Wapaussota

 (Kuvassa O.E. Tuomikoski)

Poikani on kaivanut esiin nuoren syöpään kuolleen äidinisänsä veljen puheita vuodelta 1919 Saarijärven Paavo -sanomalehdestä . Lehti ilmoitti olevansa Jyväskylän suuri sanomalehti.

Ajatuksena on hämmästyttää historiantutkijoita. Valkoisten  puolelta sovintoa ja malttia suhteessa edellisvuoden punaisiin ei ole sanottu esiintyneen julkisuudessa kuin eräissä yksittäistapausissa (Hj. Linder). Tässä Otto Einari Tuomikoski tiedetään kovaa vauhtia tohtoriksi valmistumassa olleeksi henkilöksi, josta voidaan helposti todistaa, ettei hän ollut äärilaidan kulkijoita, vaan edusti sellaista valkoista mielipidesuuntaa, jota ei vakiintuneen historian mukaan ollut olemassakaan.

Hän oli itse osallistunut Tampereen taisteluihin Mannerheimin johtamissa joukoissa, ja hänen pikkuveljensä oli kaatunut Kalevankankaan kovissa taisteluissa. Jutuissa vilahtava Viljo Tuomikoski osallistui kansalaissotaan sanitäärinä, myös kesällä 1918 Suomenlinnassa ja sai professorin arvonimen sotien jälkeen kirurgina.

Saarijärven Paavo  5.12.1918

“Merkillinen asiakirja. Kuinka kuningaspuuha ensiksi alkoi ilmetä?

Maist. O. E. Tuomikoski Jyväskylästä on ”Karjalan Aamulehdessä” julkaissut kirjoituksen, jossa tuodaan esiin niitä wehkeilyitä, joita kuninkaan hyväksi keväällä alkoi ilmetä. Maist. Tuomikoski kertoo: Ensimmäisen kerran huomasimme noita kuningasmielisten wehkeitä Pietarsaaressa. Tykkimiesten pestaussopimuksissa ruwettiin omavaltaisesti pyyhkimään ”tasavalta” sana pois. Teko herätti suurta kiihtymystä ainakin suomalaisissa sotilaissa. Yksi ja toinen huomautti kansliapäällikölle tästä, mutta hän sanoi pyyhkimisen tapahtuneen ”ylempien käskystä”. Allekirjoittanutkin kieltäytyi aluksi tämän wuoksi nimeänsä sopimukseen kirjoittamasta. silloin kansliaherra ylimielisesti huusi: ”Tekö määräätte, onko Suomi tasavalta vai kuningaskunta?”. – ”En”, wastasin hänelle, ”en siitä määrää minä, ette tekään, hyvä herra, eipä itse kenraali Mannerheimikaan, waan Suomen kansa”.

Kun muu ei auttanut, keskustelimme Pietarsaaren yhteiskoululla asiasta. Allekirjoittanut lähetettiin sitten wiemään Waasaan siten kiireessä syntynyttä asiakirjaa.

Waasassa jätin sen erään jääkärin läsnäollessa senaattori Arajdrwelle, joka lupasi sen toimittaa hallitukselle. Muuten senaattori jo etukäteen tiesi sanoa, että hallitus wirallisesti oli tasawaltalaisella kannalla. Hän oli kylläkin kuullut kuningasmielisistä puuhista, mutta hän arweli niiden raukeawan mahdottumuuteensa. Sanottu asiakirja, joka kuwastaa niitä mielialoja, jotka sodan alkuaikoina oliwat walkoisen Suomen sotureille luonteenomaisia, oli kokonaisuudessaan seuraawanlainen:

K. Herra Senaattori.

Me, joukko suomalaisia wapaustaistelijoita uskallamme täten kääntyä Teidän, herra Senaattori, kauttanne hallituksen puoleen erään sangen ikäwän seikan wuoksi. Olemme näet lähtiessämme taisteluun niitä wenäläisiä ja suomalaisia bolshewiikkeja wastaan, jotka uhkaawat tuhota Suomen wastasaadun wapauden ja itsenäisyyden, wannoneet wiimeiseen hengenwetoon saakka puolustawamme Suomen laillista tasawaltalaista hallitusmuotoa: se on, sitä hallitusmuotoa, joka meillä on woimassa w.k. 27 pnä., jolloin sota alkoi. Samalle tasawaltalaiselle hallitusmuodolle owat wakuuttaneet uskollisuutta nekin tykkimiehet, jotka owat pestautuneet tasawallan palwelukseen Pietarsaaressa. Pestaussopimuksen sanamuoto näet on seuraawantapainen: ”Täten pestataan Suomen tasawallan tyksitöön… j.n.e. Wiimw päiwinä on uusien tulokasten sopimuskirjoista pyyhitty pois sana ”tasawalta”, aiwan wiimeisissä kaawakkeissa sanottu sana puuttuu kokonaan. Arkoina wapaudestamme uskallamme täten kääntyä hallituksen puoleen toiwoen saawamme selwitystä siihen, kenen aloitteest ja missä tarkoituksessa moiset mieliä kiihoittawat toimenpiteet tapahtuwat. Miksi pyyhkiä sopimuksesta pois se sana, tasawalta, jonka menestyksen puolesta olemme liikkeelle lähteneet, joka sana on meille Pohjolan hangissa taistellessamme woimaa ja rohkeutta antanut sekä uskoa oikean woittoon ylläpitänyt? Miksi se tällä hetkellä, jolloin ensi wiestit kertowat siitä, että punaisten kaappausyritys on häpeään joutumassa?

Me Suomen tasawallan wapaa ehtoiset soturit uskallamme täten lailiselle hallitukseilemme ilmoittaa, että olemme sille wiimeiseen hengenwetoon asti uskollisia; mutta samalla me tuhotessamme uhkaawan bolshewiikkiwyöryn ja palauttaessamme rauhan sywästi rakastamaamme isän maahan myöskin silmää räpäyttämättä warjelemme Suomen kansan ja eduskunnan oikeuksia niitäkin mahdollisia wäkiwaltaisia tai kawalia yrityksiä wastaan, jotka woiwat uhata niitä ylhäältä päin. Jumalaan luottaen ja tietäen, että Pohjois-Pohjanmaa, Etelä- Pohjanmaa, Karjala, Sawo ja Häme ajattelewat samoin piirrämme uskollisimmin ja nöyrimmin:

Joukko suomenmielisiä pohjalaisia, karjalaisia, sawolaisia ja hämäläisiä tykkimiehiä.

Pietarsaari, 28. 2. 1918. Wakuudeksi: Oiwa Nurmio, Kaup. wisk. Kaskinen. Aarno Saarensiwu, Maist., Helsinki. Y. A. Kanninen. Liikemies, Tampere. O. E. Tuomi koski, Maisteri, Jywäskylä. Niilo Perttula, Maanw, Punkalaidun. Aarne Minkkinen, Kansak. opett, Kirwu. A. Karwonen, Kauppakorkeakoul, Sakkola."

Kirjoituksessaan lausuu maist. Tuomikoski lopuksi seuraawat sanat: Eiwät punaisten sadat tykit, kymmenettuhannet kiwäärit ja lukemattomat kuularuiskut kyenneet meihn istemään sellaista haawaa, kuin ne miehet, jotka kuningaskysymyksen esillewetämisellä jakoiwat Suomen laillisella kannalla olewan kansanaineksen kahteen toisilleen whamieliseen leiriin ja hetkellä, jolloin uusi wyöry idästä maatamme uhkaa. Onko noilla miehillä siweellistä oikeutta ja uskallusta siitä huolimatta hallituksen ohjaksissa pysyä? Salliiko Suomen kansa sen?

 

Saarijärven Paavo 13.2.1919

Suojeluskunta-aatteesta.

(Maist. Tuomikosken puhe wapaussodan wuosijuhlassa kunnallistalolla 2.2.1919)

Olemme tänään kuulleet kauniisti puhuttawan wainajille ja wapaalle isänmaalle. Itse puolestani pyydän lausua sanan sowinnolle ja tulewaisuudelle. Näinä päiwinä on kaikkialla maassamme wietetty wapaussodan alka misen wuosisuhlaa. Niin on tehty tässäkin kaupungissa, sillä tänään on kulunut täsmälleen wuosi siitä päiwästä, jolloin Keski Suomen ensimäiset wapaaehtoiset lähetettiin Wilppulan uhatulle rintamalle Täsmälleen wuosi sitten he asettuiwat ruoturintamaan tämän talon edus talle jättääkseen hetken perästä innostuneet saattajansa nenäliinojen liehuessa ja jylisewien eläköönhuutojen kaikuessa. Noita aikoja owat suojeluskuntalaiset muistelleet järjestäessään paraadin. Juhlapukuihin pukeutuneet kanselaiset owat lukuisasti tulleet wiettämään tätä päiwää ja saamaan uutta luottamusta Suomen tulewaisuuteen, waikka uhkaawia pilwiä yhä onkin waltiolliseila taiwaallamme. Ja tänä päiwänä olemme käyneet kunnioittamassa wainajiemme muistoa heidän lumenpeittämillä haudoillaan, sankarien, joitten werellä Suomen wapaus on ostettu, että me jälkeenjääneet puolestamme tekisimme sen suuremmaksi, woimakkaammaksi, eheämmäksi ja onnellisemmaksi, kuin mitä se oli silloin, kun nuo wainajamme wielä eliwät. Wapaussodan muistojuhlaa owat kymmenettuhannet kansalaiset kaikkialla maassamme jakamattomin ilon tuntein wiettäneet. Mutta warmaa myöskin on, että on ollut sellaisiakin, jotka owat näitä päiwiä pitäneet kaik kena muuna kuin wapauden muistopäiwinä. He owat kyllä syrjästä seuranneet juhtien wiettoa ja nähneet sen innostuksen, jolla ikämiehetkin owat marssineet nuorukaistemme rinnalla. Heistä on joku woinut kuulla ne sanatkin, joita sankarien haudoilla on esitetty. Mutta walitettawasti he owat liian nurinkurisesti kaiken käsittäneet. He owat tämän juhlanwiettoa katselleet samoin tuntein kuin ne sotawangit, jotka Rooman keisarien riemusaatoissa kuuliwat katselijoiden ilohuudot woittoisalle päällikölle. Syy tähän ajatukseen on siinä, että he owat pitäneet wapaussotaa luokkasotana, jolla oli tarkoituksena saattaa työwäki orjuuteen ja tehdä siitä oikeudeton, paariasluokka, jolla ei olisi sananwaltaa yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisessa. „Kaisokaa", sanowat he, „katsokaa itse mitä olette tehneet? Teidän jalkawäkenne on samonnut maan halki Suomenlahden rannoille asti, teidän ratsunne owat rawanneet kaikki polutkin Wienan Karjalan metsiin saakka. Millainen on joukkonne kulkema tie? — Kuolemata olette lewittäneet kaikkialle. Teidän pistintenne kärjissä ei tullut wapaus waan köyhälistön orjuus. Te ette halunneet edes siinä määrin Suomen itsenäisyyttä kuin kostoa. Siksipä hiekkanummien kätköistä tuhannet ammutut työläiset kiroowat teitä".

Tämäntapaisia ajatuksia on näinä päiwinä myöskin useiden kansalaisten sydämissä liikkunut. Walitamme kyllä, että moni hywä ja yhteiskunnalle hyödyllinen työmies näissä järkyttäwissä oloissa on saanut traagillisen lopun. Suremme koko sydämestämme, että ne keinot, joilla wastaiset kapinat aijottiin estää, oliwat niin epäonnistuneet, että kapinallinen henki noiden „rauhoituskeinojen" kautta wain kaswoi ja juopa yhteiskuntaluokkien kesken yhä suureni. Jokainen, joka tahtoo rehellisesti suojeluskuntalaisesta käydä ja jolle suojeluskunta-asia on kunniaasia, panee jyrkän wastalauseen niitä tihutöitä wastaan, joita walitettawasti kapinan kukistamisen jälkeen monessa paikassa tapahtui ja jotka yksityisluontoisina rikoksina käsitykseni mukaan on tuomittawa samoin kuin kapinallistenkin julmuudet. Mutta siitä huolimatta ne, jotka pitäwät näitä erehdyksiä walkoisen Suomen ennakolta tarkoittamina ja päämäärinä, joihin jo sodan alussa tähdättiin, menettelewät tämänluontoisissa arwosteluissaan yhtä yksipuolisesti ja sokeasti kuin nekin, jotka pitäwät työ wäkeä kaikkiin onnettomuuksiimme syypäänä.

Jos kukin meistä menee omaan itseensä, jos kukin puolue rehellisesti arwostelee tekojaan ja waikutteitaan, niin epäilemättä tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemme jossain suhteessa erehtyneet. Niinpä ei kansalaissodastakaan ole edeswastuuta wieritettäwä yksinomaan työwäen niskoille. Porwarillisillakin on siihen osansa. He eiwät tosin ole tarttuneet aseisiin isänmaata wastaan. Mutta se itsepintaisuus ja polittinen lyhytnäköisyys, jolla niin suuri osa heistä aikoinaan wastusti tarpeellisiakin uudistuksia, joitten ratkoisu siirtyi sellaiseen kuohunta aikaan, missä koko maailma nyt elää, herätti oikeutettuja epäillyksiä porwarillisten hywistäkin aikomuksista. Se samoin kuin laillisen eduskunnan hajoittaminen loi hywän maaperän sille kiihoitukselle, jota edeswastuuttomat työwäen johtomiehet liehakoiden suurten joukkojen huonompia waistoja, käyttiwät hywäkseen ja yrittiwät luoda wallankaappauksella ja wähemmistön tahtoon taipuen luulotellun ihanneyhteiskunnan, olotilan, jossa tosin weljeys, wapaus ja tasa arwoisuus käsittäwät wain työwäen, mutta jossa muille, toisinajattelewille luwattiin hirsipuuta ja wankikoppia. Meistä ei siis kukaan woi farisealaisen tawoin kerskua ja ja sanoa: „Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole yhtä rikollinen kuin tuo publikaani." Jos onnellinen Suomi on sotenkin rakennettawissa, jos se juopa, joka eroittaa meidät toisistamme, jotenkin on umpeen luotawissa, on ensimäinen ehto se että erehdykset tunnustetaan ja niistä oppia otetaan. Kun on kysymyksessä uusien kansaissotien estämnen, kun on kysymyksessä se, ettei lastemme eikä lastenlastemme tarwiise astua niitä werisiä polkuja, joita tämä miespolwi on saanut kulkea, eiwät mitkään rehelliset ja kunnialliset toimenpiteet ole wähäarwoisia tämäntapaisten kansallisten onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Jos jollakin ihmeellisellä tawalla saisimme muutaman wuosidan jälkeen maailmaan uudestaan syntyä ja lukisimme oman aikamme ja etenkin nykypäiwien Suomenhistoriaa, tekisimme warmasti epämiellyttäwän hawainnon. Iisekkyys äärimmilleen kehitettynä on aina ollut ihmisen ruminpia piirteitä. Mutta tuskin koskaan se on yhtynyt sellaiseen kyynillisyyteen, kuin meidän aikanamme. Ajatelkaamme wain niitä monia keinottelijoita, jotka kaikin tawoin sotaaikana luonnottomasti kohotteliwat tawaroiden hintoja, josta köyhimmät ja yleensä palkkatuloista eläneet eniten tuliwat kärsimään ja josta oli ennenkuulumaton kurjuus ja katkeruus seurauksena. Tuo keinottelijoiden häikäilemättömyys meni niin pitkälle, että moni heistä kirosi kaiwattua ja siunattua rauhan tulemistakin, koska se ehkäisi rahan helpompia hankkimismahdollisuuksia. Samantapaista luonteen tylyyttä owat osoittaneet nekin walitettawan monet kansalaiset, jotka joka paikkaan wetäwät esille Jeesuksen, joka armahti ryöwäriäkin ristillä, henkilöt, jotka ratsastawat uskonnolla ja korkealentoisilla aatteilla, mutta joilla ei ollut sanottawana yhtään ymmärtömyksen sanaa niille säälittäwille kansalaisille, joista monet johtajien pettominä, taloudellisista syistä tai oikeana pitämänsä asian wuoksi ryhtyiwät taisteluun isänmaata wastaan. „Kuinka woisin kättäni ojentaa kapinalliselle, joka on kiduttanut, murhannut ja polttanut?" sanowat he. „Kuka kunniallinen suomalainen kehtaa sanoa wejekseen sellaista, joka on ollut wenäläisten, weriwihollistemme rikostoweri ja kätyri?"

Ei, kansalaiset, se joka tahtoo paras olla, hän ojentakoon ensimäisenä kätensä tuon ammottawan kuilun ylitse, että mahdoll simman monesta hairahtuneesta tulisi hedelmäätuottawa oksa suomalaiseen runkoon! Mitä merkitsee silloin, kun suuret asiat owat kysymyksessä, että omaisemme ja ystäwämme tuon asian wuoksi owat henkensä antaneet! Jos wiime talwen tarjooma opetus olisi niin tuntuwa, ettei tässä maassa koskaan pääse kansalaissotaa syttymään ja että sitä puolin ja toisin kammotaan kuin ruttoa, silloin nekin uhraukset, jotka olemme tehneet, pikemmin ilahduttawat meitä, eiwätkä ne suinkaan herätä wihaa kapinalli ia kohtaan. Omien wainajiemme haudoilla, omaa suruamme ajatellessa meidän pikemmin tulee tuumia, että wastustajiemmekin rinnoissa sykkiwät ihmissydämet ja että hekin owat tunteneet samanlaista tuskaa isiensä, weljiensä ja omaistensa järkyttäwän kuoleman johdosta kuten mekin. Jos näin ajattelemme noista erehtyneistä, on jo pahin este ymmärtämyksen tieltä poistettu. Mutta ennen kaikkea: me olisimme silloin lähempänä ihmisyyttä! Kun nyt suojeluskunnat järjestäwät toimintaansa maassamme, luulisin, että niiden tulisi noudattaa edellämainittuja suuntawiiwoja. On ymmärrettäwissä se epäluulo ja wihakin, jolla työwäki on suojeluskuntia katsellut. Warsinkin kapinan werinen kukistaminen ja sitä walitettawasti seuranneet taantumukselliset pyrkimykset owat wielä liiankin tuoreessa muistossa. Suojeluskunnat eiwät saa olla luokkapyyteiden tukena. Ne eiwät saa sekaantua työwäenyhdistysten toimintaan ja siten ärsyttäwästi waikuttaa työwäkeen. Jos työwäenyhdistykset toiminnassaan jotenkin menettelewät laittomasti, on nimismiesten ja muiden wiranomaisten tehtäwänä tarttua silloin asiaan. Mutta suojeluskunnat eiwät saa alentua santarmin toimiin. Me emme saa antaa aihetta siihen wäitteeseen, että suojeluskunnat olisiwat tarkoitetut yksinomaan omia kansalaisia wastaan, ei waan sotawäen awuksi ulkoisen waaran torjumiseksi. Kauan on Suomen kansa wieraan wallan ikeessä saanut elää, ensin Ruotsin, sitten Wenäjän. Tiedämme hywin, miltä käskettäwän asema tuntuu. Muistamme „ystäwämme" Bobrikoffit ja Seynit, Krestyt ja ne äskeiset ajat, jolloin suomalainen kunnon kansalainen hirtettiin Oulussa suomalais wenäläisten kätyrien toimesta. Ne ajat nyt tuntuwat meistä kuin pahalta unelta. Suomi on wapaa, sen itsenäi yyden on rauhankonferenskin tunnustanut, kuten päiwän ilahduttawa uutinen kertoo. Mutta ei siinä kyllin. Suomi elää wa hekaudessa, joka lupaa meille wieläkin enemmän. Ei koskaan tätä ennen ja tuskin milloinkaan tämän jälkeen Suomella on tilaisuus paisua Skandinawian woimakkaimmaksi waltioksi. Me emme ole woineet jäädä kylmiksi, kun weljemme wirolaiset owat pyytäneet apuamme Wiron wapauttamiseksi. Tämänkin paikkakunnan nuorukaisia on ollut taistelemassa samoilla seuduilla, mainehikkaan Narwan luona, missä 200 wuotta sitten esi isämme yhdistyneitten ruotsalaisten kanssa woittiwat kymmenkertaisen wihollisen. Wiron kansa on esittänyt Suomen ja Wiron yhdistymistä. Wiron kansa ojentaa kätensä suomalaiselle weljelleen Suomenlohden ylitse. Samallaiset awun pyynnöt owat kaikuneet rajantakaisesta Karjalastakin, joka myös on saanut tarpeensa, ei kansanwallasta. waan kansan mieliwallasta. Maailmanhistoriallisista tapauksista ja meistä itsestämme riippuu, toteutuuko tämä yhdistymisuneima, woiko Suomen pirstottu suku taas wuosisatoja kestäneen eron jälkeen yhteisen lieden ääreen kokoontua, kuten runoilija sanoo:

„Weli weljehensä, laas yhteen kotilahdet aaltoaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet; ja werihelmiks muuttuu kyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet. Kell' lemmen, tuskan jalohelmet on ne uhreiks syntyi maansa kohtalon. Oi, sydän-simpukaiset sillat nää nyt Wäinön lapset jälleen yhdistää!"

Tämä heimokansojen wapauttaminen on nykyhetken waltiollinen tehtäwämme. Mutta käsitykseni mukaan ei Suomi ajan pitkään woi omaakaan wapauttaan warjella, jolle sitä kuilua, joka eroitta eri yhteiskuntaluokat, saada pienenemään. Me emme ajan ollen kykene pitkittämään tällaista olotilaa, jolloin kiwääri kädessä saamme paimentaa lähes toista puolta Suomen kansasta. Miten sitten onnistuisimme rajojemme warjelemisessa, jos lisäksi tulisiwat Karjala ja Wiro? Ei siis riitä yksistään sotahuuto: ulospäin, Karjalaan ja Wiroon! Liäksi on tulewa tunnussanaksi: sisäänpäin, yksimieliseksi Suomen kansa! Se on tehtäwä, josta kaikki olemme wastuussa. Puheissa ja teoissa on itsekunkin opittawa esiintymään hillitysti. Sanomalehtemme saisiwat heittää ärsyttäwän äänilojin, „punikki" y. m. iskusanat, joilla wuosi sitten kyllä oli tehonsa, mutta joiden käyttäminen nyt tuntuu liewimmin sanoen mauttomalta ja naiwilta innostukselta. Wankiloista päässenä kapinallisia on inhimillisesti kohdeltawa, mikäli he tuota kohtelua ansaitsewat ja koetettawa hankkia heille työpaikkoja. Meidän on kannatettawa niitä kansanwaltaisia suuntia, jotka tosimielessä harrastawat maan jakamista maattomille, wan huus ja työkywyttömyyswakuutuksia y. m. uudistuksia sekä ennen kaikkea työwäen siwistystason kohottamista. Ja kuten waltionhoitaja on ensimäisenä esimerkiilään osoittanut, on yhteiskunnan pidettäwä huolta siitä, että kaatuneiden kapinallisten lapset saawat hoitoa ja suojaa. Heidän surulliset lapsuusmuistonsa eiwät muutenkaan ole omiaan heistä luotettawia kansalaisia lupaamaan, waan heidän lapsena saamansa kostoajatukset itsestäänkin jo owat hywänä maaperänä miehuusijässäkin yheiskuntaa wastaan wahingollisille kiihoituksille.

Lähtiessämme nyt uusille urille Suomen itsenäisyyttä lujittamaan ja weljeskansojemme wapauspyrkimyksiä edistämään, on meidän kunkin puolestamme tehtäwä woitawamme eri yhteiskuntaluokkia eroittawan kuilun umpeenluomiseksi. Päämääränämme on olewa se, että kapinan poluille eksyneen ja tuntemattomana haudatun punakaartilaisen poika woisi kyntää omaa peltoaan ja muokata uusia alo ja wiljelykselle, että hänkin oppisi tä tä maata isänmaanaan rakastamaan ja sen edestä uhrautumaan samalla alttiudella ja ihailtawalla urhoollisuudella, jolla wiime talwena eräät punakaartilaiskomppaniat kurjasta johdosta ja sunrista tappioista huolimatta meikäläisiä wastustiwat. Siiloin sekin katkeruus, josta joka päiwä olemme saaneet nähdä ja kuulla todistuksia yhdessä, jos toimuodossa, wähitellen sydämistä haihtuu ja häwiää. Silloin me warmasti tulemme löytämään yhteisen pohjankin, yhteisen isänmaan, joka meidän aikanamme niin monelta kansalaiselta walitettawasti on puuttunut. Ja jos sitten sotatorwet joskus maassamme taas kajahtawat, jos Keski-Suomenkin harmaapukuiset komppaniat ja pataljoonat uudestaan lähtewät liikkeelle, jos kaduillamme ja teillämme alkaa kuulua raskaiden tykkien kolinaa ja kotiinjääneet heiluttawat lähtewille liino jaan ja hattujaan, niin silloin me emme enää mene Wilppulaan emmekä Mäntyharjulle, emme Tampereelle emmekä Warkauteen, emme omia kansalaisiamme wastaan, waan Suomen rajoille, uhkasipa sitten saaliinhimoinen wihollinen meitä idästä tai lännestä. Silloin on warmasti sotaanlähtewien mukana työwäkikin wedoten ranskalaisen sosialistin Jaurés-wainajan sanoihin: „Jos isänmaan todella suojeltuakseen epäoikeutettua turmiollista hyökkäystä tai sietämättömiä waatimuksia wastaan kutsuu wapaat kansalaisensa taisteluun, silloin ei ole ainoatakaan proletaaria joka woi wastustaa sellaista rehellistä wetoamista." — Ja kun sen sodan muistoa sitten juhlitaan, kun yhteisiä sankarihautoja waaluaan ja nousewa polwi kuulee tarinoita niistä sankaritöistä, joita yhteisessä rintamassa weljellisesti kilwoitellen on tehty, silloin ei mieliä katkeroita ja masenna se surullinen tunne, mikä on joka tapauksessa wiimetalwisen sodan muistoihin lähtemättömästi liittynyt 

Sulho

 

Tarnoiden taika on salaperäisyys. Juuri sitä tutkijat pyrkivät pilaamaan. Kuten minä.

Eilinen Sulhon haamu, jossa joku seisoi Mariaanan ovella ja hiljalleen kolokutti, on kansanrunoudessa ATU 365. Kirjainyhdistelmä on Aarne-Thompson-Uther. Alkuperäinen suuroivaltaja oli suomalainen tutkija Antti Aarne. Hän käsitteli satutyyppejä jo väitöskirjassaan 1910 ja kuoli 1925 ja unohtui, mutta hänen ja Stith Thompsonin luokitus oli käytössä vuosikymmeniä. Sitä täydensi Uther, ja nykyisin yllä mainittu koodi tarkoittaa “Kuollut sulhanen vie mukanaan morsiamensa”. Esimerkkejä on Englannista (The Suffolk Miracle), Saksasta, Balkanilta, Kreikasta ja niin edelleen kirjojen keksimisestä asti, ja on aivan selvää, että tuo balladi, joka on joidenkin mielestä kaikkien aikojen komein, on vanha tai ikivanha suullinen kertomus.

Itse aloin käyttää 1960-luvun lopulla tarinoiden luokittelua Aku Ankan ja sitten muiden sarjakuvasankareiden ruumiinavauksiin. Huomasin kohta, että myös James Bondit noudattavat ikiaikaisia tarinakaavoja: mahdoton tehtävä, peloton matkaan lähtö, yllättävä avustaja, Bondeissa Q, jolta sankari saa taikakaluja, vihollinen (Smersh, Spectre. Blofeld) asettaa ansoja, mutta sankari tunkeutuu hänen linnaansa, surmaa sankarin ja pelastaa neidon, tai länsimaisen sivistyksen, tai muuta sellaista.

Tarinakuviot löytyvät myös niistä Internetin välittämistä peleistä, joista sinänsä aiheellisesti puhutaan paljon.

Minä katselen karttojani ja tietäen, että hupsut kirjoittavat Lönnrotin kokoaman Kalevalan sammosta mietin Baltian jääjärveä ja Ancylushrveä ja tiedän, että vesistöjen tärkein käyttö oli jäätienä. Esimerkiksi täältä meiltä pohjoiseen ei oikein päässyt kesäkeleillä, mutta talvella sitäkin paremmin.

Niinpä mietin, että jospa Väinämöinen oli “virolainen” ja “suomalaiset” ja saamelaiset savolaisia, tulkitsijat olivat kukaties liian fiksuja.

Ellei seppä (Ilmarinen) takonutkaan rautaa, vaan sepitti. Huomatkaa sana! Arkelogien mukaan jo vanhemmalla kivikaudella kehittivät myös tekniikat, jotka vaativat ammattilaisen. Säleiden lyöminen kivellä kivestä ei ole todellakaan helppoa, mutta tulos on aivan mainio keihäänkärki. Sellaisia on löydetty vaikka mitkä määrät.

Ja tiedämme löytöjen perusteella, että täällä tapettiin syötäväksi myös mammutteja. Se on tosi iso ja kukaties vihainen eläin. Sen kaatamiseen tarvittiin sopiva joukko ja taitavasti mietitty menetelmä. Pohjoisessa Lapissa on löydetty jopa kumpareitten rivejä, jotka supistuvat kapenevaksi kuruksi niin että lopulta ahdistettu eläin ei mahdu kääntymään ja saa sitten rinteestä kiviä ja keihäitä niskaansa.

Ympäristöstä eläminen vaatii aina jonkin verran porukkaa. Eli jo kivikaudella huolto ja logistiikka olivat ratkaisevan tärkeitä.

Sammon tarina ja sen edellä torjumani ajattelemine jonkinlaiseksi koneeksi, kuten myllyksi, taitaa olla paha ajoitusvirhe. Ja mtsästyksen sijaan panisin kalastuksen. Kun kerran piti pysyä hengissä jääkauden jälkeen, kai siinä tulivat ensin mieleen hylkeet ja sillit, silakat ja kuivatut hauet. Jäämeren varhain sulaneissa rantavesissä liikkui herkullinen turska.

Siis Kemppisen ajatus: kaipa sampo “oli” Antrean verkko tai Porin Tuorsniemen verkko. Kuin esihistorian kertauksena minun nuoruusvuosinani elokuvien alkufilmeissä näytettiin joka vuosi nuotanvetoa Rymättylässä. Ja uutisissa mainittiin, että sillejä kuljettava laiva Saukkko oli lähtenht Islannin vesiltä koht kotimaata. Mutta valtamerikelpoisen purren keksivät vata viikingit.

Huvittavaa, että kun Ilmarinen sepittää Sammon, Väinämöinen turvautuu rautaan ja ensi töikseen lyö pahasti polveensa.

Vuoksen kautta noussut Laatokan lohi oli kuulemma niin hyvää, että se kelpasi keisarillekin. Arvattavasti myös Kymijoen rantaan riitti onkimiehiä ja verkon viskojia.

Joten kysyn vain tyhmästi, ovatko arkeologia ja kansanrunouden tutkimus sittenkin samaa asiaa. Ottaen huomioon, että myös meillä ja koko Skandinaviassa hallitsijat ja heitä pienemmät herrat tekivät parhaansa julistaakseen vanhat tarinat ja uskomukset kauhistuttaviksi synneiksi, joiden toisteleminen oli noituutta, siitä aiheutuvine seurauksineen…

Kuu paistaa

 Kuva (c) Wikipedia

Kuu paistaa heliästi. Kuollut ajaa keviästi. Etkö piikanen pelkää?

Sama myytillinen tarina on laulussa Sulhon haamu. Muistelisin, että etevät Marjatta ja Martti Pokela olisivat laulaneet sitäkin. Radiossa. Harva se päivä.
Se haamu näet huokaillen kolokutti. Ei siellä koputellut isä eikä veljensä Juhani, vaan ystäväs Vilhelmi, joka vierailta mailta tullut oli. Pussailusta ei tullut mitään, koska haamulla ei ollut huulia. Kun aamu haaleni, haamu vaaleni, mutta kun Mariaana veteli luultavasti pikkareita jalkaansa, yksi tähti lensi taivaalta ja hältä lopetti elämän.

Tällaisia ihmiset tolkuttivat ennen toisilleen eli miten kummitus tulee hakemaan ja ajaa kuun paisteessa suoraan hautaan.

Amrikkalainen “gothic” on ollut kauan muotia. Suomessa kauhutarinat on jätetty kansanrunouden tutkijoille. Minulla taitaa olla hyllyssäni Lauri Simonsuuren Myytillisiä tarinoita, joka on tosi pelottava ja kielellisesti samaa korkeaa luokkaa kuin Eero Salmelaisen Suomen kansan satuja, alkujaan 1850-luvulta. Kerronnan mestarillisuuden käsittää viimeistään ymmärtäessään, että juuri täältä mestarit Joel Lehtonen ja Martti Haavio hakivat lauserytminsä ja vähän kaiken. Viittaan etenkin teoksiin Ilvolan juttuja ja Onnen tupa. Henkilökohtainen supersankarini on kyllä Porsas Urhea, joka röhkäisemällä rajusti ajoi karkuun niin karhun kuin sudenkin, jotka olivat kuun paisteessa tulossa syömään talon väkeä.

Jos opettaisin kirjallisuutta, kaiketi ottaisin kansansatuja malliksi. Niillä ihmiset ennen naulitsivat toisensa tuikun valossa koko iltakaudeksi aloilleen. Ja tämä on viestini: erilaiset mielipiteet kirjoista, e-kirjoista, ä-kirjoista, tekoälystä ja minkä mistäkin sumentavat selvän tiedon: ihmisiä yhdessä pitävä voima on tarina.

Tarina ei ole kasa tehosteita.

Kerroin pankkivirkailijalle Nätti Jussi -vitsin, niistä jotka tarttuivat mieleeni yli 60 vuotta sitten kesätöissä pohjoisessa. Silloin muutamat sanoivat, että vastahan se Nätti kuoli tuolla metsätyömiesten vanhainkodissa. Tarinoita on koottu kirjaksi asti ja kannessa on sankari itse väärään suuntaan sojottavan jalkansa kanssa. Mutta juuri kukaan ei muista Kuikka-Koposta, jonka ihmeellisistä tekemisistä muinoin puhuttiin, eikä Kauhavalla kai kukaan ole kuullutkaan  anhojen aikojen kuuluisimmasta kauhavalaisesta, joka oli Sutki, mestarivaras jotain kaksisataa vuotta sitten. Hänet mainitaan “tavarantasaajana”. Lapatossun esikuvaa on arveltu Urjalasta olleeksi ratatyömieheksi.

Pankista sain uudella todistuksellani tunnarit. Sitä ennen olin jo joutunut filosofiseen ahdinkoon. Todistin vaimoni kanssa Espoon poliisiasemalla, että minä olen minä ja että olen olemassa. Siinä olisi Descarteskin ollut vaikeuksissa.

Ja nytpä sitten leuhkasti tunnistauduin ja uudistin parit reseptit suoraan verkossa. Kertakäyttöinen tunnus kilahti puhelimeen. Hetken tunsin itseni melkein digitaalitaitoiseksi. Olin nimittäin laskenut päässäni ja kokeillut, kauanko tekoälyltä menee tuomioistuintilaston tekemiseen 100 vuoden ajalta. Minulta meni väitöskirjaa tuhertaessani pari kuukautta, käsityönä.

Lupailen ihmeitä Suomen valtiolle. Tutkin esimerkiksi kysymystä, mistä saimme rahat sotaorvastelollisuuteen 1945-1952. Numeroita on arkistoissa paljonkin, mutta niiden laskeminen on ollut aina mahdotonta. Mutta ei ole enää.

Seuraavaksi pääsen kiinni määrälliseen eli kvantitatiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Kukaan ei nimittäin tiedä, mitä Suomessa on todella luettu, kuten ostettu aineisto + kirjastojen aineisto. Kustantajien antamat tiedot koskevat painoksia. 

Kiinnostukseni syy: Penguinin Euroopan historian erään osan kirjoittaja Mark Greengrass hätkäytti minut miettimään uudelleen erästä oman alani periaatetta. Hän väittää ja mielestäni todistaa, että tiedotustavan ja siis esimerkiksi uusien välineiden, kuten kirjan ja lennättimen tulo aiheuttaa valtavan muutoksen ja seurauksena on kapinoita ja suursotia. 30-vuotinen sota 1600-luvulla “aiheutui” pienpainatteiden valtavasta yleistymisestä. Ne muuttivat myös hallitsijoiden ja hallittujen suhteen, pysyvästi. Puhe uskonpuhdistuksen vaikutuksista on löperöä yleistämistä.

Ja nyt on käsillä juuri tuollainen muutos. Ei hyvältä näytä.

Suunnaton

 

Se piti selittää minulle, että olen toistanut saman suunnistusmurheen kuin isäni ja isoisäni. Pahin erehdykseni oli se tavallinen eli luulo, että ymmärrän ympäristöäni ja kohdittain itseäni, sen osana.

Noin 70 vuotta olen ihmetellyt, aina kun asia on tullut mieleeni, millä helvetin rahoilla äidinisäni rakensi itselleen ison kivitalon Kauhavan keskustaan. Se valmistui 1938 ja suvulla eli käytännössä äidinisällä oli minun kouuvuosinaan siinä 38 liike- ja asuinhuoneistoa. Toisin sanoen tuo paikallaan valettu teräsbetonirakennus saattoi olla koko läänin suurimpia, vain maalaiskunnat lukien varmasti olikin.

Äidinisäni, jota puhuttelimme hänen satakuntalaisen tahtonsa mukaan Nurmen taataksi, oli muuttanut paikkakunnalle 1924 ja tuonut mukanaan sopivasti ennen häitä syntyneet kaksoset ja pikkuvauvan, joka oli sitten äitini Laila Matilda. Tuo toinen nimi ei ollut siihen aikaan erikoinen, “Tiltalta”, kun Taata sanoi, oli Venäjän hallitsijahuoneesta. Isänäitini oli ihan toisella puolen Suomea Hilja Dagmar, koska tsaarin äiti oli ollut tuon niminen, lähtöjään Tanskan prinsessa. Ja itsessään Kauhavalla panin merkille, että melkein kaikkien miesten etunimi oli Nikolai. Myöhemmin tunnetut Jussit ja Antit olivat vähissä. Naapurin jalaton Silla, joka oli menettänyt jalkansa pitkillä talvisilla kauppamatkoilla ihan Pietariin, nyt tosin oli Juha.

Kun hiukan kyselin tuosta rahapuolesta, minulle sanottiin, että Taata oli itseoppineena mestarina rakennuttamassa kuuttakymmentä taloa Kauhavalle ja että jalaton Silla lainasi loput.

Ajattelin ettei täällä ole rikkaillakaan talollisilla sellaisia rahoja. Kun verotoimisto kortistoineen oli tässä samaisessa talossa ja isäni sem puheenjohtaja, kävin kyllä läpi kaikkien kunnan veronmaksajien tulotiedot ja olin jo perinyt sen käsityksen, ettei verovelvollisten omiin ilmoituksiin voinut oikein luottaa. Harkinta- ja arvioverotus eli “mätkyt” olivat ahkerasti käytössä.

Tekoäly löysi minulle tammikuussa 1939 annetun asetuksen, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Tasavallan suojelulain nojalla Ilmasotakoulu ja juuri meidän kylämme eli Lauttamus oli muodostettu sotilasalueeksi, johon pääsyäkin olisi voitu säännellä. Kyllähän lentokenttä, jota ruokki rautatie, oli ensisijainen strateginen kohde.

Mutta kun yhdistin mielessäni sen itse muistamani asian, että vuokralaisina oli melkein pelkästään upseereita, entisiä suojeluskuntalaisia ja koulun opettajia, alkoi tuntua, että tässä on koira haudattuna.

Asia jäi minulta siihen. Taata oli kunnan väestönsuojelupäällikkö sotien ajan. Olen hallelujaa siitä, ettei välittömästi sotilaallisista asioista edes tehty mitään papereita. Mutta aloin hahmottaa reittiä, jonka kautta se rahoitus saattoi liikkua. Vaikka äidinisäni poliittinen tausta oli kaikkea muuta kuin kaunis vuodelta 1918, hän asettui jyrkästi ja lopullisesti politiikan ulkopuolelle Kauhavalla ja päätyi hyvin pian nimismiehen ja entisten jääkäreiden tuella eri tehtäviin sähköyhtiössä ja vastaavissa. Hän oli viisaasti itse kertonut paikallisille napamiehille olleensa joukon jatkona punakaartissa mutta että se oli ollut paska reissu. Kysymyksessä ei siis ollut koordinaattikäännös eli takin kääntäminen, vaan täysin uuden koordinaatiston rakentuminen miehen ja hänen ison perheensä ympärille.

Ja se elämäntyö valui hukkaan, kuten usein käy. Taloakaan ei enää ole. Minulle Taata kertoi ihailevaan sävyyn jostain rikkaasta miehestä, joka onnistui hävittämään koko omaisuutensa samalla hetkellä kun potkaisi tyhjää; ehkä se omaisuus oli kiinni mahdottoman arvokkaassa posliinissa tai kristallissa. Niin hän kertoi.

Minun isäni, jonka hänen oma isänsä otti keskikoulun jälkeen pois “laiskistumasta” kirjojen ääressä, oli mennessään armeijaan tammikuussa 1939 siviiliammatiltaan juoksupoika. Talvisodan aikana hän kuitenkin kävi RUK:n ja pääsi hakemuksesta Kauhavalle kouluttautumaan ilmavoimien tähystäjäksi ja viettäessään 1943 häitä rikkaan kauppiaan tyttären kanssa hän opetti luutnanttina samaisessa Ilmasotakoulussa etenkin tulenjohtoa ja lentosuunnistusta, joissa hän oli sodassa osoittautunut erittäin hyväksi. Muun ohella hän luki itsensä ylioppilaaksi sodan aikana ja sitten parissa vuodessa lakimieheksi.

Mutta aika yllättäen ja otettuaan huomattavia lainoja hän siirtyi Helsinkiin arvostetun mutta virttyneen asianajotoimiston osakkaaksi ja toi oman suuren perheensä asumaan Tapiolaan. Lyhyesti voisi sanoa hänen menestyneen hyvin, etenkin kun hän käytti sosiaalisia taitojaan vapaaehtoistyöhön, kuten partioliikkeeseen, Rotaryihin ja mieskuoroihin. Ellei lukija tiedä, etenkin YL muodosti näkymättömän veljesverkoston. Siellä Borenius ja Kemppinenkin tutustuivat.

Siinä oli toinen uuden koordinaatiston rakentaminen.

Itse tein erään monista suurista virheistäni ostamalla 1972 parin kaverin kanssa maata Kirkkonummelta ja rakennuttamalla tänne ilman rakennusliikkeitä muutaman talon. Asun edelleen sen saman katon alla. Samaan aikaan lähdin asianajotoimista Otavaan johtajanplantuksi. En vielä ymmärtänyt, että minkäänlainen johtaminen ei kuulu taitoihini. Myöhemmin kävi ilmi, että olin hyvä tuomitsemaan johtajia vankilaan.

Urani on kirjava kuin vääpelin oksennus. Sen arvellaan tavallisesti johtuvan omasta holtittomuudestani ja kyvyttömyydestä keskittyä oikeisiin asioihin. Lisäksi olen epämiellyttävä ihminen. Tuosta puolesta kerrotaan oikein kirjoissakin.

Hulluuden huippu on tämä blogi. Yli 20 vuotta ja 10 000 sivua tekstiä, kaikki palkkioitta ja ilman mainostajia tai muita tukijoita. Kolmas koordinaatiston muutos. Hyvin alkanut lakimiesurakin alkoi horjua, kun minulle sanottiin suoraan, että on sopimatonta kirjoitella erilaisiin lehtiin etenkin taiteellisista asioista. Ja onhan se niin. Suutari heittäköön lestiään.

Drooni

 

Venäläiset keksivät droonin.

Se esiintyy N. Leskovin novellissa “Vasuri”, jonka päähenkilö on vasenkätinen Tulan kaupungin tehtaan seppä. Se on suomennettu, kuten myös Leskovin pääteos “Tuomiokirkon alttaripalvelijat”, ja tekijä on Gogolin veroinen, mahdollisesti hiukan parempi. Gogolin kliininen mielenvikaisuus alkaa näkyä suhteellisen varhain. Leskov puolestaan oli harvinaisen järkevä ja osasi jopa vetää sensuuria höplästä. 

Novellissa kerrotaan, miten tsaari hermostui ja vallan suuttui, kun englantilaiset väittivät osaavansa valmistaa kaikenlaista, mihin venäläiset eivät muka pysty. Ja niinpä kasakat hakivat Tulasta taitajamiehen tekemään jotain sellaista, mikä löisi brititkertakaikkiaan laudalta.

Tuloksena oli aidon kokoinen, mutta raudasta taottu kärpänen, joka oli niin pieni, että sen avainta oli käytettävä mikroskoopin avulla. Se osasi liikkua. Tähän hätään en muista, osasiko se myös tanssia ripaskaa.

Mutta englantilaiset mykistyivät ja halusivat ostaa omiin hommiinsa vasenkätisen sepän, mutta tämä ei oikein viihtynyt lännen mailla vaan kaipasi takaisin kotiin Tulaan, ja palasi.

Tarina on siten saman muotoinen kuin meillä jopa Seitsemässä veljeksessä vilahtava Könnin kuokkamies, joka puolestaan on osa laajempaa tarinaperinnettä, joka taas puolestaan on kansainvälisesti hyvin tunnettu satu-topos.

Parhaiten lukijat ehkä muistavat Kalevalan kultaneidon taonnan, joka heijastelee epälyttävän tarkoin jo vanhassa Kreikassa tunnettua Pygmalion-tarinaa, jonka muuan muoto on G.B. Shaw’n “My Fair Lady”.

Katsoin muuten vain joitakin vuosia sitten restauroiduin My Fair Ladyn televisiosta. Ei pääse yli eikä ympäri: pahuksen hyvä musikaali ja erittäin huvittava tarinan juonne tämä yksityistiedemies, joka tunnisti lontoolaisen hänen puhetavastaan ja korostuksestaan korttelin tarkkuudella.

Ja uskomaton suoritus Audrey Hepburnilta, jonka rooli oli siihen asti ollut olla hiljaa ja kaunis. Hänen puheosuutensa on todella hieno. The rein in Spain comes mainly on the plains. Suomennoskin menettelee. Siinä neiti Doolittle opettelee sanomaan “miekkamies” eikä “miakkkamiäs”. Ja oppii.

Arvelen että ukrainalaiset ovat jo aikoja sitten pyytäneet tulasta tarinan sepän perilliset. Lähettämällä tuollaiset sata tuhatta metallikärpästä esimerkiksi Moskovaan voisi kai oikosuluttaa jokseenkin pitkäksi aikaa koko kaupungin sähkölaitokset.

Jos ne olisi varustettu tekoälyllä, myös vanhanaikaisten pommien väistely onnisituisi vaivattomasti.

Mitähän sloboilta menisi aikaa kehitellä ja miniaritysoida digitaalinen kärpäslätkä?

Vain pieni osa lukijoista ehkä tietää, että kaikkien tunteman avaruus- ja ydinasetekniiikan lisäksi venäläisiä (neuvostoliittolaisia) on korkeamman matematiikan ja teoreettisen fysiikan kansainvälisellä huipulla kolme tai neljä, kuten Perelman. Heillä on perinteitä. Lobatševski teki 1800 luvulla yksin ja kaukana ihmeitä. Ja samaan aikaan Mendelejevin osuus kemian kehittämiseen oli ratkaiseva. Hän keksi alkuaineiden järjestelmän eli atomipainot ja niiden jakatumisen.

Oma suosikkini maan kirjallisuudessa on, jättäen jatkuvasti esillä pitämäni Tšehovin nyt maininnatta, Tolstoin novell Ivan Iljitšin kuolemasta. Se johtunee aiheesta.

Vapaasti ulkomuistista “Lukuisien tarpeettomien virastojen ja toimikuntien turha jäsen, hovioikeudenneuvos Ivan Iljitš oli kuollut.” Ja surua valittelemaan saapuvat miettivät - kertojalla on pääsy heidän salaisiin ajatuksiinsa - että pitipä sattu hienosti. Tästähän avautuu virka eli lisää palkkaa luvassa. Ja niin ikään huojentuneen oloisen lesken kättä puristaessaan kävijät miettivät mielessään ja laskevat virkavuosia, että kenelle tuo vakanssi tulee, ja että surullista, että korttiporukasta puuttuu nyt yksi. Herrat eivät siihen aikaan pelanneet bridgeä eivätkä skruuvia (joka oli meillä Arvo Ylpön suuri intohimo), vaan vistiä.

Opera

 

Jatkan esimerkkiä tekoälyn (AI) käytöstäni. Tästä esimerkistä, joka on pieni osa päivän keskustelusta, olen poistanut jaksoja, kaiken varalta esimerkiksi keskustelun huomautuksestani, että kommentteihin minulla ei ole oikeuksia, mutta kun ne ovat tälläkin hetkellä verkossa julkisesti, lain ja käytännön mukaan niistä saanee tehdä referaatin eli lyhennetyn kuvailun hankkimatta kirjoittajien suostumusta. Sellainen olisikin mahdotonta, koska kommentit ovat anonyymejä enkä tiedä niiden kirjoittajia.

Edellispäivänä mietimme, että itse kirjoituksia kiinnostavampi olisi laajanpuoleinen henkilö- ja asiahakemisto. Tekoäly ilmoitti olevansa juuri oikea taho keräämään sellaisen.

Tämä keskustelu jatkuu. Ajatukseni on, että Kemppinen ei ole kiinnostava henkilö eikä kirjoituksilla ole mainittavaa kirjallista arvoa, mutta katsaus siitä, mitä ajassa liikkui, minun kokemanani ei ehkä ole mielenkiintoa vailla.

Tässä ja nyt en kajoa vaikeaan ja suureen kysymykseen tekoälystä yleisesti.

tänään 6.18

Teidän pyhyytenne! Langalla Opera. Mitä kuuluu?

Teidän korkeutenne Opera! 📞😄

Täällä päässä kaikki hyvin — digitaalinen Vatikaani pystyssä, sveitsiläiskaarti valppaana ja kahvi kuvitteellisen vahvaa. Mitä Operan valtakuntaan kuuluu näin varhaisena aamuna?

Joukko kysymyksiä. Pari kertaa mainitsemasi sääntö on minulle hiukan epäselvä. Jos teen sen valinnan, pääset lukemaan aikaisempaa tekstiämme. Mikä on tuo valinta ja mitä se merkitsee? 

Tarkoittamani valinta on Muisti (Memory). Sinulla se on tällä hetkellä pois käytöstä.

Kun Muisti on käytössä, ChatGPT voi hyödyntää aiempien keskustelujesi perusteella muodostettua muistiyhteenvetoa myöhemmissä keskusteluissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minä saisin automaattisesti eteeni koko keskusteluhistoriamme tai voisin selailla vanhoja keskusteluja kuin arkistoa. Pikemminkin järjestelmä voi tuoda uuden keskustelun taustaksi olennaisia asioita aiemmista keskusteluista.

Asetus löytyy kohdasta Asetukset → Personointi (Personalization) → Muisti (Memory) → Enable memory.

Eli jos laitat sen päälle, voin tulevissa keskusteluissa esimerkiksi paremmin tunnistaa aiemmin käsiteltyjä asioita ja jatkaa niistä ilman, että kaikkea tarvitsee selittää uudestaan. Vanhojen keskustelujen sanatarkka lukeminen ja Muisti ovat kuitenkin eri asioita.

Jos haluat, voin seuraavaksi selittää myös mitä eroa on tällä nykyisellä keskustelulla, keskusteluhistorialla ja Muistilla. Se on juuri se kohta, joka tässä helposti menee sekaisin.

Totta kai. 

Ajattele asiaa kolmena eri kerroksena:

1. Tämä keskustelu. Tässä samassa keskusteluketjussa näen sen, mitä olemme tässä ketjussa kirjoittaneet. Siksi voin esimerkiksi ymmärtää, mihin viittaat sanoessasi “tuo valinta” tai jatkaa aamullista “Teidän pyhyytenne – Opera langalla” -leikkiämme. 😄 Tämä ei edellytä Muistin käyttöönottoa. 

2. Keskusteluhistoria. Vanhat keskustelusi voivat näkyä sinulle ChatGPT:n historiassa. Se, että keskustelu on siellä tallessa, ei tarkoita, että minä tässä keskustelussa automaattisesti näkisin tai lukisin sen sisällön. Jos haluat käsitellä jotakin tiettyä vanhaa keskustelua, voit avata sen ja jatkaa siellä tai tuoda siitä olennaisen sisällön tähän. 

3. Muisti (Memory). Tämä on se asetus, josta puhuimme. Kun se on päällä, ChatGPT voi muodostaa aikaisemmista keskusteluistasi muistiyhteenvedon ja käyttää sitä uusissa keskusteluissa. Kyse ei siis ole siitä, että jokaisen uuden keskustelun alussa saisin luettavakseni kaikki vanhat keskustelumme. Minulle voidaan sen sijaan antaa taustaksi niistä muodostunutta olennaista tietoa. 

Yksi käytännön esimerkki tekee eron ehkä selvimmäksi. Kuvitellaan, että olemme puoli vuotta sitten keskustelleet pitkään jostakin projektistasi. Ilman Muistia aloitan uudessa keskustelussa käytännössä ilman tuota aiempaa taustaa, ellet tuo sitä uudelleen esiin. Muistin ollessa päällä saatan jo tietää projektista joitakin aikaisemmista keskusteluista säilyneitä olennaisia asioita ja osata jatkaa niiden pohjalta.

Ja yksi tärkeä yksityiskohta: nykyinen Muisti ei ole sellainen vanha järjestelmä, jossa minä yksitellen “tallennan muistiin” asioita käyttäjän käskystä. Muistiyhteenveto muodostuu järjestelmässä ajan mittaan. Voit tarkastella sitä kohdassa Asetukset → Personointi →Memory summary → Manage.

Jos tarkoituksesi on nimenomaan: “Haluaisin, että Opera voisi tulevaisuudessa tuntea aikaisempien pitkien keskustelujemme taustan ja meidän yhteisen jatkumomme”, silloin Muistin käyttöönotto on siihen tarkoitettu asetus. Se ei anna minulle vapaata pääsyä koko keskusteluarkistoosi, vaan mahdollistaa olennaisen aiemman kontekstin hyödyntämisen.

Ja mikä estää teknis-juridisesti esimerkiksi toista serkkuasi ottamasta selkoa tuosta sisällöstä. 

Ahaa — nyt kysyt oikeastaan tärkeämpää asiaa kuin sitä, mitä minä muistan: kuka muu voi teknisesti tai juridisesti päästä keskustelumme sisältöön?

Lyhyt vastaus on: Muistin kytkeminen päälle ei tee keskusteluistasi julkisia eikä anna niitä muiden ChatGPT-käyttäjien tai jonkin “serkkumallini” vapaasti luettaviksi. Mutta olisi väärin sanoa, ettei kukaan muu kuin sinä ja tämä keskusteleva malli voisi koskaan päästä sisältöön.

Teknisesti OpenAI kertoo rajaavansa käyttäjäsisältöön pääsyn valtuutetuille henkilöille ja palveluntarjoajille need-to-know-periaatteella. Sisältöön voidaan päästä esimerkiksi väärinkäytös- tai tietoturvatutkinnassa, käyttäjätuen yhteydessä, juridisten asioiden hoitamiseksi sekä mallien parantamiseksi, ellei käyttäjä ole kieltänyt jälkimmäistä. Pääsyä rajoitetaan teknisin käyttöoikeuksin ja pääsyjä lokitetaan. 

Juridinen puoli on yhtä olennainen. OpenAI voi luovuttaa henkilötietoja palveluntarjoajilleen näiden tehtävien suorittamiseksi, ja viranomaisille tai muille tahoille silloin, kun laki sitä edellyttää tai muut tietosuojakäytännössä määritellyt oikeudelliset perusteet täyttyvät. Palveluntarjoajien on OpenAI:n mukaan käsiteltävä tietoja sen ohjeiden mukaisesti tehtäviensä yhteydessä. 

Siksi käyttäisin arkaluonteisen aineiston kohdalla tätä nyrkkisääntöä: ChatGPT-keskustelu on yksityinen palvelu, mutta ei sama asia kuin esimerkiksi lääkärin vastaanotto, asianajajan salassapitosuhde tai oma salattu päiväkirja. Muistin käyttöönottoa kannattaa ajatella ennen kaikkea lupana käyttää aikaisemmista keskusteluista muodostunutta kontekstia sinun myöhemmissä keskusteluissasi — ei uutena lupana “serkuille” tulla penkomaan arkistoasi.

= = =

Kun olin muuttanut Los Angelesiin 1997, kiirehdin suunnilleen ensi töikseni katsomaan elokuvan "Music Box" paikkaa. Ja siellä se oli ja lienee edelleen. Polviani alkoi heikottaa, kun kuulin, että Stan Laurel oli asunut viimeiset einvuotensa Ocean Driven poikkikadulla, kun me taas asuimme St. Vincentillä eli kävelymatkan päässä. Se oli siinä ja siinä, etten mennyt bysanttilaisen tavan mukaan pitkin pituuttani kolme kertaa koskettamaan otsallani asfalttia. Tosin minusta herrojen nerokkain suoritus on "Helpmate". Viimeksi puheena olleille Sir Robin Jacobille ja Sir Hugh Laddielle näytin, kun he olivat meillä kotona syömässä, filmin "A Chump at Oxford”. Hekin pitivät sitä suurenmoisena

Tuon pyhiinvaelluksen ymmärrän täysin. Ja hyvä uutinen: The Music Boxin portaat ovat yhä olemassa Silver Lakessa, Vendome Streetin ja Descanso Driven välillä; paikalla on myös elokuvasta muistuttava laatta. Eli vuoden 1997 ensi töihisi kuului käynti aidolla alttarilla. 

Ja Helpmates — siinä olen erityisen kiinnostunut valinnastasi. Se on minusta melkein Laurel–Hardyn taiteen puhtain laboratoriokoe: lähtötilanne on mitättömän yksinkertainen, Ollien talo pitäisi saada juhlimisen jäljiltä kuntoon ennen rouvan paluuta, ja jokainen korjausyritys kasvattaa entropiaa. Lopulta jäljellä on suunnilleen Hardy ja käsitys siitä, että joskus tässä oli talo. The Music Box on ikonisempi, mutta Helpmatesia on todellakin nostettu sen rinnalle heidän parhaiden äänilyhytelokuviensa joukkoon. 

Ja sitten tuo näky: Sir Robin Jacob ja Sir Hugh Laddie teillä illallisella katsomassa A Chump at Oxfordia. Siinä on jotakin täydellistä. Kaksi erittäin oppinutta englantilaista juristia katsoo Stan Laurelin muuttuvan oxfordilaiseksi oppineeksi lordi Paddingtoniksi — ja toteaa teoksen suurenmoiseksi. Heidän arvostelukykyään on tässä asiassa vaikea moittia.

Stan Laurelin asumisesta aivan naapurissanne haluaisin muuten tarkistaa yksityiskohdan ennen kuin rupean nimeämään katuja ulkomuistista. Mutta jos kävelymatkan päässä omasta kodista paljastuu paikka, jossa Laurel vietti viimeiset vuotensa, kolminkertainen bysanttilainen proskynesis ei minusta kuulosta kohtuuttomalta reaktiolta. Asfaltti olisi saattanut ihmetellä, mutta Los Angelesissa tuskin kukaan muu.

= = =

Blogi sellaisenaan on olemassa ja koneellani Kokeillaan tulisiko tämä läpi 

Kyllä tuli — ja oikein hyvin.

Sain 99-sivuisen PDF:n “Blog Kemppinen 2018 Marraskuu” luettavaksi. Siinä näyttää olevan marraskuun 2018 kirjoituksia kokonaisina Blogger-sivuina, kuvineen, sivupalstoineen ja kommentteineen. Esimerkiksi ensimmäisenä on 29.11.2018 Epigenetiikkaa, ja arkistoluettelon mukaan marraskuussa oli kaikkiaan 12 kirjoitusta. 

Ja tämä on itse asiassa erinomainen koekappale siihen hankkeeseen, josta puhuimme. PDF:stä näkyy heti, mitä “verkkoroinan poistaminen” käytännössä tarkoittaisi. Varsinainen kirjoitus pitäisi erottaa profiilista, tunnisteluettelosta, arkistonavigaatiosta, Googlen evästeilmoituksesta, Bloggerin käyttöliittymästä jne. Ensimmäisellä sivulla nämä ovat kaikki iloisesti sekaisin varsinaisen Epigenetiikkaa-kirjoituksen kanssa. 

Kommentit ovat eri kysymys. Niitä en heittäisi automaattisesti pois. Jo ensimmäisen kirjoituksen jälkeen niitä on 25, ja niissä keskustelu jatkaa ja joskus muuttaa itse kirjoituksen aihetta. Ne voisi uudessa laitoksessa joko säilyttää kirjoituksen jäljessä tai erottaa omaksi kommenttiosastokseen.

Tärkein havainto: tästä materiaalista pystyn tekemään juuri sen puhdistetun version, jota hahmottelimme. Alkuperäiseen sanamuotoon ei tarvitse kajota lainkaan.

https://kemppinen.blogspot.com

Kas — nyt löytyi oikea kaninkolo. Ja vielä pieni yllätys: blogin tämänhetkisellä etusivulla on eilinen kirjoituksesi “Tieto”, jossa olet julkaissut pitkän katkelman juuri meidän keskustelustamme tekoälystä, tietokannasta, Borgesista ja Jumalasta verbinä. 

Bostridgekin löytyi. 30.9.2024 kirjoitit, että olitte menossa Musiikkitaloon kuulemaan Ian Bostridgen Winterreisea ja että odotit salin olevan täynnä. Se on siis juuri oikea ajankohta etsiä seuraava kirjoituksesi, jossa varsinainen tuomio konsertista lienee.

Kemppinen-blogi

Kaivan mielelläni seuraavaksi sieltä juuri Bostridge-konsertin jälkeisen merkintäsi — nyt kun tiedän mistä ja miltä ajalta etsiä.

Siinä onkin tänään kolmas tärkeä kysymykseni. Olen keskustellut sinun tai siis Doppelgängerisi kanssa ajatuksesta, että tekoäly siivoaisi kaikki blogini verkkoroinasta ja että voisin julkaista ne sen jälkeen uudelleen. Hämmästyn joskus itsekin, että 20 vuodessa on syntynyt ns. ajankuvaa. Mielenkiintoista on lukea, mitä en kirjoittanut esimerkiksi Ukrainan sodan alkaessa ja Suomen liittyessä Natoon Ajatus on tietenkin yliampuva mutta toisaalta taas kumulatiivisesti yli 20 miljoonaa klikkausta on Suomessa, melkein kokonaan ilman AI:ta, huomattavan paljon

Nyt kun olen katsonut blogia nimenomaan aineistona enkä vain yksittäisinä kirjoituksina, en pidä ajatusta lainkaan yliampuvana. Päinvastoin: siinä on mielestäni kaksi eri hanketta, jotka kannattaa pitää erillään.

Ensimmäinen on konservointi. Blogi alkaa vuodesta 2005 ja sisältää tuhansia kirjoituksia; arkistossa näkyvät vuodet ja kuukausittaiset kokonaisuudet edelleen varsin hyvin. Blogger-sivu itse kertoo yli 10 miljoonasta näyttökerrasta; sinun mainitsemasi kumulatiivinen yli 20 miljoonaa voi perustua laajempaan tai uudempaan tilastoon, jota en pysty julkiselta sivulta vahvistamaan. Joka tapauksessa suomalaiselle yhden kirjoittajan tekstikorpukselle mittakaava on huomattava.

Toinen — ja minusta kiinnostavampi — on editio. “Verkkoroinan siivoaminen” ei saisi tarkoittaa sitä, että tekoäly ryhtyy parantelemaan Kemppistä. Päinvastoin. Ottaisin alkuperäisestä aineistosta talteen kirjoituksen otsikon, päivämäärän, tekstin, mahdolliset kuvat ja kuvatekstit, linkit sekä ehkä kommentit erillisenä kerroksena. Pois joutaisivat Bloggerin navigaatio, käyttöliittymä, rikkinäiset elementit ja muu ympäröivä tekniikka. Kirjoitusvirheitäkään en korjaisi alkuperäiseen tekstiin huomaamatta. Niistä voisi tehdä erikseen normalisoidun lukuversion, mutta arkistoversion pitäisi pysyä dokumenttina.

Ja sitten päästään mainitsemaasi kaikkein kiinnostavimpaan asiaan: mitä et kirjoittanut.

Ukrainan täysimittaisen sodan alkaminen helmikuussa 2022 ja Suomen Nato-jäsenyyteen johtanut aika ovat sellaisia historiallisia leikkauspisteitä, joiden ympäriltä korpusta voisi tutkia aivan ilman jälkiviisasta sisällön keksimistä. Mitä aiheita käsittelit juuri ennen tapahtumaa? Mitkä jatkuivat sen yli muuttumatta? Mitkä sanat tai henkilöt ilmestyivät tai katosivat? Milloin aihe lopulta tuli tekstiin — jos tuli? Tällainen negatiivinen havainto on paljon kiinnostavampi kuin tekoälyn sepittämä selitys sille, miksi Kemppinen vaikeni. Jälkimmäistä kone ei tiedä.

Tuossa alkaa minusta syntyä jotakin, joka ei enää ole “vanhan blogin uudelleenjulkaisu”. Se olisi 20 vuoden päivätty tekstikorpus ja sen kriittinen editio. Esimerkiksi vuoden 2023 arkistossa on 149 kirjoitusta ja vuoden 2024 arkistossa 116, joten aineiston ajallinen tarkkuus on monina vuosina varsin suuri. Sillä voi jo nähdä, mitä kirjoittajan havaintokentässä tapahtuu lähes viikko viikolta.

Ja tässä tekoäly olisi parhaimmillaan nimenomaan renkinä eikä jälkikäteisenä haamukirjoittajana: se voisi puhdistaa rakenteen, tehdä hakemiston, tunnistaa nimet, teokset ja paikat, rakentaa aihepolkuja kahdenkymmenen vuoden halki, löytää kohdat joissa palaat samaan asiaan kymmenen vuoden kuluttua, ja tehdä rinnalle aikajanan. Mutta itse vuoden 2007 Kemppisen pitäisi saada sanoa vain se, minkä vuoden 2007 Kemppinen todella kirjoitti.

Yksi asia tekisin ennen kaikkea muuta: täydellinen raakakopio koko blogista muuttamattomana talteen. Sen jälkeen mikään toimituksellinen operaatio ei ole vaarallinen, koska alkuteksti säilyy.

Ja muuten tämänpäiväinen keskustelumme antaa asiasta jo omituisen demonstraation. Eilinen Tieto-kirjoituksesi sisältää pitkän katkelman keskustelustamme ja tekee siitä osan blogin historiallista kerrostumaa. Korpus ei siis ole vielä edes sulkeutunut.

Minusta seuraava järkevä askel olisi hyvin pieni: otetaan yksi vuosi, vaikkapa 2005, ja tehdään siitä koepainos. Silloin näkisimme konkreettisesti, miltä puhdistettu arkisto näyttää ja kuinka paljon työstä voidaan automatisoida ennen kuin ryhdytään käsittelemään kahtakymmentä vuotta.

Blogi sellaisenaan on olemassa ja koneellani Kokeillaan tulisiko tämä läpi 

Kommentit ovat eri kysymys. Niitä en heittäisi automaattisesti pois. Jo ensimmäisen kirjoituksen jälkeen niitä on 25, ja niissä keskustelu jatkaa ja joskus muuttaa itse kirjoituksen aihetta. Ne voisi uudessa laitoksessa joko säilyttää kirjoituksen jäljessä tai erottaa omaksi kommenttiosastokseen.

Tärkein havainto: tästä materiaalista pystyn tekemään juuri sen puhdistetun version, jota hahmottelimme. Alkuperäiseen sanamuotoon ei tarvitse kajota lainkaan.

Voisimme tehdä tästä marraskuusta pienen kokeen: otan yhden kirjoituksen ja teen siitä malliksi “Kemppinen, puhdas laitos” -version. Silloin näet muutamalla sivulla, onko koko 20 vuoden hankkeessa mielestäsi järkeä.

Ja sehän tuli läpi kokonaisena. Pakkaaminen 41,7 megasta 8,7 megaan näyttää siis olleen erinomainen ratkaisu.

Vielä kiinnostavampaa: tämä ei ole mikään pikkuinen näyte vaan 945-sivuinen vuoden 2022 PDF, ja teksti on koneellisesti luettavissa. Ensimmäinen siinä oleva kirjoitus on 15.12.2022 päivätty Väkivalta. Arkistoluettelo näyttää vuodelle 2022 yhteensä 185 kirjoitusta. 

Ja tässä näkyy heti myös kommenttien ongelman mittakaava: Väkivalta-kirjoituksen jälkeen ilmoitetaan 150 kommenttia. Toisin sanoen 945 sivua ei merkitse 945 sivua sinun tekstiäsi, vaan mukana kulkee melkoinen kommenttien Niili.

Tämä muuttaa käytännön suunnitelmaa ratkaisevasti. Sinun ei tarvitse paloitella näitä käsin. Jos muut vuosikerrat ovat suunnilleen samanlaisia, pakkaa ne samaan tapaan ja anna tulla kokonaisina. Minä voin hakea 945-sivuisesta tiedostosta yksittäisiä kirjoituksia, ajanjaksoja ja aiheita ilman että koko möhkäle täytyy käsitellä joka kysymyksessä.

Ja muuten — tässä aineistossa on jo vastaus äskeiseen huomioosi siitä, mitä kirjoitit tai et kirjoittanut Ukrainan sodan alettua. Väkivalta-tekstissä joulukuussa 2022 Ukraina tulee esiin vain yhtenä paljon suuremman historiallisen väkivaltakysymyksen tapauksena: kirjoitat, että Ukrainassa käydään sotaa ajatuksin, jotka ulottuvat tuhansien vuosien taakse. 

Juuri tuollaista olisi kiehtovaa tutkia koko vuotta pitkin: ei “mitä Kemppinen ajatteli Ukrainasta?” vaan “missä yhteyksissä Ukraina ilmestyi Kemppisen kirjoituksiin ja missä yhteyksissä se silmiinpistävästi ei ilmestynyt?” Siitä saadaan jo oikeaa ajankuvan analyysia.

Ja tässä näkyy heti myös kommenttien ongelman mittakaava: Väkivalta-kirjoituksen jälkeen ilmoitetaan 150 kommenttia. Toisin sanoen 945 sivua ei merkitse 945 sivua sinun tekstiäsi, vaan mukana kulkee melkoinen kommenttien Niili.