Sotaliike

 

Monet suomalaiset, ehkä poliitikotkin, ovat omaksuneet amerikkalaisilta sen, että eivät tunne Amerikkaa (USA) ja sen historiaa.

Kuka täällä mahtaa esimerkiksi uskoa kirkkain silmin esitettyihin puheisiin USA:sta sananvapauden tyyssijana? Ensimmäiset runsaat 100 vuotta “sananvapaus” ei koskenut lainkaan naisia, lapsia eikä vähemmistöjä. Tie sanan eli ehkä puheen ja julkaisun vapaudesta ilmaisun vapauteen on ollut ajoittain ylivoimainen.

Nyreksiessään “sääntöpohjaisuutta” hesivuuttavat - myös Rubio Münchenissä, että sananvapaus ja perustuslaki ovat sääntöjä. 

Harmi että tuo sana on niin huono suomessa ja monissa muissa kielissä. Minulle joka olen työskennellyt juuri näiden asioiden parissa, kuukausipalkalla, yli 60 vuotta, oikeusteorian ydin on tämä: et voi pelata pitkän päälle jalkapalloa, ellei ole sääntöjä. Erotuomareita tarvitaan. Säännöistä on aina vaivaa, etenkin kun niin moni hivuttaa sääntöpohjasuutta sinnekin, missä sillä ei ole sijaa. Esimerkiksi parisuhde ja laajemmin biologia eivät ole sääntöjen maailmaa, eivät edes säännönmukaisuuden. Juuri nyt jyristen uudella tavalla ennen näkemättömän tekniikan (vanttibiologia jne,) turvin etenevä biologia on epäsäännöllisyyden alue. Esimerkki: mutaatio eli sattumanvarainen muunnos

Esimerkiksi Euroopassa ainakin 1860-luvulta hyvin vakavasti otettu rakenteellinen vastakkaisuus “sananvapauden” ja tekijänoikeuden välillä vaatii Yhdysvalloissa yhä isomman maton, jonka alle se lakaistaan, kun etenkin tietotekniikka on 1950-luvulta alkaen syönyt sitä.

Käsitepari minun sananvapauteni - sinun sananvapautesi ei viehätä myöskään amerikkalaisia juristeja.

Olin itse usein mukana, kun käytiin keskustelua muun ohella siitä, onko teollinen standardi jommankumman vapauden tai oikeuden piirissä. Toiset heristelivät GSM-puhelimia, toiset CDMA:ta. Järjestelmät eivät sopineet toisiinsa. Tällä hetkellä joku Musk pitää Starlinkiä “omaisuutenaan”, mikä on nurinkurinen ajatus.

Viimeistään vuonna 1900 presidentti Theodore Roosevelt - ei siis viides serkkunsa Franklin D. Roosevelt - käsitti politiikan liiketoimintana. Paitsi suurriistan metsästäjä ja rankan ratsuväen ystävä hän oli aito imperialisti, joka käsitti täysin merivoimien merkityksen.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat USA:lle erittäin hyvää liiketoimintaa. Eurooppa suojasi silloin ja nyt Yhdysvaltoja sotilaallisesti. Ja sekä saksalaiset että japanilaiset sukellusveneet katselivat periskoopeillaan Yhdysvaltojen rantoja ja etenkin kirkkaasti valaistua New Yorkia. 

Yhdysvallat oli keksinyt Venäjän liehittelyn jo 1905, kun Venäjän - Japanin sodan rauha tehtiin Portsmouthissa Mainen osavaltiossa. Venäjää edusti Sergei Witte, yksi keisariajan etevimmistä valtiomiehistä, joka oli kunnostautunut myös Siperian rautatien valtavan rakennustyön rahoittamisessa. Hän oli ymmärtänyt rakentaa suhteet Rotschild-suvun pankkiireihin.

Sen sellaisen J.D. Vancen harrastama EU on oleellisesti amerikkalaisten luomus. Hänen lapsellisuutensa sitä vastoin kuvittaa käsitettä “ruma amerikkalainen” (Graham Greene), joka meluaa luuloteltua etevyyttään.

Taustalla oli Marshall-apu, jonka taustalla oli kenraali George C. Marshall, joka suunnitteli vaikeita asioita samaan aikaan kuin kenraali Eisenhower luki rakastamiaan Zane Grayn lännenkirjoja.

Itse asiassa monipuolinen yhteistyö oli alkanut jo paljon aikaisemmin, kun amerikkalaiset alkoivat ahnehtia orjia Afrikasta ja useat eurooppalaiset valtiot ilmoittautuivat rahtilaivaston pyörittäjiksi asevelihinnoin. Ja jo alkuvaiheessa mainittu joukkio yhdessä puhdisti läntisen Välimeren ja Afrikan rannikon islaminuskoisista merirosvoista keinoja kaihtamatta. 

Joku voisi kertoa Trumpille ja hänen nuolijoilleen, että maailman rikkain mies Kroisos kysyi oraakkelilta, miten kävisi sota persialaisia vastaan. Oraakkeli sanoi, että suuri valtakunta tuhoutuisi. Niinpä Kroisos hyökkäsi ja ennustus meni toteen. Hänen valtakuntansa tuhoutui.

Pahasti sanottu

 

Potomacin lähellä olevassa kaupungissa, munan muotoisessa (oval) toimistossa pitää valtaa eräänlainen Pol Pot.

Meneillään on kulttuurivallankumous.

Miten Yhdysvalloissa voi tapahtua tällaista, kysyvät. Miksi eivät demokraatit tee mitään? Eivätkä republikaanit.

Amerikkalaiset tulivat 1600-luvulla ja alkoivat polttaa toisiaan roviolla Salemissa ja muuallakin, mihin vain tuli tarttui. Kukin tiesi kohdaltaan, mitä on oikea usko.

Heille kertyi tieto, että auringonlaskun suunnassa eli lännessä on maata ja puuta kaikille, ja että kaikki vastaantulijat saa tappaa. Koska tulevaisuus oli takana, he alkoivat suunnitella menneisyyttä.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. He kopioivat antiikin rooman sirkuksen, Circus Maximus, ja muuten sitten myöhemmin myös Colosseumin, jota esimerkiksi Los Angelesin Dodgers-stadion muistuttaa kovasti. Olen käynyt molemmissa.

Amerikkalaiset keksivät siis Barnumin sirkuksen, jossa esiintyivät livenä Buffalo Bill, Sitting Bull ja Annie Mestariampuja. 

Kun eivät muuta keksineet, eurooppalaiset toivat markkinoille Karl Mayn (1842-1912). Tämä rutiköyhä kansakoulunopettaja sai lukea vankilassa jäätyään kiinni erinäisistä omaisuusrikoksista, ja alkoi tehtailla itse kirjoja. Tosiasioihin hän lienee suhtautunut, kuvatessaan apasseja ja inkoja ja kaikkea itäistä ja etäistä, löysin rantein.

Häntä ahmivat aikanaan ihaillen 200 miljoonan muun ostajan ohella Albert Einstein,Herman Hesse ja Adolf Hitler.

Amerikassa jännittävän kertomuksen mestari oli Mark Twain, josta tuli rinta rinnan Charles Dickensin kanssa tekijänoikeusmiljonääri, vaikka hän teki myös konkurssin ja menetti kaiken keksittyään pettämättömän keinon ansaita pörssiosakkeilla.

Yhdysvaltojen “ilmeinen kohtalo” (manifest destiny) tuli kielenkäyttöön noin 1840. Kohtalo oli yhdistää alueet Tyyneen mereen saakka valtakunnaksi, ja tarkemmin ajatellen myös Alaska. Vieläkin tarkemmin ajatellen havaittiin, että kohtalo oli yhdistää koko pallonpuolisko, myös Meksikon yhdysvallat, edelleen nimeltään Estados Unidos Mexicanos. Erään poliitikon mukaan alettiin puhua Monroen opista.

Marilyn Monroe liittyy tähän asiaan vain vertauskuvana. Ulkoisesti kaunis, sielullisesti surkea, sorrettu.

Kuuluisimmalla lännen kirjailijalla, joka oli Zane Gray, oli sama harvinainen kyy kuin Tšehovilla. Hänellä oli Braudelin tyyppinen kyky nähdä maiseman ja ihmisen yhteys. Suomessa tuon korkean taiteen toteuttajia olivat Sillanpää ja Samuli Paulaharju, jotka eivät kiinnostuneen seikkailuista. Sakari Pälsi kiinnostui, mutta onnistui vain yhden kerran “Pohjankävijän päiväkirjassa”.

Yliopistomies Braudel hahmotteli 40-luvulla saksalaisten sotavankina ollessaan väitöskirjansa Välimerestä (La Méditerranée) ja uskottelee sen esipuheessa, että tämä aihe tuli väkisin, kun ei ollut niissä oloissa lähdekirjallisuutta Filip II:n tutkimiseen.

Lukijat näkivät kirjassa vain Ranskan ja Espanjan välisen alueen vuohipaimenet, jotka olivat pitäneet yllä paimenen elinkeinoaan 10 000 vuotta, ja käsittivät, ettei “tapahtumien historia” kerro mitään mielenkiintoista.. Braudelin Kapitalismin historian “Civilisation matérielle, économie et capitalisme, XVe et XVIIIe siècles” olen tässä blogissa luvannut sumentaa ilmaiseksi, jos joku painaa sen. 1713 sivua. Loistavasta tyylistä huolimatta tuo teos ei oikein mene jakeluun ilman hyvää historian osaamista. Kirjoittaja on enimmäkseen jättänyt pois henkilöt ja tapahtumat, jotka hän olettaa lukijan ilman muuta tuntevan. Hän osoittaa, ettei kapitalismi ole ideologia, ja tulee osoittaneeksi, ettei Marx-henkinen sosialismi ole sitä liioin. Ne ovat rakenteita, joita on lähestyttävä arkeologin ottein.

Ja teoksen aihe on vesi, Välimeri.

Meillä on Itämeri, joka ei ole Suomesta itään. Siitä nimi.

Satua

 

Vain muutama ihminen tietää, että vilahdan kokoillan elokuvan “Lumikuningatar” (1986) lopputeksteissä. Mainos-TV (MTV 3) istuu elokuvan restauroidun kopion kotimaisten esitysoikeuksien päällä eikä lähetä sitä eikä anna muidenkaan lähettää.

Se on rumasti tehty.

Hinnoista ei tulisi riitaa, sanoo ohjaaja.

Näin filmin Orionissa silloin restauroituna. Hämmästyin, miten se oli hyvä. Aikakaudelle luonteenomainn hitaus oli kääntynyt voimaksi. Onneksi valokuvasin myös Orionin salissa, aulassa ja konehuoneessa. 

Muistin kun kävin siellä vuonna 1964 katsomassa elokuvan, jonka nimi äännettiin “jules ja jim”. Ellen erehdy, ja miksi en erehtyisi, “Orion” oli puutalossa Fredalla ja tämä oli silloin Atena.

Raskaalla kalustolla filmille kuvattu teos on jotain aivan muuta kuin nämä nykyiset. Sama tunne kuin valikoidessani Riihimäelle museoon tulevaan näyttelyyn isäni 40-luvun Lapin kuvia. Zeissin Super Ikontaa ja sen Tessar f 3.5 -objektiivia ei ole ylitetty, ja mustavalkoinen valokuva liikkuu.

Ei sillä, Tšehovin novelleissa (“Onni”) on nuoren Anhavan suomentamina paremmat kuvat kuin missään elokuvannoksessa.  Ja katseltuni ihailemiani mykkäfilmejä, kuten kolme ihmeellistä satua sisältävää Fritz Langin väsynyttä kuolemaa (Der müde Tod) käsitän, että valokuva on valon kuva ja muistan, että jo Newton ja sitten Goethe ihmettelivät prismaa, joka toden tott hajottaa valkoisen väreiksi. Sateenkaari…

Fotoniikka eli valokvanttien soveltaminen tekniikkaan on jo mullistanut maailmaa.

Mutta värikuva on melkein yhtä huono keksintö kuin henkilöauto. Kummallekaan ei ole vaihtoehtoa.

Kirjoitin tuohon Lumikuningatar-elokuvaan dialogia. Näin silmissäni Jean Cocteaun filmin “Kaunotar ja hirviö” (1946). Se on maailman paras. Jos se on esitetty Suomessa, mielenkiintoa se ei ole herättänyt. Cocteau itse on osittain aiheellisesti unohdettu. Sadun kannalta tärkeää on, että hän oli seksuaalisesti poikkeava. 

Ja koska surrealismi tarkoitti taiteessa täsmällee samaa kuin satu, mainitsen samassa yhteydessä Garcia Lorcan, jolla oli merkittävä osuus elokuvaan “Andalusialainen koira”. Erityisen vahv arooli oli seuraavassa elokuvassa”Kulta-aika” (L’Age de l’Or) Luis Bunuelila, joka sai eräillä kuvilla Vatikaanin raivostumaan

Ja Bunuel oli sadunkertoja jos kuka. Vahva osuus oli myös Salvador Dalilla. Bunuel työskentelialalla hyvin pitkään Meksikossa. Hänellä oli pitkäänvaikuksia tekniikan kanssa, koska hän ei viitsinyt opetella.

Mutta H.C. Andersen osui juuri siihensaumaan, kun vuosituhansisuullisesti esitetyt kertomukset alkoivat menestyä kaupallisesti. Jotkut olivat alkaneet sekoittaa sellaiseen satiiria. Andersen löysi uskonnollishenkisen opettavuuden ja enimmäkseen varoi aikalaistensa Grimmin veljesten suosimia julmuuksia.

Andersen painettii pikku hiljaa lastenkirjailijaksi, jollainen oli pitkään alempi asema, kunnes sitten ruotsalainen Astrid Lindgren ja suomalainen Tove Jansson räjäyttivät pankin.

Ja satu siirtyi yäs krkeakirjallisuuteen. Hyvä esimerkki on Italo Calvino, jonkasankareita olivat halkaistu varakreivi ja itse Kublai Kaani, jolle Marc Polo Kiinassa lateli toinen toistaan villimpiä juttuja.

Ehkä jätän nyt maininnan varaan, että Raamatussa on hyvinkin paljon satuainesta. Olihan itse Jeesus tunnettu ihmeiden tekijä ja kuulusa yliluonnollisista kyvyistään. Joten suuri linja o satu, ja realisiin kannistuva romaani näyttää olleen välivaihe.

Toinen luonto

 

Itse “Nature” kirjoitti akateemisista ja tutkimuslaitosten riidoista, tosin enimmäkseen puuta heinää. Se kuitenkin oli viehättävää kuulla, että eräs huippututkija esittää opettaessaan RNA-sekvenssit laulamalla ja spektrin viivat soittamalla.

Nuokin asiat ovat tyypillisesti niin vaikeita, että myös etevät asiantuntijat joskus masentuvat tai raivostuvat sellaisia selvitellessään.

Tekisi mieli lisätä tuohon, että musiikkikaan ei aina auta. 

Sibeliuksen hyvä ura kapellimestarina, etenkin omien sävellysten johtajana, katkesi noin 1902 käsien vapinaan. Mistä se puolestaan johtui, siitä vaikenee myös Erik T. syystä kiitetyssä elämäkertateosten sarjasaan. Ja kuulemma S. otti aikoinaan pienet sen kunniaksi, että oli ollut vuosikausia kuivilla. Sen jälkeen hän ei enää koskaan ollut, ja siihen tyssäsivät myös kuiskitut myöhemmät sinfoniat.

Väitettä ei voi todistaa, mutta oman koulukuntani mukaa merkittävää taidetta tai tiedettä ei synny humalassa. Legendoja sellaisesta syntyy kyllä. Manninen piti Leinoa väkisin selvänä ja uitti vähän väliä järvessä, jotta Helkavirsien ensimmäinen kokoelma saatiin syntymään. Leinolla oli tarve näyttäytyä räkä poskella, mutta kun olen saanut eri tilanteissa tarkastella joitakin hänen käsikirjoituksiaan ja muita kirjoituksia, viesti on selvä. Haluaisin ymmärtää paremmin silmän ja käden psykomotoriikkaa, mutta jo lähtien rikospoliisin perustekniikasta - kynän paino paperilla ja sen terän nopeus vaihteluineen suorastaan osoittaa, että runot on kirjoitettu mieli kukaties mustana, mutta kirkkaana.

Beethoven käytti loppuvuosinaan hiukan enemmän aikaa veljenpoikansa kolttosista kiukuttelemiseen kuin säveltämiseen. Mozartilla sitä vastoin oli hyvä keino taiteellisen mielialan palauttamiseen. Hän kirjoitti jokseenkin törkeitä, usein sanaleikkeihin piilotetulla vessahuumorilla höystettyjä kirjeitä siskolleen Nannerlille (Marianne), joka vastaili samanlaisilla. Nannerl oli myös ihmelapsi pianistina ja säveltäjänä, mutta luopui sellaisista, kun ajan ajatusten mukaa nainen saattoi esiintyä musiikissa solistina vain laulajatterena.

Mozartin vain Constantzen toinen aviomies, tanskalainen diplomaatti, keräsi kaiken kiinni saamansa Mozart-aineiston ja rahoitti laajaa nuottien painamista. Häneen liittyen “Don Giovannia” esitettiin Tanskassa niin ahkerasti jo 1800-luvun alussa, että itse filosofi ja eksistentialisti Søren Kierkegaard kävi kuuntelemassa joka esityksen - käytävän puolelta - ja kirjoitti teokseensa “Enten / Eller” (Joko - tai) jakson Mozartin Don Juanin (siis Giovanni) välittömän eroottisesta asteesta otsikolla “Mitäänsanomaton johdanto”  https://tekster.kb.dk/text/sks-ee1-txt-root . Useat merkittävät säveltäjät ja teologit (kuten Karl Barth) pitävät juuri tätä kaikkien aikojen hienoimpana kirjoituksena musiikista. Teoksen Penguin-laitos on kaupan nimellä “Either Or”. 

En muista, olenko itse keksinyt ajatuksen vai onko se totta, että Kierkegaard ja H.Chr. Andersen olisivat tuuppineet toisiaan kilpaillessaan kuuntelupaikasta. Viimeksi mainittu oli muuten epätavallisen ruma mies, joka silti kulki näyttämässä itseään mm. Helsingissä, isäntänä Z. Topelius. Ja Kööpenhaminassa olen käynyt Kierkegaardin kodissa ja miettinyt, mahtoiko hän säilyttää sieluaan huoneessa olevassa mahonkikaapissa. Se näet oli e.e. cummings, joka runoili, että Oxfordin rouvilla on kalustettuna hankittu sielu…

Tutkijoiden tappeluista on tapana sanoa, että esimerkiksi fysiikassa, biologiassa ja arkeologiassa ne ratkeavat vasta hautausmaalla. Itsekin opettaessani usein toistamani väite, että tieteellinen oivallus on falsifioitavissa eli kumottavissa, toisin kuin “mielipide” tai “tosiasia”, ei pidä käytännössä paikkaansa.

Silloin harvoin kun tutkija muuttaa käsityskantaansa, kenties peräti vastakkaisten perustelujen vakuuttamana, hän käyttää verbiä “tarkistaa”. Jopa korkeimmassa oikeudessa neuvos, joka asiakirjojen kierrettyä toisilla neljällä jäsenellä muuttaakin mielensä enemmistön kannalle, kirjoittaa konseptiin “Tark = C.O.”, eikä siis jää historiaa harvinaislaatuisella typeryydellä.

Ehkä muistatte, lukijat, että muiden ohella Tesla, lordi Kelvin ja W. Pauli eivät uskoneet elektronien olemassaoloon ja pitivät asianaan pilkata tuollaista hupsutusta esittäneitä kollegojaan.

En siis ole enemmistön kannalla. Kun tieteen mukaan mustia joutsenia ei ollut olemassa, koska sellaisia ei ollut havaittu, tiede muuttui, kun sellainen joutsen löytyi. Ei se muuttunut. Osa oppineista todisteli edelleen, ettei se ole musta tai joutsen.

 

Aivoturso

 

Tuo kummallinen sana on korvautumassa latinasta väännetyllä sanalla “hippokampus”. Elin on aivojen sisällä ja nimityksen väitetään johtuvan siitä, että tietyllä tavalla halkaistua päässä se muistuttaa merihevosta tai virtahepoa tai tursasta. Tursas on mustekala, jolla ei ole luita mutta sen sijaan kolme sydäntä.

Tämän hetken tiedon mukaan tuossa elimessä olevan muistin toimintaa voi parantaa ja muistisairauksia jarruttaa harjoittamalla liikuntaa. Neljäkymmentä minuuttia päivässä.

Yksilötasolla en ole havainnut tällaista. Vimmatusti liikkuvista ikätovereistani jotkut tulevat höperöiksi. Jotkut sängyn pohjaan tuomitut säilyttävät ilmiömäisen muistiinpainamiskyvyn 90-vuotiaiksi.

Olemme siis filosofoimassa tällä kertaa muistista, kun taannoin puhuimme tietoisuudesta. Molemmat ovat sopivia pohdiskelun kohteita, koska ne ovat epämääräisyytensä vuoksi vailla käyttökelpoista sisältöä.

Tutustuin isääni eilen. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä sanon; siinä tulee monesti mielenkiintoisia yllätyksiä. Isäni näytti esimerkillään, miten kuunnellaan toista ihmistä, esimerkiksi keskustelukumppania. Useimmat eivät kuuntele. Siksi kai radion ja television keskusteluohjelmat tahtovat olla tylsiä. Osallistujat laukovat omiaan vähät välittäen, mitä muut ovat juuri sanoneet.

Täällä oli käymässä ihminen, jota en ollut tavannut ennen. Paikalla oli myös veljeni, laamanni. Kävi ilmi, että Saariselän kultamuseosta jonnekin kadonneet isäni retkeilyvarusteet tulevat kuun lopussa näytteille Riihimäen metsästysmuseoon, joka on laajentanut myös retkeilyyn. Tarjolla oli kahvia ja karjalanpiirakoita.

Kävi ilmi, että uusi ystävämme, jolle keksin haukkumanimen “Reppuli”, koska se on vähän niin kuin heppuli ja tuo mieleen Tolkienin Bilbon, joka on periaatteellisessa nöyryydessään hyvin miellyttävä hahmo, heilutteli isäni Eräretkeily-kirjaa. Näyttelyssä on pantu esille Kullervo Kemppisen aitoja retkeilyvälineitä, ja teema on, mitä hän käyttäisi tänä päivänä. Näytin vanhaa valokuvaa vuodelta 1949, jossa isä paistaa nuotiolla jotain jalassa omituiset tallukkaat. Sanoin että hän käyttäisi vaelluksella välttämättöminä leiriytymispaikan jalkineina Crockseja. Reppuli hymyili metkasti ja näytti toista kuvaa, jossa oli Crocksit. Ja vielä keltaiset, teltasta tai sen läheltä löytämisen helpottamiseksi.

Isä siis ajoi muotiin rinkan repun sijasta ja kumisaappaat tervattujen monojen asemesta. Hän hylki myös armeijan pakkia, joka on vaikea tiskata, ja otti käyttöön kotimaisen, alumiinisen virityksen, jossa kahvipannu menee kattilan sisälle. Jopa kanonisessa “Tuntemattomassa” vilahtaa jäytävä pelko, että joku kersantti potkaisee pakin nurin juuri kun sen on saanut täyteen herkullista hernekeittoa. Pakki on hutera, etenkin kanervikossa. Se on muotoiltu saksalaisen tornisterin, ei suomalaisen repun kylkeen. Sloboilla ei ollut ruoka-astiaa, vaan usein itse veistetty puulusikka vyössä ja limppu takin povessa.

Kun siis kuvailin pyynnöstä isääni, kuulin kummia, omasta suustani. Satun tietämään, että meillä on suvussa aivoturson liikatoimintaa. Isä oli sekä vilkas kertoja ja hyvä puhutun ja kirjoitetun kielen muotoilija että hyvin täsmällinen ja tarkka. Ei hän sattumalta päätynyt verolautakunnan puheenjohtajaksi Kauhavalla. Hän sekä muisti tuhansien verotettavien veroäyrit että löysi laskelmista ja kirjanpidosta sekä pienet että jättiläismäiset virheet, niin vahingossa aiheutuneet kuin tahallaan tehdyt, muutamassa minuutissa. Tarina tuntui tutulta, kun aikoinani luin Jobsista tai Bill Gatesista, että kun voimistelusalin lattia oli täynnä liuskoja, jotka olivat täynnä tietokonekoodia, he näkivät suoraa ovelta bugin kymmenen metrin päästä, jonkin rivin jossain termissä. Yleensä se oli puuttuva sulkeva lainausmerkki eli ”. 

Isällä tuo ominaisuus säilyi vielä ne vuodet, kun häneltä oli amputoitu toinen jalka nekroosin takia eikä hän siis päässyt omin voimin liikkeelle. Hänen harrastuksensa oli muisteleminen. Luulen että hän muisti kivet ja kannot joskus kulkemiltaan reiteiltä. Kerran puhuimme vero- ja pankkiasioista. Lupasin tuoda tiedot seuraavalla käynnillä Hän käski ottamaan paperia ja kynän ja luetteli ulkomuistista kymmenen jälkeläisensä nimet, henkilötunnukset ja pankkitilin numerot. 

En muista… Kuka olikaan se näyttelijä, joka oppi viikossa isonkin roolin repliikit kielellä, josta ei ymmärtänyt yhtään sanaa?

Kaislikossa jupisee

 

Vinkkaamani Vogel on Stephen, jenkki usean sukupolven matkalta, ja professuuri oli biomekaniikka. Se on sopiva ala yritteliäälle maallikolle. Miellyin mieheen, koska hän neuvoi samaan, minkä olen itsekin hoksannut. On tuloksekasta mietiskellä aidosti tyhmiä ja yksinkertaisia asioita. Kai siksi esimerkiksi HSn “Lasten tiedekysymykset” ovat niin hyviä.

Yksi viime kommenteista sivusi vaarinhousut-typpistä kysymystä Englannin rantaviivan pituudesta. (Lapsena ollessani jossain leikissä annettiin kolme vaihtoehtoa vastata, ei, juu, vaarinhousut -  ja nyt minulla on itselläni jalassa vaarin housut ja siten luullakseni lupapohtia vaihtoehtoa antikin viisaiden kahtiajaolle, jonk mukaan on vain A tai ei-A. Tästä Ateenan työväen palloseuran ajatuksesta on tehty jauhelihaa esimerkiksi “QED:ssa” esitetyin tavoin, ja kokeellisestikin on havaittu, että yksi hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Kun siis nykyfysiikan mukaan usea havainnoin kohde voi olla samalla hetkellä samassa paikassa, mieleeni tulee välillä trolley-bussi numero 14, jossa matkustavalla saattoi olla juuri tuo tunne.

Englannin rantaviivasta tiedämme, että se saattaa olla Päiväntasaajaa pidempi, jos mitataan riittävän tarkasti eli hiekanjyvätkin yksi kerrallaan tai vaihtoehtoisesti vedestä molekyylit. Joita on on 4,5 kertaa 10 potenssiin 46. 

Leppoisa Vogel sanoo, että pilakuva tiedemiesten pyrkimyksestä suureen täsmälisyyteen ei pidä paikkaansa. Ainakin insinöörit käsittävät että toleranssi on yhtä tärkeä. Siis esimerkiksi ± 2 suuntaansa. 

Ja tässä on yhteys Feynmaniin, joka keksi hienon keinon kiertää Heisenbergin nimissä oleva epätarkkuusperiaate: on mahdotonta mitata aivan tarkasti, koska mitattava ei ole siellä missä luulisi. Ja valo (fotoni) kulkee samanaikaisesti kahden rinnakkaisen aukon läpi, koska se kulkee kaikkia mahdollisia reittejä pitkin, samanaikaisesti.

Antti Hyry ei vastannut mitään, vaikka oli koulutukseltaan vahvavirtainsinööri, kun sanoin että “Maantieltä hän lähti” -novellikokoelman atomien vertaaminen myllyihin on harhaanjohtavaa. Se oli se kerta, kun ajoimme Keravalle katsomaan Saarikoskelle taloa, jonka Otava sitten ostikin.

Osa lukijoista suhtautui nyreästi kirjoitukseeni, jossa oli keskustelua AI:n eli tekoälyn kanssa. Koska suhtaudun itse nyreästi tai kauhistuneesti ainakin Kalifornian IT-alan jättiläisiin, olin hyvin varovainen, etten tilaisi jotain mistä ei sitten käytännössä pääse eroon.

Niinpä kysyin Open GTI:lä (ilmainen versio) järjestelmän omaa hinnoittelua ja versioiden keskeisiä ominaisuuksia. Sain ne heti ja tahdoin kokoelmiini vielä helposti tiedostona käytettävän version. Ja oikeassa olin epäluuloissani. Sellainen versio, joka purkaisi automaattisesti esimerkiksi tätä blogia ja poistaisi samalla kilkkeet, maksaa ainakin 200 dollaria kuukaudessa. Siis näkemiin.

Mutta ilmaisen vastauksen olin saanut jo Googlen tekoälymoodista, maksutta. Lihasmuisti, jota käytän tällä sekunnilla näpytellessäni näppäimistöä yhä huonommin, on kaikkien muusikkojen tuntema. Hermosto ja sen ohjaama lihaksisto eivät pysy edes ennallaan, ellei niitä harjoita päivittäin. Ja vanha sanonta, jonka tapaan esittää V. Horowitzin repliikkinä, pitää paikkansa. Pianonsoittoaan voi kohentaa harjoittelemalla vaivaiset neljä tuntia päivässä. Hän tekee itse niin, ellei ole konsertteja tulossa. Ja myös muiden virtuoosien mielestä hänellä oli maailman paras tekniikka - ja kummallinen käsien asento koskettimilla.

Tämän hermojen sähköisen ja kemiallisen muutoksen ja lihasten tapahtumat pystyy mittaamaan jo vakiintuneela välineistöllä.

Tämä kaikki juolahti mieleeni, kun taas huomasin, että tämä blogi omina ja lukijoiden teksteineen esimerkiksi vuodelta 2020 on aika järkyttävä katsaus menneisyyteen ja historian - mitä “tiesimme”, luulimme ja uskoimme. Suosittelen. Luin, vahingossa, kirjoittaneeni A. Burgessin ylistetystä romaanista “Earthly Powers”, että päähenkilö oli 81-vuotias, ja kirjoitti vain. Mutta Burgess osasi myös malaijia. Ja farsia. Tiettävästi.

Hiiren pinta-ala

 

Asiantuntemus ei riitä, mutta varovasti sanoisin, että nähtävästi nobelisti Richard Feynmanin “QED” on viime vuosisadan paras tietokirja tai yksi kymmenestä parhaasta.

Sanalla “tietokirja” tarkoitan kirjaa, jota ei markkinoidaan tieteenä. Ennen käytettiin hyvää nimikettä “kansantajuistieteellinen”. Se tarkoitti etenkin luonnontiedettä käsitteleviä teoksia, joista selviää keskittymällä ja yrittämällä ja käyttämällä riittävästi aika hyvillä ylioppilastiedoilla tai vastaavilla, vaikka aihe olisi sinänsä sangen vaikeaa fysiikkaa, biologiaa tai matematiikkaa.

Tuollainen kirja on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin hyvä romani, melkein yhtä vaikea kuin hyvä novelli. Sen on oltava kuin vuotamaton kaivo, joka keinuu järven pinnalla. Tai meren.

Ennen vanhaan sanottiin, että mainio opettamisen taito on harvinainen lahjakkuus. E. Lönnrotista kerrottiin, että hän opetti pölkkypäällekin latinan kieliopin, ja säätylyläiset tarttuivat tähän tilaisuuten hanakasti. Aina on ollut väkeä, sekä rikasta että puutteenalaista, jonka päässä oppi ei pysy vaikka hattu pysyy.

Kirjan nimi QED tarkoittaa “kvanttielektrodynamiikka” ja kytkeytyy siis kvanttimekaniikkaan. Olen lukenut sen jo yhden kerran, kannesta kanteen, kun menin töihin Teknilliseen korkeakouluun. Hyvin pian sain vihiä muistakin viisauden kaivoista. En ostanut Feynmanin laajahkoa fysiikkaa, koska se on auki verkossa. Olen usein palannut hänen UCLA:n luentoihinsa, jotka ovat YouTubessa. Myös esimerkiksi amerikkalaiset ja suomalaiset alan professorit pitävät näitä lähteitä verrattomina. Kuka sen paremmin tietäisi kuin professori, miten vaikeaa on selvittää vaikeita asioita käsitettävästi. 

Kukaan omista opetettavistani ei osannut eikä ymmärtänyt yhdellä lukemalla keskeistä lainkohtaa (oikeustoimilaki 33 §) “Oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.”

Ei sitä ymmärretty myöskään tuomioistuimissa, joten sitä ei yleensä koskaan sovellettu. Tämän lukijalle: “oikeustoimi” on esimerkiksi kauppa, kuten kämpän tai kesämökin tai vanhan Toyotan myyminen.

Eräässä QED:n laitoksessa Feynman sanoo aihetta niin vaikeaksi, että sen haltuun saaminen edellyttää joko seitsemän vuoden täysitehoisia opintoja tai tämän kirjan lukemista. Eräässä haastattelussa hän sanoi että jokainen, joka sanoo ymmärtävänsä kvanttielektrodynamiikkaa, on ymmärtränyt sen väärin. Esimerkiksi hän itse ei ymmärrä sitä. “QED” muuten on myös latinaa ja tarkoittaa samaa kuin suomen M.o.t., “mikä oli todistettava”. Ja itse kirja alkaa vanhentua, vaikka 1980-luvun jälkeen alalla ei liene tapahtunut mitään julki jumalatonta.

Mutta kuten koko kvanttimekaniikka ja tämä ala toimii kokeellisesti. Siitä käy myös ilmi, ettei teoria ole kokonainen. Suuren viisauden ongelma on tieto, että ei tiedä, mitä ei tiedä. Toisin sanoen esimerkiksi tämän hetken tiedon ulkopuolella voi olla melkein mitä tahansa. Entäpä jos maailmankaikkeus onkin supermassiivinen musta aukko?

Princetonin varsin huokeassa tietokirjasarjassa on muutakin hauskaa. Jos haluaa huvitella, esimerkiksi Vogelin “Life’s Devices” (suomeksi “Kissan tassut ja katapultit”) on lähinnä koonnos hauskoja tieteellisiä tosiasioita. 

Miksi hiiri ei kuole pudottuaan kilometrin syvyiseen kaivoskuiluun, vaan lähtee ontumatta jatkamaan hiirimäisiä toimiaan? Lähtökohta on hiiren pinta-alan suhde sen massaan (painoon), ja huomioon on otettava siis rajakiihtyvyys ja ilmanvastus. Lisäksi hiirellä on tähänkin tarkoituksen hyvin edullinen luusto. Jopa kotikissa voi selvitä putoamisesta varsin korkealta, koska se osaa kääntyä ilmassa ja levittäytyä eräänlaiseksi sateenvarjoksi.

Tietääkseni palokunnat eivät tätä nykyä avusta puuhun kiivenneitä kissoja, joilla on tapana naukua sydäntäsärkevästi. Älkää uskoko minua, mutta luuloni mukaan kissa tulee aikanaan omin neuvoin alas.

Pohjalasti

 

Miksi harrastaa ikävystyttävää tekemistä, kun voi olla itse ikävystyttävä? Ja on.

Lapseni sanoi menevänsä harjoittelemaan; Mozartin Requiem Musiikkitalossa sovitettuna niille suurille uruille ja kuorolle. Ja jatkoi että tekisi mieli päästä laulamaan myös h-molli-messua. Johon minä, kuunneltuani monet kerrat myös tyttärenpoikia Bachin passioissa, että minulta on kuulematta elävänä ensi rakkauteni Bachin suurteoksiin, nimittäin Magnificat, jonka nimen suomensin ensimmäisen runokokoelmani otsikoksi (“Ylistys”).

Joiltakin kirjasta kirjoittaneista jäi huomaamatta monien säveltäjien korostama “hirvittävä Jumala”. Yksi näistä on Verdi. Laatikossani on suurenmoinen CD-levy, ensimmäisiä ostamiani 1980-luvun puolivälistä. 

Se tekniikka ei kestänyt kauan, oikeastaan vain 20 vuotta. Jokseenkin kaikki järkevä musiikki löytyy nyt verkosta hyvätasoisena.

Myös tässä blogissa on mietitty painettujen kirjojen ahdinkoa. Nyt olen joutunut seuraamaan keskustelua elokuvateatterien tuhosta, ja joku sanoi minulle huomanneensa, että eräät lipun ostaneet katsojat selaavat elokuvateatterissa filmin pyöriessä kännykkäänsä. 

Kuulin ajatelman, etteivät ihmiset jaksa enää katsoa puolentoista tunnin elokuvia. Oikeastaan tuo ei ole uutta. Jo kauan sitten oli ihmisiä, joita kaukosäädin kiinnosti ehkä enemmän kuin televisio. Puhuttiin surffaamisesta. Vaihdettiin kanavaa vähän väliä, hetken mielijohteesta ei ilman mielijohdetta. Olen kuullut sellaistakin, että purjehdittiin keskiaalloilla. Radion tiettyjen salamerkkien takana oli rytmimusiikkia jo silloin, kun Suomi suhautui sellaiseen torjuvasti.

Muistelen että ikätoverini Pena Kemppainen oli ajamassa sisään  “pop-musiikkia”, jonka yksi ilmentymä oli, ettei se varsinaisesti ala eikä pääty koskaan. Ja sivumennen sanoen arvottoman musiikin uranuurtajiin kuului Pekka Gronow. Olin yllättynyt ja ilahtunut, kun luin uudesta Kanavasta hänen asiallisen kirjoituksensa ajan ilmiöistä. (Häneltä sain ensimmäisen vihjeen jazzin hankkimisesta. En koskaan päässyt irti Charlien Parkerista enkä kappaleesta “lintutiede” eli “Ornithology”. Vinyylilevyn ostin helppohintaisena versiona eräästä myymälästä, joka oli Toisella linjalla, ei kaukana Heikkilän Makkaraliikkeestä.

Pohdiskelinkin tuossa, että aivan vastapainoksi olisi hyvä laatia perusteltua luetteloa otsikolla “Kirjoja joita ei kannata lukea”, ja sitten vielä sisarteos “Musiikkia jota on turha kuunnella”.

Tämä ei ole sanaleikki niin kuin “Ollin” Manasse Olotilanne –nimisen pakinahenkilön “Ajattelemattomia ajatuksia”. Vai oliko se Otso Kirjosiipi? Ainakin hänellä oli hyvä loppusointukaava: “Pian alle pyytää hyllyn, kylmä maa kun hyytää pyllyn… Viileä on lahnan povi - porsaan haave pahnan lovi.”

KaavaileMani kirjat eivät ole aivan pötyä. Ennen julkaistiin sanomalehdissä varta vasten arvosteluja, joissa selviteltiin, että on ilmestynyt kirja, joka on kuitenkin tasoltaan heikko niin ettei siihen paneutumiseen ole aihetta. Oli jopa julkaisu, jonka nimi oli “Arvosteleva kirjaluettelo”.

Mutta aina on ollut ihmisiä, joilla on ote elämästään. Tunsin eräänkin, jolla oli kurssi, kuorma ja pohjalasti, juuri kuten eräs Tšehovin novelliin “Kaksintaistelu” konna vaatii toiselta, jolla ei ole mieltä eikä määrää.

Tämä henkilö, jonka hautajaisissakin olin ei niin hirveän kauan sitten, ajoi elämänsä raitiotievaunua, joka oli ainakin useita vuosikymmeniä kuuutonen, Hietalahti - Arabia, ennen Marian sairaala - Hakaniemi. Hän viihtyi tehtävässään ja elämässään. Iltaisin ja viikonloppuina hän luki lainakirjaston teoksia äidinkielellään, joka oli ruotsi, ja kirjoitti sinikantisiin vihkoihin listaa ja huomioita ja havaintoja lukemastaan. 

Olen selaillut niitä vihkoja. Enimmäkseen tohtoritason tekstiä, Tolstoista, Dickensistä ja esimerkiksi Topeliuksesta, jonka “Välskärin kertomukset” miellyttivät häntä kovin.

Niin että minä vain kysyn tunnin junien ja uusien raitiolinjojen edistäjiltä, luuletteko että sellaisia kuljettajia löytyisi vielä?

Luulemisesta

 

Innostuin nähdessäni tietoa David Thomsonin uusimmasta kirjasta, jonka luvataan ilmestyvän puolen vuoden kuluttua. Hän on elokuvakriitikkona erittäin kuuluisa ja julkaissut myös kirjallisuudesta. Mielessäni yhdistän hänet brittiläiseen esseen ja journalismin rajalla kulkevaan kirjallisuuteen, jonka suurmestari oli tietysti Orwell, mutta pienmestari esimerkiksi Clive James.

Hän näyttää ottavan puheeksi kysymyksen, missä vaiheessa monet elokuvilla imetetyt amerikkalaiset menettivät käsityksensä siitä, mikä on totta ja mikä lumetta. 

Oikaisen: käsittävätkö Trump ja hänen lähipiiriläisensä olevansa pätkä B-luokan elokuvaa, jossa roolittaminen (casting) on kaiken muun pahan lisäksi epäonnistunut surkeasti?

Tai ehkä ei sittenkään. Jokunen päivä sitten uutisten kuva presidentistä ja hänen luottomiehestään toi jotain mieleeni. Abbot ja Costello. Heihin verrattuna Majakka ja Perävaunu olivat hienoja ja Pekka ja Pätkä suurenmoisia.

Petteri muuten taisi jättää selittämättä, että “B-elokuva” ei aikoinaan oikeastaan tarkoittanut huonompaa elokuvaa USA:ssa myytiin mielellään lippuja, jotka oikeuttivat kahden kokopitkän elokuvan katsomiseen. Se ensimmäinen eli täyte oli B ja varsinainen, jossa saattoi nähdä esimerkiksi Marilynin tai Lana Turnerin tissit, oli A. Ja von Baghin “elämää suuremmat” on hauskasti väärä käännös. “Bigger than life tarkoittaa “luonnollista kokoa suurempi ja viittasi esimerkiksi autoista käsin katsottaviin filmeihin, drive in. Sanoin siitä hänelle kerran ja hän nauroi helakasti, kuten hänellä oli tapana. Sen sijaan eräs kotimainen ohjaaja ei nauranut, kun kiittelin hänen elokuvansa hauskaa sotasairaalan kuvausta ja mainitsin, että sotien aikana Suomessa ei muuten tunnettu nestetystä eikä siis ollut pullotelineitä letkuineen.

Mutta tarvitaan Thomsonin kaltainen suuruus mainitsemaan, että sejase näyttelijä osasi upeasti antaa historiallisessakin elokuvassa vaatteitaan. Tuo taito näet näyttää joutuneen aivan hukkaan. Jopa parhaat näyttelijämme kävelevät pussihousuissa m/36 ja saappaissa kuin olisivat sattuneet lorauttamaan pöksyihinsä. Heitä villin arvioin, että taustalla ovat ehkä lännenkuvien nahkaiset jalkojen suojat, joita ilman Tucsonin seudun piikkipensaikoissa ei pääse kulkemaan. Olen käynyt siellä - myös Tombstonessa - ja tiedän. Ne nahkat jaloissa ei oikein voi kävellä edes saluunan lattialla.

Puhun näitä tähdentääkseni, ettei elokuva kuvaa todellisuutta, vaan sepittää sitä eli siis valehtelee. Sama ilmiö kuin syy, miksi vastustan runoutta. Luin pitkästä aikaa pari Desnos’n ja Traklin ja taisi olla Gottfried Bennin tekstiä. Harhaa! Ei kukaan osaa kirjoittaa näin hyvin!

Suomessa Pentti Haanpää kirjoitti jo ennen sotia, että elävistä kuvista ei tule maha täyteen. 

Valitettavasti Haanpää ei jatkanut, että pää voi tulla. 

Minulle hänen Talvisotaa kuvaava kirjansa “Korpisotaa” on vuosikymmeniä ollut paljon tärkeämpi kuin Jylhän “Kiirastuli”, puhumattakaan sankaritarinoista tyyppiä “Kollaa kestää”. Sotamies Puumi metsän pakkasen, nälän, uupumuksen ja alkavien harhojen repimänä  on kaamea kuvaus vaikuttavuudessaan.

Kerroino koskaan, kun eksyimme isäni ja poikani kanssa - Himmelriikillä. Pyrytti vain ja olimme laskeneet hitusen liian jyrkkään. Paikassa jossa piti olla Pallashotellin, olikin rannattomasti metsää

“Jufenauta”, sanoi isäni. Minä en sanonut mitään. Poikani vilkaisi sen näköisenä, että hän aavisti tilanteen. Puolen minuutin kuluttua olimme hiukan nousseet vasemmalle ylös, ja oikealla oli hotelli ja parkkipaikka. Isäni kertoi suvun muistiin, miten hän oli nähnyt Lapin sodan aikana saksalaisten toimeenpaneman Pallashotellin räjäytyksen. He olivat lentämässä juuri siitä yli.