Vaeltava järvi

Vaeltava järvi Lop Nor tuli tietooni Frans G. Bengtssonin esseestä. Ostin ne esseekirjat 1970. Bengtssonista olin tiennyt vain ”Orm Punaisen”. Se oli minulle uutta, että hän oli Pohjoismaiden ylivoimaisesti paras esseisti ja ainoa, joka oli korkeinta eurooppalaista tasoa.

Nyt tiedän, miksi häntä ei tunneta, vaikka hän oli jopa reippaasti parempi kuin Peter Englund, ”Pultavan” kirjoittaja ja akatemian jäsen.

Hän harrasti kertovaa historiaa, vaikka se ei ollut muotia. Hän oli oikeistolais-isänmaallinen ja arvosti Sven Hediniä, joka oli maailman nimi tutkimusmatkailijana ja kaikkien tuntema kirjailija, mutta munasi itsensä jokseenkin kiihkeällä saksalaismielisyydellään molempien maailmansotien aikana. Hedin tapasi usein ystävänsä Hitlerin – vaikka oli itse juutalaistaustainen. Hän vaikutti vaarattomalta mökkihöperöltä, mutta selvisi vuosikausia maapallon karmeimmilla alueilla ja keräsi ja kirjasi järjestelmällisesti ainutlaatuista aineistoa.

Etenkin anglosaksit olivat sitä miltä, etteivät Hedinin matkoiltaan piirtämät Keski-Aasian kartat voineet olla hyviä, koska hän oli ehkä natsi. Mutta ne olivat vain.

Hedin löysi Vaeltavan järven, joka valui pitkin aroja ja oli milloin missäkin, hänen aikojaan kooltaan jotain 20 kertaa 100 kilometriä. Nyt se on täysin kuiva suola-aavikko. Syy on sama kuin Aral-järven katastrofin: Neuvostoliiton vesitekninen puuhastelu. 

Tuolla seudulla eli Uralista etelään ja kaakkoon (Sinkiangiin) ovat Venäjän ja Kiinan ydinaseiden kokeilualueet ja salaisimmat sotatehtaat. Siitä menivät iät ajat myös Silkkitiet.

Nyt tiedetään, että siellä on korkeakulttuurien kehto. Kuvassa on Lop Norin seudun hautausmaa, jolla on ikää jotain 5 000 vuotta. Eräässä haudassa oli antimina yli tuhat kultaesinettä ja kolmesataa hevosta. Muumioita on satoja, jotkut vaatteita myöten säilyneinä. Etenkin kiinalaisille oli kova paikka, että DNA:t ja esineistö osoittavat joukon selvästi läntiseksi. Heiltä kiinalaiset oppivat jopa pronssin käytön.

Suomalaistunut professori Harald Haarmann on julkaissut jatkuvasti indoeurooppalaisten kielten historiasta ja nyt viimeksi teoksen maailmanhistorian unohdetuista kulttuureista (Vergessene Kulturen der Weltgeschichte). Hän kertoo myös muumiosta, joka tunnetaan Loulanin kaunottarena.

Erinomainen yleisesitys aivan täydellisesti uusiksi menneestä Euraasian esihistoriasta on Oxfordin professori Barry Cunliffen ”By Steppe, Desert and Ocean - Birth of Eurasia ”. Aineisto on uusinta arkeologiaa.

Cunliffen laajan teoksen keskeinen painotus on ilmastonmuutos, ja kun teos ilmestyi 2015, tämä oli siis ennen nyt meneillään olevaa keskustelua. Puhe ei ole nyt käsitetystä teollisuuden  ongelmasta, vaan viimeksi kuluneiden seitsemän tai kymmenen tuhannen vuoden tapahtumista.  Jääkauden jälkeen ilmasto on muuttunut vähän väliä ja lienee ollut myös pronssikauden romahduksen (johon liittyi mm. Troijan sota) keskeinen syy. Jo alle yhden asteen keskilämpötilan muutos siirtää metsärajaa tuhannella kilometrillä. Aro, erämaa ja metsä suosivat aivan erilaisia elämäntapoja. 

Hevonen ja sen pää

Nytkin seinälläni on pari puukkoa, joita koristaa hevosenpää. Ne ovat niin tuttuja etten ole enää aikoihin katsellut niitä. Tiedän että kysymyksessä on kauhavalainen erikoisuus, josta pidettiin kauan kiinni. 

Joko Jaakko Kamppinen, Iisakki Järvenpää tai Juho Kustaa Lammi tekivät tilauksesta hevosenpään venäläiselle upseerille, joka näytti malliksi keppiään, tai mahtoiko olla ratsupiiska, ja se oli tsaarin vallan aikaa. 

Tapa jäi. Harrastajat ovat jaksaessaan väitelleet siitäkin, kuuluuko pohjalaispuukkoon suora, helalla vahvistettu nuppi vai kaareva ponsi.

Ehkä otin osaa keskusteluun kirjoittaessani kauan sitten puukoista. Toivottavasti sanoin, että riippuu tietysti siitä, mihin ja miten välinettä käytetään. Rukkaset käsissä ja vesillä liikuttaessa nuppi on hyvä. Tikarissa ja miekassa sellainen on kovin tarpeen, varsinkin jos aikoo tehdä lisää murhia.

Pyörittelen pohjalaispuukkoja eräässä kirjoituksessani, kun mielestäni on hykerryttävää, että saman kylän pojat J.V. Snellman ja Antti Isotalo ovat aivan hyvin voineet tavara, esimerkiksi Voltissa kievarissa. Ehkä siinä oli kaverina mukana Z. Topelius, jonka kotitalo oli parin kalikan heiton päässä Uudessakaarlepyyssä.

Joka tapauksessa juuri senaattoriksi kohonnut Snellman pani pyörät pyörimään ja järjesti väkivaltarikollisten ristiksi sopivan henkilön, joka ei hukkaa aikaa lakikirjan lukemiseen, vaan lyö heti. Niin tuli Kauhavalle nimismieheksi A. Hägglund, joka istui siinä virassaan lähes 40 vuotta.

Ja oman selitykseni mukaan puukkojunkkarikauden lopetti juna ja sen myötä lennätin. Toisaalta maakunnan perinteistä herravihaa ei tarvitse etsiä ”kansanluonteesta”. Isoviha oli ollut erikoisen kova muun muassa Kauhavalla, ja Suomen sota osoitti jälleen kerran, ettei kuningasta ja armeijaa oikeasti kiinnostanut sikäläisen kansan vointi.

Sisäpiirin juttuna – joskus mainitsen olleeni taas yhteydessä partiopoikavuosien kavereitteni Topparin ja Isosompin kanssa. Paikallishistoria luettelee 30-vuotiseen sotaan 1620-luvulla ratsumiehiksi lähetetyt. Hakkapeliittojen listan kärjessä on Toppari ja sitten Isosomppi. Sukua ovat. Olen kysynyt.

Mutta hevosenpään suku on vanhempi. Luusta, pronssista tai kullasta muotoiltu tikarin hevosenpääkoriste oli suorastaan tavallinen Kiinassa vielä 2000 vuotta sitten, ja sinne se oli omaksuttu myöhemmin mongoleiksi nimitetyiltä ratsastajakansoilta, mutta sellaisia hautalöytöjä on Uralin rinteiltä jopa 4000 vuoden takaa.

Hevonen oli koko maailmanhistorian käännekohta. Nelipyöräiset vaunut ja kaksipyöräiset sotavaunut mullistivat kaiken, ja sitten alkoi ratsastajakansojen vyöry, jotka olivat aivan pidättelemättömiä harjoiteltuaan ampumaan jousella ratsailta, täydestä vauhdista. Alan yrittäjiä olivat mm. Tshingis-Kaani ja Timur-kaani (Timur lenk). 

Kun nyt katsoo googlaamalla horsehead+dagger, näkyville tulee paljon kuvia Aasian museoista, mutta mukana on myös Iisakki Järvenpää ja tietysti amerikkalaisia fantasia-aseiden harrastajia. 

Kehrää

Tutkijat ovat hajamielisiä ajatellessaan pyörän keksimistä vain kuorman kuljetuksena.

Yhtä tärkeä kuin vankkurin tai sotavaunun pyörä on savenvalajan pyörä eli dreija ja lankaa punottaessa käytetty väline, aluksi värttinä, aikanaan rukki.

Tarina, jollaisia kehrätään esimerkiksi illalla tulilla, on keino siirtää kuormia. Tarinat ovat tosia tai valheita, toiveita tai pelkoja, mutta ne liikkuvat.

Saa arvailla, onko ihmisen lapsen alttius tarinoille – esimerkiksi saduille – synnynnäinen lajiominaisuutemme.  Saa hymyillä, että tutkijat kirjoittavat nyt otsanahka mutkalla esimerkiksi politiikan tarinallistumisesta. 

Mietin päivällä, voisinko kirjoittaa tähän, että Sarvamaa on pätevä tyyppi, samoin kuin esimerkiksi Hautala ja Pietikäinen. Sitten sattui lehdestä silmään tarina. Joku oli kysynyt torilla Sarvamaalta uhkaavasti:” Oletko jutku.” Viesti lienee ollut sellainen, että keinot on. 

Satun tietämään, että tämä euroehdokas on hämmästyttävällä tavalla samaa perua kuin olen itse isäni puolelta, Pietarin seudun suomalaisia, muistaakseni ortodoksi kun taas meillä ollaan, sikäli kuin muistetaan, luterilaisia. Mutta esi-isän syntymäpaikka on Toksova.

Olisi minulla Hautalastakin tarinan ainesta. Mielestäni kysyin häneltä kerran, onko hän todella vuoden 1944 IV armeijan esikuntapäällikön tytär. Kuuluu olevan.  Puhe on eversti Yrjö Hautalasta ja tilanteesta, jossa Suomi oli tosi lujilla.

Some-viesti, kerrottu tarina, kuultu kasku, luettu novelli ja kirjoitettu kirja ovat samoja asioita.

Ihmistä pitää liikuttaa, mutta ihminen ei liikutu ilman elämystä.

Pohjaltaan tästä syystä pidän tässä paljon esillä kirjallisuutta – jota satun omista syistäni tuntemaan – ja suhtaudun joskus hiukan karheasti liikuntaan. 

Liikutus on päämäärä, liikunta on väline. 

Ja tarina on tapa luoda verkostoa, joka pitää ihmisiä kiinni toisissaan.

Lankaa ommellaan, kudotaan. Jos kudos on tiivis, verkkoa sanotaan kankaaksi.

Arviot laadusta eli hienoudesta ovat aika yhdentekeviä. Niin kauan on toivoa kuin on roskakirjallisuutta. Hienot tarinat ovat harvinaisia aarteita, jotka on pantava kiireesti kiertoon. Ne eivät kulu eivätkä ne kuormita ympäristöä, vaan jakavat kuormaa.

Ja jos pääsisin kuulustelemaan päättäjiä, kysyisin heiltä, osaatko lukea. 

Tiedän että useimmat osaavat.

Kerran kellarissa

Pikku Myy oli kirjailijan aluksi kertoman mukaan niin pieni, että hänen näkemiseensä tarvittiin suurennuslasi. Johdonmukaisuus ehkä kärsi, kun käsitettiin, että Myy oli oikeasti rakastettava vintiö, joka jatkuvasti puri toisia nilkkaa ja esitti asian ytimeen käyviä kysymyksiä.  Ja myy on kreikan kirjain joka tarkoittaa samaa kuin etuliite mikro. Metrijärjestelmässä myy on 10 potenssiin miinus kuusi.

Pidän käytännössä varmana, ettei Tove Jansson ole voinut lukea venäläistä Nikolain Leskovia, vaikka häntä oli ruotsiksi jo varhain. Hiukan ennen 1800-luvun loppua kuollut Leskov on ehkä suurista venäläisistä klassikoista vähiten tunnettu.

Muutamankin kerran Leskov veti lärvit Tshehovin kanssa, joka piti häntä mestarina. Ja suora yhteys Gogoliin näkyy heti.

Tarina pienuuden suurenmoisuudesta on nyt vain kohtalaisin vaikeuksia löytyvä Vappu Orlovin uusi suomennos tarinasta ”Vasuri : kertomus tulalaisesta kierosilmästä vasurista ja teräksisestä kirpusta” (2004).

Itse tsaari isänen (kuin Nikolai I) tiesi, ettei venäläiselle mikään ole mahdotonta, ja Tulan kaupungissa on maailman parhaat sepät. Sitä Leskov ei mainitse, että Tulan kivääritehdas kiinnosti suomalaisia niin suuresti, että vieläpä lihava eversti Standertskiöld, hän joka rakensi Aulangon itselleen kesämökiksi ja asui Helsingissä pikkupikku mökissä osoitteessa Pohjois-Esplanadi 3 (nykyinen Korkein oikeus), oli juuri Tulan kivääritehtaan vuokraaja.

Tulan mestariseppiä tarvittiin, kun englantilaiset olivat esitelleet Venäjän keisarille pienenpienen sinisestä teräksestä valmistetun kirpun, joka vedettiin vieläkin pienemmällä avaimella ja tanssi katrillia.

Tulalaiset, joista yhtä kasakka pöllyttää jutun kuvassa hiuksista, rakensivat vasenkätisen sepän johdolla niin mahdottoman pienen koneellisen kirpun, että sen näkemiseenkin tarvittiin keisarillinen mikroskooppi. Ja tuo sepistä parhain oli laittanut pienkirpulle kengät, joiden pohjanauloihin hän oli kaivertanut oman nimensä.

Englantilaiset olivat tämän ihmeen nähtyään kuin puulla päähän lyötyjä ja tarjosivat venäläissepälle rahaa, prinsessan ja puoli valtakuntaa. Tämä kuitenkin tahtoi vain takaisin kotiin uunin pankolle, mutta menehtyi matkalla, kun poliisi viskasi hänet paperittomana miehenä putkaan.

Kirpun käsittäminen kiehtovaksi ei taida olla vain venäläinen perinne. Musorgskin kuuluisa Kirppu-laulu oli Shaljapinin bravuuri, mutta sitä kuultiin usein Suomessakin, ja suomeksi. 

Teksti on Goethen, Faustista jossa sen esittää Mefisto. Ja tarina kertoo maan kuninkaasta, joka hellii kirppuaan niin että teettää sille hännystakin ja nimittää sen valtioneuvokseksi.

Näiden kirpputarinoiden salamerkityksiä mietitään edelleen. Mutta muistakaa te Nikolai Leskovin nimi.

Samsung A 6

Kommentoija kysyi, millaista puhelinta käytän itse. Se on Samsung A 6. Lähti 140 eurolla. Joitakin päiviä sitten julkaisin tässä blogissa kuvan viemärikaivon kannesta. Säilytän puhelinta siellä maan povessa. Pate on eläkkeellä, mutta kuka tahansa isomman kaivinkoneen käyttöön harjoitellut voi nostella betoniporsaat syrjään ja painavan, valurautaisen kaivonkannen pois, jos siis puhelin soi.

Jos puhelu tulee esimerkiksi Helsingistä, kävellen ehtisi kieltämättä nopeammin. Mutta elämme tietoverkkojen aikakautta. Kysykää vaikka kiinalaisilta.

Kaivoa voisi sanoa hiukan ahtaaksi, eikä puhelin liioin näy suoraan sen pohjalta, koska kaapelikanavassa on mutka välissä ja olen teipannut puhelimen fleksiputken ja varsinaisen viemäriputken väliin.

Virransyöttö muuten ei ole ongelma, koska pannuhuoneen katolla on yhteisantenni, ja sen vierestä pystyi vetämään piuhan sähköpääkeskukseen ohi 25 vuotta kylmillään olleen halkokattilan. Pannuhuoneen ovessa on kyltti, jossa on lyhenne, joka tarkoittaa Kansainvälistä valuuttarahastoa, IMF. 

Lukijalla ei nytkään ole aihetta epäillä sanojani. Sitä en kuitenkaan muista, missä on nyt ensimmäinen kannettava puhelimeni, Mobira Talkman mallia 1985, joka painoi saman kuin moottorisaha mutta toimi kyllä sähköllä eli akulla. Jos se jostain löytyisi, epäilen tokko se toimisi enää. Ajan riento on kiivas.

Korkeakoululla eli siis HIITissä meillä oli yleensä kassikaupalla erilaisia puhelimia ja Communicatorit olin itse järjestänyt riviin työhuoneeni kirjahyllyn reunalle, aina alkaen siitä kalossin kokoisesta ja kalossia muistuttavasta kapineesta. Amerikan matkoilta kertyi myös Texacoa, ja Sonyn ja tietenkin Ericssonin puhelimia oli joka paikassa. 

Monia vuosia henkilökohtainen soittoääneni oli Charlie Parkerin tuttu ”Ornithology”, josta poikani veisti ja viritti puhelimen ymmärtämän version. 

Olen siis aina ymmärtänyt, että puhelin on merkittävä ja kallis kapine. Muistan jalkaväen kenttäpuhelimen, jollaista kannettiin ruskeassa laatikossa, ja sotamiehen, jolta sellainen jäi Valkeasaareen kesäkuussa -44. Jäi sinne paljon muutakin.

Nyt sanotaan jo vallitsevan jälkitekstillisen ajan. Opiskelijoillekin pitäisi esittää asiat kuvasajoina tai videoina, äänen kanssa.

Tuollaisen ajatuksen levittäminen palvelee jonkun asiaa. Kohtuullinenkaan koodaaminen tai konfigurointi ei taida onnistua ilman tekstiä (syötteenä kirjailija ja numeroita). Teksti on hallitsemisen väline. Kirjallisuuden kanssa sillä ei ole välttämättä tekemistä.

Suunnitelmat kirjoitetaan jälkikäteen niin kuin diktaattorin viisivuotissuunnitelmat. Nyt hiottavaa hallitusohjelmaa ei kai ole tarkoitus esittää kuvilla.

Halusin muistuttaa tästä puhelimeta puhumalla. Kirjoitus, varhais-nuolenpääkirjoituksesta asti, on koskenut verotusta ja sotavaroja. Sen tehtävä on edelleen sama.

Jansson

Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerta ei tietenkään voi vastata, miksi muumeista tuli sellainen maailman mittakaava menestys. Että ne ovat niin hyviä ei käy vastaukseksi.

Mutta mahtavatko kaikki käsittää, että meillä on maailmanluokan sadunkertoja, kirjailija ja taiteilija?

Elämäkerrasta voi päätellä yllättäviä asioita. Tove oli syntynyt 1914, vain runsaan viikon ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Modernismi, jota vastaan hän taisteli kynsin ja hampain, ei ollut oikein syntynytkään, kun hän syntyi.

Hän oli poliittisesti ja seksuaalisesti epäluotettava. Päättelen että suomalaisten kustantajien käsittämätön hidastelu oli poliittis-kansallista perua.

Itsekin olen sivistymätön, koska aktiivinen satuikäni oli jo ohi 1950-luvun lopussa. ”Reikäkirja” (Vaan kuinkas sitten kävikään) tosin oli julkaistu 1952 ja menestynyt. Kun kuuntelin puheita Otavassa 1960-luvun alkupuolella, muumeja halveksittiin (”kamalia pottunokkia”) ja tekstikirjoista vaiettiin. WSOY:llä Toveen suhtauduttiin hiukan kiusaantuneesti.

Todisteita ei ole, mutta luulisin Martti Haavion saaneen parit raivarit. Muumeissa ei ole mitään kalevalaista. Siitä voimme varmaan olla samaa mieltä? Ja vaikka vaisto ja järki pitivät Toven poissa näkyvistä ryhmistä, kyllä hän mies-aikanaan seurusteli hyvin aktiivisesti ja näkyvästi kulttuurivasemmiston lipunkantajien Tapsa Tapiovaaran ja Atos Wirtasen kanssa. Lisiä pitkään tarinaan ”mitä stallarit eivät tienneet”.

Joskus minusta tuntuu, että pitäisi kirjoittaa muistelmia. Te ette, lukijat, tiedä, miten ahdas Suomi oli. Suomalaiset kirjallisuusihmiset eivät oikein tunteneet edes nimeltä suomenruotsalaisia mestareita. Poikkeus oli Tuomas Anhava.

Muistan miten itse kirjaimellisesti löysin antikvariaatista Gunnar Björlingin ja sitten Henry Parlandin ja ihmettelin, mitä tämä on ja miten tällainen on mahdollista. 

Kun jouduin huonoon seuraan, jolla tarkoitan Jörn Donneria, aloin aavistaa, että esimerkiksi elokuvan tuntijoista kovin moni oli ruotsinkielinen, kuten Donner, jonka omiakin kirjoja suomensin varmaan kymmenen, ja että esimerkiksi kuoromusiikki tuntui suorastaan kumpuavan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.

Toven kuvanveistäjä-isä Viktor oli kiihkeä valkoinen vapaussoturi. Hänen äitinsä Ham (Hammarsten-Jansson) oli ruotsinmaalainen. Vaikka äidin suku oli arvostettu – erilaisia Karoliinisen instituutin professoreita ynnä muuta – Suomen Janssonit elivät kädestä suuhun ja äiti ja tytär oppivat hillittömään työntekoon, jonka yksi seuraus oli viivan mestaruus. Ja oli Tovella jo Ateneumissa erinomaisia vieruskriitikkoja, kuten Sam Vanni.

Hiukan hätkähdin Toven oman ruotsalaisen kustantajan toimittajan rähinää 1970-luvulla: muumit ovat tyypillisiä yläluokan edustajia vailla käsitystä kansan kärsimyksistä. Ja tämä tuli siis ”porvarillisen” uusvasemmiston piiristä Ruotsissa. 

Valtava lahjakkuus luo haltijalleen epävarmuutta. Ja valtava lahjattomuus varmuutta.

Pertulle

Robert Kirk (1644-1692), joka oli pappi ja skotti ja episkopaalinen suhtautui puhdasoppisten harjoittamiin noitavainoihin hyvin torjuvasti. Hänestä noituutta, loitsuja ja yleensä Keskimaan asioita sekä maan alla elävien toimia oli tutkittava raittiin järjen keinoin.

Hänen ajatuksensa mukaan esimerkiksi hänen oppilaansa ja ystävänsä Hooken esittelemä mikroskooppi, oli etevä esimerkki pienen maailman lumosta. Oli vain paikallaan koota kertomukset ja kerätä tieto tästä väestä.

Meillä Suomessakin muuten tunnettiin ”metelinväki”, jonka tapasi varmimmin kivilouhuista ja jonka muistona täällä on edelleen suuri määrä Pirunvuoria tai Pirulanvuoria, joissa nämä elävät.

”Slagh mathe” olisi oikea nimi ja kieli on gael, koska tavalla tai toisella nämä ovat piktien jälkeläisiä eli siis niitä, jotka anglit ja saksit karkottivat loitommas. Tieämys oli vahva Skotlannissa, jossa myös tiedettiin, että englantilaisset ovat hidasälyistä väkeä, vailla taipumusta uskoa omien silmiensä todistusta.

Kuuluisista henkilöistä Sir Walter Scott ja Robert Louis Stevenson olivat erikoisen innostuneita Kirkin kertomuksista, ja Stevenson kirjojitti yhden mainioimmista kertomuksista, ”Poor Thing” eli köyhä olento, joka tuli kertomaan nuorelle kalastajalle merkillisiä asioita. Köhä olento ei ollut vielä ihminen, vaan tuuli puhalsi hänen lävitseen eikä tyrsky kastellut häntä, mutta hänestä tulisi nuoren isäntänsä poika. Häntä ei häirinnyt, että isä oli katkeran köyhä ja katkeran ruma. Yhdessä he menisivät jaarlin eteen hankkimaan tämän tyttären vaimoksi eli siis vaimoksi syntymättömälle. Ja he menivät.

Skotlannissa Edinburghissa opetellessaan Conan Doyle, myöhemmin Sir Arthur Conan Doyle, oppi kaikenlaista ja sai myös ajatuksia, joista ponnistaen hän lääkärin ammatistaan huolimatta sommitteli mestarillisen salapoliisin ja pani hänen nimekseen Sherlock Holmes. 

Ennen pitkää Conan Doyle herätti monenlaista huomiota harrastamalla spiritistisiä istuntoja ja toimittamalla julkisuuteen henkiolennoista ottamiaan valokuvia.

Nykyhetken käsitys on, että Doyle oli vilpittömästi kaheli ja Stevenson Aarresaarestaan ilmenevin tavoin sivistyneeseen seuraan sopimaton.

Toisaalta sitten näinä päivinä kaikkien aikojen kassaennätykset rikkonut Hollhywood-elokuva (Avenger) perustuu Marvelin supersankareihin ja heidn terveen järjen vastaisiin kykyihinsä, ja elokuva, televisio (keski-aika-sarja) ja kirjallisuus (sekä toiminta että fantasia) perustuvat mahdottomuuksiin, ja monen mielestä väljästi luonnehdittu ”maaginen realismi”, joka tarkoittaa magiaa, ei realismia, on kaikkein parasta.

Ja Suomen menestynein ja paras kirjailija-taiteilija oli Tove Jansson, jonka kuvitelmat olivat aivan selvästi sairaan mielen tuotteita, kuten kuka tahansa voi todeta.

Ja muuten, suhtautumisesta todellisuuteen jaj uskottavuuteen, kylä hiljan Nobelilla palkittu ja siis suomennettu Mo Yan on aika uskomaton tapaus ja elämys. – Huomasittehan, että Penguin on alkanut tuotta

IPR

Talouden tuntijat sanovat, että teollisten yksinoikeuksien luvaton käyttö on vaikea ongelma Kiinan ja USA:n suhteissa. Puhe on meneillään olevasta kauppasodasta.

Analyysi on virheellinen. Kilpailussa on aina kysymys myös yksinoikeuksista. USA on tehnyt parhaansa sekoittaakseen ne. Kiina puolestaan toimii perinteiseen tapaan. Saksan valtiot keräsivät huolellisesti tietoja Englannista ja saatuaan pyörimään etenkin suurisuuntaisen kemian teollisuuden säätivät, nyt Saksan keisarikuntana, patenttilain. Se oli suunnattu etenkin Englantia vastaan.

Rinnalla kulki merkitykseltään vähäinen tekijänoikeus, joka oli kauan ja etenkin Ranskassa sensuurin muoto: voit saada rahaa, jos näytät etukäteen paperisi. Ja suuret nimet, kuten Rousseau ja Hugo, julkaisivat sitten Sveitsissä tai Belgiassa. 

Englanti oli myöntänyt perinteisiä yksinoikeuksia 1700-luvun alusta. Monissa kirjoissa sanotaan, että tuo käytäntö olisi oivallettu Venetsiassa 1400-luvun lopulla, mutta todellisuudessa monopoleja myönnettiin Böömissä jo sata vuotta aikaisemmin, etenkin tykin valajille.

Saksan perinteen toteutti 1800-luvun lopun Japani, joka omaksui raivokkaasti länsimaista tekniikkaa, toteutti ja sivuutti sen. Kun siellä oli opittu tekemään parempia kelloa kuin Sveitsissä, he keksivät kvartsikidekellon ja romauttivat hinnat.

Eri hallintojen aikana USA noudatti myös hyvin järkevää politiikkaa. Kun armeija maksoi toimivan tietokoneen, transistorin ja integroidun mikropiirin, valmistajat pakotettiin löysiin lisensseihin. Keksinnät levisivät ja maailma hyötyi. Mahtavin tällainen kaikille kansoilla annettu armeijan keksintö oli Internet, alkujaan Arpanet.

Olen työskennellyt 50 vuotta alalla, jonka ylimalkainen nimitys on ”technlogy transfer”, teknologian luovutus. Kerrankin kun rakennettiin 4 G -standardia matkapuhelimille. Nokialla oli 10 000 patenttia. USA ja Japani eivät lähteneet oikein mukaan.

Patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmä on lohduttoman sekaisin, ja kytkentä tietosuojaan teki kuviosta aidosti mahdottoman käsitellä.

Mutta yhteenvedon voi esittää. Patentit ja eräissä asioissa tekijänoikeudet saattoivat toimia hyvinkin yritysten välisissä suhteissa. Kun valtiot alkoivat pelata niiden kanssa, siirryttiin holtittomuuden aikakauteen. On syytä muistaa, että tuo siirtymä tapahtui noin 1911 ja että I maailmansota aiheutui osittain kauppasodasta. Silloin keskiössä oli laivasto kaikkine uusine keksintöineen. Saksan kemian teollisuus (IG Farben) tuotti taistelukenttien myrkkykaasut, kuten seuraavassa sodassa tuhoamisleirien patentoidun Zyklon B:n (vetysyanidi).

Ja teknologian hankkijoista taitavin oli Stalin. Ydinaseen teoria ja teknologia saatiin Neuvostoliitossa hyvin nopeasti tehokäyttöön.

IPR eli yksinoikeudet (Intellectual Property) ei ole erilliskysymys, vaan osa kilpailua maailman markkinoista. Eivätkä sitä kilpailua ratkaise lakimiehet eivätkä tuomioistuimet.

Kuvat kuvien alla

Nyt on ehkä aika. Puhelin on korvannut kameran.

Vain testejä ja vertailuja tutkittuani horjun. Nikon – täyskenno – on tuottanut tavattomasti iloa ja mielihyvää. Vielä yksi aste eteenpäin olisi d850, jossa kuvan laatu on äkkiä sama kuin studiokameralla, tyyppiä Hasselblad.

Hinta ei ole järjen rajoissa, vaikka kysymyksessä ei ole ammattikaluston hinta. Pelkkä runko on 4 000 euroa.

Toisaalta uuden ajattelun puhelin, joista Samsung 10+ taitaa olla jopa parempi kuin Applen uusin ja kallein, on aivan liian kallis, käytännössä tonnin.

Mikä pahinta, kaikkien puhelinten kamerat ovat tätä nykyä erittäin hyviä ja helppokäyttöisiä.

Silti tyrmistyn hiukan, kun puhelimen video kuvaa tanssivaa pikkutyttöä terävästi, tärisemättä ja selvittäen rajun vastavalon ja sitten taas tumman taustan.

Se on se tekoäly, nääs.

Ja puhelinkamera ottaa useita valmiiksi isoja kuvia päällekkäin ja laskee niistä sitten tuloksen. Ja tuon liiallisen hinnan vastapainona on sitten kuvausetäisyys parista kymmenestä sentistä vaikka mihin ja siis polttoväli arvioni mukaan 24:stä ainakin 200:aan, ja tämä kaikki käytännössä automaattisesti.

Viime aikoina olen ollut lehtikuvaaja. Olen kuvannut lehtiä, etenkin vaahteraa, joka on nyt nupullaan. Se ei muuten ole aivan helppoa, sillä jos on keväistä valoa, tuulee myös, ja oksat vipattavat.

Juuri tuo Samsung taitaa oikaista perspektiiviäkin. Kameraa ei siis ole välttämättä pidettävä kohtisuorassa. Vielä vuosi sitten vain luonto, tämä suuri parantaja, ei ollut millänsäkään syvyysvaikutelman heitoista mutta kaikki paikat olivat sitä vastoin täynnä ihmiskasvoja, joissa nenä korostui tai käsi katosi, kieli meni poskelle. ihan tuosta vain.

Kuvallisissa vertailuissa mukana olleet Huawei ja Honor menestyivät nekin. 

Mielessäni ei ole tässä valokuvataide, vaan sääntely. Ihmisten, nimien, viivakoodien, puheiden, avainten, keskustelujen tallentaminen  on nyt ratkaisevasti helpompaa. Jos esimerkiksi vieraan vallan agentti haluaa kuvata lentokenttäliikennettä, etenkin containereita tai postia, siihen ei enää tarvitse erikoislaitteita. Ja kuvaaja sekoittuu sadan ihmisen joukkoon, jotka puuhaavat selfie-kuvia, oli se sallittua tai ei.

Tietosuojasta: tekoäly eli esimerkiksi kasvojen tunnistamiseen ehkä edelleen käytetty algoritmin opettaminen käy koneelta niin paljon helpommin kuin ihmiseltä, koska kone voi harjoitella 23 ja puoli tuntia vuorokaudessa ja merkitsemällä tärpit supistaa haettavaa aluetta.

Ehkä ainona Europassa en ole ihastunut tietosuojalakiin (GPDR). Mielestäni on anteeksiantamattoman naiivia ajatella, että arkoja tietoja väärinkäytettäisiin vain kaupallisesti.

Äitienpäivän kvanttipainovoimasta

Teimme jo käyntimme. Ainoa äiti, mitä minulla on.

Keskustelimme Lee Smolinin uudesta kirjasta ja yleisemmin singulariteetista. Se on kova väite, että suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan takana olisi vielä jotain, mistä emme tiedä.

Aika olisi siis sittenkin olemassa, vaikka aine ja energia ovat samaa puuroa.

Kotiin ajettaessa Bilteman kohdalla ajattelin, että voi sitä itkua ja parka Yalesta Harvardiin ja Princetoniin asti, jos voitaisiin todistaa, että lukua ”3” ei ole olemassa. Jo tulisi rullamittojen valmistajillekin kiire! Yksi, kaksi, neljä, viisi…

Gravitaation tutkijoiden pitäisi ottaa porukkaansa pari runoilijaa. Heitä on. Jospa he ovat vain kateellisia. Ainakin italialainen tutkija Rovelli tietää, että Guido Cavalcanti (1250-1300), jota Dante ja hänen jälkeensä koko renessanssi kunnioitti mestarinaan, kehitti italian kielen ja sonettimuodon lisäksi muun muassa fysiikkaa. Runoilijan tavoin hän oli kärkäs kieleltään. Aatelishuligaanit, jotka yrittivät kiusata häntä, kun hän istui kehittämässä todistustaan siitä, että jumalaa ole olemassa, hän otti vastaan toivottamalla nämä tervetulleiksi vertaistensa seuraan. Häiriköiltä kesti ennen kuin he oivalsivat ettei kysymyksessä ollut alkuunkaan ystävällinen vertaus. 

Kaskun kertoo samaan ihmeelliseen Firenzen lahjakkuuksien kertymään kuulunut Boccaccio. 

Ja Cavalcantin maineen ylläpitäjä oli aikamme runoudessa Ezra Pound ynnä ystävänsä T.S. Eliot. Ja Poundin nimeä pitivät Suomessa yllä Tuomas Anhava suomennoksillaan ja nyt Kari Aronpuro (Pisan Cantot).

Silmukkapainovoima on selvästi kuvattu runon rakenteena, ja sanoina (Donna mi prego):

     L’esser è quando lo voler è tanto
ch’oltra misura di natura torna:
poi non s’adorna - di riposo mai.
Move cangiando color riso e pianto
e la figura con paura storna:
poco soggiorna: - ancor di lui vedrai
che ’n gente di valor lo più si trova.
La nova - qualità move sospiri
e vol ch’om miri - in non fermato loco
destandos’ira, la qual manda foco.
Imaginar non pote om che no l prova.
Nè mova - già però ch’a lui si tiri
5e non si giri - per trovarvi gioco
nè certamente gran saver nè poco.

Tämä fysiikka huipentui sitten Danteen, ”Jumalaisen näytelmän” kosmologia on sen viimeinen säe: 

L'amor che move il sole e l'altre stelle.

Rakkaudesta aurinko ja tähdet liikkuvat. 

Niille jotka täyttävät tänään vuosia

J.M. Gottlund 1796 – 1875 oli naureskeltu nero, jonka yksi aate oli savo kirjakieleksi. Kirjallisuude luojana hän oli Kiven luokkaa. Vihje Tuomari Nurmiolle ja Juha Hurmeelle! Suomennosvalikoima ”C.M.Fredmanin lauluja ja loiluja” ilmestyi 1863. Vihkosta sai aikoinaan vaivattomasti antikvariaatista ja nyt se on verkossa. Perinteisesti sitä pidettiin erikoisuutena ja vitsinä. Mutta lukekaapa. – Henkilön ja paikannimt on suomennettu.

Ulla lähtöä veneh-matkalla Halikosta Helsinkiin.

Kauniina Kesä-oamuna.

(Fredmans Epistel, N:o 48.)

"Solen glimmar blank och trind, vattnet likt en spegel" etc.

    Päivä paistaa aina voan --

    Lahti, niinkuin peili;

    Vähitellen puhaltaa --

    Tuuli puuttuu seiliin.

        Lippu liikkuu; airoillaan

        Olliliehuu hoahtessaan.

        KirstInousoo vuoteestaan --

        Kaikki on jo reilun.

    Iskein tulta piippuunsak,

    Ollipeätäns' roapii;

    Perä keäntyy, liikuissaan,

    Ukko työtä soapi.

        Karvaisilla kulmillaan

        Irvistelee hään nyt voan.

        Lienukkakin, toisinaan,

        Airot kohottaapi.

    Seilit liehuu; Jussi, tuo,

    Soitti kanteletta;

    Soitto kuului; -- aallot, nuo,

    Pieksivät venettä.

        Ruuhi, vanha, ratisoo...

        Varpapuut ne vapisoo --

        Kukkopaki lauloi, jo

        Kello käyp' neljättä.

    Muovits! kysyk, torvellais,

    Heiltä, jotka soutaa --

    "Mitäs tahot mullistais?

    Kuules vähä, outak!

        Mistäs tulettonpa työ?"

        "Halikosta tullaan myö."

        Puita kuljettaavat hyö --

        Sillä rahan noutaa.

    Tuollaik toinen, pursillaan,

    Tuulen peällä outtaa;

    Maijolla, ja lampaillaan,

    Muija parka soutaa.

        Voita sill' on pytyssään,

        Marja-vakka sylissään,

        Munillansak istuu hään --

        Jopa syyväk joutaa.

    Ulla, toipa lauleloo

    Päivän koittahaissa. --

    Jokos haukottelet? No

    Tuoppas taskuloistais'

        Neulat, nauhat, rihmat myös;

        Sioppas nyt kiini vyös'!

        Nuttuis ympärilleis lyös --

        Sumut nousoo soista.

    Sulhain tuota kahteloo --

    "Jouvuk, kultain, tännek!

    Istuppas mun kainaloon --

    Niin et pelkeäk eneän.

        Heill' on kaikill' sama työ,

        Yhtäläiset ollaan myö;

        Sarvet soittakohon hyö! --

        Minnekäs nyt männään?"

    "Kuules, Movits! kuules, hoi!

    Mikä näkyy siellä?"

    Tuo on Drumsjö-- _Löfötoi,

    Ei näyk Mälköö_ vielä --

        Munksnäsinovin jo neän...

        Meilakson ylempään';

        Huoplakssivullen jo jeäp,

        Eikä nävyk tiellä.

    Roavaat, piilten heinissään,

    Kulkee ruohikoissa;

    Mustan mullinkin mä neän,

    Parskuin oaltoloissa.

        Niityt seisoo parhaillaan,

        Vasikoillaan arvollaan --

        Hepo pientaroipi voan,

        Porsaat kulkoo joissa.

    Keollakin, puihen ta'a,

    Mehtämiesi outtaa --

    Outtaa päivän koitetta,

    Lintuin soitannoita.

        Honkan suuren suojassa

        Pyssynsäk jo nähä soan;

        Koira, uskollisest' voan,

        Tuota vartioittaa.

    Oamu-ryyppy on jo läss' --

    Hiljain tuuli vaikuu;

    Tuoll' on Töölö; -- Otak täst'!

    Eänet sieltä kaikkuu...

        Yksi pallon koapaisoo,

        Joka keili koatui jo --

        Kumu kuuluu kaukaa, ja

        Kallioista raikuu.

    Varvikossa veikot, nuo,

    Juominkinsak varttuu;

    Huutaavatten: "oltta tuok"!

    Tuoppihinsak tarttuu -- -- --

        Muutamat, jo pitkällään,

        Torkuuvatten pyllyllään,

        Toiset nukkuu kivellään --

        Unta viljoin karttuu.

    Penkereellä, rannasta,

    Muukalainen laittaa

    Kuviansak, hiekasta,

    Kauniimmaks' kuin taitaa.

        Savessakin polttelee

        Apelleksentekemää.

        Ulla, kultain, etkös neä?

        Kahteleppas noita!

    Neätkös Lappvikin-- jo tuoll'?

    Keännäk silmäis tuonek!

    Kirkko-tarha toisell' puoll' --

    Kolkot siin on huoneet.

        Lasit paistaa aina voan

        Sandvikist_, josta soan

        Oltta. Sieltä haetaan

        Kaikki juoman juoneet.

    Kylpy-huonek, rannalla,

    Niinkuin linna hohtaa;

    Tuollapaki, vuorella,

    Toiset silmäis kohtaa.

        Rauhamäki, ensin, tuo --

        Toiset, takimmaiset, nuo...

        Tullaan västninkin jo luo,

        Veaporiinkohta.

    Seisahutak veneis, jo --

    Vielä haukoittelet!

    Vainkos nukut? -- Tuoss' on, juok!

    Toista tarjoittelen -- -- --

        Nousek ylös, Muovits, hoi!

        Lasaretti ... katos toi --

        Varok jott' ei naiset voik

        Nokkais notkistella.

    Tornin nastat näkyy, jo

    Huonein harjat loistaa;

    Oamu-rusko -- neät kuin toi

    Kauniist' veissä paistaa.

        Lapset leikkii rannalla,

        Noukkii kivet kourallaan,

        Heittoa sinnek, toisinaan,

        Kussa hanhet roiskaa.

    Peästäk köyvet, seilineen!

    Kaupunkiss' jo ollaan;

    Linnoineen, ja töllineen,

    Seisoo kalliolla.

        Pienissä tuvissa, täss',

        Voarat valkian on läss';

        Valjaistappas hevoises',

        Jouvuk sammiolla!

    Laiturilla, sotkuillaan,

    Piika, suovallansak;

    Paitansak papeloissaan,

    Povet avoinansak.

        Avoi-jaloin, paljas-peä,

        Lukoo kellon lyömiä,

        -- Yhä roapii reisiään,

        Tuorestuessansa.

    Ve'en-ajajaki, hään,

    Hevoistansak juottaa;

    Peräyttää syvempään,

    Ammentaa, ja uottaa -- --

        Tamma säikkyy, potkaisoo --

        Rahkeet, renkeet, ratkaisoo ...

        Tynnöripä koatui jo --

        -- Kahoppas nyt tuota!

    Torvi kuuluu, rumpu myös,

    Kirkon-kellot soittaa;

    Piipustaanki musta mies

    Laulaa nokioistaan.

        Leipur' joutuu vakkuineen,

        Seppä takoo akkoineen,

        Sotamieski -- jopa hään

        Komentonsak koittaa.

    Majaltamme joutukaa!

    Kätkek verkot, nuotta --

    Sarvellanne soittakaa

    Muistiksemme, suotta!

        Hyväst' heri-herttaisein!

        Hyväst' venno-vertasein!

        Ulla valmis, jopa hään

        Kultuensak uottaa. --

    Loajuinotti lakkinsak,

    Pelistään myssyn heitti;

    Ullapeästi takkinsak,

    Paitallansak peittiin.

        Nousi sänkyyn, vyörähti;

        Muovitsperään pyörähti --

        Väisteleppäs! Kappas niin

        Suovallaan on neitti.