Länsi

 

Ihmiset ja hyttyset eivät pahemmin poikkea toisistaan. Samaan riviin kuuluvat mielestäni mikrobit.

Johtava elinkeinotoiminta on aina ollut sodankäynti. Ihmisellä on ollut jo ennen kirjoituksen keksimistä tarve keksiä “todellisuus” ja esitellä se maalauksina, veistoksina, piirroksina tai kumman näköisinä kivinä. 

Sodankäynti on on hyvin monien eliöiden toimi. Esimerkiksi ainakin minulle rakas leppäkerttu on melkoinen peto. Ja onko syytä rajata pois sodankäynnin käsitteestä sirkeät pikkulinnut, jotka pistelevät hyönteisiä tai imeskelevät maan matoja? Mielestäni ei - ja erittäin kehittyneitä petoja ovat esimerkiksi lahottajasienet.

Päivän hiljaisina tunteina ajattelen joskus, että myös kasvissyönti on jokseenkin julmaa puuhaa - syömme kasveilta ja sienitä ja leviltä niiden ruuan arvatenkin karmein seurauksin.

Eliöiden, kuten esimerkiksi ihmisten, käyttövoimia on historiaa ajatellen kolme: pelko, ahneus ja laiskuus.

Eiköhän historian ja arvattavasti lähitulevaisuuden selitys ole tässä. 

Rosvojoukko, jollaisia tätä nykyä joskus sanotaan valtioiksi, näyttää tarvitsevan jonkinlaisen johdon, jonka kärjessä on Kummisetä. Valta ylitse muiden perustuu alistettavien pelkoon, ahneuteen ja laiskuuteen. 

Romahdukset ovat kiinnostavia. Romahduksen aiheuttaa kehitys.

Jos joku heristää silmiään nyt kirjoittamani vuoksi, myönnän pitäväni kovasti Ian Morrisin noin kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä kirjasta “Why the West Rules”. Tuo pikkuinen, tuskin tuhatsivuinen teos on luultavasti kustantajan vaatimuksesta otsikoitu valheellisesti. Oikeastaan se on pitkä essee viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tuhannen vuoden historiasta. Morris on myös mieleiseni mies, britti ja Stanfordin professori. 

Stanford on vastenmielinen paikka. Olen ollut siellä. Se on pienehkö verrattuna esimerkiksi Harvardiin, ja hyvin kallis. Siellä näyttää kuitenkin olevan voimassa se vanhanaikainen ajatus, että läksyt on luettava.

Ihmislajin jatkuminen veti tiukoiile useammankin kerran, ehkä myös joskus 30 000 - 40 000 eaa. Jääkauden päättyessä runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten kävi pian ilmi, että ihmiset olivat jo silloin metsästäneet ja syöneet lähes kaiken sopivan, kuten mammutit. Ratkaisu oli tukalassa tilanteessa päähän pälkähtänyt. Kun oli tiedetty jo kaun, että esimerkiksi pähkinöiden, marjojen ja sienten lisäksi eräitä jyviä voi syödä, sellaisia ruvettiin nyt harrastamaan ja jopa siirtämään paremmille kasvupaikoille. Käytännön syistä oli pian pakko keksiä kylä ja siten kehittyi kaupunki. Kun tämä ihme käsitettiin laajemminkin, keksittiin valtio ja sen edellyttää hirmuhallinto. Viljan kasteleminen jokivedellä yhdistettiin nerokkaasti jyvien kuljettamiseen. Niili, Eufrat ja Tigris, Indus, Jangtse.

On paljon parempia jokia, mutta niiden ympärillä ei ole sopivaa maata. “Maa” tarkoittaa kuivuneiden puiden ja lehtien, saven ja hiekan sekoitusta. Niinpä Mississippi, Amazon, Kongo, Sambesi, Rein ja Tonava sekä Siperian joet eivät kai sopineet kymmenen tuhannen vuoden valtakuntiin.

Jopa Braudelilta jäi huomaamatta, kun hän toi maantieteen historiantutkimukseen, että Välimeri on oikeastaan vain leveä joki Gibraltarilta sinne missä ensimmäisenä kaupunkina pidetään nyt Jerikoa (natufialainen kultuuri).

Historia on ollut meille käytännössä vain Välimeren alue. Muutoin sopivat Rein ja Tonava perattiin kulkukelpoisiksi koskien ja soiden keskeltä vasta pari sataa vuotta sitten. 

Koska hiiret ovat biologisesti parempia kuin ihmiset eli nopeampia lisääntymään ja hankkimaan ravinnon hyvinkin vähästä, ennen pitkää kävi ilmi, että nehän syövät meidän jyvämme. Jokseenkin varmasti vahingossa oli keksitty keramiikka - poltettua savea - ja niin tuli keksityksi keino pitää myös vilja ja oliivit ja myös olut ja viini poissa sivullisten hampaista. Kreikasta tuntemamme amfora oli mainio säiliö kotona, matkoilla ja vesimatkoilla.

Varhaiset tutkimusmatkailijat tapasivat tulla hulluiksi janosta, kuten Magalhaesin joukko. Vesi ei säily juotavana viikkoja nahkaleileissä eikä puutynnyreissä. Jo mainittu Stanfordin Morris ei hoksaa, että kun kiinalaisilla oli tapana purjehtia kotoa Afrikan rannoille ja sitten takaisin suunnattomasti eurooppalaisia paremmilla laivoillaan, heillä oli kuljetusastiat posliinista. Se taas johtuu Kiinaan sattuneista runsaista kaoliiniesiintymistä (sopiva savi). Maailman vanhin tunnettu keramiikka on kiinalaisista luolista.

Morris kyllä miettii, mikseivät kiinalaiset löytäneet Amerikkaa, vaikka heillä oli pelit ja vehkeet. Vastaus voi olla vesi. Eurooppalaiset laskivat merimatkan Amerikasta Aasiaan ainakin 5 kertaa liian lyhyeksi.

Sekä Lännessä että Kiinassa rakenteet tuhoutuivat noin kolme tuhatta vuotta sitten. Ehdottaisin syyksi eliitin - mafiosojen - liikakasvua. Tuo viimeksi viittaamani romahdus, jonka kohdalla historiassa mainitaan monesti “merikansojen” riehuminen Välimerellä etenkin alueen imperiumeissa, liittyi myös rautaan. Siinä menivät Kreeta ja Kreikan mantereen Mykene. Liittymislahjana saimme vakiintuneet indoeurooppalaiset kielet ja Himalajan takaa tuli uusia valikoimia tappavia taudinaiheuttajia.

Tarpeettomaksi ja ikäväksi arvioitu rauta, jota oli runsaasti, tuli nyt laajemmin käyttöön, ja tulokset alkoivat näkyä metsästyksessä, viljelyssä ja etenkin sodankäynnissä. Raudan laajamittaisen käytön esikeksintö oli palkeet, joita käyttäen myös raudan sai kotikutoisin keinoin takomiskuntoon.

Ensimmäinen tieteellinen huippuase oli hevosen jalustin. Ratsastajakansat, kuten hunnit, eivät keksineet kaupunkia eivätkä valtiota, vaan liikkuvuuden. Harjoitelleet ratsastajat pääsivät maastoon, jonne sotavaunuilla ei ollut asiaa.

Havaintoesimerkistä käy Rooma, tyypillisen takapajuinen pikku kylä, joka kehitti keinot hallita koko Välimeren aluetta, jossa 90 prosenttia ryöstettävistä tai muuten hyödyllisistä ihmisistä asui alle päivän kävelymatkan päässä rannasta.

Valtava keksintö liittyi sekin puhaltamiseen: purje eli energian keskittäminen mahdollisten airojen avuksi.  Erilaisilla germaaneilla ei ollut sotalaivastoa ennen viikinkejä. Venetsia ja Genova sekä noin tuhat vuotta Bysantti pitivät vallassaan Välimerta laivoillaan. 

Jos on “Ilias” kielellinen monumentti uudesta johtavasta luokasta, joka käytännössä kaatoi heettiläisten vallan, “Odysseia” on pohjaltaan kuvaus Välimeren purjehduksista. Odysseuksen kehuttu oveluus tarkoittaa, että hän oli tekniikan tohtori. Loputtomat harharetket aiheutuivat jatkuvista suunnistusvirheistä.

Ystävä

 

(Ystäväni Heikki Kaukoranta kuoli. 1942 - 2026)

Niin pieni, niin tietön, niin kaunis,

ruumiin vieras ja isäntä,

mille maille menet nyt?

Kalvakka, voimaton, vaatetta vailla,

et enää leikiksi lyö.

 

Animula, vagula, blandula
Hospes comesque corporis
Quae nunc abibis in loca
Pallidula, rigida, nudula
Nec, ut soles, dabis iocos.

(Hadrianuksen hautaruno, suom. J.K.)

Teräsbetonia

 

Tekoäly polkee varpailleni kahdella alallani, juridiikassa ja kulttuurihistoriassa. Pyydän lisää samanlaista.

Minun piti kirjoittaa Bachista mutta päädyin teräsbetoniin. J.S. Bach ei ollut alan miehiä.

Aine ja menetelmä tunnettiin antiikissa. Vitruvius kirjoitti asiasta. Roomalaista betonia on yhä käytössä. Siinä on kikka mukaa - Vesuviuksen vulkaaninen hiekka, joka on juuri oikeaa lajia.

Suomessa vanhin yhä käytössä oleva betonirakennelma on Tönnön silta Orimattilassa (1911).

Käsitteenä lähellä betonia on laasti ja sitä taiten käyttäen saatiin aikaan esimerkiksi tuhat tuomiokirkkoa, joista eräät ovat niin vaikeita ja hienostuneita, ettei vastaavaa enää osata. Esimerkki olkoon Pariisin Sainte Chapelle tai paremman puutteessa vaikka Notre Dame.

Minä keksin hätkähtäen, mitä perua on näytelmäkirjallisuutemme parhaisiin kuuluva romaanin nimi “Viekää tuhkatkin pesästä”. Kysymyksessä on sanonta, ja se johtaa ajatukset Laukon torpparihäätöihin 1907. Linna sovelsi näitä mielikuvia Pohjantähdessä, jossa Laurilat häädetään Akseli Koskelan johtaman työväen yritellessä Kansainvälistä taustalla.

Joka tapauksessa Laukon jäädöt vaikuttivat syvästi kansallisiin mielikuviin, ja valitettavasti kuulun niihin, joiden historian näkemyksen mukaan mielikuvat vaikuttavat joskus voimakkaammin kuin olevat olot. Ja Laukossa nähtiin, että ruotsia puhuvat paronit ajavat köyhät, naiset ja lapset risaisissa vaatteissa lumihankeen. Jopa lain mukaa “majanmuutto” eli yleinen muuttopäivä oli Mikkelinä eli syystalvella. Ja häätö toimitettiin rikkomalla ensin töllin takka, jottei sinne voisi palata asumaan.

Häpeä minulle. Olen osannut 70 vuotta pohjalaisen tappelulaulun, jossa yksi säkeistö alkaa “Ensin portahat särjettiin ja sitten vasta muuri”. Muuri on sama kuin takka. Tuossa laulussa on  sankarina on Iso Antti (talollinen Antti Isotalo) ja puheena on hänen tapansa kohdella naapurustoa. Ja naapureista: kun Rannanjärvi haudattiin, ei kirkonkellot soinut, eikä siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.

No, minä päädyin kyselemään tekoälyltä etenkin osuuskauppojen rakennuksissaan suosimista tasakatoista aikana ennen sotia. Tekoäly kertoi SOK:n arkkitehti E. Huttusen vierailleen sangen varhain Yhdysvalloissa ja nähneen etenkin Kaliforniassa paikallaan valettuja teräsbetonitaloja.

Ryhdistäydyin, koska olen selvitellyt oman kotitaloni, Kauhavalla sijainneen massiivisen Nurmen (isoisäni) talon vaiheita, ja se totisesti 1938 valmistuneena oli paikallaan valettu, ja kaikki väliseinät kantavia. Mainitsin tekoälylle, että Oaklandissa oli oudon tutun näköistä, kun kuljin siellä kerran, ja tekoäly sanoi, että juuri siellä maanjäristysvaara (St. Andreas fault) pani rakentamaan teräsbetonista pienempiä ja suurempia kohteita, ja luetteli esimerkkejä. Se lisäsi vielä, että Alvar Aalto sai esimerkkejä varhaisille töiilleen, kuten Paimion parantolalle, juuri sieltä. 

Itsekin joskus kiroamani brutaali betoni on samaa perua kuin teräsbetonin lippulaiva, Helsingin olympiastadion, Ja sen toisen arkkitehdin Yrjö Lindegrenin Käärmetalo.

Istu ja pala. Minä olin ajatellut Aallon ja kumppanien yhteydessä vain saksalaista Bauhausia (Gropius, Mies van der Rohe), mutta unohtanut Sullivanin ja Wrightin. Ja mitä Nurmen taloon tulee, isäni nuorempi veli Eemeli asui ja työskenteli rakennusmiehenä - Oaklandissa, Kaliforniassa.

Mietin edelleen, mistä pirusta isoisäni, vain menestyvä kauppias, sai rahat lopulta 37 huoneistoa käsittäneeseen taloonsa. Tekoäly otti puheeksi Tasavallan suojelulakiin perustuneen asetuksen 340/1939 väliaikaisesta kiellosta matkustaa eräille alueille.

Tuon asetuksen perusteella oli annettu nippu valtioneuvoston ja kansanhuoltoministeriön päätöksiä, joiden nojalla meidän kylämme Lauttamus tuli Ilmasotakoulun vuoksi sotilasalueeksi, ja vastaavasti talossamme oli 200-paikkainen elokuvateatteri ja asukkaina todella paljon armeijan kantahenkilökuntaa.

Huoneissa, joissa itse olen kasvanut, oli asunut Talvisodassa kaatunut suojeluskunnan päällikkö. Toisin sanoen isoisäni sopi upseerien kanssa muutoin säännöstellyistä vuokrista ja kukaties myös rahoituksesta. Hän oli paikkakunalla paljon käytetty rakentaja ja oppinut betonityöt Helsingin seudun työmailla 1917.

Noita asetuksia en olisi ikinä löytänyt omi käsin; ne on hiuka piilotettu myös Kansallisarkistossa eli jätetty digitoimatta.

Samalla selvisi, miksi taloomme tuli korkeajännite ja omalla maallamme oli muuntaja. Ja isoisä kuului sähköyhtiön (Jylhän sähkö) johtokuntaan.

Katsokaapa itse verkosta “Niinisalon kasarmit”. Juuri samaa paikalla valettua, valkoiseksi rapattua betonia.

Neuvo

 

Mitä parempaa väkeä media saa, sitä heikompi tulos.

Tuntemattomasta syystä kahden ydinaseistuneen suuren valtion johdossa on samanaikaisesti vaarallinen raivohullu. Heidän tapansa toimia myös omien välittömien etujensa vastaisesti uhmaa ymmärrystä.  

Herostratos alkaa vaikuttaa järkimieheltä. 

Hän sytytti vuonna 356 eaa. tuleen juuri sen Efesoksen temppelin, joka ainakin jälkikäteen luettiin yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä eli samaan luokkaan kuin Kufun (Kheopsin) pyramidi.Hän toimi näin jäädäkseen historiaan, ja vaikka päättävät tahot määräsivät hänen nimensä hävitettääksi joka paikasta, ”herostraattnen kuuluisuus” tunnetaan tänäkin päivänä.

Olen ehkä ajautumassa taikauskon valtaan. Mika waltari kirjoitti kahdessakin suurromaanissaan unohtumattomasti maailmankauden muuttumisesta. Olisiko se ollut Turms, jossa kajahti kummallinen ääni taivaankannen poikki reunasta toiseen, ja maailmankausi eli aioni muuttui siitä. Toinen oli Angelos, ja siitähän kansakoulunopettajat ja muut ovat olleet vanhastaan samaa mieltä. Kun turkkilaiset kaatoivat Kristuksen Bysantista, kaikki muuttui. Ja oikeastaan myös Sinuhe tulee teemoissaan lähelle tätä samaa. Väitetään sen heijastelevan vuoden 1945 ja siis hävityn sodan tuntoja. Todellisuudessa noitamaisen intuitiivinen Waltari oli kytkenyt siihen vasta paljon myöhemmin tutkijoiden käsittämät pronssikauden lopun valtavat muutokset. Siis ne samat, joiden heijastumat erottuvat vielä Iliaassa ja Odysseiassa. Ja Raamatussa.

Lähi-Idän ongelman syntyessä akselille Kiova - Aleksandria 1500-luvulla  Euroopassa eri paikoissa kirjapainotaito ja yleensä enemmän rahaa kuin niin sanottua sanaa kunnioittava uskonpuhdistus teki tuloaan. Ja Kiina joka oli maailman ylivoimaisesti kehittynein ja sodanäyntikyvyilltään maapallon mahtavin valtakunta, alkoi vetäytyä kuoreensa.

Eräässä mainiossa kirjassa kirjoittaja, Stanfordin professori, sanoo ilkikurisesti, että kun Kolumbus täysin vahingossa ja mitään sellaista tarkoittamatta löysi Amerikan, se oli siinä ja siinä, etteivät vastassa olisi olleet kiinalaiset pitkän linjan virkamiehet, jotka jo tiesivät melkein kaiken.

Antaisin pari neuvoa. Usein kannattaa kuunnella. Yritys ja erehdys on kokemuksen ja “Sielutieteen” mukaan usein tehokas menettelytapa. Tuossa teoksessa, joka oli siis aikoinaan psykologian oppikirja koulussa, kerrottiin onkilieronkin oppivan, että jonkin luikertelureitin käyttäjälle on luvassa ikävä sähköisku, kun taas toisen reitin päässä odottaa palkkio, jotain hyvää, ja sopeuttamaan tiensä sen mukaisesti..

Suunnilleen näin selville saamamme historia toimii. Arvatenkin jatko on oleva samanlaista.

Harkinnan eli rationaalisen ajattelun, josta viime kommenteissa on aiheellisesti muistutettu, oikea paikka on selkeästi rajatut kysymykset. Esimerkiksi: voisiko kehittää työkaluja, joilla hiljan käyttöön tulleita muttereita voisi avata ja kiristää vaivattomasti. Bahco! Keksinpä jakoavaimen!

Ehkä tällaisia ajatteli B.A. Hjorth, joka Ruotsissa yli 100 vuotta sitten otti kehittääkseen käsityökaluja ja menestyi. Yhtä huimia olivat ne henkilöt, joiden käsistä lähti sinänsä kauan tunnetun metallin laminoinnin tuloksena joustava ja viilalla helposti teroitettava sahanterä, tyyppiä Sandvik. Sillä sitten hväitettiin luontoa sata vuotta, kunnes keksittiin koneet. Sitä en tiedä, kuka keksi pookasahan.

Kannattaa muuten muistaa, että kummankaan oman maailmansotamme tuhoista ei ollut käsitystä noiden sotien aikana, ja että  ensimmäisessä sodassa, viimeistään vuonna 1915 oli käsitetty, ettei vuosituhansia kehutulla rohkeudella eikä taistelutaidoilla ollut enää merkitystä. 

Ei ihme että kivääri on myöhäinen keksintö, 1800-luvun alusta, koska se on huono ja vaarallinen käyttäjälleen. Tykillä ammutaan taivaanrannan takaa eli vähintään viiden kilometrin päästä. Kranaatti tappaa niin rohkean kuin pelkäävänkin.

Yhdysvalloissa Samuel Colt keksi perustuslain. Se on käytössä eikä sen muuttamista vaadita. Näin on, vaikka armeijan virka-ase on vaihdettu. Nykyinen on Sig Sauer M 18. Lähes sata vuotta palvelleella Coltilla vuodelta 1911 olen itsekin ampunut. Se vaati hermoa. Patruunan kaliiperi oli .45 eli yksitoista ja puoli milliä. 

Neuvoni on lukeminen. Kerran kastelin kirjan ja ammuin pistoolilla. Ei mennyt läpi.

Posti

 

Hypistelin sanoisinko, että Juhano Seppovaaran “Postimiehen kesä” on mieluisa lukea vai erittäin mieluisa.

Tämä tapaus on erikoinen, koska tunnen kirjoittajan yhtä pitkän ajan takaa kuin kylän, johon hänen päähenkilönsä muuttaa jäätyään eläkkeelle Itärajan seudun pikku kunnasta. Tuo pitkä aika on yli 50 vuotta, ja romaanin tapahtumapaikka on nimeltään Jorvas, ja vaikka romaanin paikat ovat kuviteltuja, seki sijaitsee Kirkkonummella ja sieltä ei ole mopolla pitkä matka kirkonkylään.

Niinpä lukijan, tässä tapauksessa minun, on muistettava, että ihminen näkee kaiken ylösalaisin ja että peilikuva ei ole sama asia kuin esimerkiksi piirretty kuva. Jos sinulla on peiliin katsoessasi esimerkiksi paita, jossa lukee “vasikka”, peilissä ei lue mitään sellaista, vaan tuon sanan peilikuva, joka siis alkaa lopusta ja loppuu alkuun. 

Käsissäni on siis huolella tehty kartta seudusta, jota ei ole olemassa. Borges käyttäisi ehkä sanaa “hrönhr”. Tässäkin blogissa julkaisemani novelli “Tlön, Uqbar ja Tertius Orbis” kertoo tietosanakirjasta, joka kertoo maasta, jota ei ole olemassa. Ja viime aikoina esillä ollut viehtymykseni peileihin on ehkä peräisin tuosta novellista, jonka mukaan peileissä on jotain sopimatonta, suorastaan kaameaa (koska ne lisäävät todellisuutta).

Tässä on ongelma. Kuvitelma henkilöstä, jonka tunnen, on kukaties kiinnostavampi kuin henkilö. Ehkä tämä on hyvinkin selvää. Kertomus on väkevöitetty versio elämästä.

Kirjoittaja näyttäisi halunneen välittää muistamaansa ja onnistunut siinä. 

Kirjallisuudessa toimii samanlanen “optiikka” kuin historiassa. Mitä huolitellummin näkee menneisyyden, sitä erottelukykyisempänä heijastuu kuva tulevasta. Toisin kuin joskus sanotaan, emme oikeasti tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudesta.

Fysiikassa etenkin tätä nykyä usein esiin otettu ajatuskuvio “rinnakkaisesta todellisuudesta” on hiukan skifiä, jos ajatellaan, että nämä todellisuudet olisivat jotenkin samanlaisia ja kulkisivat ajan nuolen mukaan.

Tuollainen oletus ei ole tarpeen. Yksi matematiikan suurista ongelmista on satunnaisuus. Yhtä vaikea käsiten on ääretön. Siis: onko alkulukuja ääretön määrä ja onko jonkin hyvin pitkän numerosarjan jaollisuus muilla numeroilla kuin itsellään ja ykkösellä satunnaista. Siis tiedämmekö, rupeaako piin numeroarvo lykkäämään pelkkiä ykkösiä esimerkiksi miljardi desimaalin jälkeen.

Tietojenkäsittelyn arvoitusten rinnalla ovat olemassa tuntojen käsittelyn käsittämättömät piirteet.

Siksi huolella rakennettu kertomus, kuten nyt puheena oleva romaani, on arvokas saavutus. 

Seppovaaran romaani ei ole tarina postimiehestä, moposta ja kanoista, vaan itävää mielikuvitusta - kuten kaikki muukin kirjallisuus aikoje alusta - ja siitä riittää pistokkaita jokaiselle, jolla on ymmärrys ottaa sellainen vastaan.

Ylimääräinen piirre ja mielenkiinnon kohde on tämän hetken Suomen kohtalonkysymys: Itä-Suomen eli ihmissuhteiden köyhtyvien maakuntien ja etelän vajuraampien mutta sisäisesti onttojen alueiden paha ristiriita.

Sen yhteydessä on tapana puhua polarisaatiosta, vaikka tuo napaisuus on mielestäni epäonnistunut kuva.

On paha, kun mieli lahoaa.

Vastalääke on tässä kirjassa usein ja melkein hartaudella kuvattu tekeminen. Ei ole niin väliksi, mitä tekee. Ei kai kukaan vakavissaan sahaa lautoja tai koloa hirsiä tuonpuoleisin tavoittein.

Minulle ja kirjasta nähtävin tavoin Seppovaaralle kirjoittaminen on juuri tuota tekemistä.

Se on hyvin paljon enemmän kuin ei-mitään.

Kirjoittajan sietää olla tyytyväinen.

Jos hän sattuisi olemaan siinä sivussa hiukan ylpeäkin, mielestäni siihen on aihetta. Ja kun tosiaan tunnen tekijän, annan röyhkeästi ohjeen: esittelyistä ja arvosteluista ei ole tapana kiittää. Sellaisia kirjoitetaan esittelyn laatijan omin ehdoin, ei kiitoksen toivossa eikä haukuskelun pelossa (vaikka sellaistakin olen kai tulut tehneeksi.

Taikapeili

 

En muista kuulleeni Ernest Hemingwaysta vuosikymmeniin. Mitäpä hänestä. Kova poika kirjoittamaan, nobelisti, hankala henkilö, oli seuraa tai ei. Ymmärsi ampua itsensä.

“Francis Macomberin lyhyt, onnellinen elämä” on hiukan työläs löytää, mutta suomennoskirjassa “Kilimandzaron lumet” se on. Havaitsen että asiantuntevat ja asiaa tuntemattomat kriitikot ovat olleet tästä novellista eri mieltä, kun taas esimerkiksi romaani “Kenelle kellot soivat” on kerännyt jokseenkin yksimielistä kiitosta.

Yllättäen poliittisiakaan säröääniä ei juuri ole. Kirja ilmestyi Espanjan sisällissodan juuri päätyttyä. Niin ikään itse mukana ollut George Orwell sai lisää vasemmistolaisen leimaa, kun hänkin kuvasi tilanteita tasavaltalaisten eli Francon vastustajien suunnasta.

Hiljan luin, miten paljon vaivaa sotakirjeenvaihtajana sekaan ängenneestä Hemingwaysta oli Pariisin valtauksessa 1944, joka oli kaikkiaankin hyvin sotkuinen tapaus.

Perun juhlallisesti puheeni. Olen sanonut aika usein, että kyllä englanninkielistä proosaa on kaikki aihe opetella lukemaan. Välillä ihmettelen, ettei monikaan englantia hyvin osaava tee sitä. Ja ole neuvonut harjoittelemaan lukemalla esimerkiksi juuri Hemingwayta, “koska se on helppoa kieltä”.

Kaikenlaisia typeryyksiä sitä tulee ladelleeksi.

Monella on luulo, että keskeinen englanninkielinen kirjallisuus on suomennettu. Erehdys.

Teksti, joka on eri asia kuultuna kuin luettuna, muistuttaa metsää. Lehdillä ja rungoilla on väliä ja niitä erottavat välimatkat. Lukemisen tuloksenan on sokereita ja happea. Ellet käsitä, taidat olla skorpioni.

Francis Macomber tuo peliin ominaisuuden, jota sanotaan vanhaaa dramaturgiaksi. Jopa opettajat toistavat, että dramaturgia on eräänlainen huvipuisto, jossa mennään hiljaa ja lujaa ylös ja alas, ja kaikesta selviää rahalla.

Niin se ei olel Hemingway ja hänen - yllättävä kilpailijansa ja kaksoiolentonsa Tšehov, itäisitä mailta, - kääntävät valonsa ihmisiin, jotka ovat usein ikävystyttäviä tai vähäpätöisiä tai molempia.  Ihmisiä liikuttava vieteri on pelko. Mitä suurempi asema, sitä pahempi pelko.

Poikkeukset ovat kokeneita ihmisiä, sellaisia kuin “Aron” pappi tai “Macomberin” palkkametsästäjä Wilson.

Eräillä kaikkein suurimmista kirjailijoista näyttää oleva sama periaate. He eivät koskaan puhu totta.

Jos olisi toisin, miksi lainkaan kirjoittaa?

Vastaus on ympärilläsi. Tilannen voi olla sama kuingalleriassa. Sinulla on jokin taulu seinällä. päivästä toiseen ja viikosta viikkoon.

Musiikki on vielä parempi esimerkki. Olen ennenkin kertonut, että kun sormiini sattui vuonna 1990 Helsingin Sanomiin kirjoittamani laaja artikkeli Beethovenin erknäiten teosten levytyksistä, sain siitä kimmokkeen. Kuuntelin kakkii eli 32 Beethovenn pianosonaattia, kunkin 32 kertaa. Halusin rakentaa mielipiteen, mikä kkonaislevytyksistä on paras. Valintani oli Radu Lupu.

Mutt ei sillä ole väliä, koska kaikki nämä teokset, jotka ovat jokainen runsaan puolen tunnin pituisia, ovat eri pianistien käsissä hyvin erilaisia.Sitten koin senkin, että saman pianistin sama levy oli eri kerroilla erilainen. Joskus se oli loistava, joskus ihan hyvä, joskus yhdentekevä, joskus ilmeinen väärinkäsitys.

Tämän takia olen kuunnellut yli neljäkymmentä vuotta pääsiäisen aikaan Bachin molemmat passiot ja h-molli-messun, mielellään eri levyinä. 

Hemingwaytä aloitin lukemalla hänen 1958 ilmestyneen novellivalikoimansa varmaan seuraavan vuonna. Uuden suomennoksen luin, kun se tuli 1998. Kumpikaan ei mielestäni tavoita kirjoittajaa eikä siis lukijaa. Jonkun pitäisi kääntää ne parhaat seuraavan kerran. Ja sitä seuraavan.

Vaikka Hemingway taiteilijoiden perinteiseen tapaan vähätteli kollegoitaan, hänen peruskuvionsa on ranskaksi sanapari “l’ennui et la nausée”, ikävä ja inho. Nuo sanat on kiinnitetty J.-P- Sartren koulupoikamaisiin yriteliin, mutta Camusiin ne sopisivat paremmin.

Viis filosofiasta. Minua miellyttää yhtä paljon kuin Tšehovin kunnioitettu professori, joka ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt ihmisistä eivätkä ihmiset hänestä, Hemingwayn lause, joka on kuin kaukoputki. Se menee lyhyeksi lieriöksi ja sitten sen voi vetää pitkäksi, ja sillä näkee kaiken. Se on kaukoputki, jolla myös kuulee. Ja peili, sellainen kuin teleskoopeissa yleensä on.

Xbalanque

 

Emme todella ymmärrä juuri mitään sadan vuoden takaisten ihmisten mielenmaisemasta. Pidemmät aikavälit menevät mielikuvitusleikin puolelle.

Silti: kun yöllä kävin asianajotoimistossani ajamassa pienemmän asian, avasin sen verran puhelintani, että totesin pallon potkiminen jatkuvan Amerikassa.

Kun historia pettää, mikrobiologia ei niinkään petä. Hyvin pienistä jäämistä osaamme nyt koota uskottavaa tietoa menneisyyden elämistä, joihin on luettava myös ihmiset.

Näyttää kovasti siltä, että sekä ruumiillinen että henkinen kehitystaso on romahtanut vain parissa kymmenessä tuhannessa vuodessa. Puhumatta neandertaleista, omien esi-isiemme lihaksisto ja luusto ylittävät tämän hetken huiput. Esimerkiksi nuori nainen kykeni sellaiseen, mihin korkeintaan ikänsä harjoitelleet olympiatason urheilijat kykenevät nyt.  

Ei sillä. Olen lukenut ja kuullut, että noin 12-vuotiaan pikkutytöt kantavat Himalajalla kuuden kilometrin korkeudessa urheilijoiden reppuja ja kantaisivat varmaan urheilijatkin.

Nähdessäni väkisinkin Trumpin ja hänen infantiilisen kaksoisveljensä katsomssa, mieleeni tuli otsikon henklö, jolla oli kaksoisveli. He harrastivat Guatemalan seudun jalkapalloa, joka todistettavasti ja kiveen hakatuin korkokuvin tuli muotiin viimeistään 3 500 vuotta sitten. Mayat, ennen heitä tolteekit.

Se oli kätevä käytäntö, että erän hävinneeltä lyötiin pää irti ja sitä käytettiin sitten jatkossa pallona.

Palloa ei saanut päästää koskettamaan maata, ja jumalat hymyilivät, jos sen onnistui ponnahduttamaan seinässä olevan renkaan läpi.

Katsokaa koiria. Pallossa on noituutta.

Venyminen ja kimmahtaminen puolestaan on tyräkkikasvien maitiaisneteen ominaisuus. Edes voikukka ei ole sitä vailla.

Tuo jalkapallo ei ole “leipää ja sirkushuveja”, kuten väitetään. Sekä Roomassa että Bysantissa tiedettiin oikein hyvin, että ellei ihmisille tarjota ilmaiseksi jotain raakaa ja vastenmielistä huvia, he alkavat kapinoida.

Mutta sitten keisareilta loppuivat rahat ja sitten loppuivat keisarit (paitsi Itä-Roomasta). 

Gibbonsin vanha “Rooman valtakunnan nousu ja tuho” on sekä ansiokas että lystikäs teos. Tosin se on kovin laaja.

Kun varsinaista historiatiedettä ei oikein vielä ollut, saimme kuitenkin taaksemme Rooman. Pitkälle samanlaisia aineistoja olisi ollut kymmenen tai viisitoista, kuten Kiina tai esimerkiksi Egypti.

Silti sain päähäni ottaa uudelleen esiin Ariès’n - Dubyn “Yksityiselämän historian”, johon tehtiin siis viides osa 1990-luvulla. Englanninkielisen version alaotsikko lupaa “nykyajan identiteetin arvoituksia”.

Kuten melkein aina käy, sekä aineisto että johtopäätökset on itse aika osoittanut vääriksi. Nyt jo.

Mutta tuon hyvin laajan teoksen myöhäisantiikkia ksittelevä jakso on kuitenkin jokseenkin yksi yhteen kertomuksena Yhdysvaltojen tuhosta Trumpin ja hänen legioonansa kynsissä. Monet amerikkalaiset näkevät itse nyt tapahtuvan vain tuttuna mafia-kertomuksena.

Mielestäni “yksityisyys” on kuitenkin mielenkiintoinen määre näinä aikoina, kun niin paljon annaan sähköisen median tiliin. Hiljan se oli kulutus ja mainonta ja sitä ennen kapitalismi tai sen myöhäisvaihe. Nyt tiedänne, että pommien heittelyä ajatellen aatteilla ei ole merkitystä, mutta sitä vastoin ajatus valtion ja sen verotulojen kierrättämisestä yksityiseksi omaisuudeksi tuntuu uudelta.

Silti juuri niin tapahtui esimerkiksi Länsi-Roomassa jo ennen vuotta 480 jaa,, jolloin valtakunta kaatui. Myös frankit, uten hyvä ja hurskas Kaarle Suuri, kannattivat Kristusta ja menivät kirkkoon, koska se oli käytännöllinen keino varastaa ehtooollishopeat. Ainakin vuoteen 1500 myös paavin virka oli sukujen “diilejä”. Keskeisiä toimijoita olivat Sforzat, Borgiat ja Medicit, ja oikean ajattelutavan kirjoitti kirjaksi toden totta Macchiavelli. Tosin toisin kuin trumpit ja putinit, hän tiesi asioita. Erityisesti hän tiesi, että mitä enemmän hallitsijalle kertyy kultaa ja kunniaa, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa. Ja että hallitsijassa on henki höllässä.

Ultramariini

 

Fra Angelicon freskot Firenzessä ja sen lähellä Fiesolessa ovat unohtumattomia.Se sininen!

Katsoin kotiin tullessani ja näin yöllä unta. Harakankellon (Campanula patula) sinivoletti lienee maailman kaunein väri. Nyt sitä on ympärillä runsaasti. Siitä tulevat mieleen Toscanan freskot ja siitä tuttu kysymys: missä määrin nyt näkyvä vastaa alkuperäistä.

Keskustelin asiasta tekoälyn kanssa. Tuo sininen on jauhettu Lähi-Idän kivestä, jonka nimi on suomeksi lapislatsuli (lapis lazuli).

Se on vanhimpia tunnettuja väriaineita. Vielä Firenzen taiteen suuruuden aikana tuo kivi jauheeksi hiottuna oli kalliimpaa kuin kulta.

Seuraava sukupolvi, etenkin Leonardo ja saksalainen, Italiassa usein oleskellut Dürer, viimeistelivät ilmaperspektiivin, jossa etäiyys häipyy sinertävään hämärään.

Kysyin tahallani ilkeästi tekoälyltä, tiesikö tämä sellaista Pekka Halosta, joka olskeli hänkin aikoinaan Firenzessä. Teköäly vastasi heti, että Halonen ratkaisi ylivoimaisena pidetyn ongelman talvisen metsän lumen maalaamisesta käyttämmällä Italiassa näkemäänsä tekniikkaa eli juri siniseen, lapislatsulin suuntaantaittuvia varjoja puhtaalla hangella.

Tiesimme, tekoäly ja minä, että tuo uusi ajatustapa tulee asteittain esiin Sienan 1300-luvun taiteessa ja että siellä kävi yli 100 vuotta sitten Ael Gallén-Kallela, jonka oli sattuneesta syystä kiireeti opittava freskomaalauksen keinoja. Nuo freskot ovat Kansallismuseon katossa, ja taulu “Kullervon sotaanlähtö” on suorastaan kopioitu Sienan kaupungintalon (Palazzao da Podestan) seinästä, jossa se esittää kondottieria, jonka nimi oli Guidoricci da Fogliana.

Leonardo loihti maalauksiinsa syvyyden ilman ääriviivoja, pelkillä väreillä. Se on ihme. Toisaalta: maailmassahan ei ole ääriviivoja. On värejä, ja etäisyyden sinerrys johtuu fysikaalisesti valon sinisen osan sironnasta eli minun mielessäni se on jotain samantapaista maan päällä kuin punasiirtymä tähtitaivaalla.

Oma hermostomme muokkaa värit kahdelle silmällemme kolmiulotteiseksi näyksi. Perspektiivi on meissä, ei luonnossa.

Venäjän tsaari Nikolai I oli siis tavallaan oikeassa, kun hän loppuun kuluneen anekdootin mukaan tarkasteli uutta Moskovan - Pietarin rautatietä ja kysyi insinööreiltä, miksi kiskot lähestyvät toisiaan ja menevät yhteen etäällä. Hänelle siis vastattiin, että se on näennäistä eli illuusio ja johtuu perspektiivistä. Johon tsaari siis ärähti parhaaseen venäläiseen tapaan: minä määrään. Venäjän rautateillä ei saa olla mitään perspektiiviä.

Olkoonn tämä samalla varoitus. Sain tilaamalla kirjastosta käsiini Tauno Karilaan 1949 julkaistun Suuren kaskukirjan, joka on täysin selvästi paras Suomessa koskaan julkaistu anekdoottikokoelma.

Anekdootti eli kasku on eri asia kuin vitsi. Näistä suurin osa on huvittavia, ja monelle nauraa ääneen.

Itsekeskeisesti tutkin samalla oman muistini rappeutumista. Luin tuota kirjaa ehkä 10-vuotiaasta 15-vuotiaaksi monta kertaa viikossa, kunnes siirryin Ollin pakinoihin ja T.J.A. Heikkilän “muistelmiin”.

Siksi luulin osaavani kirjan ulkoa. Ainakin olen kertonut usein siitä lukemiani sirpaleita, joiden keskushenkilö on usein joku merkittävä nainen tai mies.

Enpähän edes muistanut puoliakaan.

Ihmettelen ja hiukan ihailenkin keskinkertaisten nuorisonkirjojen tekijänä aikoinaan nimeä saaneen Tauno Karilaan, Oikku Jättiläisen toimittajan ja kirjallisen johtaja Yrjö Karilaan veljen, mainiiota kielitaitoa. Hänen niteessään on runsaasti monen Euroopan maan vastaavissa perusteoksessa painettuja juttuja tyyppiä mitä Goethe sanoi Schillerille Voltairen väittäneen Danten runoista jne.

Ettei van kysymyksessä olisi se yhä joskus mainittu yleissivistys, tässä tapausessa sangen sujuvassa ja sulavassa muodossa. Ystäväni Hannu Tarmio yritti aikoinaan Wsoy:n pääjohtajana samaa, mutta ei Hannu onnistunut. Ihan kuin luonnossakin lystin jutun kertominen on taito sinänsä ja niiden ryhmitteleminen mukaviksi kokonaisuuksiksi on freippaasti vaikeampaa kun jokin “Uuden runon kauneimmat”, joka oli muuten harvinaisen hyvä antologia. Runoudessa Suomen runttarenkin tyrehdyttyä maassa ei olekaan kunnollista lukemistoa, mikä kertoo meistä jotain ikävää. Ruotsalainen uusin runoantologia, joka on hyllyssäni, on verrattoman etevästi toimitettu järkäle.