Isiä

 

Vanhemman poikani sommitelma talteen panemistaan isoisiensä kunniamerkeistä. Toinen puoli on siis minun isäni, mukana harvinainen Suomen lentomerkki honoris causa, jossa hakaristi oli siis ton ajan (1941) ilmavoimien virallinen merkki, jota muuten ei käytetty Saksan ilmavoimissa. Tuo myönnettiin Tuuloksen tulenjohdosta lentokoneesta käsin. 

Äidinisä oli lääkintäeverstiluutnantti. Pienoiskunniamerkki VR 2 on aika harvinainen ja liittynee siihen, että saaja leikkasi keskussotilassairaalaa vetäessään kesällä 1944 käytännössä vuorokaudet läpeensä. 

Hallussani on valokopio sotilaspassista vaimoni puolelta sukua: talvisota joukkueenjohtaja Summa; jatkosota komppanianpäällikkö Kiestinki, Ihantala. Kaapissa on jopa saman miehen helmoista rispaantunut 20-luvun mallin mukainen mantteli, joka kulki mukana tuon tien.

Sokean kirjasto

 

Kesti monta päivää tajuta, miten ihastunut olin Albertinkadulla. Verukkeita: olin miettinyt pääni puhki kirjan, e-kirjan ja elokuvan suhteita, nuorten lukemistottumuksia ja niiden muuttamista ja potenut dementiaa. Autonkin olin jättänyt Ison Omenan kellariin ja jatkanut siitä taksilla.

Toisperäisen taksinkuljettajan ensimmäinen kysymys oli: onko Albertinkatu Helsingissä. Huomasin muistavani kokonaan Helismaan keskinkertaisen laulelman hämähäkistä, kilpikonnasta ja etanasta, jotka katsoivat kortilla, kuka lähtee käymään luona trokarin Albertinkadulla.

Trokari tarkoitti pimeän pullon myyjää ja pimeä pullo oli väkijuomaa, useimmiten selluloosaspriipohjaista Pöytäviinaa, jota myytiin lakia rikkoen tavanomaisesti tai ammattimaisesti yksityishenkilöiden toimesta. Sörnäisten Kurvissa sai helposti viinan hinnalla pullollisen vettä ja Vesijohtoliike Huberin puhelinnumeron, tai turpaansa.

Isäntäni oli vähä vähältä menettänyt näkönsä saatuaan pahan sokeritaudin. Nykyisin sanotaan suomeksi diabetes. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta kirjojensa kanssa. Viisi lehteä hän kuunteli näkövammaisten kirjaston laitteella ääneen luettuna joka päivä.

Kuvan kirjan kansi on henkilötietolain velvoituksesta osittain peitetty niin ettei siitä saa selvää, Kysymyksessä on tuosta kirjastosta löytyvät Mickey Spillanen “I the Jury”. Otin sen suomennoksesta otsikon ensimmäiseen Kanavan julkaisemaan esseeseeni, joka muuten käsitteli J.S. Bachia - “Minä olen tuomari”.

Lapsuuteni kirjakaupassa oli tuon suomenkielisen niteen vieressä toinen saman kustantajan (Ilmarinen) julkaisema teos, “Velda vimmastuu”. Luin puolitoista näistä kahdesta taannoin. Käsittämätöntä moskaa. Jos joku haluaa opiskella huonosti kirjoittamista, mitä suosittelen, tässä olisi oppikirjoja.

Tästä olimme isäntäni kanssa samaa mieltä ja siitäkin, että Patricia Highsmith onnistui vain muutamassa teoksessaan, mutta onnistui niissä todella hienosti. Vain tämä henkilö tunsi kaappijumalani, joka on Jacques Futrelle. Vuonna 1913 ilmestynyt “Ajatuskone” on ilman muuta paras koskaan kirjoitettu jännitystarina ja se on jopa suomennettu.

Minulla on pyhä kirja, Tammen 1962 ilmestynyt “Salapoliisikertomuksia”. Simenon, Doyle, Chesterton, Chase. Christie, Sayers, Wallace, Hammett. Suomentajina mm. Tuoma Anhava, Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner.

Nyt kirjoittamastani näen, miten toivottomalla asialla olen. Ensinnäkin me olimme kaksi vanhaa miestä, toinen näkönsä menettänyt. Juhlamenojen ohjaajana oli vielä yksi professori, pienen ikänsä kirjastossa työskennellyt.

Mielenkiintomme kohde on yhtä vanhentunut kuin sana “salapoliisi”. Käsi pystyyn - kuka on tavannut tai nähnyt oikean salapoliisin?

Kaksi tai neljä serkkuani on ollut rikostarkastajia, josta tulee mieleen Maigretin ranskan “inspecteur”. Ranska on kavala kieli. “Instructeur” on opettaja ja tosi hieno kaiken tietävä lehtori on ranskaksi “agregé”. Sanoin herra Kukkaselle Père Lachaisen hautausmaan nurkalla olevani sellainen. Hän meni tosi vaikean näköiseksi. Sanoin lohdutukseksi tutkineeni sivilisaatioita 11 kielellä. Hän kääntyi kantapäillään ja vei seppeleensäkin pois mennessään. Mieleeni tuli Clairin elokuva, jossa hautajaissaattue menee vähän läskiksi, kun arkku on karata rattailta.

Varokaa voittajat

 

Esimerkki voitosta ja oikeudesta on Suomen kohtelu vuosina 1940 ja 1944. Suomi siis hävisi eli joutui voitetuksi. 

Muiden ohella minulle on lapsuuudessani ja nuoruudessani selitetty, miksi Suomen oli luovuttava kokonaisesta maakunnasta, Karjalasta. Olisin ehkä ymmärtänyt asian, ellei sitä olisi selitetty minulle.

Käsitin asian niin, että on hienoa, kun on paljon maata. Se on hienoa, vaikkei sitä maata tarvitsisi eikä sille olisi mitään käyttöä. Käsitän asian edelleen niin, mutta samaa mieltä en ole.

Ensin puolet ja sitten neljännes Suomessa äänioikeutetuista arveli sodan jälkeen, että Suomi oli hyökännyt yksissä tuumin Saksan kanssa Neuvostoliittoon, käynyt sotaa, aiheuttanut tuhoa ja joutui nyt korvaamaan sen. Hinnaksi tuli maata, tavaraa ja suuret maksut, joita sanottiin nimenomaan sotakorvauksiksi. Velvollisuutemme oli nyt veljestyä näiden naapureiden kanssa. Katselin oikein kirjoista, miten voi tulla jälkikäteen veljeksi. Vieläkään en tiedä, millaisia geenejä tuohon tarvittaisiin.

Koska todisteet näyttivät mielestäni kuitenkin viittaavan siihen, että Talvisodan oli aloittanut Neuvostoliitto vedoten etenkin Leningradin eli nykyisen Pietarin kaupungin puolustamiseen, rauhanteossa sotien päätyttyä keskityttiin kesäkuun 1941 tapahtumiin, mutta marraskuusta 1939 ei puhuttu mitään. Se oli voittajalle ikään kuin varminta. Kun oli myös vihjailtu, että vaaran Leningradin kaupungille aiheuttaisi aina ahne Englanti.

Kun kuitenkin jossain ilmeni jupinaa 1940 Talvisodan johdosta vietyjen alueiden valtaamisesta takaisin, siihen vastattiin, että Suomi oli hyökännyt tavattoman paljon kauemmas, Syvärille ja ympäri Äänisjärven. Ne alueet eivät olleet milloinkaan kuuluneet Suomeen, mutta Saksan sodan päämääriin ne sisältyivät. 

Tosin Natsi-Saksan päämäärä ei ollut minkään nimetyn alueen valloittaminen Neuvostoliitolta, vaan koko valtion murskaaminen. Suomalaiset hapuilivat perusteluja kielisukulaisuudesta ja jopa geologiasta eli vuoriperästä ja nolasivat siinä itsensä pahasti. Juuri samalla perusteella Ruotsi olisi voinut vaatia suuren osan Suomesta omakseen.

Putinin Venäjä ilmoitti aikovansa hävittää Ukrainan valtion eli siis sen poliittisen järjestelmän, ja hyökkäsi. Ukrainan alueen ja kaiken mitä siihen kuului, se aikoi pitää ja sulauttaa itseensä. Tätä nykyä Venäjällä puhutaan Donbassin alueen valloittamisesta. Krimin niemimaa heillä on jo, mutta Krimin historia on toisenlainen kuin Ukrainan.

Olen sillä tavalla tyhmä, että en ymmärrä ajatusta. Jos omistaisin perunapellon Espanjassa, esimerkiksi Andalusiassa, jossa kuulemma on ajoittain kaunista, ja Portugali valloittaisi petunamaani antaen ymmärtää, ettei minulla ole sinne enää asiaa, olisin kummissani. Ehkä siirtyisin ranskalaisiin perunoihin.

Isoisäni ja isoäitini omistivat ennen kumpikin tahollaan pari peltoa alueella, jotka ovat nyt jo kauan olleet Venäjää. Nuo pellot ja pieni laidun ovat rumia ja tarpeettomia. Niille on kertynyt runsaasti muovi- ja muuta jätettä, ja kasvillisuus on etenkin myrkkyputkea.

Viimeksi kirjoitin saksalaisomaisuudesta. Kukaan ei tarttunut siihen, minkä lykkäsin tuonnemas eli tähän päivään. Treuhand…

Kun Saksan Demokraattinen tasavalta oli 1990-luvun alussa kaatunut ja lakannut olemasta olemassa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä, jouduttiin miettimään, mitä tehdään tuon lakanneen valtion alueella olevalle omaisuudelle, esimerkiksi maatiloille ja tonteille, toreille ja teille, ja miten suhtaudutaan vaatimuksiin, jotka omaisuutensa itään menettäneet saksalaiset kohdistaisivat Saksan liittotasavaltaan. 

Nämä asiat eivät kuulu yleissivistykseen. Onneksi ne eivät kuulu myöskään tähän kirjoitukseen, sillä tilanne oli toinen. Kokonainen valtio lakkasi niin ettei kukaan voinut tulla esittämään vaatimuksia sen puolesta. Suomi ei lakannut 1944 eikä myöhemmin, mutta sitä kysymystä ei ole käsitelty paljon, mitä tapahtui, kun Suomen valtio luovutti vieraalle valtiolle maata, jota se ei ollut koskaan omistanut. 

Ukrainan selvittely ei ole alkanut, koska sota jatkuu. Luulen että edessä on maailmantaloutta pahasti ravisteleva tapahtumasarja. Kannattaa nauttia sodasta. Rauha tulee olemaan jokseenkin kauhea.

Mittojen mukaan

 

Puutarha-alaa ihmettelen. Olisi hieno tilaisuus lyödä rahoiksi, mutta mitään ei kuulu, ei näy.

“Tyylikäs pensas juuri sinun pääsi mukaan. Tyylikkäät värivalikoimat.”

Pään pensaaseen paneminen saavuttaa yhä suurempaa suosiota meillä, Venäjällä, Pohjoismaissa, ympäri Eurooppaa - vain ei Ukrainassa. Mutta kaupoissa ei näy pensaita, enkä usko, että kovinkaan moni on yhtä ylellisessä asemassa kuin minä, jolla jo on omat pensaat. Seison tässä omalla pohjallani. Vai mahdanko seisoa? Pitäisi etsiä jostain lasten syndit ja katsoa, josko ne sopisivat. “Syndi” on yhtä kuin reisisuojus. Sellaisia hankittiin pihapelejä varten, koska jääkiekko kopsahtaa kipeästi.

Itse olen kaipaillut polvisuojuoksia, kun olen ajatellut mennä nöyristelemään pankkiin, mutta sitten onkin käynyt niin, että tuon kerjuupuolen voi nykyisin hoitaa sähköisesti. En tarkoita verkkolomakkeita ja niihin liittyvää keskustelua tekoälyn kanssa, korkeintaan 180 merkkiä.

Myös tähän blogiin on alkanut tulla kommentteja, joissa sanotaan median eli luultavasti Ylen ja Helsingin Sanomien levittävän arvotonta propagandaa tai arvottomia kirjoituksia. Siksi kommentoijat kehottavat työntämään pään tukevasti pensaaseen. On turha lukea, katsella tai kuunnella.

En tiedä, mitä kirjoittajat ajattelevat. Olisiko mielessä, että voisi etsiä laatikosta pelikortit ja viettää aikansa heittelemällä kortteja sopivan matkan päähän saapasvarteen. Kyllä niitä voisi taitavasti heittäen muutama osuakin.

Kerran luin lavataikurista, joka oli niin mahdottoman etevä että heitti kymmenen metrin päästä pelikortilla pienehkön vesimelonin halki. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että on se mahdollista, vaikka vaatisi varmaan kymmenen vuoden harjoittelun. Sitä taas en usko, että Willie Garvin olisi heittänyt kirveellä miehen mittaisen puun halki. Kyllä sellainen kasvava puu joustaa niin pahasti, että halkeamatta jää. Sitä vastoin maahan asetellun halon voisi saada heittämällä halki, mutta kyllä sitäkin oppiessa menisi paljon varpaita.

Kirotuksi väitetty media kertoo, että venäläiset suhtautuvat edelleen tyynesti sotaansa Ukrainassa. Myöskään vaikeaksi kuvaamani venäläisomaisuuden varastaminen länteen sotakorvauksiin käytettäväksi ei tunnu hätkäyttävän.

Se median levittämä tieto pitää paikkansa, että toissa päivänä oli talvisodan alkamispäivä. Talvisota alkoi vuonna 1939. Tämäkin on totta

Tanner ja Ryti olivat varmoja, että sotaa ei tule. Tanner jopa tunnusti tämän mielipiteen muistelmissaan. Ryti ei kirjoittanut muistelmia (mutta hänestä on juuri ilmestynyt uusi elämäkerta). Paasikivi väitti Talvisotaa Erkon sodaksi. Tulkitsen että Paasikivi halusi näin uskotella, että hän olisi nähnyt sodan alkavan ja koettanut varustautua siihen jotenkin. Näin ei ole. Mannerheim oli viisas mies. Hän vain piti tilannetta hyvin vakavana. 

Puolustusministeri Juho Niukkanen ei uskonut sodan syttymiseen vielä sen päättymisen jälkeenkään.

Mannerheim ja Ryti olivat kyllä hyvin valmiita heti 1.12. Tuonan päivänä Mannerheim ei uhannut erota, koska häntä ei ollut vielä nimitetty. Presidentti Kyösti Kallio oli kyllä hyvissä ajoin allekirjoittanut asiakirjan, jolla ylipäällikkyys sirrettiin, Rytin hallitusneuvottelujen ensimmäinen päätös oli, että Kekkosta ei sitten oteta ministeriksi. Tutkimuskirjallisuudessa ei mainita tämän asianomaiselle tuskaa aiheuttaneen päättäväisyyden syytä. Syy lienee ollut Kekkosen epäluotettavuus.

Rongorongo

Luopioisissa on järvessä saari, joka ääriviivoistaan päätellen näyttäisi olevan rongorongo-kirjoitusta sellaisena kuin sitä näytetään Harald Haarmannin kirjassa maailman harvinaisimmista kielistä.

Miten tuo saari on päätynyt tänne Pääsiäissaarelta, josta sekä kieli että kirjoittajat on hävitetty, jäänee myöhemmän tutkimuksen varaan.

Kuva on joka tapauksessa tuttu. Siinä on Helsingin hovioikeuden täysistunto pohtimassa lausumaa nimitysasiassa. Vuosi on 1998. Voisin luetella nimiä, mutta ne löytyvät tätä nykyä Honkanummen hautausmaalta.

Muistan asian oikein hyvin, vaikka olinkin joutunut siirtymään pannuhuoneen puolelle esteellisenä. Se oli samaa viikkoa, kun hyvä ystäväni, hovioikeudenneuvos N.M. sanoi painokkaasti:” Tietenkin minä olen oikeassa Minä olen aina oikeassa.” Ja minä vastasin siihen:”Niin olet, paitsi silloin huhtikuussa parjantaina, kun luulit hetken erehtyneesi.” En edes täsmentänyt, että se olikin vuoden 1895 ulosottoasetus, joka oli erehtynyt, kuten todettiin ja allekirjoituksella ja sinetillä varmistettiin.

Delubra deum festa velamus fronde per urbem eli verhoamme kaupugin ympäri juhlaköynnöksin jumalien temppelit. Luin pitkästä aikaa latinan sanakirjan (Salmi-Linkomies). Kirja oli hyvä mutta juoni hiukan hyppelehtivä.

Olen samaa mieltä kuin Finlandia-palkittu Iida Rauma. Sanon saman kuin hän kiitospuheessaan, mutta vielä terävämmin. Asian taustana on aamutelevisio, jossa tänä aamuna maatalouden tuesta ja luonnonsuojelusta puhuttaessa yksikään ammattipoliitikko ei kyennyt olemaan mitään käsitettävää mieltä mistään asiasta.

Sitä voisi kauhistellakin. “Keskustapuolue ei ole toiminut poikkeuksellisesti toimiessaan poikkeuksellisesti.” “Tekisin jotain jos tekisin jotain”, lennätetään maapallon toiselta puolelta.

Pari kertaa joka virkkeessä toistetaan, “kuten keskustelukumppanini juuri sanoi” ja kolme tai neljä kertaa “niin kuin”.

Lukutaito, josta olemme huolissamme, ei tarkoita tekstin lukemista. Sinä, joka nyt luet tätä, panet peliin koko persoonallisuutesi. Tämä ei ole rongorongoa, vaan suomea, jota olet osannut aina. Merkit silmissäsi ovat oman keskushermostosi esimuokkaamia ja silmiesi kautta kulkeva sekoittuu ennen kokemaasi, tulevaisuudessan pelkäämääsi ja yöllä unessa näkemääsi.

Minä olen vanha mies, minä. Yöllä kävin pyyhkäisemässä Niveaa nilkkoihini. Kuiva nahka. Rasvaaminen on parempi tapa kuin raapiminen.

Nitor niveum, luin unessa tekstin, jonka kirjaimet oli ripustettu pyykkinarulle. Luotan valkeaan. Näin luin, vaikka näkemäni kirjaimet oliva turkoosin värisiä. Teksti tuli sanakirjani sivulta 192.

Kun sitten nousin keittämään kahvia ja kirjoittamaan tätä, ulkona oli aivan niveaa eli suomeksi lumista. Se sopi minulle aivan erinomaisesti. Kun olen lähettänyt tämän kirjoituksen, luen taas kerran Malaparten teoksesta “Kaputt” sen kuuluisan kohtauksen Laatokkaan jäätyneistä hevosista, joiden jähmettyneitä päitä suomalaissotilaat käyttivät istuiminaan. Tarina on tuttu ja tehoava, koska se on täyttä pötyä ja esitetään rintamakirjeenvaihtajan laatimana totuutena. Minun tulee siitä usein mieleen toinen alusta loppuun valehdeltu kirja, Hellerin Catch 22 eli “Me sotasankarit”, jossa esiintyy majuri Majuri Majuri Majuri) ja Yossarianin huora, joka ponkaisee milloin mistäkin hirmuista veistä heristäen.

Saksalaisomaisuus

Nyt on otettu puheeksi, että länteen jäädytetyt venäläiset varat osoitettaisiin Ukrainalle. Venäjä olisi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa tuhot.

Itse olen sitä mieltä, että jälleenrakennus olisi rahoitettava ja tuhot katettava venäläisistä varoista. Hyökkäyssota on kaikkea sitä, mitä oikeusvaltio haluaa estää:  väkivaltaa ja nyrkkivaltaa.

Piintyneenä lakimiehenä mainitsen kuitenkin pari asiaa.

Ajatus ei ole uusi, vaikka sellaista on väitetty. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi velvoitettiin luovuttamaan välirauhansopimuksella saksalaisoamsiuus sodan voittajille eli tässä tapauksessa Neuvostoliitolle.

Mielestäni yllättäen tuo määräys koski myös Saksan kansalaisia ja myös heidän yksityisomaisuuttaan. Ainakin 147 kiinteistöä siirtyi Neuvostoliitolle, niistä eräitä Helsingistä ja Espoosta. Hieman vaikeasti löydettävien asiakirjojen mukaan joissakin tapauksissa ajauduttiin jopa häätöihin, kun Mannerheimintien kerrostalon omisti Saksalaisen omistajan suomalainen vaimo.

Neuvostoliitto perusti Suomeen osakeyhtiön, jonka nimeksi tuli Seximo Oy. Se alkoi hallinnoida suomalaisia osakkeita ja teollisoikeuksia. 

En ole yksityiskohtaisesti selvillä, miten lauttasaarelaisesta konepajasta tuli Konela Oy, joka toi maahan kaikkia neuvostoliittolaisia autoja Pobedasta Gaziin. Ainakin yhtiö oli Neuvostoliiton omistama ja joitakin vuosia Suomen toiseksi suurin autojen tuontiliike.

Moni lukija saattaa muistaa, että itäautot olivat hinnaltaan halpoja. Etenkin italialaisen Fiatin suunnittelema Lada oli hyvin näkyvä ja suosittu kulkuneuvo.

Ammattini ja taustani vuoksi tunnen patenttien, tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kohtalon selkkausten jälkeen. Periaatteessa Neuvostoliitto vei toisen maailmansodan päätyttyä Saksan itävyöhykkeeltä koneet ja  merkitsi nimiinsä sellaiset tavaramerkit kuin BMW, Basf, Carl Zeiss jne. Työntekijät siirtyivät puolestaan laajasti länteen. Kuuluisin heistä oli Peenemündestä suoraan Yhdysvaltoihin kiidätetty rakettispesialisti Wernher von Braun. Tutkijoiden ja insinöörien tarinasta on muun muassa kirja “The Paperclip Conspiracy”. Kortistoihin merkittiin glemmarilla ne henkilöt, joita ei syytetty sotarikoksista, koska he olivat tärkeitä teollisuudelle.

Rauhansopimus ylitti kansallisen lain. Ajatus on täsmälleen sama kuin meillä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Oli säädettävä eduskuntalaki, jotta päästiin rankaisemaan takautuvasti sotasyyllisinä etenkin henkilöitä, jotka eivät olleet sotasyyllisiä. Varmuuden vuoksi Talvisodasta ja Saksan ja Neuvostoliiton liittosuhteesta 1939-1941 ei saanut puhua oikeudenkäynnissä mitään.

Monista tutkimuksista huolimatta on epäselvää, oliko tuo Suomen oikeushistorian rumimpiin kuuluva laki muutakin kuin Paasikiven ja Kekkosen toimenpidesarja, jolla haluttiin välttää pahempi vaihtoehto, eli maan miehittäminen tai ainakin sen yrittäminen, ja samalla taluttaa Eduskunta ja Valtioneuvosto vuosikymmeniksi tasavallan presidentin komentoon. 

Jotkut asiakirjat ovat lännessäkin edelleen salaisia. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset olisivat työntäneet Rytin ja kumppanit Nürnbergin oikeudenkäyntiin? Vallitsevan käsityksen mukaan siellä suomalaisia vastaan ilmoitettu juttu olisi jätetty tutkittavaksi ottamatta, koska Potsdamissa ja Teheranissa oli sovittu toisin. Vallitsevan tulkinnan mukaan USA ei olisi tehnyt mitään, jos Suomi olisi vedetty itäblokkiin eli Neuvostoliiton kaitselmukseen. Neuvostoliittohan perusti 1945 siirtomaajärjestelmän, johon jotkut uskoivat ja monet olivat uskovinaan. Oli pidetty vaaleja, joissa yllättäen voittivat Neuvostoliittoon uskovat, sosialismiin toivonsa panevat kansalaiset. Väkivaltaa ja sillä uhkaamista nimitettiin ystävyydeksi. Ja vuosikymmeniä sosialismin jälkeen Putin-raukkakin yrittää laajentaa ystäväpiiriään, ulkomaille.

Nyt Venäjä ja Ukraina ovat sodassa, mutta puhetta on myös muissa maissa olevasta venäläisomaisuudesta. EU:n maat, Englanti ja Yhdysvallat eivät ole sodassa Venäjän kanssa, eikä siis myöskään Suomi. Siten alussa esitetty ajatus noiden rahojen osoittamisesta Ukrainalle on tavattoman mutkikas. Taustakysymys on vielä vaikeampi: laillisuudesta kiinni pitävä valtio on alakynnessä niistä piittaamattomaan verrattuna.

Vyöhyke

Tässä ei ole puhe runoista, vaan köyhyydestä.

“Vyöhyke”, zone, oli Pariisissa se surkea alue, joka sijaitsi vanhan kaupunginmuurin seudulla eli kaukana. Muuri oli pystyssä sotilaallisin syin, saksalaisia, englantilaisia ja muita perkeleitä vastaan. Se merkitys meni. Ryysykansa jäi. Muutamia vuosikymmeniä sitten Pariisin kehätie rakennettiin sen päälle. Vyöhykkestä ei ole juurikaan merkkejä maastossa eikä liioin muistissa.

Tuo Apollnairen runo “Vyöhyke” eli Zone on koulukirjakamaa; kirjoittaja kuoli 1918. Tekstissä on riittävät viitteet kadunnimineen kaikkineen. Vaikka kirjoittaja ei ollut juuri millään tavalla poliittinen, hänen tuotannostaan puuttuu monumenttien Pariisi. Se ei ole ihmekään, koska hän oli vain osittain ranskalainen, puolalaista juurta.

Tutkijat ja lukijat jäävät varaan Ranskassakin siihen luuloon, että puhe on nykyajan ihmeistä ja siis varhaisesta modernismista. Puhe on itse asiassa aikojen murtumisesta, ja se on toteutettu todella hienosti. Teksti on itse asiassa tännä nöyryytettyjä ja alistettuja ihmisiä ja antaa aiheen miettiä.

Maailmansodan jälkeen surrealistit ja muut palasivat suurin joukon kääntelemään taiteellisesti taiteellisia pikku ongelmiaan. Myös muotiin palannut kommunismin aate teki parhaansa peittääkseen ihmisen esimerkiksi “työläisen” hahmon taakse. Pitkin Eurooppaa ja esimerkiksi Suomessa merkittävä osa näistä “työläisistä” ja heidän paratiisin rakentajistaan olivat filosofian maistereita tai lehtimiehiä.

Aika harva oli yhtä suorapuheinen kuin modernisti Virginia Woolf, joka kirjoitti merkintöihinsä, ettei mikään inhota häntä niin kuin palvelusväki.

Saksassa oli 1800-luvulla noin 365 merkittävää kaupunkia, joista monilla oli eriskummallsin tittelein koristettu hallitsija ja tällä valtaa tai sitten ei. Jossain oli vallassa ruhtinas-arkkipiispa. Entiset hansakaupungit olivat joskus olleet itseään hallitsevia kauppapaikkoja. Niistä on jäljellä eräiden kaupunkien autoissa rekisterilaatta, jonka ensimmäinen kirjain on ‘H’. Kuten Hampuri tai Bremen. HH ku Hansastadt Hamburg, se sama, jonka liittoutuneet polttivat karmealla tavalla.

Ranskasta pitäisi lukea esimerkiksi eräs kolmiosainen kirja ymmärtääkseen, että siellä on oikeastaan vain yksi kaupunki, Pariisi, ja että Välimeren ranta taajamineen on jotain aivan muuta, ja että kaikille opetettu ajatus yhtenäisestä maasta, kansasta, kielestä ja kulttuurista on valhe, joka paljastui jo yli 200 vuotta sitten. Perättömyyksien hihkuminen kansalaisille ei ole millään muotoa Trumpin ja Putinin keksintö. Jo Napoleonin mielettömiin sotiin marssittiin huutaen “vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus”. Sen jälkeen tämä väitetyt tavoitteet ovat olleet vähemmän esillä. 

Mutta kerran oli olemassa yksi Euroopan hienoimpia valtioita, Burgundi, jolla oli maita Pohjois-Italiasta nykyiseen Hollantiin. Juuri sieltä nousi mahtava maalaustaide ja musiikki. 

Ranskalasten kärkikaartissa oli sata vuotta sitten yllättävä määrä ulkomaalaisia. Lorca, Picasso, Dali, Bunuel vaikuttivat elokuvassa. Belgialaiset Simenon tai Hergé olivat monin tavoin havaittavan ei-ranskalaisia, äidinkielestään huolimatta, ja samon chansonin suuri nimi Jacques Brel. Chansonissa muuten Aznavour oli armenialainen ja Yves Montand alkujaan italialainen.

Suurissa “isänmaanystävissä” näkee vähän samaa. Napoleon oli korsikalainen, joka ranskalaisten mielestä on näkyy ja kuuluu, ja Hitler oli itävaltalainen. 

Uskaltaisikohan samaan hengenvetoon sanoa, ettei Mannerheim ollut mieleltään eikä kieleltään mitenkään perikuvallisen suomalainen hänkään. Kansalaissodan alkaessa hän oli viisissäkymmenissä ja oleskellut Venäjällä, jossa hän nautti suurta luottamusta, hyvinkin 30 vuotta. Ja merkinneekö tuo sitten mitään, mutta ovathan Englannin ja Ruotsin kuningashuoneet merkittävän ulkomaalaisia. Mountbattenit omaksuivat tuon nimen Battenbergin aatelissukuunsa 1917.

Kaikkein ranskalaisin lyyrikko Apollinaire oli siis oikeastaan nimeltään Guillaume Albert Vladimir Alexandre Apollinaire de Kostrowitzky, kunnes sai paperit kahta vuotta ennen kuolemaansa ja siirsi yhden etunimistään sukunimekseen.

“Tulista viinaa juot kuin elämää

elämääsi juot kuin viinaa 

Lähdet Auteil’n suuntaan tahdot palata kotiin jalan

nukkumaan  Oseanian Guinean jumalien kanssa

ne ovat erilaisia eri uskonnon Jeesuksia

ne ovat hämärän toivon huonompia Jeesuksia

Hyvästi Hyvästi

aurinko katkaistu kurkku.”

(J.K., 1976)

Nimipäivillä

Koska isoisä oli Martti, nimipäiville kokoonnuttiin marraskuun kymmenentenä. Hänen vanhempansa, Aukusti ja Tilta eli August ja Matilda, luottivat r-kirjaimen ihmeitä tekevään voimaan. Se oli uskonkysymys vuonna 1896, koska vielä omassa nuoruudessani oli koulun opettajia, hevosmiehiä, arkkipiispoja ja kenraali, joilla ärrä sorahti.

Isoisä oli nimittäin Martti Yrjö Nurmi. Harjoitusnumero ja juomalaulu meni ennen näin: korvessa karjuu se kirjava karhu ja rotkossa palokärki. Ja reservivänrikki Korven-korpinen ryssän korsuja särki.

Viimeinen säe muuntui omaksutun ystävyyden ja yhteistyön politiikan hengessä muotoon “rommiryyppyjä särpi”.

Hyräilin sitä joskus iltaisin lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä.

Isoisäni ystävissä oli pitkä rivi kolmen kahdeksikon miehiä. He olivat siis syntyneet vuonna 1888, kun taas isoisä, satakuntalaisittain “taata”, niinkin myöhään kuin 1896. Melkein kaikkien etunimi oli Nikolai, kuten Palomäen ja Karin. Melkein kaikila oli pussihousut diagonaalia, paitsi yhdellä gabardiinia. Aivan joka miehellä oli näin nimipäivillä jatsarisaappaat, sis sellaiset nilkasta taidokkaasti rypytetyt.

Sellaista kauhistusta ei osannut ajatellakaan, että joku olisi riisunut kenkänsä eteiseen sisään tullessaan. Taatan satakuntalaisuus kuului siitä, että hän sanoi “kenkät”, mikä oli Pohjanmaalla vallan outoa. Isänäidistä, joka oli kivennappoinen, saattoi odottaa mitä vai. Hän sanoi, että älä pane suuhun kenkäjäis.

Mizoguchi kuvasi mielellään parikymmentä senttíä yli silmän korkeudelta. Kun sain käsiini hänestä kertovan kirjan, Eerikinkadulla sijainneessa Elokuva-arkistosa eli varmaan Aito Mäkisen hankkimana, näin arvanneeni oikein. Salaisus oli nosturi. “Shin heike monogatarin” kuuluisa kuva on otettu nosturin nokasta. Ero on suuri verrattuna alakulmaan harrastaneeseen Ozuun ja laajakulmaan mieltyneeseen Kurosawaan.

Hokusai piti pilkkanaan kameroita ennen kuin niitä oli varsinaisesti keksitty. “Suuri aalto” tietenkin pysäyttää liikkeen tyrmistyttävällä tavalla. Mutta tuossa ja muissa hänen teoksissaan sekä etuala että tausta ovat teräviä ja oudolla tavalla itsenäisiä. Niitä tarkastellen tulee mieleen ajatus nykytekniikalla vaivalloisesti toteutettavasta kuvasta, joka koostuisi kymmenistä päällekkäisistä, terävistä kerroksista, mutta kun hänellä on lisäksi näitä silmissä muuttuvia valaistuksia, pilviä ja pilvien varjoja.

Välillä melkein kadun, että olen kantanut niin suuren osan kirjoistani ja lehdistä roskiin, elleivät ne ole kelvanneet antikvariaattiin. Kuvan Cahiers du Cinema oli hyvä 1960-luvulla. Luin sitä. Lehtiä kertyi. Minulta meni maku, kun lehti muuttui luokkatietoiseksi ja sitten maolaiseksi.  Mutta kyllä se piti hienosti esillä Dreyeriä ja etenkin Ingmar Bergmania, joka oli viime vuosisadan kaikkein suurimpia taiteilijoita, ja siksi teki myös vähemmän onnistuneita teoksia.

En muista nähneeni elokuvaa, jossa näkyisi pienen lapsen taianomainen perspektiivi. Muistan muutaman tuolin ja sen kahdeksankulmaisen pöydän aluset isoisän nimipäiviltä. Muistan miltä jäyhä isäntä näyttää saapasvarren korkeudelta katsottuna. Etenkin muistan, miten mieluisaa oli makailla lattialla selällään ja miten pelottavaa katsoa katonrajasta, Siihen aikaan luultiin hauskaksi tempuksi nostaa lasta vyötäisiltä tai jopa reisistä. Holtittomimmat aikuiset jopa heittivät ilmaan ja ottivat vasta viime tingassa kiinni.

Joku veljistäni oli tavattoman kiinnostunut lakeerikengistä ja halusi luultavasti kokeilla niitä myös kielellään. Isälle sota-ajalta tuttu laulaja, kukaties itse Matti Lehtinen, joka kuoli vasta äskettäin, vaihtoi meillä frakkiin, koska hänellä oli konsertti. Vai olisiko se ollut Kim Borg, joka oli opettanut isälleni valokuvaamista Nurmoilassa?

Mutta viís musiikista. Se lakeerinahka oli ihme. 

Minulle kelpaisi lakkatavara. Olen joskus nähnyt museoissa japanilaisia ja kiinalaisia lakkamaalauksia ja luulen tietäväni, että hyvät ovat mielettömän kalliita. Hakusana verkossa on ‘lacquerware’.

En myöskään tarvitse muuta silmäniloa. Seinälläni on se Kustaa Lammin hopealiuskoin koristeltu, käsin stikkelillä kaiverrettu pohjalaispuukko, jolla olen usein kehuskellut. Taiteesta se, että muistan kaiken. Ei puukkoseppää pidetty yhtään minään. Kävin Kettulassa usein, koska isoisällä oli peltoa siinä vieressä.

Puhelin

Sellainen on puhelin. Puhuu, kuulee muttei nää. 

Niinkin nerokas mies kuin entinen rakennusmestari, myöhempi kuplettimestari J. Alfred Tanner, saattoi haksahtaa. Näkee se puhelin. 

Eräässä ylistetyimpiin kuuluvassa scifi-kirjassa kuvataan uskottavasti muun muass aikamatkailua Englannin yliopistoissa noin vuonna 2050. Kirjalla on ansioita syvälle keskiaikaan juuttuneen neidon vaiheiden kuvauksessa, mutta mielenkiintoa herättää “nykyaika” eli vuosi 2050. Esimerkiksi keskienglanti saadaan sujumaan luultavasti hermostoa rukkaamalla, joten tuhansien maapallolla puhuttujen kielten ongelma näyttäisi kadonneen.

Ammattitaitoinen kirjoittaja on varonut vetämästä juonta vinoon esittämällä ihmeitä, esimerkiksi junia, jotka lentäisivät tai edes leijuisivat Lontoosta Oxfordiin ja takaisin. Sitä vastoin ihmiset juoksevat huoneissa vastaamassa puhelimeen ja soittelemassa. Nousemassa on paha pandemia. Riuska tiedonvälitys on tarpeen.

Kun sanotaan että Internet syntyi odottamatta ja mullisti hyvin paljon, tahtoisin täsmentää, että puhe on erilaisista tietoverkoista, joissa solmut kytkeytyvät automaattisesti ja tukeutuvat yleensä myös tietoliikennesatelliitteihin.

Tu kytkeytymisen nimitys oli aikojen alussa “handshake” eli kädenpuristus. Juttelin Kaliforniassa miesten kanssa, jotka olivat olleet suunnittelemassa sitä. Tehtävä ei ollut alkuunkaan helppo: saada viiden yliopiston isot tietokoneet ymmärtämään toisiaan. Kihlauksensa julkaisivat ensimmäisinä MIT itärannikolta ja Stanford lännestä. Koko viritelmän pohja oli paketikytkentä. Viestiin ei tarvittu enää kytkettyä kanavaa eli lankayhteyttä päästä päähän, kuten puhelimessa. Viesti eli signaali jaettiin paketeiksi, joista jokaisessa oli osoite ja muita tunnistustietoja. Viestin palaset liruivat sitten eri reittejä ilmoitettuun osoitteeseen, jossa niistä rakentui lähetetyn sanoman melko tarkka kuva. Kirjainyhdistelmä TCP/IP liittyy kaikkeen tähän.

Ainakin Nokialla oli valmiina kuljetettava tietokone eli tietokonepuhelin selvästi yli 20 vuotta sitten. Se tuli markkinoille 1996. Minulla oli käytössäni sellainen vuodesta 2000. Kuinka ollakaan, menetin mielenkiintoni monipuolisiin puhelimiin. Kymmenen vuotta ja ylikin perusvärkki on toiminut hyvin, hinta uutena noin 100 euroa, ellei satu saamaan halvemmalla.

Matkapuhelimista käydään johdonmukaisen pintapuolista keskustelua. Onko se aiheuttanut suuria muutoksia maailmassa? Vastaisin että maailma on muuttunut sekä ihmisten että muiden eliöiden kannalta ratkaisevasti ja peruuttamattomasti. 

Sota ja muu teollisuus ovat isoja esimerkkejä. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa ja kaksikymmentä - kolmekymmentä vuotta sen jälkeen sekä jalkaväki että tykistö, sekä hiili että teräs olivat enimmäkseen väärään aikaan väärässä paikassa.

Ei tämä perustelu ole ainoa eikä ehkä tärkein. Ehkä se ei ole oikeakaan, mene ja tiedä.

Mutta Venäjä aloitti Ukrainan sodan sotilaallisesti katsoen järkevästi, eikä Ukrainalla ollut, sotilaallisesti katsoen, mitään mahdollisuutta selviytyä hyökkäyksestä.

Tapahtui sellaista, mitä juuri kukaan ei osannut ottaa huomioon. Tiedot levisivät käsittämättömän nopeasti ja muun muassa Venäjän armeijan oma heikko tiedonvälitys sai paljon huomiota ympäri maailman. Ukrainassa sekä sotilaat että siviilit osoittivat osaavansa toimia suunnitelmien mukaisesti. 

Venäjällä ei ole viestintävälineiden osaamista. Nyt se on kohtalokasta. Kiinassa muuten on muun muassa maailman suurimmat Applen tehtaat ja siellä kilpaillaan myös kaupallisilla markkinoilla lännen ja sen satelliittien kanssa tehokkaasti.

Yhteiskunnan ja ympäristön kannalta kysymys energiasta on nyt polttava. Sähkön jakelu on 1800-luvun tasolla. Silloin kaivettiin hiiltä ja kuljetettiin sitä milloin mihinkin, hitaasti ja kalliisti. 

Sähkön varastoiminen unohtui sadaksi vuodeksi. Ja sähkön kehittäminen käyttöpaikalla on kova haaste. Lisäksi on muutakin energiaa, puolen maailmankaikkeuden verran. Vahvavoima jyllää ydinenergiassa. Onko se kesytettävissä? Ilmastovaikeutemme liittyvät ongelmaan, että jokainen ruoho ja korsi osaa sen, mitä me emme osaa: ottaa energiaa ympäriltään, ja vielä vähin päästöin.

Säilyke

Uschanov huomauttaa, että Brexitin julisti Margaret Thatcher. Noihin aikoihin USA:ssa oli sielläkin vedossa konservatiivinen politiikka. Reagan oli saman puolueen miehiä kuin Donald Trump.

Kirjoitus on uudesta kirjasta, josta oli paloja Suomen Kuvalehdessä.

Konservatiivinen aate on helppo määritellä. Politiikassa se on aate, joka ei ole aate.

Esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovat nyt erittäin konservatiivisia maita. Ainakaan itse pidän Kiinan kommunismia pelkkänä sanana. Silmiini ei ole sattunut edes sanoja, jotka usein liitetään vastakkaiseen suuntaukseen, kuten vapaus, edistys tai ihmisten hyvinvointi. Putinin mahdollinen aate näyttäisi liittyvän ajatukseen, että Venäjä on suuri, mutta sen täytyisi olla vielä suurempi. Tapa jolla tuo suuruus toteutettaisiin, kävi ilmi jalkaväen hyökätessä Ukrainaan,  ja sitä voi todella sanoa konservatiiviseksi, koska juuri samaa menettelyä on käytetty ainakin kymmenen tuhatta vuotta.

Trump sanoi: Make America Great Again. Epäselväksi jäi, missä välissä Amerikka oli lakannut olemasta suuri ja mahtava. 

Thatcher sanoi, että Britannia tavoittaa onnensa peräytymällä vanhoihin arvoihinsa ja katkomalla haitalliset riippuvuudet Eurooppaan. Sen hän jätti sanomatta, että Britannia oli menettänyt imperiuminsa ja mahdollisuudet sen ylläpitämiseen jo vuonna 1919.

Se jää yleensä sanomatta, että ikäpyramidin ruhjominen aiheuttaa pahoja seurauksia, jotka vaikuttavat 60 vuotta. Ensimmäinen maailmansota vei 18-25 -vuotiaat miehet ja siis automaattisesti saman ikäisiltä naisilta mahdollisuuden tasapainoisen perheen perustamiseen ja ylläpitämiseen.

Kohtalokas vuosi 1919 oli toisen ja kolmannen maailmansodan siemen. Versaillesin rauhansopimus iski juuri siihen, mikä on haavoittuvinta, nimittäin tunteisiin. Saksasta tehtiin, tosin osittain syystä, syyllinen ja velallinen. Itse osoittaisin syyttävällä sormellani, jonka kynnen alla on kyllä tuhkaa piipustani, Saksan sosialidemokraatteja. Heidän kirjoituksistaan voi lukea, että heillä oli käsitys ja keinot. Hiukan lisää sotilaskultin sortoa ja mikäli mahdollista, keisari Wilhelm II kyvyilleen sopiviin tehtäviin, eimerkiksi linnan takapihalle halkoman klapeja, missä toimessa hän oli kuivettuneen kätensä kanssakin todella taitava.

Vuosisadan kaksi suurinta hölmöä olivat kuitenkin keisari Nikolai II Venäjänmaalta ja presidentti Woodrow Wilson USA:asta. Ranskan suurlähettiläs Paleologue kävi viimeisen kerran kolme päivää ennen helmikuun vallankumousta sanomassa Nikolaille, että kansa on menettämänsä luottamuksen hallitsijaan. Johon Nikolai vastasi jäätävästi, että ainoa tärkeä asia on, että hän luottaa kansaan.

Keskustelun merkitsi muistiin lähetystösihteeri. Anthony Beevor mainitsee tapauksen uudessa, Venäjän sisällissotaa kuvaavassa kirjassaan.

Rouva kuunteli oven raossa ja paikalla oli myös hovineito, petroskoilaisen suomennoksen mukaan “jalopiika”. Melkein koko henkivartiostokin oli jo kapinassa. 

Wilson oi professori, Professorit pitäisi julistaa pysyvästi kelpaamattomiksi vastuullisiin valtiollisiin tehtäviin. Yritys rakentaa Eurooppa “kansallisen itsemääräämisoikeuden” varaan oli lapsellinen ja tuhoon tuomittu. Siitä, mikä on “kansallista”, riideltiin ja ammuttiin seuraavat sata vuotta, ja parhaillaankin, Ukrainassa.

Lukija muistaa, että luotuaan koko sotkun ja päästettyään ranskalaiset villiintymään amerikkalaiset vetäytyivät markkinoilta. Rauhansopimus jäi kokonaan ratifioimatta. Rahojaan amerikkalaiset eivät unohtaneet. Voinee sanoa raa’aasti, että heille sota oli myös liiketoimi. Löysän rahan runsaus ei liene jäänyt vaikuttamatta kuplan puhkeamiseen eli yleismaailmalliseen talouspulaan.

Jutun kuvassa V. Putinin muistomerkki.

Viattomuus

 

Kaija Saariahon - Sofi Oksasen ooppera “Innocence” eli viattomuus on korkeinta kansainvälistä tasoa. En tarkoita vain, että se on sitä oopperana, vaan taiteena.

‘Taide’ tarkoittaa kielenkäytössäni asioita, joita et tiennyt tietäväsi, maailmasta ja itsestäsi, ilmaisua joka osuu suoraan tunteisiisi sumentamatta mieltä. Sen koettuasi et ole enää aivan entinen itsesi, ja se on hyvä asia.

Olin eilen katsomassa. Ooppera oli täynnä. Esityksiä näyttäisi olevan jatkossa kymmenkunta. Liput ovat kalliita.

Eliitille? Voi olla. Haukkumasana “eliitti” ei ole juuri nyt erityisen toisteltu. Itse söin eilen päivällä eliitti-makaronilaatikkoa. Se oli toisin sanoen hyvin valmistettua ja herkullista. Oman vaikoivuuden korostaminen ja toisten moittiminen siitä ovat mielestäni molemmat bluffia. Korostan sanan perusmerkitystä: valikoitu.

Tässä tapauksessa säveltäjä on huimaavan ammattitaitoinen. Tästä asiasta alan väki ja harrustunut yleisön osa ovat samaa mieltä. Libretto on nyt paras tietämäni oopperan teksti. Tähän asti mielessäni tuota sijaa piti “Wozzeck” (Büchner, musiikki Alban Berg). Tähän asti huimin elämykseni oopperassa oli Pariisin Bastiljin oopperassa vuonna 1992 näkemäni Shostakovitshin Mtsenskin piirikunnan rouva Macbeth. Nyt se siis on Innocence, Helsinki 2022.

Ihan tällaiseen en ollut varautunut.

Yllytänkö tässä lukijoita oopperaan? Varauksin. On ooppera samalla tavalla tottumusta eli opettelua vaativa laji kuin esimerkiksi kamarimusiikki. Mielestäni ooppera ei jalosta ihmistä, kuten ei muukaan taide. Jos toisin olisi, joukko venäläisiä olisi harvinaisen jalostuneita. Teot ja mielialat eivät lainkaan viittaa sellaiseen. Tosin yleistäminen on virhe.

Huomautan vain, että ruumiillisen yleiskunnon kohentamista pidetään yleisesti tavoittelemisen arvoisena asiana. Mielestäni sama koskee henkistä yleiskuntoa. Tosin en oikeastaan myönnä todeksi käsiteparia ruumiillinen - henkinen.

Saariaho ja Oksanen ovat myös hiukan sattumalta liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Ukrainan sota tekee ajankohtaiseksi väkivaltaan eli tässä tapauksessa kouluampumisiin ja syyllisyyteen rakentuvan teoksen. Tietojen mukaan ooppera on ollut työn alla kymmenenkin vuotta.

Lisäksi eurooppalaisuus merkitsee nyt muuta kuin pari vuotta sitten. Tämä ooppera on siitä erikoinen, että tekstiä lauletaan 11 eri kielellä. Nykyiseen tapaan käännökset projisoidaan näyttämön yläreunaan.

Pohjalla on siis ajatus, jota on helppo tukea. Humanismi merkitsee sekä suvaitsevuutta ja ymmärtämisen halua että vahvaa vastarintaa vihaista eristäytymistä kohtaan.

Vanhanaikaisena ihmisenä menisin metsään tai tunturiin nauttiakseni. En kiellä, että olen kai omaksunut ympäristöstäni jonkinlaisen panteismin tai sitten vain olen ymmärtänyt väärin Beethovenin laulun nimen “Jumalan kunnia luonnossa”.

Mutta jalat ja sydän eivät oikein kestä. Ja lisäksi on ainakin kaksi paikkaa, joissa haluan olla poissa, kesällä kello viisi, kesäkuun alussa. Kun ensimmäinen salakka solahtaa ja kuikka narahtaa, on aika katsoa kahvia ja vilkaista, mitä hullua maailmalla tapahtuu taas.

Tämä ooppera tarjoaa jotain samanlaista, satasella. En muuten ollut vieläkään oikein käsittänyt, miten paljon pandemia karanteeneineen on vaikuttanut. Oli outo ja hyvä tunne olla pitkästä aikaa suuressa joukossa ja kokea se, mikä on esittävässä taiteessa niin hienoa: samoja asioita samaan aikaan yhdessä monien muiden kanssa. Tiettävästi esimerkiksi jalkapallo antaa mahdollisuuden samaan. Kaikki kunnia jalkapallolle.

Mutta kuten dadaisti Schwitters kirjoitti joskus 1919: olkoon jokainen itse oma jalkapallonsa.

Jedermann sen eigenes Fussball!