Ihmiset

 

Ihastuin kovin Suvi Auvisen kirjaan “Maailman viimeinen eläin”. Sen aiheena on luultavasti tosi tarina ei-biologin syventymisestä hyvin eksoottiseen maailmaan, etenkin pituudeltaan noin millimetrisiin karhukaisiin.

Varoitus: vaikka teksti on loistavan hyvää, itse kirja ei ole lukijalle mikään välipala, vaan teettää töitä.

Lukiessani pääsin hiukan sisään siihen suomalaiseen ajatteluun, joka on minulle vierasta. Kirjoittajaa kuvataan henkilötiedoissa anarkistiksi. “Oma juttu” oli minulle tuntematon verkkojulkaisu. Auvinen sai journalistina merkittävän palkinnon, ja selvästi syystä.

Ehkä tuo ajattelutapa on vanhastaan viehättänyt, koska olen mielestäni käsittänyt hyvin, että “sääntömääräinen politiikka” ja siihen liittyen edustuksellinen demokratia ovat pohjaltaan keinoja estää ihmisiä sekaantumasta omiin asioihinsa.

Näin päädyin ajattelemaan, kun näin noin vuonna 1972, että myös sisukas sosialismi ja sen muunnos. jota meillä sanottiin stalinismiksi, perustuivat lähinnä eräiden ihmisten vallanhaluun. Ihmisillä oli kirjoja, mutta he eivät opetelleet ajattelemaan.

Mielestäni anarkismi taas perustuu - eräiden ihmisten vallanhaluun.

Kun maailman asioita vetämässä on etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä nytkin henkilöitä, joiden mielenterveyttä ei maksa vaivaa kehua, samassa yhteydessä on pakko sanoa, että ei meilläkään Pohjoismaissa ainakaan järki ole johtanut.

Sekä nyt istuvat poliitikot että rahoituksen asiantuntijat tietävät tai ainakin aavistavat, että näköpiirissä on valtion konkurssi, koska rahat ovat lopussa.

Panimme pystyyn aivan liian kalliin sote-järjestelmän eli ryhdyimme tekemään samaa kuin esimerkiksi koulutuksessa: korjaamaan sellaista, mikä ei ollut rikki.

Suomi rikastui ennen  - tosi komeasti. Tuo rikkaus kertyi kaupankäynnistä, joka alkoi vetää 1870-luvulla, tosin aina välillä takerrellen.

Tosin osa äänestäjistä on ollut eri vuosikymmenien aikana sitä mieltä, että rajat on suljettava käypäläisiltä niin että me saamme täällä esimerkiksi myydä vähän käytettyjä heinäseipäitä toisillemme.

Sen piti kuitenkin olla selvää, miten käy maan, jonka melkein ainoa tuote on paperi. Samaan aikaan merkittävä osa maailmaa siirtyi sähköön. Amerikkaan otettiin presidentti, joka ei tiedä, ettei tietokone toimi öljyllä. Tai ainakaan minä en ole nähnyt polttomoottorilla käyvää läppäriä enkä puhelinta.

Seuraava energian muoto näyttäisi olevan se, jonka levät ja niiden perässä eräät muut keksivät joitakin miljardeja vuosia sitten: valo. Siis auringonvalo.

Puun lehti, jollaisen näette kuvassa, on ihmeellinen mestariteos.

Kun asiayhteys on imaistu edellä, pääsen sanomaan, että “rikos ihmisyyttä vastaan” on mielestäni harhaanjohtava nimitys.

Paitsi jos liityn niihin kielitieteen arvailijoihin, joiden mielestä sanan “human” takana oisi protoindoeurooppalaisen kielen *(dh)ghomon- eli maa. Silloin voisi ainakin puheen tasolla tuomita rikoksen elonpiiriä (biosfääri) vastaan.

Siinä olen samalla kannalla kiittämäni kirjan kirjoittajan kanssa, ettei ihminen eroa muista eläimistä, kuten karhukaisista tai sukkulamadoista tai sitten mehiläisistä tai hirmuliskoista, muussa kuin mittaamattomassa kyvyssään ja halussaan pahantekoon.

Luulin muuten, että aina välillä kolea kohtelu, jota olen saanut joskus kokea läheltä ja kaukaa, johtuisi ennen kaikkea sitä, että olen vastenmielinen henkilö. Kyllä asiaan on luultavasti vaikuttanut myös tämä kirjoittelu, jota aivan oikein pidettiin sopimattomana itsekeskeisyytenä ja omahyväisyytenä. Tuoioistuimistakaan en kirjoittanut väitöskirjassani niin kuin kuuluisi eli kuvailemalla niiden toimintaa alan termein, vaan sen sijaan yrittämällä tutkia niissä toimivia ihmisiä ja heidän kohdittain surrealistista tapaansa käyttää kieltä.

Siitä en kirjoittanut, että porukassa on pöljäkkeitä. Meitä pöljiä on kaikissa porukoissa, jukon suuruuteen katsomatta. Tämä kerroin, jonka nimi voisi olla Kemppisen vakio, on tutkimusteni mukaan noin 12,8 prosenttia. Siis esimerkiksi valtioneuvostossa, eduskunnassa, valtuustossa tai maitokaupan johtokunnassa ihmisiä, jotka eivät valmiuksiltaan oikeastaan sovellu sisätöihin.

Ja tähän kriittiseen massaan luen siis myös itseni. Niinpä jätin tutkimukset toisille ja ryhdyin kirjoittamaan blogia.

Minua ravistellut johdanto nakymättömään todellisuuteen eli siihen, mitä maan alla tapahtuu, on Sari Timosen ynnä muiden “Sienten biologia” (Gaudeamus).

Muikenen

 

“Vaikenen kuin muuri”, sanoi Dupond. “Muikenen kuin vaari”, tähdensi Dupont.

Oli katsottava Wikipediasta. Tintti-kirja “Seikkailu Punaisella merellä” ilmestyi vuonna 1970. Se oli tuon sarjan ensimmäinen. Suomentaja olin minä.

Otavassa kukaan ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tintistä, kaikkein vähiten kirjallinen johtaja. Vai olisiko laajatietoinen Aili Palmen muistanut, että WSOY jo kerran takavuosina epäonnistui näiden julkaisujen kanssa yrittäessään myydä niitä kovakantisima kuvakirjoina, suomentajana yliopistonlehtori, sitten romaanisten kielten professori Jyväskylästä.

Arvaan ettei hän tuonut tätä asiaa erityisemmin esiin ansioluettelossaan.

Olimme Heikki Kaukorannan kanssa huomanneet olevamme molemmat kiinnostuneita sarjakuvista. Niinpä kirjoitimme niistä kirjan. Muistan erinomaisen hyvin, miten kova työ oli keksiä Timttiin kielellisiä hullutuksia suomennoksiin. Ainakin kapteenin syvän omaperäistä voimasanoista on julkaistu kirja tai kolme kirjaa. Yksi hirvittävimmistä herjoista oli “advokaatti”. Olin näet tuohon aikaan asianajaja ja oppinut tuonkin sanan lapsena Lauri Pohjanpään eläinrunosta “Käräjillä”. “Ja nurkan takana supattain joku advokaattiaan juotti…” Mainio runo, muuten. Siitä käy ilmi sellainenkin seikka, ken söi kesävoin. Isäni ja veljeni kohtaloksi kolahtanut arvonimi “laamanni” tul sekin tutuksi tuosta samasta runosta, jossa käräjiä istui pöllö-laamanni.

Ja opettajanakin tunnettu Pohjanpää oli siis Tuomas Anhavan vaimon Helenan isä, tietääkseni sukunimestä väännetyllä köllimellä “Possu” opettajana tunnettu.

Olen vaiennut kuin muuri esimerkiksi esillä olleista sananvapautta ja tietosuojaa koskevista asioista. 

Kun asia näkyy olevan tänäänkin esillä, tingin sen verran ajatuksestani, että kirjoitan tähän yhden huomautuksen. Ennen kuin julkaisee jotain korkeimman oikeuden päätöksestä eräässä sananvapautta koskevassa asiassa, kannattaisi lukea se korkeimman oikeuden päätös.

Ongelma ei ollut sananvapaus eikä uskonnonvapaus, vaan uskonnon harjoittaminen.

Tässä jutussa on mainittu lakien epäselvyys. Maininnat, aivan ministeritasolta, ovat olleet epäselviä. 

Joskus näennäisesti lakia koskevan kannanoton takaa erottuu puoluepoliittinen äänten kalastelu.

Yliopistoissa koulutetaan juristeja oikeastaan juuri tämän takia. Rikosoikeutta ajatellen esimerkiksi sanat “yritys”, “yllytys” ja “osallisuus” ovat vaikeita.

Myös uskontoon liittyvä lainkohta “kiihottaminen kansanryhmää vastaan” on ongelmallinen siksikin, että “kansanryhmä” on vaikea, oikeastaan epäonnistunut käsite. Sana “kansa” on ollut kovien riitojen aihe ainakin 200 vuotta, ja tyypillistä kyllä, se tuli eurooppalaisiin kieliin aika myöhään. Vaikka “voik” ja “nation” ovat sanoina vanhoja, roomalaisten aikoinaan jyrkästi määrittelemä “kansalaisuus” - “civitas”, jonka perua on “siviilioikeus”, vesittyi pian.

Laissa ja sen esitöissä on luettelo, jolta vie pohjan tavallinen lisäys “tai muu vastaava”. Siis mikä muu vastaava?

Uskomatonta kyllä, yhdistän tämän asiaan herroihin Trump ja Putin.

Yleismaailmallinen ongelma on kiihkoilu. Hyvin tavallista on kiihkoilu uskonnolla ja kansallisuudella. Pelkkä kiihkoilu jalkapalloseuran puolesta ei vie kovin pitkälle.

Jolloin esiin kääntyy taas kerran Orwellin kiteytys ongelmasta: miten suvaita suvaitsemattomuutta?

Yksi vastaus on huumori. Siis vitsikkyys, ei pilkallisuus.

Ja se Tintistä. Tintti alkoi ilmestyä aikojen alussa katolisen nuorisojärjestön lehdessä ja säilyi vuosikymmenestä toiseen kirkolle kaikin puolin sopivana partiopoikana.

Kun viimeksi katsoin, ihmeesti tietty hauskuus oli säilynyt, vaikka kapteenikin on tässä välissä epähuomiossa raitistunut, ainakin melkein. 

Luola

 

Pyramideja ihmettelen. Olen ihmetellyt aina. 

Nyt kävi niin, että kun Riihimäen metsästysmuseo on ottanut näyttelynsä teemaksi myös eräretkeilyn, isäni ennen Saariselällä näytteillä olleet vanhat retkeilyvälineet on löydetty. Niitä on siellä Riihimäellä, mukana muun muassa rinkan varhaisversiot, joita isä teki kohta sotien jälkeen puusta ja purjekankaasta, mutta poissa on ensimmäinen harjateltta, jonka äitini ompeli kotona paitakankaasta.

Lieneekö museolle käynyt samalla tavalla kuin minulle joskus. Jos panee tavaran järkevästi juuri oikeaan paikkaan, sitäpä ei sitten löydä. Koskaan.

Museon laajatietoinen amanuenssi halusi jutella veljeni ja minun kanssa. Veljeni selvästi hämmästyi saamaansa suunvuoroa ja jutteli kiinnostavia asioita. Heillä oli isän kanssa sellainenkin tapa, että he hiihtivät kahdestaan Pallakselta Ivaloon ja joskus tuli kesä kesken reissun. 

Itse tein työtä käskettyä ja kerroin, että ensimmäisellä Saariselän vaelluksellani 1956 polunvieret Tankavaaran sivua Nattasille olivat vielä saksalaisten miinoittamia. Tien varressa taisi sillä seudulla olle yhtensä hyksi pieni rakennus, Vai olisiko nitä ollut kaksi. Lapin lasten ystäväin maja paloi.

Luin Suomen Luonto -lehdestä hyvän jutun, jossa selvitettiin luonnon romantisoimista, ja kertasin numerotiedot, jotka osoittavat, että “Lumikuru” aiheutti jo 50-luvun lopulla villityksen. Kustantaja oli arvioinut, että kirjaa menisi joulun alla jopa 6 000 kappaletta. Sitä myytiin 60 000, ja menekki jatkui.  

Koska Yrjö Kokko ei kuvannut retkeilyä, vastuullinen romantikko oli siten Kullervo Kemppinen. Muistan että Kekkonen alkoi näkyä “talviretkeilijänä” vasta paljon myöhemmin, ja isäni julkinen maininta presidentille maastoon toimitetuista olutkoreista ja kämpille kertyneistä viinapulloista oli harkitsematon mutta tosi. 

Omia aikojaan maastossa kävelemistä oli pidetty omituisena, mutta sellainen olikin tullut muotiin. Mistä nämä muodit tulevat, on minulle arvoitus. Pari vuosikymmentä tuosta polun varret olivat kirjavina sydänkohtauksen saaneita juoksentelijoita, kun joku oli keksinyt hölkkäämisen ja ainakin Adi Dassler oli toimittanut siihen puuhaan sopivia, kolmella vinonauhalla koristeltuja kenkiä kauppoihin. Tätä nykyä hölkkäkenkiä pidetään tumman puvun kanssa, kunhan ne ovat valkoiset.

Valokuvien perusteella voi sanoa, että Koilliskairan ongelma on yksi niistä, joista sillä seudulla ei pidä puhua. Maasto on ajettu monin paikoin kaameaan kuntoon mönkijöillä, ja virkistysalueelta puuttuvat rahavarat vaikeiden ongelmien hoitamiseen: jätteet, polttopuut, yöpymispaikat.

Paikallisille asukkailla on sellaisia oikeuksia, joita lantalaiset ovat vailla. Tuo omituinen sana oli ennen käytössä. Kantasana on “land” ja merkitys maalikylien asukas, eli muualta kuin Lapista oleva.

Sivullinen voisi saada sellaisen käsityksen, että pohjoisessa asuvilla olisi muitakin ongelmia kuin Helsingin herrat. Siirtomaavallan käsitteiden istuttaminen Lappiin taitaa muutenkin vaatia taitoa tosiasioiden käsittelemisessä. 

Vanhojen oppikirjojen kuvaamilla pirkkalaisilla, jollainen on kuvattu muun muassa patsaana Tampereella, ei tiettävästi ollut yhteyttä Pirkkalan seutuun. Ryöstely oli tunnettu elinkeino, jota harjoittivat joskus pikku päälliköt, joskus maan moukat ja joskus päätoimiset rikolliset. “Sissi” muuten näyttää olleen vielä Aleksis Kivellä sanan “rosvo” synonyymi.

Muistan kun “skiidut” eli moottorikelkat tulivat käyttöön pohjoisessa. Muistan erämaapuhelimet parilla kämpällä. Ihmettelen edelleen, ettei useampi päässyt hengestään. Toisin kuin isäni kirjoissaan arvelen, ettei eräretkeily omin neuvoin onnistu keneltä tahansa noin vain.

Macfarlanen kirja “Mountains of the Mind” johdattelee sekä luontokäsityksiin että erityisesti alppikiipeilyyn. Noin 150 vuotta sitten Keski-Euroopassa oltiin yleisesti sitä mieltä, että yksin tai pienellä joukolla polkuja metsässä kulkevat pitäisi panna köysiin ja sen köyden pään voisi saman tien sitaista asianomaisen kaulaan. 

Kukaan järjissään oleva ei liioin kiivennyt  huipuille, vaan käytti kylmästä kärvistellen ja kiukkuisena solia, joista Alpeilla käytetyimpiä oli Simplon.

Perinteisesti ainoa syy ihailla luontoa oli kulta. Hopeakin kelpasi. Jalokiviä oli vaikea löytää. Espanjalaiset vahingossa Amerikkaan osuneet alkoivat etsiä oikea El Doradoa, kultaista kaupunkia. Sen tapaisia löytyikin, ja äkkiä markkinoille tulvinut kulta teki lopun Espanjan merkittävästä asemasta. Tuli keksityksi nopea, iso inflaatio.

Amerikkalaiset innostuivat erämaistaan vasta kun kävi ilmi, että Kaliforniassa on kultaa. Vuodesta 1849 onnensa etsijöitä ilmaantui kolmesataa tuhatta, ja saalis oli hyvä. Ryntäys uudistui Alaskassa, kun Klondike tuli kohteeksi. Hankkeen aikana toteutettiin ensimmäinen suurimittainen kansanmurha; murheellista tapahtumasarjaa kuvaillaan intiaanisodiksi. Kulkutaudit ja valloittajat tappoivat tultuaan noin 90 prosenttia vanhasta väestöstä, jota oli ehkä ollut 10 miljoonaa, kaikkiaan.

Toisaalta nykyinen romanttinen luonnonsuojelu lähti juuri Kaliforniasta. Siellä on myös Yosemite, maailman ensimmäinen luontomuseo. Meidän korviimme tutulta kuulostavaa asiaa luonnon suojelemisesta alkoi kuulua juuri sieltä, Sierra Nevadan seudulta. Hurjia nähtävyyksiä ovat Kuoleman laakso eli se iso hiekkaerämaa, ja San Franciscon lähellä oleva punapuumetsä, Muir Wood.

Euroopassa huiputtaminen eli vuorten “valloittaminen” huipulle kiipeämällä alkoi 1700-luvun lopulla, mutta tuli muodiksi, kun Matterhornille kiipeäminen nousi pääuutiseksi 1861. Ehkä tapaus oi vertauskuvallinen. Kukaan ei todellisuudessa saavuttanut mitään, ihmisiä kuoli, ratkaisuun vaikuttivat lahjonta, vilppi ja huono työ (heti katkennut kiinnitysköysi).

Luonto-gangsterismi oli vauhdissa.

Parikymmentä vuotta sitten oli lopullisesti osoitettu, että fysiikka ja kemia ovat vain näkökulmia samaan asiaan. Vasta noin kymmenen vuotta oli lopullisesti selvää, että biologia on saman kokonaisuuden osa ja perinteinen jako elolliseen ja elottomaan on suorastaan väärä.

Näissä mietteissä olen samoissa askareissa kuin vuosikymmeniä pääsiäisviikolla, Bachin passioiden äärellä. Vihjeestä kuuntelen nyt Raphael Pichonin ja Pygmalion-yhtyeen äänitteitä. Vakiintunet, kauan ylistetyt esityket osoittautuat jotenkin laskennallisiksi, mallinnoksiksi. Nämä ovat alkemiaa. 

En ollut ennen huomannut yhteyttä. Evankeliumin Vuorisaarnan tapahtumapaikka on turistikohde. Jo unohtuvaa, aika vaativaa tekniikkaa käyttäen puhuja tavoitti ehkä 1300 kuulijaa. Vahvistamattoman ihmisäänen kantavuutta on testattu, ja tällaisia ovat lukemat. Väkijoukossa kulkevien sisällön toistajien työstä huolimatta parhaat puhujat puhuivat pelkin iskulausein.Mielikuva on vahvempi kuin kuva.

Ja pyramidi on korkealle kohotettu luola.

Autoilu

 

Autoilin kirjastoon saatuani joukon vihjeitä. Hyvin laajojen rakennus- ja purkutöiden vuoksi kirkon kohtaan ei oikein pääse edes jalan, saati autolla. Ilmeinen parkkipaikka on aina täynnä koululaisten autoja ja kiskan kuistilla huokaisee työmiehiä.

Kirjastossa melkein ikäiseni naishenkilö pyysi sijoittamaan itsensä jonotukseen Auvisen kirjan “Maailman viimeinen eläin” lainaamiseksi. Sanoin hänelle seurallisesti: karhukainen, minkä hän myönsi.

Olen itsekin kovin kiinnostunut eläimistä, joita ei näe. Kukaties karhukainen (josta katso Wikipedia) on Jeesus, koska se sikiää myös neitseellisesti ja kestää  esimerkiksi radioaktiivista säteilyä viisi tuhatta kertaa enemmän kuin me nisäkkäät. 

Olin itse järkyttynyt tässä blogissa mainostamani Macfarlanen “Underworldin” ihailijana lehtiuutista, jonka mukaan Triestessä lähelle Rainer Maria Rilken suosimia karstimaan Duinon kallioita maan alle sukeltava Timavon joki on paljastanut ehkä maailman suurimman luolan. Joka tapauksessa se on muhkean olympiastadionin suuruinen. Tämä on ilmennyt näinä viikkoina, kun taas kirja ilmestyi noin 3 vuotta sitten.

Tuon seudun katabaattinen tuuli puhaltaa välillä samat lukemat kuin maailman tuulisimmaksi nimetty paikka Etelämantereella, mittausten mukaan jopa 220 kilometriä tunnissa.

Nobelisti E. Canetti muuten kuvaili verrattomassa  muistelmasarjassaan Rilkeä maailman huonoimmaksi sotilaaksi tämän ilmoitauduttua vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan. Toista se oli Ludwig Wittgenstein, joka osoittautui jalkaväkitaisteluissa liian väkivaltaiseksi ja siirrettiin kansakoulunopettajaksi mutta sai siitäkin toimesta potkut ja joutui sitten siirtymään Cambridgen filosofian professoriksi.

Nyt minulla onkin tilaisuus täydentää listaani maailman kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista jo mainittujen lisäksi W.G. Seebaldilla, jota en viimeksi muistanut mainita hurmaannuttuani verkosta ladattavasta Kafkan kootuista teoksista ja luettuani taas kerran hiirisopraanosta, jonka hienonhienoa ääntä edes toiset hiiret eivät kuulleet.

Arvaan, että kun Ruotsin Bonnierit pitivät useaa johtavaa saksalaista kustantajaa ja toimittajaa sodan aikana turvassa Hitleriltä, Otavan ja Tammen ansiokkaasti suomeksi julkaisema loistokirjallisuus (mukana Hesse, Frisch, Grass ja Böll sekä tietysti Thomas Mann) olisi tuota perua. 

Niinpä kun lähdin kirjastosta, päätin toteuttaa muutamia vuosikymmeniä vaalimani ajatuksen ja ajaa kotiin väärään suuntaan. En ollut varmaan koskaan ajanut Itäistä kuninkaantietä, joka on oikeastaan alinen Viipurintie ja jonka varrella voi varmaan tänäkin päivänä nähdä Kaarle-herttuan herjaavan Klaus Flemingin ruumista.

Näin tapahtui. Vanha tie Pikkalaan voi olla Suomen kaunein tai ainakin vetää vertoja Inkoosta Fagervikin ohi Snappertunaan johtavalle tielle. Se ti päättyy tylysti Dragsvikiin eli Tammisaaren vankileirille, josta hyvin monilla, etenkin lakimiehillä, oli huolellisesti peiteltyjä muistoja.

Inkoossa on muistomerkki 62 punaiselle, jotka itse itsensä “sotatuomariksi” nimennyt maisteri E. Grotenfelt, Korkeimman oikeuden presidenttinä sitten pitkään toimineen B. Grotenfeltin poika, tuomitsi ja teloitutti toukokuussa 1918. Saattoi muuten olla sama mies, joka erään apteekkarin kanssa ampui suutareiden pikkulapsia, kun jänikset olivat vähissä.

Kirkkonummen historiaa ei muuten ole lainkaan kirjoitettu tuolta ajalta. Puutos ei siis ole yllättävä. Kjell Westön romaanikuvaus (“Missä kuljimme kerran”) taas perustuu tosiasioihin ja kertoo senkin, miten valkoinen joukko löysi maantielle täsmälleen tuossa meidän kohdallamme ja jatkoi siitä sitten aina Upinniemeen asti, jalan.

Asun siis paikassa, joka kuului Porkkalan vuokra-alueena Neuvostoliittoon, ja syntymäpäiviäni vietettiin kerran Majvikin hienossa talossa, jossa oli KGB:n toimipiste ja esikunta. Tosin firman nimi saattoi olla silloin NKVD tai MVD tai GPU, mutta kenraalieversti Zdanov majaili mielellään itsekin siellä, kunnes kuoli.

Eli halusin vain mainita, että kirjastot ja autoilu avartavat. Varsinkin kun on kevät ja ihastuttava ilma. Kuten nytkin. Eikäole puutetta karhukaisista eikä rataseläimistä.

Vääryys

 

Pesäpallossa ei ole oikeistoa eikä vasemmistoa, vaikka pelin kehittäjän poliittisesta menneisyydestä ei ole tapana mainita sitäkään, että kansalaissodan aikana hän liikkui jälkimaineeltaan hyvin hälyttävän valkoisen joukon mukana eikä edustanut liioin puheissaan mitään tasapuolisuuteen viittaavaa.

Joka tapauksessa koko yöeisö huutaa tänäkin päivänä “väärä”, jos syöttö ei ole putoamassa lautaselle. Kukaan ei huuda “vasemmisto”. Ja vaikka muissa pallopeleissä pallon kierre on kaikki kaikessa, tämän pelin syöttöön sellaista ei oikein saa. Baseballin “kierresyöttö” (screwball) on siirtynyt sanana yleiskieleen, ja kun olen joskus katsellut sinänsä merkillistä krikettiä, kyllä siinäkin pallomiehen ranteella näyttää olevan suuri rooli. Puhumattakaan tenniksestä, jota pelasin koululaisena sen verran, että totesin olevani siinäkin puuhassa selvästi arvosanan “välttävä” alapuolella. Ja golfissa pallo kiertää reikää kuin kissa kuumaa puuroa, vaikka mikä maila olisi otettu lyöntiin.

Ei sillä, ei ole tullut golfpalloa hutkittua; kerran kyllä aioin.

Sääli ettei ihmisellä ole tilaisuutta saada lähempiä tietoja tekemistään pahoista virheistä silloinkaan, kun kysymyksessä ei ole kenenkään ihmisen kunnia eikä onni.

Pitäisi kysyä Martilta, josko järjestäisimme sellaiset kinkerit. Ellei meitä päästetä enää HIITin tiloihin (Otaniemi, Espoo) ja kun Mankkaan kaatopaikallekaan ei välttämättä voi kävellä muina miehinä, voisimme istua tuossa pellolla märällä maalla. Entisille merkkihenkilöille voisi repäistä palan aaltopahvia jalomman ruumiinosan eristämiseksi maan huuruista.

Mieleeni tulee vääristä oivalluksista 2000-luvun alkuvuosilta tilanne, kun olimme saaneet käsiimme varhaisversion Applen puhelimesta ja olimme kaikki, siis professorit ja johtavat tutkijat, samaa mieltä siitä, että älypuhelin eli internet puhelimeen on älytön ajatus, ja että tuo tuollainen kosketusnäyttö ei tule koskaan yleistymään. Toista se on Nokian Communicator, jossa on oikeat pikku näppäimet. Ei se Apple osaa puhelimia tehdä eikä tule koskaan oppimaankaan, eikä tietokoneita. Näppäimistöönkin on kopioitu suomalaisesta pennin rahasta hannunvaakuna.

Josta muistan, että pitäisi hankkia se uusi näppis Mäkkiin, kun tässä toimii vasta kymmenen vuoden päivittäisen käytön jälkeen vain joka toinen näppäin ensi yrittämällä. Tuolla olisi kyllä vähän niin kuin näytteillä vain parikymmentä kiloa painava Remington, jota sai kirjoittaessaan lyödä kuin vierasta sikaa.

Sivuutan Fukuyaman “Historian loppu” -teoksen (1992), josta en innostunut alkujaankaan. En jaksanut uskoa, että nyt reaalisosialismin kaaduttua lipuisimme Yhdysvaltojen johdolla kohti parempaa, rauhaisaa tulevaisuutta. 

Mitä tulee historian virtaan, katso jutun kuvaa Kauhavalta koulutieni varrelta (Vääräjoki) tai vaikka Karttapaikan verkkokartasta (joka on loistavan hyvä) Luirojoen ylävirtaa sieltä, missä tunturit pohottavat. 

Mutta kaksi vuotta opetin yhdessä silloisen Taideteollisen fiksun professorin kanssa uutta maailmaa, jonka nimi on Verkkoyhteiskunta. Pekka Himanen oli kirjoittanut hakkeroinnista jotain ikiviisasta ja Manuel Castellsin, jonka kolmiosainen kirja oli meillä keskeisenä lähteenä, tapasin monta kertaa Kaliforniassa. 

Onnittelin itseäni ja paikalla ollutta Linus Thorvaldsia siitä, että on tiedemiehiä, jotka näkevät tulevaisuuteen.

Manuel näyttää julkaisseen tuon jälkeen viisi kirjaa, joissa hän kussakin todistaa tulevaisuuden todeksi, aina erilaisen ja eri tavoin ja poikkeavin perustein.

Kun luin H.G. Wellsin laajaa teosta historian ääriviivoista, se oitti mielestäni pistein kuusi - muna jokseenkin kaikki nykyiset verrokkinsa. Sitä patsi historilla ei ole ääriviivoja. Historia on kentt, matemaattis-fysikaalisessa mielessä.

Televisiossa sanotaan joka päivä, että kun ei ole sitä kristallipalloa. Ja jatketaan, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden. Ellei lukija huomaisi, tuo on siis hauskasti sanottu, ainakin sanojan mielestä. 

Pohdin välillä menneisyyden ennustamista. Moni kirjoittaja käyttää huokeita muotteja leipoessaan piparkakkuja historiasta. Nyt ennustan lukemani laajan aineiston pohjalla, Beevorin“Rasputinia”.

Kyllä isoisäni oli oikeassa. Mikään ei viitannut keisarikunnan kaatumiseen ja punaisten pysymiseen vallassa. Ei mikään.

Vetämäkuru

 

Vetämäkurua pääsee Maantiekurua Suomulle. Juuri tämä oli ainoa reitti Kitiseltä Inariin, eivätkä löytyneiden kirjoitusten ja kirjojen mukaan kulkijat koskaan saaneet tietää, että idän puolella matalan harjanteen takana aukesi Luirojärven ja Lumikurun alue, parasta ja syvällisintä, mitä luonto voi näyttää.

Vongoivalla ja Jaurulla kyllä olisi, mutta sää on usein leijuva, ja silloin on vaarassa rikkoa paikkansa.

Kaksi tai kolme geologia on tehnyt tutkimuksen noista päätemoreeneista, jotka tulivat näkyviin jääjärven alta. Se seutu on hämmentävä kuin Siinain erämaa. Pitäisi olla Jumala oppaana, kuten siellä.

Ja oli kulkijoita, joiden silmään ei tarttunut. Tunturissa liikkui sotien aikana partisaaneja. Heit ei varmasti kiinnostanut. Ainakin kaksi itävaltalaista sotavankia karkasi Muurmannin radalta ja kulki varusteitta Suomen poikki Enotekiäisiin. Käsittämätöntä.

Toisesta tai kolmannesta kimmokkeesta havahduin Joel Haahtelan uusimman kirjan Talvikappeli aiheeseen ja aloin katsoa, viittasiko kirjan nimi jollain tavoin kirjaan “Talvipalatsi”. Ilmeisesti ei, mutta paljon parempi se on, aivan omaa luokkaansa.

Kiirehdin lukemaan myös pienoisromaanin “Yö Whistlerin maalauksessa”. Mieleni oli jo muuttunut. Meillä todella on korkeimman kansainvälisen luokan prosaisti. Joel Haahtela.

Oudosti hänen tekstinsä tuo mieleen Tšehovin. Täsmällistä, nopeaa, varmaa ja hyvin kevyttä, aivan kuin kevään valo. Ei mitään helppohintaisia täkyjä tarkkaamattomalle lukijalle.

Tietäväistä. Tarkistin oikein sanakirjasta. Jeesus, jota Maria Magdalena luuli puutarhuriksi auenneen haudan lähellä, ei sanonut “älä kosketa minua”, latinaksi “noli me tangere”, vaan “älä takerru minuun”. Me mou haptou. Uuden testamentin kansankielinen kreikka on usein lyyrisempää kuin puhki kiillotettujen klassikkojen kieli. Kulmakertoimen paikan ottaa derivaatta, koska lauseen matka pisteestä pisteeseen voi sisäsältää oikullisia käyriä.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Luultavasti tietoisesti Haahtela lopettaa kirjallisuuden modernismin. Suomessa tämä tarkoittaisi proosaa ja runoutta, jota ilmestyi 1950 alkaen. Uusi aika, uudet ilmiöt, uusi tekniikka.

Lieneekö sanottu ääneen, että lukemisen yleinen kuihtuminen voisi liittyä tähän ilmiöön. Meillähän on ollut monta sinänsä taitavaa, sata yhdentekevää kirjaa julkaissutta tekijää. Siitä joukosta poikkesi jo Veikko Huovinen, jonka “Puukansan tarina” on järkyttävän hyvä ja mieleen syöpyvä. Niinpä se jätettiin palkinnotta, kun E. Paasilinna palkittiin.

Ellei kuka ole tuota Huovista lukenut ja selaillut vain vitsikkäiksi ponnistettuja kansankuvauksia, ei siis tiedä, että tuon kirjan päähenkilö on metsä, etenkin eräät metsän puuryhmät.

Joel Haahtela on puiden lisäksi hyvin kiinnostunut kaarnalla istuvista perhosista, ja hänen kuvaamansa henkilö tukeutuu hiukan mielettömästi hyvin vanhanaikaiseen tekniikkaan eli kuparipiirroksiin, joilla painetut kuvat hän värittää mahdollisimman aidoiksi vesiväreillä, unohtamatta koskaan, että sininen on ikuisuuden väri.

Niin se onkin. Ja eurooppalaisen sivistyksen nousun ja tuho voisi kuvata kertomalla vain sinisestä. Miten kallista on Indigofera tinctoriasta saatava kasviväri eli siis violettiin vivahtava sininen, miten akvamariini on eri väri ja ja miten halpaa ja myrkyllistä on tehdastekoinen preussinsininen, läheistä sukua syanidille ja hapolla käsiteltynä myrkkyä, jolla on tapana tappaa ihmisiä.

Nyt kun Stubb kiitteli Haahtelaa vasten silmiä ja luullakseni tosissaan ja lukemansa ymmärtäen, olen itse pulassa. Mistä saada ne muut kirjat? Jopa “Talvikappelista” on jopa täällä meillä kirjastossa usean sadan varauksen jono.  No, sen sain kirjakaupasta, mutta muutoin Otava suhtautuu menestykseen  samalla tavalla kuin vastoinkäymisiin, suurella mielentyyneydellä.

Mutta lukijalle tiedoksi: Suomeen on ilmaantunut kirjallisuutta ensimmäistä kertaa Sillanpään jälkeen.

Jutun kuvassa on keskellä toisessa kerroksessa ikkuna, jonka takana luin sekä kirjoja että kirjallisuutta, kunnes maailma vei ja talo katosi.

 

 

Tunturin kieli

 

Nelisen vuotta sitten ilmestyi valikoima “Pohjankirja”. Se on kokoelma Lappia ja hiukan laajemmin pohjoista koskevia kirjoituksia. Toimitin sen eli etsin lähteet ja arvioin jaksot. (Arthouse, 362 s.)

Vastaavanlaisia on ilmestynyt joukko. Erno Paasilinna toimitti sellaisia. Siihen aikaan kirjoja saatettiin ostaa, esimerkiksi lahjaksi.

Oma kirjani ei herättänyt pienintäkään huomiota. Muutamassa kirjastossa se näyttää olevan. Kustantaja on myynyt liiketoimintansa, mikä taisi olla hyvä ajatus. En tiedä, onko jossain varastoa. Antikvariaateissa on muutama kappale, hintaan 12,50.

Isäni julkaisi kirjoja Lapista ja sai niillä joidenkin mielestä liikaakin menestystä. “Lumikurua” myytiin heti alkajaisiksi 60 000 kappaletta, ja peräti monet kolusivat tuo kirja repussaan Luirojärvelle tai jopa Muorravaarakalle.

Nyt luettuna teksti on hyvää, ehkä hiukkasen lapsellista. Kirjoittaja on kovin haltioissaan “luonnon temppelistä” ja esimerkiksi kelometsistä. Nimen paikka, tarkemmin Lumikurunoja Sokostin takana ja ei kovin kaukana dramaattisesta Ukselmakurusta, oli minustakin maanpäällinen paratiisi. Siihen verattuna Paratiisikuru menee hiukan tivolitaiteen puolelle. Se on liian kaunis. Vähän AI.

Tuota Kemppisen Saariselkää ei ehkä enää ole. Poropolkujen paikalla on mönkijän uria, ja jopa varauskämpät tahtovat olla täynnä. Polttopuut ja jätteet ovat ongelma. 

En ole itse retkeilijä. Olin siellä kahden viikon vaelluksella vuonna 1956 ja kaikkiaan ehkä 10 kertaa, muutaman kerran ilman isään. Isäni teki ensimmäisen vaelluksensa Pallakselle ja sitten Saariselälle 1946. Itse seudun hän oli nähnyt lentokoneesta Lapin sodassa 1944. Vaelluksia hän teki kaikkiaan lähemmäs 100 ja teki huolelliset muistiinpanot joka retkestä. Hän kulki usein myös Käsivarressa Haltin suunnassa ja Pais- ja Muotkatunturissa. Mielenkiintoa Lapin laajaan omaksumiseen hänellä ei ollut, saatika joittenkin harrastamaan “huiputtamiseen” eli nousemaan mahdollisimman monelle tunturin huipulle.

Kuulen joskus Saariselän asiasta henkilöltä, jotka tuntevat sen todella hyvin.

Omaan suuntautumiseeni siis vaikutti 11-vuotiaana saamani sydäntulehdus ja reumaattinen kuume, joka uusi armeijassa niin että olin kuukausia sairaalassa. Isällä oli erinomainen fysiikka. Itse en ole kunnostautunut ruumiillisissa suorituksissa. Perheeni, edes omat lapseni, eivät kai tiedä, että minulla oli vakavia, raskasta lääkitystä vaatineita terveydellisiä ongelmia taas vuodesta 1975 ja ainakin kerran vuosikymmen myöhemmin. 

Isäni tapasi sanoa, ettei ole sellaisia vaivoja, jotka eivät Lapissa paranisi. Siinä hän oli väärässä.

Nyt minun tekisi mieleni soittaa isälle, mutta hän ei vastaa, koska hän on kuollut ja tuhkattu ja hautakivessä Espoon Olarissa on hänen itse Sokostilta kiikuttamansa litteä, luonteenomainen kivi, sitä luultavasti ainakin 2 600 miljoonaa vuotta vanhaa graniittigneissiä. Alpit syntyivät vasta noin 60 miljoonaa vuotta sitten, ja Skandit, joita ennen sanottiin Köli-vuoristoksi, eli Norja päästä päähän, ovat myös nuoria.

Jutun kuvan otin vastakohdaksi. Kapteeni Scottin yritys ehtiä Etelänavalle ensimmäisenä oli sellainen. Sellainen oli yritys Mount Everstille 1924. Sellainen oli Annapurnan valloituus. Luin Herzogin kirjan siitä hiukan yli kymmenvuotiaana. Se oli järkyttävä.

Suomessa ei oikein ole paikkoja, joissa olisi erikoisen helppo vaarantaa henkensä (vaikka ainahan voi yrittää Haltilla Urtaspahtaa ylös). Kemppisen viesti olikin päinvastainen. Luontoon pääsee tavallinen ihminen tavallisin välinein, kunhan oikeasti opettelee.

Siinä saattaa olla jotain että isäni tavoin monet eräretkeilyn kehittäjät olivat reservin upseereita tai juuri sodassa neuvokaiksi oppineita. Tavallinen nuori maalaismies, joka elää ruumiinsa voimin ulkotöissä, suhtautui “herrojen” vaelteluun välinpitämättömästi tai jopa huvittuneesti. Eiväthän maan ja pienviljelijät liioin koskaan käyneet “kävelyllä”, saati lenkillä. Jos he kuljeskelivat paljain käsin, he olivat tarkkailemassa vuoden tuloa.Jos heillä oli kirves kädessä, ajatus oli korjata aitoja.

Lapualainen pappi kertoo muistelmissaan, miten hän piti rippikoulua viidelle ryhmälle peräkkäin ja yritti käydä välillä haukkamassa raitista ilmaa. Siitä ei tullut mitään koska ihmiset juoksivat kysymään, mihin pastori on menossa. Ja hän kun ei ollut menossa mihinkään eikä liioin tulossa, vaan halusi vain olla viisi minuuttia yksin ja hengittää syvään.

Hyvin arvostettu britti Robert Macfarlane kertoo, että joet ovat elävä olentoja ja metsät ja suot ovat kirjoitusta. On vain osattava kuunnella. Hänkin sanoo, että ajatus ympäristöstä alkoi syntyä 1700-luvun lopulla. Minulle nuori Goethe oli se ihminen, joka ensimmäisenä näki Alpeissa jotain kaunista. Kaikille muille metsä oli aina ollut kauhistus, vähintäänkin rosvojen pesäpaikkana, ja Alpit epämiellyttävä este.

Otin alussa mainittuun Pohjankirjaan myös Pentti Haanpään lyhyen tekstin, jossa hän toteaa lyhyesti, että luonto Vuotsosta pohjoisen on rumaa. Samassa kirjassa on tarina, jossa Kaarina Kari ystävättärineen tekee ehkä Suomen ensimmäisen eräretken viemällä Haltin huipulle vieraskirjan vuonna 1934. 

Olihan täältä hiihdetty nälkää pakoon esimerkiksi 1860-luvulla Ruijaan. Silti esimerkiksi M.A. Castrén ja E. Lönnrot eivät juurikaan hehkuta luontoa käytyään ihmettelemässä Inaria.

Joku etevä henkilö voisi kuvailla, miten luonto tunkeutui maalaustaiteessa biedermeyerin kaavamaisten kuvien läpi taiteilijan elämyksiksi. Musiikissa Beethovenin kuuluisa “Jumalan kunnia luonnossa” on sävelletty Gellertin runoon, jossa puhutaan paljon Jumalasta mutta ei mitään luonnosta. Paitsi että luonto ylistää Jumalaa. Yleisesti uskotun luomiskertomuksen mukaan Jumala otti ja loi kaiken, eli siis myös eläimet ja kasvit, ihmisen hallittaviksi. Tulkinta ei ole vakuuttava. Mutta vielä taitvaa ja diplomaattinen Topelius opetti koululaisille, mitkä viisi paikkaa Suomessa ovat kauniita, siis kuten Punkaharju, Koli, Kangasala ja Aavasaksa. Muu saattoi olla Jumalan vihapäissään luomaa, mitä Topelius tosin ei väitä.

Mutta Macfarlane väittää, että maisema on kirjoitusta. 

Jos tämä kuulosta liian filosofiselta, tämän lukija voisi innostua hänen kirjastaan “Underland: a Deep Time Journey”.

Mitä perua ovat Pariisin katakombit, joissa on kaupungin alla 6 miljoonan ihmisen luita? Eihän mitään Pariisia varsinaisesti ollut olemassa, kun Roomassa vainottiin kristittyjä niin että heitä vetäytyi kaupungin alla oleviin luoliin - missä oli kyllä verotusnäkökohtia mukana.

Lähes koko historiallinen Pariisi on rakennettu kaupungin alla olevasta erinomaisesta kivestä, jota louhittiin ja raahattiin pintaan. Kun 1100-luvulta käytössä ollut Innocents-hautausmaa alkoi olla niin täynnä että taloja romahteli sen lähellä, keksittiin tyhjentää hautausmaa kaupungin alle luoliin, jotka olivat louhinnan jäljiltä vailla käyttöä. Tämä keksittiinn ja toteutettiin 1700-luvulla.

Niinpä Pariisin alla on “toinen Pariisi”. Macfarlane mainitsee, että esimerkiksi saamelaiset uskoivat kahteen päällekkäiseen maailmaan. Kävelemme vainajiemme päällä, koska maanpinta on vain peili elämän ja kuoleman välillä. Ja saivo-järven alla on toinen järvi…

Olen käynyt Pariisin katakombeissa ja olen epämääräisesti selvillä joistakin muista hänen kuvaamistaan paikoista. Silmiini ei ole sattunut kuvausta Helsingistä, joka tiettävästi on kadun pinnan alapuolella kuin reikäjuustoa. Esimerkiksi valtion poliittisella johdolla on toiset tilat jossain syvällä, pahankin pommin ulottumattomissa. 

Muistaakseni Çatal Hüyükin (nykyisin Turkkia) asukkaat hautasivat kätevästi vanhempansa olohuoneen lattian alle, ja sopivasti kuivatettujen esi-isien päitä saattoi käyttää myös tuoleina. Tämä kulttuuri ei tuntenut katuja, vaan talosta toiseen kuljettiin kattojen kautta. Se kukoisti noin kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Sanoisin isälleni, että hän oli arvaamalla oikeassa. Syvyyksien, syvän ajan maailma on se oikea. Tämä, mink näeme ja mitä nimitämme suuressa isekeskeisyydessämme “todellisuudeksi” on kukaties piankin katoamassa oleva kuva.