Riimut

 

Vain vanha riimu on nyt tallissa…

 

Riimu eli päitset on se nahkainen tai köysistä koppuroitu viritys, joka vedetään hevosen päähän, jotta sitä voi taluttaa. Ohjakset eli suitset on asia erikseen. Ja riimu on etenkin naapurimaissamme tuhat vuotta sitten käytetty kirjain, joka on omiaan puukolla veistettäväksi tai kiveen hakattavaksi, kun siinä ei ole kaaria eikä silmukota. 

 

Ja sana on sama kuin ”runo”. Ainakin ehkä.

 

Parin päivän takainen Prèvertin Isä meidän toi ilahduttavasti kommentteja.

 

Äitini luokkatoveri viritti junassa keskustelua tuntemattoman salkkuheran kanssa:” Anteeks, satutteko tuntemaan painija Huhtalaa. Vaasan Tovreista? – Mä oon sattumalta se sama mies.”

 

Olen sattumalta se sama mies, joka oli opetellut itse ranskaa ja eräitä muita kieliä, jota ei koulussamme lainkaan opetettu, ja istui sitten kesällä 1964 Boul’ Mich’in ja rue de la Hacheten kulman kuppilassa lukemassa sitä fyysisesti samaa Prèvettin kirjaa kerran toisensa jälkeen Lyijykynällä olen kirjoittanut sivun laittaan sanan ”cafard” kohtaan merkityksen ”jauhokoiso”. Gibert Jeunen kirjakaupassa kävin opiskelemassa sanakirjasta sellaisia arkisia puhuttelusanoja kuin ”salope” ja ”salaud” ja tietenkin ”vieux con”.

 

Olen sattumalta de sama mies, joka suomensi Saijonaalle kokonaisen lauluillan Oopperassa Juhlaviikoilla 1975, ja Arja aloitti tuolla ”Isä meidän” -runolla, lausumalla, ja siirtyi sitten laulamaan Orlando di Lasson huomattavan vanhaa ”Bonjour mon coeur” siirtyäkseen siitä Adam de la Halleen. Kekkonen oli kuuntelemassa ja sali täysi. Muistaakseni ”Muistathan, Barbara” ja ”Kuolleet lehdet” on painettu johonkin toivelaulukirjaan. Viimeksi mainittu suomennokseni on huono. Kuten Yves Montandin ihailijat tietävät, sekä teksti että sävel on vedetty viimeisten tavujen varaan. ”Meren laine huuhtoo hiekan jäljet, ja niin lähtee pois rakkaus.” Tuo ”us” on väärä korostus. Runon idea on tyypillinen. Kellastunut vaahteranlehti muistuttaa katkaistua kättä, joka muistuttaa mennyttä onnea. Terveisiä ruumishuoneelta!

 

Kommentoijat eivät maininneet Cambrain karkkeja, vaikka panin pussin kuvan juttuun. Niitä on valmistettu 1800-luvun alusta asti. Maistoin. En pahemmin pitänyt. Ihme sotkua. Äkkimakeaa. ”Betise” (hupsutus) on siis brändi.

 

Kommentoijilla haluaisin lisätä, että runon käännöksessä pääasia on kokonaisuus: miten teksti menee. Ihanteeni on italialainen ”Africa”, jonka nerokas J. Vainio muutti kokonaan suomennoksella ”Kuusamo”.

 

Kuten ehkä ette muista, samalla sävelellä on kautta aikojen laulettu milloin mitäkin, esimerkiksi Internationalea aikansa Marseljeesin nuotilla, ja erinäisiä vuosisataisia virsiä alkujaan jokseenkin sopimattomina lemmenlurituksina. 

 

Oma suosikkini runokäännösten maailmassa on Reino Helismaan ”Annie Mestariampuja”. Ei sulhasta nappaa se, ken voi miehen tappaa.

 

Mutta paras oli Ilkka Ryömä (Brecht – Eisler, Moldau), ja toiseksi paras Liisa Ryömä (muutamat laihasta vihosta Bellmanin lauluja eli Fredmanin lauluja ja espistoloita).

 

Salaisuus: runon suomentaminen on juuri sama tapahtumasarja kuin sävellyksen soittaminen (”tulkinta”) esimerkiksi pianolla. Sen on soitava kokonaan, alusta loppuun. Koko ajan.

Tiski

 

Lehtien (The Guardian) mukaan Facebook on melkein liikahtamaisillaan. Uusimman vuoden tietojen mukaan virheellisyytensä vuoksi vaarallisen sisällön levittäminen on yhtiön johdon tietoinen päätös, josta myös on vaiettava. Intia kitkee, Eurooppa ei ymmärrä edes itkeä.

 

Amazonin liikevaihdosta, oikeastaan liiketulosta, 7 prosenttia tulee tällä hetkellä kirjoista. Kaikki muu on tarvikkeita, tavaraa, roinaa.

 

Lehtien (The New York Times) tulkinnan mukaan Amazon on onnistunut pilaamaan kirjallisuuden lopullisesti ja korjaamattomasti. Korkeatasoinen kaunokirjallisuus on yhtiössä yksi kymmenistä kioskiviihteen rajoista.

 

Olen yksi niistä, joka hyötyy tilanteesta. Koska ostan jatkuvasti Kindlen e-kirjoina esimerkiksi Tshehovia, jota taitaa olla nyt kaikki englanniksi julkaistu osittain kolmeen kertaan, algoritmi ehdottaa minulle ainakin kerran viikossa  erittäin kiinnostavia nimikkeitä.

 

Ihan niin kiinnostavaa ei yleensä ilmene kuin viimeksi kirjahyllyn takarivistä esiin sukeltanut kuusiosainen Histoire des moeurs (ed. Poirier, Gallimard 1990), tapojen historia. Olin kantanut sen matkalaukussa kotiin vuonna 1992, jolloin elämäntilanteeni muuttui dramaattisesti erään sairaus- ja kuolemantapauksen johdosta. Olin tuore tohtori ja tietenkin aion luennoida kulttuurihistoriaa. Kuusi kertaa 800 sivua tulisi hyvää tarpeeseen. Mutta toisin siis kävi.

 

Kirjaa muuten ei saa Amazoniltakaan (amazon.fr).

 

Toisin kuin monet arvostelijat en ota syyttääkseni firmaa ja sen omistavaa maailman rikkainta miestä tärvelemisestä. Lähdevetemme on vaivihkaa vaihdettu tiskiveteen, ja me maksamme siitä. 

 

Mutta eiköhän koulutusprojektin epäonnistuminen ole oma vikamme. Omien tietojeni mukaan valikoima oli yhtä sekulia, kun Leipzig vastasi kirjojen tukkumyynnistä ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja saanti sattumanvaraista. On totta, kuteen Jarl Helleman haikaili mainiossa teoksessaan kustantajista liikemiehinä, että sotien välisenä aikana Thomas Mannin valitut tai kootut teokset sai joka kaupungista kalliilla, maailman parhaan kustantajan S. Fischerin ansiosta, ja rautatieasemilta jopa Buddenbrookeja sai d-markalla, mutta se kaikki loppui. Suomen verkosta nyt helposti löytyvät listat kertovat, mitä meidän arvovaltaiset ja arvovallattomat kustantajamme julkaisivat sotien jälkeen, kun menekki räjähti ja kaikki kävi kaupaksi. Sanoisin että tiskivettä, vaikka oli siellä Waltariakin ja jopa runoutta…

 

En viitsi itse selitellä, miksi pysyn rosvojen asiakkaana. Ehkä sanon vain laimeasti, etten ole nuori enkä terve. Siitä on aikaa, kun juoksin valtavien kirjakassien kanssa Stureplanilta Slussenille laivaan ja ryhdyin kierrettyäni kravatin kuivaksi hiestä lukemaan puhtaan järjen puolustusta alkukielellä siemaillen kraanasta lemmehtynyttä vettä ja suunnitellen, että sitten kun en ole näin jännässä kohdassa, kipitän seisomatiskiltä itselleni oikein pullollisen Ramlösaa, kun nyt kuitenkin ollaan ihan ruotsissa ja rahat loppuivat Skandinavian parhaassa antikvariaatissa, joka on Rönnells. Viimeksi käydessäni ne tosin siellä lupailivat panevansa näinä aikoina lapun luukulle, ku kauppa ei käy. Lieneekö joku selvillä asiasta tai pannut kotain merkille Birger Jarls gatanilla?

 

 

Prèvert Isä meidän

 

Isä meidän joka olet taivaissa

pysy siellä

ja me pysymme täällä maan päällä

jossa joskus on ihanaa

New Yorkin salaisuudet

ja myös Pariisin salaisuudet

peittoavat Kolmiyhteyden

se pieni Ourcqin kanaali

ja suuri Kiinan muuri

Morlaisin joki

ja Cambrain minttukarkit

Tyyni valtameri

Tuileries’n altaat

kunnon kansalaiset ja heittiöt

maailman kaikki ihmeet

ovat

yksinkertaisesti

kaikille

siroteltuina

ihmetellen itse ihmeellisyyttään

tohtimatta tunnustaa

kuten kaunis tyttö ei tohdi näyttäytyä

maailman kammottavat onnettomuudet

joita on leegio

ja legioonalaiset

ja pyövelit

ja tämän maailman herrat

herrat ja pastorit ja petturit ja

ryttärit

vuodenajat

vuodet

kauniit tytöt ja vanhat kyylät

ja surkeuden heinät mätänevät tykkien teräksen

puhki.

 

Jacques Prèvert, Paroles © 1949. Suom. JK 2021 (1975, 1963)

 

Hyönteissyöjä

 

Olen ajatellut ryhtyä hyönteissyöjäksi. Kasvissyönti on epäeettistä ja horjuttaa elonkehän tasapainoa. Jopa ligniini, joka on liian kova pala sulatettavaksi, ja selluloosa, joka on mahahapoille hankala sekin, alkavat toimia, kun lahottajasienet ovat tehneet tehtävänsä. Ja niiden apuna on ahkeria hyönteisiä, erilaista jäärää joka tarpeeseen.

 

Laskeskelin mielessäni historiaa, josta tiedämme, ettei Suomessa ollut suomalaisia ennen kuin puolitoista tuhatta vuotta sitten. Kesäisin tänne ei silti mahtunut sekaan. Ne meitä suomalaisia edeltäneet ”pronssikauden asukkaat”, jotka alkoivat viljellä maata, lienevät raivanneet peltoja suhteellisen etäälle soista. Ja jos lukija haluaa kinata ”suomalaisten” asettumisesta tänne, sen kuin kinaa. Usein sanotaan että noin vuonna 0, ja perustelut ovat lähinnä kielitieteellisiä. 

 

Vielä 1900-luvulla matkailijat mainitsivat, että täällä kesän hyönteismäärä oli sellainen, että hyvä jos näki 5 metriä eteensä.

 

Jopa hyvin kuuluisat tutkijat, kuten Sjögren, Castrén ja Fellman, mainitsevat Vienan Karjalan asutuksen vähyyden ja nuoruuden. Saamelaisilla oli keino hyönteisiä vastaan, kota. Se oli suoja, joka oli nopea savustaa. Vielä Lönnrot huomauttaa, että mökintapaisessa ei välttämättä keksinyt, mihin pistäisi mustepullon, kun vaakasuorat pinnat olivat täynnä russakoita ja pystysuorat luteita. Ja ilma kärpäsiä, hyttysiä, mäkäröitä ja muita.

 

Isäni kertoi aunukselaisesta hirsikasarmista, jonka ohuen seinäpahvin alla velloi vahva puuro syöpäläisiä. Lääkkeeksi osoittautui lentokonebensiini, joka on myrkyllistä. Tarjolla ollut sprii meni tietenkin parempiin suihin. 

 

Hyönteissyönti alkoi kiinnostaa, kun sain käsiini erittäin uuden kirjan sienirihmastoista (mycelium). Tutkimus etenee juuri nyt erittäin nopeasti. Ilokseni huomaan, että Internet-vertaukset osoitetaan kirjassani hyvin ontuviksi. Jalkojemme alla tosin on verkosto, joka tuo hyvinkin mieleen Internetin, koska tyypillisesti puu tai heinä voi olla yhteydessä sataankin muuhun kasviin tai sieneen, puhumattakaan sitten bakteereista.

 

Mutta myös hyönteisistä hyvin suuri osa lienee sellaisia, etteivät ne vaivaa matkamiestä. Kirvat kiinnostavat muurahaisia, ja niitä molempia pienempiä ovat sukkulamadot, joita on lusikallisessa multaa ainakin ziljoona. Otuksella on tyypillisesti pituutta millimetrin kymmenesosa ja paksuutta viidesosa ihmisen hiuksen paksuudesta.

 

Ja ne ovat keskeisiä elämän ylläpitäjiä samaan tapaan kuin sienirihmastot ovat melkoisia hiilikauppiaita.

 

Carl von Linné ja sitten eräät maanmittarit ovat kirjoittaneet, miten kammottavaa Lapissa on kesäkuussa.

 

Olen kertonut, että olen ollut. Se oli lukioaikaamme. paikka oli Sodankylää ja toimena puun istutus ja myöhemmin vaakituslinjojen mittaaminen. En ollut osannut kuvitella, miten paljon maailmassa on kärpäsiä. Suolla ei oikeastaan voinut hengittää muuta kuin silloin tällöin huivin läpi.

 

Monessa on oltu, sanoi akka, kun oli jouluyötä katiskassa. Kysymyksessä oli pärettä muistuttavista liisteistä järven pohjaan paineltu pyydys. Sellaiseen kun astuu sisään ja jää vaatteistaan kiinni, niin on se aika yhteiskunnallinen kokemus.

Liivijengi

 

Tuolla eli Kirkkonummen palkitussa kirjastossa oli liivijengi liikkeellä. Kysyin, saisiko sieltä ketään kotilainaksi. Ei luvattu. Keskusrikospoliisia ei tarvittu, kun liivijengi kahisi portaikossa kuuntelemassa satua. Keski-ikä näytti olevan viisi vuotta, tai ehkä kuusi.

Eskarilaisten huomioliivit on hieno asia, ja lapsista kertoo pelkkää hyvää, ettei opettajilla ole suojakypärää. Minulla tosin oli turvakengät, joihin siirryin heti kun alettiin puhua talvirenkaista. Erinomaiset muuten ovat nämä työmiehen kengät, joissa on sama systeemi kuin monoissa. Nauhat ovat rautalankaa ja ne kiristetään ja löysätään kiertämällä trissaa.

Rupesin raivaamaan perheen yhdestä puhelimesta tilaa, kun laite väitti, että pilvi on täynnä eikä uusia viestejä voida tallettaa, saati valokuvia. Seuraus oli tavanomainen. Tietokone alkoi nikotella, ja nimenomaan Word haluaa tarkastaa itsensä vähän väliä. Niin haluaisin minäkin, vaikka arvaan tuloksen.

Täsmennän että olin palauttamassa kirjoja. Kotona kirjahyllyjen siivoaminen paljastaa sekä arvotonta roinaa että ikiaarteita.

Henkilötietojen suoja oli ennen tiukempi. Luin uudelleen parit 60-luvulla ilmestyneet muistelmat, kun olin tuntenut kirjoittajat ja paljon asioista. Arvioni: kirjoittajien hienotunteisuuden ja hyvän moraalisen otteen vuoksi muistelot ovat arvottomia ja kaikkea todistusvoimaa vailla. Tyypillisesti hyväntahtoisena esimerkin ihmisenä esitelty henkilö oli todellisuudessa vaarallinen raivohullu, jonka irrottamiseen kanslian kattokruunusta tarvittiin käytännössä kaksi tai kolmekin poliisia.

Joskus muisteleminen kuitenkin lipsahtaa totuuden puolelle. Minua nauratti kirjankustantajan sananvalinta, kun tämä mainitsi puolen vuosisadan takaisen kollegansa "monumentaalisen tahdittomuuden", jonka tosiaan muistan itsekin oikein hyvin.

Aoivan hiljan juttelin nuoren (65 v.) ystäväni kanssa ja selitin, ettei akateemikko A, joka hänkin kaikeksi onneksi kuoli Kekkosen valtakauden alkuvaiheessa, suinkaan vihannut ystäväni sukulaista. Tämä A kohteli käytännössä kaikkia ihmisiä yhtä törkeästi. Tapana oli sanoa, että hänen tiensä oppituolille oli ruumiiden reunustama.

Kirjoitin viimeksi, että suuren taiteilijan ja tutkijan erikoisuus on ylikehittynyt kyky kestää kipua. Yleisemmin suurmiehet ja suurnaisen tunnusmerkki on suvereeni kyky kestää toisten ihmisten kipua.

Hyllystäni löysin pari todella yvää kirjaa Onnistuin aikoinani kähveltämään kustannusliikkeestä niin sanottuja dummyjä. Sana tarkoitti ihan oikeisiin kansiin sidottuja kirjoja, joissa on sisällä pelkkää puhdasta paperia. Sellaisia tarvittiin mainoskuviin. Huonekaluliikkeissä näki vielä hiljan kirjahyllyssä sellaisia kirjoja, joissa saattoi olla arvostetun tietokirjan kansipaperi.

Minulla on runosuomennoksia, kuten Apollinaire, Stevens ja Catullus, täytekynällä tuollaisiin "kirjoihin" kirjoitttuna. Seuraava vaihe oli kirjoittaa ne koneella puhtaaksi. Dummyjen versiot olivat aika valmiita, koska lukemattomat yritelmät olin kirjoittanut tavallisiin muistilehtiöihin tai puotipaperille.

Nyt mietin, että pitäisikö jättää jälkeensä käsin kirjoitettu muistelma juuri tuollaisena dummyna eli tekokirjana, ja kertoa siinä mieltä kääntäviä muistikuvia kuuluisista ihmisistä.

Olen kahden vaiheilla. Saattaisi aiheutua perikunnalle huolta.

Jospa jatkan sinänsä viattomia runoja.

Hadrianuksen hautaruno:

Pieni ja kalpea, harhaileva sielu,

maailmaan tulit vain käymään.

Mille maille lähdit nyt?

Haalea, harmaa, alastomana

et edes leikkiä lyö.

(Animula, vagula, blandula

Hospes, comesque corporis

Quae nunc alibis in locis?

Pallidula, rigida, nudula

nec, ut soles, dais cocos.

Turpaan

 

Jutun Kari Suomalaisen kirjan kansi kuvaa taiteilijan ongelmaa. Taiteilija on kuvassa oikealla. Keskimmäinen hahmo on kriitikko.

 

Silmään sattui tämän hetken menestyvän elokuvataiteilijan maininta siitä tuskasta ja vaivasta, joka on vain kestettävä ennen kuin kunnian kukko kiekuu. Joskus se jättää kiekumatta. Tai siis useimmiten.

 

Olen joskus sekoittanut luentooni ja myös kirjoituksiini ajatuksen, että taiteilijan ja tutkijan poikkeuksellinen piirre on kyky kestää toinen toistaan seuraavia selkäsaunoja.

 

Olet kanveesissa ja ainoa toiveesi on maata siinä silmät kiinni. Mutta jostain tulee tunne: nouse jaloillesi, vaikka joka paikkaan sattuu. Pysy pystyssä ja tappele kuin hullu.

 

Tämä ei ole kirjoittajakoulu, mutta esimerkiksi ”luonnonnerot” Mika Waltari ja Väinö Linna jopa julkaisivat jokseenkin heikkoa tavaraa, kunnes yhtäkkiä tapahtui. Waltaria pidettiin laskevana tähtenä ja menneisyyden miehenä, kun ”Sinuhe” ilmestyi ja yllätti kaikki. WSOY:n kustannustoimittajan luonnehdinta on jäänyt elämään. Sotaromaani, myöhemmin tunnettu nimellä ”Tuntematon sotilas”, muistutti lähinnä poikien seikkailukirjaa, jollaisen julkaisemiseen yhtiöllä ei ollut aihetta. 

 

Legendan mukaan yllättävä henkilö eli perinteisten arvojen palvojaksi tiedetty Jalmari Jäntti olisi tapansa mukaan vilkaissut tuotakin käsikirjoitusta ja nähnyt siinä aivan muuta. Itse epäilen, että hänen poikansa Lauri Jäntti, silloin lehdenkustantajana toiminut entinen Panssaridivisioonan upseeri, olisi tullut tueksi. Ainakin hän nosti Linnaa, kuten muuten myös Hannu Tarmiota pimeiden voimien hyökättyä. Olen lukenut tämän sivu-Jäntin omia sotamuistelmia, jotka ovat mielestäni sekä viihdyttäviä että hyvin kehittynyttä todellisuudentajua osoittavia.

 

Lisäksi huonompi minäni nauttii tilanteesta. Koko Viipuri ja tie Helsinkiin repsotti auki, kun erinomaista tykkikalustoa käyttelevä patteri osui vahingossa paikalle ammuskuormineen ja aloitti suora-ammunnan osittain katkaistulle rautatiesillalle. Siinä tuli kiire toisille jos toisillekin.

 

T. Anhavan nimissä on huomautus, ettei ainakaan hyvän kirjailijan ensimmäistä kirjaa pitäisi julkaista. Viisaampaa olisi aloittaa toisella kirjalla.

 

Tämä johtaa määrälliseen kirjallisuuden tutkimukseen. Missä määrin todellisuudessa esiintyy samaa kuin matematiikassa ja fysiikassa. Uraa uurtavat työt tehdään uran alussa ja joka tapauksessa alle 30-vuotiaana.

 

Vastaisin varovasti, että runous ja proosa menevät eri tavoin. Suorasanaisen kertomuksen puolella tulee mieleen esimerkiksi Tshehov, joka omastakin mielestään kirjoitteli pelkästään rahasta pikku palasia lehtiin. En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luullakseni Venäjällä suosittiin kevyitä lukemistoja, kuten muuten myös sieviä pikku laulelmia ja romansseja, joita julkaistiin tuhottomasti.

 

Ja sitten Tshehov jäi kiinni kirjoittamiseen, vaikka piti oikeastaan enemmän sienestämisestä. Pitkät, keski-ikäisen tuberkuloottisen tarinat ovat niin hyviä, ettei vastaavaa ole toistaiseksi löydetty edes eksoplaneetoilta teleskoopilla tähtäillen.

Hyggelig

 

Hyggailu tarkoittaa, että ollaan olevinaan kuin parempiakin tuttavia. Itse sana merkitsee samaa kuin saksan gemütlich ja suomen mukava.

 

Turha kieltääkään. Kuvan Arne Jacobson vastaa omaa makuani ja ikäkauttani. Se on vierastuhkakuppi. Itse käytän hillopurkkia (rex), jossa on se sama nipsautusrauta kuin ennen ja taas nykyisin juomapulloissa. Piipunporot eivät raikasta ilmaa, vaikka yrittäisi.

 

Suomessa murteella ”reiru” on hyvin korkea kehu. Yleiskielen vastine on sekin harvinainen kiitos ”Meinaan, Koskela, että oot läpitte reilu mies.”

 

Tuosta mielteiden kentästä oikeudentuntoisuus on vain osa. Reilu mies – upseeri, opettaja tai vaikka tiemestari, on reilu, kun ei tee itsestään numeroa. Nämä pohjalaiset tyttöystäväni, jotka olisivat nyt täyttänet 100, elleivät olisi kuolleet, kiittivät jotakuta kylän miestä, kun tämä oli niin ”alhainen”. Se tarkoittaa ylimielisen ja itsetietoisen vastakohtaa.

 

Eräältä korkealta juristilta oikein kysyttiin, miten kuuluu karahteerata, kun asianomainen oli neuvos ja vaikka mitä. ”Jos herra tuntuu turhalta, sanoo vain että Rautapää”, hallitusneuvos Rautapää opasti. Hän oli korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, tohtori ja vaikka mitä – ja kuoli hyvin nuorena niin että nimi lienee häipynyt historiaan.

 

Ruotsissa on kaksi käyttökelpoista sanaa, joiden suomentaminen on välillä vaikeaa, vaikka Toinen on tämä tuttu ”lagom”. Vaikka se tarkoittaa oikeastaan vain ”riittävästi”. Ainakin perhepiirissä pullistelevalle saatetaan sanoa ”skryt lagom” eli että vähempikin itsekehu riittäisi.

 

”Hyfsad” on vielä hauskempi, jo kirjakieleksi ja vanhasointiseksi vaipunut. Ruotsin akatemian sanakirja määrittelee veikeästi ”josta saa enemmän tai vähemmän (någorlunda) asiallisen vaikutelman".

 

Mielestäni Ruotsissa vielä jyrkemmin kuin Suomessa koululainen tai opiskelija ei koskaan sanonut saaneensa ”hyvää” numeroa tai todistusta. Tulos on parhaassa tapauksessa ”hyfsad”, siis esimerkiksi 6 laudaturia ja keskiarvo 10.

 

”Menihän se siinä”, kuuluu sanoa suomeksi.

 

Eräs aika iso kauppa oli jäädä tekemättä. Kun kiskoin esiin painavan kirjoituskoneen, vastapuolen äänenjohtaja, joka taisi olla oikein ministeri, sanoi että kyllä tässä varmaan riittää herrasmiessopimus.

 

Avustettavani sanoi siihen, että miten vain – mutta mistä me hankimme tähän hätään herrasmiehiä.

 

Se on outoa ja kohtuutonta, että muistiin jää irrallisia ja sinänsä merkityksettömiä asioita. Joku on sanonut jotain. Toinen ei ole sanonut mitään. Pahimmassa tapauksessa joku on ollut jotenkin ikävän näköinen – luultavasti todellisuudessa pelätessään kohtapäätä uhkaavaa hammaslääkärillä käyntiä.

 

Ne muistaa. Oikeat asiat unohtuvat.

Pakko ja rokotustieto

 

Epäilen että sairaaloissa teeskennellään. Hoitajien ei olisi pakko ilmoittaa, onko heidät rokotettu, vaikka he olisivat työssä teho-osastolla. Jos hoitajissa todella on henkilöitä, jotka pitävät kiinni tällaisesta, se kuulostaa taktikoinnilta.

 

Jopa valtioneuvoston korkeudelta on kiitetty hyvää tietosuojaamme, joka perustuu EU:n tietosuoja-asetukseen (GDPR).

 

Olen tässä blogissa useita kertoja toistanut ja useasti selittänyt, että tuo tietosuoja-asetus on käyttökelvoton. Se on niin huonosti kirjoitettu ja niin epämääräisesti voimaan säädetty, ettei edes tuomioistuin, saati ehkä vailla oikeudellista koulutusta oleva hallintoviranomainen, osaa soveltaa sitä.

 

Tämä Covid-kysymys on sitä paitsi selvä. Rikoslain 35 luvun 4 pykälä Yleisavaarallisista rikoksista määrää terveyden vaarantamisesta ja nimenomaan vakavan sairauden levittämisestä rangaistuksen, joka on vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta vankeutta.

 

Pykälä on vuodelta 1995. Ehkä lakia säädettäessä mielessä olivat ebola ja kukaties aids, mutta pykälä soveltuu. Poliisin yleistoimivalta vaatii puuttumaan tilanteisiin, joissa ihmisten henki tai terveys on uhattuna, ja kuten näissä asioissa aina, uhan on oltava perusteltu.

 

Entisenä tuomarina ja myös tietosuoja-asioita opettaneena ja niihin perehtyneenä professorina kantani on, että rokottamattomaksi epäilty henkilö, joka tunkeutuu sairaalan teho-osastolle covid-19-potilaiden sekaan, on heti otettava kiinni ja tarvittaessa toimitettava poliisiasemalle ja ellei muu auta, putkaan. Myös vangitsemisen edellytykset näyttäisivät olevan käsillä, jos on syytä pelätä, että asianomainen jatkaa menettelyään.

 

Ja tämä koskee myös lääkäreitä ja hoitajia.

 

Ei asia ole sen kummempi kuin holtittomassa humalassa hoippuvan työntekijän poistaminen työpaikalta, jossa voi aiheutua vahinkoa. Aika on toivottavasti toinen, mutta olen itse joutunut tekemisiin humalaisten tuomareiden ja morfiinihumalassa olevien lääkäreiden kanssa. Olen muuten myös itse nähnyt poliisin juovan pidättämänsä juopon viinat, mutta siitä on vuosikymmeniä.

 

Koska kävin itse usein eduskunnassa asiantutijana tiedän, että suuren asiantuntemuksen keskellä arkijärki voi ainakin hetkeksi unohtua. Välillä tulee sellainenkin tunne, että esimerkiksi ihmisoikeus- ja perusoikeusasioissa jotkut kollegat ovat kovin kiinnostuneita eriävän kannan esittämisestä.

 

Se on kuulkaa luonteenpiirre. Kukaties joku professori ei ole mielestään saanut kaikkea ansaitsemaansa julkisuutta. Joku toinen on taas hiljaa mielessään vakuuttunut, että kaikki toiset ovat idiootteja. Muistan miten oikeusneuvos NN teetti minulla esittelijänä ollessani 19 ja puoli liuskaa pitkän lausuman rangaistusten yhdistämisestä rutiiniasiassa, vaikka jaostollakin mainittiin ääneen, että hovioikeushan hoitaa nämä asiat. Oikeusneuvos, joka oli oikein mukava ja ystävällinen mies juputti, että tehdään nyt kuitenkin. No, se lausuma siirrettiin vähin äänin ”muiden asiakirjojen” joukkoon eli Ad acta.

 

Tämä olkoon kommentti nykyiseen lainsäädännön tasosta. Se taso on hyvä. Täydellinen virheettömyys ei ole terve päämäärä. Luulen – taitoni ei riitä väitteeseen – että pitkän matematiikan kympistä on tehty ylioppilaskirjoituksissa todella vaikea tavoittaa. Ja itse olen kokenut sata kertaa, että kirjoitettuani jotain ruotsiksi tai englanniksi joku ystävällinen lehtori tai professori lukee uurastukseni tuloksen ja sanoo, että joo, tämä on hyvä eikä virheitä ole – ja kirjoittaa sen jälkeen kaiken uudelleen.

 

Ja lainvalmistelukunnan lopettaminen oli virhe.

Kasarit

 

Kuva esittää 1980-luvulla syntynyttä eli kasaria. Joskus sain hetken miettiä ennen kuin ymmärsin termin. Kun kokemukseni työyhteisöistä ovat rajoittuneet, sana ”saikku” tuntui joskus oudolta.

 

Olen ollut jokseenkin koko ikäni etätyössä. Professorina sain työhuoneen, mutta en sanoisi viihtyneeni erikoisesti sellaisissa.

 

Ihmisellä on lupa lennättää mielikuvitustaan kuin leijaa. Hiljan tunsin tarvetta luonnostella menneisyyttä eräälle menneisyydestä kiinnostuneelle ystävälleni. Mainitsin eräitä suuria erehdyksiä ja joitakin ansiottomia onnenpotkuja.

 

Kuvittelen mielelläni, miten minun olisi pitänyt jäädä vähin äänin maalle vuonna 1964 ja keskittyä esimerkiksi selittämään tukkuliikkeille, miksi avoin yhtiömme ei ollut vielä maksanut tätä tai tuota laskua. Olin taitava konekirjoittaja ja jäljentävän kalkkeeripaperin käsitteleminen sujui kuin tanssi.

 

Tämä haavekuva kariutuu siihen, että omasta kapeasta näkökulmastani paikkakunta käytännössä tyhjeni noihin aikoihin. Kovin moni muutti pois työn perässä ja useimmat matkustivat opiskelemaan jotain. 

 

Siksi olisi ollut paiallaan ryhtyä erakoksi. Sen elämäntavan vitsaukset olisi voinut välttää, koska alakerrassa oli keskuslämmitettyjä huoneita tyhjillään ja joissakin jopa heteka, flokkipatja ja armeijan harmaa huopa. Tätien ja täti-ihmisten kanssa olisi kukaties syntynyt sopimuksia ruokavieraana käymisestä, siltä osin kuin kaurapuuro olisi tuntunut yksivakaiselta. Vaikka ei sitä tiedä: kansakoulun keittiöstä olisi kukaties saanut omaan astiaan kaljavelliä.

 

Jos olisi ottanut tavakseen kävellä niin kuin Korpijaakon setä Luusan kautta Passiin, kirkolla ja takaisin, siinä olisi kunto kestänyt. Ja pyhäpäiviä olisi voinut juhlistaa lampustamalla jalan Jylhään katsomaan, miten siellä jaksavat pelkolalaiset ja muut. Kantolan kylille en olisi hirvinnyt. Siellä olisi saattanut tulla turpaan, ihan asian harrastuksesta.

 

Kun olin omilla aikojani opetellut kieltä, kuka tietää, jos olisi käsketty välillä upseerikerholle puhumaan ruokapalkalla ranskaa. Luulen että olisin hyvinkin puhunut esimerkiksi kaksi everstinnaa ja yhden kapteenskan pyörryksiin pelkästään luikuttamalla Baudelairea ja Verlainea; Rimbaud ehkä olisi ollut vähän liian krouvia rouville.

 

Kuin kokeilin lukiolaisena harhaillessani yksin Euroopassa, aivan hyvin se kielillä puhuminen sujui. Etenkin saksalaiset menivät ihan veteläksi, kun ulkomaalainen posmitti heille heidän omaa kieltään, ja olin lukenut myös jonkun oman käden tai jalan kautta paikkakunnalta poistuneen maisterin jälkeenjääneistä papereista poimimani paksun saksa kieliopin. Se oli tosin 1800-luvulta, mutta niinpä osasin sanoa ”der Knecht kam einen Heulast  fahrend” (renki tuli ajaen heinäkuormaa) ja muuta iskevää ja ajankohtaista. Isoisän hyllystä olisin lukenut Meyersin tietosanakirjan 15 osaa, jotka isoisä oli kai pidättänyt joltain karanneelta vuokralaiselta, joka puolestaan oli ehkä perinyt ne Nuppulinnassa asuneelta tädiltään. Kun kirjain oli fraktuuraa, kilpailevia lainaajia ei ollut. Kilpaileva Brockhaus (1938) olisi ollut mieluisampi, koska se oli otsikkonsa mukaan tarkoitettu sivistyneille säädyille.

 

Epäilen ettei tarina ole totta, vaikka se kertoi opettajani. Ennen sotia Pollarissa asuivat muka sisarukset, joista toinen viimeisteli isäntänä vuosikymmenestä toiseen diplomityötä Teknilliseen korkeakouluun ja toinen, oikein jolun näköinen akka, oli lisensiaatti ja valmisteli väitöskirjaa ranskan kielen ja kirjallisuuden alalta. Miten tuon asian todella on, se jää arvoitukseksi. Mutta oli niitä pohjoisia reservejä ennenkin…

Pako

 

Tämä muistiinpano hipoo snobismin huippua. Bachin Die Kunst der Fuge (BWV 1080) edellyttää avautuakseen kohtalaisia tietoja kontrapunktista. Lisäksi tuo puolitoistatuntinen teos olisi oikeastaan kuunneltava kerralla. Osat liittyvät toisiinsa. Monissa fuugissakin esiintyvä pikahurma, kuten esimerkiksi pieni G-molli (BWV 578), on poissa. Tilalla on jotain aintulaatuista.

 

Teoksen oikeaa soitinta ei tiedetä. Urkujen lisäksi erilaisia cembaloita on käytetty, mutta levytyksiä on muun muassa jousiorkesterilla ja neljälle saksofonille. Pianoa käytetään, vaikka eräät jaksot on selvästi sävelletty kahdelle sormiolle.

 

Se on selvää, että Bach oli samalla käsittämättömällä tasolla kuin aikalaisensa Leibniz ja Isaac Newton. Se että hän käsiteli ”puhdasta matematiikkaa” suvereenisti, ei ole yleisesti tiedossa.

 

Jatkan kielikuvaa: muuttuvan tilan ja painovoiman kuvauksen lisäksi hän kirjoitti myös yhtälöt. Tuloksena on äänikuva maailmankaikkeuden näkyvästä ja näkymättömästä puolesta, ennen, nyt ja tuleaisuudessa.

 

No nytpä kävi niin, että tunnettuani tuon teoksen ehkä 50 vuotta ja tutkittuani sitä usein myös nuottien kanssa tulin täysin tyrmistyneeksi Danil Trifonovin juuri ilmestyneestä levystä, joka on kirjoituksen kuvassa. The Art of Life. Siinä on fuugat ja runsaasti muuta, etenkin Bachin poikien säveltämää, ja myös sykähdyttävän yksinkertainen pikkukappale Anna Magdalena Bachin nuottikirjasta.

 

Trifonovin olin jo ajatellut parhaaksi nyt esiintyvistä pianisteista kuunneltuani hänen runsaat Rahmaninoffinsa ja Liszinsä ynnä muun.

 

Levykannen kirjasessa hän kertoo, että Die Kunst der Fuge pani hänet todella lujille, un se on niin vaikea. Lisäksi jo nuottien oppiminen on suuri urakka.

 

Omassa kappaleessani (Peters) ei ole sivuja ihan sataakaan, mutta nuotteja o paljon, eikä samanlaista logiikkaa löydä kuin esimerkiksi Beethovenin ”Hammerklavier-sonaatista”, joka on kyllä aikamoista risuaitaa.

 

Bach kulkee jatkuvasti näennäisen yksinkertaisesti koskettimila, mutta reittejä, joista ainakaan minä en osaa sanoa, mistä sävellajista tullaan ja mihin ollaan menossa. Jos joku puhuisi atonaalisuudesta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä, en ryhtyisi väittämään vastaan.

 

Mutta ihme on muualla. Koko suuren teoksen täyttää lempeys. lämpö, läheisyys, unohtumaton tunne.

 

Ja tämä on tuotu tulkinnalla teokseen, jonka lajia sanotaan oikeutetusti ankaraksi ja jossa sydämen nipistely ei ole koskaan ollut tapana.

 

Lienee turha korostaa, että tuohon yltääkseen täytyy olla suuri virtuoosi ja hallita pianonsoiton tekniikka niin hyvin että voi unohtaa sen. Ensimmäisenä unohtuu näyttämisen halu. Soittaja ei koskaan asetu varjoksi säveltäjän ja kuulijan väliin.

 

Tapaus on samanlainen mutta ehkä merkittävämpi kuin Glenn Gouldin muinainen ensilevytys Bachin Goldberg-sarjoista. On eroakin. Ei enää ole mitään Trifonovin ääntä tai tyyliä – Gouldin tunnisti aina ja heti.

 

Kiitos hetkistä herra.

Kuolleet autot

 

Jos pitäisin vielä luennon Turun kulttuurihistoriassa, luennoisin autoista. Kävin siellä vetämässä jopa koko lukukauden sarjoja 1980-luvun puolivälistä. Pyrin olemaan rutikuiva ja vaikeatajuinen.

 

Elämäkertateoksessa suomalainen nouseva nimi myy Ifan. Lukijan kuuluisi ainakin aavistaa, että Ifan myyminen muina miehinä ”kunnon autona” hipoi rikosta 50-luvun lopulla.

 

Mutta kulttuurihistoria humahtaa kuvan tiedosta että sama henkilö oli kurvaillut taloustietoiseksi mainitun isänsä Packardilla vielä muutamia aikaisemmin.

 

Suomeen tuoduista alle 400 Packardista suurin osa oli maltillisia malleja, kuten kuvassa oleva. Omistaja oli varakas liikemies, hyvin suosittu lääkäri, nuori laivanvarustaja tai vastaava. Mannerheimilla oli kaksi isoa Packardia ja Paasikivellä yksi. Paasikivi ehti päivittää edustusautonsa Cadillaciksi, joka taitaa olla tallella museoituna. Mutta niitä 12-sylinterisiä loistoautoja ei Suomessa ollut monta. Armeija eli käytännössä ylemmät upseerit veivät kuitenkin 1941 kaikki Packarditt, joita ”tarvittiin sotatoimissa”. Useimmat kai varustettiin pian häkäpytyllä.

 

Appi-vainajallani Viljolla, joka oli erittäin ahkera kirurgi, oli sota-ajan pukeilla Buick. Koska Oskari-veljellä oli menestyvä autoliike Jyväskylässä, uudeksi autoksi ilmaantui sitten Rover 14, jota seurasi vielä toinen samanlainen.

 

Kauhavan rikkain mies ajoi Kaiseria, jonka korvasi sitten Henry J. Äidinisäni hommasi tavalla tai toisella autokorjaamon yhteyteen perustamaansa autokouluun Ford Customin, jota seurasi Mersu. Kuorma-auto oli aluksi International, sitten lauhkeammin Bedford ja Thames. Kemsukin olisi löytynyt, mutta se (GMC) oli oikeastaan raskaaseen ammattikäyttöön.

 

Eli kun Kemppinen hankki uuden Ford Taunuksen, se oli tapaus paikkakunnalla, ja Citroen ID vuonna 1959 oli tapaus koko läänissä. Taustalla taisi olla luottamuksellisia suhteita autoliikkeisiin ja pankkiin. Isäni yhtiökumppani oli tiukasti sitä mieltä, että autoista paras ja sopivin oli kuitenkin hänen käyttämänsä Volvo Amazon. Johdonmukaisena miehenä Boenius muuten ajoi sillä Amazonilla miljoona kilometriä ja sai kuvansa maahantuojan asiakaslehteen.

 

Jollakin menestyvällä arkkitehdillä saattoi olla iso Fiat, mutta riittävän arvokkaita olivat Opel Kapitän, paras Peugeot tai jopa Panhard. Amerikkalaista Fordia tai Chevroletia ei juuri nähtyä, ellei sitten jollain miljonäärillä. Setäni oli ammatiltaan autonkuljettaja. Hän kirosi yhtiön lahjana idästä saatua Zimiä ja vuorineuvoksen Ziliä. Kaasupoljin kuulemma hieroi varpaat ja lämmityslaite toimi kuin kiuas.

 

Äkkinäisen silmissä taksilta näyttäneet kalliit Mersut tulivat muotiin 70-luvun lopulla. Kerran kun olin herrojen kanssa marjassa, kartanon pihapiiriin pysäköidystä kuljettajan ajamista autoista 99 prosenttia oli Audeja. Mutta ennen eläkkeelle siirtyvät hankkivat ”arvonsa mukaisen” auton. Lienevätkö ihmiset viisastuneet vai pysäköintiruudut pienentyneet, koska nykyisin tutuin ja minustakin järkevin eläkeläisen auton on sopiva nökötin. Tärkein ylellisyysvaruste on koukku kauppakassille. Tosin itse arvostan peruutustutkaa, koska kaupan parkkipaikalla pelkään aina listiväni jonkun lajitoerini.

Känniläisiä

 

Pitäisikö alkoholin käyttämisestä rangaista? Runsaat sata vuotta sitten kysymys oli ajankohtainen ja mielipiteet olivat kiivaita. Asiaa ei ole omana elinaikanani kyselty, vaikka rajoituksia on rukattu silloin tällöin. Itsekin löysin kerran laatikkoni pohjalta ostoluvan eli viinakortin.

 

Varmuuden vuoksi: en vihjaa tässä hapuilevaan huumekeskusteluun enkä siihen, että tietyn logiikan mukaan alkoholikin on ”huume”.

 

Vahingossa tai vasiten hyllyssäni takariviin painuneina on suuri määrä kirjoja, joista tulen levottomaksi. 

 

Yksi ajankohtainen on ”Tamminiemen pesänjakajat”. Siitä on nyt puhetta, kun kirjan ilmestymisestä tuli 40 vuotta ja Aarno Laitinenkin kuoli.

 

Poliittisen ilmaston muuttumisesta voisi kirjoittaa toiste. Muistan tietenkin eriomaisesti tuon ajan. 

 

Todisteena muistetun hataruudesta vedän esiin tupakanpolton. Myös valtion virkahuoneissa kuului ennen olla tuhkakuppi, ja hermostuneet alamaiset panivat tuon tuostakin palamaan. Minulla on säilöön pantuna nelikulmainen, suhteellisen painava tuhkakuppi, jonka pohjaan on valettu ”valtio”. Luulisin ottaneeni sen talteen arvellen, ettei oikealla omistajalla ole sille enää käyttöä.

 

Oikeusneuvos Ekholm ei puheenjohtajana aloittanut korkeimman oikeuden jaoston istuntoa ennen kuin oli saanut Havanita-pikkusikarin palamaan ja vedellyt sen puoliväliin. Oikeusneuvos Kuhlefelt piti samaa tapaa, mutta yleensä istuntosaleissa ei poltettu, kuten ei tietenkään käräjillä eikä kirkossa. Muistikuvieni mukaan oli luontevaa sytyttää Hofnar tai sitten piippu istunnon jälkeen. Kiinteistön käytävissä ja työhuoneissa polttamiseen ei ollut estettä.

 

Tavallisissa kokouksissa oli joskus todella paljon savua. Sopiva todiste on esimerkiksi Fritz Langin saksalainen suurelokuva ”M – kaupunki etsii murhaajaa”, jossa poliisiasemalla ilma on välillä niin sakeana ettei läpi näe. Englannista en oikein tiedä, oliko Churchillilla vain tapana vain esiintyä korkeimmissa kokouksissa sikarinpätkä suussa, vaan oikeinko hän poltti. Rooseveltin kuvaan kuului pitkän imukkeen päässä keikahteleva savuke.

 

Mutta humalaisuus on mennyt muodista vielä vahvemmin. Mainitsemassani kirjassa puhutaan tietysti Ahti Karjalaisen ”henkilökohtaisesta ongelmasta”, mutta ehkä vähemmälle jää se tieto, että menneisyyden vuosikymmeninä korkeimmatkin poliitikot saattoivat tulla vastaan ainakin ravintolamaisemassa huomattavassa tuiskeessa. Minua ei tietenkään silloin nähty eikä kuultu, mutta olen kuunnellut selostuksia, miten Kekkonen ja ulkoministeriön Jalanti tappelivat Kämpissä 50-luvulla juovuspäissään. Tiettävästi mitään tappelua ei todellisuudessa ilmennyt, mutta juovuksissa oltiin kyllä. Isäni toisaalta väitti nähneensä, kun kansanedustaja Kekkosta vedettiin turpaan osakunnassa. Epäilen tietoa. Kekkosen nimiin pantiin kaikenlaista.

 

Jossain yhteydestä sattui silmääni tieto, jonka mukaan Hannu Tarmiota WSOY:stä savustettaessa 1970-luvun alussa taloon olisi tahdottu johtajaksi henkilö, josta itsekin tiesin näkemäni perusteella, että hän tarvitsi jo aamupäivisin työhuonetta kohti tepastellessaan tuke seinistä eikä välttämättä osunut tuolille ensi yrittämällä.

 

Murhe

 

Martti Anhavan nyt ilmestynyt Paavo Haavikon elämäkerta on elämäntyö. Kirjaa on 812 sivua, ja arvioimani kansainvälisen mittapuun ja vaa’an lukemin teos on horjahtamattoman korkeatasoinen ja kattava. Lukija kohtaa hiukan harvinaisempi bonus. Teos on erittäin hyvin kirjoitettu ja siksikin mieluisa lukea. Sekä yllätyksiä että hytkähdyttäviä sanankäänteitä on annosteltu taiten.

 

Tähän tuskin verrataan tulevaisuuden elämäkertoja. Mukana on kohteen sekä julkinen että yksityinen elämä. Työmäärä on ollut valtava. Lisäksi kirjoittajalla on ollut epätavallinen aitiopaikka. Hän on tuntenut perheensä kautta kohdehenkilön varhaislapsuudestaan asti ja perheet ovat olleet toisilleen kovin tuttuja. Vaikka juuri Tuomas Anhava eli kirjoittajan isä oli nostamassa Paavo Haavikkoa maineen korkeuksiin, rohkenisin sanoa itsekin asianomaiset tunteneena, etteivät Haavikot olleet Anhavan suvussa ainakaan arvostelukyvyttömän palvonnan kohteita. Tuomaalla oli särmää sanoa, kun aihetta oli, ja samaa voi sanoa pojasta.

 

Paavo Haavikko oli ”sukupolvensa merkittävimpiä kirjailijoita” Suomessa. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lause on kanoninen. Sitä tuskin moni vakavissaan kiistää.

 

Suomen kirjallisuus oli erikoisen korkeatasoista 1945 – 1968. Proosan järjessä olivat Linna ja Waltari. Runouden kärjessä olivat Haavikko ja Saarikoski. Väitän että tämä oli teollistumiseen verrattava tai siihen liittynyt riuhtaisu. Suomi oppi sisäsiistiksi missä tahansa läntisissä piireissä. ”Läntisissä” – maailma hahmottui New Yorkin – Lontoon akselille. Sitten tuli kolmas maailma ja neuvostososialismin alkanut rapautuminen. Suomen kirjallisuudesta ei tiedetty paljon rajojemme tuolla puolen. Kulttuuristamme oli tietoa siellä täällä, mutta myönteiset mielikuvat maastamme tarkoittivat ehkä todellisuudessa Ruotsia tai Tanskaa.

 

Runous ei yleensä käänny toisille kielille. Sitä vastoin esimerkiksi viihdemusiikki on väkevä kansainvälinen voima ja suuri bisnes. Meillä ei tietenkään ole jakoa noilla markkinoilla – toisin kuin Ruotsilla, jolla on Abba ja Ingmar Bergman. Se että ruotsalaisilla on myös erittäin korkeatasoinen kirjallisuus, kuitataan tiettävästi sisäisenä ongelmana.

 

Jos tällaista elämäkertaa ei olisi ilmestynyt, juuri kukaan ei olisi osannut kaivata sitä. Pentti Saarikoskesta ilmestyi 1996 – 2003 Pekka Tarkan hyvä teos, ja myöhemminkin on tullut mieluisaa kirjallisuutta hänestä. Jopa runoja on saatavilla, ainakin viime aikoina ryhdistäytyneiden antikvariaattien kautta. Aivan samaan korkeaan luokkaan kuuluva Eeva-Liisa Manner sitä vastoin tuntuu olevan unohtumassa. Kustantajat eivät julkaise eikä yleisö osta antologioita.

 

Suomesta puuttuu täysin uudemman kirjallisuuden verkkopaikka, jossa esittelyn perusteena olisi korkea taso. Siinä olisi joillekin urakkaa. Tiedän kymmenkunta verkkopaikkaa ja omistan puolisen sataa painettua antologiaa. 500 tai 1000 kärjessä ei sisällä ketään suomalaista, ei myöskään Haavikkoa eikä kansainvälisempää Saarikoskea. – Tekijänoikeudesta vapaat kokoelmat ovat sitten asia erikseen.

 

En tiedä, onko tämä ongelma. Luulen ettei Haavikkoa lue Suomessakaan moni. Kaunokirjallisuus ei ole muotia, runous kaikkein vähiten. Suomalaiseksi runoilijaksi Haavikko on vaikea. Vaikka hänen poikansa omistama Art House ja Otava ovat tehneet parhaansa, sellaista kirjaa ei taida olla, jonka voisi viedä vaikka lahjaksi – 100 parasta runoa. Ei sillä: kovasti himoitsisin kirjaa, joka olisi samaa sukua kuin vanha ”Uuden runon kauneimmat”.

 

Haavikon tuotannon ongelma on myös Anhavan mukaan sen runsaus ja epätasaisuus. Itse olen varmaan liian jyrkkä. Mielestäni runot 1951-1966 ovat selvä huippu. Mielestäni proosa ja näytelmät eivät ole samaa tasoa eikä runsas esseistiikka varsinkaan.

 

Ennakoin vastaväitteitä: historia-essee ”Kansakunnan linja”. Luin sen hiljan uudelleen ja petyin. Alkujaan tuoreilta ja raikkailta tuntuneet oivallukset tuntuvat menettäneen omaperäisyytensä. Martti Anhavan Haavikon laajan ja usein myllertyneen mielen esittely lisää tuota vaikutelmaa. Aika aikaa kutakin.

 

Lukijan tulee tietää, että tämä arvostelun tai esittelyn näköinen blogikirjoitus on puolueellinen. Tunsin Haavikon, vaikkemme tavanneet hänen 20 viimeisen elinvuotensa aikana. Keskustelin useita kertoja Martti Anhavan kanssa, kun hän valmisteli tätä kirjaa, ja näen asioita ja asiaryhmiä, joita ei ole tässä mukana. Kirjassa mainitaan minut ja vaimovainajani useita kertoja, ja asiayhteydet ovat osittain minun silmissäni epämiellyttäviä. Ehkä olen siihenkin suuntaan puolueellinen, että Anhava on mielestäni kirjoittanut hyvin täysijärkisesti ja pyrkinyt oikeamielisyyteen.

 

Tämä on tarkoitettu kehuksi. Lähellä kirjallisuutta ja taidetta liikkuu aina ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella vaikeita. Haavikosta itsestään tulee tätä nykyä ensimmäisenä mieleeni anekdootti runoilija ja laulaja Carl Michael Bellmanin patsaan paljastuksesta, jossa paikalla oli hänen jo vanha leskensä. Kuningattaren päiviteltyä, miten mielenkiintoista mahtoi olla elää lähellä niin suurta neroa, mamselli Bellman olisi vastannut:” Osasi vainaa olla kyllä vaivalloinenkin.” (Nog kunde den salig vara också besvärlig i sin tid.)

 

Mitä vainaja kirjoitti 1990-luvun lopulla muistellessaan, on ehkä esimerkki siitä, kuinka proosa ja draama värittyivät toinen toisestaan hänen mielessään. Kirjopyykin käsittelyohjeet olivat unohtuneet.

 

Nyt yllättäen aikoinani hyvin tuntemani kaksi merkillistä henkilöä, Haavikko ja Donner, ovat saaneet kirjan muistolleen.

 

Se on erinomainen asia.

 

Yhden johtopäätökseni haluaisin kuitenkin liittää niihin molempiin, kohdehenkilöitä tarkoittaen.

 

Työnarkomania on paha vika. Se tuottaa narkomaanin työtä.

Murha

 

Luultavasti poliisiromaani murhineen on eräänlainen kummitusjuttu. Kummitukset kiinnostavat ihmisiä, vaikka kummituksia ei ole olemassa. ”Kummitus” tarkoittaa jotain, mitä ei ole olemassa, tai jotain, mitä ei ainakaan osata selittää.

 

Suomessa surmattiin vuonna 2019 65 ihmistä. Kun olin itse tekemisissä henkirikosten kanssa – tuomarina – kirjallisuuden suosima ”mysteeri” oli se tekotyyppi, jota ei esiintynyt koskaan.

 

Kun kävin eri syistä kaikkiaan noin kahden – kolmensadan henkirikoksen asiakirjat läpi, mysteereitä ei edelleenkään ollut yhtään. Muutama oikeusmurha tuli vastaan 1930-luvulta

 

Kun henkirikos ja poliisin toiminta on niin suosittu aihe elokuvassa ja kirjallisuudessa, ykkösongelmakin on selvä. Miten voisi keksiä sellaisen henkirikoksen, jonka ympärille voisi kutoa viihdyttävän tarinan?

 

Lukija on pohjattoman suopea. Juuri ketään ei häiritse, että esimerkiksi Waltarin ”Komisario Palmun erehdys” on henkilöhahmoineen aika suoraan brittiperinteestä siirretty kuvio. Kevyt parodisuus taitaa olla samaa perua.

 

Toinen mestari, Aarne Haapakoski eli Outsider oivalsi saman. Pekka Lipponen, toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, oli hauska karikatyyri. 

 

Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan noin kuusi ahkeraa rikoskirjailijaa. Haluan nostaa vasiten esiin Seppo Jokisen, siltä varalta ettei hän olisi parista kymmenestä kirjastaan huolimatta osunut alttiin lukijan silmiin.

 

Mielestäni nämä komisario Koskisen johtaman tamperelaispoliisin tarinat ovat kodikkaita ja antaumuksella kirjoitettuja. Jos lukija ei tunne mitään mielenkiintoa Tammelan toria ja Hervannan seutua kohtaan, hyvä niin. Dekkarin edellyttämästä karsimisesta huolimatta minun silmissäni ja korvissani näihin tarinoihin on tarttunut paljonkin uskottavaa ja siten helposti takertuvaa.

 

Olen tunnustanut, että norjalainen Nesbø on mielestäni harvinaisen taitava jännärin kirjoittaja, ja lukeva yleisö on tiettävästi samalla kannalla. Tosin tavallisin vastaväite on tosi: kirjoittaja on kovin mieltynyt todella karmeisiin kohtauksiin, jotka ovat siis monelle liikaa. Itsehän nautiskelin Mankellin viipyilevistä, itsesäälin ja erilaisen niuhottamisen värittämistä romaaneista. Mankell kirjoitti sangen hyvin. Varsinainen suosikkini on muinainen sosialidemokraattinen ruotsalaisdekkari eli Sjöwall-Wahlö, ja omaan makuuni iskee parhaiten Leif G.W. Persson.

 

Nuorempia suosion saaneita on Pohjoismaissa monta, mutta murhakirjoissa on se täysin selittämätön piirre, että jotkut kolahtavat ja toiset taas eivät. Joka tapauksessa suupaltti, joka väittää dekkarin syntyvän tuosta vain, todella yrittämättä, puhuu pötyä. Ala on ehkä vaikeampi kuin taideromaani.

 

Jos paperinukkejaan värittää liikaa, ne ovat pilalla. Remes-oireyhtymä on vaikea. Läpikuultavan epäuskottavat henkilöhahmot pilaavat hyvinkin kehitellyn toiminnan. Ja tietenkin lukemisen tekee mahdottomaksi tunne, että teksti on peräisin automaattisorvista ja sapluunat on ostettu kaupasta, tai sitten silmän välttäessä varastettu. Mutta Seppo Jokisesta jää mukava mieli. Tavallisia jännäreitä tavallisille ihmisille ja suhteellisen tavallisia tekoja. Eikö se ole ihan kohtuullinen kaava=

Muistutus

 

Kaikkein suurin ero blogin ja muun kirjoittamisen välillä on keskustelu. Kirjojen ja lehtijuttujen kommentit ymmärtää epätyypillisiksi. Blogissa on kyllä selvää, että hyvin suuri osa niistä lukijoista, joilla olisi painavaa sanottavaa, pysyvät vaiti. Ja joskus harvoin hiljaisuudet rikkovat ne, joilla ei näytä olevan mitään asiaa.

 

Nyt yritän tietoisesti pyöräyttää eteenpäin ajatusta ikävästä menneisyydestä. Esimerkiksi laulut ja kirjoitukset ja pian myös maalaukset ovat täynnä kuohuvaa iloa ja pursuilevaa hyvää mieltä, ja esimerkkejä on monen tuhannen vuoden ajalta.

 

Muistoja ei ole kadonneista.

 

Vielä runsaat 100 vuotta sitten puolet ihmisistä kuoli ehtimättä aikuiseen ikään eli entisten mittojen mukaan noin 15-vuotiaiksi. Pikkulasten kuolleisuus oli valtavaa, mutta myös kulkutaudit ja tapaturmat tekivät tuhoa. Suomessa tuberkuloosi oli kova tappaja vielä ennen viime sotia, ja uhrit olivat tyypillisesti nuoria. 10 000 vuodessa. Se on paljon. Vertailun vuoksi Talvisodassa menetti henkensä 25 000 ihmistä, ja siitä tuli tietysti suuri kansallinen trauma. (Vuosina 1939-1944 menehtyi sotaan n. 95 000 suomalaista, mikä oli eurooppalaisittain vähän.)

 

Nykyisin Suomessa on kai tavallista, ettei 20-vuotiaan ikätovereista kukaan ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti.

 

Peilistä näen jotain historiallisesti sensaatiomaista: hirmuisen vanha (76-vuotias) mies, jolla ei ole kipuja eikä kolotuksia. Rajoituksia on, mutta viis niistä (välttelen tilanteita, joissa joutuisi olemaan tuntikausia jalkojensa päällä).

 

Järjetön ajatus, joka puikkii monesti mieleen. On ollut paljon aikoja ja paikkoja, joihin syntyminen on ollut tosi huono onni. Suomessa synnyttiin osattomuuteen vielä viime vuosisadalla. Täysorpojen kauppaaminen huutolaisiksi oli sekin jokin parannus verrattuna liian nuorten tai vanhojen hylkäämiseen. Mutta esimerkiksi syntyminen Suomeen 1901 ei ollut onni.

 

Joillakin oli onni kuolla viime tingassa, kuten esimerkiksi Tolstoilla (1910). Tekisi mieli sanoa: ja Kekkosella.

 

Tämä alkaa maistua saarnaamiselta. Saan tilaisuuden keventää faktalla. Kommentoija antaa ymmärtää, että lakimiehet ajavat asioita ja siis puolustavat kaikenlaisia murhamiehiä. Lakimiehistä 10 prosenttia on asianajajia. Valtava enemmistö on samassa tilassa kuin minä, joka en ole käynyt tuomioistuimessa (paitsi kerran todistajana) 50 vuoteen, enkä liioin oikeastaan joutunut tekemisiin riita-asioiden kanssa. Erimielisyyksien kanssa joutuu tekemisiin jokainen.

 

Lakimies viittaa tutkintoon ja tarkoittaa erilaisia yhteiskuntateknikkoja. Oma osaamisalueeni oli pitkään patenttioikeus ja sitä hiukan laajemmin teknologian valmistusoikeuksien ostaminen ja myyminen. Ajoittain myös farmakologian. Erikoisen usein joutui keskittymään kansainvälisiin standardeihin ja ilmiöihin, joita nimitetään epämääräisesti innovaatioiksi. Se muuten oli enimmäkseen hauskaa.

Niin iloton

 

Maa- ja metsäelämä, ilotonta.

 

Nyt elävissä ja kirjoituksia lukevissa ei ole monta, jotka oikeasti tietävät mökkiläisyydestä eli tilastojen termein maaseudun tilattomasta väestönosasta eli maa- ja sekatyömiehistä ja heidän perheistään. Minäkään, kun olen vasta lähes 80-vuotias maaltamuuttaja ja vielä herraksi heittäytynyt, en tiedä paljon.

 

Jotain kuitenkin.

 

Tilaisuuksia palkkatyöhön alkoi aueta 1800-luvun lopulla. Siihen asti valtavasti yleisin kokemus oli köyhyys. Köyhyyden uskollinen seuralainen oli tauti. Näitten satoa ei silmä oikein erota hautausmailtakaan. Hautakivet tai niitä edeltäneet peltikilvet osoittivat useimmiten talollisten leposijoja, ja talollinen eli maata omistanut maalainen oli määrällisesti aika harvinainen ilmiö. Metsät saattoivat olla yhteisiä, eikä niillä ollut juurikaan rahallista arvoa. Vanhat valokuvat maaseututaajamista kertovat samaa kieltä. Metsä oli käytetty polttamalla puu takoissa ja kiukaissa ja vähäinen määrä kalupuina. Näkymät olivat aika autioita ja rääsyisiä.

 

Eräs tapa käyttää metsää oli vuosisatoja kaskenpoltto. Metsä kumoon ja tuleen. Pari kolme ruissatoa ja sitten muutto muualle. Peltoviljelystä on monin paikoin maata oikein kartat. Se edistyi hitaasti, eikä varsinkaan savimaiden kuopimiseen ollut oikein kalujakaan ennen kuin tulivat tehdastuotteet, esimerkiksi Fiskarsin kymppi, joita sai osuuskaupasta. Sellainen ihmelaite kuin kultivaattori eli pyöröäes oli nähty Amerikassa ja herätti Suomeen sovellettuna kovaakin vastustusta vielä omana elinaikanani. Risukarhilla ne isätkin pyyhkivät siementä näkymättömiin.

 

Vielä virsikirjassa huokaistaan kuin pientä ihmettä Luojaa, joka soi välillä ”puhtaan leivän” vuoden, eli saatiin jauhaa hampaan tyngillä leipää, jossa ei pettua eli männyn nilaa kuin nimeksi. Euroopan viimeisin väestökatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvun lopussa. Se sattui niin myöhään, ettei ehtinyt mainintana mukaan edes Aleksis Kiven suurromaaniin, jota kirjailija viimeisteli nälän raivotessa Siuntiossa ystävällisen mamsellin ylöspidossa.

 

Kirjallisuutemme näkyvät hahmot, esimerkiksi jätkä ja tukkilainen, olivat alkaneen puutavarakaupan muistomerkkejä. Ei ollut juurikaan uittoja, ennen kuin norjalaiset opettivat, eikä tukkilauttoja, ennen kuin tehtaat alkoivat tupruttaa. Jokin kotimainen operetti – Kaunis Veera – kuvaa halkokauppaa Pietariin. Se oli Saimaan rantamilla tuottoisaakin, joillekin. Edes kartanolaitos ei oikein juurtunut näille kivisille maille.

 

Olen kai ennenkin kehaissut, että omien sukulaisteni ammattitaito oli osaamista, miten petetään ryssää kaupoissa, myymällä naapurin metsästä märkiä sekahalkoja priima koivuna ja härskiä kesävoita ensiluokkaisena tuotteena. Tämä oli elämää Karjalan kannaksella. 

 

”Luonto” oli paha ja vastustettava asia, syntinen ihmisluonto tai ”korpi” eli Suomessa metsä ja suot. ”Hyvä luonto” oli romantiikan keksintö, edelläkävijöinä Rousseau, Goethe ja Schiller, ja välittäjänä Suomeen Topelius. 

 

Amerikassa Cooper ja Hawthorne kuvasivat luonnon tuhoajia, mutta toisen tavan oivalsi Thoreau. ”Walden. Elämää metsässä” 1854. Hollantilaiset ja englantilaiset olivat hävittäneet luontonsa jo keskiajalla niin että jälkimmäiset joutuivat haeskelemaan innoitusta tuulisesta Skotlannista. – Vanhemmassa kirjallisuudessa kauniiksi julistettu paikka on ”topos”, ja esimerkiksi paimenidylli on huolella kuvailtu todellisuutta vastaamattomaksi.