Unohdus

 ​​​​

En tosiaan ole koskaan muistanut kysyä nyt 80 vuotta täyttävältä Heikki Kaukorannalta, oliko hänen sanakirja-asioissa toiminut isänsä Toivo somennuttaut sukunimensä esimerkiksi 1905.

Joistakin omaksutuista sukunimistä kuulee kansankoulun opettajan tyyppistä haaveellisuutta. Ja on ja oli nimiä, jotka hehkuivat vallankumouksellista työväenliikettä, kuten Hyrskymurto. Jotkut onnistuivat kerralla, kuten Paasikivi, joka oli Kustin kouluttautuessa Hellstén.

Vaikka Heikki Kaukoranta on nyt vanha, kuten hänen isänkin lienee ollut, meillä menevät sukupolvet ristikolleen niin että hänen veljensä Asa oli sodassa lentäjänä samoissa paikoissa kuin minun isäni.

Valitettavasti en muista, miten aluksi joudumme tekemisiin, mutta sen muistan, että Heikki oli saanut mahdollisuuden tehdä pro pro gradun sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Hämärän muistikuvani mukaan ensimmäinen virallinen gradu sopimattomasta aiheesta oli Peter von Baghin tutkielma Hitchcockin “Punaisesta kyyneleestä” (Vertigo), joka minulla käsitykseni mukaan on.

Se oli murros, koska sekä kirjallisuuden että kansanrunouden tutkimusteemat olivat hyvin perinteisen “tieteellisiä” 1970-luvulle.

Heikki, hänen vaimonsa Soile ja minä päädyimme siis suomentamaan Tinttejä ranskan kielestä vuonna 1970. Itse mukana olleena tiedän, että kustantajan eli Otava ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tinteistä, mutta pohjoismaissa lähinnä tanskalaisten (Carlstedt) toimeliaisuuden vuoksi sarjakuva-albumit alkoivat pyöriä kioskeissa lehtinä, ja keihäänkärki oli ranskalaisen Dargaud’n “Asterix”. Senkin muistan, että Heikki Kaukoranta oli käynyt tyrkyttämässä Asterixia WSOY:lle Suomessa julkaistavaksi, mutta että hänet oli ohjattu määrätietoisesti kadulle. Hankkeen aloitti Sanoma Oy.

Me tiesimme, että WSOY oli julkaissut muutamia Tinttejä kovakantisina kuvakirjoina menestymättä. Suomentajan nimi oli Aimo Sakari.

Hieman epäilen, että Otavan ajatus oli julkaista viatonta roskaa, mutta siinä se epäonnistui. Tinttejä on myyty vuosikymmeni ja myydään edelleen.

Eurooppalainen sarjakuva oli lyhyen aikaa esillä lehtenä (Non Stop, sitten Ruutu), jonka Otava (Yhtyneet Kuvalehdet) aivan suotta lopetti hetken mielijohteesta, vaikka menekki oli aivan siedettävä. Tuoon lehden ympärillä Kuakorannat tekivät ison työn.

Moni hengissä oleva ei ole ansioitunut yhtä komeasti erittäin ajankohtaisessa asiassa eli lasten ja nuorten lukemisen edistämisessä. Paljon vähemmästä on annettu kunniapalkintoja. Heikki, Kansalliskirjaston virkamies elämänsä päivät, myös oikeastaan keskittyi sarjakuviin.

Jäin hiukan miettimään asiaa nyt kun nuorten lukeminen on heikoissa eikä kännyköissä ole sarjakuvia. En tarkoin edes tiedä, missä määrin sarjakuva jatkuu lajityyppinä. Esimerkiksi Englannissa ja Saksassa sen rooli on ollut vanhastaan paljon vähäisempi kuin Ran kasa ja Belgiassa - ja Suomessa.

Mellä tietysti Eljas Erkon kuvitelmani mukaan yleispoliittisista syistä ja USA:n esillä pitämiseksi 1952 perustama Aku Ankka -lehti oli se suuri ja merkitykseltään suunnaton lukemiseen ohjaaja. Vuosikymmeniin Suomen kouluista ei helposti löytynyt koululaista, joka ei olisi tiennyt, ketä ovat Tupu, Hupu ja Lupu. Lehden levikki oli sitkeästi yli kaksisataa tuhatta. Ja sitten tulivat Aku Ankan taskukirjat. Itse kuulemani mukaa niitä lukevat eräät Valamon luostarin (Heinävesi) pyhimmät munkit. Suomen kirkon huippunimistä en tiedä, mutta tuttavapiirissäni ainakin kaksi professoria ja kolme piispaa sekä yksi arkkipiispa tunsi hyvin ja muisti lämmöllä Barksin Akuja.

Tätä katson mehumielin, kun omassa huushollissani sijaitsee nykyisin vähintään viikoittain pikkutyttöjä, joista juuri nyt sen vanhemman tie kirjojen maailmaan on hyllystä löytyneet Barksin Akut. Puhe on siis alle 10-vuotiaasta ja omaehtoisesta lukemisesta, ja taustalla on tietenkin satujen lukeminen iltasatuina ääneen.

Sellaista on korkea kulttuuri, siis ainakin Suomessa. Kerrankn voivottelimme ystäväni kultuurihistorian professorin kanssa sanomalehtien Modesty Blaise -sarjakuvan loppumista. Olimme molemmat, minä siis tuon oppiaineen dosenttina, kovin mieltyneitä tuohon sarjakuvaan, ja on minulla ne albumit edelleen käsillä, osa tosin ruotsinkielisinä, koska Jalava kai ei saanut kaikkia julki suomeksi.

Eli onnea Heikki Kaukorannalle, ja kiitos hyvästä työstä.