Veijo Meri sanoi esseessään, että merkittävä englanninkielinen kirjallisuus tulee vain vähemmistöiltä. “Vähemmistö” on ymmärrettävä tässä yleiskielisesti: naiset, poikkeavat, maahan poikenneet, ehtimiehet. Kai hänellä oli mielessä juutalaistaustaisten valtava näkyvyys USA:n kaunokirjallisuudessa, mutta aika on muuttunut.
Olin hyvilläni viimeksi tässä blogissa innostaneen taloustieteilijän armenialaisesta nimestä. Acemoğlu. Se viittaa vähemmistöön. Armenialaisilla oli hyvin vaikeita aikoja sata vuotta sitten.
Meri ei ollut kiinnostunut tekniikasta eikä innovaatioista. Nekin lähtivät liikkeelle USA:sta, jossa oli sosiaalista väljyyttä. Muistaakseni opiskelija B. Gates osti käyttöjärjestelmän (DOS) joltain putkimieheltä. Itse olin ihmeissäni, kun näin vierestäni, että kaikkein korkeimman tason akateemiset ihmiset juoksivat Radio Schackissa, jossa jopa Applen ensimmäinen pikku tietokone oli myynnissä tee se itse -sarjana. Oma kolvi kai piti olla. Tuttavistani yksi tällainen oli liittvaltion mutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja toinen UCLA:ssa noin 30-vuotias, ukrainalaistaustainen superjuristi.
Acemoğlun uusin kirja “Power and Progress” käsittelee tuhatvuotista taisteluamme teknologiasta ja vauraudesta. Siinö kirjoitetaan hyvin terävästi AI:sta eli tekoälystä. Alta kaiken hypen: AI on jo mullistanut esimerkiksi biologian tieteenä. Seuraan itse silmät ymmyrkäisinä kkeellista tietoa muun ohella proteiinien laskostumisesta ja yhteispeliä DNA:n kanssa.
Kun hiiliajoitus ei toimi kovin vanhoissa kohteissa, nyt on yhdistetty eri menetelmiä, ja AI on laskenut, milloin lakkasimme olemasta yleisesti petoeläinten saalista ja aloimme itse tappaa ja paistaa eläimiä. Kynnyskeksintö oli tuli. Siitä alkaa olla sata tuhatta vuotta.
Tiukkaa kamaa. Ja luojan kiitos. Käsityksemme teknologiasta ja tuhannesta vuodesta ovat muuttuneet hyvin kiivaasti.
Olen iloinen ja ylpeä valokuvastani, jonka liitin tähän juttuun, taas. Photoshopin neurofiltterillä mustavalkoinen valokuva paranee helposti, ja olen usein päivitellyt hyvää onneani. Käytin itse ja jälkeläiseni käyttiävät todella paljon aikaa isäni valokuvien skannaamiseen noin 10 vuotta sitten.
Olen olemassa valokuvauksen ansiosta. Puolet isäni RUK:n kurssista kaatui, hyvin monet äsken ylennettyinä vänrikkeinä Talvisodassa. Isä oli tapansa mukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, vaikkei välttämättä edes tiennyt, että nyt haluttiin muutama vänrikki ilmavoimiin koulutettavaksi tähystäjäksi. Välirauhan aikana hän ilmakuvasi pikkukoneesta kaikkea, mitä käskettiin, ja koulutuspaikkakunnalta (Kauhava) oli löytynyt hänen luulonsa mukaan seuran puutteessa riutuva kirjakaupan myyjätär, jota itse asiassa kaikki korkeushyppääjät piirittivät.
Isä sai kunniaa tulenjohtotehtävistä. Vuoden 1941 läpimurtohyökkäyksiin maastoa kuvattiin hyvin huolellisesti, ja radion kautta äänessä oli henkilö, joka osasi mielessään verrata maastoa ja kuvia ja arvioi tulikomentoihin koordinaatit näppituntumalla. Isä vaihtoi saksalaiselta villapaitaan erinomaisen Zeissin kameran ja palasi Ilmasotakouluun opettamaan ilmanavigointia niin ettei ehtinyt sieltä takaisin rintamalle ennen kuin yleisemmin ymmärrettiin, ettei pommikoneella mahdu enää sekaan.
Valokuvassa on juhannus 1948. Isoisäni on sensaatiomaisesti rakentanut tuon huvilan. Isäni seisoo lököttävissä verkkarihousuissa vahtimassa minua, joka istun auton (Willys Overland m. 1921) vasemmalla rapakaarella. Vieressä on Natsu eli International, joka oli ollt koko sodamm ajan armeijan käytössä.
Kuvassa on alkavaa suomalaista keskiluokkaa. Isä oli jo valmistunut lakimieheksi, minä en. Suvussa yhdistyivät käden taidot ja mielen uteliaisuus.
Huvila lienee pystyssä mutta käyttökelvoton. Suvussa on oudon paljon julkisen palvelun kiehtomaa väkeä. Instituutioiden ei-ekstraktiivista rakentamista on esimerkiksi opetus.