Luulo

 

Lakimiehiä epäillään tarpeettomasta sanojen vääntelystä. Epäily ei ole aiheeton. Toisaalta muutakaan ei voi. Rikoslaki määrää rangaistuksen petoksesta. Miestä joka pettää vaimoaan tai vaimo, joka on petollinen miehelleen, ei voi rangaista petoksesta.

Peruskurssilla jo opetetaan että tuo rangaistava teko, jonka nimi on laissa petos, koostuu neljästä tunnusmerkistä: erehdyttäminen, erehdys, erehdyksen vallassa tehty määräämistoimi, omaisuusvahinko.

Jos hetken katsotte tuota, ymmärrätte, että näitä juttuja on suhteellisen vähän. Ostaja erehtyy arvioidessaan ostavansa hyvän käytetyn auton, kun käy ilmi, että hän ostikin huonon käytetyn auton. Teko ei ole petos. Lain “erehdys” ei tässäkään kohden tarkoita arviointivirhettä.

“Arviointi” tarkoittaa etenkin asiaa, joka ei ole mitattavissa tai punnittavissa. Esimerkiksi kirjoituksen tai lauseen “loukkaavuus” on vain arvioitavissa, koska yhdelle koiran sanominen piskiksi on loukkaavaa, toiselle ei. Lehdessä kuvailtiin Turussa hyvin tietämääni Rettigin palatsia. Tapasin lukiolaisena ostaa piippuuni kioskilta “Retkun sotkua” ja sain siis Rettigin sekoitusta. Rohkenen arvata, että tuohon aikaan vielä alalla ollut suku oli kiinnostuneempi rahasta kuin tuotteensa nimen häpäisemisestä.

Sanon joskus myös itseäni paremmassa seurassa:” Anteeksi, hetki. Minun pitää ajaa eräs asia.” Olen siis ollut virallisesti asianajaja, joka on suojattu ammattinimike. Ja kysymyksessä on niin sanottu pienempi asia.

Vuonna 1938, kun synkät varjot jo laskeutuivat Euroopan ylle, valmistui eteväksi tiedetyn lakimiehen huolellisesti laatima mietintö ja ehdotus lakiesityksestä avioliittoa solmimattomien henkilöiden rankaisemisesta. Myhempi 2avopari”, joka sekin lienee sanana unohtunut, oli tuohon aikaan “susipari”, ja tällaisen järjestelyn naispuolinen osakas oli “pullahiiri”. Laista taisi poistua vasta sotien jälkeen jännitävä rikosnimike “salavuoteus”, joka tarkoitti sukupuoliyhdynnän harjoittamista avioliittoa solmimatta. Jos joku onneton harjoitti sitä olessaan avioliitossa toisaalla, rikoksen nimi oli “huoruus”.

Siis takaisin eilen esillä olleeseen jumaluusoppiin. Minun on joskus vaikea saada itseltäni suunvuoroa ja joskus pyydän kokouksessa seuraavan ja sitä seuraavan puheenvuoron. Monesta syystä arvostamani keskustelukumppani, myöhempi ministeri ja tohtori ynnä muuta, kysyi kerran sen aikakauden tapaan: uskotko sinä Jumalaan. Sanoin että minua kiinnostaa, uskooko Jumala minuun. Kumppani näytti pitävän tuota näsäviisautena.

Se että kysymys on ollut 300-luvun kirkolliskokouksista alkaen uskomisesta eikä tietämisestä, on iso asia. Vanhimpien laestadiolaisten aikoinaan suosimassa 1700-luvun raamatun suomennoksessa sanottiin, että usko Jumalan pääll’. Olen huomannut, että nykyteologit eivät yleensä huomaa, että tuo ei ole pelkkä svetismi (tro på Gud), vaan täsmällinen kysymys Jumalan olemassaolosta. Eri asia on uskoa esimerkiksi Jumalan väiitettyihin käskyihin ja kieltoihin. Ja sitten on myös lakikielen käyttämä usko, joka tarkoittaa oikeastaan luottamusta “Hyvässä uskossa tehty oikeustoimi.”

Tuo uskomista tarkoittava kreikan sana, josta meillä on sivistyssana “hypoteesi”, muuten jäi poikittain kurkkuun jo Hieronomyksen porukalle, kun ei se käänny latinaksikaan. Siitä tuli väkisin “substantia rerum” ( Hepr. 11:1), ja siitäkös riita repesi. Asioiden aines eli ikään kuin olemus.

Mutta teologiasta apinoihin. Trump ja alle puolet amerikkalaisista eivät usko, että kuolemanrangaistus ei vähennä murhia. Huomatkaa, sanoin “usko”. Minä uskon, mutta perusteluni ovat tilastotieteellisiä. Tapasin petkuttaa opiskelijoita sanomalla vain, että henkirikoksen tekemiseen ei liity harkintaa, vaikka rikoksen tekemistä olisi harkittu paljonkin. Vain harvoin joku huomasi kysyä: entä palkkamurhaajat. Siihen vastasin: kylmäverisiä palkkamurhaajia on äärettömän vähän. Useimmat palkkiosta murhaavat ovat erilaisia hörhöjä ja että pyöveliksikin houkuttelee useimpia enemmän kuviteltu Jumalan tahto kuin hyvä palkka.

Asia ei ole laskettavissa. Ja tässä käy esimerkistä satunnaisuus eli epäjärjestyksen lisääntyminen (entropia). On ongelmatonta ottaa kenkälaatikosta jokin pingispallo mutta erittäin vaikeaa jopa suunnitella, miten tuon pallon saisi täsmälleen oikeaan kohtaan takaisin. Miten on, kun kenkälaatikon paikalla on messuhalli ja pallot ovat erikokoisia?

Tyhmyyden esimerkkinä olen minä. Pidin lapsena kovasti Taranin apinasta, jonka nimi oli Cheetah ja joka istui joskus Tarzanin olkapäällä. En edes käsittänyt, että se oli poikanen, koska aikuinen simpanssi paina yli 50 kiloa ja on ainakin puolitoista metriä pitkä. Pelkästään Tarzania puolustaakseen tuo veikeä olento hyppäsi joskus rosvon niskaan ja kiskoi tätä tukasta.

Todellisuudessa simpanssi on puolitoista - kaksi kertaa voimakkaampi kuin ihminen, hyvi nopea, aika agressiivinen ja niin erinomainen tappelija ettei Tarzanilla olisi mitään mahdollisuuksia sitä vastaan, luultavasti ei edes puukon kanssa. Keskinäisissä yhteenotoissa simpanssi repii toiselta ensin korvat päästä ja sitten silmät ja tapettu vastustaja revitään käsivoimin kappaleiksi.