Henkseli

 

Eräästä Talvisodassa kaatuneesta ei jäänyt kuin henkselin lukko. Se löytyi, kun Vuoksen varren taistelupaikkoja käytiin suurella huolella läpi runsaat 50 vuotta tuostakin tapahtumasta. Nyt hämmästyttävästi kehittyneellä tutkimuksella löytöpaikan maa-aineksesta löytyi molekyylitason ainesta niin että kun tuossa tilanteessa henkilöstä oli perusteltuja arvioita, löytöä päästiin vertaamaan jälkipolven näytteisiin, ja lopulta kirjoista poistui yksi taistelukentälle kadonnut lisää.

Raitismielinen lukija ajattelee, ettei asialla ole mitään merkitystä. Ehkä 93 prosenttia kaikkina aikoina syntyneistä ihmisistä (homo sapiens) on kuollut, ja meille 7 prosentille nyt elävistä käy samalla tavalla.

On sellainenkin mielenkiintoinen ajatusrakenne, että ihminen oli parhaimmillaan ja kehittyneimmillään noin 40 000 vuotta sitten, ja sen jälkeen kaikki on ollut lievää alamäkeä. Tuossa ajatuskuviossa ei ole mukana se niin ikään huomattava ja merkittävässä määrin niin sanottuihin tosiasioihin perustuva ajatus, että runsaat 200 vuotta sitten alkanut teollinen vallankumous oli koko planeettaakin ajatellen suuronnettomuus ja tuhon siemen.

Luonnon ystävissä on Darwinin väärin käsittäneen Spencerin hengenheimolaisia, joiden käsityksen mukaan vahvempi alistaa ja syö heikomman, sekä vilkasmielisen Rousseaun hengessä toimivia, joiden mielestä luonto, etenkin “villi luonto” on jalo ja ihminen etenkin nykyisellään valitettava romahdus tämän pohjimmaisen sopusoinnun maailmassa.

Minua miellyttää ajatus, että esimerkiksi itse olen pieni epäpuhtaus maailmassa ja maailmankaikkeus puolestaan on ominaisuuksiltaan jokseenkin tuntematon moniulotteisen informaatiokentän aiheuttama tilapäisilmiö.  Välillä muistutan itseäni ymmärtämisen ansasta palauttaalla mieleen kerran kirjoittamani tekstin alun. “Olipa kerran ihmnen, jota ei ollut olemassa.”

Eräs ystäväni alkoi opiskella eläkkeelle siirtyessään kiinaa. Se on huomattavan vaikeaa. Hän on kuitenkin kääntänyt alkukielestä satoja sivuja teoksesta “Kolme kuningaskuntaa”, jossa kuvaillaan osittain yksityiskohtaisesti, osittain hyvinkin ylimalkaisesti Kiinan ajanjakso noin vuosina 100 - 300 jälkeen meidän ajanlaskumme alun. Jakso oli sielläkin aivan epätavallisen väkivaltainen taukoamattomien sotien kausi. Noin 500 vuotta sen jälkeen olivat T’ang ja Sung, jolloin muuan muassa taide ja mahdollisesti filosofia kohosivat toistaiseksi ylittämättömälle tasolle.

Arvostan suuresti sitä, että käsillä olisi muutakin kuin etenkin Yhdysvalloissa ajoittain muodissa olevat klassikot, siis Kungfutse tai Sun Tzu. Tämän kuningaskuntahomman Arthur Waleyn lyhennelmän jälkeen luotettavaksi kiitetty englanninnos on runsaat 2 000 sivua. Löytyy kaupasta. Ja Waleyltä yllytän lukemaan runokäännöket sekä matkasta etelään kertovan Apinakuninkaan (Monkey king). Hän oli kirjailija, kuten kääntäjän kuuluu ollakaan.

Itse olen ottanut esiin Kindle-kirjani,  Nikos Kazantzakisin Odysseian englanninnoksen. Se ilmestyi alkukielellä eli kuulemma omaperäisesti kehitellyllä nykykreikan kielellä 1938. Esimerkiksi Amazonista löytyvä englanninnos “Odyssey. A Modern Sequel” on erinomainen.

Odysseus siis palaa matkoiltaan kotiin Ithakaan eikä viihdy. Hän lähtee tas matkoille ja tapaa niillä hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa Buddhan ja Jeesuksen, ja käy syvällisiä keskusteluja.

Kazantzakis oli Suomessakin muotia Zorbas-romaanin takia, ja meillä on kielellämme hiukka aikalaisrunoutta, jossa Kavafis ja Seferis ovat suuria nimiä.

Hän oli erittäin lukenut ja laajasti matkustellut ihminen. Nuorena hän innostui kahdesta eurooppalaisesta, joista kumpikaan ei ole ollut meillä muotia - tai ehkä Nietzsche oli. Se toinen oli muun muassa Marcel Proustin innoittaja Henri Bergson, jonka asema oli Ranskassa hyvin korkea ja hyvin suosittu. Hänen ajatuksensa “elämänvoimasta” (elan vital) upposi etekin ranskalaisiin. Sitten hänet unohdettiin niin täysin. Hänen keskeiset ajatuksensa löytää 1920-luvulla suomennetusta kirjasta “Henkinen tarmo”.

En ole tavannut koskaan tai ainakaan 50 vuoteen oikeastaan ketään, joka sekä tuntisi tämän nobelistin nimen että osaisi tuhahtaa “aikansa muotifilosofi”.

En tunne hänen ajatteluaan sen enempää kuin melkein aikalaisen Eino Kailan. En aio myöskään tutustu. Mutta Proust on minulle tärkeä. Hänen suurromaanissaan Bergson on keskeinen. Muisti ei ole tutkittavissa eikä tekemisissä järjen kanssa. Kysymyksessä on intuitio.

Hieno ajatus. Ihminen voi aavistaa menneisyyden, jopa niin, että (ehkä keinotekoisen) muistikuvan laukaisee jokin ulkoinen seikka.

Madeleine-keksejä saa muuten nykyisin Suomessakin kaupasta. Samoin Proustia. Suosittelen molempia. 

Työtä päivää

 

Luen yllättäen uudelleen Juhani Seppovaaran kirjaa “Postimiehen kesä”. Luin sen viimeistelyvaiheessa noin vuosi sitten, ja keskustelimme siitä paljonkin. 

Varoitus: en periaatteessa tee tällaista.Koska kiitettykin nykykirjalisuus jättää minut melkein ainan väljähtäneeksi, päättelen että syy on minussa. Siksi neuvojani ei kannata uskoa eikä huomautuksiani kuunnella.

Tässä on kuitenkin hyvin tuttu mies, joka on rakentanut tarinalleen ympäristön ja ottanut jopa nimiä tästä lähistöltä. Päähenkilö esimerkiksi asuu Jorvaksessa ja tulee tänne L-sähköjunalla. Kun kysymyksessä on harkiten rakennettu fiktio, juonen kannalta merkittävää maanomistajaa, jolla on ylimääräinen mökki ja vastenmielisyys omia aikojaan kuolevia taloja kohtaan, ei ole olemassa. Puhe ei ole is avainromaanista.

Joka tapauksessa kirja tuntuu nyt selvästi paremmalta kuin viimeksi. Samalla horjahtaa väitteeni, jonka mukaan on yhdentekevää, lukeeko proosaa tietokoneen näytöltä vai paperille painettuna. Siitä taas en anna periksi, että äänikirja ymmärretään usein väärin. Minusta on hienoa, että eräs perhe kuunteli sekä Välskärin kertomukset että Täällä Pohjantähden alla nauhalta, kun heillä on yli viiden tunnin automatka maalle.

Sekin oli mieluisaa, kun jotain 10 vuotta sitten pidin tapanani lukea vaimolleni iltasatuja. Sekä Seitsemän veljestä että Kunnon sotamies Svejk tuottivat suurta mielihyvää.

Tiedän, että ainakin Englannin paremmissa perheissä etenkin Dickensiä luettiin 1800-luvulla niin, että joku luki koko paksun kirjan ääneen, ja koko perhe kuunteli. Epäilen että siihen taiteelliseen tehtävään tarvittiin sisäkkö kuljettamaan teekuppeja kyökistä salonkiin.

Tuo äänikirjan piirre edellyttää, että kuullusta ei juurikaan keskustella, ainakaan oppineesti. Mainio tapa on suhtautua asiaan samalla tavoin kuin iltapalaan. Ei siitäkään keskustella jälkeenpäin. Kysymyksessä on nautinto ja ravinto, henkinen ja ruumiillinen, jos näiden välillä on ero.

Suomen ehkä paras romaanien radiossa ääneen lukija oli Tuomas Anhava. Muistan eräänkin Maila Talvion romaanin, joka oli huono, kuten Maila Talvion romaanit yleensäkin ovat, ja senkin tiesin, ettei Tuomas kestänyt henkilö-Maila Talviota edes tippoina veteen sekoitettuna. Mutta tulos oli suurenmoinen.

Ite olen suorastaan keräillyt runoja ääneen luettuina ja olen kiitollinen siitä, että runonlausunta on kuollut. No - yllättäen 1600-luvun suurenmoisen John Donnen  runojen esittäjänä loistaa Richard Burton. Siis tämä Elizabeth Taylorin mies! Olihan hän kyllä walesilainen ja hyvin kiitetty Shakespeare-näyttelijä ennen kuin haksahti Hollywoodiin. Macbethina paras on kyllä Ian McKellen, jonka esitys on YouTubessa. Ellette jaksa ja kun ette jaksa, kuunnelkaa nyt kuitenkin se lopun yksinpuhelu, soliloquy. Ladyna on muuten Judy Dench, joka oli aivan käsittämättömän hyvä näyttelijä hänkin.

Lawrence Olivier (tuliko häestä myös lordi pelkän aateloinnin lisäksi), hallitsi näyttelijän puheilmaisun esimerkillisesti, mutta hänestä puuttui se ripaus Falstaffin rehevyyttä, jota kaipaan kaikessa Shakespearessa, myös soneteissa.

Älkää surko, nix nix. Eivät englantilaisetkaan ymmärrä kunnolla Shakespearea kuultuna eivätkä yleensä edes painettuna. On se vanhaa kieltä ja ennen kaikkea niin ilmaisevaa.

Palaan Seppovaaran kirjaan piankin. Se siis aiheutti minulle ongelman, josta otan nyt selvän. Miksi se tuntuu nyt sillä tavalla hyvältä, että haluan kehua sit toisillekin, kun tekstin valmistumattomana lukiessani totesin vain, kukaties hiukan yllättyneenä, että tämä on täysimittaista tavaraa?

Tiesin luonnollisesti aikojen takaa, että kirjoittaja on kiinnostunut ulkohuuseista ja kanoista, joista kumpikaan ei sykähdytä minua. Hän on myös samalla tavoin kuin romaaninsa päähenkilö, ahkera ja antaumuksellinen mopoilija. Minä olen ajanut yhden tai kaksi kertaa mopolla enkä koskaan moottoripyörällä.

Niinpä asiantuntemukseni petti. Kun harjoittamistani ammateista luontaisin on toimittaminen eli editointi, jota muuten virkatuomarinkin työ suurimmaksi osaksi on, haksahdin.

Tietääksen isäni editoi etevästi vanhemman poikani väitöskirjan, joka oli kasvatustiedettä ja kulttuurihistoriaa, molemmat editorille aivan vieraita aloja. Itse sain suurta apua nuoremmalta pojaltani, joka luki kynän kanssa juuri kirjoittaneena, kaunokirjallisuudesta ja musiikista kiinnostuneena ylioppilaana yli 500-sivuisen professorin viran habilitaatiokirjani digitaalisen toimintaympäristön oikeudellisista ongelmista, jotka luullakseni eivät edes kiinnostaneet häntä silloin. Apu oli mainio, usein tyyppiä “sivulla 72 sanot paremmin saman asian kuin siulla 312”. Tai “tätä en ymmärrä”.

En siis aio lainata kenenkään mopoa, vaan lukea Seppovaaran Postimiehen kesän paremmin, saadakseni selvää, mitä siinä todella lukee.

Aistit

 

Tulivat puheeksi myös värit. Olen nähnyt Sikstiiniläiskappelin katon restauroinnin jälkeen. Minusta se oli sietämätön. Värit eivät olleet missään järjellisessä suhteessa toisiinsa. Perusvaikutelma oli räikeys.

Olen nähnyt van Eyckin maalauksia ja Haagin suuren alttaritaulun. Mikä riemu silmälle! 

On totta, että Firenzen seudun maisemissa käväisee illansuussa chiaroscuro eli hämy, mutta silti kysyn, entä jos nyt ihailemamme värit ovat suurin osin pelkkää likaa eli patinaa ja rasvojen ja noen sekoitusta seinillä?

Ortodoksisen kirkon alueella kuului polttaa tuohusta tai lampukkaa pyhäinkuvan alla, ja ihmeitätekeviss on joukko musita madonnia. Olisivatko ne osittain noessa? Ja hediän kulttuurinsa tapa peittää kuva osittain metallilla?

Minulla oli jotain käsityksiä tuosta asiasta, koska isäni oli käynyt 1942 Aunuksen Nurmoilasta käsin valokuvamassa Syvärin luostaria ja ottanut muutaman kuvan myös ilmasta- Kuvat ovat loistavia. Saman lentokentän renassa ikävhdtyi tiedotusmiehiä, myös ammattimaisia valokuvaajia, jotka soivasti lahjoittuina opettivat nuorille miehille myös filmin kehittämistä ja vedostamista. Tykistön ilmakuvapuolella oli laitteita ja aineita.

Toisin sanoen se, mikä aikanaan järisytti Tarkovskin elokuvassa “Andrei Rublev” ei ollut aivan uutta. Ja tunsin myös alan suomalaisen asiantuntijan Aune Jääskisen tuotantoa.

Tutummista kohteista: moni ei tiedä, että ei ole pakko tungeksia esimerkiksi Uffiissa, koska rautatieaseman lähellä on Santa Maria Novella ja S. Maria Maggiore uskomattomine freskoineen, ja San Marcon luostarissa on Fra Angelicon freskot, joita hienompia ei ole olemassa. Hänen syntymäkaupunkiinsa Fiesoleen, jossa timii eurooppalaisia opinahjoja, on keskustasta 5 kilometriä, ja paikka on järisyttävä.

Mitään “oikeaa” purppuraa ei liene ollut olemassa. Tyroksen kaupungissa prosessoitu merikotilo, jonka eritteestä väri keitettiin lisäaineita käyttäen, ei näyttäisi tavallisesti olleen ainakaan helakan punaista. Kuvan oranssin violetti saattaa olla lähempänä väriä, jota usein käytettiin erityisen pyhyyden osoituksena Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa. Kuva on 1400-luvulta. Ja pääasia oli, että se oli hyvin kallista.

Tätä nykyä purppuraksi sanotaan katolisen kirkon kardinaalien käyttämää väriä. Mistä tehtaista tuo kangas tulee, sitä en tiedä. Arvaisin että jostain idän halpatuotantomaasta.

Emme siis tiedä, millaisia värit kerran olivat, emmekä liioin, millaisina aikalaiset näkivät ne.

Oikaisemalla väitetään, että taidehistorian oppiaineena 1700-luvulla perustanut saksalainen Winkelmann luuli ainakin Kreikan antiikin veistosten olleen olleen jalon valkoisia, marmoria. Näin nyt ei näytä aivan olleen, mutta ainakin kaikki paikat täyttävien kipsikopioiden vuoksi käsitämme erilaiset Laokon-ryhmät ja kiekonheittäjät valkoisiksi. Näin ei ollut, tietää fysiikka. 

Winkelmann kävi juuri löydetyssä Pompeijissa ja sen naapurikaupungissa ja näki pienen jumalatar-veistoksen, joka oli antiikin Kreikasta ja jossa oli väriä tallella. Vaikka väreistä oli Newtonin perustelema käsitys, sekin asia askarrutti suuresti muun muassa Goetheä. 

Osa Goethwn värioppia, jota hän kuulemma piti vanhoilla päivillään kanokirjallisuuttaan mekittävämpnä, on ilmestnyt suomeks. Lukija tekee palveluksen itselleen, jos käsittää, että Goethe kirjoitti värien aiheuttamista elämyksistä, ja fyysikot puolestaan valonsäteiden heijastumisesta.

Minuun tehoaa erikoisesti Garcia Lorcan “Unissakävijän romanssi”, joka on kirjoitettu vihreästä. Vihreä tuuli, vihreä oksa. Ja juopunut kansalliskaarti ryskytti porttia.

Poliittisten huligaanien liehuttamat värit olivat Bysantissa arkpäivää. Italian guelfien ja guibelliinien tapa tunnistautua väreillä jatkuu joka päivä yli miljardiss televisiossa: jalkapalloa ei oikein voisi pelata ilman joukkueen samanvärisiä asuja, ja niinpä saa olla koko tietämätön, ellei erota toisistaa Italian ja Ranskan pelipaitojen sinistä tai ole selvillä siitä, mikä on Brasilian jalkapallon kansallisväri ja mikä Alankomaiden.

Oi isäsein

 

Isäni, joka viettäisi tänään syntymäpäivänsä, oli ihmeellinen mies. Hän ampui hirven lentohon! Kun hän tanssi tangolla, siinä oli langolla silmä sikkarassa, ja niitä lankoja oli viisi, yksi joka sormelle!

Levyllä isästä lauloi Lys Assia, ja saksan kielellä laulelma kukoisti sotien jälkeenkin. Suuri nimi oli Caterina Valente, jonka bravuurinumeroista Elviskin kai otti itselleen yhden (“Wooden Heart”) (joka tosin on kansanlaulu). Sitten tuli vuoroon Italia. Sitten tuli Paul Anka, ja sen jälkeen laulu otti askeleen kohti politiikkaa.  Vuorossa oli protestilaulu, sellainen kuin Donovan ja Bob Dylan ja Suomessa vähän yllättäen nuoret Fredi ja Hector ja sitten Irwin.

Tosiasioiden vastaisuus on suosittua sekä historiassa että viihteessä. En tarkoita tällä kertaa valeen väittämistä todeksi, vaan niin sanottua kontrafaktuaalisuutta. Siis entä jos Japani olisi kukistanut USA:n upotettuaa sen laivaston Hawaijilla 1941 ja olisi siitä pitäen ollut vallassa Washingtonissa?

Isääni ajatellen tuumin, että Karjalan menettäminen sodassa ja rauhan tekoa seurannut, sotakorvausteollisuuden ylläpitämä nousu tarjosivat muutamalle sadalle tuhannelle suomalaiselle mahdollisuuden jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä. Tai aloittaa sen.

Sotakorvauksilla viitataan yleensä teollisuustuotantoon. Niiden toimittaminen loppui suunnilleen Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Itse asiasta on paljon yksityiskohtaista selvitystä, mutta yleensä mieleen ei tule palveluiden kehittäminen, tukku- ja vähittäiskauppa ja infra eli rautatiet, maantiet ja niillä kulkemiseen tarvittu kalusto.

Vielä vähemmän tulee mieleen väestöpohjan muutos. Suomessa on nyt noin 5,5 miljoonaa asukasta. Sotien jälkeen ahtaimpia vuosia oli 1973. Silloin syntyi vain 56 000 lasta. Suuret ikäluokat eli 1945-1949 syntyneitä oli yli 100 000 vuodessa.

Isäni perhe ei ollut evakkoja. He alkoivat viettää sangen vaatimatonta elämää Helsingissä jo 1931. Isoisälle ei löytynyt Kannakselta varsinaista elinkeinoa. Ei kyllä löytynyt Helsingistäkään. Asuntopulaa ei ollut. Häätötoimet olivat silloinkin verkkaisia. Vanhemmat ja viisi lasta asuivat milloin Kustaan-, milloin Vaasankadulla. Vuokranmaksua ei pidetty erityisen tärkeänä asiana. Nuoremmat pojat kävivät Aleksis Kiven koulua, jonka väitettiin olevan Pohjoismaiden suurin. Isäni oli sattunut Sörnäisten NMKY:n setien silmään sanavalmiudellaan ja hyvällä laulunäänellä. Itse Yrjö Karilas, joka oli Pikku Jättiläisen keksijä ja siihen aikaan johtomiehiä WSOY:llä, ryhtyi mesenaatiksi, ja poika pantiin Norssiin. Tosin isoisä oli hyvin sujuneen keskikoulun jälkeen sitä mieltä, että nyt se koulussa laiskotteleminen riittää, koska perheestä ovat virvokkeet vähissä. Koko pitkät sotavuodet isän siviiliammatti oli juoksupoika. Työantaja oli ollut Vientikunta Muna.

Syyt olivat ehkä henkilökohtaisia. Isän puolen suku oli jäänyt rajan taakse ja odotellessa bolshevismin kohta tapahtuvaa kukistumista oli paikallaan tehdä sitä ja tätä ja ennen kaikkea nauttia määrätietoisesti päihdyttäviä aineita.

Isoisä Juho oli käynyt Pietarin suomalaisen yhteiskoulun ja osasi paljon kieliä. Monitaitoinen hän oli etenkin omasta mielestään. Hän lienee omaksunut keisarikunnan kansalaisuuden ohella muita tapoja.  

Esikoinen eli isäni lähti sinänsä onnettomasti vapaaehtoisena 17-vuotiaana asevelvolliseksi armeijaan, Viipurin huoltokomppaniaan, alkuvuodesta 1939. Siitä tuli kuuden vuoden reissu. 

Hän julkaisi itse muistelmansa, kun tapaturma - neliraajahalvaus pahan kaatumisen vuoksi - piti häntä paikallaan. Se oli hänelle hyvin epätavallinen tila.

Runsaat toistakymmentä vuotta sitten kuollessaan hän oli saanut kunniaa, myös kansalaistoiminnastaan. Hänessä oli tiettyä naivismia, joka saattoi näkyä etenkin kyynisyydellä komeilevissa piireissä. Yksi tuon epätavallisen luonteen merkeistä oli aito mielihyvä asianajajan ammatista. Hän oikeasti nautti onnistuttuaan auttamaan miestä - tai naista - mäessä. Toisin kuin tuo ammatti vihjaisi, hän oli myös aidosti haluton puhumaan pahaa ihmisistä eikä tavoiitllut tilaisuutta panna toiselle jauhot suuhun.

Mutta luulen ymmärtäneeni, miksi hän kuitenkin menestyi erinomaisen hyvin muun muassa Lapin kirjoillaan, jotka olivat oikeastaan maalailevia retkeilyoppaita.

Jutun kuva on Albrecht Dürerin vesiväriluonnos vuodelta 1510. Huomaatteko, mitä ette huomaa?

Kuvaaja on nähnyt saman kuin kaikki muutkin, mutta huomannut. Aihe, turvemätäs, on niin joutavanpäiväinen kuin vain voi olla. Perspektiivi! Taitelija näkee voikukat ja nurmiröllit maan tasolta, mikä on todellisuudessa melkein mahdotonta. Ja siten mestari tuli luultavasti ensimmäisenä maailmassa kuvanneeksi siveltimellään kasveja niin että rakenne ja kauneus näkyvät samanaikaisesti!

Isä komennetiin rintamalta 20-vuotiaana luutnanttina Kauhavalle ilma-RUK:hon pettajaksi. Oli käynyt ilmi, että ensin tulenjohtajana ja sitten pommikoneen tähystäjänä hänellä oli verraton kyky huomata se, minkä muut vain näkivät.

Ruotsalainen mestari-dekkarikirjailija Mankell panee päähenkilönsä sanomaan toisille rikostutkijoilla muistaakseni jostain matkalaukusta: katsokaa hyvin tarkkaan, mitä ette näe. (Tuo laukku oli syötti poliisille, koska siinä oli muuta normaalia matkatavaraa mutta ei varakalsareita.)

Tapahtui

 

Myöskään tapahtumien historia ei ole välttämättä oikea. Se kysymys, miksi tapahtui, on luonnollisesti aina epäselvä. Sen ympärillä ovat muun muassa historiantutkijoiden ja opettajien ammatit, mutta tarkemmin katsoen itse kysymys menee nopeasti mahdottomaksi. Onhan esimerkiksi perinteinen psykoterapia ja “sielunhoito”, kuten ripittäytyminen papille, tapahtuneen selittämistä eli siis historiaa. Miksi jotain tapahtui?

Ihmisellä on “minäkuva” eli jokin kertomus itsestään. Se on minäkuvitelma.

Monin kohdin kansallisessa historiassa on suhteellisen viattomia selityksiä. Talvisodan päättyminen maaliskuussa 1940 oli hyvin mutkikas tapahtumasarja, mutta  esimerkiksi suomalaisten suuri järkytys rauhanehdoista johtui eräin osin sotasensuurin onnistumisesta. Uskottava joukko asiallisia kirjoittajia on samaa mieltä siitä, että suomalainen yleisö ei tiennyt, miten kireä sotilaallinen tilanne oli, ja että rintama oli repeämässä. Apua ei liioin ollut todella tulossa, englantilaisten ja ranskalaisten puuhista huolimatta. Tämä tiedettiin meillä ja Neuvostoliitossa.

Aika asiallisen tulinnan mukaan esimerkiksi Englantia kiinnosti vuonna 1940 Suomen auttamisessa Ruotsin malmi. Luullakseni heitä kiinnosti myös Outokummun kupari, joka oli hyvin tarpeellista.

Esimerkki keskeisestä mutta aika huonosti tunnetusta tapahtumasta on vuoden 1918 sisällissota / vapaussota / kansalaissota. Vain joitakin kuukausia kestäneiden sotatoimien aikana suomalaisia kuoli enemmän kuin Talvisodassa. Sekä tappajat että tapetut olivat suurimmin osin suomalaisia.

Ja kummastelemisen aiheita riittää. Helsingissä pidettiin paraati valkoisten eli suomalaisten voittajien kunniaksi kuukausi sen jälkeen kun saksalaiset olivat valloittaneet kaupungin; valkoinen armeija oli silloin jossain Riihimäellä, ja Helsingin kouluttamattomia suojeluskuntalaisia oli peräti vähän. Saksalaisen Itämeren divisioonan joukot valloittivat Helsingin, ja heille pidettiin oma paraati. Saksalaiset kaivoivat keneltäkään kysymättä Vanhan kirkon puiston kulmaan omilleen sankarihaudan, joka on sinä muistokivineen tänäkin päivänä. 

Tästä näkökulmasta kysymys oli maailmansodan eli Saksan ja Venäjän taistelun eräästä episodista. Siinä välissä eräät valkoiset suomalaiset olivat ilman valtuuksia sopineet Berliinissä, että Saksa päättää sitten jatkossa kaikesta, muun muassa raaka-aineista ja niiden hinnoista. Saksalla oli siirtomaita Afrikassa asti. Se tiesi, miten niissä toimitaan. Lahdella jouten kelluneet venäläiset sotalaivat keräsivät kapinoivan puolen johdon turvaan ja kuljettivat heidät Pietariin.

“Sisällissota” on nykyisin aika suosittu nimitys. Itsekin sisällissotaan suistunut Venäjä ei käynyt Suomessa sotaa ainakaan sellaisin perinteisin osastoin ja käskyvalloin kuin Saksa kävi.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemassani Haapalan ja muiden “Suomen rakennehistoriassa” mainitaan 1860-luvun lopun nälänhätä. Silloin menehtyi ehkä 10 prosenttia maan väestöstä eli 150 000 - 200 000 ihmistä.

Tuokin luku on paljon suurempi kuin 1900-luvun sotien uhrit Suomessa yhteenlaskettuina. Vaikka tuo Euroopan vuosisadan suurin väestökatastrofi mainitaan oppi- ja tietokirjoissa, se on yleensä sivuutettu jokseenkin vähällä. Tämä koskee myös aikalaismuistelmia. Snellman, joka on virheellisesti nimetty myös onnettomuuden aiheuttajaksi, palasi myöhemmin asiaan usein. Olisiko hän voinut toimia toisin? Hän vastaa itselleen, ettei hän edelleenkään tiedä. 

Suuriin kuolleiden lukuihin on perinteisesti suhtauduttu myös sanomalla, että kuolleet ne olisivat kuitenkin, ainakin myöhemmin. Näyttää siltä, että tuo ajattelutapa on edelleen voimassa Venäjällä.

Ajatus on hyvin typerä. Merkittävä ja nopea leikkaus ikäpyramidista vaikuttaa ainakin 30 - 90 vuotta, koska se muuttaa yhteisön rakenteen. Klassinen esimerkki on Saksa ja 30-vuotinen sota 1600-luvulla ja toinen on Ruotsin aseman lopullinen romahtaminen poliittisena suurvaltana Suureen Pohjan Sotaan eli Isovihaan.

Ja Suomen hämmästyttävä nousu toisen maailmansodan jälkeen näyttää liittyvän sodan aiheuttamien henkilövahinkojen suhteelliseen vähäisyyteen (95 000 henkeä, joista siviilejä erittäin vähän). Vastaavasti Ruotsin, Norjan ja Tanskan pysyväksi osoittautunut rikkaus näyttäisi olevan yhteydessä parhaassa työiässä olleiden ihmisten säästymiseen.

Kirjan yleistys on hurja: 1860-luvun lopulla ei taisteltu ravinnosta, vaan vallasta. 

Se on vallankäyttöä, että puutteen vallitessa joku päättää, kuka saa ruokaa ja kuka ei. Vuosien 1917-1918 ensimmäiset pahat mellakat aiheutti ruuan puute ja perusteltu epäily, että eräät hyötyivät pulasta todella paljon. Epäily oli aiheellinen.

Venäjän 1917 lokakuun vallankumouksen takana ei ollut lähes kaikille täysin tuntematon tai joka tapauksessa yhdentekevä sosialismi, vaan nälkä. Maa oli perinpohjaisesti sekaisin ja liikenneyhteydet jokseenkin poikki.

Vuoden 1918 tapahtumista on usein sanottu, että nälkä on punikki. Siinä ajatuksessa on paljon perää. Suomessa oli jo alkukesästä 1918 ymmärretty, miten halpa vartija nälkä on, vankileirillä. Ja patruunat ovat kalliita. Juuri samaa tekniikkaa käyttivät sitten Stalin ja Hitler.

Hyvin vaikea kysymys on, miksi jotain ei tapahtunut. Normaalin selityksen mukaan Englanti ja USA jättivät tietoisesti Puolan ja muun Itä-Euroopan mukana Suomen Neuvostoliiton etupiiriin Teheranin ja Jaltan kokouksissa, kun Saksan kaatuminen oli jo näkyvissä.  Lopullinen rauhansopimus 1947 ei muuttanut tätä.

Oliko Paasikiven - Kekkosen Suomi tosiasiassa Neuvostoliiton hallitsemaa itäblokkia? Ainakin Naton muodostamisen jälkeen 1949 moniaalla arveltiin tällaista. 

Lehtiä lukevat tottuivat ajatukseen, että määre “sosialistinen” ei tarkoita mitään erikoisempaa. Jo vuonna 1924 tiukat tutkijat olivat laatinee todenperäisen luettelon, jossa “sosialsmi” tarkoitti neljääkymentä eri asiaa, ja ne poikkesivat toisistaan. Itänaapurissa sanaa “neuvosto” pidettiin vääränä ja sopimattomana, koska oikea sana olisi ollut “soveetti”, ja itse maa oli lyhyen aikaa “soveettiliito”. Itse sana viittaa ‘neuvoon’ samoin kuin sosialismi viittaa tuttavaan tai seuraan (’socius’). “Seurasaari” puolestaan viittaa “seuraavaan” (ruotsiksi Fölisö) eli jatkeeseen.

Olkoon. Hyvin tavallisesti maan nimi tarkoittaa pohjaltaan “ihmiset” ja kaupungin nimi pohjaltaan “paikka” tai “avoin paikka, kuten Turku tai Latium (kieli laina). Rooma lienee tarkoittanut “kylä”. Ja sen kaikki muistavat, että “ryssä” (Rossija) on “soutaja” tai ruotsalainen, joka tarkoittaa soutumiestä. Sekä “Lontoo” että “Pariisi” näyttävät viittaavan rantarapakkoon.

Taistelua

 

Herrat lupasivat leipää, mutta antoivatko he leipää? Suuria kiviä! Ja niistäkin herran perkeleet olivat vieneet kaikkein suurimmat.

Näyttäisi että työväenliike on suomessa nuori sana. jonka taustalla voi olla työläs pellavan tai villan käsittely. Kirjojen mukaan “työläinen” on oikeastaan palkkatyöläinen, ja työläisen ja käsityöläisen välillä on ero.

Isoisäni aikaan “työmies” tarkoitti rahapalkkaa saavaa. Maaseudulla “sekatyömies” saattoi saada kolikon, silakan tai ei mitään. Rinnakkaissana “pesti” tarkoitti tehtävien ja niihin liittyen makuupaikan ja murkinan saamista palvelijana, yleensä yhdeksi vuodeksi. Mielenkiintoista, että “pige” ja “dreng” ovat tanskan kielessä tyttö ja poika eivätkä siis piika ja renki.

Hiukan samaan tapaan kuin nyt mainitaan kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat ennen pantiin vaistomaisesti vastakkain maalaiset ja kaupunkilaiset. Koulussakiin piti kirjoittaa aineita esimeriki otsikolla “maaltapako”, joka oli vähän niin kuin syntiä.

Todellisuudessa ennen ensimmäistä maailmansotaa  maalta muutti neljäsataa tuhatta ihmistä, puolet Amerikkaan ja puolet kasvaviin kaupunkeihin. Pietarissa asui pysyvästi kymmeniä tuhansia suomalaisia, mutta heillä oli usein tapana palailla suomenkielisiin kyliin. Liioitellen on kyllä sanottu että Pietarin “kaikki” kivityömiehet ja nokikolarit olivat suomalaisia.

Oppikirjoissa edelleen viihtyvä väite perinteisesti vapaista suomalaisista talonpojista on hyvin harhaanjohtava. Kaupunkeja ei juuri ollut, paitsi piskuinen Turku, jaa maalla asui monenkirjavaa väkeä. Jopa sotamiehet olivat 1700-luvun lopun suhteellisen rauhallisissa oloissa maasta oman ja perheensä toimeentulon ottavia. Sahoja oli joitakin kymmeniä, mutta metsä- ja maatalous eivät varsinaisesti eronneet toisistaan. Suuren murroksen aiheutti isojako eli maanjaot, jotka poistivat vainiopakon. Vainiopakko oli käytännössä merkinnyt että kaikkien oli viljeltävä samaan aikaan samaa lajiketta. Se oli pettämätön keino pitää maalaismaisema muuttumattomana eli siis ennätysmäisen takapajuisena. 

Elinkeinovapauteen asti eli vuoteen 1879 isäntäväki oli velvollinen pitämään ulottuvillaan olevia kurissa ja komennossa. Kuinka ollakaan, säätykierto oli vähäistä ja usein laskevaa. Tilastoissa säilyi melkein itsenäisyyteen asti otsikko “rappiolle joutunut porvari”. Tässä yhteydessä “porvari” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin luvallisesti kaupungissa asuva, ja “rappio” saattoi merkitä vaikkapa leskeksi jäämistä.

Isäntäväen oikeuksista siteerattiin vanhan lain Pahanteon kaaren pykälää: jos renki lyö sitä oma isäntäänsä, olkoon hengens rikkonut (kuolemanrangaistus). Jos isäntä lyö sitä omaa renkiänsä niin ettei se tule siitä vaivaiseksi, olkoon sillään.

Etenkin Topelius istutti koulukirjoillaan ja laajoilla romaaneillaan moniin käsityksen menneisyyden tasapainoisuudesta.

Mitään sellaista ei ollut. 

Suomi oli maailman pohjoisin, hyvin harvaan asuttu maatalousmaa, jossa oli Euroopan pienin herrasväki. Kun itsenäistä väestöä oli 35 prosenttia, epäitsenäistä oli 60 ja tuo ero 5 prosenttia oli myöhempää keskiluokkaa ja prosentin osa työnantajia tai säätyläisiä. Nämä luvut viittaavat vuoteen 1910.Sekä maalla että kaupungeissa vallitsi kiihkeä kilpailu asemasta, ja jokaisen kuului “tietää paikkansa”.

Vuoden 1918 räjähdyksen jälkeen huonosti tuottava maanviljely muuttui nopeasti huonosti tuottavaksi pienviljelyksi, johon palattiin vielä toisen maailmansodan jälkeen. 

Ihmeellinen “Seitsemän veljestä” kuvaa tämänkin. Enimmäkseen kaikki olivat riidoissa kaikkien kanssa. Papit ja lukkarit olivat kurinpitäjiä eli esivallan virkamiehiä. Sosiaalisen kanssakäymisen muoto oli kiertolaisten eli Rajamäen rykmentin ahdistelu ja nyrkkitappelut Toukolan kyläläisten kanssa.

Mutta vuosina 1861 - 2000 maan bruttokansantuote kasvoi 21-kertaiseksi. Viljelyn varassa ollut yhteiskunta romahti. Maaseutu menetti 1960- ja 70-luvulla enemmän ihmisiä kuin tuon aikakauden nälkäkastrofeissa ja sodissa yhteenlaskettuna.

Sotien jälkeen rakennettiin kiihkeästi kouluja ja terveyskeskuksia ympäri maata. Kun ne oli saatu valmiiksi, niitä ei enää tarvittu, ja peltoja alettiin paketoida. Viljelyammateissa olleiden vanhempien lapsista noin kolme neljästä poistui paikkakunnalta. Korjuun koneistuminen autioitti metstätyömiehiä varten ajatellut syrjäkylät riittämättömine asutustiloineen. 

Tämä uhkaa jatkua. Herättimenä on pari vuotta sitten ilmestynyt “Suomen rakennehistoria (Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen) (Haapala ym. 2018).

Valitus

 

Hävinneen osapuolen oli korvattava oikeudenkäyuntikulut asiassa. Summa oli tyypillisesti nykyrahassa 100 - 500 euroa, jos istuntoja oli pidetty useita ja muutostakin oli haettu ylemmästä oikeudesta. Tätä nykyä korvattavien kuluje määrä tulee lähemmäs todellisia kustannuksia. Yleensä puhutaan kymmenistä tuhansista euroista, siis sinänsä tavanomaisissa riita-asioissa.

Rikoksesta tuomittu pääsee ranaistuslaitokseen ihan ilmaiseksi. Vanhan nyrkkisäännön mukaan päivä vankilassa maksaa valtiolle kiinteistöjen, vartijoiden palkkojen ja oikeuslaitoksen kautta ainakin hiukan enemmän kuin päivä Kalastajatorpalla. Jos joku kysyy tämän johdosta, miksi ei vankia panna töihin peittämään kustannuksia, vastaus on, että sata vuotta on yritetty. Sata vuotta sitten pakkotyössä pantiin hakkaamaan moukarille kivestä sepeliä.  Valtion tästä saama hyöty käsitettiin minimaaliseksi. Todellinen tarkoitus lienee ollut aiheuttaa rangaistaville kärsimystä.

Omituisesti professorit olivat kirjoissaan sitä mieltä, että näin on oltava. Siitä vaiettiin, että rita-asioissa jokainen asiakirja oli varustettava leimamerkillä, jollainen ei kyllä maksanut nykyrahassa euroakaan, ja esimerkiksi ulosmittauksessa välttämätön pöytäkirjan ote maksoi ihan kohtuullisesti. Siitä summasta valtio otti osansa ja kihlakunnantuomari loput, omaan taskuunsa.

Niinpä kihlakunnantuomarin virat olivat niin himoittuja, että niiihin hakeuduttiin myös korkeimmasta oikeudesta. Järjestelmä oli voimassa 1970-luvulle. Erikoisen himoittuja olivat metsäiset seudut, sillä tuomari myönsi myös lainhuudot ja kiinnitykset. Erityisen tuloksekasta tuomarille oli se, että varatuomarin arvonimen saamiseksi auskultoivat nuoret notaarit tekivät suuren osan varsinaisesta työstä.

No - valtio ei maksanut kanslian kuluja, vaan niistä tuomarin oli huolehdittava itse.

Venäjällä oli valtiolle vielä halvempi järjestelmä. Oli “osoitettava kiitollisuutta” eli myös pikkuvirkamiehille ja kai poliiseillekin piti maksaa juomarahaa eli lahjuksia. Kuulemani mukaan useissa entisissä Itäblokin maissa eli Neuvostoliiton vaikutuspiirissää ei tänäkään päivänä pääse sairaalan tai esimerkiksi leikkaukseen, ellei sujauta lääkärille pöydän kannen alta kunnon lahjusta, ja hoitajalle ja oven avanneelle vahtimestarille kuuluu heillekin jotain. 

Vielä kun itse ajoin kuorma-autokortin Seinäjoella 1961, katsastusinsinöörille oii tuotava kaksi pulloa kolmen tähden jaloviinaa “lahjaksi”. Jos toi vain yhden tai ei yhtään, insinööriajo hylättiin. Ja olen itse käynyt Kalastajatorpalla, jossa hankittiin rakennuslupaa kaupungin virkamiehiltä, jotka vaativat kovaäänisesti vaaleaverisiä huoria ja kolmen leijonan viskiä. Vaatijat olivat siis rakennusvalvontavirastosta. 

Eräässä naapurikunnassa kihlakunnanoikeuden lautakunta tapasi herastuomarin johdolla juoda jutussa takavarikoidun, laittomasti valmistetun väkijuoman eli pontkan suljettujen ovien takana. Eihän sitä voi tutkimatta tuomita… 

Maaherra saattoi käydä itse tarkastamassa nimismiehen kanslian. Alahärmässä oli kerran takavarikoitua ainetta pullo liikaa, mikä kummastutti maaherra Ahlbäckiä.

Toisen kerran, kun maaherra poikkesi vanhastaan tutun, suursikalan pitäjänä mainetta saaneen tuttavansa pihaan, kaivolla aikaileva renkimies tiesi, että asinomainen on tuolla sikalassa, ja lisäsi:” Kunnallisneuvos on sitten se, jolla on lippalakki päässä.”

Näin sellaista unta, että kun sarjavalitukset ovat yleistyneet tietotekniikan myötä ja muutenkin, valituksen hinnaksi määrättiin laissa 25 000 euroa kappale, ja tuomioistuin eli esimerkiksi hallinto-oikeus, sai harkintansa mukaan määrätä tuon maksun palautettavaksi hakijalle korkoineen. Tuomioistuimen päätöksen perusteluistahan voi suoraan lukea, onko asia arvioitu tarpeelliseksi.

Unessani vajaavaltaisten eli esimerkiksi lasten ja mieleltään järkkyneiden asiat tutkittiin ja ratkaistiin ilmaiseksi.

Haaveilemallani on kummallinen kaiku menneisyydessä. Olen itse yrittänyt - onistumatta - vitsailla, että olisi kiva kun saisi sellaisen tuomarin tai bastaavan viran, jollaisen nimitys oli “prebenda”, eli virka, josta saa palkan mutta jota ei tarvitse hoitaa. Työt sai teettää esimerkiksi jollakin nälkäisellä teinillä tai muulla lainlukijalla.

Pahasti pelkään, etteivät nämä ajatukset ole tästä maailmasta.  Mutta mitämaks! Mielestäni lehdissä kirjoitetaan jatkuvasti hullumpiakin.

Moite

 

Johtaja sanoi lakimiehelle, millainen päätös on tehtävä yhtiökokouksessa. Lakimies vastasi, että jos noin tehdään, se päätös on moitteenvarainen. “Kyllä minä moitteet kestään”, johtaja karjahti ja poistui ovet paukkuen.

Ehkä hän meni kysymään paremmalta lakimieheltä. Mielellään siitä maksaakin, kun saa haluamansa ja kunnioittavasti muotoillun vastauksen.

Mitättömyys  oi olla tuloksena, jos teko tai asiakirja ovat väitteenvaraisia tai moitteenvaraiia. Edellinen tarkoittaa pelkkää lausetta. Tuomari kysyy oikeudessa Ville Vilkastukselta:” Tämä Kalle Kulkevainen ilmoittaa, että te olette lainannut häneltä sata markkaa.” Puhuteltu vastaa:” Kiistän.” Se tarkoittaa, että en ole lainannut. Ja seuraavaksi lainan vaatijan pitäisi esittää todisteita. Ellei sellaisia löydy, tuomiota ei tule.

“Moite” tarkoittaa tässä yhteydessä oikeudenkäynnissä esitettyä vaatimusta, että testamentti, kauppakirja tai vastaava todettaisiin esitettyjen perustelujen johdosta pätemättömäksi eli vailla oikeudellista merkitystä olevaksi.

Tämä oli johdanto. Nyt tulee asia:jotkut lakimiehet ja pari lääkäriä voihkivat julkisuudessa, että tekoäly tulee ja vie heiltä työn.

Suosiota saavat monesti sanat, jotka ihmiset luulevat ymmärtävänsä, vaikka totuus on toinen.

Tekoäly on samanlainen sana kuin “tekonahka”, jota ei kai saakaan käyttää markkinoinnissa. Näyttää nahalta, mutta ei ole. 

Isoisällä on tekohampaat. Ne voivat näyttää oikeilta, mutta eivät ole. Tekokukka ei ole peräisin kukkapenkistä. Minusta oli hienoa, kun eräillä naapureilla oli ennen salin pöydällä maljassa tekohedelmiä. Omenat ja päärynät oli veistetty puusta ja maalattu. 

Peruukki oli ennen “tekotukka”. Ilkeät isot pojat sanoivat meille pienille, että Telex-tekomunat teidänkin tenaville. Sana tarkoitti ehkä guttaperkaa. Myöhemmi se alkoi tarkoittaa teleprintteriä.

Vähäkin oikeudellinen neuvonta on kadonnut maastamme. Itse jo totuin siihen, että kun vastasin sävyisästi mummo-kullille tai setämiehille sanomalla, että pitäisi tehdä testamentti, nämä myöntelivät, että heillä on jossain Uusi testamentti.

Niin kauan kuin oli vanhan kansan herastumareita eli kokeneita lautamiehiä, maakylissä saatettiin jopa osata tehdä testamentti. Oli myös ihmisiä, jotka tiesivät, ettei lainhuuto satu korviin. Itse olin kuulemassa, kun tuomari sanoi tuomitulle, että “tästä päätöksestä saa valittaa… hovioikeudelle”, ja tuomittu räpytteli hetken silmiään ja puhkesi valittamaan:” voi-voi-voi-voi”.

Ainakin maksullinen tekoäly vastasi melkein oikein kysymykseeni “mitä tarkoittaa moitekanne”. Kysymykseen “mitä merkitsee saannonmoite” se ei vastannut mitään. (Saanto on esimerkiksi kauppa, vaihto tai lahja - mutta ei lankeamispantti).

Meillä ei kuulu yleissivistykseen, miten ja mistä avioero haetaan,, ja lapseksi ottamista eli adoptiota koskevat asiat ovat vaikeita.

Oikeudellisen neuvojan laita on hiukan sama kuin lääkärin tekemän diagnoosin. Kysyin taannoin tutulta lääkäriltä, kuinka moni potilas nykyisin on googlannut itselleen taudinmäärityksen ja siihen lääkkeet. Lääkärini, joka on miellyttävä ihminen, katsoi lattianrajaan ja vastasi:” Kaikki.” Hän ei siis jatkanut, mitä olen kuullut muualta, että potilaa, siis nykyielellä “asiakkaat”, tahtovat kivenkovaan myös itse sopivaksi arvioimansa lääkkeet.

Kauas on edetty niistä ajoista, kun muuankin lääkäri, joka tunnettiin etukirjaimilla YP”, määräsi kurkkusyöpään Sisu-pastilleja tai salmiakkia.

Tekoäly ei auta erinäisissä arjen ongelmissa. Arvaatte varmaan, mitä se saisi irti kysymyksestä “mikä on luvallinen sitaatti tekijänoikeudessa”, kun lakiteksti sanoo:” Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.”

Mitä on julkistaminen, kun laissa määrätään myös julkaisemisesta; miten määritellään hyvä tapa tällaisessa yhteydessä; mitä tarkalleen merkitsee lainaus; miten selvitetään ja todistellaan tarkoituksen edellyttämä; entä laajuus - joskus oli sellainenkin sääntö, että korkeintaan sata sanaa…

Ainakaan minä en ole huomannut, että tekoäly osaisi kysyä oikein.. Se onkin paljon vaikeampaa kuin vastaaminen. Ja muua viulua hyvin soittanut kirurgi sanoi, että taudinmääritys on oikeastaan taiteellinen eikä tieteellinen tehtävä.