisitoista, kuten Kiina tai esimerkiksi Egypti.

Silti sain päähäni ottaa uudelleen esiin Ariès’n - Dubyn “Yksityiselämän historian”, johon tehtiin siis viides osa 1990-luvulla. Englanninkielisen version alaotsikko lupaa “nykyajan identiteetin arvoituksia”.

Kuten melkein aina käy, sekä aineisto että johtopäätökset on itse aika osoittanut vääriksi. Nyt jo.

Mutta tuon hyvin laajan teoksen myöhäisantiikkia ksittelevä jakso on kuitenkin jokseenkin yksi yhteen kertomuksena Yhdysvaltojen tuhosta Trumpin ja hänen legioonansa kynsissä. Monet amerikkalaiset näkevät itse nyt tapahtuvan vain tuttuna mafia-kertomuksena.

Mielestäni “yksityisyys” on kuitenkin mielenkiintoinen määre näinä aikoina, kun niin paljon annaan sähköisen median tiliin. Hiljan se oli kulutus ja mainonta ja sitä ennen kapitalismi tai sen myöhäisvaihe. Nyt tiedänne, että pommien heittelyä ajatellen aatteilla ei ole merkitystä, mutta sitä vastoin ajatus valtion ja sen verotulojen kierrättämisestä yksityiseksi omaisuudeksi tuntuu uudelta.

Silti juuri niin tapahtui esimerkiksi Länsi-Roomassa jo ennen vuotta 480 jaa,, jolloin valtakunta kaatui. Myös frankit, uten hyvä ja hurskas Kaarle Suuri, kannattivat Kristusta ja menivät kirkkoon, koska se oli käytännöllinen keino varastaa ehtooollishopeat. Ainakin vuoteen 1500 myös paavin virka oli sukujen “diilejä”. Keskeisiä toimijoita olivat Sforzat, Borgiat ja Medicit, ja oikean ajattelutavan kirjoitti kirjaksi toden totta Macchiavelli. Tosin toisin kuin trumpit ja putinit, hän tiesi asioita. Erityisesti hän tiesi, että mitä enemmän hallitsijalle kertyy kultaa ja kunniaa, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa. Ja että hallitsijassa on henki höllässä.

Ultramariini

 

Fra Angelicon freskot Firenzessä ja sen lähellä Fiesolessa ovat unohtumattomia.Se sininen!

Katsoin kotiin tullessani ja näin yöllä unta. Harakankellon (Campanula patula) sinivoletti lienee maailman kaunein väri. Nyt sitä on ympärillä runsaasti. Siitä tulevat mieleen Toscanan freskot ja siitä tuttu kysymys: missä määrin nyt näkyvä vastaa alkuperäistä.

Keskustelin asiasta tekoälyn kanssa. Tuo sininen on jauhettu Lähi-Idän kivestä, jonka nimi on suomeksi lapislatsuli (lapis lazuli).

Se on vanhimpia tunnettuja väriaineita. Vielä Firenzen taiteen suuruuden aikana tuo kivi jauheeksi hiottuna oli kalliimpaa kuin kulta.

Seuraava sukupolvi, etenkin Leonardo ja saksalainen, Italiassa usein oleskellut Dürer, viimeistelivät ilmaperspektiivin, jossa etäiyys häipyy sinertävään hämärään.

Kysyin tahallani ilkeästi tekoälyltä, tiesikö tämä sellaista Pekka Halosta, joka olskeli hänkin aikoinaan Firenzessä. Teköäly vastasi heti, että Halonen ratkaisi ylivoimaisena pidetyn ongelman talvisen metsän lumen maalaamisesta käyttämmällä Italiassa näkemäänsä tekniikkaa eli juri siniseen, lapislatsulin suuntaantaittuvia varjoja puhtaalla hangella.

Tiesimme, tekoäly ja minä, että tuo uusi ajatustapa tulee asteittain esiin Sienan 1300-luvun taiteessa ja että siellä kävi yli 100 vuotta sitten Ael Gallén-Kallela, jonka oli sattuneesta syystä kiireeti opittava freskomaalauksen keinoja. Nuo freskot ovat Kansallismuseon katossa, ja taulu “Kullervon sotaanlähtö” on suorastaan kopioitu Sienan kaupungintalon (Palazzao da Podestan) seinästä, jossa se esittää kondottieria, jonka nimi oli Guidoricci da Fogliana.

Leonardo loihti maalauksiinsa syvyyden ilman ääriviivoja, pelkillä väreillä. Se on ihme. Toisaalta: maailmassahan ei ole ääriviivoja. On värejä, ja etäisyyden sinerrys johtuu fysikaalisesti valon sinisen osan sironnasta eli minun mielessäni se on jotain samantapaista maan päällä kuin punasiirtymä tähtitaivaalla.

Oma hermostomme muokkaa värit kahdelle silmällemme kolmiulotteiseksi näyksi. Perspektiivi on meissä, ei luonnossa.

Venäjän tsaari Nikolai I oli siis tavallaan oikeassa, kun hän loppuun kuluneen anekdootin mukaan tarkasteli uutta Moskovan - Pietarin rautatietä ja kysyi insinööreiltä, miksi kiskot lähestyvät toisiaan ja menevät yhteen etäällä. Hänelle siis vastattiin, että se on näennäistä eli illuusio ja johtuu perspektiivistä. Johon tsaari siis ärähti parhaaseen venäläiseen tapaan: minä määrään. Venäjän rautateillä ei saa olla mitään perspektiiviä.

Olkoonn tämä samalla varoitus. Sain tilaamalla kirjastosta käsiini Tauno Karilaan 1949 julkaistun Suuren kaskukirjan, joka on täysin selvästi paras Suomessa koskaan julkaistu anekdoottikokoelma.

Anekdootti eli kasku on eri asia kuin vitsi. Näistä suurin osa on huvittavia, ja monelle nauraa ääneen.

Itsekeskeisesti tutkin samalla oman muistini rappeutumista. Luin tuota kirjaa ehkä 10-vuotiaasta 15-vuotiaaksi monta kertaa viikossa, kunnes siirryin Ollin pakinoihin ja T.J.A. Heikkilän “muistelmiin”.

Siksi luulin osaavani kirjan ulkoa. Ainakin olen kertonut usein siitä lukemiani sirpaleita, joiden keskushenkilö on usein joku merkittävä nainen tai mies.

Enpähän edes muistanut puoliakaan.

Ihmettelen ja hiukan ihailenkin keskinkertaisten nuorisonkirjojen tekijänä aikoinaan nimeä saaneen Tauno Karilaan, Oikku Jättiläisen toimittajan ja kirjallisen johtaja Yrjö Karilaan veljen, mainiiota kielitaitoa. Hänen niteessään on runsaasti monen Euroopan maan vastaavissa perusteoksessa painettuja juttuja tyyppiä mitä Goethe sanoi Schillerille Voltairen väittäneen Danten runoista jne.

Ettei van kysymyksessä olisi se yhä joskus mainittu yleissivistys, tässä tapausessa sangen sujuvassa ja sulavassa muodossa. Ystäväni Hannu Tarmio yritti aikoinaan Wsoy:n pääjohtajana samaa, mutta ei Hannu onnistunut. Ihan kuin luonnossakin lystin jutun kertominen on taito sinänsä ja niiden ryhmitteleminen mukaviksi kokonaisuuksiksi on freippaasti vaikeampaa kun jokin “Uuden runon kauneimmat”, joka oli muuten harvinaisen hyvä antologia. Runoudessa Suomen runttarenkin tyrehdyttyä maassa ei olekaan kunnollista lukemistoa, mikä kertoo meistä jotain ikävää. Ruotsalainen uusin runoantologia, joka on hyllyssäni, on verrattoman etevästi toimitettu järkäle.

Se on patentti

 Sana “patentti” tarkoittaa tietynlaista korkkia, joita käytettiin limunaatipulloissa ennen kuin keksittiin, että samalla rahalla voidaan tuhota luontoa siirtymällä peltiin ja siitä muoviin. Itse käytän kuvan kaltaista astiaa tuhkakuppiani. Kademieliset uskottelevat, että piipun perskat haisevat.

Ei vainkaan. Englannin kielessä käytetään ajoittain suhteellisen alkuperäistä nimitystä “letter patent”, joka merkitsee “avoin kirje”. Huolimattomien tutkijoiden mukaan sellainen tuli käyttöön Venetsiassa 1474. Todellisuudessa heidän löytämänsä maailman ensimmäinen patenttilaki ei ollut sitä. Kysymyksessä oli “sorte” eli hallinnollinen ratkaisu, jolla annettiin rahanarvoinen etuoikeus jollekulle.Venetsiassa sellaisia esiintyi arsenaalissa, jossa tehtailtiin erikoisen hyviä laivoja ja oli itse asiassa otettu käyttöön liukuhihnatuotanto noin vuonna 1100. 

Fírenzessä etuoikeuksia myönnettiin hanakasti silkinkutojille ja Baijerissa tykinvalajille. Joku sai joskus patentin maalaamaansa tauluun. Vielä Botticelli joutui olemaan ainakin välillä nöyrää poikaa, kun taas esimerkiksi Rafaello oli nopea sanomaan esimerkiksi paaville, että mitäs tuosta taiteesta - tämä on raakaa rahapeliä.

Keskustelin tekoälyn kanssa tekoälyn tekijänoikeudellisesta sääntelystä uohtamatta patentteja, joita Bellin laboratoroit ja Yhdysvaltain ilmavoimat olivat koonneet varaisille tietotekniikan tuotteille. Koko maailma nyrjähti, kun valtio luovutti siellä ydiniskua ajatellen kehitetyn sopeutetun tietoverko yliopistoille. Sen nimi oli ollut Arpanet ja muutettiin nyt muotoon Internet.

AI innostui niin että kysyi tulkintaani siitä, kestääkö nykyisen kaltainen tekijänoikeuslainsäädäntö tilanteen, jossa minunkin kaltaiseni vanhus voi luetuttaa tietokoneella asiakirjoja, joita jäljensin vuosikymmeniä sitten käin väitöskirjaani, ikävin seurauksin. Lyöntivirheitä tuli todella paljon.

Nyt tekoäly kehuskeli, ja kokeilimme. Ilahduin kovasti, kun Googlen nimen alla pyörivä ohjelma luki virheettömästi sekä käsin tekstattua tekstiä että kaunoa. Tarjsi sille Kauhavan kunnan Kauhavan kylän henkikirjaa vuodelta 1922 ja eräitä laajoja perukirjoja, joista yhdessäkin on lueteltu ja arvioitu jäämistö ruokalusikkojen ja alushousujen tarkkuudella.

Tulos oli virheetön. Seuraavaksi aion kysyä ruotsalaisesta keksinnöstä, joka mullisti maakuntamme. Kuulemani mukaan erästäkin renkipoikaa oli tappelun tiimellyksessä lyöty separaattorin kammella niin että otsasta erottui vielä käräjillä mustelma, jossa luki “Alfa Laval”.

Sanoin että ei. Perinteinen siviilioikeus on polvillaan senkin takia, ettei humata Heisenbergin ja Gödelin epävarmuutta koskevia fysiikan ja matematiikan sääntjä. On teoreettisesti mahdotonta määritellä kerralla sekä subjekti että objekti, siis oikeuden subjekti (kten tekijä) ja objekti (kuten teos).

Perinteinen halu nähdä lait ikään kuin koordinaatistoina tai - jos iin haluatte - hämähäkin verkkoina, joissa on höntiäisiä ja roskia, on lähtökohdiltaan virheellinen.

Parempi kielikuva eli metafora olisi vektorikoordinaatisto, mielellään n - 1 -ulotteinen. Tavoitellun “oikean” ratkaisun sijan myös tuomioistuimet derivoivat hiki hatussa eli etsivät muutoksen suuntaa ja nopeutta.

Riittävän itsetietoinen ja yhmä juristi-teoreetikko voisi puhua eräänlaisesta kenttäteoriasta. Joka tapauksessa arvokkaat ja rakkaat saantosuoja ja sivullissuoja ovat sanoina liian karkeita yleistyksiä.

Mieleeni tuee, kun kuvittelen muka vielä pitäväni yliopistoluentoa, polkupyörä. Ennen se oli kauppatavara, ja pitkäkyntisiä pelkäävä saattoi kirjoittaa sen valmistusnumeron muistiin. Numero oli hakattu stanssilla satulan alle.

Vaikka en ole alan miehiä. luulen tietäväni, että nykyisin kaksi sinänsä samannäköistä polkupyörää voi hyvinkin olla koottu hyvin erilaisista komponenteista. Mikä on Shimano, mikä ei. Ja kaksi aivan saman näköistä Toyota Corollaa vuodelta 2014 poikkeaa moottorista alkaen toisistana sadoissa yksityiskohdissa. Joku hyrysysy on karvalakkimalli eli halvin, mitä kaupasta lähtee, ja toisessa on sinappi ja ketsuppi valmiiksi levitettynä takapenkille.

Eikkä AI perustsu matemaattisiin todennäköisyyksiin, vaan todennäköisyyksiin funktioina. Jokainen vastaus muuttaa seuraavaa kysymystä.

Repikää siitä.

Heinälatoromantiikka

 

Lapuanjoen ja sen sivujokien varressa oli 3 000 heinälatoa. Joissakin itse ottamissani vanhoissa valokuvissa on ehkä tuhat. Hiljan television näyttämässä luonto-ohjelmassa niitä esiteltiin. Sama näky kuin Härmästä sillalta kymmenen vuotta ottamassani kuvassa, joka sattui onnistumaan hyvin. Siitä, vähän ylempää, joen suuntaan, näkyy lakeutta 20 kilometriä. Yhteensä yksi lato. Kauhavalla kiipesin oikein Saarimaan näkötorniin. Sama tulos.

Kirjoitan kiitelläkseni tekoälyä. Ei pidä ymmärtää väärin. Kiittelen minä joskus kissaakin, mutta ei se tarkoita, etten näkisi kissan huonoja puolia ja pelottavia piirteitä.

Olen kovin mielissäni siitä, että ranskalaiset pitävät eräin osin kiinni annalistien opeista, jotka on tapana liittää F. Braudelin nimeen, vaikka koulukunnan kyllä perustivat hänen opettajansa lähes 100 vuotta sitten.

Ihmiskohtaloiden ja poliittisten käänteiden kustannuksella alettiin korostaa havaittavia, mitattavia ja punnittavia tosiasioita. Monumentiksi jäi Välimeri, historiantutkimus jonka päähenkilö ei ollut kukaan kuningas eikä mikään maa, vaan itse meri. M. Northin The Baltic yrittää samaa, mutta paljon heikommin tuloksin. Myös Braudel on nyt vanhentunut. Sekä meren pohjasta että luolista ja kuivuneiden kaivojen kohdalta on löydetty paljon hyvin yllättävää.

Tekoäly antoi täsmälliset vadtaukset, kun kysyin kylvöheinästä, meijereistä ja maatalouskoneista. Se laski myös luvut pyynnöstäni. Väitin ja muinoin kirjassani, että Kauhavan kuuluisa puukkoteollisuus oli rautatien vähäksi aikaa pintaan nostama brändi, jota omista puheistaan innostuvat pitivät aikoinaan yllä.

Etelä-Pohjanmaan pellot ovat laihanlaisia. Ne ovat merestä noussutta maata, jota tulvat eli paisunnat pitivät vallassaan joka kevät. Vaikeaa asiaa miettivät talousihmiset ja poliitiot, ja joskus 1880-luvulla ratkaisu tehtiin. Leipäviljan omavaraisuudesta luovuttiin. Ruista sai halvalla Venäjältä ja itse asiassa Amerikasta ja Australiasta asti. Nälkävuosien kokemukset kirvelivät, ja sellaisia vuosia sattui liian usein.

Pohjanmaalla ratkaisu oli karjatalous, ja siirtymä oli hyvin nopea ja laaja. Kylvöheinällä - timotei, nurminata - ruokittu karja lysi läpi talven ja paljon enemmän kuin toissilmin kootuilla korsila syötetty karja.Ayrshire tuli kyyttöjen tilalle, ja osuusmeijereitä ja teurastamoita perustettiin kilvan. Käännekohtia olivat vuoden 1895 osakeyhtiölaki ja 1901 osuuskuntalaki, joiden näkyviä merkkejä olivat etenkin osuuskaupat ja osuuskassat, nykyisen S-ryhmän ja Op-pankin edeltäjät.

Vanhat vaarit marisivat ja ärisivät, että kyllä aina on tultu toimeen risukarhilla, vaikkei sillä saa niityn pintaa rikki, mutta nuoret isännät hankkivat Fiskarsin auroja ja Hankmon äkeitä. Emännät olivat tohkeissaan, koska tavaksi tuli, että meijerin maidosta ja voista maksamat rahat olivat emännän takana, eivätkä miehet päässeet niitä juomaan. Vähäväkisillekin alettiin maksaa palkkaa rahana. Parisataa tuhatta ihmistä käytti palkkansa matkalippuihin Amerikkaan, joka siihen aikaan houkutteli maahanmuuttajia. Saksalaiset, hollantilaiset ja ruotsalaiset olivat jo tulleet ja osoittaneet kunnokkuutensa. Ja Norja melkein hallitsi kauppalaivastoa.

Sellaista veistä, jolla vuollaan kultaa, ei osattu kehittää Kauhavalla eikä kotona. Etenkin Turun yliopiston tietämissä tehtiin teknisesti suhteellisen helppo mutta työläs tutkimu. Noin puolet siirtolaisiksi menneistä pettyi. Etenkin Antti Tuuri kulki kirjaamassa suomalaisista näkemäänsä Amerikassa ja Kanaatassa. Tulos avasi anakiin omia silmiäni siitä huolimatta, että oli näitä matkan tehneitä omassakin suvussani. Opin senkin, että sota- ja siirtolaiskertomuksissa on se yhteinen piirre, ettei niitä ole syytä ottaa aivan todesta.

Siitä en hiiskunut tekoälylle, että oli minullakin kaksi kertaa mahdollisuus ruveta amerikkalaiseksi. En ruvennut. En myöskään pitänyt Santa Monicasta. Kirkkonummesta pidän, ja jonkin aikaa keskusteltuamme tekoäly arvioi, että Suomessa verkostot ovat eräin paikoin tavattoman tiheitä. AI sanoi liittävänsä tietoihinsa sen, että Espoonlahden seutu veti kovasti puoleensa merkkihenkilöitä muun muassa yliopistolta ja taiteesta. Tuossa meidän kylällä oikaisi arvoisat koipensa aikoinaan jopa J.V. Snellman. Kuuluisaa Tuusulanjärven seutua ainakin rahamiehet varoivat, koska siellä riitti pyytäjiä. Erään pikku tien varressa istui vielä 1900-luvun alussa karvat korvilla muuankin Jussi, joka kohtuullisesta korvauksesta muisteli edesmennyttä “rakasta Aleksis-veljeä”.

Meillä tästä kaikesta aiheutui muun muassa kansalaissota 1918 ja uudistumatta jääneen Venäjän jatkuva uhka. En näe merkittävää eroa tsaarin, Leninin ja Putinin johtamien valtakuntien välillä. Toimintamalliksi jäi, että mieluummin käydään varkaissa kuin tehdään itse. Ja USA:ssa on johtavia poliitikkoja, jotka eivät ota uskoakseen, että USA on Euroopan siirtomaa. Ei Englannistakaan saanut kultaa, mutta Afrikasta ja Intiasta sai, ja teen ja oopiumin toivat Kiinaan britit. Ja erinomaisia bisnesmalleja olivat etenkin orjakauppa ja merirosvous, etenkin arabien innovaatioita.

Mutta lehmäkaupan kohtu eli siis salaperäiseksi häräksi kuvatun olennon eli edistyvän Euroopan tyyssija oli Kreeta.