Salaperäistä

 

Ehkä keksin vahingossa jotain tärkeää.

Ensin: kiitos. Muita suuria suomalaisia lyhyen tekstin kirjoittajia Ahon ohella olivat Teuvo Pakkala ja Maria Jotuni.

Ihmettelin juttuun liittämääni kuvaa ja sain niitä muutamia lisää. Hiukan pohdin myös Tšehovin ja hänen suomentajiensa kiittelemistä. 

Tärkeää olisi nyt sanoa asia, jonka kuulin eilen ensimmäisen kerran ammattilaisen sanomana televisiosta: sote-uudistus, jonka me eli eduskunta nuiji kesäkuussa 2021, oli epäonnistunut.

Rahana mitaten tämä voi olla yksi Suomen todella pahoista virheistä. Maatamme ajatellessani mieleeni palaa aina joskus kuulemani, todeksi vannottu juttu matkustajasta, joka meni junassa vanhanaikaiseen vaunut kytkevälle sillalle asialliselle asialle eli siemaisemaan pullostaan tikkuviinaa, putosi junasta päälleen lumihankeen sellaisen silloin käytetyn ratakiskosta rakennetun kilometripylvään ja puhelintolpan väliin saamatta naarmuakaan, ja pullokin säilyi ehjänä.

Suomi on tuo matkustaja. 

Ja tapaus toistuu kerran toisensa jälkeen. 

Tästä valitettavasti joskus päätellään, että olemme valittu kansa, tai joka tapauksessa harvinaisen eteviä.  

Minusta olennaista on entropia eli tässä yhteydessä sattuma. 

Euroopan muodostivat Tonava ja Rein sekä luonnon muuri Alpit. Olen tosissani. Euroopan onnistunein liikeyritys oli Salzburgin suolakaivos, josta tapeltiin jo nuoremmalla kivikaudella, kenties sitä ennenkin. Ymmärsin asian Kiinan historiasta, jossa korostuu, että maan loi kaksi jokea, Keltainen joki ja Jangtse. Erinomaisia investointeja olivat myö Indus, Eufrat ja Tigris sekä etenkin Niili.

Joki on reitti, ja haluttu tavara on usein painavaa-

Lyhyet tekstit kukoistivat epämääräisen lehdistön aikakauden. Tarkoitan pila-, nyyhky- ja paikallislehtiä. Etusivun pohjalla oli osio, jonka nimitys oli “alakerta”. Joskus siinä ilmestyi jatkokertomuksia, ja eräät niistä rahastettiin sitten myös romaaneina.

Tämän jutun kuvan kirjanlukija (v. 1902) herättää huomiota, koska hänellä on puhtaat alusvaatteet. Myös  lukeminen näyttää nykyoloissa oudolta. 

Päädyin itse nuorena täysin vahingossa Hesariin ja ajoittain Parnassoon, mutta oppia olin hankkinut kirjoittamalla lyhyitä ja huonoja juttuja paikallislehteen ja toiseen maakuntalehteen. Lakia menin lukemaan, koska isä käski. Kun olin hintelä ja altis ikäviinkin sairauksiin, isä ymmärsi, ettei minusta ole hänen uransa jatkajaksi. Kuten ei ollutkaan. Isä oli niin nopea mies, että aamulla hän kimposi sängystä ja sai silmänsä auki vasta keittiön kynnyksellä.

Nuo edellisen kuvan kuolleet käärmeet ovat humanisteja ja sähkökaappi (eri rakennuksessa) on tekniikkana toteutettua tiedettä. 

Erittäin hyvätkään tutkijat eivät saa selvää, mitä on tietoisuus. Itse luulen, että kuvasta heijastuu yleinen erehdys. Tietoisuus on osa keskushermoston toimintaa, joka puolestaan on kemiaa ja sähkövarauksen siirtymistä.

Samalla sanalla tarkoitetaan myös mielikuvitusta. En tiedä, mistä se tulee ja mihin menee. Eivätpä nuo tiedä sitä liioin unista. Ja se on “humanismia”, koska taide ja viihde vaikuttavat juuri siihen.

Kun luen ihailtavaa novellia, kymmenen sekunnin kuluttua olen vaihtanut tietoisuutta eli olen kirjoittajan  mielen vietävissä. Ilmiö on sama kuin sähköinen varaus.

Mieleen tulee myös sydämen syke, joka on sähköinen ilmiö. Sydän ei rummuta. Se sähköttää. Molempien sykkeiden ominaisuus on kuljettaa happea.

En keksi hyvää suomennosta. Käärmekuvasta mieleeni tulevat “sähköisten lampaiden unet” (Blade Runner). Charlie Parkeria, Anton Tšehovia ja J.S. Bachia yhdistää “mood”, siis nerokas tapa ilmentää mielialaa eli mieltä.

Isänpäivä

 

Jutun kuva on toissapäivältä. Taho jonka tekijänoikeutta tässä loukataan, on nimeltä tuntematon sähkömies, ja paikka on pannuhuoneemme eteinen, jonka ikäkulu päätaulu korjataan. Se pääsi unohtumaan pari vuotta sitten ison remontin yhteydessä, vaikka meilläkin sisällä tarkastettiin kaikki johdot ja liitokset.

Kuva on kuitenkin tarkoitettu juhlistamaan ostamaani kirjaa, ja näiden kahden, kirjan ja kuvan, looginen yhteys on epäselvä.

En ole koskaan kuullutkaan käärmeestä sähkötaulussa. Ajatus on kyllä hyvä. Tuolla varmaan viihtyisi horroksellaan. Siellä oli kuulemma kaksi muutakin rantakäärmettä ja kuollut hiiri. 

Kirja jonka Suomalaisen lähetti ystävällisestsi kipitti perille, on Tšehovin “Onni. Valitut novellit 1880 - 1903”. Se ilmestyi pari päivää sitten. Hinta oli 38 euroa ja sivuja 1164. Suomentaja on Martti Anhava. Valikoimassa on parikymmentä etenkin varhaista tarinaa, joita ei ole ennen ollut suomeksi eikä tietääkseni muillakaan läntisillä kielillä. Eräät nyt lukemani ovat vallan mainioita. Muutoinkin päädyn varmaan lukemaan ykköslemmikkini kertomukset kymmenennen tai viidennentoista kerran. 

Tšehovin “kootut teokset” ovat olemassa venäjäksi, mutta mitä niihin sisältyy, on pulmallinen kysymys. Kirjoittaja elätti muun muassa kahta alkoholisoitunutta veljeään jo ennen yliopistoon menoaan ja sitten opintojen ajan kirjoittamalla mitä sattui minne vain, kunnes suurnovellit tekivät hänestä kansallisen nimen ja rahallisesti riippumattoman. Pieniä tekstejä, joista jotkut ovat keskeneräisiä, on ainakin 500. Yhtä tekstiä sanotaan romaaniksi, syystä tai toisesta. Ja sitten ovat näytelmät. Kansallisteatterissa johtajana ja ohjaajana vuosikymmenestä toiseen toiminut Eino Kalima pitu Tšehovia esillä, vaikka kustantajat tekivät muutenkin pieniä yrityksiä kääntää venäläisiä klassikkoja.

Kalima majoitti itseään Stanislavskia Kauniaisissa kapinan aikaan ja piti jatkuvasti yhteyttä luokkatoveriinsa Ressusta, Väinö Tanneriin. Muutoin kaupungissa oli tapana suhtautua Tšehoviin hyväntahtoisen pilkallisesti. Mitään ei tapahdu. Aku Korhonen huokaa. Joku ehkä ampuu itsensä. Siinä kaikki.

Kiittelin nuorta Anhavaa ja lisäsin julmasti, että sitten vielä “Sahalin”. Kuuluisista tarinoista on olemassa joko erinomaisia, hyviä tai kaikin puolin tyydyttäviä suomennoksia. Englanniksi Garnett käänsi kaiken keskeisen kauan sitten niin että tekstit ovat vapaita ja löytyvät verkosta, ja uusia käännöksiä ilmestyy. Ne eivät yleensä ole aivan niin hyviä kuin kansissa väitetään. Garnett on vimmaisen keskinkertainen.

Saatuani aikoinani käsiini Veikko Polameren jostain löytämiä pikku kirjoja väärälle kielelle käännetyistä runoista olen mennyt niin pitkälle, että Enzensbergerin 1984 kahtena dtv-pokkarina hankkimani “Museum der modernen Poesie” johti minut lukemaan esimerkiksi ruotsinkielisiä runoja saksaksi. Itsekin alaa harrastaneena tiedän, että kääntäminen on itse asiassa mahdotonta. Sanoilla ja sisällöillä on salaperäinen yhteys, jota ei ole toistaiseksi onnistuttu selvittämään - eikä onnistuta.

Nyt Anhavan perhe ansaitsisi esimerkiksi patsaan. Paikka voisi olla nykyinen Lönnrotin muistomerkki, joka on mielestäni harvinaisen epäonnistunut. Toinen vaihtoehto on Maila Talvion junailema Topeliuksen muistomerkki. 

Epäluotettavan muistelman mukaan äiti Elisabeth Järnefelt olisi suomentanut perheen Vääksyn huvilalla myös Tšehovia pojalleen Arvidille ja tämän kavereilla, joista yksi oli Juhani Aho, muuten ainoa lyhyen proosan mestarimme. Äiti-Järnefeltin eno oli kuvanveistänyt Pietari Suuren patsaan, mutta hänen kirjeistään näkee, että suomea hän ei oikein oppinut eikä ruotsia ollenkaan.

Isänpäivään ja tämän jutun kuvaan sopisi maininta Järnefeltin “Vanhempieni romaanista”. En pidä tästä luistavasti kirjoitetusta teoksesta, eikä ajatus paljon pahan edustajaksi nimetystä kuvernööri-isästä nukkumassa pukkisängyssä työhuoneessaan ole mieluisa. 

Näköiayydestä

 

Äitini kuullen ei ollut viisasta sanoa ketään toista naista kauniiksi, ei edes Marilyn Monroeta. Vittauksiin omaan onnistuneeseen ulkonäköönsä hän suhtautui tekonyrpeästi.

Lapsien kehuttavat teot, etenkin sellaiset joita pyykkärikin ihmettelee, ovat omaa ansiota, epäonnistumiset lapsen syytä. Todella kauheaa oli oman isän tai sisarusten arvosteleminen. Kerran, kun olin aikuinen ja perheellinen, äiti möksähti, kun jupisin suomennokseni Orwellin lauseesta “minun sukulaiseni, selvä tai humalassa”. Ei se kyllä oikein soi suomeksi; kirjoittaja oli halunnut vihlaista ajatusta, jonka mukaan omaa isänmaataan ei saa arvostella, tehtiin siellä mitä tahansa. My country, right or wrong. Mutta Orwell edistikin ihmisyyttä, joka oli silloin yhtä kummallinen ajatus kuin nyt.

Kauhavalla oli “keskikoulu ja lukio” 192-1954. Kun itse aloitin oppikoulun, sen nimi oli yhteiskoulu, ja vuosi oli 1955. Tuo välimuoto osoittautui toimimattomaksi, Kouluun tultiin kansakoulusta eli noin 13-vuotiaina, jolloin oppilas joutui ensimmäisen kerran tekemisiin vieraan kielen kanssa.

Ihmettelin että äitini jaksoi haikailla “kesken” jäänyttä kouluaan, kun hänen isänsä otti hänet hoitamaan kirjakauppaa 16-vuotiaana. Kun kävin läpi hänen papereitaan, joita on määrättömästi ja enimmäkseen hyvin taitavasti toteutettuja, kesti aikaa huomata, että talvi- ja jatkosota eivät olleet kiinnostaneet kirjoittajaa enempää kuin maininnan “meidän luokalta kaatuivat melkein kaikki pojat”. Merkinnöissään äiti joskus tuskitteli, että sodan aikana pari kertaa Helsingistä käydessään isäni vanhemmat ja veljet “söivät liikaa”. Niinpä heitä ei sotien jälkeen sitten juuri kutsuttukaan.

Meillä ei Kauhavan suvussa tiedetty niukkuudesta juuri mitään. Vaikka isoisäni oli kauppiaaksi suhteellisen kunniallinen, tuskinpa kaupan kankaat ja juustot tai pikku paistit aina pysyivät eri puolilla tiskiä.

Ihmisen tulevan kohtalon arvaaminen hänen piirteistään ja olemuksestaan on samalla pohjalla kuin horoskoopit ja muukin povaaminen. Viime jutun kuvassa on yksi henkilö, jolle sota oli liian raskas. On toinenkin, joka hukkui lähdettyään juopotellessaan holtittomasti saaresta uimaan mantereelle löytääkseen lisää. On mielisairaalan tuttuja. 

Äitini enimmäkseen kieltäytyi tulevina vuosikymmeninä matkoista ja vieraitten kahvittamisesta, ehkä koska häpesi kouluttamattomuuttaan. Westendistä hän kävi ehkä kerran tai kaksi vuodessa Helsingissä. Hänestä tuli hyvin taitava käsitöissä ja hänen valmistamiaan vaatteita julkaistiin teko-ohjeineen lehdissä.

Hänestä tuli vanha. Kun isä oli harvinainen sekoitus karjalasta vilkkautta ja nopeutta yhdistyneenä tarkkuuteen, rahat pysyivät tallessa ja kaikki tarvittavat vakuutuksen ja eläkkeet oli otettu Siten äiti pääsi jouduttuaan viimein itsekin myöntämään, ettei tullut toimeen isossa asunnossa yksin, varsinkaan yöllä, huolellisesti valittuun laitokseen, jossa hänellä oli kaikki haluamansa, myös omat huonekalut ja tärkeät valokuvat, sukkapuikot ja virkkauskoukut. Pariss kanskiossa oli lehtileikkeitä, jollaisille hän oli ahne. Kuollessaan hän oli 99 ja viimeisiin viikkoihin asti luki ja kirjoitti ja keskusteli täysin ongelmattomasti.

Vanhan ihmisen piiri pienenee. Tutustuminen ei kiinnosta ja sukulaisistakin soitetaan käymään vain valitut. Mutta kirjat eivät jääneet.

Äidillä oli hieno kyky antautua kitrjojen vietäväksi. Hämeööe ei ollut outoa lukea pakuakaan kirjan, kuten Waltari historialliia, seiaaltaan hylyn ätrddä, muutama sigu kerrallaan, kunnes ovi kvi ja joku tuli ostamaan letitelnieestä Sirpaleen, Nyyrikin tai Perjantain. Pojan julkkeja kiinotigat Seikkailukerrtomuksia ja Jännitystarinoita. Outsider osoitti osaavana, miten suomlaisille kirjoitetan. Ja äiti ossai vastauksen kirjakauppiaalle usein esitettyyn kirjaan: mikähän sopisi 50 täyttävälle miehelle… Hän ei tosin lue kirjoja…

Entropia

 

Otsikon sana ei ole erikoisen tuttu. Parempi ehkä niin kuin suhteellisuusteorian “suhteellisuus”, joka on käännösvirhe.

Entropiaa saa sanoa epäjärjestykseksi. Vastaan tulee taas Boltzmann. Kuviteltu pahvilaatikko on puolillaan sinisiä ja valkoisia marmorikuulia. Ne ovat sievissä, järjestyneissä riveissä, mutta yhden ravistelun jälkeen on äärimmäisen epätodennäköistä, että ne palaisivat millään keinolla alkuperäisen kaltaisiin riveihin.

Parikymmentä vuotta sitten mainittiin usein “emergenssi”, joka sekin on vaikea sana. Jos juomalasi - tai ihminen - putoaa latialle ja menee rikki, on kukaties matemaattisesti mahdllista laskea, miten sen saa ehjäksi taas. Luullakseni särkymisessä purkautunut ja eri suuntiin haipunut energia olisi vaikein eli pitäisi tyytyä aproksmoiintiin.

Kuulostaa oppineelta muta ei ole: sama ilmiö kuin kaurapuuron palauttaminen hiutaleiksi ja nesteeksi. Ei onnistu, Mutta asiaa miettiessäni onnistuin hiukan kohentamaan alkeellisia biologian tietojani keittämisestä ja paistamisesta. Niissä sitä ihmeitä tapahtuu. Ja käymisessä.

No, maapallon on myös pahvilaatikko, ja molekyylit ovat myös marmoripalloja. Ja ne vipattavat. Seurauksiin kuuluvat lämmön johtuminen ja valon leviäminen ja himmeneminen.

Monta kertaa olen mietisellyt, mitä me juttelisimme, jos J.. S. Bach tulisi nyt tänne, meille, käymään. Hän olisi jättänyt muutoinkin harvoin käyttämänsä peruukin ja korvannut sen marketin lätsälakilla. Suorat ulkohousut joutuisimme järjestämää hänelle jostain - oli hän sen verran minua lyhytkokoisempi mies ja kuvien mukaan riskin puoleinen.

Kuvitelmani Bach vähät välittäisi pianosta eikä viitsisi puhua musiikista ja tuskin edes haukkua Leipzigin kaupungin johtoa, koska hän olisi niin innostunut ja ihmeissään etenkin illalla huoneissa niin kätevästä yleisvalaistuksesta ja sen lisäksi keskuslämmityksestä, jonka ansiosta nykyaikainen Celsius-mittari näyttää jokseenkin aina 22 astetta. Kaivo seinässä eli vesihana voisi herättää uteliaisuutta, mutta sen viereen tahdikkaasti sijoitettu olutpullo voisi kiinnostaa enemmän. Ja makkaroita pitäisi olla! Vessa muuten alkoi toden teolla yleistyä 1851, kun siihen samaan maailmannäyttelyyn, jonka perua oli jo rakennettaessa yli puoli kilometriä pitkä, kasvihuoneesta ideat ottanut lasilevyistä ja standardiputkista koottu Crystal Palace veti valtavasti väkeä, etenkin naisia niin että syntyi eräitä ongelmia.  Itse vettä käyttävä viemäri tunnettiin Indus-kulttuurissa yli kolme tuhatta vuotta sitten, ja Rooman Cloaca Maxima tarvittiin jo tasavallan alkuvaiheessa, koska tunnetut seitsemän kukkulan koristama notelmat olivat alkujaan hyvin märkää suota. - Helsingissä rankkurit lapioivat jätöksiä kaupunkitalojen porraskäytävie pohjalta vielä noin sata vuotta sitten. Muutki nuoret insinöörit uin Huber huomasivat, että vesijohtoliike on tulevaisuuden sana. Nimitys peittää alleen oikean nimityksen, vesijohto- ja viemäriliike.

Luin äskettäin omasta tekstistäni maininnan, kun setäni Jorkku oli pitkään Huberilla sorvarina. “Vääntää asia rautalangasta” oli erittäin yleinen tapa mitata tarkoin isotkin putkiliitokset. Vaikeat kaarevuudet osoittava rautalanka taiteltiin takataskuun ja mentiin ostamaan putket. Ja heti tuli sopivat

Olisikiinostavaa tietää, kuka hirttämätön lurjus toi Suomee avotakat. Tuota nimeä kantaut lehti aloitti 1967. Sitä ennen oli ollut paremmille ihmisille tarkoitettu “Kaunis koti”. Mutta kuten mellkein jokainen lukija on kokenut avotakka ei lämmitä, ei yleensä pellien sulkemisen jälkeenkään.

Kun oli nkansakoulusa, järjestäjän piti olla viimeistään puoli tuntia ennen koulu alkua eli käytännösä pian seitsemän jälkeen sytyttämässä tulet pönttöuuneihin; Mies-Miina oli hakannut halot ja tehnyt klapit, vaikka hän oli koulun keittäjä. Pönttöuuni oli suurenmoinen keksintö. Ellei olllut tehnyt laskenon tehtäviä, aattoi lohduttautua katselemalla heiluvia pellinnaruja Eikä tietenkään huono ole kokopeltinen kamiina, jollaista sanotaan Amerikassa Franklin-kamiinaksi - siellä kun hormi muurataan usein ulkoseinään kiinni ja yleensä huonosti.

Rooman valtakunnan sorruttua poltettujen tiilien käyttö muuten unohtui Euroopassa tuhanneksi vuodeksi, joitakin katedraaleja lukuun ottamatta. Taas omassa nuoruudessani joka pitäjässä oli yksi tai kaksi omaa tiilitehdasta. Suosion takana muuten saattoi olla Venäjän keisarikunta, joka rakensi kasarmit ja koulut Vladivostokista Turkuun samojen piirustusten mukaan ja yleensä hyvin.

Jutun kuva on muuten erkoisuus. Isovanhemmillani oli kolmet kaksoset. Keskellä kuvaa tumma äitini tietää jo olevansa kaunis. Rakennus on Nurmen puupää.

Tietokoneet

Uskomatonta. Aikani mietittyäni soitin tunnetun tietokoneliikkeen asiakaspalveluun, pääsin pian läpi, 

pyysin anteeksi maalaisuuttani ja kysyin, onko todella niin, että Applen nyt tarmokkkaasti mainostama ja 

vielä tarmokkaammin hinnoittelema uusi MacBook ei todellisuudessa oikein osaa suomea. Kun vertaa 

esimerkiksi ChatGPT:hen.

Mielessäni puikkii kirjoitetun ja valokuvatun säilyttäminen. Tämän blogin hakuruudun avulla löytyy todella paljon, mutta sitten taas pelkästään Helsingin Sanomissa vuodesta 1985 julkaistua tekstiä on näemmä pari tuhatta sivua, ja lehden “aikakoneella” se on suhteellisen vaikeakäyttöistä. Ja siellä on yhtä ja toista reaalisosialismin kaatumisesta, EU:in liittymisestä, kasinotaloudesta ja niin poispäin.

Taka-ajatustani en maininnut. Minulla on tunne, että erittäin laaja tuotantoni on muun ohella dokumentti omasta henkisestä taantumisestani ja samalla, ainakin blogin ajalta, hyvin suuren lukijamäärän mielenkiinnon suuntautumisesta.

En ole kirjailija enkä journalisti, koska ainakaan 20 vuoteen en ole saanut enkä pyytänyt penniäkään teksteistä,  mutta olen saanut pari palkintoa. Tausta on selvä. Vaikka säästöjä ei ole, professorin eläke on hyvä. Omasta mielestäni olen yhden miehen vapaaehtoisjärjestö.

Vot perkele. 

Olin sanonut tietokoneliikkeen asiakaspalvelun tyypille, että 10 vuotta käyttämäni iMac, jonka kovalevy on vaihdettu kokonaan teran SSD-levyksi, miellyttää minua etenkin ison ja hyvän näyttönsä takia (Retina 27 tuumaa).

Kaupasta saamani neuvo oli, etten tarvitse mitään toista enkä uutta konetta. Joten halvalla päästiin. Otin laatikostani desinfiointilappusen ja paineilmapullon, ja nyt hiiri ja näppis toimivat hyvin.

Kokemus oli ilahduttava. Menin ikään kuin kauppaan ostamaan leipää (saaristolaislimppu), ja kaupassa sanottiin, että ette te mitään limppua tarvitse. Kai teillä on kotona vielä näkkileipää, kun viimeksi ostitte kaksi isoa pakettia.

Taka-ajatus on sekin, että oman arveluni mukaan Suomen st-muutos oli viime vuosikymmenien pahimpia virheitä. Toisin kuin poliitikot en halua yrittää nimetä poliitikkoja enkä ministereitä syyllisiksi. Ainakin covid ja Ukrainan sota olivat asioita, jollaisia kukaan ei voinut arvata. Ja lisäksi tämä Trump, joka näyttäisi soveltavan 1880-luvun liiketapoja.

Lineaarinen johtopäätös on, että eläkeikä nousee 70:en. Se muuten oli virkauralla itse aloittaessani tuo 70, ja havaintojeni mukaan eräille liian korkea, monelle turhankin matala. Sotien jälkeen 75-vuotiaat eläkkeellä olevat oikeusneuvokset ratkoivat vähin äänin huomattavan mutkikkaita maanhankinta- ja sotilasvamma-asioita, joissa onnistuminen oli yhtä suuri saavutus kuin sotakorvausten maksaminen. 

Eräskin tätini mies sai Impilahden metsistään kultareunaisia obligaatioita, joiden avulla hän onnistui ostamaan hienonhienon IFA-merkkisen auton 50-luvulla…

On ammatteja (palomies jne.), joissa ei kyllä jaksa vanhaksi. Itse olen nyt 80, ja väittäisin jaksavani opettaa esimerkiksi historiaa tai latinan kielioppia esimerkiksi 10 tuntia viikossa. Sen asian ääressä kuokkineena luulisin, että yläasteen matematiikan harjoitustehtävien laatiminen ja oikeiden vastausten lopputulosten kirjoittaminen vihkosen liitteeksi A onnistuisi 70 vuotta täyttäneeltä. Sanovat että aivot kuluvat, ellei niitä käytä.

Ennen oli sellainen tapa, että jos matematiikka rupesi takkuamaan ta saksa tuotti vaikeuksia, laskettiin tuhat harjoitustehtävää ja opeteltiin saksan kielioppi ulkoa, etenkin epäsäännölliset substantiivit ja verbit sekä artikkeleiden rektiot.

Yksi puuttuu. Harva osaa käyttää tietokonetta. Olen vastannut kollegan kysymykseen, miten saisi tenttitulokset sisältävästä lapusta viivat pois, eli siis huomannut, että hän käytti kirjoittamiseen Exceliä, koska Wordista (tai Pagesista) hän ei ollut sattunut kuulemaan.

Ja miksi muuten omassa väitöskirjassani oli niin paljon kirjoitusvirheitä…? Kiire oli kova vastaväittäjien takia. Kun soitin “kustantajalle” vajaan viikon kuluttua käsikirjoituksen jättämisestä levykkeillä vuonna 1991, sieltä sanottiin, että tämä tiedostomuoto *.zip oli heille tuntematon ja he yrittivät tavoittaa sen maahantuojaa…

Fossiili

 Arkeologian oppiriidat ratkeavat hautausmaalla. 

Vasta kun edelliset oikeiden tutkimustulosten löytäjät on saatu kuoppaan ja pantu kivi painoksi päälle, vuoron saa seuraava “vallitseva mielipide”. Tapaamme opettaa, että tiede on falsifioitavissa eli vääräksi osoitettavaa tietoa. Tieteen historia puhuu toista, myös luonnntieteissä.

Tämä on tiedetty lähes siitä asti, kun eräs “herrasmies” osti lähes 200 vuotta siten parilla pennyllä nuoreen tytön meren rannasta löytämän hyvin kummallisen esineen ja piankin ilmoittautui sen kanssa maailman edelleen arvovaltaisimman tieteellisen seuran jäseneksi.

Nuoren henkilön nimi oli Mary Annings. Pienestä pitäen Englannin Dorsetin rantarinteillä telmineenä hän oli ottanut tavakseen tuoda mukanaan “erikoisuuksia”. Ninpä lähikylän pubin oven edessä myytiin hengen pitimksi ammoniittejä ja trilobiittejä. Ennen perheenisän mehetymistä tuberkuloosiin Anningsin puodista myytiin hyvin monenlaisia fossiileja, ja Mary itse oli alkanut saada aivan hiukan mainetta löydettyään hirmu vanhoja eläinten luurankoja ja opeteltuaan vertailevaa anatomiaa enemmän kuin juuri kukaan muu aikalainen.

Voi olla syytä palauttaa mieleen, että Sir Charles Lyell, geologi, oli Darwinin ystävä, ja Lyell oli käsittäessään maaperän ja kallioiden kerrostumisen keihäänkärkenä, kun maapallon iän määrittely alkoi irrota Raamatussa mainitusta. Mutta Anningsin löytämät kadonneiden eläinten luurangot toivat puheeksi sukupuuton. Ennen oli ollut eläimiä, joita ei enää ole.

Lukemani mukaan edelleen on ihmisiä, joiden käsityksen mukaan muinaisjäännäkset ovat Jumalan asettamia ansoja ihmisen aidon uskon koettelemiseksi. Silti luonnontieteissä lasketaan, että maapallon ikä olisi 4.5 miljardia vuotta.

Minua ei niinkään kiihdytä tera- tai jurakausi, jolloin hirmuliskot liikuskeleivat vain kuollakseen aikanaan Jukatanin meteoriitin iskuun, kuten melkein kaikki muukin elollinen pallollamme. Uskomaton oli ensimmäinen eli hadeeinen eoni, jolloin kuu oli paljon lähempänä maapalloa niin että varmaan tukka olisi noussut pystyyn - jos siis elämää ja tukkaa olisi ollut - pelkän vuorovesi-ilmiön vaikutuksesta, ja maapallon pyörimisnopeus oli noin kuusi tuntia vuorokaudessa. 

Entäpä sitten? Johan siitä on aikaa.

Sellaiset alat kuin lainoppi tai historia poikkeavat suuresti tieteistä. Englannin kielessä luonnontieteitä tarkoittaa sana “science”. “Luonnontiede” on huono käännös, koska esimerkiksi fysiikan ja kemian kuuluminen “luontoon” oli 1800-luvulla vain jumaluusopillinen ajatus, ja biologian yhteys kemiaan löytyi paljon myöhemmin. 

Merkittävä enemmistö yliopiston professoreista oli tullut siihen tulokseen, että mitään ainetta ei ole olemassa, energiaa vain. Friedell on luonteenomaisen älykkäästi kytkenyt tuon tirdehistorian vaiheen taiteeseen nimittämällä sitä impressionismiksi ja osoitamalla pääjehuksi saksalaisen kielialueen Ernst Machin, jonka sukunimi elää edelleen mittayksikkönä (äänen nopeus).

Ennen vuotta 1900 tunnettiin sähköisiä ilmiöitä, mutta mitä sähkö (ja magneettisuus) ovat, se oli lievästi sanoen epäselvää. Ehkäpä kaikkien tuntema tarina Benjamin Franklinin kokeesta leijalla ja metalliavaimella on jopa totta. Olisi käsitetty, että salamanisku ja siis ukkonen ovat sähköisiä ilmiöitä. ‘’Sähkö” eli elektroniikka puolestaan liittyy sanana meripihkan nimitykseen. Tuo veikeä ja koruna haluttu aine vetää pintaansa esimerkiksi untuvia, kun sitä on kotv hiottu vaikkapa kankaalla. Salaperäistä! “Magneetti” puolestaan on jo antiikissa hyvin tunnettu sana, paikannimi nykyisessä Turkissa ja luonnostaan rautaa puoleensa vetävä kivi, jonka tausta on monimutkainen kertoa; maapallohan on magneetti eikä tämä paikka olisi kuuta kummempi ilman magneetikenttää.

Tieteessä hämmästyttää toisinaan muutoksen hitaus. Vielä enemmän hämmästyttää lukkoon lyötyjen “tosiasioiden” sitkeys, joihin mikään ei tunnu purevan. Yleisessä tiedossa esimerkiksi on, että Tšings-kaani oli yksi historian suurimpia hirviöitä, raakalainen ja murhaaja. Yleisessä tiedossa ei ole, että hän loi kummallisella ja hyvin pienellä armeijalla maailmanhistorian kaikkien aikojen suurimman yhtenäisen valtakunnan ja kohensi merkittävästi myös pienten ihmisten oloja, antoi avata silkkitien Japanin mereltä Kiovaan ja muodosti sen vapaakauppa-alueeksi ja oli lisäksi hyvin luultavasti merkittävä tekijä välittäessään takapajuiseen Eurooppaan ilmiöryhmän, jonka nimeksi olemme panneet “renessanssi”. Maailman mullistanut tykin käyttö näyttäisi olevan myös mongolien peruaa; heillä oli ruuti hyppysissään ja lisäksi kyky käsitellä jotain, mikä muistutti “kreikkalaista tulta”, palavaa nestettä, jolla voi poittaa vihollisen laivoja.

Hänen pojanpoikansa Kublai-kaani muuten on yhtä kuuluisa, kukaties Coleridgen runon vuoksi. Tuo runo on antologioiden perusainesta, ehkä siksi, että tunnelman romanttisuus peittää sopivasti sisällön vähyyden. 

Suositellaan Italo Calvinon romaania “Näkymättömät kaupungit”, jossa Marco Polo kertoilee Xanadussa Kublai-kaanille toinen toistaan villimpiä tarinoita maailman matkoiltaan.

Vanhasta muistosta me suomalaiset emme yleensä pidä vihjauksista “mongolin” piirteisiimme. Outoa!  Ennen suurvaltaa he oliva keksineet hevosen, joka sitten mullisti myös Välimeren seudun historian. Ja Kublai-kaani rakennutti laivaston, joka oli monin verroin suurempi ja parempi kuin kakkien Euroopan maiden laivastot yhteensä. 

Boltzmann hirttäytyi Kaliforniassa Berkeleyssä, jossa hän vieraili usein fysiikan professorina. Sekä siellä että kotona Saksassa hän esiintyi myös suurelle yleisölle.

Hän siis oli fysiikan professori, mutta tiedemiesten vaalimassa nokkimisjärjestyksessä hänen yläpuolellaan oli vielä kaksi miestä ja lisäksi epämääräinen joukko. 

Tieteellisiä vallankumouksia, joita on verrattava jalkapallohuliganismiin, on tapahtunut muutama sadan vuoden aikana. Suosikkini on tarina Gödelin toisesta lauseesta. Maailman paras matemaatikko Hilbert poistui kokouksesta itkien vuonna 1930. Virheellinen ja riittämätön muotoilu Gödelin siellä esittämästä on, ettei kaikkia matemaattisia teorioita (oikeastaan väitteitä tai totuuksia) voi todistaa oikeiksi matemaattisesti.

Omalla tavallani kirjoittaisin tämän: on todistettavissa, etteivät kaikki totuudet ole totta. 

Tämän Boltzmannn vastustajat ilmoittivat vielä noin 1902, ettei atomeja, elektroneja eikä molekyylejä ole olemassa. Parikymmentä vuotta myöhemmin alkoi vakiintua puhtaasti järjenvastainen ajatus, että esimerkiksi valo n sekä aaltoliikttä että hiukkasia, joilla tosin ei ole massaa. Sitten tulivat kvarkit ja jälleen hiukan pyöristäen tieto, että kvantti voi lolla samanaikaiesti kahdessa eri paikassa. Usea varmaann tuli atelleeksi, ettei syy ja seurauksen suhde liiioin voi olla se, mit muutamia tuhansia vusia oli ajateltu. Ja tieteessä pn kiusalisia aukkoja kutn käsitys siitä, mitä on painovoima ja mtiä elämä. Tsi kuinka monta numra on olemassa.

Tiedolla

 Sir Timothy Berners-Lee ei alkanut panna rahoiksi, kun hän keksi Word Wide Webin eli eli www:n 1989. Muistan tuon vuoden. Hänestä on uusi kirja. Kansipullautuksen mukaan Englannin fiksuin ihminen. Voi olla hyvinkin totta.

Ystäväni Urpo osoitti ohimennen, että aina on puoli tusinaa etunimeä hölmön yleisnimityksinä, kuten kerran Uuno ja ennen pitkää Tauno, ja luikerteli lattialla. Oli hyödytty jostain modemi, joka kytkettiin puhelinpistokkeeseen, ja jo viiden minuutin vinkumisen jälkeen - se yhdisti.

Tuon aikakauden suuria tuotenimiä olivat Netscape ja hakukoneet Alta Vista ja Yahoo. “Oikea” tietokone kotiin oli linnunpönttöä muistuttava Applen Lisa II, ja Microsoft oli aloitteleva yritys, joka teki reippaasti huonompaa tekstinkäsittelyohjelmaa kuin tietääkseni mormonijoukon kehittämä Word Perfect.

Läpimurron kuitenkin aiheuttivat Visual Basic ja taulukkolaskenta.

Oman ennakoimattoman kiinnostukseni syy tietoverkkoon oli syöpä. Silloinen vaimoni, joka menehtyi tuohon tautiin, kävi leikkauksissa ja hoidoissa. Itse kannoin kotiin ylimääräisen mikron ja nipun lerppuja eli levykkeitä työpaikaltani tuomioistuimesta. Työskentelin pakonomaisesti, joskus 50 tuntia vuorokaudessa.

Olin käsittänyt, että tällaista tutkimusta ei ole kukaan koskaan tehnyt. Olin pelannut yli 10 vuotta tuomioistuimen asiakirjojen kanssa ja tiesin hyvin, että mielekiintoisin osa oli konseptikirjat. Niitä ei annettu yleisölle, joka sai tyytyä taltioihin eli puhtaaksi kirjoitettuihin versioihin. Myös tuomioistuimen keskustelut ratkaisua harkittaessa eli suljettujen ovien takana, ovat erittäin salaisia.

Niinpä kirjassani ei ole oikeusneuvos N.N.:n repliikkiä:” Kun en ymmärrä mitään koko asiasta, hyväksyn mietinnön.” Olin hankkinut itselleni (pölyisistä pahvilaatikoista) kakkien klme oikeusasteen ratkaisut, lukenut ne ja tehnyt niistä kirjan. Tiesin että koko maassa vain pari juristia oli jyvällä tekijänoikeudesta ja patenttioikeudesta. Heihin eivät kuuluneet edes Kivimäki, Hakulinen eikä Godenhielm. Alalta oli yksi (oikeastaan kaksi) väitöskirjaa, joista Saxénin teos oli vanhentunut lainmuutoksen takia ilmestyessään.

Vuonna 1980 lävin teteissä ja ryhdyn tekemään väitöskirjaa aiheesta “työnantaja oikeus työntekijän keksintöön”, koska olin istunut yli tuhannessa komitean kokouksessa kuuntelemassa väittelyä aiheesta.

Tein tekstsiä talvells Pariisissa, koska sikäläisen Teostoa vastaavan järjestön kirjasto oli erinomainen ja sisälsi julkaisut, joita ei saanut muualta. Ysi oli Irmae eli keskiaan roomalainen oikeus ja toinen oli erinomasesti toimitettu Rida, jossa oli (ranskaksi) kaikki uusi.

Nojaili samaan tolppaan kuin kolme muskettisoturia (lac des Vosgesilla) ja myöhemmin suureksi rakkaudeksi uodostunut Maigret’n G. Simenon (joka bunkkasi siellä aika lyhyen aikaa. Tiesin että alan tuntijoista hyvätuloinen oli vain Kööpenhaminan yliopiston professori, jolle Carlsbergin kaljatehdas maksoi runsaan ylimääräisen “stipendin”.

Oli surullista tunnustaa, että olin väärällä alalla. Ei tämä ollut mitään juridiikkaa, vaan eräänlaista työoikeutta, jossa riideltiin palkkioista.

Mietin muutamia vuosikymmeniä asiaa, kunnes käsitin, että koko oikeudenala oli pettävällä pohjalla. Nyt, tietokoneiden aikaan, kaikki tietävät sen. Laki kieltää esimerkiksi kopion valmistamisen, vaikka tälläkin hetkellä naputtelemani kopioituu yli 10:een eri kohtaan koneessani. USB ei ole liitin, vaan kopioiva rajapinta.

Se meni niin, että aloittaessani työelämän 1960-luvulla tutustuin moniin sihteereihin ja vielä useampiin osaajiin, jotka eivät osanneet kirjoittaa koneella.

Samalla tavalla kuin taitamattomasti käytetty tekstinkäsittely aiheuttaa nyt toistoisuutta niin että samoihin asioihin palataan tekstissä silloin tällöin, silloin ennen näki heti, mikä teksti oli saneltua. Monet siihen turvautuvat eivät osanneet sitä. Tarkastaminen kuulosti huvittavalta. Välimerkit luettiin ulos (“sen vuoksi pilkku ja koska…”) Pisteet tuotiin esiin kopautamalla lyijykynän teroittamattomalla päällä pöydän kantta. Oikeusneuvos Jalangolta kesti yhdeksän kuukautta oppia, ettei lain otsikon sanojen välissä olleita alaviivoja saanut poistaa (“Laki_varallisuusoikeudellisista_oikeustoimista”), koska tietokoneohjelma osasi aakkostaa tekstin vain rivin alkukirjainten perusteella. Oikeusneuvos Nikkarinen ei ottanut kuuleviin korviinsa, että alaviiva, väliviiva ja tavuviiva ovat tietokoneelle eri asioita. 

Seurauksia oli ainakin kaksi sellaista, joita en käsittänyt julkaistessani väitöskirjani 1991. Asiamiesten kirjelmät olivat asiasisältöön verrattuna kaksi kertaa liian pitkiä. Tuomioistuinten ja virkamiesten ratkaisut olivat liian lyhyitä, jos ajatus oli saada selvä, millä perusteilla ratkaisuun oli päädytty. 

En myöskään huomannut, ettei kukaan tutkija ollut päässyt käsiksi kohtuullisen arkistotekniikan halliten todelliseen ajatteluun. Vasta yli 20 vuotta myöhemmin ranskalainen Latour kirjoitti ylioikeudesta (Conseil d’état), mutta hän kirjoitti antropologina. Olin väitöstä aloittaessani ollut yli 10 vuotta yksi joukosta, joten sekä kieli että salakieli olivat hyvin tuttuja. Julkaistu oikeushistoria koski lähes poikkeuksitta lakitekstejä. Käsittääkseni kukaan ei ollut pannut merkille, että kirjastot ja arkistot sisälsivät satoja metrejä sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Muuankin Oulun seudun mies oli syytteessä siitä, että oli piirtänyt puukon kärjellä naapurin seinään naisihmisen häpyä esittävän kuvan, ja puolustautui sanoen, ettei ole sellaista nähnyt, myöntäen silti mainittua merkillisyyttä vällyn alla sormeillensa. Joten herastuomari sai tuomioistuimelta tehtävän opettaa syytetyn piirtämään paremman kuvan, jottei hän turvautuisi toiste samaan selitykseen.

Luulen saaneeni hännän päästä kiinni oikeuden alani kummallisuudesta. Tekijänoikeus oi hyvin kauan kirjanpainajan oikeutta, eikä teoksilla rikastunut ennen kuin 1800-luvulla sanomalehdet alkoivat pyöriä isoilla painokoneilla ja suosia jatkokertomuksia. Patenttioikeus puolestaan oli puhdasta kauppaa. Patentteja tarvittiin, kun oli keksitty jotain hyvin teollista, kuten teollisia värejä, aikanaan lääkkeitä ja sitten, saksalaisten johdolla filmejä ja lopulta muoveja.

Nyt kuvan esittämässä viime viikolla ilmesytneessä kirjassa esitellään kolme Nobelin talouspalkinnon saanutta tutkijaa. Jpa teoksen ja keksinnön käsitteet on korvattu “innovaatiolla”. Todella huonoja innovaatioita olivat auto ja asfaltti. Sekä Trump että Putin ovat ehkä tuhoamassa maailman taloudellista järjestelmää, koska uudistuminen tai edistymnen vaatii joustaaa yhteistyötä tiedon tuouttajien ja levittäjien kanssa, ja nämä herrat tuntuvat keräävän vain rahaa. Nobelistit ovat samaa mieltä siitä, että sekä marxilaisen että klassisen taloustieteen tuotannonteijööistä - työ, maa ka pääoma - puuttuu tärkein: tieto. Ja tietoa kertyy yhteisöihin, joissa onn luvallista ja luonnollista myös olla vääräsä ja epäonnistua.

Ninpä. Suomen äkillisen nousun yksi tekijä saattoi olla uittoränni eli norjalaisten käyttöön ottama tukkiränni, joka muutti nopeasti sekä Kymijoen seudun että Saimaan vesistön talouden. 

Joka johtaa siihen, että viimeksi kuluneet 20 vuotta ovat todella olleet B-luokan poliitikkojen temmellsysaluetta.

Muisti

Tästä elämä ei jatku, ajattelin. Täyttäisin ennen pitkää viisi vuotta. Kiirehtiessäni pimeän elokuvateatterin läpi kotiin lirahti pissa housuun. Ja ne olivat pitkät housut! Sellaisia ei yleensä ollut alle kouluikäisillä. Ilma tuntui tunkkaiselta. Pölynimuri, jollaisia ei ehkä ollut kylässä muita, oli merkiltään Nilfisk.

Olimme juuri muuttaneet talon puupäästä kivipäähän. Puupää oli päivänsä päättäneen nahkurin pakkohuutokaupasta 1926 ostettu, ja joen puolella olivat pystyssä ulkorakennukset, myös navetta ja talli. Lehmien nimet olivat Hertta ja Lelu. Hevoset olivat Ritari ja Urpo. 

Koiraa ei ollut. Isoisä pelkäsi koiria. Naapurissa oli kissa, Miina. Vanhmpani eivät pitäneet kissoista.

Muuttojärjestelymme saattoi liittyä tapahtumiin, joita kukaan ei halua muistaa. Koulussamme, joka oli silloin yksityinen keskikoulu ja lukio, opettajat olivat järjestäneet mellakan. Se huipentui niin ikävästi, että talossamme asunut lehtori ampui itsensä, rouvansa peilipöydän ääressä, sota-ajan virka-aseellaan.

Minulle periytyneen tiedon mukaan tuo lehtori järjestettiin häpäisemään itsensä nuoren viransijaisen vuoteessa. Hanke olisi onnistunut yli odotusten, mutta seuraus oli tietysti odottamaton. Motiivi oli paremmuusjärjestys opettajainhuoneessa. 

Ennen pitkää vaihtoi paikkakuntaa myös matematiikan opettaja, koska hänestä ei pidetty. Lisäksi hän oli ollut paikkakuntalaisten komppanian päällikkönä, kun todella hyvä ja “oikea” oman kunnan mies kaatui Kumurissa. Nuo Ruskealan seudun taistelut aiheuttivat kirjoittelua vuosikymmeniä. Enemmistön mielestä takana olivat katelliset vaasalaiset ruotsinkieliset, jotka halusivat viedän pohjalaisten ja eversti Laurilan Talvisodan Taipaleen maineen.

Merkittävä osa opettajista poistui paikkakunnalta, yhtenä johtajaopettajatar, joka oli toinen kummini. Pian valmistui suurten ikäluokkie paineessa uusi koulurakennus, johon hankittiin ihan tavallisia lehtoreita. Välissä oli pari pilipalimiestä, joista ainakin yksi oli kuulemma kiinnostuneempi pilsnerin juomisesta kuin koulusta.

Valitettavasti hyvää paikallishistoriaa ei pitäjästä ole. Tämän olemassa olevan kirjoittaja kuoli kesken kaiken.

Ne housut on pesty kauan sitten, ja ainakin kahdeksan kertaa olen ollut muutoin toivottomasti umpikujassa. Useimmiten en ole huomannut itse mitään ajoissa.

Housujen mukana on kadonnut myös rakennus, joka oli ajan maaseutuoloissa iso, 37 asuin- tai liikehuoneistoa.

Rakennuksen valmistuessa 1938 olot paranivat ja oltiin menemässä kohti pysyvän rauhan aikaa. Kunnastamme oltiin muodostelemassa kauppalaa. Olisimme ohittaneet itsensä Lapuan, koska meillä oli varuskunta eli Ilmasotakoulu.

Isoisäni Martti Yrjö Nurmen (1896 - 1985) jälkeen jäi riitaisa perikunta. En tunne asian vaiheita, koska olin tietenkin lakimiehenä esteellinen. Ainakin kaksi itsemurhaa tapahtui, ja useampi henkilö päätyi tahdonvastaiseen laitoshoitoon.

Isoisäni ja isäni ovat jättäneet muistiinpanoja, mutta valitettavasti en usko niihin täysin, koska molemmissa on selittämättömiä aukkoja. Sen uskon, että isoisäni piti Pohjanmaalla sormensa irti politiikasta vapauduttuaan punakaartilaisena Hämeenlinnan Poltinahon vankileiriltä. Sitä en tiedä, missä välissä isäni, kunnanvaltuuston jäsen jo alle 30-vuotiaana, järjesti itsensä Kekkosen epäsuosioon, josta ei, kutee tunnettua, ollut pääsyä.

Hiukan epäilen, että Boreniuksen toimiston usein korostettu etevyys ja isänmaallisuus olivat yhteydessä sota-ajan Saksa-suhteisiin, ja jo ennen sotia toimisto oli suorastaan erikoistunut äärioikeiston oikeusjuttuihin, joista näkyvin oli K.M. Walleniuksen puolustaminen presidentti Ståhlbergin kyyditysasiassa.

Se kahdeksas kerta oli oivallukseni, että historian väärentäminen kuuluu historiantutkijan ammattiin. Olin ollut vähintään yhtä älytön kuin kollegani. 

Ranskassa Furet’n johdolla ja Saksassa vastaavasti käytiin 1970-luvulta alkaen hyvin syvällistä keskustelua, jonka pohja on helppo nähdä: kuinka tässä näin kävi.

Kun äänessä olivat tutkijat, kysymys muuntui myös muotoon: voiko ihminen aidosti ymmärtää edes muutama vuosikymmen sitten eläneen maanmiehensä ajattelu- ja tuntemistapaa eli mentaliteettia.

Muiden ohella M. Foucault antoi kysymykseen tyhjentävän vastauksen jo kirjassaan Les Choses et les Mots (1966). Vahinko ettei kirjasta saanut selvää. Luin sen itsekin. Luin monta muutakin ja pidin myös Baudrillardin ajattelusta kirjassa, jonka nimi tarkoitti symbolista vaihdantaa ja kuolemaa. Aikani mietittyäni tulin siihen tulokseen, että tuo ajattelutapa on pötyä. Nähdäkseni hyvin monet muutkin ovat tätä nykyä samalla kannalla.

Ranskalaiset ovat erikoistuneet julkaisemaan henkevältä vaikuttaaa pötyä, saksalaiet tutkijat taas kirjoittavat yhä uudestaa kansallisen katekismuksen eli “virallisen totuuden”, kun taas ruotsalaisilla on tapa sivuuttaa epämiellyttävät asiat vaikeemalla. Kerran luin italialaisen kouluhistorian. En ollut uskoa silmiäni kertomuksesta Euroopan johtamasta valtiosta, joka aina kunnostautui etenkin sotilaallisesti.

Ninpä: en ollut ymmärtänyt syvällisesti, että omana elinaikanani tapahtui vallankumous, joka on merkittävämpi kuin erinäiset uskonnot ja aatesuunnat: internet / älypuhelin.

Valehteleminen on kautta aikai ollut hyvin tehokas vallankäytön tapa. Nyt se on todella vallassa. Käänne tapahtui noin vuonna 2 000. Itse aloittelin alalla vasta 1989 ja nin ja ain vahvistusenkin, että esimerkiksi Euroopan arkistojen faktoista oli alustavasti inventoitu korkeintaan 5 prosenttia. Luultavasti tosiasiaväitteiden määrä on laskeut tästä.

Maininta lukijoilleni: olen ollut hiukan kipeän. Siitä tauko kirjoittamisessa.