Naisia, unia

 

Marja-Liisa Vartion ennenaikaisen kuoleman jälkeen ilmestyi romaani ”Hänen olivat linnut”, jolla hän muun ohella tuli keksineeksi maagisen realismin. Hän oli kuollessaan 41-vuotias. 

 

Pieksämäellä oli talvisodan aikana merkillinen oppikoululuokka. Samalla luokalla istuivat Vartio (silloin Sairanen), Aila Meriluoto ja Kirsti Ortola, josta tuli näyttelijä ja erääksi ajaksi Tauno Palon puoliso.

 

Kirjallisuutemme ryhmät on tapana mainita miehiä myöten. Kaksi suurta, Linna ja Waltari. Koskenniemi taustahenkilöineen. Modernistien Tuomas Anhavan ryhmä modernisteineen, joista nimetään ainakin Veijo Meri, Antti Hyry ja Paavo Rintala ja hiukan nuorempana Hannu Salama. Omana ryhmänään Kalle Päätalo.

 

Uudenlaisen runon suuri nimi oli kuitenkin Vartio, jonka kaksi kokoelmaa on nyt lähes unohdettu. Valtavan suosion saivat Aila Meriluoto ja Aale Tynni. Molempien runoja on tänäkin päivänä ”tämän runon haluaisin kuulla” -tyylin listoilla. Hyvin suuri nimi oli Eeva-Liisa Manner. Kirsi Kunnas kirjoitti hienosti jo ennen kuin keksi aivan uudenlaisen runon ja yleisökseen lapset ”Tiitiäisen satupuussa” ja käännösmukaelmissa (Hanhiemon iloinen lipas).

 

Vartion omia villitsijöitä olivat olleet Edith Södergran ja Saima Harmaja. Proosassa muuten hänen nimetty esikuvansa oli Maria Jotuni.

 

Jos puhutaan vain kirjoista, kaksi maailman luokan nimeä ovat Tove Jansson ja Ruotsin Astrid Lindgren. Oman arvioni mukaan molemmat olisivat kirkkaasti ansainneet kirjallisuuden Nobelin. Kirjoitan tämän palauttaen mieleen, etten näe Sillanpäätä Talvisodan säälin osoituksena; ei sota ollut syttynytkään, kun hän sai sen, ja tuon ajan Ruotsin akatemian ajatusmaailmassa Suomi oli ollut kauan saamassa nobelistinsa, mutta Juhani Aho kuoli yllättäen ja kesken kaiken.

 

Se on sitten sääli, että kirkollinen kirjallisuus vie ihmisiltä vähätkin ilot. Kaunokirjallisuus on – oli – kuin kirkko, jossa täytyy muka olla siivosti, nousta seisomaan, istua pää kunnioittavasti vinossa ja mitä kaikkea. En osaa olla yhdistämättä tätä tottumusta lukukinkereihin. Niiden kauhuja kuvasi jo Aleksis Kivi. Lukemisesta tehtiin voimille käyvä työ, jossa oli lisäksi koko ajan vaara munata itsensä ja joutua pöydän alle häpeämään.

 

Olen kovin mieltynyt Vartion kirjan nimeen ”kaikki naiset näkevät unia”, vaikka se Rahkon elämäkerta ilmaisee, että Anhava oli sen poiminut kirjan käsikirjoituksesta.

 

Lause on mieltä vailla, joko sisällyksetön tai niin yleisluonteinen, ettei se sano mitään. Ja silti se on esimerkki tuonkin ajan kirjallisuuden suuresta taidosta. Se luo sillan lukijaan ja kutoo kimpun yhteyksiä, joista yksi on, että naiskirjailijan esittäytyminen tuolla lauseella kertoo, millainen uni on, ihana, outo tai kauhistuttava.

 

Siksi kirjahylly on hieno keksintö, vaikka hankala ja kalliskin. Se on unihylly. Otat mitä tahansa, lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, kaikki alkaa heti vaikuttaa. Kirjahylly uhmaa painovoimaa ja ajan nuolta. Matemaattisesti se on kenttä eli sen jokainen piste on laskettavissa, kuvaus, joka liittää jokaiseen määrittelyjoukon alkioon tuohon alkioon liittyvän vektoriavaruuden alkion. Ja vektoriavaruus voi olla ääretönulotteinen. Voi sitä iloa.

Waiver

 

Tänään ilmaisen iloni merkittävän korkean tahon ajatuksesta, että Covid-19-rokotteiden patenttisuojasta olisi tingittävä määräajaksi. Esimerkiksi Intiassa olisi lupa valmistaa rokotetta maksamatta patentinhaltijoille eli eräille lääketehtailla niille kuuluvaa lisenssiä eli rahallista korvausta.

 

Viimeksi eilen kuuntelin, kun EU:n puolesta puhunut henkilö varoitti tekemästä mitään tällaista, koska meillä on hyvin toimiva patenttijärjestelmä, eikä siihen pidä kajota.

 

Olen ollut julkisesti ja ajoittain aggressiivisesti eri mieltä viimeksi kuluneet 50 vuotta, myös tuomarina ja opettajana. Patenttijärjestelmä ei ole eikä ole valitettavasti koskaan ollut hyvin toimiva. Perustelut sen kannustevaikutuksista ovat hyvin usein perättömiä. Se tukee hyvin usein monopoleja ja aiheuttaa ostajille ylimääräisiä kustannuksia.

 

Kuvan patenttikorkki on hyvä symboli. Keksintö eli tuo korkki on näppärä ja syrjäytyi aikanaan parempien keksintöjen tieltä. Tosin käytän itse tuhkakupinani piipunporoille lasipurkkia, jossa on juuri tuollainen korkki ja kumitiiviste. Mutta kirjoituksen kuvana se esittää vertauskuvallisesti sulkemista, estämistä ja säännöstelyä.

 

Kansainvälisesti patenttien takana on Pariisin liittosopimus, vaikka patentti on siis periaatteessa voimassa vain siinä maassa, jossa se on myönnetty. Lisäksi on kaikin puolin vihattava kansainvälinen TRIPS-sopimus.

 

Kun opetin näitä yliopistolla, muistin aina sanoa, että patentti ei käytännössä paljon suojaa, jos loukkaaja on tarpeeksi rikas ja röyhkeä. Ja että pienen keksijän paras turva on ”leadtime” eli ajallinen etumatka. Kun on keksinyt jotain, sitä pitää koko ajan kehittää ja hakea houkuttelevaa hintaa niin että kilpailija eivät pysy perässä. Poikkeus säännöstä: Apple, joka osaa hinnoitella tuotteensa kaksi tai kolme kertaa kalliimmiksi kuin kilpailijat yhtä hyvät tai vähän paremmat tuotteensa, ja pysyä silti markkinoilla paalupaikalla. 

 

Muutoin patenttioikeuden ja nyt rokotteiden ongelmakenttä on vedetty hyvin yhteen suomalaisessa lastenlorussa: ”tii tii tikanpoika kylvi tielle nauriin; tuli paha paimenpoika, söi sen tikan nauriin”.

 

Siltä varalta että joku kaipaisi asiallista eli tenttivastaukseen kelpaavaa muotoilua, esitän sen: patenttijärjestelmä on liian hidas ja kallis ja rakenteellisesti monimutkainen kyetäkseen tehokkaasti edistämään päämääriään.

 

Lisäperustelu: muun muassa Suomessa on ollut vuosikymmeniä erikoislaki, jonka perusteella valtio voi ottaa väkisin haltuunsa ”maanpuolustukselle tärkeän keksinnön”. Siis ajatus yleisen turvallisuuden nostamisesta yksityisen edun yläpuolelle ei ole millään muotoa uusi.

 

Muistisääntö: valtio tutki aikoinaan aseseppä A. Lahden kehittämän konepistoolin. Sitä pidettiin armeijalle tarpeettomana, hupaisena leluna. Niinpä perustettiin yksityinen osakeyhtiö Tikkakoski, joka valmisti Suomi-konepistooleita. Talvisodassa niitä oli käytettävissä vain runsaat neljä tuhatta. Sen jälkeen armeija muutti mieltään ja ase todettiinkin hyvin hyödylliseksi, vaikka se oli pistoolin patruunoita ampuvana sangen heikkotehoinen.

 

Lex Otava & Sanoma

 

Lukio ja ammatillinen koulutus muuttuvat maksuttomiksi tänä syksynä. Otavan äidinkielen yhden vuoden oppimispaketin hinta on 45 euroa oppilasta kohti vuodessa.

 

https://oppimisenpalvelut.otava.fi/wp-content/uploads/2021/03/otava-hinnasto-lops21-digipaketit.pdf

 

Verkossa ilmoitetun mukaan tuo hinta peritään lukiossa pakollisesta aineistosta, tässä esimerkissä äidinkielestä. Mitä kunnat maksavat, se on eri asia. Sitten kun media keksii kysyä tätä, vastaus lienee ”neuvottelukysymys” tai ”liikesalaisuus”.

 

Olen seurannut kustannusalan julkisia tilastoja nyt 60 vuotta ja ollut siis työssä sekä kirjakauppapuolella että kustantajalla. Tähän mennessä kaikki julkisessa mediassa näkemäni tilastotiedot ovat olleet joko vääriä tai harhaanjohtavia. Viimeksi kerrottaessa kirjallisuuden myynnin elpymisestä korona-aikana, nähdäkseni osa tästä ”noususta” oli rahan pyörittämistä konsernin sisällä. Miten on arvioitava esimerkiksi Otavan myyntiä Otavan omistamalle Suomalaiselle kirjakaupalle?

 

Medialle ei aikoinaan hetkeen valjennut, että esimerkiksi kirjakerho oli keino sivuuttaa vähittäiskauppaporras ja ”halpa” kirjakerhohinta saattoi jyvinkin olla kustantajalle parempi kuin kirjakauppahinta.

 

Sekään ei kuulu yleissivistykseen, että perinteisesti kaunokirjallisuuden myynti on taloudellisesti mitättömän pientä. Oppimateriaali oli kirjankustantamisen syömähammas, tyypillisesti yli puolet myynnistä. Ja oppimateriaalin tuotanto oli erittäin keskittynyttä. Kerran koulut valitsivat joko WSOY:n tai Otavan paketit esimerkiksi ensimmäisen vieraan kielen opetukseen, joskus harvoin Tammen ja ani harvoin muun. Muinoin Valistus oli etenkin kansakoulun kirjoihin erikoistunut yhtiö.

 

Mutta muinoin myös kouluhallituksen pääjohtajat ja neuvokset ansaitsivat erittäin paljon kirjoittamalla oppikirjoja. Ja eräät vanhemman polven vielä muistamat kirjan tekijät, kuten Biese, Nyström, Jacobsson ja Kivirikko, olivat valiokoulujen yliopettajia.

 

Bisnes ei ole mitenkään pientä. Suomen mahdollisesti myydyin kirja on Koulun biologia. Näkemäni tieto on 12 miljoonaa myytyä kappaletta.

 

Markkinajohtaja lienee Sanoma ja kakkonen Otava. Päässälaskuni mukaan nyt istuvan hallituksen toteuttama uudistus merkitsee tiettävästi vain digitaalisena tuotettavaa oppimateriaalia noin 100 miljoonalla vuodessa. Huomautan etten ole tilintarkastaja ja ettei käytettävissä ole nytkään luotettavia lukuja.

 

Pitkän aikuisuuteni aikana on useita kertoja vaadittu oppivelvollisuuskoulujen oppimateriaalin siirtämistä valtion omistukseen tai määräysvaltaan. Tiedän että tuon aineiston takia kustannusliikkeitä on haluttu myös rauhoittaa verotuksella. Kolmanneksi: välillä on kuultu pientä, piipittävää ääntä siitä etteivät kustannusliikkeet tee oikeastaan mitään suomenkielisen korkeakoulukirjallisuuden hyväksi. 

 

On minulla kansalaismielipidekin asiasta. Kannatan nykyistä järjestelmää eli Otavaa ja Sanomaa. Tiedän aika tarkoin, miten vaikeaa ja suurta kokemusta vaativaa tuollaisen aineiston tuottaminen on. Lisäksi olen hyvilläni siitä, että maassa on kaksi merkittävää laaja-alaista kustantajaa (myös Otavalla on ne lehdet). 

 

Porttikieltoja

 

Jätän julkaisematta kaikki kommentit, jotka on jättänyt tai joissa mainitaan ”Matias” tai ”Toipila”.

 

Ilmoitin jo kerran. Se ei tehonnut.

 

Samaa tietä menee ”pakkoenglanti”.

 

Asianomaiset voivat tapella keskenään ja sättiä toisiaan oman harkintansa mukaan. Tähän blogiin en heitä enää päästä. 

 

Ja jos joku haluaa jankuttaa jotain asiaa toistelemalla sitä kerran toisensa jälkeen, tehköön sen jossain muualla.

 

Itse haluaisin kirjoittaa Kimi Räikkösen ja Iltalehden oikeusjutusta, jonka markkinaoikeus ratkaisi hiljan. Kilpa-autoilija vetosi voitollisesti ”brändiinsä” ja siis siihen, että vain hänelle rahaa maksavat tahot voivat julkaista hänen Instagram-kuviaan. Iltalehti puolestaan osoitti yllättävää ammattitaidon puutetta kaappaamalla ja painamalla lehteen Räikkösen kuvan, jossa tämä peittää kädellään jonkin tekstin, niin että lukija näkee vain rouvan nimen ”Minttu”.

 

Haluaisin muistuttaa, että tekijänoikeuslain tarkoitus oli ainakin ennen tasapainottaa tekijän ja yleisön tarpeita, jotka ovat helposti ristiriidassa. Samojen säännösten soveltaminen puhtaasti kaupallisten yrittäjien liikekilpailuun johtaa kiusallisiin tuloksiin ja tunnelmiin.

 

Itse ratkaisusta en aio puhua mitään, koska se ei ole lainvoimainen.

 

Kansanedustajan tapauksen puheeksi ottaminen oli oma vikani. Minua kiinnosti nähdä, kiinnittävätkö lukijat huomiota pääasiaan. Kysymys on syyttäjän päätöksestä nostaa syyte.

 

Syytteen toteen näyttäminen ja perustelut ovat vuorossa oikeudenkäynnissä, jossa vastapuolella eli syytetyllä on tilaisuus esittää kantansa. Toisin kuin tavallisesti tässä on ylimääräisiä mielenkiinnon kohteita. Syytteeseen joutuu istua kansanedustaja, mutta ei Eduskunnan toimintaan osallistuessaan tekemistään asioista. Ja median mukaan epäilty, joka on joutumassa syytteeseen, tulee vetoamaan Raamattuun.

 

Kun tuomioistuin tai siis tuomioistuimet ovat antaneet ratkaisunsa, on tilaisuus siirtyä yleisemmälle tasolle.

 

En tiedä, osallistunko tuohon keskusteluun. Sanaa ”sananvapaus” käytetään sekä oikeudellisessa että muussa kuin oikeudellisessa mielessä. ”Vihapuhe” on uusi ja ongelmallinen nimike. ”Kiihottaminen kansanryhmää vastaan” on sekin vaikea termi. Onko Rauman Lukko ”kansanryhmä”? Onko ”turkulainen” kansanryhmä” Muodostuuko ruotsia Suomessa äidinkielenään puhuvista kansanryhmä?

 

Itse olisin aika niukkasanainen, koska minulle myös käsite ”ihmisoikeudet” on hyvin vaikea. Puhuttaessa ”eläinten oikeuksista” ymmärrän, mistä puhutaan, mutta vierastan termiä. Tarkoitetaanko sillä myös hyönteisiä ja pieneliöitä?

 

Nämä ovat vaikeita asioita. Äidinisäni, joka oli suomalainen suomenkielinen, ei halunnut puhua venäjää sotien jälkeenkin. Hänelle oli äärioikeistolaisena ja perheensä Stalinin vainoissa menettäneenä vastenmielistä tulla torjutuksi ”ryssänä”. Olkoon se kummallisuus, mutta on minuakin joskus paheksuttu siitä, että luen ryssäläistä kirjallisuutta, kuten Tshehovia.

Mitä se on

 

Eilen kirjoitin kansanedustajasta ja Raamatusta. Kukaan hyvistä kommentoijista ei pannut painoa sille, että olin ottanut esimerkkejä Vuorisaarnasta. Sitä pidetään yleisesti hienona ja suositellaan mittapuuksi niille, joita opinkappaleet eivät kiinnosta. Itse Tolstoi, monessa mielessä aikansa johtaviin kuuluva ajattelija, piti juuri Vuorisaarnaa päämääränä.

 

Esimerkit eivät olleet kirjoituksessa erään kansanedustajan vuoksi. Hänen poliittinen ja oikeudellinen kohtalonsa on toisten käsissä. Politiikassakaan uskonnollinen fundamentalismi ei mielestäni ole suuri vaara. 

 

Olin sekä onnellinen että onnekas, kun vältyin viettämästä loppuelämääni tuomarin virassa. Vesa Kantola bongasi minut junassa. Emme olleet aikaisemmin tuttuja. Hänellä oli villi ajatus, että laittautuisin Teknilliseen korkeakouluun. Vuosi oli 1999.

 

Tuomarin viran vieroksuminen johtui luonneviastani. Tässä on puhe mielenkiinnosta asioiden ja ilmiöiden suhteisiin, kun tuomari on hyvä keskittyessään asioihin eli oikeusjuttuihin ja niissä esiintyviin ongelmiin. Juttuun kuulumattomat asiat merkitään joskus lyijykynällä ”ei kysymys” ja jätetään mietittäväksi joskus tai ei koskaan. 

 

Tämän taudin syistä minulla on aavistuksia. Pidän omana tietonani. En myöskään pidä pelaamisesta enkä kilpailemisesta. Olen molemmissa hyvin huono. En ole innostunut voittamisesta enkä voitosta. Jopa vaurastuminen on minulle vastenmielistä. 

 

Suuresti sitä vastoin askarruttaa kysymys monopoleista. Kilpailun edistäminen, jonka varaan EU on rakennettu, saattaa olla likilaskuinen ajatus.

 

Edelilsvuosisata rakentui monopoleilla eli kilpailun esteille. Suomi vaurastui sitä tietä. ”Trusteja” eli nykykielellä kartelleja oli alettu rajoittaa USA:ssa 1800-luvun lopussa, ja etenkin öljyalalla otteet olivat määrätietoisia. Sitä vastoin auto ja koneet ovat edelleen muutaman yrityksen hallussa siellä ja Euroopassa samoin. Niin ovat myös lääkkeet ja rokotteet.

 

Jeff Bezosilla ei taida olla asiaa taivaaseen, koska Vuorisaarnan mukaan suuri rikkaus on omiaan viemään helvettiin. Amazonin liikevaihto kolminkertaistui viime tilikaudella. Koko maailmassa edellä ovat vain Walmart, kauppaketju, jolla on työntekijöitäkin 2,3 miljoonaa, ja Kiinan öljy-yhtiö Sinopec.

 

En pidä mahdottomana, että koko ilmasto- ja energialiike kytkeytyisi arabien ja kiinalaisten pudottamiseen listan (markkina-arvo) kärjestä. Tämä on ”salaliittoteoria”, jos mikä. Ero tuttuihin hullutuksiin on kuitenkin selvä. Hiilivedyt ovat energian lähteinä hyvin epätaloudellisia.

 

Kaikki ovat yhtäkkiä siirtyneet sähköön kulkuneuvojen energiana. Toisin sanoen nykyistä paljon järkevämpi siirto- ja säilytystekniikka on valmiina ja odottaa sopivaa hetkeä. Hintakehityksen arvaa. Todennäköinen lähde on aurinko. Millainen on oleva uusi kartelli ja mitä lajia uudet kilpailunrajoitukset. Se saattaa olla triljoonan dollarin kysymys. Ja Bezos pääsee, ellei taivaaseen, taivaalle.

 

Raamattu oikeudessa

 

Kansanedustaja Päivi Räsästä puolustaisin mielelläni oikeudessa, jos minulla olisi siihen taito. Vanha kokemukseni tuomarina toimimisesta todisti minulle, että asianajo on vaikea ammatti, jossa kouliintumaton tekee luultavasti vahinkoa päämiehelleen.

 

Räsäsen joutuessa syytteeseen vihapuheesta homoseksuaaleja kohtaan myöntäisin syytteen ja pyytäisin lievää sakkorangaistusta. Tuota pyyntöä perustelisin sillä, että kysymyksessä on Räsäsen vakaumus, jonka tueksi hän vetoaa Raamattuun.

 

Kukaties esittäisin vielä mielentilan tutkimista, koska menettely viittaa heikkomielisyyteen. Täydessä ymmärryksessä oleva käsittää yleensä jo ennen aikuiseksi varttumistaan, että Raamattu ei ole lakikirja.

 

Kukaties viittaisin samalla islamin äärijärjestöihin, jotka perustelevat uskonnollisilla syillä mitä törkeintä väkivaltaa. Juuri tuon tuomioistuimet pyrkivät estämään, kuten mielestäni pitää välttämättä tehdä.

 

Suomessa monet uskonnolliset ihmiset ovat silmiinpistävän kiinnostuneita seksistä. Uuden testamentin neljän evankeliumin monia käskyjä ja kieltoja omaisuusrikoksista ja ruumiillisestä väkivallasta he eivät useinkaan toistele.

 

Jeesuksen vuorisaarnassa, esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa esitetyin tavoin, on kohta 5 luku 31. "On myös opetettu, että jos mies tahtoo erota vaimostaan, hänen on annettava tälle erokirja.

32. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.

 

Suomen avioeroa koskeva lainsäädäntö on siis Raamatun vastainen. Miehensä hylkäämän naisen kanssa naimisiin menemisestä ei myöskään ole säädetty rangaistusta.

 

Samassa luvussa kielletään vannominen. Silti Suomessa tuomioistuimissa ja mm. eduskunnassa vannotaan valoja, usein suuren julkisuuden saattelemana ja jopa nimenomaan Jumalan nimessä. 

 

Riita-asiain oikeudenkäynnit kielletään, 14. "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.

15. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. 

 

Riitajuttuja näyttää koskevan tämäkin 25. "Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan.

26. Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.

 

Tämäkin Raamatun käsky on epäselvä, koska riitapuoli ei ole muutamaan vuosisataan voinut ”luovuttaa oikeudelle” eli velkavankeuteen ketään.

 

Hurjat jutut silmän repimisestä päästä tai käden hakkaamisesta poikki haluaisi sivuuttaa kielikuvina, vaikka jotkut vaativat kirjaimellista Raamatun tulkintaa.

 

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle” on kielto, jonka johdosta valtioneuvosto ja etenkin valtiovarainministeri joutuu helvetin tuleen. ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi”, Jeesus sanoo.

 

Luotan lujasti, että näemme eturivissä kristillisyydellään itseään – vastoin Vuorisaarnan kieltoa – korostavien johtohenkilöiden ojentelevan viittojaan ja ihokkaitaan isoaville. Papistoa emme siellä näe, koska Suomen kirkko on jo kauan sitten sortunut asiayhteydettä painottavan ja tarkoitusperiä pohdiskelevan ei-kirjaimellisen Raamatun tulkinnan. Kuulun itse tuohon jälkimäiseen ryhmään ja kunnioittamani tulkitsija on Luther, joka tosin julkaisi myös kaameaa pötyä etenkin tukeakseen ruhtinaita talonpoikia vastaan ja kirotessaan toisuskoisia ja kansallisia vähemmistöjä, vihapuheen mestari kun oli.

 

Sopimatonta

 

Olimme antaneet sen käsityksen, että meillä oli tärkeää tekemistä, joka ei ollut mitenkään vailla kytkentää erinäisiin olemassaolon peruskysymyksiin. Itse asiassa panettelimme yhteisiä tuttaviamme heidän selkänsä takana.

 

Laitoin ylle Gregory Peckin ja David Nivenin roolikuvat tuossa samassa hengessä. En ole koskaan sanottavasti pitänyt kummastakaan näyttelijästä.

 

Juuri siksi otin taannoin hyllystä katsellakseni Nivenin mustelman. Niitä on kaksi nidettä, joista toisen mukaan kuu on ilmapallo ja toisen nimi on että tuokaa tyhjät hevoset.

 

Muistin oikein. Kirjat olivat tavattomia menestyksiä vuosikymmeniä sitten.

 

David Niven esitti jatkuvasti englantilaista upseeria ja herrasmiestä. Kirjojensa mukaan hän oli upseeri – huononlainen ja helposti kyllästyvä – eikä lainkaan herrasmies. Vaikka hän arvioi esittämillään perusteilla olevansa myös näyttelijänä aika huono, hän oli silti onnistunut teeskentelemään näitä vakiohahmojaan.

 

Hän siis oli kadettiupseeri ja lähti luutnanttina onkimaan onnea Amerikasta, mutta palasi 1939 armeijan rulliin. Epäselväksi jää, mitä kaikkea hän teki, mutta kommando-koulutuksen hän sai ja koulutti itse toisia. Käsitykseni mukaan hän sai everstiluutnantin arvonsa propagandapuolen tehtävistä. 

 

Lukija saattaa muistaa, että Niven sai mm. Oscarin parhaasta miespääosasta, ja sitä pidettiin hyvin ansaittuna, ja hän sai kiitosta myös teatterin lavalla sellaisten tekijöiden kuin Lawrence Olivierin seurassa ja paljon rahaa elokuvan ”Maailman ympäri 80 päivässä” pääosasta.

 

Kirjojen perussävy on tuo alussa määrittelemäni. Niven tuntuu tekevän sen taitavammin kuin me äkkipojat. Hänen yleisesti tunnetun hyväntahtoisuutensa ja mahdottomiin yltävän ystävällisyytensä – jopa Humphrey Bogartin kanssa – pohjalla on piikkipäärynöitä, joita voi kiertää esimerkiksi aamulla kelo viisi. Eliotin runon ”piikkipäärynä” (prickly pear on siis Opulentia-sukuun kuuluva kaktus).

 

Taitoaan Niven käyttää myös kertoessaan naisista, joita hän harrasti: Ava Gardner, Rita Hayworth, Marilyn Monroe, Lauren Bacall jne. Suhteiden platonisuudesta ei ole tietoa, mutta kirjoittajan pysytteleminen faktoissa on tunnetusti heikkoa. Sekin tekee kirjoista nautittavia. Viis siitä, rysähtikö Chaplinilta housuihin sinisimpukka-aterian johdosta Cannesin lähellä, mutta kuvaus painuu mieleen – salailusta huolimatta ainoan löytyneen ja ranskalaiseksikin saastaisen huusin ympärille kertyi nopeasti tuhat rivieralaista. Sinisimpukoita muuten kannattaa välttää juuri tuosta syystä. On tullut kokeiltua.

 

Graham Lordin erinomaisessa elämäkerrassa ”Niv” on muutama hurja juttu. 

 

Nivenin agentti oli tehnyt vuodesta toiseen töitä kuin mykkä orja. Superagentti Allenberg tuli sanomaan tähdelle, että närhet näyttävät ajankohdan oikeaksi ottaa kunnon agentti, hänet. Niven väittää tuskailleensa ratkaisua. Vanha agentti sanoi kuultuaan, että hän saa nyt mennä:” Luulin että olemme ystäviä. Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin näyttelijät.”

 

Seuraavana päivänä mennessään tapaamaan uuden agentin lupaamia alan anteliaimpia moguleja Niven kuuli sihteeriltä, että tämä uusi kaikkivoivaksi arvioitu agentti oli yöllä kuollut.

Oikaisu laulusta

 

Kommentti oikaisi, kun kirjoitin levyjeni lajittelusta. Asian laita on se, että Dietrich Fischer-Dieskaun levytyksistä muun muassa Gerald Mooren kanssa on merkittävä määrä uudelleen masteroituja äänitteitä, joita on runsaasti myös Spotifyssä.

 

Olen lapsellisen ihastunut siihen, millaisia ihmeitä vanhojen äänitteiden korjaamisella saadaan aikaan.

 

Tietenkään vanhaa orkesterin esitystä ei saa soimaan samalla tavalla kuin nykyisellä tekniikalla tehtyjä. Pienimuotoinen musiikki toistuu ihmeteltävästi. Esimerkki mainiosta toisenlaisesta musiikista on Charlie Parkerin tuotannon pääosa, joka antaa jazzin ystävälle tilaisuuden kuulla jotain ”uutta”.  Parkerin jäljiltä on koko lailla paljon alun perin epätoivoisen huonosti äänitettyjä levyjä, jotka ovat kuitenkin musiikkina sykähdyttäviä.

 

Maailmassa on paljon sellaisia asioita kuin etikkakurkut, silakka tai sienisalaatti. Ellei ole vanhoja pohjia, niihin täytyy opetella.

 

Kukin ajautuu tavoilleen, ja useimmat puhuvat valinnoista, vaikka se on hupsua puhetta. Elämässä sattumalla on niin tavaton merkitys, ja syyn ja seurauksen suhde on joskus myös tieteeksi naamioitunutta taikauskoa. 

 

Kokemuksen mukaan harjoittelu edistää sekä mielihyvän saamista että mielipahan välttämistä. Mahdollisimman yksinkertaisesti: ulkoilu ja liikunta parantavat vointia. Miten ulkoilla ja millä tavoin liikkua ei ole kuitenkaan asia, jossa olisi viisasta luottaa vain omiin arvauksiinsa eli vaistoihinsa.

 

En yritä tehdä propagandaa konserttimusiikin puolesta. En muuten osaisikaan. Jos joutuisin maanittelemaan toista, aloittaisin kehotuksella varoa ”kevyttä klassista”, ja se on ehkä virhe. Vivaldin ”Neljä vuodenaikaa” on itse asiassa hieno kappale.

 

Mutta laulumusiikkia eli liediä en tarjoaisi. Vaikka niin paljon hienoja lauluja on sävelletty keskinkertaisiin runoihin – samalla tavalla kuin hienoista kirjoista tahtoo tulla aika huonoja elokuvia – en osaa olla miettimättä, mitä kaikkea Fischer-Dieskaun valtavasta tuotannosta jää tavoittamatta, ellei osaa saksaa niin että ymmärtää heti tekstin. Esimerkiksi hienonhienon Hugo Wolffin laulut punoutuvat tekstiin sadalla tavalla, ja tuo tekstin taju on yksi sankaribaritonimme monista ihmeellisistä taidoista.

 

Hieman harvinaisempi taito, joka tulee hienosti esiin nyt uudelleen masteroiduilla levyillä, on kyky olla peittämättä laulua esityksellään. Hiukan koulutyttömäisesti tekisi mieli puhua nöyryydestä musiikin edessä.

 

Muistelen kirjoittaneeni asiasta tässä blogissa, varmaan esitellessäni Fischer-Dieskaun kirjoja, jotka eivät ole sensaatiomaisia, että hänen taiteestaan saamme kiittää toista maailmansotaa. 

 

Hän oli syntynyt 1925 ja ehti jäädä sotavangiksi jo 1943, suureksi onnekseen Italiassa ja amerikkalaisten käsiin. Hänellä oli nyt aikaa jatkaa jo korkealla tasolla aloittamiaan lauluopintoja vankileirissä. Muualta lukemani mukaan hän sitten oppi myös ulkoa osan noin tuhannen laulun repertuaaristaan.

Tiusanen

 

Meillä oli tapana polttaa tupakkaa pakkasviimassa Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa olimme professoreita. Eilen luin lehdestä, että nyt Tauno on täyttänyt 80 vuotta. Parvekkeesta en tiedä. 

 

Mutta Taunolla oli laaja kokemus vaikeuksien kasaantumisesta. Syistä jotka jäivät minulle hiukan epäselviksi hän oli jo nuorena tutkijana ajautunut selvittelemään taloustieteilijänä Neuvostoliiton ja sen käytännössä hallitsemien maiden taloutta.

 

Ura oli selvä, kun hän esitti perustelut ja ennusteen 1970-luvun alkupuolella. Sosialistinen järjestelmä tulee romahtamaan. Uraa Suomessa ei enää ollut. Vasemmalta hänet julistettiin CIA:n agentiksi, ja tutkijana hän sijoittautui Keski-Eurooppaan ja matkusteli taajaan Itä-blokin maissa ja Neuvostoliitossa ja solmi yhteyksiä. 

 

Hänen kotipesäkseen tuli Glasgow, jossa hän hoiti professuuria, ja jatkoi tosiasioiden ja numerosarjojen keräämistä.

 

Suomessa hänen mainettaan ei varsinaisesti lisännyt se, että Max Jacobson julkaisi EVA:n puitteissa hänen selvityksiään. Etenkin keskustapuolue oli tiukkana. Tiusasen väitteen mukaan hänelle luvattiin lentävä lähtö tervan ja höyhenien kera puolueen ministeritaholta vielä paria viikkoa ennen Neuvostoliiton lopullista sortumista.

 

Silloin kun me polttelimme sitä tupakkaa, oli jo täysin tunnettua, että Tauno tiedot ja tilastot pitivät kutinsa ja hänen johtopäätöksensä olivat olleet oikeita, suorastaan väistämättömiä.

 

Tätä nykyä on jo sanottu, että hän oli ”huutavan ääni korvessa”. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa, mutta harvat ns. toisinajattelijat maalasivat itsensä nurkkaan etenkin rettelöimishalullaan. Matti Virkkusen kaltaisten puheita ei kannattanut kuunnella, koska suurpankin johtajat olivat kapitalisteja, ja kapialisteista laulettiin, että ”ei koskaan tee he itse työtä, vaan he työtä riistävät – rahat kansan hankkimat on menneet kaikki konnain kukkaroon – pois kansa omansa jo vaatii, ja ryöstösaalis tuotakoon.”

 

Kiusallinen käsite-erehdys vaivaa meitä jatkuvasti. Eilen luin kirjoituksen, jossa asianomainen oli tuohtunut siitä, ettei hänen avustamansa lehti ollut julkaissut hänen kirjoitustaan aiheesta, josta on monenlaisia mielipiteitä. Hän puhui sananvapaudesta.

 

On paikallaan käyttää tuota komeaa nimitystä, kun on puhe oikeudesta olla eri mieltä ja esittää eriävä mielipiteensä. Oikeudellisesti tilanteella ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Jokainen päättää itse, ottaako maksaakseen ja maineelleen toisen kirjoituksen. Ei kirjailija, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, voi vedota tehokkaasti sananvapauteensa.

 

Tunnen henkilön, joka on tekemisissä opettajain koulutuksen kanssa. Hän oli kysynyt haastattelussa hakijalta maailman luomisesta ja saanut vastauksen, että Raamatun mukaan ja juuri kuten luomiskertomuksessa kerrotaan. Juttukaverini kertoi sitten pian lopettaneensa ja ojentaneensa kättä ilmoittaen, ettei katso hakijaa sopivaksi opettajankoulutukseen. Tämä äkämystyi ja arvasi suun ja kilahti, että ”on minullakin sananvapaus”. Hänelle oli kerrottu, että ei ole. Koulussa opettajan tehtävä ei ole esitellä mielipiteitään, vaan eri aineitten sisältöjä, joita sanottiin ennen oppiennätyksiksi. Tunnetusti ne ovat ajoittain pahastikin virheellisiä, mutta ristiretki näitä havaittuja tai kuviteltuja virheitä vastaan sopii koulun ulkopuolelle, ei kouluun. Ja mahdollisuus julistaa maan johto sisätöihin soveltumattomaksi ei ole oikeudellinen, vaan poliittinen. Tällaiselle kuivettuneelle juristille asia on aivan sama kuin ettei poliisi eikä pappi voi pakottaa autokauppiasta myymään piimää.

Käännösteksteistä

 

Mielenkiintoisia kommentteja vieraan kielen opettelemisesta vaikean tekstin, sanakirjan ja kieliopin tuella.

 

Kaksi täsmennystä on tarpeen. Vain luetun tekstin ymmärtämiseen tähtäävä opiskelu on todella aivan eri asia kuin kirjoittamaan tai lukemaan opettelu.

 

Kääntäminen on myös mahdotonta. Asiatekstin puolella kaikin puolin käsitettävän toisen kielisen version saa yleensä aina syntymään. Jos käännettävä teksti on hyvää tai todella hyvää, käännös on uusi teos, joka on mielestäni parhaimmillaan samaa lajia kuin sävellyksen soitintaminen.

 

Olen sattunut siivoamaan hyvin laajaa musiikkikokoelmaani tietokoneessani. Tiedostoja on 215 Gb ja pelkästään hakemistoja (dir) 1328). Spotify ja vastaavat eivät aina riitä. Olen esimerkiksi kiivaasti sitä mieltä, että Fischer-Dieskaun Schubert Gerald Mooren säestämänä on vieläkin huippu, eikä tuota vanhaa levypakkaa tietääkseni saa enää mistään.

 

Vanhastaan olen kuunnellut ja kopioinut levyjä samalla tavalla kuin äitini virkkasi. Sopivaa mutta ei aivotonta tekemistä. Minusta oli myös hauska rikkoa lakia. Rippasin kotikuntani, Espoon ja Helsingin kirjastot jokseenkin järjestelmällisesti. Niinpä hallussani on vähintään 12 eri kokonaislevytystä Mozartin neljästä kuuluisimmasta oopperasta, joista ”Ryöstö Seraljista” on mieluisin. On minulla kyllä myös sellainen Don Giovanni, jossa johtavissa miesrooleissa ovat Fischer-Dieskau ja Talvela. Se on kopioitu aikoinaan hankkimaltani LP-levyltä, ja esitys on yllättäen suhteellisen huono. Ja minullahan oli tilaisuus rikkoa lakia ja kaikkia määräyksiä, kun 1990-luvulla valikoin eli siis toimitin Ylelle yöradioon tekijänoikeudesta vapautunutta musiikkia eli yli 25 vuotta vanhoja klassikkojen esityksiä. Levystön levyjä ei saa viedä kotiin. Minä vein. Ja soitatin yöllä Furtwänglerin johtamaa Beethovenia, jossa taustalla erottuu Berliinin pommitus…

 

Etenkin Bachin teoksista on lukematon määrä muunnoksia. Uruille tai cembalolle sävellettyä esitetään pianolla. Eräästä suurteoksesta on kokoelmissani versio, joka soitetaan neljällä saksofonilla. Ja esimerkiksi E.P.- Salosen uusi soitinnus sinfoniaorkesterille ”pienestä fuugasta” on suurenmoinen. Verkosta löytyvä versio jousille, vetopasuunalle ja fagotille ei miellytä ja tulkintakin on jotenkin hätäinen. 

 

Kirjallisuudessa on esimerkkejä käännöksistä, jotka ovat alkutekstiä parempia. Poe oli hyvä kirjailija, mutta itsensä Baudelairen ranskannokset saattavat olla parempia, koska ne tuntuvat uppoutuvan kauhun ytimeen.

 

Eri esittäjät saattavat tarjota yleisölle erilaisia, eri tavoin erinomaisia teoksia, kikkoihin tai konsteihin turvautumatta.

 

Neuvon oman kikkani, konstini. Kun nuoruudessani ymmärsin päätyneeni suomentamaan kaikenlaista, opiskelin alaa. Juhani Jaskaria ihailin. Luin useita hänen suomennoksiaan vertaamalla niitä sana sanalta alkutekstiin. Eeva-Liisa Mannerista hämmästyin. Hän näytti aika usein hyppäävän sanakirjan käyttämisen sijasta kokonaisen lauseen tai kappaleen yli. Pentti Saarikosken epätasaisuuden tietävät kaikki.

 

Olen lukenut Proustia englanniksi ja ruotsiksi ja katsellut saksaksi. 

 

Tulos: mielestäni sekä Koskenniemen kaarti että anhavalaiset liioittelivat ja kiittelivät vippaskonsteja. Minulle todella hyvä teksti on kuin lihapulla. Niin hyvä ettei huomaakaan.

 

Kuvassa anarkisti, tiedemies ja aatelismies Kropotkin 1800-luvun lopulla. Katsokaa miten vähällä uranuurtaja Nadar sai kaiken esiin! Valokuvausta ei yleensä haluttu tunnustaa taiteeksi…

 

 

Dissenting

 

Ihastelen kovin usein USA:n korkeinta oikeutta. Tartun hanakasti tilaisuuteen väittää, että sen uusin ennakkotapaus on hyvin huono. Sen voisi ottaa esimerkiksi siitä, miten tuomiota ei pidä kirjoittaa.

 

Sekä enemmistö, joka hyväksyi kanteen, että kahden hengen vähemmistö, joka hylkäsi sen, olivat väärässä. Korkeinta oikeutta ei suojaa ”äärin sammutettu” -vitsi. Jos ylin oikeusaste on oikeassa väärin perustein, se on kurja juttu.

 

Yhdysvalloissa tekijänoikeus- ja patenttiasiat menevät suoraan liittovaltion tuomioistuimiin. Se on poikkeus pääsäännöstä. Yleensä osavaltioiden tuomioistuimet ratkaisevat riita- ja rikosasiat.

 

Tässä jutussa (U.S. SuprC No. 18-9566 April 5. 2021) olivat vastakkain Google ja Oracle ja kysymyksessä oli tietty Java-ohjelmointikielen käyttäminen Android-käyttöjärjestelmän puhelimiin. Ratkaisussa mainitaan kymmenien miljardien dollareiden vuotuinen liiketulo. Ja käsiteltävänä on siis tekijänoikeus tietokoneohjelmaan.

 

Tästä asiasta olen kirjoittanut kirjan. En suosittele sitä kenellekään. Tosin asiantuntijat katsoivat sen erittäin ansiokkaaksi ja sain sillä professuurin virkaan kutsuttuna.

 

En onnistunut selittämään ongelmaa, ja U.S. korkein oikeus nytkin sivuutti. Ongelma on erittäin vakava, koska sekä tekijänoikeus että patenttioikeus ovat täysin hajallaan, eikä edes Euroopassa ole riittävän selvää, että yksinkertaisessakaan asiassa saisi oikeutta. Syy ei ole pelkästään lakien tilkkutäkkimäisyydessä, josta olen itsekin vastuussa. Röyhkeästikään fuskaamalla ei selviä enää sanojen ”(luova) teos” ja ”tekninen oivallus” sisällyksettömyydestä.

 

Google oli käyttänyt mitättömän määrän Oraclen Java ohjelmointikielen ”kutsuja” (declarations) ja kirjoittanut 99 prosenttia älypuhelimiin käyttämästään koodista uudelleen. Ja kysymyksessä oli sovellusrajapinta (API).

 

Ehkä tingin vähän väitteestäni. Myös USA:n tekijänoikeuslaki on täysin soveltumaton tietokoneohjelmiin, joita se suojaa. Kirjainjonot eivät ole aina suojattuja. Algebraa ei suojata, vaikka alalla on runsain määrin huikean luovia ”teoksia”. Algebra koostuu kirjaimista ja muista merkeistä, joilla on tietty sisältö. Esimerkiksi runo on suojattu, vaikka se olisi kirjoitettu vain kahdella numerolla, ykkösellä ja nollalla (siis konekielellä), koska se on käännettävissä lähdekoodiksi ja luonnolliseksi kieleksi. Ja satunnainen jono kirjaimia ei ole teos.

 

Siis käsillä on aina kysymys, mikä tietokoneohjelmassa on suojattua ja miten laajalti. Lain omaperäisyysvaatimuksesta tingitään käytännössä. Suuri osa koodista ei ole omaperäistä, koska esimerkiksi ajon nopeus ja virran säästö eivät yleensä ole tietokoneohjelman ”luovaa” osaa. Applen uusi suoritin on mainoksen mukaan kovinkin etevä, mutta tuo parannus lienee raudan eli laitteiston puolella.

 

U.S. korkein oikeus on kirjoittanut hiukan tekopyhästi vanhemman teoksen parantamisesta yhteiseksi hyväksi ja markkinoista taas sekavasti. Se ettei Sun – Oracle pärjännyt älypuhelinpuolella ei taida juuri vaikuttaa oikeudellisesti asiaan.

 

Maamme harvat asiantuntijat löytävät 62-sivuisen päätöksen normaalihaulla. Sen kirjoittaja on Breyer, sama mies jonka tapaa opetella ranskaa kerran ihailin. Hän osti sanakirjan ja Proustin kahdeksanosaisen romaanin ja alkoi pitää lukiessaan kortistoa. Päästyään loppuun hän huomasi ihastuneensa teokseen siinä määrin että luki sen heti perään toistamiseen. Kova poika.

Hyvä tahto

 

Brändin oikeudellisen arvon huomasi muuan Bartolo de Sassoferrato. Polttoleimaus oli ikivanha ajatus. Sitä käytettiin karjaan ja orjiin Egyptissä aikojen alussa. Tiilileimat painettiin pehmeän saveen ja viini- ja öljyruukuissa ostajien arvostama leima saattoi nostaa hintaa reippaasti.

 

Roomalaisilla oli sammumaton intohimo eräisiin kalan kastikkeisiin, jotka lienevät haisseet hirvittävältä. Mutta roomalaiset olivat valmiita pulittamaan niistä hopearahan poikineen, jos anti oli oikeaa.

 

Antiikin kuluttajakaupasta tiedetään vähän, koska sitä ei ole pidetty yhtä hienona tutkimuskohteena kuin esimerkiksi keisareiden ja sadanpäämiesten toilailuja. Kauppaoikeudenkin väitetään kukoistaneen lähinnä Rhodoksella, vaikka totuus on toinen. Tutkijat saivat parikymmentä vuotta sitten ihmetelläkseen ylellisyystuotteilla lastattuja laivoja, jotka olivat säilynee Välimeren pohjassa erittäin hyvin, ja mukana olivat myös ”paperit”, akkadinkieliset savitaulut, joista ilmenivät ostajat, myyjät ja hinnat. 

 

Esimerkiksi ystäväni Harald Haarmann, kielitieteilijä Luumäeltä, selvittelee hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, jotka näyttävät liittyneen ennustamiseen tai – kaupankäyntiin. Tutkimus on täpärällä, mutta mahdollisesti niin sanottu Vanha Eurooppa oli ottanut käyttöön kirjainmerkit jo reippaasti ennen foinikialaisia (vinça-kulttuuri).

 

Bartolus kuoli 1357. Hän kirjoitti (Tractatus de insigniis et armis) muun muassa:

 

Faciens signum unius artificis, quod facit in gladiis et aliis operibus licite prohibetur ab illo et etiam a quolibet tertio. – Joka käyttää merkkiä, jollaisen käsityöläinen lyö miekkaan tai muuhun esineeseen, voi kieltää tuon merkin käytön toiselta tai sivullisilta. Esimerkkinä mainitaan myös paperinvalmistajan vesileima.

 

Tämä on vanhin tavaramerkkioikeuden ja oikeastaan immateriaalioikeuden vahvistus Euroopan historiassa. Patentit ja tekijänoikeus tulivat vähän perässä. Välillistä oikeussuojaa oli saatu rikosoikeuden väärentämistä ja petosta koskevien säännösten kautta kauan.

 

Keskiaika oli merkkien ja värien valtakunta. Kymmenillä munkkien ja nunnien sääntökunnilla oli värinsä ja vaatteensa, joista eräitä käytetään edelleen. Aatelisilla oli vaakunansa. Menemättä tässä pidemmälle väitän, että ainakin kaksi nyt elävää aatelissukua (Orsini, Visconti) väittää saaneensa arvonsa ja aateluutensa Rooman keisareilta pari tuhatta vuotta sitten. Suomessa satun tietämää tyypin, jonka suvun aateloi Otto III nimellä Suda zu Ritterberg hiukan yli 1000 vuotta sitten.

 

Ja politiikasta päihtyneillä kaupunkilaisilla oli värinsä, joita kannettiin vaatteissa ja lippuina ja väärien värien kantaja mukiloitiin tai tapettiin varmuuden vuoksi. Gelfit ja gibelliinit olivat erikoisen kiihkeitä keisarin tai paavin kannattajia, ja gelfit jakautuivat valkoisiin ja mustiin.

 

Metallin leimaaminen oli eräänlainen takuu. Ruotsissa tapa oli käytössä jo 1300-luvulla (Stora kopperberg). Briteissä väitetään, että eräät olutmerkit olisi lähes yhtä vanhoja.

 

Yli sata vuotta ”brändi”, aluksi ”hyvä tahti” eli good-will merkittiin yhtiön taseisiin aineettomana oikeutena.

 

Meillä on Suomessa kaksi esimerkillistä toiminimeä, joista on johdettu tavaramerkki, Kone ja Neste. Kumpikaan ei menisi kaupparekisteriin läpi nykyisin. Ne eivät olisi riittävän yksilöiviä.

 

Konsa huomenna on pyhäpäivä, sallittaneen vanha vitsi brändin rakentamisesta. Tämä on ulkomuistista:

 

”Juo Savon Wiinaa. Se raikastaa hengityksen ja matkaansaattaa hövelin käytöksen.”

Pakkoenglanti

 

Pakkoenglanti raivoaa Turussa, jonka suomenkielinen nimi lienee pakkoruotsia. Tutkijoiden mukaan pakkoruotsin kielen sanan on kuitenkin muinaisvenäjää ja taustalla kummittelee indoeurooppalaisen kantakielen kauppapaikkaa tarkoittanut sama, jonka tunnettu esiintymä on Italian Trieste.

 

Ahneuksissani hankin uuden ja verrattomalta vaikuttavan kirjan Chaucerista, joka tuntuukin olleen ihmemies. Veivinsä hän heitti vuonna 1400 kuljettuaan Eurooppaa ristiin rastiin luultavasti ainakin ajoittain virallisena vakoilijana.

 

Tunnen muuttuvani aamu aamulta hölmömmäksi. Silti Chaucerin Canterburyn tarinoiden keskienglanti sujuu vielä. Olen samalla kannalla kuin Ezra Pound, joka raivosi lähinnä maanmiehilleen, että nykyenglanniksi kuohittuun tekstiin alentuva on hulttio ja sika. Vaikka kielestä jää ymmärrettävä ilmeisesti kohtalokkaan paljon, se minkä kuvittelee käsittävänsä, perustelee tämän herran sijoittamisen maailman kaikkien aikojen 10 parhaan runoilijan joukkoon.

 

Vapaa-ajan viihteenä olen nyt käyttänyt Danten Jumalaista näytelmää, jonka kumpikaan suomennos (Leino, Elina Vaara) ei kelpaa minulle, yhtä vähän kuin monin kohdin vikkelä Toivo Lyyn Chaucer.

 

Dantea luen, koska olen kiinnostunut aikakoneista, ja nähdäkseni Dante, joka puolestaan harkitsi oikeaksi kuolla 1321 eli hyvissä ajoin ennen mustaa surmaa, keksi aikakoneen. Kirjassa on asennusohjeet. Otetaan yksi roomalainen runoilija ja yritetään olla itkeskelemättä, vaikka metsä on sankka ja vuori pirun pahan oloinen.

 

Kieli on ehkä italiaa; italian kieli syntyi tästä ja parin kaverin kirjoista. Seassa on kyllä aika reippaasti ranskaa ja latinaa sekä kohdittain villejä murteellisuuksia.

 

Kun malttamaton sydämeni ei kestä enää kulkemista tarpeeksi kauas tunturiin, saan saman humalluttavan raikkauden tunteen kaikkein parhaista teksteistä. Ja Bachin Hyväntuulisen klaveerin ykköskirjasta, joka tuntuu sekin sisältävän kaiken, mitä maailmassa on ja voi olla, ja pari lenkkiä maailman ulkopuolelle.

 

Asiantuntijat kiroavat konsulttienglantia, kun jokin paikka Turun surullisenkuuluisan torin paikkeilla on saamassa nimen ”Turku Center”.

 

Olen muistavinani, että Kaivokadun petomaisen ruma rakennus sai jo uutena nimen ”City Center”, mutta viime vuosikymmenet se on tunnettu yksinomaan nimellä Makkaratalo.

 

Väitän olevani asiantunteva henkilö käännöskirjallisuudessa. Sillä oikeudella, että olen päässyt kuin koira veräjästä suomennettuani noin puoli sataa yleensä erittäin vaikeana pidettyä romaania ja runovalikoimaa englannin kielestä ja muuta muista kielistä, vakuutan lukijoille, ettei kysymys ole konsultti- eikä rallienglannista.

 

Pystyn tarvittaessa lyömään pöytään paperit, että oma puhuttu ja kirjoitettu englantini kukaties oikeuttaisi arvosanaan ”välttävä”, vaikka olen kyllä pitänyt natiiveille kollegoilla luentojakin tuolla kielellä. Ja niinpä väitän, että suomalaiset eivät yleensä osaa englantia kelvollisesti. Nimimerkkinä ”kärpänen katossa” arvioin, että entinen fil maisterin tutkinto englannista pääaineena ja sen lisäksi hankittu opettajan pätevyys toi kyvyn puhua kieltä hyvin. ”Center” on brändi. Tähän mennessä en ole tavannut Suomessa enkä Manner-Eiuroopassa ihmistä, joka osaisi selittää, mitä sana ”brändi” oikeastaan tarkoittaa. ”Tavaramerkki” ei riitä vastaukseksi.

 

Kysymyksessä on siis mikä-mikä-kieli, jonka perimmäinen tarkoitus on sama kuin pakkolatinan ennen, köyhien kyykyttäminen. Chaucer ja Dante muuten jäivät historiaan hyvinä latinan taitajina, jotka kirjoittivat rahvaankielellä.

 

Läksyt

 Kuva Wikipediassta -malli

 

Taustalla on yksi pieni keskustelu ja vähempi pyydetty kirjoitus. Kirjoituksessa piti muistella kansakoulua; sanoin että se oli kokemistani kouluista tärkein. Väitin myös, ettei siellä opetetuilla asioilla ollut niin väliä, paitsi että lukeminen on hyvä taito ja kirjoittaakin saa osata ainakin sen verran, että osaa täyttää lottokaupungin. 

 

Toinen jutustelu koski maalämpöä eli lämpökaivoja, jotka oli kuulemani mukaan todettu päivän lehdessä monin tavoin vahingollisiksi. Luin päivän lehden, ja artikkeli oli hyvä. Sen taustalla oli kuitenkin taas vuoden sittiäissana, mallintaminen. 

 

Covid-pandemiankehityksestä on esitetty jatkuvasti lukuja, ja merkittävä osa lukijoista sekoittaa ne ennusteisiin. Wikipediassa asia on sanottu hyvin. Mallintaminen on todellisuuden osan tai esimerkiksi systeemin esittämistä muulla tavoin kuin sillä itsellään. Paperille painettu tai verkossa esitetty kartta on malli todellisuudesta eli maasta, puista ja muista. Joka ilta näemme malleja huomisesta ja loppuviikon säästä. Television tyypeillä on hyvä ja huomattavan vaativa koulutus. He kyllä tietävät, että säätila on perusesimerkki monimutkaisista muuttujista. He esittävät malleja, joiden pohjalla on havaintoja ilmanpaineen eroista. Kokemuksien ja säännönmukaisuuden pohjalla malleista tehdään ennusteita, mainitsematta todennäköisyyttä. Ja niin on hyvä.

 

THL pystyy vain vaivoin sisällyttämään malleihinsa tilanteet ”jos tärkeä rokote loppuu tai osoittautuu vaaralliseksi” tai ”jos maahan ilmestyy nyt tuntematon, hyvin vaarallinen viruksen muunnos”.

 

Kertotaulu on hyvä osata. ”Jakotaulu” ei ole tarpeen, koska tuloksissa on niin paljon päättymättömään lukusarjaan johtavia. Ei tarvitse tavoitella taivasta. Esimerkiksi ykkösen ja kakkosen välillä on matemaattisesti ääretön määrä rationaailukuja.

 

Minulla kansakoulun laskento vähän pätkii. Pitää hengittää syvään, jos on sanottava, mikä on palkka, jos on sovittu 100 euroa arvonlisäveroineen. 80,65. Paperi ja kynä on tarpeen myös, jos tuosta summasta on vähennettävä 37 prosenttia.

 

Arvokas vihje. Verkkopaikka laskurini.fi laskee alv:n, korot, valuutat ja viivästyskorot muutamalla näppäilyllä. Ja peruslaskutoimitukset onnistuvat suoraan Googlessa käyttämällä merkkejä + - * ja /. Nopeampaa on näpytellä numerot ja merkit hiirellä. Ei ihme että paperin tuotanto ei kannata. Koululaisena osasin käyttää snurraa, joka oli ihmeellinen kone. Se kykeni kertolaskuunkin, kunhan jaksoi veivata ja asetella rattaiden hampaita.

 

Lämpökaivoista päädyin kansakouluun. Siinä lehden artikkelissa selostettiin erilaisia hypoteeseja. Lukija ymmärsi, että vaihtoehtoja on paljon. Sekin mainittiin, että aurinko on melkein ilmainen energian lähde. Siitä vaiettiin, että akkuteollisuus ja aurinkokennojen suhteellisen verkkainen kehitys taitavat liittyä teollisuuden tarpeeseen myydä ensin vanhat kamat pois. 

 

Nythän meillä alkaa olla sähköautoja, mutta järjestelmä on puolivalmis. Vedyn tulosta polttoaineeksi ollaan viisaasti vaiti. Ja hallitusriihi pui turvetta.

 

Minulle on epäselvää, miksi partiokaverini Jussi sanoi joskus aiheellisesti hölmöilijälle: ootpa eri turvenuija. Turvenuijaa ei näet ole silmiini sattunut, ellei sitten peilistä.

 

Pro bono

 

Harmi.

 

Amerikkalais-englantilaisen mallin mukaan teimme kerran joukolla valituslupahakemuksen korkeimmalle oikeudelle pro bono eli ilmaiseksi. Termi tarkoittaa ”yleisen hyvän puolesta”.

 

Siinä jutussa oli kysymys jokseenkin mutkikkaasta, tietokoneohjelman oikeussuojaan liittyvästä asiasta, jossa iso yhtiö oli taas kerran ruttaamassa pikkukelmin. Monet tuomioistuimet olivat ruvenneet määräämään kymmenien tai jopa satojen tuhansien vahingonkorvauksia jutuissa, joissa rikollisuus oli samaa luokkaa kuin myymälävarkauksissa. Selvästi rangaistavia tekoja, mutta ilman firmojen paisuttelua vahingollisuudeltaan samaa luokkaa kuin karkkipussin näpistäminen.

 

Olisi pitänyt tehdä tästä tapa. Mukaan olisi tarvittu kokeneita keski-ikäisiä asianajajia. Yllättävän suuri osa oikeuttaan haikeasti hakevista on tasapainottomia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken suhteellisuudentajunsa.

 

Tiedän turhan monta tapausta, joissa muutoin viisas ja arvostettu ihminen on omaksunut elämäntehtäväkseen kesämökkitonttiaan viistävän pikku tien vastustamisen. Eräs tappo – haulikolla – johtui siitä, että naapuri suhtautui toistuvasti epäkunnioittavasti ampujan kuusiaitaan muun muassa koskettelemalla sitä kepillä. Tekijän arvioitiin olleen täydessä ymmärryksessä. Hän oli hiljan eläkkeelle siirtynyt nimismies.

 

Haluan ilmaista ilahtumiseni parista hallinnollisesta tuomiosta. Verottajan myöntyminen väitteen mukaan EU:n määräämään käytäntöön sitä pyytäneiden varakkaiden kunnallisverotietojen salaamiseen todettiin Suomessa lainvastaiseksi.

 

Saan aiheen jankuttaa, että harjoittamani hyökkäilyt EU:n uutta tietosuojalainsäädäntöä vastaan on harkittua ja muistuttaisin tietotekniikan tuntijoille, että etenkin GDPR on epäonnistunut säädös, ja sitä on käytännössä melkein mahdoton soveltaa, koska se on lakitekstinä toivottoman sekava ja sisäisesti ristiriitainen. Se ei liioin alkuunkaan turvaa yksityishenkilöitä esimerkiksi amerikkalaisten jättiläisten harjoittamalta hyväksikäytöltä.

 

USA:ssa valamiehistö totesi syytteessä olevan entisen poliisimiehen syylliseksi värillisen miehen surmaamiseen tukehduttamalla.

 

”Muualla maailmassa”, jolla tarkoitan ”länsimaita”, tuo oikeusjuttu olisi ratkaistu viikossa. Tapaus on myös oppikirjojen tuntema esimerkki tuottamuksen eli varomattomuudesta tehdyn teon ja tahallisuuden erosta. Tuomareille aina ja aiheellisesti vaikeuksia aiheuttava tahallisuuden alin aste, omassa kielenkäytössäni vanhanaikaisesti ”dolus eventualis” tarkoittaa ”Teki vaikka olisi pitänyt osata olla tekemättä”.

 

USA:ssa ongelma on kauttaaltaan se, että niin suuri osa kansasta on omaksunut tietonsa yhteiskunnasta heikkotasoisesta viihteestä. Sekä poliisit että osavaltioiden tuomarit luulevat ilmaisevansa jotain mystistä kansan tahtoa, vaikka olisi toimittava sääntöjen eli lain mukaisesti. Molempien keskuudessa esiintyy järkyttävän huonoa koulutusta. Tämä ei ole henkilökohtainen arvioni, vaan yhteenveto laajoista keskusteluista myös amerikkalaisten tuomareiden ja professoreiden kanssa. Ja muistettaneen, että liittovaltion tuomarit ja asianajajat ja syyttäjät ovat suomalaisen mielestä pökerryttävän ammattitaitoisia. Tämä on henkilökohtainen arvioni.

 

Länsi-Euroopassa muutenmielestäni kehittymättömin oikeuslaitos on – Ranskassa.

Rappaport

 

Suomeksi saa viitosella kappale kirjoja, jotka kommenteista päätellen voisivat kiinnostaa teitä lukijoita.

 

Tämäkin Rappaport, joka ei nirso arvioni mukaan ole aivan historiantutkimusta, on ansiokas ja ennen kaikkea todella hyvin kirjoitettu kuvaus Venäjästä ja Romanoveista, ja kiitettävän suppeakin, 270 sivua.

 

Suomessa ei ole yleisöä, koska vain jokin harva Stalin-elämäkerta (Hlevnjuk) tulee perinteiseltä kustantajalta, ja lukuisat kirjat esimerkiksi suomalaisista Pietarin seudulla jäävät tuiki tuntemattomiksi.

 

Näitä kirjoja on montaa lajia. Samaisen Rappaportin toinen kirja, ”Pietari 1917, ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä”, on yhtä hyvä kuin edellä kehumani. Sitten taas esimerkiksi Radzinskin ”Rasputin” on hiukan sekava ja jättää jokseenkin sivuun askarruttavan kysymyksen. Miten vaivoin lukutaitoisesta musikasta tuli yksi maailman kuuluisimmista miehistä?

 

Oma mielenkiintoni johtuu siitäkin, että tietomme Venäjästä ovat niin heikot ja osaan itse silmäni ummistamisen taidon. Jokunen päivä sitten sain käsiini Petroskoissa suomeksi julkaistun tarinan, jonka yhdessä kuvassa isäni ja hänen äitinsä seisoivat Levashovon seudulla eli käytännössä Pietarin kaupungissa Kemppisten entisen talon paikalla vuonna 1962.

 

Tekstissä käydään läpi erinäisiä Siperiaan kuljettamisia ja teloituksia. Siinä kerrotaan myös, että Simo Kemppinen oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla, ja valokuvasta saa vaikutelman, että sukua ollaan.

 

Edelleenkään en tiedä, minkä maiden tiedustelupalveluihin isoisälläni oli yhteyksiä. Suvussa on tietoa, ett 1920-luvun alussa hän olisi kätevästi yhdistänyt toisiinsa rajavartijan ja salakuljettajan ammatit.

 

Niin kuin aina tässä blogissa toimin palkattomana juoksupoikana. Niinpä yllytän pitämään silmillä verkkokauppoja antikka ja antikvaari, ja niiden lisäksi finlandiakirja.

 

Älkää jättäkö hintoja Klarnan kautta kulkeviksi, vaan maksakaa käteisellä pankistanne. Se ei ole todellisuudessa lainkaan vaikeaa. Jos hyvin sattuu, saatte kirjan kotiin. Teippauksista ja sanomalehtipaperista päättelen, että jossain Muhoksen tuolla puolen on huonojalkainen täti, joka tekee näitä paketteja, ja hyväntahtoinen naapuri kyörää ne päivittäin postiin.

 

Katsokaa muuten hintoja. Jokin finlandiakirja näyttä tahtovan esimerkiksi Faulknerin ”Karhusta” 26 euroa, ilman kansipaperia, mutta kilpailija tarjoaa samaa tuotetta 4 eurolla. Nide on ehkä Faulknerin paras.

 

Kampintorin antikvariaatilla ja Hagelstamilla on muuten oma verkkokauppansa.

 

Paras kirja pahoista vuosista on Orlando Figesin ”Vallankumouksen Venäjä 1891-1991”. Se on sekä akateemisesti pätevä että etevästi kirjoitettu. – Näissä tiedonannoissani on aukkoja, koska kustantaja ei halua olla tekemisissä kanssani. Joskus hiukan harmittaa. A.-L. Haavikon Kaari Utrio -kirjasta tuntisin sekä tekijän, kohteen, suuren joukon kuvatuista henkilöistä ja asioitten taustasta. Mutta ei auta. Kun ei saa kirjoittaa, ei saa. Kaariin tutustuin, kun hoidin hänen avioeroaan n. 50 vuotta sitten…