Ihminen on maisema

 

Otsikkoni on kirjallisuusessee Anton Tšehovista. Ihmiset tuovat heti mieleen tapauksen, jossa he sattuivat.

Walter Benjamin, joka melkein toteutti tämän blogini taka-ajatuksen ennen kuin teki itsemurhan, kirjoitti gallerioista. Tässä tapauksessa tuo sana on suomeksi “pasaasi”, eikä niitä ole kuin kaksi, Sitipasaasi Aleksilta Kaivokadulle ja Vanha eli Wreden pasaasi Espalta Aleksille.

Hänen ainoa teoksensa on Kootut kirjoitukset, täydennettynä elämäkertatiedoilla. Hänestä kirja oli petosta ja yksinäisyys ihmisen osa. Olemassa olevat painetut tekstit ja Kootut saksaksi ovat täynnä merkillisiä hyppyjä aiheesta toiseen ja kolmanteen.

Ei se mitään. Alberto Manguel oli vuosisadan kaikkein parhaita kirjoittajia. Ei ihme. Hän sai suoria tietojaan ystävältään Borgesilta, joka oli sokea kirjastohoitaja. Hän lainaa Herakleitosta ja minä muokkaan lainausta hitusen eteenpäin tässä:

Emme voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Luen vanhoja kirjoituksiani. Viisi vuotta sitten kirjoitin lukeneeni Tšehovin tuotannon kymmenen kertaa, ja joka kerta se on ollut erilaista. Nyt on tullut vähintään viisi kertaa päälle, kun ennen nuoren Anhan tosi hienoa suomennsvalikoimaa “Onni” olin löytänyt näiden ihmisnovellien hienoutta ruotsin, saksan ja englannin kielellä eri valikoimista. Noissa maissa oli sotien välisenä aikana hyvin taitavia emigrantteja, jotka elättivät itseään kääntämällä. Ja muistikuva on aina tarkempi ja paljastavampi kuin todellisuus.

Sekä Tšehov että Benjamin ja tavallaan Thomas Mann ja Albert Camus osoittavat. että kirja on joskus parempi käännöksenä kuin alkuperäisenä. Alkuperäisessä hahmot ovat keskellä sen hetkistä historiaa. Käännöksessä he ovat parhaassa tapauksessa keskellä maisemaa. 

Tämän blogin kuva on Levitanin “Tie Siperiaan”. Siinä kuvattu ihminen on taulun katsoja. Taulussa näkyy vain surkea tie ja virstanpylväs. Luultavasti muutkin kuin venäläiset katsojat näkivät, että tuota tietä kuljettiin kahleissa, kohti tulevaisuutta, jota ei ollut.

Ihminen on maisema-

Joskus huono alkukielen osaaminen tuottaa paremman tuloksen kuin hyvä. Saarikosken “Odysseus” on teoksen käännöksistä parhaita. Satun tietämään, että suomentajan kreikan taito oli heikko.

Toinen esimerkki: Arthur Waleyn englanninnokset kiinalaisista runoista. Ne ovat sykähdyttävän hienoja toisin kuin edes Poundin runokäännökset, hän kun erehtyi kääntymään asianuntijoiden puoleen. Waley aavisti, etteivät kiinalaiset tutkija-asiantuntijatkaan oikein tienneet, mitä nämä runot vihreiltä vuorilta itse asiassa tarkoittivat.

Sama näkyy ympäriinsä. Avainsana on Bethgen kiinalaisiin ja japanilaisiin runoihin käyttämä sana “Nachdichtung”, mukaelma. Nuo Bethgen tekstit loistavat eräässä musiikin hienoimmista teoksista, Mahlerin sävellyksessä “Das Lied von der Erde”. Sekä sanoissa että musiikissa apinat huutavat ja joki höyryää.

Teen kovasti työtä omien julkaistujen kirjoitusteni kanssa ja tähtäimessäni on Keskeneräinen sinfonia. Schubertilla on nin nimetty teos. Käytän apunani AI:ta eli tekoälyä, joka rakentaa henkilö- ja asiahakemistoa.

Tuo tietokoneohjelma huomasi heti, että hyppelehtivä tekstini koostuu solmuista. Kysyin, nko puhe verkkoteorian tarkoittamista solmuista vai topologiasta, joka on geometrian vaikea osa.

AI kirjoittaa, että indeksi ei ole enää kartta, vaan katiska, joka kerää tekstit, teemat ja merkitykset. Lukija ei liiku vapaasti tekstissä, vaan liikkuu siinä.

Jatkossa aion sanoa, että tuo on totta. Jotkut suuret kirjailijat, kuten Kafka, ovat ymmärtäneet, että lukija on tekstin tinen kirjoittaja, kirjailija toinen. Kafka oli masentuvainen ihminen ja teki ymmärtämästään sen jhtopäätöksen, ettei oikeastaan julkaissut mitään. Hän kuten moni muu taiteilija, halusi teostensa tuhoutuvan. Kävi kuitenkin niin, että toiset korjasivat niitä talteen.

Ninkin sen voisi sanoa, että tekstillä (ja musiikilla) on oma tietoisuus. Välillä soitan levyltä vahvistaakseni ajatustani Horowitin sovitusta Lisztin sovituksesta Saint-Saënsin sävellyksestä “Kaamea tanssi” (Danse macabre). Suosittelen.

Kumea hiljaisuus

 

Tieteessä ja tieteen lähellä tavallinen keino suhtautua kiusallisiin oivalluksiin on kumea hiljaisuus. Joskus käy niin, kuten Tuomo Suntolan tapauksessa, että professorin esittämä hypoteesi voidaan korottaa sivusta käsin. Suntola sai arvostusta atomin kerroskasvatussmenetelmästä, mutta sitten tuli miljoonan  euron Millenium-palkinto, ja se laukaisi fyysikkojen kielenkannat.

“Kaiken rakenne” on saanut fyysikot vaikenemaan, vaikka esittäjänä on ollut jo Nobelilla palkittu R. Penrose tai Sean Carroll. “Kaiken teorialla” maallikot tarkoittavat joskus suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistämistä, joka ei ole onnistunut 100 vuoden yrittämisestä huolimatta. 

Mainitsemani kosmologit haluavat ymmärtää tarkkailtavissa olevien kohteiden perusteella alkuräjähdystä ja maailmankaikkeuden laajenemista, joka ei suju Strömsön tavoin. Toisin sanoen avaruuden superteleskoopit, viimeksi Webb, ovat tuottaneet epämiellyttäviä yllätyksiä.

Suntolan kuvauksessa eräs tapa selittää maailmankaikkeutta on neliulotteinen pallopinta, joka vuoroon laajenee ja supistuu.

Karl Popperin hengessä on tullut tavaksi sanoa, ettei mikään teoria ole tosi, vaan korkeintaan sitä ei ole todistettu vääräksi. Paras teoria on se, joka on lähimpänä totuutta. Mutta kun me emme tiedä, mikä ja missä on totuus.

Maalikkona ymmärrän Gödelin 2, lauseen väärin , mutta pidän lukemistavastani. Suljetussa järjestelmässä, kuten matematiikassa, voimme todistaa, että on totuuksia, joita emme voi todistaa. Muuntaen: jopa matematiikka on vajaa. Tämän ymmärsivät jo Russell ja Whitehead ja löivät kirjan kiveen. Wittgenstein urputti atematiikan ja logiikan samuudesta, mutta kuoli.

Fyysikkojen elämäkerrat ja esimerkiksi Laaksosen sotahistoriat, jotka näyttävät perustuvan ainakin jossain määrin dokumentteihin ovat eräässä mielessä samanlaisia. Fyysikot ja kenraalit näyttävät yleensä käyttävän puolet muka vähästä ajastan keskinäiseen nujakkaan toisarvoisista asioista. Virkistävästi Mannerheimille nyrpeän Laaksosen ohella Tuuri pani reippaasti näkyviin kenraali Paavo Talvelan edesvastuuttomat piirteet, jotka vaaransivat joskus armeijakuntien olemassaolon. Ja aiheeseen soveltuen: arkelogeilta kuulee joskus, että riidat ratkeavat hautausmaalla. Silloin puhe ei ole tutkittavista hautausmaista, vaan arkeologien sukupolven kuolemasta.

Niin. Onko olemassalo olemassa? Jos sanot kyllä tai jos sanot ei, menetät zen-luontosi.

Wikipedian mukaan akateemikko Matti Koskenniemi olisi, paitsi hovioikeudenneuvoksen poika, V.A. Koskenniemen pojanpoika, ja Suomen toiseksi paras juristi. Tuorin Kalle olisi paras.

Valitettavasti en osaa ottaa kantaa. Koskenniemen ala eli kansainvälinen oikeus on minulle jokseenkin vieras. Tuorista olen suunnilleen samaa mieltä. Kun tapasin hänet joitakin viikkoja sitten, rupattelussa kävi ilmi, että hän on luopunut “tieteellisestä” juridiikkakuvastaan, ja oli muutenkin oikein mukava.

Koskenniemi sanoi aika pahasti amerikkalaisista. Siellä on imperiumi rapautumassa tai romahtamassa. Näin ajattelen itsekin. Söpö käsite “sääntöpohjaisuus” on ollut se hämähäkinseitti, joka on pitänyt instituutioita yhdessä. Ja se seitti on lujaa tavaraa. Mutta nyt se alkaa olla mennyttä.

Jos sana ei selity, muutetaan sanaa. Kun kerran maailmankaikkeus ei ole minkään muotoinen, vaan sen sijaa litteä, olkoon oikeus sitten soikeus. Rikossoikeus. Tekijänsoikeus. Ei muuta kuin laskemaan! Kaikki on ihmeen selvää.

Tämä väkinäinen sutkaus kuvittaa ajatustani, jonka kohde on kymmenien väitöskirjojen ensimmäinen luku, oka tapasi olla yht laaja kuin sisllötön, “Mitä likeus on”. Mitä soikeus on? Vastaus että vailla kulmia mutta ei pyöreä kuin ympyrä, ei kelpaa, koska kollmiulotteista esinettä, kuten kananmunaa, voisi myös saoa soikeaksi, ainakin kuvana. Ja vastaavasti siis neliulotteista ja niin edelleen, aina n - 1 -ulotteiseen.

Ja otsikon kumea hiljaisuus on tarkoitettu tuomaan mieleen zen koanin. Onko ääntä, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuuntelemassa.

Mielestäni selvästi: ei kuulu. “Ääni” on väliaineen eli esimerkiksi ilman paineenvaihtelua. Elimistön hämmästyttävimpiin kuuluva elin korva vastaanottaa nuo paineaallot hyvin, hyvin lyhyillä karvoillaan, ja panee toimeksi. Tuloksena on “ääni”, joka on siis keskushermoston omaa tekoa. Samalla tavalla kuin kipu, joka syntyy aivoissa, ei siinä kohdassa, jonka satutit.

Kyllä minua eilen aivotti, kun hammaslääkäri joutui kiskomaan ja kaivamaan kokonaisen tunnin yläleuastani hammasta, jolle oli tapahtunut jotain eksistentaalista. Se oli haljennut.

Kauko

 

En minäkään Koskenniemen “Vanhaa Kaukoa” löytänyt verkosta, ja hänen hyvin mielenkiintoiset ja laajat Kootut teoksensa päätyivät hyllystäni divariin. Mutta tiedän tietämällä, että Aarre Merikannon säveltämä teksti löytyy teoksesta “Laulu-Miesten lauluja”, mutta paha kyllä, en muista, onko se niteessä yksi, kaksi vai kolme. Isältäni talteen ottamani kirjat annoin nuoremmalle pojalleni, joka on kovettu kuoromies. Ainakin Polyteknikkojen kuoron esitys on verkossa.

“Varjoisassa valkamassa liinain huske huima on / Käsi pieni ikkunassa Saaren suuren kartanon…” 

Kun olin nuorempi, oli tapana sanoa, ettei Koskenniemellä ole yhtään hyvää runoa. Taustalla oli ai ajatus, että hän oli sotien jälkeenkin kova vehkeilijä, piilovaikuttaja ja entinen Saksan kannattaja.

Mutta tämä ei mielestäni liity runoihin. Mielestäni “Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut” ja “On suuri sun rantasi autius” ovat suurenmoisia.

Purrakseni nyt kättä, joka on minuakin ruokkinut - “anhavalaisuus” on mielestäni legitiimikäsite.  Tuomas A. ja Eino S. Repo kilpailivat noin vuoteen 1950 modernistien merkkihenkilön asemasta. Repo, joka muuten oli sekä lahjakas että kiero, jävisi. Nuorempi Jouko Tyyri oli vailla alan paavilta edellytettyä lahjakkuutta ja Pekka Lounela vielä enemmän. Osmo Hormia on valitettavasti unohdettu

WSOY:llä oli päätetty, että johtavia runoilijoita ovat Aila Meriluoto ja Aale Tynni, kun taas Otavassa oli päätetty, että Marja-Liisa Vartio. Viralliseksi valtionrunoilijaksi päätyi kuitenkin juuri Anhava tuella Paavo Haavikko, kun taas lahjakkaampi Eeva-Liisa Manner vaiettiin hyväntahtoisesti. Valitettavasti en tiedä, kuka keksi Otavaan Pentti Saarikosken Otavaan 1958. Pitäisi katsoa elämäkerrasta. Mutta hän oli runoutemme toistaiseksi viimeinen lahjakkuus, joka valitettavasti joi päänsä sekaisin hyvin varhain.

Isän suku on Kauhavalta, jossa on sen niminen kyläkuntakin. Korviini tarttui jo varhain maininta, ettei suvussa ole vaivoiksi asti täysjauhoisia. Mainitsin tämän Pentille itselleen, joka oli samaa mieltä.

Tuohon menneeseen aikaan kaikkien eli muidenkin kuin Anhavan ja Revon oli määrä kirjoittaa väitöskirja runoilija Juhani Siljosta. Sellaista ei koskaan ilmaantunut.

Ei sillä. Kuka olisi arvannut, että etenkin Poundiin ja Eliotiin tukeutuva modernismi on ohimenevä villitys? Suomen runouden suuret nimet ova olleet kaikki lauluntekijöitä, kuten Juice, Juha Watt Vainio, Eppu Normaali, mutta ei Jarkko Laine, joka laiskistui hyvän alun jälkeen.

Minun piti kirjoittaa tänään luonnosta, ja siksi kuvana on “ättestupa”. Kun katselen eräitä vieraiden maiden presidenttejä, tuikkii mieleen, miten kätevä olisi tuollainen jyrkänne, josta etenkin vanhat päälliköt voisi tyrkätä alas. Kuten on jo mainittu, Islannin saagoissa on tällaisesta yhteensä yksi maininta. Kysymyksessä lienee tarina, ei tosiasia.

Sama on asian laita japanilaisen runoilija  Fukazawan kokonaisuudessaan fiktiivinen teos, joka tunnetaan Euroopassa saksankielisenä käännöksenä “Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-Lieder” eli Narayama-laulujen vaikeaselkoisudesta.Siinä esitellään tämä sama keino vanhuksissta eroon pääsemiseen. Ja muistelen himmeästi, että jotkut Amerkan intaanit kiipesivät itse vanhoina viimeisillä voimillaan puuhun, kukaties punapuuhun, ja jättäytyivät siellä kotkien ja korppien ateriaksi.

Suomalaisessa modernismissa on se erikoinen piirre, että luonto ja koko näkyvä ja näkymätön ympäristö puuttuvat. Se on outoa, koska Aleksis Kivi oli myös runoilijana (Tuonen lehti, Timon laulu jne.) oli niin tavattoman hyvä tässä, vaikka jopa Ruotsissa nerokas Bellman näki luonnossa ranskalaistyyppisen paimenidyllin. Ja Leino oli niin hyvä myös tässä. (...kaipaan kangastuksen maata / pääskyn virttä viiripuussa / kotikummun kultasantaa / laituria lahden suussa / heleätä heinärantaa…) Kuitenkin - Risto Rsa kirjoitti kauniisti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Mutta hän on vaiennut. Ja Pertti Niemisen luonto kiertää suomeksi kiinan kautta.

Ehkä tuo “ättestupa” oli viikinkien huumoria, jota Frans G. Bengtsson on esitellyt (keksinyt) ansiokkaasti.

“Vielä eivät kaikki joms-viikingit ole kuolleet”, jupisi yksi mestauskirveen tehdessä jo työtään.

Köyhyyden voima

 

Miksi olisi suojattava köyhiä ja heikkoja? Vastaus “moraalisista syistä” tarkoittaa suomeksi “tavan vuoksi”. 

“Hyvinvointi” eli ajatus yhtiöiden ja valtion sekaantumisesta ihmisten toimeentuloon liitetään Saksan kansleri Bismarckin runnomaan lainsäädäntöön, joka sisälsi jo 1880-luvulla työsuojelun alkeet. Jopa ennen tätä kansleria esimerkiksi säätiönä toiminut Carl Zeiss, Jenan kaupungista, oli ottanut tehtäväkseen lasten ja vanhusten huollon. Oli ymmärretty, että sen ajan oloissa poikkeukselisen vaativan toiminnan (etenkin optiikkan) ylläpitäminen edellytti työntekijöiden ylläpitämistä. 

Saksassa ja aikanaan myös Suomessa työväenliike alkoi esittää vaatimuksia esimerkiksi lapsityön rajoittamisesta ja työajasta, joka ei saanut ylittää 12 tuntia päivässä, kärjessä kirjaltajat.

Kirjaltaja eli latoja oli kirjapainon vaikeatkin työt hallitseva mies - miehiä he silloin olivat ajoi hyvin usein edistystä ja epäili “herroja” eli pääomapiirejä. Tällainen henkilö oli myös verrattoman lukutaitoinen. Lukeminen on addiktoituva tapa.

Sitten tuli tekoäly (kirjoituskone, monistuskone, xero), ja maailma meni mutkalle. Merkittävät 1800-luvun kirjailijat muute eivät todellisuudessa käyttäneet kovin paljon kirjoituskonetta, ei edes Mark Twain.

Termi tuli poliittisesti käyttöön toisen maailmansodan aikana Englannissa. Sangen pian Ruotsissa huomattiin sanan vetävyys.

Taustalla on pikemmin kvanttimekaniikka kuin suhteellisuusteoria.

Puhun tässä tänään vain varallisuudesta eli rahasta.

Niiden ihmisten rahallinen tukeminen, jotka eivät selviä itse, kaksinkertaistaa koko maan varallisuuden lyhyessä ajassa, 10 - 20 vuodessa.

Itse eivät selviä etenkään lapset, sairaat ja vanhukset.

Tarpeellinen puhe työllisyydestä ja jatkuva kopittelu sisällöltään epäselvillä sanoilla “leikkaukset” ja “verot” peittää tämän näkyvistä. Se peittää sen, että erittäin suuri määrä suomalaisia ei ole työllistettävissä, koska he eivät pysty tekemään työtä.

Sellaisia ihmisiä on runsaassa 5 miljoonassamme paljon, ehkä miljoona. Katsokaa kuvaa. Alle 12-vuotiaita ja yli 70-vuotiaita on n. 1,4 miljoonaa. 

Olemme yhteiskuntatieteissä edelleen kiinni kreikkalaisen antiikin alkeissa. Myös “atomi” on selityksen tapainen. Kaikki koostuisi pienistä, jakamattomista hiukkasista. Sana tarkoittaa “ei-jaettavissa”. Samaa tarkoittaa latinan sanaan perustua “individi” eli yksilö.

Voimat kuuluivat jumalille. Liikuttava esimerkki on “deus ex machina”, jumala koneesta, eli näytelmän epäuskottava juonenkäänne. Näyttämölle lasketaan sopivilla välineillä (machina) laatikko, jonka sisältä ponkaisee jumala ratkaisemaan suit sait tarinan juonen sotkut ja aukot.

Tällä tavoin staattinen maailma oli filosofien, tiedemiesten ja useimpien taiteilijoiden mielestä ehkä vuoteen 1900. Jopa Newton muotoili painovoiman niin että kappaleet vetävät syystä tai toisesta toisiaan puoleensa massansa ja välimatkansa mukaan. Mikä tuo voima on, se on edelleen epäselvää.

Vaikka eräät aavistivat , että vetovoiman ohella vaikuttaa “hylkimisvoima”, kesti hyvin kauan ennen kuin Maxwellin yhtälöissä esitettiin varaus, joka on positiivinen tai negatiivinen. Ilmiöissä sähkö ja magneettisuus on + ja -. Vuosikymmeniä sen jälkeen käsitettiin, että myös aminohappojen maailmassa eli siis perimässä on toisaalta vettä hylkiviä ja toisaalta vedessä viihtyviä rihman päitä, ja ennen pitkäö sana “valkuaisaine” vaihtui juhlallisempaan sanaan “proteiini”, ja solun ymmärrettiin olevan proteiinitehdas, johon DNA tuo tarvittavan tiedon.

Ja näin voima oli mukana maailmankuvassa ja alettiin aiheellisesti ihmetellä, miten jokin voi olla toisaalta hiukkanen, toisaalta voima. Lisäksi oli aivan pakko keksiä hyvin vaikeatajuinen termi “kenttä”. Sekä maailmankaikkeutta että solun osia että atomin rakennetta pystyttiin jollain tavoin käsittelemään näillä välineillä.

Sekä tähdet että atomit ovat koneita, joiden sisällä temmeltää jumalia.

Ja myös fantasiakirjallisuuden ylistämä aikakone oli löydetty. Sen nimi on geeni. Ei väliä, sama vaiko aivan samanlainen. Sinusta löytyy kohteita eli perintötekijöitä, jotka omisti kerran keisari Kaarle Suuri, joka puolestaan oli saanut ne melkein suoraan luolissa vihelteleviltä kaksijalkaisilta, jotka puolestaan ovat läheistä sukua sukkulamadoille.

Kristinuskon ja islamin menestyksen salaisuus oli ehkä käsite “minä”. Mitään minuutta ei tietenkään ole olemassa, vaan sinä olet itse oma isoisäsi tai isoäitisi, ja jos opettelet kuuntelemaan, huomaat kyllä, että kivat hengittävät sekä jalkojesi alla että luissasi. 

Vielä klassikkojen kirjoituksissa hallitsijan persoonallisuus oli jumalalta valmiiksi paketoituna saatu, ja Roomassa melkein kaikkien keisarien nimeen liitettiin lyhenne “D.” eli divus, jumalallinen. Kaikki muut olivat sitten rauhassa jumalattomia.

Peruste auttaa huonoja ja raihnaisia on se, että olemme samaa eliötä. Holtittomia yleistyksiä harrastavat sanovat, että maapallo on eläin. Toiset kuvailevat, että maailmankaikkeus on tietokone. Nämä ovat huonoja kielikuvia, mutta kukaties silti aineksia ajatteluun, johon meillä on samoin kuin leppäkertuilla, proteiineilla ja protoneilla kyky.

Ihmiskeskeinen ja siis virheellinen ajattelutapani on puut. “Metsä”, tuo soma sana, merkitsee suunnilleen samaa kuin “kenttä”. Ja nurinkurista vahvimman oikeutta ajava ei näe metsää puilta.

Ihmiset

 

Ihastuin kovin Suvi Auvisen kirjaan “Maailman viimeinen eläin”. Sen aiheena on luultavasti tosi tarina ei-biologin syventymisestä hyvin eksoottiseen maailmaan, etenkin pituudeltaan noin millimetrisiin karhukaisiin.

Varoitus: vaikka teksti on loistavan hyvää, itse kirja ei ole lukijalle mikään välipala, vaan teettää töitä.

Lukiessani pääsin hiukan sisään siihen suomalaiseen ajatteluun, joka on minulle vierasta. Kirjoittajaa kuvataan henkilötiedoissa anarkistiksi. “Oma juttu” oli minulle tuntematon verkkojulkaisu. Auvinen sai journalistina merkittävän palkinnon, ja selvästi syystä.

Ehkä tuo ajattelutapa on vanhastaan viehättänyt, koska olen mielestäni käsittänyt hyvin, että “sääntömääräinen politiikka” ja siihen liittyen edustuksellinen demokratia ovat pohjaltaan keinoja estää ihmisiä sekaantumasta omiin asioihinsa.

Näin päädyin ajattelemaan, kun näin noin vuonna 1972, että myös sisukas sosialismi ja sen muunnos. jota meillä sanottiin stalinismiksi, perustuivat lähinnä eräiden ihmisten vallanhaluun. Ihmisillä oli kirjoja, mutta he eivät opetelleet ajattelemaan.

Mielestäni anarkismi taas perustuu - eräiden ihmisten vallanhaluun.

Kun maailman asioita vetämässä on etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä nytkin henkilöitä, joiden mielenterveyttä ei maksa vaivaa kehua, samassa yhteydessä on pakko sanoa, että ei meilläkään Pohjoismaissa ainakaan järki ole johtanut.

Sekä nyt istuvat poliitikot että rahoituksen asiantuntijat tietävät tai ainakin aavistavat, että näköpiirissä on valtion konkurssi, koska rahat ovat lopussa.

Panimme pystyyn aivan liian kalliin sote-järjestelmän eli ryhdyimme tekemään samaa kuin esimerkiksi koulutuksessa: korjaamaan sellaista, mikä ei ollut rikki.

Suomi rikastui ennen  - tosi komeasti. Tuo rikkaus kertyi kaupankäynnistä, joka alkoi vetää 1870-luvulla, tosin aina välillä takerrellen.

Tosin osa äänestäjistä on ollut eri vuosikymmenien aikana sitä mieltä, että rajat on suljettava käypäläisiltä niin että me saamme täällä esimerkiksi myydä vähän käytettyjä heinäseipäitä toisillemme.

Sen piti kuitenkin olla selvää, miten käy maan, jonka melkein ainoa tuote on paperi. Samaan aikaan merkittävä osa maailmaa siirtyi sähköön. Amerikkaan otettiin presidentti, joka ei tiedä, ettei tietokone toimi öljyllä. Tai ainakaan minä en ole nähnyt polttomoottorilla käyvää läppäriä enkä puhelinta.

Seuraava energian muoto näyttäisi olevan se, jonka levät ja niiden perässä eräät muut keksivät joitakin miljardeja vuosia sitten: valo. Siis auringonvalo.

Puun lehti, jollaisen näette kuvassa, on ihmeellinen mestariteos.

Kun asiayhteys on imaistu edellä, pääsen sanomaan, että “rikos ihmisyyttä vastaan” on mielestäni harhaanjohtava nimitys.

Paitsi jos liityn niihin kielitieteen arvailijoihin, joiden mielestä sanan “human” takana oisi protoindoeurooppalaisen kielen *(dh)ghomon- eli maa. Silloin voisi ainakin puheen tasolla tuomita rikoksen elonpiiriä (biosfääri) vastaan.

Siinä olen samalla kannalla kiittämäni kirjan kirjoittajan kanssa, ettei ihminen eroa muista eläimistä, kuten karhukaisista tai sukkulamadoista tai sitten mehiläisistä tai hirmuliskoista, muussa kuin mittaamattomassa kyvyssään ja halussaan pahantekoon.

Luulin muuten, että aina välillä kolea kohtelu, jota olen saanut joskus kokea läheltä ja kaukaa, johtuisi ennen kaikkea sitä, että olen vastenmielinen henkilö. Kyllä asiaan on luultavasti vaikuttanut myös tämä kirjoittelu, jota aivan oikein pidettiin sopimattomana itsekeskeisyytenä ja omahyväisyytenä. Tuoioistuimistakaan en kirjoittanut väitöskirjassani niin kuin kuuluisi eli kuvailemalla niiden toimintaa alan termein, vaan sen sijaan yrittämällä tutkia niissä toimivia ihmisiä ja heidän kohdittain surrealistista tapaansa käyttää kieltä.

Siitä en kirjoittanut, että porukassa on pöljäkkeitä. Meitä pöljiä on kaikissa porukoissa, jukon suuruuteen katsomatta. Tämä kerroin, jonka nimi voisi olla Kemppisen vakio, on tutkimusteni mukaan noin 12,8 prosenttia. Siis esimerkiksi valtioneuvostossa, eduskunnassa, valtuustossa tai maitokaupan johtokunnassa ihmisiä, jotka eivät valmiuksiltaan oikeastaan sovellu sisätöihin.

Ja tähän kriittiseen massaan luen siis myös itseni. Niinpä jätin tutkimukset toisille ja ryhdyin kirjoittamaan blogia.

Minua ravistellut johdanto nakymättömään todellisuuteen eli siihen, mitä maan alla tapahtuu, on Sari Timosen ynnä muiden “Sienten biologia” (Gaudeamus).

Muikenen

 

“Vaikenen kuin muuri”, sanoi Dupond. “Muikenen kuin vaari”, tähdensi Dupont.

Oli katsottava Wikipediasta. Tintti-kirja “Seikkailu Punaisella merellä” ilmestyi vuonna 1970. Se oli tuon sarjan ensimmäinen. Suomentaja olin minä.

Otavassa kukaan ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tintistä, kaikkein vähiten kirjallinen johtaja. Vai olisiko laajatietoinen Aili Palmen muistanut, että WSOY jo kerran takavuosina epäonnistui näiden julkaisujen kanssa yrittäessään myydä niitä kovakantisima kuvakirjoina, suomentajana yliopistonlehtori, sitten romaanisten kielten professori Jyväskylästä.

Arvaan ettei hän tuonut tätä asiaa erityisemmin esiin ansioluettelossaan.

Olimme Heikki Kaukorannan kanssa huomanneet olevamme molemmat kiinnostuneita sarjakuvista. Niinpä kirjoitimme niistä kirjan. Muistan erinomaisen hyvin, miten kova työ oli keksiä Timttiin kielellisiä hullutuksia suomennoksiin. Ainakin kapteenin syvän omaperäistä voimasanoista on julkaistu kirja tai kolme kirjaa. Yksi hirvittävimmistä herjoista oli “advokaatti”. Olin näet tuohon aikaan asianajaja ja oppinut tuonkin sanan lapsena Lauri Pohjanpään eläinrunosta “Käräjillä”. “Ja nurkan takana supattain joku advokaattiaan juotti…” Mainio runo, muuten. Siitä käy ilmi sellainenkin seikka, ken söi kesävoin. Isäni ja veljeni kohtaloksi kolahtanut arvonimi “laamanni” tul sekin tutuksi tuosta samasta runosta, jossa käräjiä istui pöllö-laamanni.

Ja opettajanakin tunnettu Pohjanpää oli siis Tuomas Anhavan vaimon Helenan isä, tietääkseni sukunimestä väännetyllä köllimellä “Possu” opettajana tunnettu.

Olen vaiennut kuin muuri esimerkiksi esillä olleista sananvapautta ja tietosuojaa koskevista asioista. 

Kun asia näkyy olevan tänäänkin esillä, tingin sen verran ajatuksestani, että kirjoitan tähän yhden huomautuksen. Ennen kuin julkaisee jotain korkeimman oikeuden päätöksestä eräässä sananvapautta koskevassa asiassa, kannattaisi lukea se korkeimman oikeuden päätös.

Ongelma ei ollut sananvapaus eikä uskonnonvapaus, vaan uskonnon harjoittaminen.

Tässä jutussa on mainittu lakien epäselvyys. Maininnat, aivan ministeritasolta, ovat olleet epäselviä. 

Joskus näennäisesti lakia koskevan kannanoton takaa erottuu puoluepoliittinen äänten kalastelu.

Yliopistoissa koulutetaan juristeja oikeastaan juuri tämän takia. Rikosoikeutta ajatellen esimerkiksi sanat “yritys”, “yllytys” ja “osallisuus” ovat vaikeita.

Myös uskontoon liittyvä lainkohta “kiihottaminen kansanryhmää vastaan” on ongelmallinen siksikin, että “kansanryhmä” on vaikea, oikeastaan epäonnistunut käsite. Sana “kansa” on ollut kovien riitojen aihe ainakin 200 vuotta, ja tyypillistä kyllä, se tuli eurooppalaisiin kieliin aika myöhään. Vaikka “voik” ja “nation” ovat sanoina vanhoja, roomalaisten aikoinaan jyrkästi määrittelemä “kansalaisuus” - “civitas”, jonka perua on “siviilioikeus”, vesittyi pian.

Laissa ja sen esitöissä on luettelo, jolta vie pohjan tavallinen lisäys “tai muu vastaava”. Siis mikä muu vastaava?

Uskomatonta kyllä, yhdistän tämän asiaan herroihin Trump ja Putin.

Yleismaailmallinen ongelma on kiihkoilu. Hyvin tavallista on kiihkoilu uskonnolla ja kansallisuudella. Pelkkä kiihkoilu jalkapalloseuran puolesta ei vie kovin pitkälle.

Jolloin esiin kääntyy taas kerran Orwellin kiteytys ongelmasta: miten suvaita suvaitsemattomuutta?

Yksi vastaus on huumori. Siis vitsikkyys, ei pilkallisuus.

Ja se Tintistä. Tintti alkoi ilmestyä aikojen alussa katolisen nuorisojärjestön lehdessä ja säilyi vuosikymmenestä toiseen kirkolle kaikin puolin sopivana partiopoikana.

Kun viimeksi katsoin, ihmeesti tietty hauskuus oli säilynyt, vaikka kapteenikin on tässä välissä epähuomiossa raitistunut, ainakin melkein. 

Luola

 

Pyramideja ihmettelen. Olen ihmetellyt aina. 

Nyt kävi niin, että kun Riihimäen metsästysmuseo on ottanut näyttelynsä teemaksi myös eräretkeilyn, isäni ennen Saariselällä näytteillä olleet vanhat retkeilyvälineet on löydetty. Niitä on siellä Riihimäellä, mukana muun muassa rinkan varhaisversiot, joita isä teki kohta sotien jälkeen puusta ja purjekankaasta, mutta poissa on ensimmäinen harjateltta, jonka äitini ompeli kotona paitakankaasta.

Lieneekö museolle käynyt samalla tavalla kuin minulle joskus. Jos panee tavaran järkevästi juuri oikeaan paikkaan, sitäpä ei sitten löydä. Koskaan.

Museon laajatietoinen amanuenssi halusi jutella veljeni ja minun kanssa. Veljeni selvästi hämmästyi saamaansa suunvuoroa ja jutteli kiinnostavia asioita. Heillä oli isän kanssa sellainenkin tapa, että he hiihtivät kahdestaan Pallakselta Ivaloon ja joskus tuli kesä kesken reissun. 

Itse tein työtä käskettyä ja kerroin, että ensimmäisellä Saariselän vaelluksellani 1956 polunvieret Tankavaaran sivua Nattasille olivat vielä saksalaisten miinoittamia. Tien varressa taisi sillä seudulla olle yhtensä hyksi pieni rakennus, Vai olisiko nitä ollut kaksi. Lapin lasten ystäväin maja paloi.

Luin Suomen Luonto -lehdestä hyvän jutun, jossa selvitettiin luonnon romantisoimista, ja kertasin numerotiedot, jotka osoittavat, että “Lumikuru” aiheutti jo 50-luvun lopulla villityksen. Kustantaja oli arvioinut, että kirjaa menisi joulun alla jopa 6 000 kappaletta. Sitä myytiin 60 000, ja menekki jatkui.  

Koska Yrjö Kokko ei kuvannut retkeilyä, vastuullinen romantikko oli siten Kullervo Kemppinen. Muistan että Kekkonen alkoi näkyä “talviretkeilijänä” vasta paljon myöhemmin, ja isäni julkinen maininta presidentille maastoon toimitetuista olutkoreista ja kämpille kertyneistä viinapulloista oli harkitsematon mutta tosi. 

Omia aikojaan maastossa kävelemistä oli pidetty omituisena, mutta sellainen olikin tullut muotiin. Mistä nämä muodit tulevat, on minulle arvoitus. Pari vuosikymmentä tuosta polun varret olivat kirjavina sydänkohtauksen saaneita juoksentelijoita, kun joku oli keksinyt hölkkäämisen ja ainakin Adi Dassler oli toimittanut siihen puuhaan sopivia, kolmella vinonauhalla koristeltuja kenkiä kauppoihin. Tätä nykyä hölkkäkenkiä pidetään tumman puvun kanssa, kunhan ne ovat valkoiset.

Valokuvien perusteella voi sanoa, että Koilliskairan ongelma on yksi niistä, joista sillä seudulla ei pidä puhua. Maasto on ajettu monin paikoin kaameaan kuntoon mönkijöillä, ja virkistysalueelta puuttuvat rahavarat vaikeiden ongelmien hoitamiseen: jätteet, polttopuut, yöpymispaikat.

Paikallisille asukkailla on sellaisia oikeuksia, joita lantalaiset ovat vailla. Tuo omituinen sana oli ennen käytössä. Kantasana on “land” ja merkitys maalikylien asukas, eli muualta kuin Lapista oleva.

Sivullinen voisi saada sellaisen käsityksen, että pohjoisessa asuvilla olisi muitakin ongelmia kuin Helsingin herrat. Siirtomaavallan käsitteiden istuttaminen Lappiin taitaa muutenkin vaatia taitoa tosiasioiden käsittelemisessä. 

Vanhojen oppikirjojen kuvaamilla pirkkalaisilla, jollainen on kuvattu muun muassa patsaana Tampereella, ei tiettävästi ollut yhteyttä Pirkkalan seutuun. Ryöstely oli tunnettu elinkeino, jota harjoittivat joskus pikku päälliköt, joskus maan moukat ja joskus päätoimiset rikolliset. “Sissi” muuten näyttää olleen vielä Aleksis Kivellä sanan “rosvo” synonyymi.

Muistan kun “skiidut” eli moottorikelkat tulivat käyttöön pohjoisessa. Muistan erämaapuhelimet parilla kämpällä. Ihmettelen edelleen, ettei useampi päässyt hengestään. Toisin kuin isäni kirjoissaan arvelen, ettei eräretkeily omin neuvoin onnistu keneltä tahansa noin vain.

Macfarlanen kirja “Mountains of the Mind” johdattelee sekä luontokäsityksiin että erityisesti alppikiipeilyyn. Noin 150 vuotta sitten Keski-Euroopassa oltiin yleisesti sitä mieltä, että yksin tai pienellä joukolla polkuja metsässä kulkevat pitäisi panna köysiin ja sen köyden pään voisi saman tien sitaista asianomaisen kaulaan. 

Kukaan järjissään oleva ei liioin kiivennyt  huipuille, vaan käytti kylmästä kärvistellen ja kiukkuisena solia, joista Alpeilla käytetyimpiä oli Simplon.

Perinteisesti ainoa syy ihailla luontoa oli kulta. Hopeakin kelpasi. Jalokiviä oli vaikea löytää. Espanjalaiset vahingossa Amerikkaan osuneet alkoivat etsiä oikea El Doradoa, kultaista kaupunkia. Sen tapaisia löytyikin, ja äkkiä markkinoille tulvinut kulta teki lopun Espanjan merkittävästä asemasta. Tuli keksityksi nopea, iso inflaatio.

Amerikkalaiset innostuivat erämaistaan vasta kun kävi ilmi, että Kaliforniassa on kultaa. Vuodesta 1849 onnensa etsijöitä ilmaantui kolmesataa tuhatta, ja saalis oli hyvä. Ryntäys uudistui Alaskassa, kun Klondike tuli kohteeksi. Hankkeen aikana toteutettiin ensimmäinen suurimittainen kansanmurha; murheellista tapahtumasarjaa kuvaillaan intiaanisodiksi. Kulkutaudit ja valloittajat tappoivat tultuaan noin 90 prosenttia vanhasta väestöstä, jota oli ehkä ollut 10 miljoonaa, kaikkiaan.

Toisaalta nykyinen romanttinen luonnonsuojelu lähti juuri Kaliforniasta. Siellä on myös Yosemite, maailman ensimmäinen luontomuseo. Meidän korviimme tutulta kuulostavaa asiaa luonnon suojelemisesta alkoi kuulua juuri sieltä, Sierra Nevadan seudulta. Hurjia nähtävyyksiä ovat Kuoleman laakso eli se iso hiekkaerämaa, ja San Franciscon lähellä oleva punapuumetsä, Muir Wood.

Euroopassa huiputtaminen eli vuorten “valloittaminen” huipulle kiipeämällä alkoi 1700-luvun lopulla, mutta tuli muodiksi, kun Matterhornille kiipeäminen nousi pääuutiseksi 1861. Ehkä tapaus oi vertauskuvallinen. Kukaan ei todellisuudessa saavuttanut mitään, ihmisiä kuoli, ratkaisuun vaikuttivat lahjonta, vilppi ja huono työ (heti katkennut kiinnitysköysi).

Luonto-gangsterismi oli vauhdissa.

Parikymmentä vuotta sitten oli lopullisesti osoitettu, että fysiikka ja kemia ovat vain näkökulmia samaan asiaan. Vasta noin kymmenen vuotta oli lopullisesti selvää, että biologia on saman kokonaisuuden osa ja perinteinen jako elolliseen ja elottomaan on suorastaan väärä.

Näissä mietteissä olen samoissa askareissa kuin vuosikymmeniä pääsiäisviikolla, Bachin passioiden äärellä. Vihjeestä kuuntelen nyt Raphael Pichonin ja Pygmalion-yhtyeen äänitteitä. Vakiintunet, kauan ylistetyt esityket osoittautuat jotenkin laskennallisiksi, mallinnoksiksi. Nämä ovat alkemiaa. 

En ollut ennen huomannut yhteyttä. Evankeliumin Vuorisaarnan tapahtumapaikka on turistikohde. Jo unohtuvaa, aika vaativaa tekniikkaa käyttäen puhuja tavoitti ehkä 1300 kuulijaa. Vahvistamattoman ihmisäänen kantavuutta on testattu, ja tällaisia ovat lukemat. Väkijoukossa kulkevien sisällön toistajien työstä huolimatta parhaat puhujat puhuivat pelkin iskulausein.Mielikuva on vahvempi kuin kuva.

Ja pyramidi on korkealle kohotettu luola.