Sivun näyttöjä yhteensä

16. tammikuuta 2019

Matkoiltani



Eilen matkustin Helsinkiin Murtokadulle (ruotsisi Genombrotten, venäjäksi Genombrottskaja ulitsa), jonka nimi muutettiin kevytmielisyyden puuskassa Kaisaniemenkaduksi, joka oli arvostettuna possumunkkien myyjänä antanut nimensä, Kaisa Niemi, kokonaiselle puistolle. Samassa puistossa toimii myös Suomen vanhin edelleen toimiva ravintola, joka on paikkana mieltä kiinnittävä. Ja samassa puistossa on oivallinen paikka kävelyttää pieniä lapsenlapsia, koska hekin ymmärtävät heti, että eihän sellaista talvipuutarhaa lumpeineen ja kaikkineen voi olla Helsingissä. Mutta kun on. Ja ainakin osittain samoissa tiloissa tehdään valokuvia, joiden kaltaisista ennen vain haaveiltiin, eli kaiken maailman sontiaiset ja ruohot valokuvataan sarjana niin että syvyysterävyydeltään aina hiukan poikkeavat kuvat toteuttava koneen päällekkäin asettelemina hämmästyttävän todenmukaisuuden korkean ihanteen.

Kun minulla oli oikeustoimiopissa tarkoitettu perusteltu hyvä mieli myötäkäymisten  johdosta, saatoin vain todeta, että on meillä ei-kaupallinen sivistyskortteli eli kirjakauppa ja musiikkikauppa ja antikvariaatti ja niiden sivukonttorina yliopisto. Kadun päässä on Kaisaniemen kansakoulu, jota isäni kävi ennen kuin samalla kadulla pääkonttoria pitäneet NMKY:n herrat retuuttivat hänet korvata kotiin ärjäisemään juovuspäissään pasianssia venäjäksi pelanneelle isoisälle että oppikouluun tämä poika niin kuin olisi jo. 

Vasta mietittyäni Leni Riefenstahlia ja lentäjä Rüdeliä ja viittä muuta tajusin, että Söörnääsin ainoasta erittäin oikeistolaisesta perheestä tullut Kemppinen toimi saksalaisen mallin mukaan yhdistämällä ruumiinketteryyden korkeiden huippujen harrastukseen. Viittaan siis kautta rantain alpinismin natsistiseen puoleen. Vahinko ettei kukaan ole toistaiseksi luonut lastenlaulua ”Hitler-setä asuu Berchtesgadenissa”. Heillä näki olohuoneen ikkunasta Salzburgin suuntaan tuon Wikipediasta kopioimani näyn.

Itse erilaisena ihmisenä haluaisin, että tästä ikkunastani näkyvä kevyen pakkaslumen peittämä ja auringon melkein vaakasuoraan valaisema metsä julistettaisiin maailmanperintökohteeksi. Huoleti kiitelköön muut Alppien seutuja kauniiks’, kirjoitti kai Paavo Cajander.

Ellei meillä ole vuoria, onpa kumminkin Vuorikatu. Se päättyi Hallituskatuun, jonka Fabianinkadun nurkassa sijaitsi entinen Venäläinen tyttökoulu silloin kun itse kiertelin niitä kortteleita päivittäin. Ja oli siinä kaksi elokuvateatteria, joista Aloha toimi pitkään eduskunnan suurena salina, mutta ei silti tai siksi saanut armoa.

Vähintään säpsähdyksen aiheutti taloudellisen himon runtelemalla keisari Aleksanterin kadulla Suomalaisen kirjakaupan uusi, toinen myymälä, jossa näytti olevan oikein kirjoja tarjolla.

Sekin epäily on tietysti oikeutettu, että kirjoittaja harhailee muiden dementikkojen tavoin olemattomissa maisemissa, mutta tietoisella tasolla tähystelin kyllä kulmia, minulla oli työhuone tuossa, osoitteessa Mikonkatu 6 C, useiden vuosien ajan, eikä siitä ole kuin 50 vuotta.

Sanoisin että maisema on muuttunut ja kotona ajattelin, että tätä esimerkiksi ne viipurilaiset surevat, vapaata matkailua menneisyyteen. Tässä tapauksessa tarkoitan omaa menneisyttäni ja muistamiani yliopiston rehtoreita ja vastaavia, jotka näillä ovilla pyysivät vahtimestaria viheltämään vosikan. Taisi kyllä olla Seurahuone eli siis Kaivokatu, joka on tapaus sinänsä.


14. tammikuuta 2019

Tarina




Se on hyvä äänestystulos, että ”Komisario Palmun erehdys” on parhaita ellei paras kotimainen elokuva, kiitos Matti Kassilan ja Mika Waltarin.

Se on erikoisempaa, että jopa Palmun jatko-osat huomioon ottaen se oli ensimmäinen ja viimeinen elokuva lajiaan.

Hakuteosten mukaan kysymyksessä olisi ”murhamysteeri” englantilaiseen tapaan. Onhan se niinkin, mutta pikemmin se on bulevardikomedia wieniläis-berliiniläiseen tapaan.

Waltari osasi tuonkin asian. ”Omena putoaa” – se elokuva, jossa Tauno Palo esittää etevästi hampuusia, oli sekin omalla tavallaan tilannekomedia (samalla tavalla kuin Kiven ”Nummisuutarit”).

Kassila sai tässä hienoista näyttelijöistä irti sellaisen iloisuuden ja nopeuden, joka ei häpeä edes Lubitschin ja Billy Wilderin rinnalla.

Tapaus on erikoinen, koska suomalaisen näyttämöhuumorin perikuva on tietenkin tapaus, jossa pappi ja poliisi juovat viinaa ja hukkaavat housunsa tai sitten isänän haitari halkeaa kesken soiton.

Itse asiassa humoreski (tyyppiä ”Hilman päivät”) saattaa olla tyylilajina kateissa. Sietää panna merkille, että sellaiset tekijät kuin Tervo, Hotakainen ja Arto Paasilinna ovat tuottaneet jotain, jonka luonnontieteellinen keskusmuseo luokittelisi mielellään esimerkiksi ryhmään ”veijariromaanit”. Sen ryhmän korkeita perustajaisiä olivat Maiju Lassila ja Pentti Haanpää.

Kassilan filmografiaa katsellessa huomaa, että hän liikkui jokseenkin kaikilla elokuvan alueilla sotilasfarssista itkunsekaiseen itkeskelyyn. Joltain osin se voi johtua ajasta eli tuotanto-olosuhteista. Joltain osin taustalla häilähtelee suomalaisen elokuvan suuri (venäläissyntyinen) nimi Valentin Vaala, joka kävi Helsingissä Katajanokalla syntyneenä samaa venäjänkielistä oppilaitosta kuin kauan myöhemmin esimerkiksi Babitsinin sisarukset.

Ja siitä tulee mieleen, että komedia menestyi ja kukoisti suuresti Venäjän keisarikunnassa.

Komedia Kassilan tavoin esitettynä on taitoa vaativa keino kertoa tarinoita maailmasta. ”Mysteeri” on aika kiinnostamaton sellaisenaan. Sanon tämän kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka pitävät esimerkiksi sanaristikoista. Sellaisen tekeminen voi olla rentouttavaa ja rauhoittavaa.

Mutta kaikki kirjat ovat dekkareita, eikä sellaista asiaa kuin ”juonivetoisuus” oikein ole olemassa Tarinoissa on vähintään yksi tyyppi eli henkilö, kirjoittaja. Tämä koskee siis myös Tristram Shandya ja Joycen ”Odysseusta”. Kassilan – Waltarin tyypit ovat Suomessa ja Helsingissä jokseenkin uskomattomia, mutta mieleenpainuvia, myös Leevi Kuuranteen hovimestari, vaikka luultavasti tässä maassa ainakaan suomea puhuvalla puolella ei ole koskaan nähty livreepukuista miespalvelijaa.

Tarinan pohjalla on kuitenkin aika hieno kuvaus raha-aatelista ja virkamiehistä ja aina ajankohtainen kysymys, saako poliisi ”herrat” kuriin. Kun satun tuntemaan asian ja voin katsoa peiliin, todistan että jopa Matti Raninin maalaispöljäke, joka suoritettuaan oikeustutkinnon nousee päälliköksi (jatkossa), osuu ja uppoaa. No. Waltari olihelsinkilöinen, Kassila alkujaan ei. Hyvä pari.

13. tammikuuta 2019

Arkipäivän rasismia



Kaupassa kysyin ostettuani Kallion kaupunginosaa käsittelevän kirjan myyjältä: ”Anteeksi mutta onko rouva Töölöläisiä?” Mieleeni oli juolahtanut, että taitava rotutieteilijä varmaan erottaisi esimerkiksi poskipäistä ja silmien koosta etutöölöläisyyden. Minulla on laajat kokemukset asiasta, koska sain sen vaikutelman, ettei Helsingin hovioikeuteen oteta jäseneksi eikä esittelijäksi muita.

Muuan intti olevansa Tammisaaresta mutta tinki myöhemmin tunnustamaan, että hänen isänkotinsa oli puolessa välissä Bulevardia. Tunsin isänkin. Hän oli yksi perusteista, joilla väitän nähneeni luonnossa varhaisen tasavallan virkanyrkkejä. Esimerkiksi kohteliaaseen hatunnostoon hän ei vastannut vaan tuijotti tyrmistyneenä. Kyselin asiaa ja käsitin, että kumarrukseen ja hiljaa mumistuun hyvään huomeneen on anottava kirjallinen lupa Uudenmaan lääninhallitukselta, joka ilmeisesti hankkii asianmukaiset lausunnot viran puolesta. Hänen perässään marssi viraston vahtimestari kantaen salkkua ja valmiina pyyhkimän sisään astuttua katupölyt tämän korkean henkilön olkapäiltä siihen tarkoitukseen varatulla harjalla.

Jotkut lakimiehet tuntevat vielä termin ”salkunkantaja”. Esimerkiksi oikeustieteen opiskelija tai juuri valmistunut juristi seuraa kokenutta asianajajaa oikeudenkäyntiin ja neuvotteluihin. Siitä välittämättä, kuka ehkä raskastakin salkkua kantaa, vierellä kipittäjä on ”salkunkantaja”. Kokemukseni mukaan tuo elämänvaihe on tavattoman tärkeä. Siinä on todella mahdollisuus oppia asioita.

Se oli siunauksellista, kun attaseasalkut ja asiapullosalkut tulivat muotiin. Muistan yhdenkin kerran raastuvan IV osaston 2 jaostolla, kun mietin, olisiko asiallista sanoa ääneen, että arvoisan vastapuolen arvoisan asiamiehen eväs vuotaa. Nikke L:llä oli totuttuun tapaan virvokepullo housuntaskussa, mutta ilmeisesti loiventavia siematessa korkki oli jäänyt kiertämättä asian vaatimalla vakavuudella. Kovitetussa salkussa eväs mahtuu lakikirjan viereen.

Kallion kaupunginosa on kiinnostava. Asuin siellä joitakin vuosia, siellä asui sukulaisia ja olin kuullut kaikenlaista, koska isäni perhe asui Puukkobulevardin (oikeastaan Aleksis Kiven katu) seudulla. Oikeastaan heidän piti olla viipurilaisia; minulla on epäily että paikkakunnan vaihto tuli ajankohtaiseksi, koska isoisällä täysin oppineena autonkuljettajana lienee ollut kuorma- tai linja-autossa ainakin ajoittain viinapoliisia kiinnostaneita kanistereita. 

Kirjakin todistaa itse näkemäni. Eivät ainoastaan kaupungin eri kolkat olivat täynnä vihollistaloja, joiden lapset harjoittivat ahkerasti katukiusaamista. Taustalla on ihmetys siitä, että juuri kalliosta tuli samasta (omasta) ikäluokastani yli kymmenen kansallisella tasolla kuuluisaa kirjailijaa ja yksi tasavallan presidentti, ja sitä ennen 30-luvulla syntyneistä vaikka mitkä määrät. Anu Kaipainen, Haavikko ja Nummen veljekset olivat samalla luokalla. Paikallisen työväenteatterin ensihurmuri oli Tauno Palo, alkujaan Brännäs, joka tosin taisi varttua Vallilan tuntumassa. Kalliossa sijaitsi sosialidemokratia. Olen itse kuullut Yliopiston juhlasalissa repliikin, ettei Paavo Berglundista voi tulla todellista taiteilijaa, koska hän on väärältä puolelta Pitkääsiltaa.

Kunnon töölöläisten kolhiminen on sillä taustalla, että Suomen alempi keskiluokka, josta tuli silmittömän nopeasti Suomen ylempi keskiluokka, osittain rakennutti ja asutti punatiilisen Töölön.

Myyjättäreni sanoi olevansa Katajanokalta. Pian jono takanani alkoi kasvaa ja hermostua niin että meidän oli keskeytettävä paljolti venäläisille upseereilla tarkoitetun ja vielä 1960-luvulla melkein kenen tahansa tavoitettavissa olleen kaupunginosan pohtiminen. Niin – ja Helsinginkadun seutu rakennettiin alkujaan venäläisten solttujen tarpeisiin ja katujen nimeäminen linjoiksi lainattiin Pietarista.

11. tammikuuta 2019

Jazz



Pidän itseäni tekijänoikeuden asiantuntijana. Merkki siitä on, että en tunne tekijänoikeuslakia enkä tekijänoikeutta kunnolla. Tuomarina ollessani ja myöhemminkin katsoin vähän väliä lakitekstiä. Tein näin myös siksi, että osaan pitkiä pätkiä laista ulkoa mutta tiedän, että muistiin ei voi luottaa.

Muistissa on sama ongelma kuin esimerkiksi lukemisessa, kognitio. Ihmisellä on lukemattomia keinoja käsittää asia juuri niin kuin itse toivoo tai sitten niin kuin hän luulee.

Ninpä minulle oli uutinen, että Ylen 1960-luvun jazz-taltioinnit ovat tekijänoikeudellisesti vapaita. Niin kuin olen tuskaillut ministeriöitä ja valtioita, jotka ovat kirjoittaneet etenkin ylimenosäännökset tavattoman mutkikkaiksi jatkaessaan kerran toisensa jälkeen suoja-aikaa, en ollut todella huomannut lain 48 §:n selvää sisältöä. Radio-ja televisiolähetyksen suoja-aika on 50 vuotta. 

Ylen kannalta asiassa on monia mutkia, kuten se kysymys, minkä maan lakia sovelletaan ja eräitä muita ongelmia, mutta katsokaa itse. Areenassa
soi Duke Ellingtonin Kulttuuritalon konserttti vuodelta 1963. Ensimmäinen kappale on, kuinka ollakaan, ”Take the A Train”. Äänithystä kuvailisin erinomaiseksi.

Nuo kulttuuritalon konsertit, radioitiin. Ellingtonin konsertin aikana olin armeijassa. En ymmärtänyt kuunnella Coltranea, Ella Fitzgeraldia, Quincy Jonesia ja muita. Pekka Gronow neuvoi minulle joskus 60-luvun lopulla, että Kalliossa toisella linjalla olevasta kaupasta saa halpoja jazz-levyjä. En tule koskaan unohtamaan sitä punakantista Charlie Parker -levyä. En ollut ennen kuullut puhuttavankaan Parkerista. Osaan ajoittaa tarkasti jazz-levyjen urakalla nauhoittamiseni, kun Jyrki Jahnukainen lainasi isänsä rannattoman levykokoelman aarteita ja itse olin säästänyt rahat oikein Tandbergin nauhuriin, koska sain sen suhteilla huojennettuun hintaan. Vauvaa, joka oi syntynyt helmikuussa 1969, piti nimittäin kovasti röyhtäyttää, ja huomasin, että se toimitus, vauva siis olkapäällä, onnistui jazzin tahdissa huoneessa kävellen paremmin kuin hyvin.

Nuorimman lapsen aikana 1980-luvulla sitten huomasin, että Mahler ja Shostakovtshilta etenkin jousikvartetot ajoivat saman asian, mutta tämä vauva piti kyllä eniten Bachista, etenkin Roggin, Walchan tai Chorzempan mahdollisimman isoilla barokkiuruilla soittamana. En osaa edes ajatella pientä g-molli-fuugaa BWV 578 ajattelematta lapsiani, pieninä.

Ja nyt siis luullakseni arvoisien kollegojeni haksahduksen takia 1960-luvun kaikkein parasta jazzia eli käytännössä kaikkein parasta musiikkia on oven täydeltä kenen tahansa kuultavissa esimerkiksi älypuhelimella.

Ei ole tullut itse kokeiltua mutta olen sekä lukenut että kuullut usealta taholta, että musiikin kuuntelemista harrastava voisi hyvin harkita esimerkiksi langattomien vastamelukuulokkeiden hankkimista. 

Vehkeiden mukana tulevat nappikuulokkeet ovat nyt puheena olevan musiikin kuuntelemiseen useimmiten vähän turhan surkeita. Kun äänikirjat ja podcastit voivat todella osoittautua sjuosituiksi ja suositettaviksi, niitä kuulokkeita voisi käyttää siihenkin. Aina voi olla, perheessä tai sen ulkopuolella, joku henkilö, joka työn, levon tai sairauden vuoksi käyttäisi mielellään aikaansa toisin.

10. tammikuuta 2019

Seikkailu



Tutkimusmatkat olivat lehtien ja kirjojen vakioaineistoa. Afrikan sisäosien tuntijat ja sieltä etsityt tuntijat oivat usein liikkeellä sanomalehden kustannuksella ja lehti julkaisi tietoja ”yksinoikeuksin”.

Arvaan että Sven Hedin ei ole nyt edes nimeltä tuttu. Hänen kirjojaan myytiin sotiin asti kuin halpaa makkaraa. Tosin häneltä meni pahasti maine, koska hän oli näkyvästi ja kuuluvasti Hitlerin suosikki ja kannattaja. Sitä vastoin F. Nansen, jonka teoksia suomensi jo Teuvo Pakkala suomennettu oli etenkin humanitaarisen kansainvälisen toiminnan uranuurtaja, ja kansalaisuudettomien ”Nansenin passi” on edelleen kielenkäytössä.

Kuvan kirja kolmannen kovan skandinaavin Amundsenin viimeisestä matkasta on sitten erilainen. Vahinko ettei kirja ole parempi, vaikka se on kiinnostava katsaus suurmiesten ja poliittisten valtojen toiminnasta. Etelänavan valloittaja ja sillä brittien pitkät vihat niskaansa saanut Amundsen oli tiettävästi tyypillinen suurmies: pikavihainen, turhamainen ja erittäin omahyväinen. Hänellä oli myös taito ajautua välirikkoihin vähällä. Yksi entinen ystävä ja matkatoveri oli italainen Nobile, jonka kanssa herrat lensivät ilmapallolla Pohjoisnavalla ja sitten sydämistyivät toisiinsa. 

Britit näkivät jotain kieroa ja epäurheilijamaista siinä, että Amundsen pääsi navalla ja kapteeni Scott kumppaneineen menehtyi. Kilpajuoksu oli niin kova, että muistan tänäkin päivänä myös Suomessa pyörineen elokuvan. Oma sankarini on Shackleton, jonka kantti kesti kääntyä parin päivämatkan päästä navalta paluumatkalle, koska hän laski oikein, että ruoka loppuisi. Kun vetokoiratkin oli syöty, hän käveli jäätynyt suolensisältö housuissa viimeisen viikon…

Nobile lähti 30-luvun alussa uudelleen Pohjoisnavalle ilmalaivalla ja katosi radioineen. Italian valtio eli Mussolini ei pannut etsintöihin vauhtia, koska tutkimusmatkaa oli rummutettu italialaisten ja myös heidän tekniikkansa kaikinpuolisesta etevämmyydestä. Niinpä Huippuvuorilla oli ennen pitkää käynnissä maailman suurin arktinen etsintäoperaatio, jossa oli mukana jopa suomalaisia lentäjiä.

Nobilen ja hänen miehiään löysi sulavalta jäälautalta neuvostoliittolainen jäänmurtaja. Liikkeellä oli myös hiukan omituisella vesitasolla Amundsen, joka lähti Tromssasta ja katosi. Häntä ei koskaan löydetty. Hautajaiset olivat komeat. Italiassa Nobile tuomittiin poropeukaloksi, joka tuottanut häpeää maalleen, ja todella sankarillinen radisti sai hänkin pysyvän alennuksen.

Kirja lienee kirjoitettu siksi, että sodan jälkeen ymmärrettävästi hiipunut mielenkiinto heräsi ainakin Norjassa, kun löydettiin yllättäen viikkoja käytetty leiri, pala norjalaista sanomalehteä ja italialaista ilmapallon kangasta. Etsinnän sekamelskassa itse pallon riekaleitten mukana ehkä hengissä selvinneitä ei viitsitty etsiä. Kirjan kirjoittaja myös herättelee ajatusta, että tuo Huippuvuorten rannan leiri olikin ehkä Amundsenin ja hänen muutaman kumppaninsa viimeinen. Amundsenin luonteeseen kuului, ettei hän liiemmin kertonut muille, mihin oli menossa, eikä liioin perustanut radioyhteyksistä.

Vahinko että sinänsä mainio tosielämän draama ei kirjana vakuuta lopputuloksellaan. Ehkä johtopäätös on oikea, mutta itse en täysin vakuuttunut. Salaperäiseltä leiriltä tuodut tavarat ovat kirjan mukaan löytäjien ansiosta Oxfordissa. Nykyisen rikostutkimuksen keinoin asian luulisi olevan selvitettävissä, mutta ehkä korkeat tahot eivät edelleenkään halua totuutta julki.

Huippuvuorte Svalbard muuten kuulemma on paikka, jossa aseenkanto on pakollista. Jääkarhun käyvät penkomassa roskia. Kivääri on hyvä olla mukana, vaikka oisi vain naapuriin menossa. Mutta kertomuksena siitä, miten käy kun korkeat herra hääräävät kirja on opettavainens


8. tammikuuta 2019

Pieno



Kuten kuva ja otsikko osoittavat, mieleen tuli piano. 

Tuo ääntämys on jäänyt mieleen Pohjanmaalta, jossa jotkut ihmiset yrittävät puhuessaan piilotella murrettaan ja tuloksena voi olla hyperkorrekti kielimuoto. Kun ”hiano” on oikeasti ”hieno”, niin piano on sitten pieno.

Vtsikirjassa mainitaan äiree, jonka tytär houkutteli Seinäjoella pitseriaan. Hän kysyi junan tuomalta tarjoilijalta ”rippiä” ja tarjoilija ehdotti siirtymistä Lakeuden Ristiin, joka oli siinä vieressä. Tarkoitus oli saada dippiä. Huhtalan Toivon musiikki- ja makkaraliikkeessä oli näyteikkunassa aaltopahville kirjoitettu ”DARIO 500 mk” (puheessa ”rario”, Pasilassa ja muualla ”radio”). Tuo lyhytikäiseksi jäänyt liikeyritys myi sekalaisia tavaroita. Ja Herran kaupassa, jossa tiskin takana seisoi usein vaimo, puhuteltu nimellä ”herranfrouva”, oli kyltti ”Tuaresta silakkaa”.

Mainitsin vastoin käytäntöäni tuon ensimmäisen liikeyrittäjän nimeltä, koska hän valloitti sydämeni lukioaikoinani julkaisemalla reporadion aikaan paikallislehdessä mainoksen: osta meiltä TV – saat kirveen kaupan päälle. 

Mainittaessa teollinen vallankumous mieleen tulevat höyrykone ja pumppu ja sitten rautatie. Minun mieleeni tulee piano, satumainen laite. Flyygelissä lienee yli 10 000 osaa, ja koko komeus on mekaaninen. Ei töpseliä!

Olen kyllä itsekin neuvonut, että ainakin japanilaisilla on oikea, oikean näköinen pystypiano, jonka voi panna digitaalipuolelle niin että ääni tulee vain kuulokkeista. Ja olen kokeillutkin keskihintaluokan mukana kannettavia sähköpianoja, joissa sekä ääni että kosketus ovat erinomaisia. Lisäksi olen antanut kertoa itselleni, että myös konserttipianistit ottavat sellaisen kesäksi mökille, ja keskustellut ammattitaitoisen pianistin kanssa, joka sanoi tuovansa häihin ja hautajaisiin oman laudan, koska sen kanssa ei joudu kappeleiden ja kabinettien yleensä huonokuntoisten ja virittämättä unohtuneiden soittimien kanssa sotaan. 

En ole itse soittanut kuin neljä Aaronia, osan Wohltemperiertesiä ja tavanomaista muuta. Kun menin naimisiin 1966, minulle ehdotettiin, että jospa en soittaisi lainkaan, kun soitan niin rumasti. Mielestäni arvion oli oikea. Ei ole ollut kutsumusta palata asiaan, mutta pianomusiikki on pysynyt hyvinkin tuttuna. Yleisön puolella on hyvä olla.

Mozart todella sävelsi pianosonaattinsa ja konsertot fortepianolle (kuvassa), ja tuolla soittimella niitä on levytettykin aika paljon. Fortepianon basso jyrrää hiukan ja diskantti on kimeä ja ohut kuin villin lännen kapakassa. Mutta Beethoven, joka oli aikansa kuuluisimpia myös solistina, on pianon isä. Etenkin myöhemmissä sonaateissa (Hammerklavier!) soittimesta otetaan kaikki irti.

Chopinilla oli oma suosikkinsa. Chopinin monista teoksista kuulee hänen viehtymyksensä Pleyeliin eli siis ranskalaiseen perinteeseen. Lisz on onnen omiaan Steinwayllä – tuo edelleen toimiva, hyvin kallis ja selvästi paras tehdas pitää sellaista monopolia, että Bösendorfer tai Bechstein (Brendel) mainitaan useimmiten soittimina erikseen.

Teollista vallankumousta edusti pianolanka eli kieli: tasalaatuinen, suunnattoman kestävä teräslanka, ja omalla tavallaan myös runko, jonka aineensa valurauta on parempaa kuin valuteräs. Norsunluun jouduttua huonoon huutoon koskettimet ovat kuitenkin kuusta, kuten kaikuohjakin, sopivalla muovilla päällystettynä. Pidettyään keksintöä aluksi huonona J.S. Bach muuten toimi vanhana Silbermannin edustajana kaupitellen Italiassa keksittyä soitinta, joka oli fortepiano, ei klaveeri.

6. tammikuuta 2019

Ostoksilla



Pitää paikkansa, että kahvinkeitin oli lyöttynyt kaamean näköiseksi. Mocca-Masterin vesisäiliön puhdistaminen on tosiasiassa mahdotonta eikä etikkaveden keittäminen auta kunnolla.

Mainio Kuluttaja-lehti oli testannut keittimet. Uusi tekee hyvää kahvia. Siinäkin on automaattinen virrankatkaisu ja kunnollinen tippalukko. Se maksoi 37 euroa. Vastaava Mocca-Master maksoi 170 euroa. Kysyin myyjältä, mistä moinen. Myyjä sanoi että tämä kallis on käsityötä ja täysin turvallinen käyttäjälle. 

En osannut pitää suutani kiinni, vaan sanoin myyjä-paralle, että jos te myytte keittiöön laitteen, joka ei ole sähköiskua ajatellen tai palovaaran kannalta täysin turvallinen, herra Prisma itse eli siis S-ryhmä löytää itsensä käräjiltä. Onneksi myyjä osoitti hyviä taipumuksia alalle myöntämällä, että näinhän se on. Sitä en sanonut, että laitteiden kokoonpanossa robotiikka lienee jo voittanut käsin kasatun.

Ystäväni ja neuvonantajani Jaska korjaa ja huoltaa autoja parin apulaisen kanssa. Olemme yhdessä miettineet, missä määrin henkilöautoja oikein suunnitellaan niin etteivät pienemmät viat ole taitavankaan monttöörin korjattavissa. Ja on yleisiä autoja, joissa ajovalon polttimon vaihtamiseksi on purettava puoli autoa.

Muistan miten hankala Saab 96 oli, siinä oli se tuttu rautalankapinne, mutta ensin oli saatava käsi kulmaraudan ja pellin väliin, ja yleensä se ei onnistunut vetämättä rystysiä verille. 

Edellä oleva syvähenkinen pohdinta on johdanto kahteen kehuun. Hesarin pitkä juttu ”Niukka elämä lyö maahan” on erittäin hyvä ja järkyttävä.

Joskus sitä haluaisi sanoa, kun puhutaan someraivosta, keltaliiveistä tai minun mielestäni vähäjärkisestä politiikasta, jolla on laajana kannatus (Trump), että kuulkaa – ihmisiltä vaaditaan liikaa ja heille annetaan liian vähän.

Siitä on kirjoitettu hyviä tutkimuksia, miten 1800-luvula köyhyys oli kirkon ja valtion mielestä köyhän oma syy ja lisäksi laiskuuden merkki. Se on paljon huonommin tiedossa, että tuo perusasenne on palannut ja pahimmassa tapauksessa vaikuttaa myös niihin, jotka on asetettu auttamaan.

Jos nyt herää kysymys, mitä minä hyväosaisuudessani näistä asioista tiedän, vastaan että en paljon, mutta useita vuosia elämässäni kävin jatkuvasti vankiloissa puhumassa sekä vankien että vanginvartijoiden kanssa ja samoin sairaaloissa ja mielisairaaloissa. Tein sen vähin äänin ja ilman agendaa. Olavi Heinonen neuvoi ja tuli joskus mukaan, kun kävin ahkerasti pakkolaitoksessa ja vankimielisairaalassa. Mutta työn syrjässä on paljon ihmisiä, joiden tuloilla ei elä.

Kun en muuta osaa, sanon että jokainen ihminen on kiehtovan monimutkainen ja hyvin usein yllättävä. Sellainen eläimellinen piirre kuin luovuus ei hevin käänny tieteeksi eikä ainakaan opiksi. Olen tuntenut ja ehkä tunnen ihmisiä, jotka ovat vähällä vähässä luovia. Ihastelin erinomaista televisiosarjaa (Flinkkilä & Tastula), jossa nyt Santtu-Matias Rouvali oli saatu vakiintuneen lajiin (konserttimusiikki) luovuuden mannekiiniksi. Hän kun on niin nuorikin, uskaltaa sanoa, että harvoin näkee niin tavattoman ilmeikkäitä kasvoja (ja eleitä) eli siis luovuutta. Oikein Electrolux-kahvit tarjoan, jos sopivasta tavataan ja tutustutaan. 

4. tammikuuta 2019

Vastalause



Kirjoittaminen on helppoa. Kun on kirjoitettu lause, sen jälkeen on kirjoitettava vastalause. Kääntäminen reunassa on vähän vaikeampaa. Koska kaupasta ja torilta saa ihan hyviä sukkia, kantapään kavennus ei ole enää niin tarpeellinen taidonnäyte. 

Sanan ’teksti’ kanta on latinan kutomista tarkoittava sana (texere). Jopa englannissa tarina on lanka (yarn). Epäilen että kuvan tarkoittaman pajun sopivuus köydeksi on vähintään kyseenalaista. Pajunkuorta kerättiin kyllä ennen. Kuvittelin että sitä ostivat nahkurit. Ehkä sillä värjättiinkin. Mutta kun satun itse osaamaan, tiedän että koivunvesasta tulee hyvä panta vihtaan, ja jos tehdään pistoaitaa, näre sopii aineeksi, mutta ennen kuin sinänsäkin hyviä näppivoimia vaativat vääntäminen aloitetaan, ainekset on liotettava huolella.

Sopivia punoksia saa katajanjuurista mutta yllättäen myös haavasta.

Eräs kotikuntani mallikansalainen mietti matkustajakoti Suojan (entinen Lottakahvila) portailla, lähtisikö Jepualle pajuun vain Lapualle naisiin, kun molemmissa tulee niin hiki.

Epäilen että lukutaito on huonoissa kantimissa. Se on paha, koska ihminen ymmärtää kirjoitettua ja kuunneltua kieltä aivan eri tavoin. Esimerkki: kuka ei olisi pelästynyt matkustettuaan nuoruudessaan Lontooseen tai vaikka Tukholmaan niin kielitaitoisena, että artikkeleiden tai ainakin urheilu-uutisten lukeminen lehdestä sujui vaatimattomasti ja koettuaan sitten, ettei siellä perillä ymmärrä sanaakaan ihmisten puheista.

Poikkeuksen muodostivat saksalaiset poliisit, jotka puhuivat niin kuin Hitler.  Uistaakseni kysyin itse tietä jostain johonkin, ja poliisimies ärähti, ettei hän ole mikään matkaopas ja jatkoi saapasteluaan käännettyään selkänsä. Lontoossa kysyin varmaan King’s Crossin metroasemaa, ja vastaus oli ystävällinen ja varmaan hyvä, mutta en ymmärtänyt, vaikka herra poliisi (siis ’officer’) luultavasti puhui mielestään tavallista yleiskieltä. Pubissa kysyin ruikuttavalla äänellä, mitä kieltä tiskimies puhui, kun en yhtään ymmärrä, ja tämä sanoi rinta ylpeydestä pullistuen että hän on skotti. Luulen ettei hänkään mielestään puhunut niin kuin kotona Glasgowissa vaan Lontoon malliin.

Richrd Feynman oli maailman toiseksi älykkäin mies. Hänellä oli siitä paperitkin, toisin kuin Einsteinilla, jota pidettiin nuorempina vuosinaan hiukan yksinkertaisena. Feynman oli Brasiliassa seuraamassa fysiikan opetusta ja laati raivostuneen raportin kaavojen ja termien pänttäämistä vastaan. Kostoksi hän laati sen kolmiosaisen yliopistofysiikan oppikirjan, joka lienee edelleen kaikkien aikojen paras, vaikka ei enää olekaan uusimpien asioiden tasalla. Eräällä luennollaan hän määritteli, että henkilö, joka antaa kysymykseen epäilemättä väärän vastauksen, lienee poliitikko, kun taas joku toinen, joka on sekä tiedemies että viisas, myöntää kohta, ettei hän tiedä, tai aloittaa hyvin pitkän selityksen. 

Kysykääpä esimerkiksi, miksi vesi on märkää. Vakuutan ettei uskottava vastaus ole helppo eikä lyhyt. Onhan se hullu ajatus, että kaksi huoneenlämmössä kaasumaisena esiintyvää ainetta eli vety ja happi, noin vain kastelisivat. (Katso lähemmin Philip Ball, H2O - The Biography of Water).

Esitän vastalauseeni sekä pikalukemiselle että lähilukemiselle (close reading). Lukemisen ja siis ymmärtämisen tekniikka riippuu tietenkin tekstistä. Esimerkiksi kreikassa jaj suomessa eepoksissa käytetään kiilasanoja, joilla runomitan tavumäärä saadaan täyteen. Niistä ei pidä pahastua. 

3. tammikuuta 2019

Karsta



Toisenlainen ajatus muistin vioista. Muisti karstaantuu.

Mietin miten joku näkisi Tampereen junassa itsensä. Joidenkin vaiheiden jälkeen havaittaisiin, että aivan saman näköisillä henkilöillä olisi sama ajokortti, pankkikortti ja raskauttavasti lompakossa muutama seteli, joiden sarjanumerot olisivat samat.

Siinä olisi poliisilla ihmettelemistä.

Poliisi ei varmaankaan tuntisi Schubertin laulua Der Doppelgänger (Schwanengesang) eikä Goethen mainintaa, miten hän tuli itseään vastaan Italian matkallaan. Tuo ajatus oli suosittu 200 vuotta sitten ja kaksoisolento oli enne.

Hyvä Wikipediamme mainitsee englanninkielisessä artikkelissa myös suomalaisen perinteen etiäisentässä yhteydessä. 

Ilmoitan, että olen aika kova kokemaan etiäisiä. Lapissa olen kokenut itsekin kirjallisuudessa usein mainitun ilmiön, että asukkaalla on tuli pesässä tai pannu liedellä vieraan tullessa. Selitys on ohimennen mainittu ”tuli sellainen tunne, että joku voisi olla tulossa”.

Lapissa painin myös jonkin maahisen kanssa, joka osasi avata oven haasta ja hivuttaa sen auki, vaikka minulla oli lopulta kirves haan päällä painona. Olin viikonloppua yksin kämpällä. Kaverit loivensivat varhain maanantaina palaillessaan, että kyllä, täällä kummitteli jo ennen kuin tuossa sinun kohdallasi pritsillä tapettiin ihminen kirveellä. Tai ei se niin ihminen. Jätkämies.

Jos tapaa kaksoisolentonsa, sitä ei pidä heti liioin luulla erikoisen edistyneeksi hologrammiksi työntämällä kätensä sen sisään. Sellaiseen voi kuolla?

Oscar Wilde oli mainio mies, vaikka hänen kohtalonsa oli surullinen. ”Dorian Grayn muotokuva” on Wilden novellin maalaus, joka vanhenee ajan kuluessa, kun taas taulussa kuvattu ihminen, Dorian Gray, hilluu ja käppäilee ikinuorena. Itse asiassa hän viettää siivotonta elämää. Mutta sitten piru ottaa omansa. Ihme olikin saatu aikaan Faustin tavoin, lupautumalla paholaisen omaksi. Wilde kuvaili sankarinsa lystäilyä siinä määrin innostuneesti, että asiasta kehkeytyi skandaali viktoriaanisessa Englannissa.

Muistini kytkentäkaavio on omavaltainen. Joskus on vaikea saada sanaa mieleensä, kuten nyt ’hologrammi’. Joskus muisti toimii kuin tulostin liian usein. Yhden kappaleen sijasta tulee kymmenen ja jos hädissään kääntää virran päältä, seuraavalla käyttökerralla se jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Juuri nytkin muistan silloin keski-ikäisen naisen, josta tiedän, etten ole tavannut häntä, en ajatellut enkä puhunut vuoden 1965 jälkeen. Eikä hänessä ollut mitään erikoista.

Muistan pääteltyäni häistä ja esikoisten syntymistä, että päivä oli 3.1.1948, kun termospullo meni reessä rikki, ja kaikki vain lauloivat ”juppi-juppi-jai”. Istuin tätini sylissä. Olin juuri täyttänyt neljä. Hevonen oli taata Urpo, mutta parireki varusteineen oli kai Uiton Matilta lainattu. Yhteenliittymä oli paikkakunnan purjelentokerhoa, jonka puheenjohtaja tätini oli.

Muistan missä laatikossa jokin esine on, vaikkei sitä enää ole, ei liioin laatikkoa eikä taloa. Unelmointi on vaativa ammatti.


2. tammikuuta 2019

Fagles


Minulla oli toinen uusi käännös ja vanhat kymmmenkunta käännöstä eri nykykieliin. Esimerkki on tarkoitettu osoittamaan, ettei tämä ole oma päähänpistoni. Englanniksi kääntänyt Fagles ja laajalti mm. teoksen loppua esipuheessaan käsitellyt Knox ovat arvostettuja ammattilaisia. Antiikin teksteissä runoilijan käännökset ja kieli-ihmisten käännökset tahtovat poiketa toisistaan. Linkomies jo moitti Mannista. Mielestäni molempia tarvitaan.

Minulle Odysseia on science-fictionia. On käsittämätöntä ja nimenomaan kreikankielisestä tekstistä havaittavissa, että tämä on tarina tunteista ja että Odysseuksella oli täysin moderni mieli. "monimielinen" on tarkoitettu viittaamaan tähän ratkaisemattoman ristiriitaisuuden tajuun.

Pidän erityisesti Odysseuksen kuolemanäystä (11:153)

           varkain
lempeä, kivuton kuolema saapuu kaukana merestä
            poimimaan sinut vuosien kypsyttämänä
keskellä omiasi, keskellä rauhaa

1. tammikuuta 2019

Tulevat lumet



Villon kyseli 500 vuotta sitten menneen talven lumien perään. Runo koski menneen ajan kaunottaria ja luettelee heitä kuin muistellen: sangen oppinut Heloise, jopa Jehanne (d'Arc), jonka englantilaiset polttivat…

Runoilijaa, joka itse pakoili ansaittua rangaistusta monista rötöksistään, ei onnekseen huomannut nykyisen ilmastotieteen selviötä. Vesi kiertää. Menneen ja tulevan talven lumet ovat oleellisesti yhtä kiertoa. Mannerjään kilometrien läpi poraten löytää kyllä ilmaa satojen tuhansien vuoden takaa ja saa samalla koostumuksen perusteella hyvin mielenkiintoisia tietoja monista suurista jääkausista.

Suuri klassikko on metsä tai liukuva jäätikkö. Sellainen vaeltaa hitaasti. Emme saa koskaan tietää, millaisen vaikutuksen ”Odysseia” teki kuulijoihin 700-luvulla eaa. ja miten tekstiä luettiin ja ymmärrettiin Ateenan suuruuden aikaan eli Platonin ja Aristoteleen päivinä.

Sen tiedämme varmasti papyroksista, jotka on ajoitettu täsmällisiin ajankohtiin, että Homeros oli esimerkiksi roomalaisille yhtä suuri ja mahtava nimi kuin – itse asiassa – meillekin. Se ei paljon vaikuta, että tekstissä on reikiä ja esimerkiksi eilen suomeksi esittelemäni loppu (telegonia) lienee perustekstiä myöhäisempi ja siis ”epäaito”. Kun se on käytännössä selvää, ettei kukaan yksi ihminen ”kirjoittanut” teosta, vaan sitä esitettiin suullisesti eri puolilla, tässä asiassa puhuu itsensä äkkiä fundamentalistien seuraan. Kirjaimellisesti Raamattuun suhtautuvat kieltäytyvät näkemästä valtavia eroja Vanhan testamentin kirjojissa, henkilöissä ja siis myös Jumalassa tai ”jumalassa”.

Ja onhan meillä omaa kokemusta. Ei Alku-Kalevala ole mitenkään erityisen aito. Tosin lukeudun niihin, joiden mielestä se on erinomainen teos, etenkin verrattuna ”Kalevalaan”, josta on sekä puuroksi että velliksi.

Klassikkoja saisi kääntää jatkuvasti. Juuri siksi ne ovat klassikkoja, etteivät niiden kaikki särmät näy kerralla. Itse käännän kreikasta, koska opin jo nuorena röyhkeäksi kääntämällä englannista, jota osaan vain sen verran, että tiedän, miten vähän. Pystyn luennoimaan vieraalla kielellä mutta en käy amerikkalaisesta maitobaarissa.

Nuorin poikani, joka muuten tarvittaessa käy kaliforniasta istuttuaan siellä koulun penkillä, neuvoi jutun kuvasta näkyvän kirjan. Ei uskoisi. Tuollaisia 500 tai 1000 tai 1001 -oppaita on monilla kielillä, ja useimmat niistä ovat oikein hyviä ja hyödyllisiä.

Mustichin kirja on paljon paljon enemmän. Sitä lukiessaan kavahtaa kerran toisensa jälkeen päivittelemään. Mistä tahansa kurssivaatimuksista näkee, mitä ”täytyisi” lukea, mutta tässä toimii noituus. Kirjoittajat arvaavat jollain ihmeen keinolla, mikä ilahduttaisi juuri minua. Korkean proosan ja heleän runouden maininnat ehkä päivittävät.

Mutta syvään hengitin, kun usein esittämäni anteeksipyynnön takaa löytyi palkittu, panostettu kirja, How Buildings Learn: What Happens After They’re Built (Stewart Brand). Asunnossani seiniä ja ovia on siirretty asuinaikanani 17 kertaa.

Talo siis oppii, että joku on kuollut, joku tullut, joku muuttanut pois ja muun muassa lämpöpumppu on keksitty. Gaston Bachelardin filosofian ihailijana olen tiennyt, että taloilla on mieli. Oma elämäni jakautui lapsuuden talon huoneistiin, kellareihin ja ullakkoihin vielä purkamisensa jälkeen.. Näen unta Kauhavalla; asun Kirkkonummella.

31. joulukuuta 2018

Rauha




Mutta Eupeithes nähdessään tämän kaiken huusi:
                ”Maanmiehet! Jo kerran tuo mies, tuo Odysseus,
vei kansamme parhaat pojat Troijan rannoille menehtymään,
                ja sitten seikkailtuaan ties missä hän tuli takaisin,
ja taas ovat poikamme, veljemme verissään. Ithakan miehet! Tähän
                on tultava loppu! Aseisiin!” Monimielinen Odysseus oli silloin rinteellä arvellen isäänsä Laertesta muka orjaksi kuluneissa vaatteissa
tarhassa ahertamassa. ”Mutta ei sinussa ole orjan muotoa”,
hän sanoi mieli velloen, kunnes luopui hämäyksestä. Isä, isoisä ja poika             astuivat paimentupaan, mutta jumalan suosima Odysseus sanoi: 
tapoimme kosijat huoneistamme. Kohta
                he tulevat kostamaan. Paimenen renki syöksähti ikkunaan
huutaen:” He tulivat jo, täysissä aseissa. Isoisä, poika ja tämän poika,
                kolme kuningasta, jotka tunnettiin taivaassa ja maan alla,
astuivat esiin kedolle jossa Eupeithes kuulutti hetken tulleen. Väri katosi
                hänen kasvoiltaan, kun hän käsitti puhuneensa totta. Hänen
väeltään alkoivat putoilla aseet.
                Harmaa ja vanha Laertes oli saanut oudon hengen jumalattarelta,
jolla on merenväriset silmät. Hän kohotti raskaan raudan ja heitti. Keihäs   
kuin yritti ylhäältä tavoittaa pitkän varjonsa ja sai sen kiinni
keskellä kapinoitsijan otsaa. Räsähti kypärän pronssi, helähti haarniska,
ruskui kallo. Siihen loppui Eupeithes. Laertes, Odysseus,
Telemakhos – isä, poika ja pojanpoika syöksyivät rynnäkköön, yksi löi
miehen miekalla puhki, toinen kaksiterällä keihäällä.
Mutta sitten pilvien päältä ärjäisi itse Zeus: ”Rauha!”
                Nyt käsitti jokainen, minkä verran voi se, joka jumaliin käsiksi käy.
Nyt tunsi Odysseus sydämyksissään sodan varjon väistyvän. Oli rauha. Rauha.

(Homeros, Odysseia 24, lopusta. Suom. JK). (Hyviä uusia käännöksiä, S. Lombado; R. Fagles. Alkuteksti esim. http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0135%3Abook%3D24%3Acard%3D496)