Keksi

 

Ainakin kerran minua on taksi lähtenyt viemään Jollakseen kun pyysin Jorvakseen. Outoa, koska ehkä täysin tuntemattoman paikan nimi säilyi vuoskymmeniä nimityksessä “Jorvaksen tie”. Se oli samalla tavalla epämääräinen kuin “Tarvon tie”. Ei sillä, lukija joutu rypistämään aivojaan joutuesaan miettimään, mikä oikeastaan oli “Turuntie” tai “Turun tie”.

Jorvas on aivan oikein ei-niin-mitään. Suvun kertoman mukan valtio oli pättänyt rakenta maantien Espoon länsirajalle. Sisukas kulkija oli sitten pikkuteiden varassa Kaukahteen, kunnes yhytti tämän hetken termein Kuninkaantien, joka nyt ei ollut mikään kuinkaan tie, vaan ainakin melltä kaupalle ja takaisin Suomen vanhin yhä käytössä oleva maantie ja järjelliseltä nimeltään Alinen Viipurintie.Se toinen meniLohjan paikkeita pitkin Salpausselkää, joka ol sekä kesällä että talvella suhteellisen hankala kulkea - kaikenlaisia kuoppia ja töyssyjä ja suppia ja kuohuvia koskia. Ja käytössä se oli ollut jo pakanuuden aikaan eli tuhat vuotta sitten. Iässä sen vertainen on Hämeen härkätie, mutta menkääpä löytämään se maastosta!

Kirkkonummi oli vanha, kun Helsinkiä vasta suunniteltiin ja kaupunki perustettiin kahteenkin kertaan tasan väärälle paikalle. Liikennen ja siis simerkiki kauppatavara kulki ylempää ohi, Helsingin pitäjän kirkon luota.

Hyvän nimensä nykyinen Länisväylä sai, kun paikalliset herrat, Herlin ja Gahmberg, ostivat ja lahjoittivat valtiolle Espoonlahden sillan. Sitten kaakerrettiin maantiekin, ja hetken huumassa rakennettiin rautatien ylikulkusilta, Jorvakseen Se oli ehkä Suomen ensimmäinen laatuaan. Sihen asti oli totuttu tasoristeyksiin, että ihmiset tiesivät, missä jäädä junan alle. Onhan se vähän noloa heittäytyä junan pyöriin asemalla, niin kuin Anna Karenina, mutta Tolstoi nyt oli romantikko, vakka muuta väitti.

Kirkkonummella, Luomass, on asuttu yhtäjaksoisesti seitsemän tuhatta vuotta. Talvikelillä ja muutenkin päästi pikku aluksilla leikkaamaan Kantvikin kainalosta Jorvakseen ja tästä jopa purjeella nyt ojaksi kuivunutta uomaa Masalaan.

Luulen, että kauniista puheista huolimatta paikkakunnan pääammatti oli rantarosvous. Vanha laki tarjosi siihen loistavat edellytykset, koska rantaan ajautuneen tavaran sai rannan omistaja pitää. Nän voitiin selittää vaikka minkälaiset sillitynnyrit tai sahalaudat.

Siihen ei tarvittu Pietari Suurta eikä Stalinia, kun ymmärrettiin, että Suomenlahti on epäonnistuneen muotoinen. Porkkalan kärjestä Viron Naissareen on 37 kilometriä, vaikka ampuisit. Erittäin harkitusti tanskalaiset, joilla oli kokemusta myös hansakaupasta, käyttelivät Viron Paadisten luostaria, ja Tallinna tarkoittaa edelleen tanskalaisten linnaa Tarun mukaan heille laskeutui taivaasta lippu, jonka nimeksi pantiin Dannebrog. Näin mukavasti sattui vuonna 1217 ja kysymyksessä on nyt maailman vanhin jatkuvasti käytössä ollut lippu. Tuohon risteykseen muutti kirjailija Kyöti Vilkuna. Hän suunnitteli talon itselleen, mutta rahat loppuivat. Eikä suunnitelmallisuus ollut muutenkaan hänen vahvoja puoliaan.

Keksitehtailija innostui tästä ja pani tuon saman talonsa nimeksi. Nykyinen Pokrovan luostari on rakennettu Dannebrogin navetasta. Omistaja, Hemming Alarik Elfving sekä rikastui että köyhtyi Hangon kekseillä, joita tehtiin kuinka ollakaan aluksi Hangossa, englantilaisen reseptin mukaan. Fazer siirsi keksin pian yhdessä lakritsin kanssa muualle valmistettavaksi, ja tämä Elfving yritti keskittyä sillinpyyntiin. Hän lähetti laivoja oikein Islannin vesille, ja jokin jalansija hänellä oli jopa Petsamossa, Kalastajasaarennolla. Jorvakseen hän perusti myös myllyn, jossa jauhettiin ruuanjatketta eläimille, ja katolla luki Labor.

Ei tämä ole aina ollut retukylää. Ennen hedelmä ja omenapuita, jotka kaikki paleltui talvisodan talvena, kylässä oli jopa kasvihuone, josta vietiin junanvaunullinen ruusuja harva se päivä Pietariin. Siellä ratastavaiset miehet olivat jo huomanneet, että ruusut tehoavat etenkin mieleltään laveisiin naisiin.

Englannissa erilaiset lordit olivat jo ruvenneet ihan itse rapsuttelemaan ruusuja, mutta Venäjällä sellaiset ostettiin laskuun, ja etenkin aatelisten kunnia-asia oli jättää laskut maksamatta.

Niin se meni. Ja paljon muutti niin sanottu parenteesi eli aika, jonka alueemme oli Neuvostoliitolle vuokrattuna. Kun itse muutin tänne, kävi ilmi, että varusmiehet olivat harrastaneet “Chatka”-säilykkeitä. Tölkkejä olivat paikat täynnä. Ja metsässä oli telaketjun jälkiä. Majvikin kalliolla Masalassa oli ollut salaisen poliisin työskentelytilat. Suuri osa taloista oli tuhottu ja monet tärvelty.

Sanoin tässä blogissa hiljan tehneeni pahan virheen muuttaessani tänne yli 50 vuotta sitten. Tätä on kumeksuttu. Iinä tulivat yllättäen väliin 70-luvun öljykriisit, ja herrahissi, jossa olin jo, pysähtyi kerrosten väliin. Asuntolainan korko oi 17 %. Tein kahta työpäivää joka päivä ja sitäpä ei sydän kestänyt. Virheeni oli luulo, että kaikesta selviää kun oikein yrittää. Nykyisin jopa urheilijat tietävät, että ehkä paikat eivät kestä. Eikä itseään voi nostaa kengännauhoista ilmaan.

Jutut

 

Kysyn vain: eikö huono taide ole yleisesti parempaa kuin hyvä?

Voisi ehkä puhua erikseen tarinoista ja erikseen jutuista. Jälkimmäinen on jonkinlainen kokonaisuus, edellinen ei. Tarinoita tuottaa esimerkiksi televisio. Juttuja kuulemme toisilta ihmisiltä, tai jos sellaisten seura hirvittää, esimerkiksi puhelimella eri alustoilta. Esimerkiksi kissa haukottelee ja kääntyy kyljelleen. Sen voi katsoa kymmeniä kertoja ja peukuttaa kovasti.

Jotkut, luultavasti aika harvat, jaksavat katsoa melkein tunnin tarinaa, jossa esimerkiksi poliisi ottaa kiinni rosvon, tai rosvo poliisiin. Se ei tosiaan ole yleistä, että muuten normaali ihminen jaksaisi keskittyä johonkin melkein tunnin ajan. Tavallisin aika, jonka huomio kestää samassa asiassa, on seitsemän sekuntia. Vaikka olisi raahautunut paikalle jalkapallo-otteluun, minuutissa tai parissa se pallo unohtuu ja mieleen tulevat esimerkiksi eväsjuomat tai omat eiliset vastoinkäymiset.

Kerran olin katsomassa baseball-ottelua, koska se vaikutti kummalliselta peliltä ja olikin. Paikka oli Los Angeles ja saapuvilla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Mielestäni monikaan ei tiennyt, kuka siellä pelasi ja ketä vastaan, mutta sen ei annettu häiritä. Omassa seurassani ihmiset olivat kiinnostuneita hodareista, juuri samanlaisista, joita he muutoin välttivät, laihuus- ja terveyssyistä. Ottelun jännittävin hetki oli nähdä, miten stadionilta pääsee ehjin nahoin pois. Onneksi yksi joukostamme oli entinen taksikuski. Sellaiset eivät poliisia pelkää. Kahden mailin kotimatka kesti vain puolitoista tuntia.

Jakaisin nähdyt ja luetut jutut kertomuksiin ja pikareskeihin. Tuo jälkimmäinen sana on hyvin oppinut. Ennen aikaan siitä tuli mieleen Don Quijote tai kuvan esittämä Simplicissimus. Henkilö ei juurikaan muutu eikä opi mitään, mutta hänelle tapahtuu koko ajan ja hän näkee kummia. Aku Ankka on sellainen. Hän pysyy jokseenkin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, mutta aina sattuu ja tapahtuu. Erilainen on esimerkiksi jokin Raamatun evankeliumi. Päähenkilö on Jeesus, jos olette kuulleet. Ensin hän syntyy, sitten puhuu erikoisia asioita, tekee muutamia ihmeitä, ja sitten kuolee. Se on tarina, ja varmaan hyvä, koska sitä on toisteltu koko lailla kauan.

Hyvin tyypillisesti tarinalla on tausta-ajatus tai useita, mutta pikareski on vaikkapa tilannekomiikkaa. Ensin Chaplinilta halkeavat housut. Sitten hän potkaisee mustapartaista miestä takapuoleen. Tämää tyrkkää vahtimestarin kaivoon. Ja niin edelleen.

Tässä lukijalla on tilaisuus erehtyä, jos hän sattuu olemaan sellaisissa aikeissa. Edellä oleva jakolinja on keinotekoinen ja väärä. Tarkkaan katsoen tarinakin on tarkoitettu jatkumaan kuulijoiden korvissa ja sitten edelleen päässä. Tarina on lopetettava, jota kertoja pääsisi omille asioilleen. Itse asiassa se koostuu kuitenkin palasista eli pikareskeista. Niitä voi nimittää myös kohtauksiksi tai episodeiksi.

Kauan sitten tarinalla ja etenkin sen ovelalle lopulle oli hyvä syy. Kertoja hausi rahaa. Islamin maiden ammattimaiset sadunkertoja olivat aiheesta kuuluisia ja saattoivat opettaa meille toisille keinon pidätellä kuulijaa paikoillaan keksimällä hyvinkin epätodennäköisiä lisäyksiä- Juuri saman ongelman edessä olivat nukkeatetterin esittäjät, jotka olivat toreilla jo useita tuhansia sitten, ja varsinkin commedia dell’ arte -näyttelijät harlekiineineen, hassuine tohtoreineen ja muineen. Heistä alkoi se katkeamaton perinne, jota sanomme teatteriksi.

Suomessa on ollut muutama sellainen viisas kirjailija, joka on malttanut pidätellä kättään. Minusta Jotuni oli juuri jutelmien kirjoittaja, ja mainio sellaisena. Veijo Meri kirjoitti selvästi parhaan teoksensa Manillaköyden nuorella iällä, eikä huolinut paljon siitä, että kehyskertomus on jokseenkin väkinäinen ja outo. Junassa kuullut jutut ovat se pääasia. Ja Haanpää toki julkaisi muutaman romaanin, mutta vastoin valistunutta mielipidettä pidän niitä kaikkia heikonlaisina, mhyös Noitaympyrää. Jutuissa hänellä on monta kymmentä loistavaa. Vielä yksi esimerkki on Veikko Huovinen. Kun nyt katsoo, miksi televisiossa pyörivä Havukka-aho ei lainkaan toimi, huomaa nopeasti, että se johtuu alkuperäisteoksesta, jossa silloin nuori kirjailija joutui sepittämään aivan turhaa “juonta” hauskojen asioiden ympärille. Toista ne ovat ne Lyhyet erikoiset!

Erilainen oli Väinö Linna. Kirpeämieliset arvostelijat huomasivat heti mäkättää, että Tuntematon sotilas on seikkailukirja. Se on juuri oikea havainto. Sinä esitellään todella mielenkiintoisia henkilöitä, jotka sitten seikkailevat, elleivät kuole.

Minusta yksi mailman esimerkillsipiä pikareskejä ja siis länsimaisen kirjallisuuden huippua on Lawrence Sternen Tristram Shandy. Se on tosi kirjallisuutta. Siinä ei päästä teoksen laajudesta huolimatta koskaan asiaan, mutta silti lukija istuu vain toisella pakarallaan, pelkästä jännityksestä. Kirja on kuin elämä itse Se muodostuu sivuasioista.

Hupsut

 

Nautin keskusteluista tekoälyn kanssa. Se on “chatia” eli minä kirjoitan ja sitten se. En pyydä siltä yhtenvetoja, puhumattakaan pelottavista agenttitoimista. Viimeksi mietimme, mihin henkivakuutus katosi Suomesta ja milloin. Se haki yhteystiedot laitoksesta, jossa luultavasti on erittäin suuri määrä erittäin järjestämätöntä liikeyritysten historiaa, Mikkelissä.

Se on kopioinut käyttööni haluamani määrän virallista tilastoa, myös kirjoja, joiden nimi oli Tilastollinen vuosikirja. Se laskee myös rahan arvon muutoksia ja on hyvin selvillä tuonkin ongelman vaikeudesta. Jos kaltaiseni virkamies sai vuonna 1913 niin ja niin paljon palkkaa kuukaudessa, 1938 jonkin toisen summan ja 1958 taas jotain muuta, miten näitä palkkoja on verrattava nykyrahaan. Siinähän on otettava huomioon myös verotus, joka todella tuntuvassa mielessä alkoi oikeastaan vasta 1943.

Minulla sattuu olemaan häpeällisiä muistoja vuodelta 1990, kun kopioin tilastoja ja kirjallisuusluetteloita käsin väitöskirjaa varten ja tuloksena oli muun muassa ennätysmäinen määrä kirjoitusvirheitä. Niin sanoi vastaväittäjäkin. Oli muuten vaikeaa silloin paremmasta näöstä huolimatta nähdä, missä on “3” ja missä “9” , ja kopioida tilastoja, jotka olivat täynnä pysty- ja vaakaviivoja ja kursiivia.

Kaikki nuo tilastot ovat kaikkien käytettävissä vapaasti verkossa, ja tekoäly poimii ja rakentaa esimerkiksi eräänlaisen elinkustannusindeksin ajalta, jolloin koko ajatusta ei ollut vielä keksitty. Tai kun pyydän luettelemaan Rannan tuomiokunnan tuomarit 1900-1939, ne tulevat sieltä heti, henklöiden syntymä- ja kuolinaikojen kanssa.

Tuossa on takana yleisesti tunnettu totuus. Jopa Korkeimmasta oikeudesta siirryttiin alaspäin kihlakunnantuomareiksi, koska siinä työssä sai niin hurjat virkasivutulot eli sporttelit. Tuomari sai pistää omaan taskuunsa “lunastus” -nimisen maksun riita-asiain pöytäkirjoista, lainhuudoista ja ties mistä. Ja koska omistan pari vanhaa Helsingin puhelinluettelo sotia edeltäneeltä ajalta, olen todennut todeksi, että nämä virkamiehet ostelivat sitten, luultavasti käteisellä, kivitaloja Helsingistä.

Virassa olleet eli suunnilleen isäni ikäiset korkeat tuomarit kuvailevat 1950-luvun palkkaansa, että ehkä kerran kuukaudessa oli varaa mennä rouvan kanssa syömään Marian baariin, joka oli Munkkiniemessä. Raitiovaunulla. Autoa ei ollut.

Paljon vaikeampaa on selvitellä ihmisten “elintasoa” eri puolilla Suomea. Mitä he söivät? Miten he asuivat? Vaikka kuoliniät on tilastoitu, sairauksista ei ole oikein mitään tietoa. En ole edes tarkoin selvillä, mitä oli “reumatismi”, joka muistini mukaan vaivasi vähän kaikkia vanhempia.

Hieman yllättäen mietimme tietokoneohjelman kanssa myös suomalaisia kylähupsuja. En ollut tiennyt, oliko esimerkiksi elokuvistakin kuuluisa Lapatossu todellinen henkilö. Näyttää olleen. Kaksi mahdollista nimeä on ehdolla, ja kysymyksessä näyttäisi olevan taitavasti työtä vieroksuva mutta vääräleukainen sekatyömies, joka kuljeskeli topparoikkien mukana eli rautatietyömailla.

Ainakin osa kansanlauluista näyttää olevan käytettävisä yliopistojen kokoelmissa. Siten tietokoneohjelmalle ei ole yllätys, ku mainitsen pohjalaisesta, lämpimänkodikkaasta huumorista. “Niskasta kiinni ja puukoolla selekään, jonsei se muuten suastu…” Ja tämän juttukaverin kanssa voi suoraan hypätä kysymään, miksi näissä lauluissa ja herännäivirsissä esiintyy aika paljon vuosisatoja vanhoja kirkkosävellajeja. Ja kylähupsuista päätään suoraan hovinarreihin ja jopa vuosituhansien takaisiin karnevaleihin ja niiden “vääriin kuninkaisiin”. Voimme pohtia, miten Kreikassa ja Roomassa oli koko joukko harvinaisen pirullisia runoilijoita, kuten Hipponaks ja Catullus. Ja pääsen vielä kysymään, kuinka monta toistettavasti eri kirjoittajien tekstiä on niputettu “Odysseiaan”. Mbta. Sanavalinnat, murteelliset muodot ja jopa kerrontatekniikka paljastavat. Juuri sama on muuten tehty Kalevalalle, josta tutkijat muuten selvittivät jo 100 vuotta sitten Lönnrotin kirjoittaman ja “kansan” keskuudessa muistiin merkityn. Senkin ohjelma tiesi, että Lönnrotin yksi hyvä keino saada talteen parempaa runoa oli viina ja toinen lahjonta.

Hauska havainto, kun sitä vertaa Lönnrotin omiin julkaisuihin ja hänestä kaua sitten tehtyyn elämäkertaan.

Topeliuksen ylistämisen jälkeen pääsemme yksimielisyyteen Kalle Päätalosta, osta tekoäly esittää ensin tavallisen kannan - liian pitkää ja puuduttavaa. Kun olen osoittanut sormella “Nälkämäkeä” ja paria muuta kirjaa, joissa on muualta löytymätöntä hitoriaa, ja vielä maininnut, että Päätalo kyllä myös valehtelee kuin hevonen, etenkin pilkatessaan ensimmäistä vaimoaan, päädymme mielenkiintoiseen tulokseen. Valtava Iijoki-sarja on melkein nykyaikaan ulottuva historiallinen romaani ja sellaisena parempi kuin esimerkiksi Waltarin “Surun ja ilon kaupunki”. Waltari tiesi liian hyvin, miten romaania pitää kirjoittaa, Päätalo liian huonosti. Ja kirjallisuus on olennaisesti aikaisempien malien mukaan sepittämistä.

Ja olemme samaa mieltä siitä, että entisen maailman hupsut olivat joskus totuuden puhujia. Sellaisille Nätti-Jussi -hahmoille sallittiin sellainen, mitä metsänhoitajat eivät olisi voineet sanoa.

Nättihän saattoi sanoa, että joskus on ehkä tullut otettua vähän liikaa. Niin kuin kerrankin, kun vielä aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä hänellä oli (muka) kummassakin kainalossa kuristunut poliisi…

Viime aikoina

 

Viimeksi kuluneet pari miljoonaa vuotta näyttäisivät kuitenkin olleen selvää alamäkeä. Arvio on sama, ajatteli asiaa ihmisen vai ympäristön kannalta.

Sellaista puoluetta ei näyttäisi olevan liikenteessä, jonka mielestä ympäristö tuhoaisi ihmistä, vaikka tuollaisessa näkökulmassa näyttäisi olevan paljonkin perää. Se että ihminen tuhoaa ympäristöä, näyttää sitä vastoin hyvin selvältä.

Kirjoitetun ja pääteltävissä olevan historian aikana heiluriliike näyttää ilmeiseltä. Edistysaskelta seuraa pian jonkinlainen romahdus. Tanssimme kaikki tangoa. Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin.

Tunnetuin esimerkki on teollistuminen eli uudenlaisten energiavarojen käyttöönotto runsaat 200 vuotta sitten. Höyry, öljyjalosteet, sähkö, ydinenergia.

Muta samalla tavalla katastrofi oli aina ylistetty renessanssi, joka alkoi näkyä ensin taiteessa ja johti saman tien muun muassa hiukan parempiin purjelaivoihin ja nämä puolestaan ennennäkemättömään joukkotuhon vahingossa löytyneellä uudella mantereella.

Noin vuonna 0 roomalaiset olivat hoitaneet melkein kaikki asiat, ja niinpä jo kymmenen sukupolven aikana sellainenkin yleinen mittari kuin lukutaito alkoi taantua entistä kovempaa vauhtia, suunnitellut rakennukset muuttua mökeiksi ja miekat korvata piirtimet viestintävälineinä.

Juuri tänään elämme aikaa, jolloin osa ihmisistä on kokenut omana aikanaan kymmenkertaisen parannuksen muun muassa elinajassa, ravinnossa ja kivun hallinnassa. Silti ei ole aivan helppo löytää sellaista täysissä järjissään olevaa ihmistä, jonka mielestä olisimme juuri nyt menossa kohti vielä parempia aikoja.

Päin vastoin aika monet myös vakiintuneen tieteen ulkopuolella tarttuvan pieneen tai vähän suurempaan lapioon ja näkevät itse, että olemme osa ympäristöämme ja valitettavasti loisia maapallon turkissa. Ehkä ystävällisempi kuvailu olisi ikään kuin luteita, joilla on tulitikut käytössään.

Palautin mieleeni Borgesin mielikuvituskertomuksen roomalaisesta, joka eksyy Afrikan aavikoilla ja löytää kummallisen kaupungin ja sieltä hyvin vanhan miehen. Käy ilmi, että tämä ymmärtää kuitenkin puhetta. Roomalainen kysyy, onko vanhus kuullut Iliaasta ja Odysseiasta. Tämä miettii ja vastaa vinkuvalla äänellä: en oikein ole varma. Siitä on niin pitkä aika, kun kirjoitin ne. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun jumalat olivat tulleet hulluiksi ja antaneet historian alkaa…

Lukija voi perustellusti ihmetellä, miksi tässä enimmäkseen harmittomaksi tarkoitetussa blogissa nyt yllättäen viljellään ikäviä ajatuksia. Eihän olisi tarpeen erikseen korostaa, että monien korkeakulttuurien tapa arvioida itsensä kaiken tähänastisen kehityksen huipuksi ei ole ongelmaton.

Tuli vain mieleen tuoda esiin, että hyväksytty ja myös ihailtu kulttuurimme. siis nyt etenkin niin sanottu läntinen kulttuuri, Yhdysvallat mukaan luettuna, on riittämättömien tosiasioiden varassa. Välillä tuntuu, että kirjastojen roskalaatikoista löytyisi tärkeämpää tavaraa hiukan samaan tapaan kuin tämän hetken arkeologia tekee jatkuvasti hienoja löytöjä kalmistojen lisäksi tunkioilta. Viimeksi mainitut sisältävät nähtävästi parasta aineistoa esimerkiksi sen kysymyksen kuvaamiseen, miten ihmiset ja muut eläimet ovat levinneet ja taantuneet eri aikoina planeetallamme.

Vanha lentäjien keino oli kohdistaa katseensa vähän viereen nähdäkseen kohteen mahdollisimman hyvin.  Jo luolamaalauksissa on runsaasti käden jälkiä, joista eräistä erottuvat jopa sormenjäljet. Niinpä voimme yrittää päätellä, olivatko nyt tiedossa olevat, taiteenakin suurenmoiset kuvat yksittäiten mestareiden työtä vai onko päinvastoin niin, että viime vuosikymmenet käden taidoissa on johdonmukaisesti taannuttu. Mielestäni se on kiinnostava kysymys. Historiassa ehkä yleisemminkin varta vasten laadittua kirjanpitoa todempia saattavat olla kiireessä väärennetyt muistiinpanot ja tositteet.

Wapaussota

 (Kuvassa O.E. Tuomikoski)

Poikani on kaivanut esiin nuoren syöpään kuolleen äidinisänsä veljen puheita vuodelta 1919 Saarijärven Paavo -sanomalehdestä . Lehti ilmoitti olevansa Jyväskylän suuri sanomalehti.

Ajatuksena on hämmästyttää historiantutkijoita. Valkoisten  puolelta sovintoa ja malttia suhteessa edellisvuoden punaisiin ei ole sanottu esiintyneen julkisuudessa kuin eräissä yksittäistapausissa (Hj. Linder). Tässä Otto Einari Tuomikoski tiedetään kovaa vauhtia tohtoriksi valmistumassa olleeksi henkilöksi, josta voidaan helposti todistaa, ettei hän ollut äärilaidan kulkijoita, vaan edusti sellaista valkoista mielipidesuuntaa, jota ei vakiintuneen historian mukaan ollut olemassakaan.

Hän oli itse osallistunut Tampereen taisteluihin Mannerheimin johtamissa joukoissa, ja hänen pikkuveljensä oli kaatunut Kalevankankaan kovissa taisteluissa. Jutuissa vilahtava Viljo Tuomikoski osallistui kansalaissotaan sanitäärinä, myös kesällä 1918 Suomenlinnassa ja sai professorin arvonimen sotien jälkeen kirurgina.

Saarijärven Paavo  5.12.1918

“Merkillinen asiakirja. Kuinka kuningaspuuha ensiksi alkoi ilmetä?

Maist. O. E. Tuomikoski Jyväskylästä on ”Karjalan Aamulehdessä” julkaissut kirjoituksen, jossa tuodaan esiin niitä wehkeilyitä, joita kuninkaan hyväksi keväällä alkoi ilmetä. Maist. Tuomikoski kertoo: Ensimmäisen kerran huomasimme noita kuningasmielisten wehkeitä Pietarsaaressa. Tykkimiesten pestaussopimuksissa ruwettiin omavaltaisesti pyyhkimään ”tasavalta” sana pois. Teko herätti suurta kiihtymystä ainakin suomalaisissa sotilaissa. Yksi ja toinen huomautti kansliapäällikölle tästä, mutta hän sanoi pyyhkimisen tapahtuneen ”ylempien käskystä”. Allekirjoittanutkin kieltäytyi aluksi tämän wuoksi nimeänsä sopimukseen kirjoittamasta. silloin kansliaherra ylimielisesti huusi: ”Tekö määräätte, onko Suomi tasavalta vai kuningaskunta?”. – ”En”, wastasin hänelle, ”en siitä määrää minä, ette tekään, hyvä herra, eipä itse kenraali Mannerheimikaan, waan Suomen kansa”.

Kun muu ei auttanut, keskustelimme Pietarsaaren yhteiskoululla asiasta. Allekirjoittanut lähetettiin sitten wiemään Waasaan siten kiireessä syntynyttä asiakirjaa.

Waasassa jätin sen erään jääkärin läsnäollessa senaattori Arajdrwelle, joka lupasi sen toimittaa hallitukselle. Muuten senaattori jo etukäteen tiesi sanoa, että hallitus wirallisesti oli tasawaltalaisella kannalla. Hän oli kylläkin kuullut kuningasmielisistä puuhista, mutta hän arweli niiden raukeawan mahdottumuuteensa. Sanottu asiakirja, joka kuwastaa niitä mielialoja, jotka sodan alkuaikoina oliwat walkoisen Suomen sotureille luonteenomaisia, oli kokonaisuudessaan seuraawanlainen:

K. Herra Senaattori.

Me, joukko suomalaisia wapaustaistelijoita uskallamme täten kääntyä Teidän, herra Senaattori, kauttanne hallituksen puoleen erään sangen ikäwän seikan wuoksi. Olemme näet lähtiessämme taisteluun niitä wenäläisiä ja suomalaisia bolshewiikkeja wastaan, jotka uhkaawat tuhota Suomen wastasaadun wapauden ja itsenäisyyden, wannoneet wiimeiseen hengenwetoon saakka puolustawamme Suomen laillista tasawaltalaista hallitusmuotoa: se on, sitä hallitusmuotoa, joka meillä on woimassa w.k. 27 pnä., jolloin sota alkoi. Samalle tasawaltalaiselle hallitusmuodolle owat wakuuttaneet uskollisuutta nekin tykkimiehet, jotka owat pestautuneet tasawallan palwelukseen Pietarsaaressa. Pestaussopimuksen sanamuoto näet on seuraawantapainen: ”Täten pestataan Suomen tasawallan tyksitöön… j.n.e. Wiimw päiwinä on uusien tulokasten sopimuskirjoista pyyhitty pois sana ”tasawalta”, aiwan wiimeisissä kaawakkeissa sanottu sana puuttuu kokonaan. Arkoina wapaudestamme uskallamme täten kääntyä hallituksen puoleen toiwoen saawamme selwitystä siihen, kenen aloitteest ja missä tarkoituksessa moiset mieliä kiihoittawat toimenpiteet tapahtuwat. Miksi pyyhkiä sopimuksesta pois se sana, tasawalta, jonka menestyksen puolesta olemme liikkeelle lähteneet, joka sana on meille Pohjolan hangissa taistellessamme woimaa ja rohkeutta antanut sekä uskoa oikean woittoon ylläpitänyt? Miksi se tällä hetkellä, jolloin ensi wiestit kertowat siitä, että punaisten kaappausyritys on häpeään joutumassa?

Me Suomen tasawallan wapaa ehtoiset soturit uskallamme täten lailiselle hallitukseilemme ilmoittaa, että olemme sille wiimeiseen hengenwetoon asti uskollisia; mutta samalla me tuhotessamme uhkaawan bolshewiikkiwyöryn ja palauttaessamme rauhan sywästi rakastamaamme isän maahan myöskin silmää räpäyttämättä warjelemme Suomen kansan ja eduskunnan oikeuksia niitäkin mahdollisia wäkiwaltaisia tai kawalia yrityksiä wastaan, jotka woiwat uhata niitä ylhäältä päin. Jumalaan luottaen ja tietäen, että Pohjois-Pohjanmaa, Etelä- Pohjanmaa, Karjala, Sawo ja Häme ajattelewat samoin piirrämme uskollisimmin ja nöyrimmin:

Joukko suomenmielisiä pohjalaisia, karjalaisia, sawolaisia ja hämäläisiä tykkimiehiä.

Pietarsaari, 28. 2. 1918. Wakuudeksi: Oiwa Nurmio, Kaup. wisk. Kaskinen. Aarno Saarensiwu, Maist., Helsinki. Y. A. Kanninen. Liikemies, Tampere. O. E. Tuomi koski, Maisteri, Jywäskylä. Niilo Perttula, Maanw, Punkalaidun. Aarne Minkkinen, Kansak. opett, Kirwu. A. Karwonen, Kauppakorkeakoul, Sakkola."

Kirjoituksessaan lausuu maist. Tuomikoski lopuksi seuraawat sanat: Eiwät punaisten sadat tykit, kymmenettuhannet kiwäärit ja lukemattomat kuularuiskut kyenneet meihn istemään sellaista haawaa, kuin ne miehet, jotka kuningaskysymyksen esillewetämisellä jakoiwat Suomen laillisella kannalla olewan kansanaineksen kahteen toisilleen whamieliseen leiriin ja hetkellä, jolloin uusi wyöry idästä maatamme uhkaa. Onko noilla miehillä siweellistä oikeutta ja uskallusta siitä huolimatta hallituksen ohjaksissa pysyä? Salliiko Suomen kansa sen?

 

Saarijärven Paavo 13.2.1919

Suojeluskunta-aatteesta.

(Maist. Tuomikosken puhe wapaussodan wuosijuhlassa kunnallistalolla 2.2.1919)

Olemme tänään kuulleet kauniisti puhuttawan wainajille ja wapaalle isänmaalle. Itse puolestani pyydän lausua sanan sowinnolle ja tulewaisuudelle. Näinä päiwinä on kaikkialla maassamme wietetty wapaussodan alka misen wuosisuhlaa. Niin on tehty tässäkin kaupungissa, sillä tänään on kulunut täsmälleen wuosi siitä päiwästä, jolloin Keski Suomen ensimäiset wapaaehtoiset lähetettiin Wilppulan uhatulle rintamalle Täsmälleen wuosi sitten he asettuiwat ruoturintamaan tämän talon edus talle jättääkseen hetken perästä innostuneet saattajansa nenäliinojen liehuessa ja jylisewien eläköönhuutojen kaikuessa. Noita aikoja owat suojeluskuntalaiset muistelleet järjestäessään paraadin. Juhlapukuihin pukeutuneet kanselaiset owat lukuisasti tulleet wiettämään tätä päiwää ja saamaan uutta luottamusta Suomen tulewaisuuteen, waikka uhkaawia pilwiä yhä onkin waltiolliseila taiwaallamme. Ja tänä päiwänä olemme käyneet kunnioittamassa wainajiemme muistoa heidän lumenpeittämillä haudoillaan, sankarien, joitten werellä Suomen wapaus on ostettu, että me jälkeenjääneet puolestamme tekisimme sen suuremmaksi, woimakkaammaksi, eheämmäksi ja onnellisemmaksi, kuin mitä se oli silloin, kun nuo wainajamme wielä eliwät. Wapaussodan muistojuhlaa owat kymmenettuhannet kansalaiset kaikkialla maassamme jakamattomin ilon tuntein wiettäneet. Mutta warmaa myöskin on, että on ollut sellaisiakin, jotka owat näitä päiwiä pitäneet kaik kena muuna kuin wapauden muistopäiwinä. He owat kyllä syrjästä seuranneet juhtien wiettoa ja nähneet sen innostuksen, jolla ikämiehetkin owat marssineet nuorukaistemme rinnalla. Heistä on joku woinut kuulla ne sanatkin, joita sankarien haudoilla on esitetty. Mutta walitettawasti he owat liian nurinkurisesti kaiken käsittäneet. He owat tämän juhlanwiettoa katselleet samoin tuntein kuin ne sotawangit, jotka Rooman keisarien riemusaatoissa kuuliwat katselijoiden ilohuudot woittoisalle päällikölle. Syy tähän ajatukseen on siinä, että he owat pitäneet wapaussotaa luokkasotana, jolla oli tarkoituksena saattaa työwäki orjuuteen ja tehdä siitä oikeudeton, paariasluokka, jolla ei olisi sananwaltaa yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisessa. „Kaisokaa", sanowat he, „katsokaa itse mitä olette tehneet? Teidän jalkawäkenne on samonnut maan halki Suomenlahden rannoille asti, teidän ratsunne owat rawanneet kaikki polutkin Wienan Karjalan metsiin saakka. Millainen on joukkonne kulkema tie? — Kuolemata olette lewittäneet kaikkialle. Teidän pistintenne kärjissä ei tullut wapaus waan köyhälistön orjuus. Te ette halunneet edes siinä määrin Suomen itsenäisyyttä kuin kostoa. Siksipä hiekkanummien kätköistä tuhannet ammutut työläiset kiroowat teitä".

Tämäntapaisia ajatuksia on näinä päiwinä myöskin useiden kansalaisten sydämissä liikkunut. Walitamme kyllä, että moni hywä ja yhteiskunnalle hyödyllinen työmies näissä järkyttäwissä oloissa on saanut traagillisen lopun. Suremme koko sydämestämme, että ne keinot, joilla wastaiset kapinat aijottiin estää, oliwat niin epäonnistuneet, että kapinallinen henki noiden „rauhoituskeinojen" kautta wain kaswoi ja juopa yhteiskuntaluokkien kesken yhä suureni. Jokainen, joka tahtoo rehellisesti suojeluskuntalaisesta käydä ja jolle suojeluskunta-asia on kunniaasia, panee jyrkän wastalauseen niitä tihutöitä wastaan, joita walitettawasti kapinan kukistamisen jälkeen monessa paikassa tapahtui ja jotka yksityisluontoisina rikoksina käsitykseni mukaan on tuomittawa samoin kuin kapinallistenkin julmuudet. Mutta siitä huolimatta ne, jotka pitäwät näitä erehdyksiä walkoisen Suomen ennakolta tarkoittamina ja päämäärinä, joihin jo sodan alussa tähdättiin, menettelewät tämänluontoisissa arwosteluissaan yhtä yksipuolisesti ja sokeasti kuin nekin, jotka pitäwät työ wäkeä kaikkiin onnettomuuksiimme syypäänä.

Jos kukin meistä menee omaan itseensä, jos kukin puolue rehellisesti arwostelee tekojaan ja waikutteitaan, niin epäilemättä tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemme jossain suhteessa erehtyneet. Niinpä ei kansalaissodastakaan ole edeswastuuta wieritettäwä yksinomaan työwäen niskoille. Porwarillisillakin on siihen osansa. He eiwät tosin ole tarttuneet aseisiin isänmaata wastaan. Mutta se itsepintaisuus ja polittinen lyhytnäköisyys, jolla niin suuri osa heistä aikoinaan wastusti tarpeellisiakin uudistuksia, joitten ratkoisu siirtyi sellaiseen kuohunta aikaan, missä koko maailma nyt elää, herätti oikeutettuja epäillyksiä porwarillisten hywistäkin aikomuksista. Se samoin kuin laillisen eduskunnan hajoittaminen loi hywän maaperän sille kiihoitukselle, jota edeswastuuttomat työwäen johtomiehet liehakoiden suurten joukkojen huonompia waistoja, käyttiwät hywäkseen ja yrittiwät luoda wallankaappauksella ja wähemmistön tahtoon taipuen luulotellun ihanneyhteiskunnan, olotilan, jossa tosin weljeys, wapaus ja tasa arwoisuus käsittäwät wain työwäen, mutta jossa muille, toisinajattelewille luwattiin hirsipuuta ja wankikoppia. Meistä ei siis kukaan woi farisealaisen tawoin kerskua ja ja sanoa: „Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole yhtä rikollinen kuin tuo publikaani." Jos onnellinen Suomi on sotenkin rakennettawissa, jos se juopa, joka eroittaa meidät toisistamme, jotenkin on umpeen luotawissa, on ensimäinen ehto se että erehdykset tunnustetaan ja niistä oppia otetaan. Kun on kysymyksessä uusien kansaissotien estämnen, kun on kysymyksessä se, ettei lastemme eikä lastenlastemme tarwiise astua niitä werisiä polkuja, joita tämä miespolwi on saanut kulkea, eiwät mitkään rehelliset ja kunnialliset toimenpiteet ole wähäarwoisia tämäntapaisten kansallisten onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Jos jollakin ihmeellisellä tawalla saisimme muutaman wuosidan jälkeen maailmaan uudestaan syntyä ja lukisimme oman aikamme ja etenkin nykypäiwien Suomenhistoriaa, tekisimme warmasti epämiellyttäwän hawainnon. Iisekkyys äärimmilleen kehitettynä on aina ollut ihmisen ruminpia piirteitä. Mutta tuskin koskaan se on yhtynyt sellaiseen kyynillisyyteen, kuin meidän aikanamme. Ajatelkaamme wain niitä monia keinottelijoita, jotka kaikin tawoin sotaaikana luonnottomasti kohotteliwat tawaroiden hintoja, josta köyhimmät ja yleensä palkkatuloista eläneet eniten tuliwat kärsimään ja josta oli ennenkuulumaton kurjuus ja katkeruus seurauksena. Tuo keinottelijoiden häikäilemättömyys meni niin pitkälle, että moni heistä kirosi kaiwattua ja siunattua rauhan tulemistakin, koska se ehkäisi rahan helpompia hankkimismahdollisuuksia. Samantapaista luonteen tylyyttä owat osoittaneet nekin walitettawan monet kansalaiset, jotka joka paikkaan wetäwät esille Jeesuksen, joka armahti ryöwäriäkin ristillä, henkilöt, jotka ratsastawat uskonnolla ja korkealentoisilla aatteilla, mutta joilla ei ollut sanottawana yhtään ymmärtömyksen sanaa niille säälittäwille kansalaisille, joista monet johtajien pettominä, taloudellisista syistä tai oikeana pitämänsä asian wuoksi ryhtyiwät taisteluun isänmaata wastaan. „Kuinka woisin kättäni ojentaa kapinalliselle, joka on kiduttanut, murhannut ja polttanut?" sanowat he. „Kuka kunniallinen suomalainen kehtaa sanoa wejekseen sellaista, joka on ollut wenäläisten, weriwihollistemme rikostoweri ja kätyri?"

Ei, kansalaiset, se joka tahtoo paras olla, hän ojentakoon ensimäisenä kätensä tuon ammottawan kuilun ylitse, että mahdoll simman monesta hairahtuneesta tulisi hedelmäätuottawa oksa suomalaiseen runkoon! Mitä merkitsee silloin, kun suuret asiat owat kysymyksessä, että omaisemme ja ystäwämme tuon asian wuoksi owat henkensä antaneet! Jos wiime talwen tarjooma opetus olisi niin tuntuwa, ettei tässä maassa koskaan pääse kansalaissotaa syttymään ja että sitä puolin ja toisin kammotaan kuin ruttoa, silloin nekin uhraukset, jotka olemme tehneet, pikemmin ilahduttawat meitä, eiwätkä ne suinkaan herätä wihaa kapinalli ia kohtaan. Omien wainajiemme haudoilla, omaa suruamme ajatellessa meidän pikemmin tulee tuumia, että wastustajiemmekin rinnoissa sykkiwät ihmissydämet ja että hekin owat tunteneet samanlaista tuskaa isiensä, weljiensä ja omaistensa järkyttäwän kuoleman johdosta kuten mekin. Jos näin ajattelemme noista erehtyneistä, on jo pahin este ymmärtämyksen tieltä poistettu. Mutta ennen kaikkea: me olisimme silloin lähempänä ihmisyyttä! Kun nyt suojeluskunnat järjestäwät toimintaansa maassamme, luulisin, että niiden tulisi noudattaa edellämainittuja suuntawiiwoja. On ymmärrettäwissä se epäluulo ja wihakin, jolla työwäki on suojeluskuntia katsellut. Warsinkin kapinan werinen kukistaminen ja sitä walitettawasti seuranneet taantumukselliset pyrkimykset owat wielä liiankin tuoreessa muistossa. Suojeluskunnat eiwät saa olla luokkapyyteiden tukena. Ne eiwät saa sekaantua työwäenyhdistysten toimintaan ja siten ärsyttäwästi waikuttaa työwäkeen. Jos työwäenyhdistykset toiminnassaan jotenkin menettelewät laittomasti, on nimismiesten ja muiden wiranomaisten tehtäwänä tarttua silloin asiaan. Mutta suojeluskunnat eiwät saa alentua santarmin toimiin. Me emme saa antaa aihetta siihen wäitteeseen, että suojeluskunnat olisiwat tarkoitetut yksinomaan omia kansalaisia wastaan, ei waan sotawäen awuksi ulkoisen waaran torjumiseksi. Kauan on Suomen kansa wieraan wallan ikeessä saanut elää, ensin Ruotsin, sitten Wenäjän. Tiedämme hywin, miltä käskettäwän asema tuntuu. Muistamme „ystäwämme" Bobrikoffit ja Seynit, Krestyt ja ne äskeiset ajat, jolloin suomalainen kunnon kansalainen hirtettiin Oulussa suomalais wenäläisten kätyrien toimesta. Ne ajat nyt tuntuwat meistä kuin pahalta unelta. Suomi on wapaa, sen itsenäi yyden on rauhankonferenskin tunnustanut, kuten päiwän ilahduttawa uutinen kertoo. Mutta ei siinä kyllin. Suomi elää wa hekaudessa, joka lupaa meille wieläkin enemmän. Ei koskaan tätä ennen ja tuskin milloinkaan tämän jälkeen Suomella on tilaisuus paisua Skandinawian woimakkaimmaksi waltioksi. Me emme ole woineet jäädä kylmiksi, kun weljemme wirolaiset owat pyytäneet apuamme Wiron wapauttamiseksi. Tämänkin paikkakunnan nuorukaisia on ollut taistelemassa samoilla seuduilla, mainehikkaan Narwan luona, missä 200 wuotta sitten esi isämme yhdistyneitten ruotsalaisten kanssa woittiwat kymmenkertaisen wihollisen. Wiron kansa on esittänyt Suomen ja Wiron yhdistymistä. Wiron kansa ojentaa kätensä suomalaiselle weljelleen Suomenlohden ylitse. Samallaiset awun pyynnöt owat kaikuneet rajantakaisesta Karjalastakin, joka myös on saanut tarpeensa, ei kansanwallasta. waan kansan mieliwallasta. Maailmanhistoriallisista tapauksista ja meistä itsestämme riippuu, toteutuuko tämä yhdistymisuneima, woiko Suomen pirstottu suku taas wuosisatoja kestäneen eron jälkeen yhteisen lieden ääreen kokoontua, kuten runoilija sanoo:

„Weli weljehensä, laas yhteen kotilahdet aaltoaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet; ja werihelmiks muuttuu kyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet. Kell' lemmen, tuskan jalohelmet on ne uhreiks syntyi maansa kohtalon. Oi, sydän-simpukaiset sillat nää nyt Wäinön lapset jälleen yhdistää!"

Tämä heimokansojen wapauttaminen on nykyhetken waltiollinen tehtäwämme. Mutta käsitykseni mukaan ei Suomi ajan pitkään woi omaakaan wapauttaan warjella, jolle sitä kuilua, joka eroitta eri yhteiskuntaluokat, saada pienenemään. Me emme ajan ollen kykene pitkittämään tällaista olotilaa, jolloin kiwääri kädessä saamme paimentaa lähes toista puolta Suomen kansasta. Miten sitten onnistuisimme rajojemme warjelemisessa, jos lisäksi tulisiwat Karjala ja Wiro? Ei siis riitä yksistään sotahuuto: ulospäin, Karjalaan ja Wiroon! Liäksi on tulewa tunnussanaksi: sisäänpäin, yksimieliseksi Suomen kansa! Se on tehtäwä, josta kaikki olemme wastuussa. Puheissa ja teoissa on itsekunkin opittawa esiintymään hillitysti. Sanomalehtemme saisiwat heittää ärsyttäwän äänilojin, „punikki" y. m. iskusanat, joilla wuosi sitten kyllä oli tehonsa, mutta joiden käyttäminen nyt tuntuu liewimmin sanoen mauttomalta ja naiwilta innostukselta. Wankiloista päässenä kapinallisia on inhimillisesti kohdeltawa, mikäli he tuota kohtelua ansaitsewat ja koetettawa hankkia heille työpaikkoja. Meidän on kannatettawa niitä kansanwaltaisia suuntia, jotka tosimielessä harrastawat maan jakamista maattomille, wan huus ja työkywyttömyyswakuutuksia y. m. uudistuksia sekä ennen kaikkea työwäen siwistystason kohottamista. Ja kuten waltionhoitaja on ensimäisenä esimerkiilään osoittanut, on yhteiskunnan pidettäwä huolta siitä, että kaatuneiden kapinallisten lapset saawat hoitoa ja suojaa. Heidän surulliset lapsuusmuistonsa eiwät muutenkaan ole omiaan heistä luotettawia kansalaisia lupaamaan, waan heidän lapsena saamansa kostoajatukset itsestäänkin jo owat hywänä maaperänä miehuusijässäkin yheiskuntaa wastaan wahingollisille kiihoituksille.

Lähtiessämme nyt uusille urille Suomen itsenäisyyttä lujittamaan ja weljeskansojemme wapauspyrkimyksiä edistämään, on meidän kunkin puolestamme tehtäwä woitawamme eri yhteiskuntaluokkia eroittawan kuilun umpeenluomiseksi. Päämääränämme on olewa se, että kapinan poluille eksyneen ja tuntemattomana haudatun punakaartilaisen poika woisi kyntää omaa peltoaan ja muokata uusia alo ja wiljelykselle, että hänkin oppisi tä tä maata isänmaanaan rakastamaan ja sen edestä uhrautumaan samalla alttiudella ja ihailtawalla urhoollisuudella, jolla wiime talwena eräät punakaartilaiskomppaniat kurjasta johdosta ja sunrista tappioista huolimatta meikäläisiä wastustiwat. Siiloin sekin katkeruus, josta joka päiwä olemme saaneet nähdä ja kuulla todistuksia yhdessä, jos toimuodossa, wähitellen sydämistä haihtuu ja häwiää. Silloin me warmasti tulemme löytämään yhteisen pohjankin, yhteisen isänmaan, joka meidän aikanamme niin monelta kansalaiselta walitettawasti on puuttunut. Ja jos sitten sotatorwet joskus maassamme taas kajahtawat, jos Keski-Suomenkin harmaapukuiset komppaniat ja pataljoonat uudestaan lähtewät liikkeelle, jos kaduillamme ja teillämme alkaa kuulua raskaiden tykkien kolinaa ja kotiinjääneet heiluttawat lähtewille liino jaan ja hattujaan, niin silloin me emme enää mene Wilppulaan emmekä Mäntyharjulle, emme Tampereelle emmekä Warkauteen, emme omia kansalaisiamme wastaan, waan Suomen rajoille, uhkasipa sitten saaliinhimoinen wihollinen meitä idästä tai lännestä. Silloin on warmasti sotaanlähtewien mukana työwäkikin wedoten ranskalaisen sosialistin Jaurés-wainajan sanoihin: „Jos isänmaan todella suojeltuakseen epäoikeutettua turmiollista hyökkäystä tai sietämättömiä waatimuksia wastaan kutsuu wapaat kansalaisensa taisteluun, silloin ei ole ainoatakaan proletaaria joka woi wastustaa sellaista rehellistä wetoamista." — Ja kun sen sodan muistoa sitten juhlitaan, kun yhteisiä sankarihautoja waaluaan ja nousewa polwi kuulee tarinoita niistä sankaritöistä, joita yhteisessä rintamassa weljellisesti kilwoitellen on tehty, silloin ei mieliä katkeroita ja masenna se surullinen tunne, mikä on joka tapauksessa wiimetalwisen sodan muistoihin lähtemättömästi liittynyt 

Sulho

 

Tarnoiden taika on salaperäisyys. Juuri sitä tutkijat pyrkivät pilaamaan. Kuten minä.

Eilinen Sulhon haamu, jossa joku seisoi Mariaanan ovella ja hiljalleen kolokutti, on kansanrunoudessa ATU 365. Kirjainyhdistelmä on Aarne-Thompson-Uther. Alkuperäinen suuroivaltaja oli suomalainen tutkija Antti Aarne. Hän käsitteli satutyyppejä jo väitöskirjassaan 1910 ja kuoli 1925 ja unohtui, mutta hänen ja Stith Thompsonin luokitus oli käytössä vuosikymmeniä. Sitä täydensi Uther, ja nykyisin yllä mainittu koodi tarkoittaa “Kuollut sulhanen vie mukanaan morsiamensa”. Esimerkkejä on Englannista (The Suffolk Miracle), Saksasta, Balkanilta, Kreikasta ja niin edelleen kirjojen keksimisestä asti, ja on aivan selvää, että tuo balladi, joka on joidenkin mielestä kaikkien aikojen komein, on vanha tai ikivanha suullinen kertomus.

Itse aloin käyttää 1960-luvun lopulla tarinoiden luokittelua Aku Ankan ja sitten muiden sarjakuvasankareiden ruumiinavauksiin. Huomasin kohta, että myös James Bondit noudattavat ikiaikaisia tarinakaavoja: mahdoton tehtävä, peloton matkaan lähtö, yllättävä avustaja, Bondeissa Q, jolta sankari saa taikakaluja, vihollinen (Smersh, Spectre. Blofeld) asettaa ansoja, mutta sankari tunkeutuu hänen linnaansa, surmaa sankarin ja pelastaa neidon, tai länsimaisen sivistyksen, tai muuta sellaista.

Tarinakuviot löytyvät myös niistä Internetin välittämistä peleistä, joista sinänsä aiheellisesti puhutaan paljon.

Minä katselen karttojani ja tietäen, että hupsut kirjoittavat Lönnrotin kokoaman Kalevalan sammosta mietin Baltian jääjärveä ja Ancylushrveä ja tiedän, että vesistöjen tärkein käyttö oli jäätienä. Esimerkiksi täältä meiltä pohjoiseen ei oikein päässyt kesäkeleillä, mutta talvella sitäkin paremmin.

Niinpä mietin, että jospa Väinämöinen oli “virolainen” ja “suomalaiset” ja saamelaiset savolaisia, tulkitsijat olivat kukaties liian fiksuja.

Ellei seppä (Ilmarinen) takonutkaan rautaa, vaan sepitti. Huomatkaa sana! Arkelogien mukaan jo vanhemmalla kivikaudella kehittivät myös tekniikat, jotka vaativat ammattilaisen. Säleiden lyöminen kivellä kivestä ei ole todellakaan helppoa, mutta tulos on aivan mainio keihäänkärki. Sellaisia on löydetty vaikka mitkä määrät.

Ja tiedämme löytöjen perusteella, että täällä tapettiin syötäväksi myös mammutteja. Se on tosi iso ja kukaties vihainen eläin. Sen kaatamiseen tarvittiin sopiva joukko ja taitavasti mietitty menetelmä. Pohjoisessa Lapissa on löydetty jopa kumpareitten rivejä, jotka supistuvat kapenevaksi kuruksi niin että lopulta ahdistettu eläin ei mahdu kääntymään ja saa sitten rinteestä kiviä ja keihäitä niskaansa.

Ympäristöstä eläminen vaatii aina jonkin verran porukkaa. Eli jo kivikaudella huolto ja logistiikka olivat ratkaisevan tärkeitä.

Sammon tarina ja sen edellä torjumani ajattelemine jonkinlaiseksi koneeksi, kuten myllyksi, taitaa olla paha ajoitusvirhe. Ja mtsästyksen sijaan panisin kalastuksen. Kun kerran piti pysyä hengissä jääkauden jälkeen, kai siinä tulivat ensin mieleen hylkeet ja sillit, silakat ja kuivatut hauet. Jäämeren varhain sulaneissa rantavesissä liikkui herkullinen turska.

Siis Kemppisen ajatus: kaipa sampo “oli” Antrean verkko tai Porin Tuorsniemen verkko. Kuin esihistorian kertauksena minun nuoruusvuosinani elokuvien alkufilmeissä näytettiin joka vuosi nuotanvetoa Rymättylässä. Ja uutisissa mainittiin, että sillejä kuljettava laiva Saukkko oli lähtenht Islannin vesiltä koht kotimaata. Mutta valtamerikelpoisen purren keksivät vata viikingit.

Huvittavaa, että kun Ilmarinen sepittää Sammon, Väinämöinen turvautuu rautaan ja ensi töikseen lyö pahasti polveensa.

Vuoksen kautta noussut Laatokan lohi oli kuulemma niin hyvää, että se kelpasi keisarillekin. Arvattavasti myös Kymijoen rantaan riitti onkimiehiä ja verkon viskojia.

Joten kysyn vain tyhmästi, ovatko arkeologia ja kansanrunouden tutkimus sittenkin samaa asiaa. Ottaen huomioon, että myös meillä ja koko Skandinaviassa hallitsijat ja heitä pienemmät herrat tekivät parhaansa julistaakseen vanhat tarinat ja uskomukset kauhistuttaviksi synneiksi, joiden toisteleminen oli noituutta, siitä aiheutuvine seurauksineen…

Kuu paistaa

 Kuva (c) Wikipedia

Kuu paistaa heliästi. Kuollut ajaa keviästi. Etkö piikanen pelkää?

Sama myytillinen tarina on laulussa Sulhon haamu. Muistelisin, että etevät Marjatta ja Martti Pokela olisivat laulaneet sitäkin. Radiossa. Harva se päivä.
Se haamu näet huokaillen kolokutti. Ei siellä koputellut isä eikä veljensä Juhani, vaan ystäväs Vilhelmi, joka vierailta mailta tullut oli. Pussailusta ei tullut mitään, koska haamulla ei ollut huulia. Kun aamu haaleni, haamu vaaleni, mutta kun Mariaana veteli luultavasti pikkareita jalkaansa, yksi tähti lensi taivaalta ja hältä lopetti elämän.

Tällaisia ihmiset tolkuttivat ennen toisilleen eli miten kummitus tulee hakemaan ja ajaa kuun paisteessa suoraan hautaan.

Amrikkalainen “gothic” on ollut kauan muotia. Suomessa kauhutarinat on jätetty kansanrunouden tutkijoille. Minulla taitaa olla hyllyssäni Lauri Simonsuuren Myytillisiä tarinoita, joka on tosi pelottava ja kielellisesti samaa korkeaa luokkaa kuin Eero Salmelaisen Suomen kansan satuja, alkujaan 1850-luvulta. Kerronnan mestarillisuuden käsittää viimeistään ymmärtäessään, että juuri täältä mestarit Joel Lehtonen ja Martti Haavio hakivat lauserytminsä ja vähän kaiken. Viittaan etenkin teoksiin Ilvolan juttuja ja Onnen tupa. Henkilökohtainen supersankarini on kyllä Porsas Urhea, joka röhkäisemällä rajusti ajoi karkuun niin karhun kuin sudenkin, jotka olivat kuun paisteessa tulossa syömään talon väkeä.

Jos opettaisin kirjallisuutta, kaiketi ottaisin kansansatuja malliksi. Niillä ihmiset ennen naulitsivat toisensa tuikun valossa koko iltakaudeksi aloilleen. Ja tämä on viestini: erilaiset mielipiteet kirjoista, e-kirjoista, ä-kirjoista, tekoälystä ja minkä mistäkin sumentavat selvän tiedon: ihmisiä yhdessä pitävä voima on tarina.

Tarina ei ole kasa tehosteita.

Kerroin pankkivirkailijalle Nätti Jussi -vitsin, niistä jotka tarttuivat mieleeni yli 60 vuotta sitten kesätöissä pohjoisessa. Silloin muutamat sanoivat, että vastahan se Nätti kuoli tuolla metsätyömiesten vanhainkodissa. Tarinoita on koottu kirjaksi asti ja kannessa on sankari itse väärään suuntaan sojottavan jalkansa kanssa. Mutta juuri kukaan ei muista Kuikka-Koposta, jonka ihmeellisistä tekemisistä muinoin puhuttiin, eikä Kauhavalla kai kukaan ole kuullutkaan  anhojen aikojen kuuluisimmasta kauhavalaisesta, joka oli Sutki, mestarivaras jotain kaksisataa vuotta sitten. Hänet mainitaan “tavarantasaajana”. Lapatossun esikuvaa on arveltu Urjalasta olleeksi ratatyömieheksi.

Pankista sain uudella todistuksellani tunnarit. Sitä ennen olin jo joutunut filosofiseen ahdinkoon. Todistin vaimoni kanssa Espoon poliisiasemalla, että minä olen minä ja että olen olemassa. Siinä olisi Descarteskin ollut vaikeuksissa.

Ja nytpä sitten leuhkasti tunnistauduin ja uudistin parit reseptit suoraan verkossa. Kertakäyttöinen tunnus kilahti puhelimeen. Hetken tunsin itseni melkein digitaalitaitoiseksi. Olin nimittäin laskenut päässäni ja kokeillut, kauanko tekoälyltä menee tuomioistuintilaston tekemiseen 100 vuoden ajalta. Minulta meni väitöskirjaa tuhertaessani pari kuukautta, käsityönä.

Lupailen ihmeitä Suomen valtiolle. Tutkin esimerkiksi kysymystä, mistä saimme rahat sotaorvastelollisuuteen 1945-1952. Numeroita on arkistoissa paljonkin, mutta niiden laskeminen on ollut aina mahdotonta. Mutta ei ole enää.

Seuraavaksi pääsen kiinni määrälliseen eli kvantitatiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Kukaan ei nimittäin tiedä, mitä Suomessa on todella luettu, kuten ostettu aineisto + kirjastojen aineisto. Kustantajien antamat tiedot koskevat painoksia. 

Kiinnostukseni syy: Penguinin Euroopan historian erään osan kirjoittaja Mark Greengrass hätkäytti minut miettimään uudelleen erästä oman alani periaatetta. Hän väittää ja mielestäni todistaa, että tiedotustavan ja siis esimerkiksi uusien välineiden, kuten kirjan ja lennättimen tulo aiheuttaa valtavan muutoksen ja seurauksena on kapinoita ja suursotia. 30-vuotinen sota 1600-luvulla “aiheutui” pienpainatteiden valtavasta yleistymisestä. Ne muuttivat myös hallitsijoiden ja hallittujen suhteen, pysyvästi. Puhe uskonpuhdistuksen vaikutuksista on löperöä yleistämistä.

Ja nyt on käsillä juuri tuollainen muutos. Ei hyvältä näytä.