Vongoiva

 

Ystäväni ja ikätoverini Jussi sanoi kävelleensä taas kerran alakautta Vongoivalle ja viettäneensä siellä aikaa.

 

Erämaa, tässä tapauksessa UKK-kansallispuisto, on myös ihmisten maailmaa. Kiinnostuin kun näin verkosta, että ”Mystinen Vongoiva” on edelleen retkeilijöiden mielessä. Mielikuvan luojaksi mainitaan isäni Kullervo. 

 

Järkyttyneellä äänellä esitetty kunniamaininta: hän on käynyt Vongoivalla, näyttä olevan edelleen voimassa, vaikka se on 60 vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista.

 

Syy on ilmeinen. Maan tai koko pohjoisen ehkä parhaalla retkeilyalueella tuo rajanpinnan tunturiseutu on oikeasti kaukana ja tuntuisatuloita nousten ja laskeutuen raskas kulkea. Kesäkelillä sinne pääsee mönkijällä, jonka käyttöä on tietysti rajoitettu, ja talvella kelkalla. Rajamiehet kulkevat, mutta jopa sotilaallisesti kysymyksessä on tyhjiö tyhjiössä.

 

Ilmeisintä reittiä suoraan pohjoisesta sinne pääsee ehkä yhdellä yöpymisellä, mutta sanoisin kyllä että kaksi. Ovat sinne erilaiset ultraihmiset juosseetkin ihmeteltävässä ajassa. Kartalla matkaa autolta tulee ainakin 40 kilometriä linnuntietä suuntaansa.

 

Joka tapauksessa Luirojärvellä kuuluu olevan sesonkiaikaan kämpät täynnä ja kymmeniä telttailevia yöpyjiä, mutta Vongoivalla voi olla jokseenkin tyhjää.

 

Karttoja katselee nyt vähän toisella silmällä kuin ennen. Venäjällä on kaksi maailman vahvimpiin kuluvaa sotilasaluetta niillä seuduilla, Murmanskin satama ja Severmorsk Vienanlahden rannassa. Kuolan niemimaan sisäosat Imandra-järven seudulla on tuhottu ja myrkytetty karmealla tavalla. Yliopiston siellä käyneiden tutkijoiden raportti on ikävää luettavaa. Asukkaista en osaa sanoa; tiettävästi Neuvostoliitto kielsi sekä saamelaiset että porot.

 

Tunturin valokuvaaminen on uskomattoman vaikeaa. Kamera on yksisilmäinen mutta ihmisellä on silmiä kaksi. Tunturi kaatuu kuvassa. Isäni myönsi itse, että hänen Sokostin kuvansa, Lupukkapään rinteestä Luirojärven yli, on jossain määrin taidon ja erittäin suuressa määrin onnen tulos. Sää, vuodenaika, valaistus, kaikki on osunut kohdalleen.

 

Käytyäni kirjojani varten läpi ainakin 22 000 valokuvaa tuosta alueesta olen mietiskellyt, millaista on nyt. Dronen käyttö rajavyöhykkeellä on luvanvaraista, mutta juuri etsimättä verkosta löytyy kaikella huolella kuvattuja uusia vaelluskertomuksia. Vongoivan räystäs – valtava jyrkänne – on saman luokannähtävyys kuin Kuikkapään jyrkänne.  

 

Suosittelen videota

https://viimeistamuruamyoten.com/vaellus-mystiselle-vongoivalle-ukk-ruskavaellus/

Vastaavia löytyy helposti, mutta epäilen, että ammattikalustolla tehtyä, huolella leikattua dokumenttia saa odottaa. Kyllä sen kaluston joutuisi enimmäkseen kantamaan.

 

Ilokseni olin oikeassa. Dronen näkymät ovat… huikaisevia. Ympäri käydään. Isäni ihastui alueeseen ilmasta nähtynä. Hänen ”dronensa” oli Junkers Ju-88 ja vuosi 1944.

Vinhan kirjakauppa

 

Ruovedellä kävin viimeksi Vinhan kirjakaupassa joitakin vuosia sitten ja sanoin, että se oli sitten siinä. Suomen viimeinen kirjakauppa.

 

Tänään lehtiuutinen sytkäytti. Kirja-alalta tuntemani Mikko Vartiainen ja Otavan Pasi Laine, jota en tunne mutta epäilen Helsingin Vainion kirjakaupan pojaksi, ovat kunnostaneet vanhan rakennuksen ja aloittavat verkkokaupan oikean kirjakauppatoiminnan paikalla.

 

Vihje lukijoille: vanhanaikainen automatkailu Suomessa on erikoisen hyvä ajatus nyt. Tamperelta kannattaa lähteä väärään suuntaan eli Kangasalle ja katsoa kirkonkylä, esimerkiksi vanha Jalmari Finnen rakennus, jossa ainakin hiljan oli täyshoitola, ja Keisarinharju, keikkua oksalla ylimmällä ja kipata kahvit Vehoniemellä. Sen jälkeen takaisin pohjoiseen Orivelelle (Orivesi), jonka tunnetumpi nimi on Tape Koiviston srajakuvien ansiosta Mämmilä. Mukavaa tietä suuntaan Jäminkipohja - Ruovesi ajaessa on Kallenaution kestikievari, oikeastaan museo, ja tien varressa pienempiä lapsia ihanasti hirvittävä ryövärinkuoppa, josta ilmi elävät maantierosvot muinoin ryntäsivät ryöstelemään ohikulkijoita.

 

Ruoveden kironkylä valittiin Radiokuuntelija-lehden yleisöäänestyksessä Suomen kauneimmaksi 50-luvun puolivälissä, ja sitä se on edelleen. Auton voi työntää parkkiin kirjakaupan luona. Jalan voi käydä kauniisti katselemassa Runebergin lähdettä. Runeberg oli kotiopettajana paikkakunnalla.

 

Ennen kirkolle tuloa on syytä jarruttaa Kautun kanavalla Ruhalassa. Vaikka Silanpäällä oli mielessä hiukan etelämpänä oleva Murolen kanava, elokuva ”Elokuu” kuvattiin Kautussa. Paikkakunnan kahta kartanoa isännöivät Aminohvit. Metsässä oli ennen ”Aulikin aukio”. Laulajatar Aulikki Rautavaara oli von Essenin rouvana ja lienee halunnut milloin yhtä, milloin toista mukavaa, kun metsääkin meni. Ja sitä ennen asiaan kuuluu Juicen ”Jäminkipohja blues”, joka on kyllä murheellinen; muistan kun Korppoon Pohjan saha kukoisti, kunnes lakkasi kukoistamasta.

 

Tutustuin kirjakauppaan ja sen omistajaan Vinhaan kesällä 1965. Minut esitteli paikkakunnalta ollut kunnanlääkärin tytär Aili Palmén. Sain jopa nähdä Lapuan liikkeen muistona säilytetyn kangastilkun, joka oli revitty punaupseeri Niemisen housuista Vaasan torilla vuonna 1930.

 

Vinhan, joka oli Mäntän Serlachiusten kaveri, oli kiivaan isänmaallinen mies, samoin kuin vapaaherra, kunnanlääkäri Einar Palmén, jonka isä oli E.G., jonka isä oli J.Ph. Yliopiston rehtori Ernst P., joka oli perkeleen kova kiroilemaan, oli juuri samaa sukua.

 

Pohjoisempana on jalkamatkaa vaativa Helvetinkolu. Koveron seutu on maisemallisesti huimaa. Ja sitten tulee Virrat, jonka asukkaita santaan virtoilaisiksi, ja muun muassa Torisevan pystyjyrkät kalliot.

 

Kaikkea tätä katsellessa on hyvä olla eväänä keitettyjä munia ja pullossa maitoa.

 

Paluumatka Tampereelle on mukava tehdä vanhaa tietä Teiskon kautta. Siellä on Paarlahdessa kummasti autoa hypähdyttävä Aunessilta, joka on ikuistettu eräästä muusta asiasta muistettuun Hannu Salaman romaaniin ”Juannustanssit”. Salama oli Teiskosta ja tuolta sillalta bussi ajaa romaanissa Näsijärveen kohtalokkain seurauksin.

 

Kirjakauppiaat liittänevät listaani esimerkiksi kirjailijat Heikki Asunnan, joka kuulemani mukaan tapasi huutaa kuin junan pilli höyrylaiva Tarjanteen tai Pohjolan kabinetissa, hänkin ihan isänmaallisuuttaan. Laiva lähti Tampereen Mustalahdesta (huvipuiston vierestä), kohdalta jossa leijailee Väinö Linnan henki ja Kalle Päätalonkin, hän kun tuli timpuriksi ja käymään Tekua heti sodan jälkeen.

 

Voi yhden kerran!

Aivoturso

 

Neuroplastisuus on hyvä sana tuntea.

 

Vielä äskettäin luultiin, että aivot ja keskushermosto ovat mitä ovat eivätkä käskien kasva. On siitä jo kyllä jonkin verran aikaa, kun tuttavani kasvatti hermoa jalkaansa. Hän oli tehnyt perisuomalaisen virheen eli naisväen motkotettua koko matkan, että taas saa tuhertaa märkien puiden kanssa tulta hellaan, kun sataa ja liiterin katto on rikki, hän kiipesi kylmän raivon vallassa katolle korjaustarvikkeiden kanssa.

 

Seuraus oli se tavallinen, putoaminen ja jaloissa yhteensä seitsemän murtumaa. Jalkaterän voimisteluttaminen liikkuvaksi kesti yli vuoden mutta onnistui. Isälläni taas toinen jalkaterä jäi vähän lerpuksi, kun hän kaatui niskoilleen mökkirannassa ja sai neliraajahalvauksen.

 

Muuan neurotieteen uranuurtaja toteutti mielestäni hiukan ilkeämielisen kokeen. Lontoon takseilta vaadittu kaupungin tuntemus on kovaa luokkaa. Suomessa takseilla oli ennen autossa hakuteos. Hämärässä luin sen nimeksi ”Panomiehen käsikirja” vakka se oli palomiehen. Siihen oli listattu myös, mistä katu alkaa ja mihin se päättyy. Kirjasta oltiin mustasukkaisia niin etten onnistunut hankkimaan sitä. En siis tiedä, kerrottiinko siinä, mahtuuko kadun päässä kääntämään auton. (Olen itse peruuttanut Salonpiästä 3,5 kilometriä enkä halua toistaa tuota harjoitusta.)

 

Neurotieteilijä todisti, että kadunnimet oppineiden suhareiden aivoturso (hippocampus) oli isompi ja komeampi kuin vertailuhenkilöiden.

 

Sellainenkin käsityskanta on, että ahkera muistin harjoittaminen voi auttaa toipumista aivovammojen jälkeen jopa paremmin kuin lääkkeet. Haluaisin täsmentää, että opeteltavaksi suositellaan kieltä tai musiikkia.

 

Joku täällä jaksaa mellastaa, että matematiikka ei ole tiede. Ehkä se ei ole liioin kieli, vaikka siinä on monia samanlaisia piirteitä. Monet merkittävät matemaatikot ovat maininneet sanan ”mystinen” kuvatessaan, miten puhtaan matematiikan kehitelmät löytävät joskus vastineen fyysisestä ympäristöstä. Yhtälön ei siis pitäisi tarkoittaa mitään, mutta sepä tarkoittaa.

 

Gödel, joka oli hullu mies, väittää Gabelsbergerin järjestelmän mukaan laatimissaan laajoissa pikakirjoitusmuistiinpanoissa, että maailmankaikkeuksia on monia ja ettei tämäkään laajene, vaan pyörii laskennallisten akseliensa ympäri. Tämä kuulemma johtuu suoraan Einsteinin yhtälöistä.

 

Muuan matematiikan ja fysiikan osaajien ryhmä väittää löytäneensä hyvin pieneltä nanoalueelta, jossa eräät luonnonlait tunnetusti lakkaavat vaikuttamasta niin ettei esimerkiksi painovoimalla näyttäisi olevan ihmeempää merkitystä kvarkkipuurossa, alueen jolla havaitun hiukkasen sisältä löytyy suuremi hiukkanen. Siis maatuska-puunukkeilmiö siinä muodossa, että maatuskan sisällä on alkuperäistä isompi nukke. 

 

Tämä tarkoittaa, että tuolla eV-alueella matematiikka menee uusiksi. Se antaa myös tuulta kaltaiseni maallikon purjeisiin, joka arvelee, että kukaties eräät pahat ongelmat, kuten pimeä aine, ovatkin matemaattisia eivätkä fysikaalisia.

 

Sääli ettei Gödel merkinnyt läheskään kaikkia oivalluksiaan muistiin. Mutta hän oli, kuten sanottua, paranoidisen psykoosin syömä. Onneksi hänen pyykkärin näköinen vaimonsa oli hyvä leipomaan omenastruudeleita ja wieninleikkeitä, joita Gödel tosin ei syönyt.

Pihakoivut

 

”Kuin lyöty seisomahan jäin – jo pihakoivut lehti. Näin äkkiäkö, yllättäin, taas uusi kevät ehti?”

 

Olen miettinyt, antaisinko nimen tuolle tammelle. Olen sen omin käsin, omin avuin varastanut Raaseporin linnan rauniolta ja toimittanut omistamallani ja kuljettamallani Saab 96-henklöautolla tänne. Tosin kasvavan puun anastaminen vieraasta metsästä oli rikoslain mukaan tihutyö nimeltään ”haaskaus”. Asiasta oli käyty pitkät puheet valtiopäivillä, joilla voitti se katsantokanta, ettei puuta voi varastaa, yhtä vähän kuin vettä, ilmaa tai maa-ainesta.

 

Siitä tulee kohta 50 vuotta. Lapset, jotka olivat silloin lapsia, ulvoivat ihastuksesta. Epäilen että Tuula, joka silloinkin piti silmällä lähiympäristön tapahtumia, sai sitä virikkeen, koska aikanaan jostain ilmaantui heidän nurkalleen rhododendron, joka voi erinomaisesti, vaikka oli putkiremontin aikaan vaaran silmässä. 

 

Viisas Wikipedia kertoo, että 50 vuotta sitten pidettiin mahdottomana saada alppiruusua menestymään kylmäkosteassa ilmastossamme. Mutta eipä aikaakaan niin voi kauhistus: Helsingin yliopisto ja Mustilan arboretum kehittivät  lajikkeen, joka rakastaa etenkin runsaslumisia, talvellakin varjoisia kasvupaikkoja. Ja tämän kanervakasvin komea nimi on suomeksi ”ruusupuu”, vaikka ei se ole sukua ruusupuulle.

 

Koska usko syvästi neuroplastisuuteen, ihmettelen joskus, miksi eivät vanhat ihmiset tee jotain asia hyväksi. Muistin vihoja voi vaimentaa harjoittelulla.

 

Sen sijaan että opettelisi jotain tarpeetonta, kuten eräs muistamani henkilö, joka yritti lukea unkaria vanhana, voisi painaa mieleensä jotain tarpeellista.

 

Käsitykseni mukaan suomalaisten kielitaito on edelleen keskimääri riittämätön. Ei ole tavallista, että ”hyvin” englantia osaava kykenisi lainkaan tai ainakaan ilokseen lukemaan edes Hemingwaytä, jolla on paljo sopivan hyviä novelleja nasevan selkeällä ja siis helpolla kielellä.  En juurikaan muista tavanneeni yliopistolta oppinsa saaneiden joukon ulkopuolelta suomalaisia, jotka lukisivat ruotsiksi esimerkiksi Strindbergiä, jota on suomennettu hyvin, tai edes dekkareita, joiden taso on keskimäärin hyvinkin korkea.

 

Jos joku kiinnostuu tästä ajatuksesta, esimerkiksi verkkosanakirja Redfox on aivan erinomainen. Kieliä löytyy, ja suomennokset kertovat, että ”cad” on ’perittävä’, ’omien varojen riittävyysdirektiivi’, ’sepelvaltimotauti’ tai ’lurjus’.

 

Erinomaista harjoitusta on järjestää itselleen ylioppilaskirjoituksia. Osoitteessa https://yle.fi/plus/abitreenit on tekstejä ja äänitteitä sekä kieliopin kuulustelua. Pitkä englanti on mielestäni jokseenkin vaativa, pitkä ranska helpompi ja pitkä saksa samoin. Lyhyt latina on naurettavan helppo, samoin kuin italia ja espanja.

 

Tässä hyvä harjoitus BBC:n lehdestä Classical Music” iheesta Sibelius:

 

For Sibelius’s wife Aino, Fränkel’s prohibitions were a godsend. For years she had been forced to tolerate her husband’s drinking binges, when she was left at home to raise their infant children. Occasionally, the pressure proved too much. In 1898, when pregnant with the couple’s third daughter, Aino warned Sibelius that his dissolute behaviour was ‘right on the borderline’, and that he risked becoming ‘strange and really unpleasant’. Nine years later, the accumulated stress of living with a heavy drinker led to her being temporarily admitted to a sanatorium.

 

Life was easier after Sibelius’s throat operation. Shaken by the experience, the composer gave up alcohol and tobacco for the next seven years, a period described by Aino as the happiest of their marriage. During his abstinence, Sibelius produced major pieces such as Luonnotar, the bleak Fourth Symphony and the string quartet Voces intimae, and stayed at home instead of disappearing on benders for days on end.

 

But not long after World War I broke out, he began smoking and drinking again – moderately at first, but by 1917 the bingeing had resurfaced so badly that a divorce was being mooted.

 

It never happened. Sibelius lived another four decades, dying aged 91 in 1957. Aino followed 12 years later, aged 97. ‘All of the doctors who ordered me not to smoke or drink alcohol died a long time ago,’ Sibelius reputedly said. ‘But I go on living.’

 

 

 

Havina

 

Tunnen henkilön, joka oli todella kuullut historian siipien havinan. Isoäitini oli menossa siivoamaan junaa, koska se oli hänen työnsä, kun ilmassa suhisi ja näyteikkunoita lensi säpäleiksi. Rautatieasemalla oli muita kiireitä. Sota oli alkanut.

 

Sanomalehtiin ei perheellä ollut varaa, vaikka juniin jätettyjä sai viedä mukanaan, jos viitsi. Vanhin poika eli isäni, joka oli asevelvollisena opettelemassa vänrikiksi Haminassa, oli kirjeissään toistanut ajatusta, joka oli suvussa vanhastaan vallalla, eli ettei venäläisten puheisiin voinut luottaa.

 

Isosetäni Väiski, sytytti samana päivänä tuleen kotinsa, kaksi huonokuntoista mökkiä Joutselässä, josta oli rajajoelle neljä kilometriä. Seuraavaksi poltettiin Uudenkirkon kirkko. Kun sukulaiseni viimeksi kävivät paikalla, maisemaa hallitsivat kaatopaikat ja myrkylliset putket.

 

Halusin ilmaista ihmettelyni tänä ”historiallisena päivänä”. (Historia on näet kuin onni eli sen tunnistaa vasta, kun se meni ohi.)

 

Ihmettelin kansanedustajien ja ministerien ammattitaitoa, jota olen kieltämättä silloin tällöin epäillyt. Virkamieskunta on tunnetusti laajasti ottaen etevää. Kuten tiedetään, byrokratian todellinen kotimaa oli Itävalta-Unkari. Minua jotenkin viehättää asioitten hoituminen tärkeilyn, pikkumaisuuden ja yleisen sössimisen (Schlamperei) keskellä. Joka on jättänyt nobelisti Elias Canettin kolme suomeksikin ilmestynyttä kirjaa lukematta, syyttäköön itse itseään, kun ei paremmin eteensä katsonut.

 

Wienin viimeisestä suuruudesta sekä kaikesta muusta on muuten hieno uusi kirja, ”Journey to the Edge of Reason”, Gödelin elämäkerta. Wien ja juutalaisten vahvasti sävyttämä Wien olivat lähtökohta ja päälle kaatunut hulluus Princetonissa 1970-luvulla loppu. Gödel itse ei ollut juutalainen, mutta hänen vaimonsa ja kaikki kaverinsa, kuten Einstein, olivat. Ja Gödelin epätäydellisyyslause on nykyisen maailmankuvamme perusta. Suljettuja systeemejä ei voi todistaa tosiksi ja ei-suljettuja emme tunne.

 

Kiinnitän huomiota siihen, että kaikki demarit äänestivät Nato-asiassa jaa, myös Tuomioja. Vähien vasemmistoliittolaisten lausuma olikin heikosti ajateltu, melkein kuin perinteinen pasifismi Venäjän vieressä. Sitoutumattomina vältämme paremmin suursodan. Ajatus ei ota auetakseen.

 

Mitä tästä seuraa, sitä en tiedä. Mutta erästä ajatusta en ole havainnut julkisuudessa.

 

Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean tieteellisen tutkimuksen keskeinen maksaja on armeija. Sovelletun tieteen lisäksi tämä koskee perustutkimusta. Paikoin huiman korkeatasoisen ammatillisen koulutuksen perusmaksaja on elinkeinoelämä.

 

Jään seuraamaan kiinnostuneena kehitystä, koska tiedän, että meillä on Otaniemessä ja Kumpulassa kiinnostavaa tutkimusta.

 

Mikään ei ole ilmaista. Joissakin tapauksissa patenttia ei voi ollenkaan hakea ja useissa tapauksissa himoittu tieteellinen julkaisu jää painamatta tai ilmestyy ”sopivasti” muokattuna. Ja juuri sama koskee Ruotsia. Olihan tuo Saab sekin aikoinaan lentokonetehdas…

Vapaus

 

Koska vastapuoli on tunnettava, olen hakenut tietoa venäläisyydestä. En näe, että sittenkään kovin paljon olisi muuttunut viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikana.

 

Tshehov vietti kesiään ja muutenkin aikaa Ukrainassa. ”Arolla” -novellissa nuorta poikaa viedään kouluun Kiovaan.

 

Syntyisi hän oli Asovan meren rannasta Taganrogista, joka oli hänen mielestään viheliäinen paikka. Hänen sadoissa kertomuksissaan näyttäytyy jatkuvasti paikkoja ja maisemia, jotka ovat juuri nyt maailman uutisissa. Hän esittää useita hätkähdyttävän näköisiä luonnoksia Putinista, jonka henkilön ydin ei ole vakoilijakoulutus, vaan syyt, jotka johtivat hänet tuohon koulutukseen.

 

Sanoin että niitä juttuja on satoja. Olen kunnioittavasti eri mieltä kuin kaikki muut siinä, että Tshehovin muutaman liuskan kirjoitukset, joita hän pyöräytteli montakin päivässä pilalehtiin, ovat monin kohdin samaa huikeaa tasoa kuin ne noin 20 myöhäisvuosien novellia, joista hänet tunnetaan. Hän elätti perhettään ja itseään senttarina, kunnes itse Tolstoi ja maan rikkain kustantaja Suvorin hätkähtivät novellista ”Metsästäjä” ja ilmoittivat, että keskuudessamme on nero.

 

Kuvan kirja on jälleen uusi elämäkerta/kirjallinen tutkimus, jonka otsikkoon on otettu iskulause: väkivaltaa ja valhetta vastaan.

 

Tshehov vierasti aatteita ja käsitteellistä kieltä. Siksi panen suuren painon hänen kuvauksilleen Wienistä ja Venetsiasta, joihin kustantaja kuljetti häntä. Hän oli haltioitunut. Noissa kaupungeissa ei valhe ollut vallassa, mutta kauneutta harrastettiin ja kunnioitettiin. Roomasta hän ei niinkään välittänyt, mutta Pariisi oli hänestä hieno, etenkin laitakaupunkien surkoilematon surkeus.

 

Huvittavaa muuten, että hakuteoksissa Tshehovia sanotaan käytännössä kielitaidottomaksi. Ja mies oli lääkäri, jonka oppikirjoista puolet oli saksankielisiä. Vähäinenkin vertailu kertoo, että hänen käytännössä epäilemättä huono ranskansa oli tarpeeksi hyvää osoittamaan, miten hänen suuresti ihailemiensa Balzacin, Flaubertin ja etenkin Maupassantin lause menee. Jännittävästi hän ei mainitse Stendhalia. Ei ihme. Häntä kiehtoi akvarellin mieleen tuova tekniikka ja musiikki. Hän sanoi kirjeessään, että kummallisesti hänen kavereistaan sellaiset kuin Tshaikovski ja A. Rubinstein ymmärsivät hänen tekstiään nopeammin kuin kirjailijat.

 

Väkivalta ja valhe… Kirja Sahalinin vankileiristä kuvaa kuvernöörin, joka ilmoitti, että täällä ei rangaistuvankeja piinata, ja 300 metrin päässä hänen työhuoneestaan ruoskittiin samalla hetkellä kuoliaaksi erästä.

 

Tshehovin väitetty välinpitämättömyys tai persoonattomuus oli hyvin vahva ase sensuurin ja taantumuksen oloissa. Kirjeissään hän on välillä järkyttävän jyrkkä, oikeamielisyydestään tinkimättä.

 

Poliittinen analyysi on selkeä: ruoskittu kansa ruoskii. Se oli muuten hänen omakin kokemuksensa. Isä Pavel oli uskonnollinen kiihkoilija ja hirveä hakkaamaan lapsia. Sahalin oli Siperia nähtynä etukäteen.

 

Maaorjan pojanpoikana Tshehov kirjoitti suurimman omakehunsa näin: pisara pisaralta olen puristanut itsestäni orjan veren.

 

A propos – oman aikamme tshehovilaisin taiteilija oli elokuvaohjaaja Ingmar Bergman. Jo ”Mansikkapaikka” oli versio ”Ikävästä tarinasta”.

Kommentteihin kolme

 

Ø  Onko edelleen tarve huomautella menneiden sotien esillä itämisestä?

Ø  Onko vieläkin halu puhua pakkoruotsista ja pitää sitä tarpeettomana?

Ø  Onko yhä niin että englanti on kannaltamme epäonnistunut kieli?

Käytettävissäni ja kenen tahansa käytettävissä blogin sivupalkissa on 17 vuoden kirjoitukset ja kommentit. Oikeastaan joka kirjoitukseen on jokin lukijan merkintä, monissa tapauksissa 40 tai 50.

 

Wikipedian mukaan ”Kommentti on kantaa ottava selostus, jossa kommentin kirjoittaja referoinnin lisäksi esittää omia ajatuksia aiheesta. Se on niin kutsuttu kainaloteksti eikä esiinny yksinään, vaan on osa suurempaa kokonaisuutta.

 

Kommentti liittyy alkuperäiseen kohteeseen. Kommentti voi antaa lisätietoja aiheesta. Siinä voidaan myös kritisoida lähtötekstiä.”

 

Joskus käy käymäseltään mielessä, että aineisto on harvinainen. Voi olla, ettei mielipideilmastosta oikein ole muuallakaan näin monimuotoista karttaa.

 

Täytyy muistaa varmistaa, että Kansalliskirjasto päivittää aineista ottamalla kaiken talteen. Silloin kun luovutin itse käsin keräämäni aineiston kirjastollemme, ilmoitin mahdollisimman selkeästi, että omat tekstini ovat kenen tahansa käytettävissä, ja lisäsin alan lakimiehen mielipiteenä, että kirjoitusten yhteydessä kommentit ovat käytön kannalta lain tarkoittamia sitaatteja.

 

Niin muuten ovat ajat muuttuneet, että moni otti itseensä, kun julisti kauan sitten päättäväni itse momenttien julkaisemisesta. Mielessäni oli jo silloin sotilaallinen ja kaupallinen hybridivaikuttaminen.

 

Mutta kirjoituksen alun kolme kysymystä ovat erittäin ajankohtaisia. Sota on Euroopassa ja nyt kaikki tietävät, miksi Venäjä on sulkenut merkittäviä osia Neuvostoliiton arkistoaineistosta. Vuosikymmenien takaisella materiaalilla on jopa suoraa käytännön merkitystä. Ei muuten pidä luulla, että Englanti ja USA olisivat avanneet kaiken sota-aikaisen ja sotaa edeltäneen aineiston. Miettikääpä, mitä Puolan murheellisista kohtaloista 1939-1989 oikeasti tiedetään?

 

Sotilaallinen asemamme on joka tapauksessa muuttunut peruuttamattomasti. Ruotsin kieli ruotsalaisten ja englanti brittien, amerikkalaisten ja muidenkin satolaisten kanssa on meille välttämätöntä tiedustelussa, koulutuksessa ja etenkin taktisessa taistelukoulutuksessa. Luulen, että kantahenkilökunta ja osa varusmiehistä istuu tälläkin hetkellä opiskelemassa sitä kommunikointia, joka ei kuulu kurssiin koulussa eikä yliopistossa.

 

Lisäksi luulen, että heitteille jätetyt saksan ja ranskan kielet kokevat toisen tulemisen. Kuvittelisin että kyky kirjoittaa hyvin ja keskustella hauskasti olisi noiden maiden sotakorkeakouluissa välttämätön ehto.

 

Kauas on kuljettu siitä, kun myöhempi akateemikko Pekka Jauho lensi 1944 Messerschmittejä Wienin tehtailta päätyökseen. Paha kielet sanoivat, että huippupiloteistamme hän oli ehkä ainoa, joka kesti monta päivää selvänä ja puhui silti hyvää saksaa, kun piti selvittää esimerkiksi moottorin tehon menetys tiukoissa ylösvedoissa.

Ammattilaiset

 

Venäjä on tehnyt viisi kertaa peräkkäin pahimman mahdollisen virheen. Ja taas poliittinen johtaja johtaa sotatoimia. 

 

Tällä hetkellä edes Venäjän media ei kiellä, että strategia ja siis joukkojen ryhmittäminen ja painopisteiden luominen epäonnistui Ukrainassa täydellisesti. Maallikolle käy niin varmasti. Ellei lopu polttoaine, sitten loppuvat panoset tai tieura, ihan kesken kaiken. Edellisessä maailmansodassa Venäjältä petti logistiikka, ja kulkuneuvoja ja moottoreita tuotiin yli miljoona Murmanskin ja Persian kautta. Niissä luki ”Ford” tai ”General Motors”.

 

Ylimmän poliittisen päättäjän sekaantuminen sotilasasioihin sekä strategian tasolla että operatiivisesti oli koitua Stalinin vuoksi maan kohtaloksi 1941, ja juuri se aiheutti tsaari Nikolai II:n, hänen perheensä ja valtakunnan hirvittävän lopun. Päälliköiksi kärrättiin myös lähinnä kuohujuomiin keskittyneitäruhtinaita Monte Carlon kasinolta.

 

Hitler oli mainio poliitikko, mutta ristiriita huippusotilaiden kanssa ja ulkopolitiikan jättäminen taitamattomille harrastelijoille (Ribbentrop) olivat kohtaloksi. Ranskan voittaminen oli suurenmoinen savutus 1940, Sen suunnittelija ja toteuttaja oli Manstein, jonka alaisen Rommelin nimi painettiin lehtiin. Sekasortoinen ja väärin ajoitettu Barbarossa-hyökkäys oli sitten Hitlerin oma työnäyte. ”Fritz, wo bist du”, huudeltiin paitsi Kiestingin soilla, myös Ukrainan aroilla kenttäpuhelimeen.

 

Stalin oli hiukan viisaampi. Vuoden 1941 katastrofin jälkeen hän todella alkoi ajoittain uskoa ammattisotilaitaan, joista kaksi tai kolme oli maailmansodan parhaita. Stalingradista toteutettu kaksipuolinen saarrostus oli näyte.

 

Suomen Natoon liittyminen sinetöitiin Tilsitissä keskelle jokea ankkuroidulla lautalla 1807. Kuvan esittämät keisarit, Napoleon ja Aleksanteri I, päättivät pakottaa Ruotsin sotaan. Kysymyksessä oli vivutus ja vipuna oli Ruotsin vähän tunnettu itäinen maakunta, joka erinäisten vaiheiden jälkeen jäi Venäjän niskoille, vaikkei Venäjä sillä mitään tehnyt.

 

Saksassa oli kuitenkin kehittynyt poliittinen vallankäyttö niin että Bismarck pystyi pitämään hallitushuoneen kurissa samalla tavalla, jota Englannissa harrastivat lukuisat etevät pääministerit työntämällä aatelin kulisseihin ja nimittämällä keskeisiin tehtäviin kokeneita liikemiehiä. Saksan erikoinen kikka, jonka Ruotsi ja Suomi kopioivat, oli nopeasti kehittyvä koulutus. Venäjällä sekin jäi kesken, vaikka heillä jo oli esimerkiksi sangen hyvä lääketiede jo varhain ja neuvostoaikana erinomaiset luonnontieteet.

 

Nikolai II raukka yritti integroida meitä itään ja olisi voinut onnistuakin, mutta hän ei uskonut poliitikkojaan, joista Wittellä ja myös Speranskilla olisi ollut johdonmukaisuutta ja taitoa.

 

Nyt samaa itäistä reittiä, jota viikingit kulkivat ja joka tuli Kaarle XII: tuhoksi Ukrainan Poltavassa, etsii vakoilijana kai hyväkin Putin, jolta puuttuu sotilaallinen tietämys. Näyttäisi että on sama taito kaverilla. Venäjän klassinen ongelma eli ye-upseerien puute on kostautunut. Sodan ratkaisevat everstit ja majurit.

 

Suomi selviytyi kuin ihmeen kaupalla 1919-1939 ulko- ja turvallisuuspoliittisesta osaamattomuudestaan. Ainoat osaavat diplomaattimme olivat Venäjän perua, ja Holsti olisi ollut hyvä, mutta hänen luonteensa ei ollut hyvä. Neljä perättäistä tasavallan presidenttiä oli ulkopoliittisesti ummikkoja, ja ulkoministeriö oli pitkiä aikoja eräänlainen vekkula.

 

Meillä Tanner olisi ollut erinomainen hyvin laajan kielitaitonsa ja valmiiden suhteittensa ansiosta. Hänhän johti osuustoimintapuolella kansainvälisiä kongresseja viidellä kielellä. Hänen sijaansa kysymystä ulkovalloista hoitamaan pantiin mm. T.M. Kivimäki, jonka osaaminen loppui suunnilleen Tampereen ja Teiskon rajalla.

 

Entä Mannerheim? Yksi aikakauden harvoista vaativiin tehtäviin koulutetuista sotilasvakoilijoista, jolla oli myös erittäin toimivat suhteet länsimaiden sotilasjohtoon.

Lystikseni

 

Päädyin lukemaan ja halusinkin lukea vieraan oppiaineen sisäänpääsykokeen aineiston. Omien eli itse opettamieni alojen kysymyksiä ja kikkoja on tullut seurailluksi, siis esimerkiksi oikeustieteen.

 

Suunnittelin lystikseni kysymyksen psykologian sisäänpääsykokeeseen. Sinnehän pääsee vain noin yksi 30:sta, vaikka hakijat ovat tiettävästi valmiiksi kovatasoisia.

 

”Onko kirjoituksessa … esitetty tukinta mantelitumakkeen vaikutuksesta näköaistimuksen latenssin vaihtelusta uskottava? Perustele käsityksesi.”

 

Koska kysymys ei ole järjellinen, vastaaja joutuisi selittämään tiiviisti, mitä tuo aivojen osa todellisuudessa näyttää tekevän, mitä on latenssi ja mitä aineisto ja kirjallisuus kertovat näköaistimuksesta.

 

Vihjeenä tämän lukijalle: tiedämme aistimuksista tätä nykyä perin vähän. Arjen kannalta eli esimerkiksi silmälasien määräämisen tai kuulokojeen tarpeen tunnistamiseksi osaamme paljon, kiitos etenkin kokeellisen tutkimuksen.

 

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin tämän blogin kommentteja ja muistin, etten ole muistanut pitkään aikaan kehua tuomioistuimia.

 

Normaalisti ihminen ajattelee että esimerkiksi Suomi aloitti Talvisodan tai Jatkosodan, ja joku toinen on sillä kannalla, että aloittaja olikin Neuvostoliitto. Stalinin sanotaan tienneen, että kaiken takana oli Englanti. Mutta emme tule koskaan saamaan lähempää tietoa, koska esimerkiksi Baltian maiden repimistä Neuvostoliiton etupiiriin ja osiksi ei liene koskaan pantu paperille. Asiakirjalähde on hyvä mutta ei pettämätön. Olen itse ollut – usein – liikeneuvotteluissa, joissa jollain on mukana valmiiksi tehdyt pöytäkirjat ja sitoumukset. Hurjemmat tutkijat pelkäävät, että ehkä puolet museoiden ja arkistojen 1700-luvun loppua vanhemmista asiakirjoista on väärennettyjä.

 

Tuomioistuimessa kauan toimiessaan oppii siihen, että asia esitetään pontevasti ja perustellusti yhdeltä kannalta ja heti perään yhtä uskottavasti toiselta, päinvastaiselta kannalta. Riita-asiassa on aivan tavallisesti että sekä tosiasiaväitteet että niistä tehtävät päätelmät ovat aivan erilaisia.

 

Tuomarina oppii, ettei tehtävänä ole kompromissi eikä edes sovittelu. Tuomioistuimet ratkaisuksi tuleva teksti on valitettavasti koottava kuin vaikea palapeli, jonka palaset eivät ole saman näköisiä kuin kaupan palapeleissä. Ne eivät valitettavasti edes muistuta toisiaan. Yleiskieli hämää. ”Vilpitön mieli” ei tarkoita vilpitöntä mieltä.

 

Lisäongelma on saumojen löytäminen. Pikselipohjaista kuvaa ei voi jakaa tarkasti osiin, koska pikselit menevät osittain päällekkäin, joten noita rajoja ei ole. Kuvaa pienennettäessä vain näkee, että jossain päättyy poski ja alkaa olkapää.

 

Tuomarit käyttävät kevytmielisesti sanaa ”relevantti” eli oikeudellisesti merkityksellinen. He siis luottavat ulkomuistiinsa. Todellisuudessa oikeudellinen merkityksellisyys näkyy vasta, kun ongelma on ratkaistu. Paljon touhutut asiat saattavat osoittautua merkitystä vailla oleviksi, kuten esimerkiksi jonku henkilön tai elimen ”tarkoitus”, tarkloitusperä.

Vaikka

 

Arvostamani ihminen, lahjakas mies sanoi toisesta:” Kyllä sen kanssa toimeen tuli ja oli se mukavakin, vaikka oli ollut monta vuotta sodassa Neuvostoliittoa vastaan.”

 

Arvostukseni laski. Sen hyväksyn mielipiteenä, että vuonna 1941 Suomi nousi natsien reen jalaksille ja ryhtyi epäpyhään sotaan. Sitä ajatusta, että 1939 Talvisodassa taistelleet suomalaiset olivat jotenkin väärällä ja tuomittavalla asialla, en yleensä viitsi vastustaa, mutta sen esittäjän nimilapun siirrän sikarilaatikkoon, jonka kannessa lukee ”typeryksiä”.

 

Osan todistella Paasikiven luonnehdinnan Talvisodasta ”Erkon sotana” täysin virheelliseksi. Se sota ei ollut vältettävissä, vakka olisi ollut ehkä lykättävissä muutamilla kuukausilla, meille epäedullisempaan vuodenaikaan. Mannerheim ei pitänyt mahdollisena Hangon tai sen edustan luovuttamista, mitä vaadittiin. Välirauhan aikana Hanko osoittautui erittäin hankalaksi.

 

Todisteluni ei tehoa henkilöön, joka ei halua uskoa.

 

Jatkosota on vaikeampi. Ajopuuteoria eli viaton Suomi historian armoilla on pötyä. Kyllä Saksan apuun turvauduttiin hanakasti ja myös taitavasti. Vaikka Neuvostoliitto oli teknisesti hyökkääjä kesäkuussa 1941, Saksa sen aloitti, ja meidän nilkit painoivat perässä, kuukauden mietittyään.

 

Jotkut eivät usko perusteluani, että meidät aiottiin joka tapauksessa rusentaa oikean hetken tullen. Jotkut eivät usko, että Suomi ei ollut 30-luvun lopulla erityisen saksamielinen eikä varsinkaan natsistinen. Äärioikeisto oli menettänyt mahdollisuutensa ja vallassa olivat äänestäjien valinnat maalaisliitto, Tannerin demarit ja käytännön syistä liberaali edistyspuolue (Kivimäki, Cajander, Erkko, Ryti, Ståhlberg).

 

Ukrainan takia kirjoitan tähän ihmettelyni, että Douhetin läpikotaisin vääräksi 1939-1945 havaittu ilmasotakäsitys elää edelleen. Putin syytää ohjuksia Ukrainaan käsittämättä, että ne eivät ratkaisse sotaa. Pommitukset eivät luhista siviiliväestöä.

 

Se nähtiin Englannissa 1940 ja etenkin Saksassa 1942-1945. Se nähtiin Vietnamissa. Oliko Japani poikkeus, se on tulkinnanvaraista. Tokion palopommitukset vaikuttivat enemmän kuin atomipommit kahteen kaupunkiin, mutta Japani oli jo menettänyt ilmavoimansa ja laivastonsa sekä melkein kaikki raaka-aineet.

 

Listaan kuuluvat myös Helsinki ja Turku. Helsinkihän säästyi hyvin vähällä, Turku kärsi melkein yhtä pahasti kuin Kotka, mutta tavoiteltua tehoa ei ollut.

 

Ilma-ase toimii edelleen hyvin yhteistoiminnassa panssareiden ja maavoimien kanssa, mutta se on vaikeaa. Neuvostoliitolla ja Saksalla ei ollut sopivaa kalustoa. Saksa olisi ehkä kukistanut Moskovan ja sen jälkeen Uralin teollisuuden, jos se olisi kehittänyt kaukopommitustaan. Sehän osasi Junkers Ju-88 oli erinomainen tuohon tehtävään, mutta Englantia moukaroinut Heinkel He-111 ei ollut. Neuvostoliitto tapatti miljoona omaa miestä, kun sen ilmavoimat eivät pystyneet Berliiniin.

 

Ydinase kulkee lentokoneessa tai ohjuksen kärkenä. Naton puoli ei tule myöntämään, mitä Putinin Venäjälle on sanottu: vaikka vain taktinen ydinase aiheuttaa heti koston moninkertaisin voimin. Venäjä pystyy tuhoamaan New Yorkin ja Nato esimerkiksi Pietarin ja Moskovan tunnin kuluessa. Etenkin sukellusveneiden taistelukärjet kestävät ensimmäisen strategisen iskun. Seuraako siitä maailmanloppu, sitä en tiedä, mutta maailmanhistorian suurin katastrofi joka tapauksessa. Ja ”tohtori Outolempi” on Venäjällä, ei USA:ssa eikä Naton palveluksessa. Elokuvan tohtorin esikuva muuten osittain oli John von Neumann, Einsteinin ohella vuosisadan älykkäin mies. Hän aluksi kannatti ydinsotaa, jota Einstein vastusti.

Kierretohtori

 Kuva: (c) The Guardian

 

”Spindoctor” on niin uusi sana, että se tuli isoihin sanakirjoihin vasta 1980-luvulla. Nyt se on jokapäiväinen haukkumasana ja tarkoittaa ammattimaista vääristelijää, joka valmistelee ”tosiasiat” esitettäviksi yleisölle tai medialle.

 

Taustalla on selvästi ”kierrepallo” ja siis luultavasti baseball, biljardi, keilailu ja miksei tennis. Slangi liitti jo sotien jälkeen verbiin vilpin ja tahallisen petkuttamisen sävyjä, vaikka esimerkiksi jalkapallossa ja jääkiekossa kierre on aivan oleellinen osa lajin tekniikkaa.

 

Aivan uusi kirja on nimeltään ”Spin Dictators”, jossa pohditaan, ketkä kaikki nousivat diktaattoreiksi esittämällä kunnioitettavia demokraatteja ja vähintäänkin kansan tosien tuntojen tulkkeja. Mieleeni tulee Argentiinan Juan Peron, mutta en osaa lainkaan sanoa, missä on raja populisti-johtajiin, joita on ollut aina. Ei tarvitse puhua Vennamosta eikä Kekkosesta. Ehkä jo Perikles oli sellainen, vaikka klassikkojen kuvauksissa hän puhuu enimmäkseen totta. Rooman Cato vanhempi jäi historiaan solvaamalla karthagolaisia, osittain perusteilla, jotka ovat jääneet ainakin minulle pysyvästi epäselviksi.

 

Mutta onko Putin uusi ilmiö vai ei? onko hän oikeasti erilainen kuin Kiinan Xi Jinping? Putinista tiedämme, että hänellä on kansansa keskuudessa suuri kannatus. Emme tiedä, miten suuri ja kestävä tuo kannatus on. Li Jingpingistä on aihetta epäillä, kiinnostaako kiinalaisten kohtalo häntä lainkaan vai riittääkö oman ydinjoukon mahdollisimman suuri valta.

 

Näin suuret ja tärkeät kysymykset ylittävät kykyni, ja olen tyytyväinen kuin näin vanhana en joudu usein keskusteluun, jossa pitäisi oikeasti sanoa jotain. Tämän blogin lukijat tietävät hyvin että Trump ja hänen kierretohtorinsa kauhistuttivat. En olisi oikein uskonut, että sellainen on USA:ssa mahdollista, vaikka tiedän oikein hyvin, että esimerkiksi John F. Kennedy oli kelmi, samoin kuin Franklin Roosevelt. Valitettavasti arvelen, että menestyvän poliitikon on oltavakin… pelimies.

 

Venäläisyydestä haluaisin kuitenkin heidän kansallisena merkkipäivänään esittää Anton Tshehovin ajatuksen, koska sitä ei koskaan mainita. Venäläisen kirjallisuuden vanhoista suurista muistetaan yleensä todella kovaääniset Tolstoi ja Dostojevski.

 

Mielestäni Tshehovin tapahtumien vähyys ja henkilöiden persoonattomuus on puhdas näköharha. Hyvin voimakkaasti novelleissa ”Rotkossa” ja ”Elämäni” hän kuvaa vilpin ja vääryyden maansa suurimmaksi ongelmaksi. Yleinen oikeudettomuus, yleinen raakuus, yleinen itsekkyys ja välttämätön lahjonta ovat Tshehovin Venäjää. Niiden päällä on säätyjaon ja nousevan rahavallan yhteentörmäys, johon vielä liittyy rahakkaiden taitamattomuus rahan käsittelyssä, joka onkin se suuri ero Englantiin ja Yhdysvaltoihin verrattuna.

 

Muistamme että sosialistisen vallankumouksen tapahtuminen Venäjällä aiheutti kierretohtoreille, kuten Leninille, kohtalaisia vaikeuksia, koska ei Marxin näkemän vallankumouksen pitänyt siellä tapahtua, vaan Saksassa.

 

Korostan Tshehovia, koska hän ei ollut saarnaaja ja koska hän oli kiinnostunut ihmisistä, Dostojevskia ja Tolstoi olivat kiinnostuneita korkeintaan itse keksimistään ihmisistä, ja tietenkin itsestään. Molemmilla oli myös aika ankara Jeesus-kompleksi. He olivat vapahtajia, mitä Tshehov ei ollut.

 

Se on oma uskomukseni, että todella hyvä kirjallisuus kertoo historiasta ja siis nykyhetkestä enemmän ja paremmin kuin mikään muu. 

Abort

 

Lievästi hätkähdin kuvan kylttiä, jossa osoitetaan tie käymälöihin, kun näin sen ensi matkallani Saksaan 1962. Ahneena sanoille mietin, että latinan ja saksan yhdistelmä ”poissa-paikka” on sama kuin suomeen ehdotettu ”eriö” mutta erilainen kuin ranskan ”toilette”, katon alla oleva eli sivu-koju. ”Vessa” on tietysti eräiden blogini kommentoijien vihaamaa englantia, WC. ”Pikkukamari” on kadonnut suomesta. Turha pyrkiä enää pikkukamarineuvokseksi. Amerikkalaisten ”john” aiheutti vaikean oikeusjutun, jonka Johnny Carson hävisi.

 

Amerikkalaisten taas ajankohtainen aborttikysymys eli Roe v. Wade aiheuttaa vakavan kysymyksen. Onko maan korkein oikeus vetämässä itsensä vessasta alas, kuten on tapana sanoa?

 

Vain kaltaiseni kiihkoilijat tuntevat federalistien paperit ja 1800-luvun alun kiivaan väittelyn tai maan suurimman tuomarin, joka oli John Marshall. Kun sekä liittovaltiolla että osavalioilla on lainsäädäntövalta, tarvitaan menettely törmäysten jälkien raivaamiseksi.

 

Se on toiminut hyvin, koska liian monien lakimiesten maassa on vallinnut kohtalainen yhteisymmärrys siitä, mitkä kysymykset ovat oikeudellisia ja mitkä eivät.

 

Tuohon kysymykseen ei valitettavasti ole ratkaisua. Järkevän ihmisen mielestä raitiovaunulla matkustaminen ei ole mitenkään juridinen asia. Se kuitenkin on, ja niinpä pommilla matkustavalle voidaan määrätä seuraamus. Saksalainen vilpillinen tapa on johtaa roomalaisesta oikeudesta myös aivan uudet asiat. Raitiovaunun matkustaja siis tekee ”innominaattikontrahdin” linjan ylläpitäjän eli kaupungin kanssa. Nousemalla kyytiin hän ilmaisee olevansa valmis suorittamaan tariffin mukaisen hinnan. Ja niinpä kysymys on sopimusoikeudellinen, ei delikti. Delikti on menettely, johon tuomioistuin kohdistaa moitearvostelun, vaikkei se ole rikos. Jos kaivan tuohon pihaan kuopan ja menen yöksi lepäämään, kuoppaan pudonnut mummo onnistuu saamaan minulta korvausta, vaikka laissa ei ole yleistä kieltoa, joka estäisi kaivamasta kuoppia tai taputtelemasta kekoja. Temppuni osoittaa merkittävää välinpitämättömyyttä toisen turvallisuudesta.

 

USA:n korkein oikeus oli aktiivisimmillaan 50 vuotta sitten, jolloin sillä oli käsissään myös rotuerottelu. Oikeudellisen aktivismin loivat kuitenkin tuomarit Brandeis ja Cardozo sekä Holmes jo 125 vuotta sitten. Yksityisyyden suoja eli ”oikeus saada olla rauhassa” toisilta ihmisiltä ja viranomaisilta oli tuomarien keksintö ja mielestäni erinomainen. Paitsi että nyt se on ollut USA:ssa rempallaan pari kymmentä vuotta. Euroopassa on säädetty huonoja lakeja. Se on selvästi parempi vaihtoehto.

 

Luin hiljan kirjan, johon pian palaan. Puhelinmyyjät ovat kuulemma taitavia takertumaan henkisesti ongelmaisiin ihmisiin (ennen sanottiin ”kehitysvammaisiin”), koska monilla heistä on tapa suostua kaikkeen, mitä ehdotetaan, kuten esimerkiksi tilaamaan lehtiä. Siinä on esimerkki yksityisyydestä. Näin ei saisi olla, varsinkin kun juuri vammaiset ihmiset tarvitsevat arjessa ainakin sellaisen neljän nappulan puhelimen, jolla voi soittaa sukulaisia apuun.

 

Äänestäjien manipuloiminen on ikivanha ongelma. Se työllistää silloinkin kun vaalin tuloksella ei ole suoraa merkitystä. USA:ssa kolme tahoa kilpailee ihmisen keinoista päättää omista asioistaan, lainsäätäjä, tuomioistuin ja ihminen itse. Viimeksi mainittu on heikoilla. – Ellei joku tietäisi, niin Suomessa tuo kuvio ei toistu. Itse vierastan ajatusta, että tuomarit olisivat muita pätevämpiä ratkaisemaan aidosti ongelmallisia asioita. 

Näköisyys

 

Jo ala-asteella opettaja huokaisi tarkoittaen opetettavakseen osuneita kaksosia, jotka olivat identtisiä:” Kyllä te Antti ja Mikko sitten olette saman näköisiä. Varsinkin sinä, Antti.”

 

En ole saanut tolkkua näköisyydestä. Asiaa ei voinut olla muistamatta, kun esimerkiksi hovioikeuden isoon saliin oli ripustettu hiljan eläkkeelle jääneen presidentin muotokuva, ja mies oli sangen tuttu. Näköisyyttä ei nimittäin ollut lainkaan. Teki mieli kysyä, olko taulusta maksettukin. Asianajotoimistossa oli kolme poikkeuksellisen epäonnistunutta muotokuvaa, mutta selitys saattoi olla säästeliäisyys. Isästäni oli myös kotona öljyväritaideteos, joka auttoi hiukan jyvälle asiasta. Siinä ihan hyvä maalari oli käyttänyt tukenaan vanhastaan tuntemaani valokuvaa ja onnistunut vangitsemaan isäni luonteenomaisen ilmeen – yhden ainakin sadasta.

 

Hänellä oli sama tapa kuin äidillään imaista poskiaan ja joskus jopa maiskauttaa. Äitini yritti vierottaa häntä siitä tavasta. Luultavasti syynä oivat poskihampaat, nenäontelon ahtaus ja vahva ylipurenta.  Isoäitini tapasi vilkuilla ympärilleen kaivaten jotain juotavaa ja sanoa:” Kun miun suutain niin kuivajaa.”

 

Kun Espanjassa käyminen yleistyi 1960-luvun alussa, jotkut toivat sieltä katutaiteilijan muotokuvapiirustuksen, jotka olivat yleensä poikkeuksellisen huonoja.  WSOY käytti eräässä vaiheessa ahkerasti taitelijaa, joka oli erinomaisen hyvä piirtäjä, mutta hän peitti viivan huonouden jäykkyydellä, joka häiritsi maisemakuvissa vähän ja muotokuvissa paljon. Kuin kostona hänen suosijansa hiukan kiusallinen muotokuva oli talossa kunniapaikalla, kum kävin siellä viimeksi.

 

Toisin kuin joskus muulloin, tiedän mistä puhun. WSOY:n pääjohtajan kerroksessa eteishallissa oli yksi Suomen parhaita muotokuvia, Väinö Kunnaksen Olavi Paavolainen. Otavassa kirjallisen johtajan huoneessa on pohjanoteeraus, kelvoton Eino Leino eli se, jossa tavoiteltu valohämy on saavutettu rajaamalla kuva epätavallisen ahtaaksi, jolloin luonteenomaisuus ja puhuttelevuus on menetetty.

 

Hyvän kirjailijan tuntee siitä, että hän tekee paljon virheitä. Paavo Haavikko ja Jyrki Pellinen olivat lyömättömiä tässä asiassa. Heidän koneella kirjoitetut käsikirjoituksensa piti aina kirjoittaa uudestaan.

 

Tätä asiaa koskee Tshehovin sääntö. Oma mukaelmani on: tärkeintä ei ole, mitä kirjoittaa, vaan mitä ei kirjoita. Tekstin hahmo hallitsee niin voimakkaasti, että kirjoittaja kuin poimii siihen sanoja, joista rakentuu prosodia. Heikompi kirjoittaja luulee mielikuvaansa shakkilaudaksi, joka täytyy värittää yksitoikkoisesti ruutu kerrallaan.

 

Tunnen ihmisiä, joilla on absoluuttinen kielikorva. Eräs voitti Amerikassa 11-vuotiaana sen ikäisen suomalaisen englannin taidolla tavauskilpailun päädyttyään syntyperäisille tarkoitetulle luokalle. Todistukseen tuli pian A englannista äidinkielenä. Valitettavasti tutkijoille ei voi neuvoa loistoesimerkkiä – oikeusneuvos M.M. kirjoitti ”rubriikit” eli lyhyet muutaman rivin yhteenvedot korkeimman oikeuden päätösten hakemistoon. Tuomioistuin ryhtyi aika myöhään itse laatimaan niitä. Hän oli uskomaton kyky, mutta käsiala oli kulmikas. Venäjääkin hän oppi vahingossa, mutta hyvin.

 

Keksin sattumalta saksalaisen Liedin salaisuuden. Eräät kiitetyt levytykset ovat aika huonoja, koska laulaja laulaa absoluuttisen nuotilleen, mikä pianolla on tunnetusti mahdotonta, koska pianon tasavireisyys merkitsee, että melkein kaikki sävellajit ovat hiukan falskeja. Vastakohta on nyt paras Lied-laulaja, Gerhaher. Hän pianisteineen tietää, että korva oppii pois vahingollisesta tarkkuudesta minuutissa tai puolessa. Siksi pidän omistamiani kahta puhdasta kokonaislevytystä Bachin viulusonaateista ja partitoista kummallisuuksina. Toinen niistä on Heifetz. Muita minulla oli jo ennen striimauksen aikakautta useita kymmeniä. Inhosin erikoisesti Szeryngiä ja Menuhinia.

 

 

Käsialatiede

 

Eräässä vaiheessa Kumpulassa eli yliostolla opetettiin tietojenkäsittelytiedettä ja Otaniemessä tietojenkäsittelyoppia. Pari kertaa kysyin näiden kahden eroa asianomaisten oppituolien haltijoilta, ja kerran melkein ymmärsin. Mutta olin ymmärtänyt väärin.

 

Otaniemessä ja ennen paikkakunnan keksimistä Hietalahdentorin reunassa lienee ollut tapana kinastella ”insinööritieteistä”. Amerikan kieltä puhuvilla on kätevä määre ”applied” eli sovellettu.

 

W.C. Fields sanoi, että hänen enollaan oli tuoli eli chair in applied electronics, ja jatko että Sing Singin vankilassa. Kuuluisassa sähkötuolissa, jonka kuva on hakuteoksissa, teloitettiin neuvostovakoilun varjossa muun muassa Rosenbergit.

 

Sarjakuvassa Läski-Freddyn kissa sanoi, että hänen enonsa on lääkiksessä ja ajatteli, että enpä kerro, mitä enolle tehdään siellä, siis anatomian laitoksella.

 

Otsikko viittaa käsialan tutkimukseen. Meillä oli kotona sitä selvittänyt kirja, jonka tekijä oli mielestäni Leo Pennanen. Lueksin jopa jonkin alan klassikoista, joka kirjoittaja oi ehkä hyvinkin tohtori Pulver. Girlandeista ja arkadeista eli erilaisista lenksuista pääteltiin kirjoittajan luoteenpiirteet, ja tämä oli tieteellistä. Taustalla oli ”tosiasia”, että kynän tallettamat ruumiin pienet liikkeet kertovat merkittäviä asioita kirjoittajan hermostosta ja siis luonteesta.

 

En ole varsinaisesti nähnyt tekstiä, jossa osoitettaisiin, että tämä on höpöä mutta tuo tiede meni muodista eikä siitä enää puhu kukaan. Väittäisin että ihan keskikoulupohjalta näkee päätelmän huolettomuuden.

 

Sitten jouduin tekemisiin Keskusrikospoliisin kanssa. Siellä oli käsialan tutkija, ja taito lienee tallessa, vaikka kynällä kirjoitettua päätyy tietenkin poliisille enää vähän. Sain kuulla, ettei tuolla tutkimisella ole mitään tekemistä kirjoittajan luonteen kanssa, vaan menetelmät puhtaasti käytännöllistä eli pohjaltaan kemiaa ja fysiikkaa. Oppi perustuu enimmäkseen kokemukseen, ja tuomioistuimet uskovat lausuntoon, että A:n nimikirjoituksen on kirjoittanut joku muu kuin A.

 

Itse noita taitoja hallitsemattomana opetan muille, että kirjoituksen luonteenomaista vauhtia, joka voidaan mikroskoopin avulla laskea, ja kynän kulmaa ei voi jäljitellä erikoisen tarkasti. Taustalla ei ole differentiaaliyhtälöitä, vaan runsas havaintomateriaali. Itse en tietenkään tiedä, kauanko kynäni värjyy etunimeni j:n ja u:n välissä, kun siis kirjoitan ison j:n kulmaviivalla ilman alasilmukkaa. Poliisi tietää. Ja itse olen huvittunut, että käsin tehtyjä nimikirjoituksia kuitenkin käytetään edelleen. Jo professoriaikoinani käytin oman nimmarini väärennöstä, jonka olin tehnyt skannaamalla ja pdf:llä.

 

Taannoin takapajuiselta näyttänyt tapa ottaa esimerkiksi äänestäjältä sormenjälki vaalilippuun, on tullut takaisin. Puhelimet ja läppärit aukeavat peukalolla (jossa ei ole laastaria).

 

Ehkä tulee aika, jolloin poliisia pitää nuolaista ja sotapoliisin saappaita nuolla. Instant-sekvensointi tuottaisi käytännössä pettämättömän keinon katsoa, kuka sinä olet ja vastaisi eksistentiaaliseen kysymykseen, olenko minä minä. Ja olisiko seuraava vaihe vanhojen kuvitelmakirjailijoiden ajatus, että nimen korvaisi numerokoodi…