Kartta kalliossa

 

Sellainen kartta kuin kartta.paikkatietoikkuna.fi on monin tavoin mieletön ajatus.

Hyvässä, ehkä parhaassakaan kartassa, mikään kohta ei ole oikein. Tai ehkä ihmisen terävän näön alue, joka on pienempi kuin suoraksi ojennetun käden sormen kynsi, on oikein. Mutta ongelma on se, että kartan kaikki pisteet ovat suoraan ylhäältä nähtyjä, eikä mitään näkökentän ja nähdyn perspektiivin kaltaista ole.

Kreikkalais-roomalainen antiikki oivalsi ja ratkaisi ihmisen näköisyyden ongelman. Jotkut edellee olemassa olevat veistokset ja rintakuvat ovat mahdollisesti erittäin näköisiä, vaikka emme saa koskaan tietää. Arvattavasti merkkihenkilöiden kuvat olivat sopivasti kaunisteltuja. Antiikin värit ovat kadonneet melkein kokonaan. Muotokuvamaalauksia on hyvin vähän. En tiedä niiden näköisyydestä. 

Koulukirjoissakin kerrotaan, että varhaisen taidehistorian (Winckelmann) ihannoima veistosten ja temppeleiden jalo valkoisuus oli väärä luulo. Sen varaan rakennettiin kuitenkin ainakin 200 vuotta, vaikka jo Nietzsche oli tuominnut meidän tarinamme itsestämme, tämän hetken sanoin “narratiivit” keksityiksi valheiksi. Niebelungenin ja Eddan seuraan, mutta myös W. Scottin ja Hugon joukkoon, kuuluu muun muassa Kalevalamme.

Koska menneisyytä ja tulevaisuutta ei ole olemassa, siinä mielessä kuin me käsitämme asian, keksitään jotain.

Siten Putinin pyhä ja vanha Venäjänmaa tai USA, josta on taannoin tehty uudelleen suuri, eivät ole poikkeuksia, vaan pääsäännön mukaisia. Loistavan tai kaltevuudessaan kauhean menneisyyden keksivät myös ihmiset itselleen.

Ajatusten lukeminen ei teknisesti oikein onnistu, mutta aisteista tiedämme, että esimerkiksi näkökuvamme on merkittävin osin oman keskushermostomme muokkaamaa ja parantelemaa. Emme näe sitä mitä katsomme.

Kiilopäällä ainakin oli iso puuhun veistetty kohokuva Saariselästä. Ajatus on huono, koska mittakaava on väärä. Jos kymmenen senttiä kartalla on 1 kilometri maastossa, sadan metrin korkeusero olisi 1 sentti.

Ehdotankin nyt muistaessani, että Urho Kekkosen kansallispuiston nimi muutettaisiin Saariselän kansallispuistoksi. On se jotenkin noloa , että puistohankkeeseen kyllä osallistunut ja etenkin Sodankylän ja Inarin kuntien tiukkaa vastarintaa nujertamassa ollut presidentti on edelleen kuin jokin Ceausescu nimellään noin näkyvissä. 

Pilapiirtäjä kuvasi aikoinaan “Kekkoslovakian” valtamiehet presidentinlinnan parvekkeella ottamassa vastaan taukoamattomia suosionosoituksia. Luulen että hyvinkin pian tämä eräs liian pitkää kravattia käyttävä presidentti ilmoittaa muuttavansa valtionsa nimen: Trumpland. Samaa tyyppiä kuin Disneyland. “Amerigo” on vain italialainen etunimi, sukua nimelle “Enzo”. Toista se on Christopher, Kristuksen kantaja. “Columbus” taas tarkoittaa oikeastaan kyyhkystä eli pulua.

Näitä on poliitikkoja, jotka Kristuksen tavatessaan hyppäisivät reppuselkään, kannettaviksi ja vielä hoputtaisivat. Siitä saisi syntisäkin halvalla.

Mitä tästä? Nykyisinhän juuri paikkatiedot ovat niin hyvin hallinnassa.

Tuo kravattimies tuli mieleeni, kun blogini kommentoija, arvostamani, asioita ajatteleva ihminen, oli päätynyt poliitikko Arvo “Poika” Tuomiseen ja viittasi siihen, ettei kukaan oikein vieläkään tiedä, mikä hänen huimista tarinoistaan 1920-luvun Moskovasta 1980-luvun Tampereelle, pitää paikkansa ja mikä ei. Hänen kolme Neuvostoliitto-kirjaansa ovat sensaatiomaisen hyviä, ja ainakin “Kremlin kellot” suorastaan pitäisi monen lukea. Mutta emme siis tiedä tämän Otto Ville Kuusisen suojatin tarinoiden todenperäisyydestä paljon, emmekä saa tietää.

Olen tavannut miehen. Joskus satuin myös näkemään hänet ja Väinö Linnan kahdestaan kävelemässä Tampereen Hämeenpuistossa. Ja tunsin hyvin hänen ystäviään, jotka tiesivät, että hänen vastauksensa kevyeen päivällispöydässä esitettyyn kysymykseen poliittisen tilanteen pääpiirteistä saattoi kestää 11 tuntia niin että isäntäväki kävi vuoroon nukkumassa yön pitkinä tunteina. 

Poika Tuominen oli mytomaani. Mytomaani on patologinen eli sairaalloinen valehtelija. Sana viittaa henkilöön, joka sepittää tarinoita pakonomaisesti, usein ilman selkeää hyötyä, ja uskoo toisinaan omiin valheisiinsa. 

Tuo on hakuteoksen antama, riittämätön selitys. Suuri kertoja on myös pakonomainen valehtelija - sellainen kuin Mika Waltari. Niinpä otan malla, vaikka olenkin vähäpuheinen poika Pohjanmaalta.

Mutta minä tiedän totuuden. Kirjoittaja oli Mauri Sariola 1960. ”Totuus on armoton”. Nin oli Sariolakin. Kun hän pääsi puhelimessa alkuun, siitä ei selvitty alle tunnissa, eikä suunvuoroa saanut. Hänen kirjansa sopivat hyvin huonohampaisille, koska juonet ja juonenkäänteet olivat valmiiksi pureskeltuja.

Sellaisia maisemia, joita nyt näkee joka päivä televisiossa, eli droonilla kuvattuja matalia näkymiä, eivät monet ole ennen nähneet. Kun pääsin joitakin vuosia sitten nosturiauton korissa kamerani kanssa parinkymmenen metrin korkeuteen, en tuntenut taloani, pihaani. lähiympäristöä, jossa olen kulkenut yli 50 vuotta. Tässähän ei lentele pieniä lentokoneitakaan, ja niiltäkin tuollainen alle sata metriä lienee kielletty.

Vastaavasti kartat olivat antiikin yritelmistä yli keskiajan rantaviivan perusteella tehtyjä ylimalkaisia yritelmiä. Siitä päättelen, että meille tavallinen topografikartta olisi ollut vielä taannoin katsojalle käsittämätön. Ylin aron kuvaaja Tšehov ei olisi tuntenut tutuinta aroaluettaan kartasta.

Ja heittoni - entä jos nuo kuuluisat luolamaalaukset ovat osittain - karttoja. Muutamien kymmenien tuhansien vvuosien takaiset ihmiset olivat kovia kulkemaan. Heitä nimitetään metsästäjä-keräilijöiksi. Heitä siis kiinnosti, mistä metsästää ja missä keräillä. Miten pääsee jonnekin sinne ja sieltä takaisin. 

Tämä on vain utuinen ajatus. Kukaties e tuli mieleenki, kun luin hyvin kauan sitten, että paikannimi “Kauhava” kenties johtuu siitä, että joki on (hiukan) kauhan muotoinen.

Mutta sitähän kukaan ei tiennyt eikä varmasti olisi tullut ajatelleeksi, vaikka olisi tallustanut kauha kourassa ne muutmat kymmenet kilometrit.

Ja siitä päädyn seuraavaan runollisuuteen. Olisi loogista, että paikannimetkin olisivat karttoja. uomessakin monen joen nimi on “joki” (Kymi, Kemi). Loogista, eikö totta.

Entä jos

 

Entä jos kirjapaino kesittiin jo noin 5 000 vuotta sitten?

Entä jos kirjoitus ja tallenne on perinteisesti sekoitettu toisiinsa?

Hakuteoksissa on tapana aloittaa tämän asian käsittely Sumerin nuolenpääkirjoituksesta, jollaista on kuvan poltetussa savessa. Kohta mainitaan Egypti, Intia ja Kiina, kunnes tulleen foinikialaisiin yhdistetty äännekirjoitus muutti käytännöt. Tämä “Foinikia” ei ehkä ollut valtio tai kana noiden sanojen nykyistä muistuttavassa mielessä. Heidän kohdallaan mainitaan usein “kanaanilaiset”.

Artikkeleissa oudostuttaa sodankäynnin puuttuminen kirjoituksella edistettyjen tarpeellisten taitojen luettelosta. Veronkanto ja vaurauden hankkiminen eivät välttämättä vaadi muistiinpanoja.

Sekään ei oikein korostu, että kun hyvin vanhat veistokset ja kallioon hakatut kuvat osoittavat mitä suurinta ammattitaitoa, kirjoittaminen lienee ollut sitä mitä suurimmassa määrin.

Sivuutamme sen, että juuri kukaan ei osannut lukea. Jopa poliittinen propganda esitettiin kernaasti kuvasarjoina, kute Rooman Trajanuksen patsaan tuhansia kuvia käsittelevä friisi. sen lukemine ei ollut käytännössä mahdollista, vaikka kahden puolen oli aikoinaan talot. Kuvien lukeminen ei liene ollut toivottavaakaan. Vielä melkein omana elinaikanamme esimerkiksi uskonnollinen viesti ja etenkin diktaattoreiden sanoma esitettiin kernaasti rakennuksilla ja seinämaalauksissa tai lasi-ikkunoilla.

Itse Hitler näyttää olleen saman hengen lapsia kuin Trump. Kesken muiden kiireiden, kuten sotien, hän heittäytyi halukkaasti suunnittelemaan etenkin arkkitehti A. Speerin kanssa ennen näkemättömiä rakennelmia. Ajatus lienee tarttunut Ranskan Versaillesista tai miksi Pariisista, jossa kirkkokin oli komeampi ja paljon vanhempi kuin Berliinissä.

Ajatukseni: tätä nykyä julkisuudessa välillä mainittu lukutaito oli hallitsevan luokan silmissä turha ja ehkä vaarallinenkin muoti. Ja Venäjän vallankumousta puuhattaessa 1917 jaettiin kyllä jokin määrä lentolehtisiä, mutta harvinaiset lukutaitoiset sotamiehet käärivät niistä sätkiä ja vetelivät henkeviä savuja. Kerenski, Lenin ja monet muut kiertelivät pitämässä puheita, mielellään auton takaistuimella seisten. Puheiden sisällöstä ei ole varsinaisesti tietoa, mutta kuulijat vapisivat innosta. Ainakin Kerenskin puhuessa. Lenin ei ollut siinä toimessa etevä. Hitler puolestaan kehitti taidon huutaa kuin rantapiru, kun taas hänen vankilassa kynäilemänsä “Taisteluni” tuskin herätti laajempaa mielenkiintoa sisällöllään.

Tulee mieleen Trump. Tämän hetken välinein voi jälkikäteenkin todeta, että hän pitämänsä puheet ovat merkittävin osin puuta heinää, ja asiansa hän esittää iskulausein, jotka eivät siis pahemmin poikkea Venäjän 100 vuoden takaisista kylteistä, kuten “leipää” tai “kaikki valta neuvostoille”. (Kumpikaan ei toteutunut.)

Varsinaisten alan miesten painatteet, kuten K. Marxin keskeiset teokset, herättävät lukijasssa epäilyn, mahtavatko ne tarkoittaa jotain.

Sumerin savitaulut ehkä olivat “kirjapaino”. Kun tuollaisen taulun rasvaa ja päälle kaataa sopiva notkeaa kalkkivelliä, joka kuivuu nopeasti, syntyy kopio, ja päivässä saa valmiiksi enemmän laattoja kuin edes tarvitaan.

Edelleen tallella olevat savitaulut herättävät kysymyksen, mihin kirjanpitoon tai verotukseen sellaisia tarvittiin.

Juuri ama kysymys tulee mieleen Kiinasta, jossa on ollut kehittynyt kieli ja kirjoitus vuosituhansia, Etelä-Amerikan Andeilta ja esimerkiksi inkojen hienosta solmukirjoituksesta.

Lähes poikkeuksetta tuhannet maata viljelevät joukkiot toimivat samalla tavalla. Yksinoikeuden väkivaltaan hankkineet (sotilaat tai muut rosvot) käyvät välillä viemässä sen, mitä suuri enemmistö on raatanut kokoon. Harvemmalla on ollut sitä iloa, jota luullakseni omat esi-isäni käyttivät Savo-Karjalassa eli polttivat kasken, mielellään naapurin mailla, ja veronkantajien tai muiden ikävien ihmisten lähestyessä livahtivat naapurimaan puolelle kätkettyään sitä ennen himoitut tavaransa. Suomessa vasta Pietari Brahen aikaan 1600-luvulla asialle yritettiin tehdä jotain, mutta tulokset olivat heikot, ja suomalaiset julistautuivat mielellään rutiköyhiksi.

Keskeinen ratkaisu olisi tie, ja sellaisia Suomessa oli vähän mutta esimerkiksi rooman valtakunnassa paljon, ja hyviä. Rautatie puolestaan lopetti huliganismin, jota sanottiin Härmän häjyjen toiinnaksi, erittäin nopeasti. Tieto kulki ja tarvittava määrä kasakoita saatiin paikalle esimerkiksi häihin ennen kuin tappelu oli edes parhaimmillaan.

Alaluokka

 

Kielestä on kadonnut sana “rahvas”. Joskus sen paikan ottaa “tavallinen kansa”. Se tuli muotiin, kun sana “työ” alkoi ottaa paikkaansa eri kielissä.

Tarkoittamatta ketään pääministeriä, suomen “orpo” on samaa sanojen perhettä kuin saksan Arbeit ja ruotsin arbete, työ, ja latinassa “orbus” viittasi etenkin orjatyöhön.

Aluksi luulin, kun ihastuin roomalaiseen oikeuteen, että joku oli nyt vain hienostellut. “Työlle” ei ollut edes nimeä, vaan termi oli “tekemisen tulosten vuokraaminen” (locatio conductio operis”), ja työn tulos oli siis kuin myöhemmillä säveltäjillä ikään “opus”.

Myös “palkka” oli ruma sana. Piireihin kuuluva ei koskaan ottanut palkkaa mistään. Tänäkin päivän tekijänpalkkio on “rojalti” tai “honoraari”.

Tietysti aatelismiehelle ja muille paremmille ihmisille saattoi ilmaantua säkillinen kultaa tai oman mielensä mukaan hallittavaksi kokonainen maakunta.  Mutta se oli lahja, esimerkiksi keisarilta tai henkilöltä, jollaisia alettiin myöhemmin sanoa pankkiireiksi. Sen sanan takana on “penkki”, jolla rahamies istua rönötti.

Kaupankäynti oli sopimatonta. Saksassa edes tavarataloketjun omistajia ei kelpuutettu seurapiireihin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tästä oli suomen kielessäkin merkki. “Kamasaksa” oli huijaamiseen taipuvainen rihkamakauppias. Ja muistelen omin korvin kuulleeni yläluokan pilkkaavan saksalaista tavaraa, joka oli “schlecht und billig” eli huonoa ja halpaa.

Sen muistan varmasti, että asiantuntijoiden mielestä todella huonon kameran haluava saattoi hankkia japanilaisen kameran, koska kaikki tiesivät, että ne olivat huokeita jäljitelmiä.

Mutta eivät saksalaiset eivätkä amerikkalaiset saaneet aikaan Canonin ja Nikonin kaltaisia 35-millisiä. Sama koskee kelloja. Kuka luulee, että markkinat räjäyttäneet aian tarpeeksi hyvät kellot, tyyppiä Swatch, valmistettaisiin Sveitsissä?

Viimeksi eilen luin juttua, jossa kerrottiin, miten kaikki nauroivat kiinalaisille vatsansa kipeäksi, kun hekin muka suunnittelivat ja valmistivat sähköautoja. Saman artikkelin mukaan kiinalainen Byd olisi jo nyt maailman suurin autonvalmistaja ja Euroopassa premiummerkitkin olisivat paiskanneet pyyhkeen kehään.

En ole varma, kuuluivat käsityöläiset alaluokkaan. Sanoisin että kuuluivat.

Ole hakenut tilaisuutta esittää huomautuksen Irma Sulkusen uudesta Lönnrot-kirjasta. Se nimittäin ei ole uutinen, että Lönnrot yhtä vähän kuin kukaan muukaan merkkihenkilö ei ollut aivan hänestä tehdyn kuvan kaltainen.

Kahdesta suomalaisten keksimää ja kokoon keittämää suomalaisuutta edustanesta räätälin pojasta Lönnrot oli se taitava, kun taas Kivi kaadettiin helposti. Alhaisosta itse nousseesta A. Ahlqvistista on muuten itsestään hyviä uusiakin tutkimuksia. Hän oli nerokas mies, mutta täysin pidäkkeetön.

Ellei hauskaa, ainakin kiinnostavaa olisi saada käsiinsä edes jossain määrin rehellinen katsaus maamme merkittävistä henkilöistä. Muistelen että jo Snellman ja Y.A. Wallin tappelivat juovuspäissään yliopistolla ja toisaalta taas sosiaalisilla superlahjakkuuksilla, kuten Z. Topeliuksella, oli kovia vaikeuksia yksityiselämässään. Kuten Mannerheimilla, jonka tyttäret eivät tainneet tuoda kunniaa oikein kellekään.

Sen vuosisada ehkä kaikkein ihmeellisin lahjakkuus saattoi olla Larin Paraske joka poti suurimman osan elämäänsä kaltoin kohtelua ja kovaa köyhyyttä. Hänen lausumiaan runoja on merkitty muistiin 32 000 säettä ja käsityömalleja on museo väärällään.

Mutta kun olen lukenut näitä Parasken omia runoja, sanoisin että ei hänelle taida löytyä vertaa maasta eikä kai koko Euroopasta. 

Ja tästä sitaisen kirjolituksen teemat nippuun kuin vappupallon.

Luulen olleeni paikalla, samoissa huoneissa, väliin äänessä, kun aikakausi vaihtui. Tekoäly eli AI on maailmanhistoriallinen käänne siinä, että Baabelin torni on kumossa. Kielten rajat voi ylittää helposti ja nopeastikin.

Mutta pelkkä kieli ei riitä. Blogin kommenteissa on asiaa Helsingin entisistä puliukoista, jotka näyttäytyivät pilapiirroksissa. Ruotsissa erittäin viinaanmenevä “Kolingen” oli suuri kuuluisuus Albert Engströmin pilapiirroksista, ja ainakin ruotalaisille yhteys Carl Mikael Bellmanin yli 200 vuoden takaisiin lauluihin oli selvä. Bellman kirjoitti ja sävelsi nerokkaasti aikakauden suosimia idylleja, joissa päähenkilöitä olivatkin pummit. Laulu numero 23 kertoo, miten Fredman makasi kapakka Kryp-in (ryömi sisäänI) edessä kesäyössä vuonna 1768 voihkien: äiti, kuka lähetti sinut isäni sänkyyn - vai pöydälläkö sain alkuni…

Ja Ranskassa clochardi el sillan alla rätteihin ja roskiin kääriytynyt henkilö kuului katukuvaan; olen itsekin katsellut. Joten eiköhän kysymys ole monen vuosisadan perinteestä.

Yläluokka

Käy sääliksi sellaisia henkilöitä kuin Putin ja Trump. Elämä on raskasta, kuolema vielä raskaampaa.

Lisäksi on ammattitauti, vainoamisharha eli paranoia. Suomenkielinen nimitys on aika osumaton. Ei se ole harha.

Norbert Elias viittasi tutkimatta jääneisiin sosiaalisiin ilmiöihin puoli vuosisataa sitten, ja toden totta, tutkimatta ne ovat edelleen.

Hän viittaa muutamissa kohdin jaotteluunsa: on yläluokka ja sitten on alaluokka. Yläluokkaan kuuluminen on tukalaa, koska sieltä voi pudota. Alaluokasta ei putoa.

Tämä tuli mieleen vuosikymmenien takaa, kun jäin miettimään, miksi “polarisoituminen” on niin suosittu sana puhuttaessa USA:sta ja miksei Euroopastakin. 

“Populismi” esiintyy jatkuvasti  Se tarkoittaa politiikkaa, jossa ei ole varsinaista ajatusrakennetta, vaan jako tavalliseen kansaan ja eliittiin. Kyllä kansa tietää. Eliittiä on vastustettava. 

Se jää epäselväksi, mitä kansa ja eliitti tarkoittavat, mutta amerikan kielinen “woke” käväisee mielessä.

Nähdäkseni Unkarin Orban edustaisi tuota ajattelutapaa, jolla on tietenkin laajaan kannatusta eri tahoilla. Usein mainitaan Ranskasta nykyinen Le Pen ja hänen isänsä. Sanan “populismi” juurtuminen yleiskieleen heijastelee ehkä kuitenkin Italiaa ja Mussolinia.

Toisaalta jo Roomaa hallittiin muka kansan ja ihan hiukan senaatin voimin. Hyvin vanha SPQR oli suosittu tunnus. “Rooman senaatti ja kansa”. Senaatti tarkoitti meitä vanhoja. Koska historia on niin täynnä kansannousuja ja kapinoita, ettei äkkinäinen arvaisikaan, yli-ikäiset on ollut muotia mainita vallan kahvassa olijoina. Me sovimmekin siihen. Huonoine jalkoinemme ja erilaisine vikoinemme emme jaksa juosta pakoon. 

Mutta vasta nyt tuli aihe ymmärtää arkista asiaa, jota ihmettelin vuonna 1962. Olin muutaman viikon Berliinissä ja kai sattuman kautta paremmassa perheessä. Käsitin näin, koska osoite oli hieno, perheen nimessä oli “von”, ja kohta käsitin, että perheen isä oli kirurgi, professori. Eli kysymyksessä oli saksalainen eliitti. Perheessä käteltiin jumalattomasti. Ainakin isä ja äiti sanoivat omille lapsilleen hyvää yötä kättä puristaen.

Minulle, maalaiselle, kädestä tervehtiminen ja pokkaaminen olivat aika harvoin vastaan tulevia asioita, mutta oli ne osattava. Tiesin, että ainakin ylioppilaille viedään ruusuja ja onnitellaan kädestä. Paitsi me keskenkasvuiset, jotka piilouduimme aikuisten selän taakse. Isoisäni ei kätellyt eikä nostanut hattua. Hän oli kauppias, ja kauppiaat eivät ole eliittiä. Maalaiskunnassa eliittiin taisi kuulua selvästi alle kymmenen henkeä.

Kun nyt mietin, eihän Suomessa edelleenkään tervehditä “palvelusväkeä”. Itse varmaan sanon vanhasta tottumuksesta “päivää”, mutta nuoremmat ihmiset vastaavat siihen vain nyökkäämällä. Yritän pitää suutani soukalla, koska näen toisten ilmeestä arvion, että siinä seilaa taas harhaileva dementikko.

Kun media on paikalla, korkeammat poliitikot kättelevät, vaikka olisivat nähneet jo monta kertaa samana päivänä. Siinä on kätkettynä tuo erityisesti saksalainen viesti: kuulumme samaan parempaan väkeen ja osoitamme toisillemme arvostusta. Muista ei ole niin väliksi.

Tätä reittiä päädytään siihen, että meidän itsenäisyyspäivämme tavaton kättelykurimus linnan kutsuilla on oikeastaan eriskummallinen tapa.

Olisiko se kukaties geneettisesti samaa juurta kuin tervehtiminen eli kunnian tekeminen armeijassa. Sitähän pidettiin ainakin ennen tärkeimpänä sotilastaitona. Joissakin kirjoissa esiintyvä selitys, että piti osoittaa, ettei ole puukkoa piilossa ei oikein vakuuta. Tosin uskon käytösoppaita tutkittuani, että mies astelee esimerkiksi alttarille naisen vasemmalla puolella siksi, että vasemmalla killuu muka miekka, jolla on tarkoitus puolustaa muun muasa neidon kunniaa.

Jutun kuvaan halusin vainottua alaluokkaa. Siinä on sukulaisiani, Inkerin suomalaisia, ja isoäitini. Vuosi on 1961. Näitä kielellisesti ja taustaltaan “suomalaisia” oli Pietarin seudulla kymmeniä tuhansia, ja ennen sotia heille kävi hyvin huonosti. Kuvan naisista Katri ja Hilda Kemppinen oli kuljetettu kolmeen kertaan Siperiaan. Niin se meni. 

Venäjälle 1918 hankkiutuneista punaisista Gyllingin veli oli Helsingissä korkeimman oikeuden jäsen ja Kullervo Mannerin veli Viipurin läänin maaherra. Stalinilla oli tapana vaihtaa koko eliitti noin vuoden välein, ja tapa tuntuu jatkuvan.

 

Loukkaamisen lahja

 

Profeetta on henkilö, jolla on loukkaamisen lahja.

Jotkut kuvittelevat, että loukkaus olisi, toisin kuin kaikki muut kielen sanat, yksiselitteinen.

Se ei ole. 

Enkä minä ole profeetta, eli minulla ei ole antaa hyviä eikä edes keskinkertaisia ohjeita kenellekään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä tuleva on.

Mutta voin  tässä sanoa asioita, joista viisaammat joutuvat vaikenemaan.

Sotilaat ja poliitikot eivät puhu usein ydinsodan vaarasta. 

Oma arvioni on, että ydinsota syttyy todennäköisesti ja että se tapahtuu pian. 

Lisäisin biologisen sodan. Ainakin kymmenellä maalla ja etenkin USA:lla, Venäjällä ja Kiinalla on valmiina bioaseita, kuten tappavia kaasuja, viruksia ja muita taudinaiheuttajia. En tiedä, miten niitä käyttäen voisi estää ensimmäisen  maailmansodan taistelukaasujen ongelman. Teho oli suhteellisen huono, ja omia saattoi mennä liian paljon.

Kävin kerran varta vasten Ypres’n seudulla, jossa on myös kuvauksissa usein esiintyvä Passchedaele. Mitään merkkejä sodasta ja siis taistelukaasuista ei ollut enää näkyvissä, paitsi tietysti muistomerkkejä. Sotilashautausmaita oli todella paljon.

Juuri nyt on lähivuosina eläviä ajatellen joukko vaikeita ongelmia. Trumpin toiminta tulee selvästi jatkumaan Trumpin jälkeen, mutta miksi? 

Järkevä vastaus olisi amerikkalaisten oma arvio, että Kiina joko yksin tai yhdessä Intian kanssa ajaa pian ohi. Ainakin 20 vuotta amerikkalaiset ovat ainakin sanoneet, että Tyynimeri on heidän suurimman mielenkiintonsa kohde. 

Ajatus on, että Kiinaa voi jarruttaa vain öljyllä ja maakaasulla, joita heillä ei ole. Tämä perustelisi myös teollisuuden ajamisen takaisin fossiilisen energian käyttämiseen ja ympäristötuhon vähättelemisen.

Samalla tavalla voisi perustella republikaanien uutta aatetta. Mielestäni “America First” suhteessa mellä käytettyyn “sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen” tarkoittaa, että laskuja ei makseta, ja mitä tarvitaan, se otetaan väkisin.

Ajatus kukoisti kieltolakiajan Amerikassa, ja sen profeetta oli Al Capone. Oikeastaan sen kehitti Andrew Jackson sata vuotta aikaisemmin.

Lukija huomaa, että panen paljon painoa Trumpin joukon ilmoitukseen Iranille: me haluamme teidän öljynne. Näin kertoivat Financial Times ja BBC 29.3. Ja samalla kun USA “sai” Venezuelan öljyn, puhe Monroen opista ja koko Amerikan mantereen hallitsemisesta loppuivat.

Käytännölistä, että valtion nimi on valmiiksi “Amerikan Yhdysvallat# eikä esimerkiksi Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, jota tiukka vasemmisto koetti suosia Suomessakin 70-luvulla.

Eurooppa romahti noin vuonna 1925. Maanosan historia oli ollut muutamia vuosisatoja porvareiden eli nykykielellä keskiluokan tai kauppiaiden ja aatelin eli nykykielellä yläluokan taistelua. Muista ihmisistä, joita oli määrällisesti ehkä 90 prosenttia, ei käytännössä välittänyt kukaan.

Eurooppalainen omatunto piti perinteisesti joukkomurhia ja nälkään kuolemista itsestään selvinä asioina. Näinhän oli jo kreikkalais-roomalaisessa antiikissa ja sitä ennen Egyptissä ja jokilaaksojen kulttuureissa. Suurrikolliset kuten Aleksanteri Suuri ja Julius Caesar ovat edelleen kuuluisuuksia.

Vielä Napoleon oli suuren ihailun kohde tehtyään vahinkoa ehkä enemmän kuin kukaan ennen, mutta sitten huomio alkoi kääntyä muihin maanosiin, joita nimitettiin siirtomaiksi. Suurin sankari ei enää välttämättä ollut se, joka kylvi eniten onnettomuutta.

 Mutta joskus 1925 johtavia aatteita olivat kommunismi (nimellä sosialismi), natsismi ja fasismi. Ranska ja Englanti olivat epävakaan parlamentaarisen politiikan vallassa, ja lähes kaikki amerikkalaisten Euroopasta poistuessaan luomat pikkuvaltiot epäonnistuivat.

Saksa ja Nevostoliitto olivat yksimielisiä keinoistaan. Yksi niistä oli etenkin omien kansalaisten määrätön surmaaminen. Ja välillä vilahtanut omatunto palasi ennalleen eli katosi. 

Sotien jälkeen oli kummallinen aika. USA:ssa ja eräissä Euroopan maissa varallisuus kaksinkertaistui 20 vuodessa, ja uudet rahat ohjattiin kulutukseen. Esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa myös huono-osaisten asema parani ennennäkemättömästi.

Kuulun itse siihen joukkoon, joka kasvoi ja elätettiin ja koulutettiin valtion kustannuksella. Meitä oli paljon. 

Mutta Suomikaan ei sitten kestänyt reaalisosialismin kaatumista. 

Meillä oli lihottu myymällä kalliilla huonon puoleista tavaraa itäisiin maihin, ja nuorista joidenkin mielestä Saksan Demokraattinen Tasavalta oli ihannevaltio. 

Erikoinen juttu, että samalla tavalla kuin 1930-luvulla meilläkin erinomaisina itseään pitävät esittelivät arvoaan paidoilla. Itse kuuluin niihin, joiden arvomerkki oli Marimekon Joka Poika -paita. Se jäi, kun henkilökohtaisten syiden johdosta löysin itseni tuomioistuimesta ylimääräisenä esittelijänä, ja siellä piti olla valkoinen kauluspaita ja kravatti. Keskiluokan univormu ihan Stockmannilta. Kunniamerkkejä ei käytetty arkisin, mutta käyntikortti piti olla, vaikka ei käyty paljon missään. Siihen oli merkitty yhteiskunnallinen arvo, sellainen tai tällainen neuvos. 

Norbert Elias, jolta taitaa olla suomeksi vain “Saksalaiset. Valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvulla” kuvailee, miten Saksassa rakentuivat “piirit”, siis seurapiirit. Niihin kuuluivat itsestään selvästi kaikki köyhimmätkin aateliset ja valtion virkamiehet, mutta eivät suurin surminkaan rikkaimmatkaan kauppiaat.

Opiskelijat hankkivat pysyvät “arvomerkkinsä” nyt lukien mielipuolisissa kaksintaisteluissa, joita orgamisoitiin osakunnissa ja jatkettiin voin vuoteen 1900. ,Piireihin kuuluvat opiskelijat, siis miehet, kohtelivat säätyynsä kuuluvia naisia hvin ja kaikkia muita naisia huonosti.

Niinpä olen saanut vamhoilla päivilläni lisävalaistusta elokuvan “Sininen enkeli” (marlene Dietrich ym). Se oli sanoinkuvaamaton murhenäytelmä, että lyseon opettaja, joka oli “neuvos”, koululaisten suussa tosin “Herr Unrat” eli herra epätieto, haksahtaa huonoon naiseen. Sellaista ei olisi saanut kertakaikkiaan tapahtua.

Ihminen on maisema

 

Otsikkoni on kirjallisuusessee Anton Tšehovista. Ihmiset tuovat heti mieleen tapauksen, jossa he sattuivat.

Walter Benjamin, joka melkein toteutti tämän blogini taka-ajatuksen ennen kuin teki itsemurhan, kirjoitti gallerioista. Tässä tapauksessa tuo sana on suomeksi “pasaasi”, eikä niitä ole kuin kaksi, Sitipasaasi Aleksilta Kaivokadulle ja Vanha eli Wreden pasaasi Espalta Aleksille.

Hänen ainoa teoksensa on Kootut kirjoitukset, täydennettynä elämäkertatiedoilla. Hänestä kirja oli petosta ja yksinäisyys ihmisen osa. Olemassa olevat painetut tekstit ja Kootut saksaksi ovat täynnä merkillisiä hyppyjä aiheesta toiseen ja kolmanteen.

Ei se mitään. Alberto Manguel oli vuosisadan kaikkein parhaita kirjoittajia. Ei ihme. Hän sai suoria tietojaan ystävältään Borgesilta, joka oli sokea kirjastohoitaja. Hän lainaa Herakleitosta ja minä muokkaan lainausta hitusen eteenpäin tässä:

Emme voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Luen vanhoja kirjoituksiani. Viisi vuotta sitten kirjoitin lukeneeni Tšehovin tuotannon kymmenen kertaa, ja joka kerta se on ollut erilaista. Nyt on tullut vähintään viisi kertaa päälle, kun ennen nuoren Anhan tosi hienoa suomennsvalikoimaa “Onni” olin löytänyt näiden ihmisnovellien hienoutta ruotsin, saksan ja englannin kielellä eri valikoimista. Noissa maissa oli sotien välisenä aikana hyvin taitavia emigrantteja, jotka elättivät itseään kääntämällä. Ja muistikuva on aina tarkempi ja paljastavampi kuin todellisuus.

Sekä Tšehov että Benjamin ja tavallaan Thomas Mann ja Albert Camus osoittavat. että kirja on joskus parempi käännöksenä kuin alkuperäisenä. Alkuperäisessä hahmot ovat keskellä sen hetkistä historiaa. Käännöksessä he ovat parhaassa tapauksessa keskellä maisemaa. 

Tämän blogin kuva on Levitanin “Tie Siperiaan”. Siinä kuvattu ihminen on taulun katsoja. Taulussa näkyy vain surkea tie ja virstanpylväs. Luultavasti muutkin kuin venäläiset katsojat näkivät, että tuota tietä kuljettiin kahleissa, kohti tulevaisuutta, jota ei ollut.

Ihminen on maisema-

Joskus huono alkukielen osaaminen tuottaa paremman tuloksen kuin hyvä. Saarikosken “Odysseus” on teoksen käännöksistä parhaita. Satun tietämään, että suomentajan kreikan taito oli heikko.

Toinen esimerkki: Arthur Waleyn englanninnokset kiinalaisista runoista. Ne ovat sykähdyttävän hienoja toisin kuin edes Poundin runokäännökset, hän kun erehtyi kääntymään asianuntijoiden puoleen. Waley aavisti, etteivät kiinalaiset tutkija-asiantuntijatkaan oikein tienneet, mitä nämä runot vihreiltä vuorilta itse asiassa tarkoittivat.

Sama näkyy ympäriinsä. Avainsana on Bethgen kiinalaisiin ja japanilaisiin runoihin käyttämä sana “Nachdichtung”, mukaelma. Nuo Bethgen tekstit loistavat eräässä musiikin hienoimmista teoksista, Mahlerin sävellyksessä “Das Lied von der Erde”. Sekä sanoissa että musiikissa apinat huutavat ja joki höyryää.

Teen kovasti työtä omien julkaistujen kirjoitusteni kanssa ja tähtäimessäni on Keskeneräinen sinfonia. Schubertilla on nin nimetty teos. Käytän apunani AI:ta eli tekoälyä, joka rakentaa henkilö- ja asiahakemistoa.

Tuo tietokoneohjelma huomasi heti, että hyppelehtivä tekstini koostuu solmuista. Kysyin, nko puhe verkkoteorian tarkoittamista solmuista vai topologiasta, joka on geometrian vaikea osa.

AI kirjoittaa, että indeksi ei ole enää kartta, vaan katiska, joka kerää tekstit, teemat ja merkitykset. Lukija ei liiku vapaasti tekstissä, vaan liikkuu siinä.

Jatkossa aion sanoa, että tuo on totta. Jotkut suuret kirjailijat, kuten Kafka, ovat ymmärtäneet, että lukija on tekstin tinen kirjoittaja, kirjailija toinen. Kafka oli masentuvainen ihminen ja teki ymmärtämästään sen jhtopäätöksen, ettei oikeastaan julkaissut mitään. Hän kuten moni muu taiteilija, halusi teostensa tuhoutuvan. Kävi kuitenkin niin, että toiset korjasivat niitä talteen.

Ninkin sen voisi sanoa, että tekstillä (ja musiikilla) on oma tietoisuus. Välillä soitan levyltä vahvistaakseni ajatustani Horowitin sovitusta Lisztin sovituksesta Saint-Saënsin sävellyksestä “Kaamea tanssi” (Danse macabre). Suosittelen.

Kumea hiljaisuus

 

Tieteessä ja tieteen lähellä tavallinen keino suhtautua kiusallisiin oivalluksiin on kumea hiljaisuus. Joskus käy niin, kuten Tuomo Suntolan tapauksessa, että professorin esittämä hypoteesi voidaan korottaa sivusta käsin. Suntola sai arvostusta atomin kerroskasvatussmenetelmästä, mutta sitten tuli miljoonan  euron Millenium-palkinto, ja se laukaisi fyysikkojen kielenkannat.

“Kaiken rakenne” on saanut fyysikot vaikenemaan, vaikka esittäjänä on ollut jo Nobelilla palkittu R. Penrose tai Sean Carroll. “Kaiken teorialla” maallikot tarkoittavat joskus suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistämistä, joka ei ole onnistunut 100 vuoden yrittämisestä huolimatta. 

Mainitsemani kosmologit haluavat ymmärtää tarkkailtavissa olevien kohteiden perusteella alkuräjähdystä ja maailmankaikkeuden laajenemista, joka ei suju Strömsön tavoin. Toisin sanoen avaruuden superteleskoopit, viimeksi Webb, ovat tuottaneet epämiellyttäviä yllätyksiä.

Suntolan kuvauksessa eräs tapa selittää maailmankaikkeutta on neliulotteinen pallopinta, joka vuoroon laajenee ja supistuu.

Karl Popperin hengessä on tullut tavaksi sanoa, ettei mikään teoria ole tosi, vaan korkeintaan sitä ei ole todistettu vääräksi. Paras teoria on se, joka on lähimpänä totuutta. Mutta kun me emme tiedä, mikä ja missä on totuus.

Maalikkona ymmärrän Gödelin 2, lauseen väärin , mutta pidän lukemistavastani. Suljetussa järjestelmässä, kuten matematiikassa, voimme todistaa, että on totuuksia, joita emme voi todistaa. Muuntaen: jopa matematiikka on vajaa. Tämän ymmärsivät jo Russell ja Whitehead ja löivät kirjan kiveen. Wittgenstein urputti atematiikan ja logiikan samuudesta, mutta kuoli.

Fyysikkojen elämäkerrat ja esimerkiksi Laaksosen sotahistoriat, jotka näyttävät perustuvan ainakin jossain määrin dokumentteihin ovat eräässä mielessä samanlaisia. Fyysikot ja kenraalit näyttävät yleensä käyttävän puolet muka vähästä ajastan keskinäiseen nujakkaan toisarvoisista asioista. Virkistävästi Mannerheimille nyrpeän Laaksosen ohella Tuuri pani reippaasti näkyviin kenraali Paavo Talvelan edesvastuuttomat piirteet, jotka vaaransivat joskus armeijakuntien olemassaolon. Ja aiheeseen soveltuen: arkelogeilta kuulee joskus, että riidat ratkeavat hautausmaalla. Silloin puhe ei ole tutkittavista hautausmaista, vaan arkeologien sukupolven kuolemasta.

Niin. Onko olemassalo olemassa? Jos sanot kyllä tai jos sanot ei, menetät zen-luontosi.

Wikipedian mukaan akateemikko Matti Koskenniemi olisi, paitsi hovioikeudenneuvoksen poika, V.A. Koskenniemen pojanpoika, ja Suomen toiseksi paras juristi. Tuorin Kalle olisi paras.

Valitettavasti en osaa ottaa kantaa. Koskenniemen ala eli kansainvälinen oikeus on minulle jokseenkin vieras. Tuorista olen suunnilleen samaa mieltä. Kun tapasin hänet joitakin viikkoja sitten, rupattelussa kävi ilmi, että hän on luopunut “tieteellisestä” juridiikkakuvastaan, ja oli muutenkin oikein mukava.

Koskenniemi sanoi aika pahasti amerikkalaisista. Siellä on imperiumi rapautumassa tai romahtamassa. Näin ajattelen itsekin. Söpö käsite “sääntöpohjaisuus” on ollut se hämähäkinseitti, joka on pitänyt instituutioita yhdessä. Ja se seitti on lujaa tavaraa. Mutta nyt se alkaa olla mennyttä.

Jos sana ei selity, muutetaan sanaa. Kun kerran maailmankaikkeus ei ole minkään muotoinen, vaan sen sijaa litteä, olkoon oikeus sitten soikeus. Rikossoikeus. Tekijänsoikeus. Ei muuta kuin laskemaan! Kaikki on ihmeen selvää.

Tämä väkinäinen sutkaus kuvittaa ajatustani, jonka kohde on kymmenien väitöskirjojen ensimmäinen luku, oka tapasi olla yht laaja kuin sisllötön, “Mitä likeus on”. Mitä soikeus on? Vastaus että vailla kulmia mutta ei pyöreä kuin ympyrä, ei kelpaa, koska kollmiulotteista esinettä, kuten kananmunaa, voisi myös saoa soikeaksi, ainakin kuvana. Ja vastaavasti siis neliulotteista ja niin edelleen, aina n - 1 -ulotteiseen.

Ja otsikon kumea hiljaisuus on tarkoitettu tuomaan mieleen zen koanin. Onko ääntä, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuuntelemassa.

Mielestäni selvästi: ei kuulu. “Ääni” on väliaineen eli esimerkiksi ilman paineenvaihtelua. Elimistön hämmästyttävimpiin kuuluva elin korva vastaanottaa nuo paineaallot hyvin, hyvin lyhyillä karvoillaan, ja panee toimeksi. Tuloksena on “ääni”, joka on siis keskushermoston omaa tekoa. Samalla tavalla kuin kipu, joka syntyy aivoissa, ei siinä kohdassa, jonka satutit.

Kyllä minua eilen aivotti, kun hammaslääkäri joutui kiskomaan ja kaivamaan kokonaisen tunnin yläleuastani hammasta, jolle oli tapahtunut jotain eksistentaalista. Se oli haljennut.